Part 1

language: Finnish

KARRIN LAPSET

Kirj.

Aino Salo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

SISÄLLYS:

Karrin lapset. 1. Kaisa, Paavo, Pirkko ja Saara. 2. Karri. 3. Äidin syntymäpäivä. 4. Marjamatka. 5. Suuntalan torppa. 6. Satu tontuista. 7. Kesän viimeinen viikko.

Karrin lapset koulutöissä. 8. Kouluvalmistuksia. 9. Pirkon sisäänpääsytutkinto. 10. Karrin lasten kaupunkiasunto. 11. Koulussa. 12. Turhamaisuutta. 13. Kaksi kirjettä. 14. Vielä vähän koulusta.

Karrin lasten joulu. 15. Ennen joulua. 16. Pirkon kyyneleet. 17. Jouluksi kotiin. 18. Jouluaatto Karrissa.

KARRIN LAPSET.

1. KAISA, PAAVO, PIRKKO JA SAARA.

Kaisa on 17-vuotias. Hän on käynyt tyttökoulun. Nyt hän on kotona. Hän auttaa äitiä taloudessa, tekee käsitöitä sekä opettaa Pirkkoa ja Saaraa. Hänellä on siniset silmät ja punaiset posket. Kaisan parhain luonteenominaisuus on iloinen mieli. Äiti kutsuu Kaisaa välistä tuittupääksi, mutta kelläpä meistä ei vikoja olisi. Saara ja Kaisa ovat välistä keskenään sotakannalla. Silloin Saara sanoo Kaisaa ylpeäksi, joka »luulee olevansa jotakin». Mutta tuskinpa Kaisa sen ylpeämpi lienee kuin muutkaan hänen ikäisensä tytöt, joilla on nuorempia sisaruksia. Tosin tuntuu juhlalliselta, kun välistä voi käskeä nuorempia ja vaatia heiltä tottelevaisuutta vanhemman oikeudella, mutta sehän on aivan ymmärrettävää.

Paavo täytti toukokuussa 14 vuotta. Hän on jo melkein Kaisan pituinen. Hänellä on harmaansiniset silmät kuten Saarallakin. Posket ovat kai myös punaiset, vaikka Kaisa väittää niiden melkein aina olevan enemmän tai vähemmän likaiset. Paavo on koulupoika — neljäsluokkalainen, oikean kaupungin oikean koulun oppilas, eikä kotikoululainen, niinkuin Pirkko ja Saara. Paavo on kesällä kovasti innostunut onkimiseen. Talvella on hänen lempityönsä metsästys, niinkuin hän itse sanoo. Hän sai viime talvena kerran jäniksen ja senjälkeen ovat toisetkin alkaneet kunnioittavammin puhua Paavon metsästyshommista. Paavolla on hyvä ystävä, Ville, naapurissa.

Pirkko on 11-vuotias. Hän on perinyt isän ruskeat silmät ja tumman tukan. Hänen suurin huvinsa on lammasten hoito. Jokaisen lampaan nimen hän tietää, jokaista hän käy erikseen aamuisin tervehtimässä. Ne syövät hänen kädestään, ja hän kertoo niille kaikki huolensa. Lehmät ja pienet vasikat ovat myös mukavia, mutta mitkään eivät vedä vertoja lampaille. Pirkko saattaa suuttua välistä tuimasti — ja sehän ei ole kaunista; välistä hän itkee turhasta, etenkin silloin kun hän on suuttunut. Mutta muuten hän on kiltti tyttö.

Saara ei ole vielä täyttänyt kymmentä vuotta, ja se onkin hänen suurin murheensa. Hänellä on kaksi paksua, vaaleaa palmikkoa ja silmät, jotka »aina nauravat — milloin ne eivät itke», niinkuin Paavo sanoo. Saara ei ole vielä luopunut nukeistaan, vaikka Pirkon nuket ovat jo pari viikkoa olleet vinnillä. Mutta leikkiihän Pirkkokin vielä paperinukeilla, ja sehän on melkein sama. Saaran rakkain nukke on nimeltään Anna-Stiina; sille hän on neulonut kolme pukua ja kaksi esiliinaa. Saara ei ole niin kiivas kuin Pirkko, mutta vikansa on hänelläkin. Hän on välistä kovin huolimaton, jättää tavaransa huiskin haiskin. Ja näkisittepä, mikä järjestys hänen laatikoissaan on välistä.

Ja sitten kuuluu Karrin varsinaisiin asukkaihin vielä äiti ja isä, Leena, Kuri ja Mirri. Leena on palvelustyttö, Kuri pystykorvakoira ja Mirri kissa, niinkuin jokainen tietää.

2. KARRI.

Kaisan, Paavon, Pirkon ja Saaran kotitalon nimi on Karri. Jos sinun pitäisi sinne matkustaa, ajaisit ensin junalla sellaiselle asemalle, jossa on paljon hevosia junantuloa odottamassa. Kysyisit siellä Karrin hevosta, jos et sattuisi vähäpuheista Iivari-renkiä ennalta tuntemaan. Mielellään Iivari vieraita kyyditsee, vaikkei hän juuri paljoa osaa jutuilla kyydittäväänsä huvittaa. Ajaisitte sitten kymmenkunta kilometriä. Tie kulkee vuoroin metsässä, vuoroin ohi pienten kylien ja talojen. Jo alkaa kirkontorni kaukaa näkyä. Iivari selittää, ettei ole kirkolta enempää kuin hiukan toista kilometriä Karriin. Ajatte ohi kirkon, postin ja kauppapuodin. Sitten kääntyy tie metsään. Tulee eteen mäki ja mäen päällä pienoinen mökki. Mökistä kivenheiton matkan päässä on veräjä, ja veräjältä näkyy jo Karrin rakennuksista pari, riihi ja valkeaksi rapattu navetta. Vanhan puutarhan korkeat vaahterat ja pihlajat estävät päärakennusta kauas näkymästä. Vähitellen alkaa sen punainen seinä puiden välistä pilkottaa. Ei se ole suuri eikä kovin komea, viihtyisältä ja kodikkaalta se sentään näyttää. Akkunaruudut kimaltelevat auringon-paisteessa, pihalta kuuluu iloista puhelua. Iivari ajaa suoraan portaiden eteen.

Toiselta puolen rakennusta johtaa tie rantaan. Laajat pellot molemmin puolin tietä, punaiseksi maalattu sauna aivan lähellä rantaa.

Sellainen on Karri.

3. ÄIDIN SYNTYMÄPÄIVÄ.

Pirkko ja Saara olivat puutarhassa. Oli lauantaista ja auringonlaskun aika. Ruokasalista kuului avoimen ikkunan läpi hiljaista laulua. Kaisa siellä hyräili kattaessaan illallispöytää. Pirkko oli kyyristyneenä aivan puutarhan perimmäiseen nurkkaan suuren viinimarjapensaan taakse. Saara hääräili kukkapenkkien välillä pistäytyen hänkin aina silloin tällöin Pirkon piilopaikan lähettyville. Joka kerta hän heitti aina kimpun kukkia Pirkon helmaan. Pari hiljaista sanaa ja taas riensi Saara penkkiensä ääreen.

Pirkon köynnös alkoi jo valmistua.

»Vähän tuhatkaunoja vielä», oli seuraava, hiljaisella äänellä lausuttu pyyntö, kun Saara seuraavan kerran läheni kantamuksineen.

Pyyntö oli pian täytetty. Näppärät kädet kiinnittivät vielä viimeiset kukat köynnökseen. Ja silmät riemua säteillen katselivat siskokset kättensä työtä.

Kaisa-sisko kurkisti juuri ikkunasta. Tyttöset vilauttivat hänelle köynnöstään, joka pian taas katosi näkyvistä. Kaksi loistavaa silmäparia jäi vain katsomaan viinimarjapensaan yli.

Kaisasta tuntuivat nuo pienet siskot sillä hetkellä taas niin sanomattoman rakkailta. Unohtui Saaran aamullinen tottelemattomuus, uimaanmeno ennen ruokasalin permannon lakaisemista, unohtui Pirkon äskeinen tuittupäinen vastaus: »Sinä olet aina niin olevinasi.» — Kaksi pientä päätä nyökytteli sieltä niin iloisesti. Heille ei voinut olla vihainen, ainakaan nyt.

Pari minuuttia senjälkeen astelivat Pirkko ja Saara kovin tärkeän näköisinä sisälle. Äiti neuloi sänkykamarissa odotellessaan omiaan illalliselle. Isä kuului jo kopistelevan eteisessä, hän palasi pelloilta. Kaisa asetteli ruokia ruokasalin pöydälle. Paavo vain oli poissa. Saara katsahti Pirkkoon ja Pirkko Saaraan. Kumpikin näytti vähän levottomalta.

Käytiin pöytään. Isä katseli selvästi tyytymättömänä Paavon tyhjää paikkaa. Saara yritti selittämään:

»Niin, isä, Paavo meni kauppapuotiin — vähän vain — —»

Mutta huomatessaan, ettei sellainen selitys näyttänyt oikein riittävän, etenkään kun läheinen osuuskauppa oli ollut suljettuna jo puolitoista tuntia, hän hämmentyi, punastui ja näytti kovin onnettomalta, katsoessaan aivan kuin rukoillen Kaisaan.

»Minä tarvitsin vain vähän kardemummaa pikkuleipiin», alkoi Kaisa puolestaan selitellä, »ja kun ei osuuskaupassa ollut, niin pyysin Paavoa menemään aina Lahtisen kauppaan asti. Siellä pitäisi oleman.»

Selitys näytti tyydyttävän kaikkia.

Kun Paavo punakkana, pölyisenä ja hiukan pelokkaana astui ruokasaliin, odotti häntä pari kummallista kysymystä ja joukko ihmeellisiä silmäniskuja ja päänpudistuksia, niin että hän oli vähällä joutua aivan pyörälle päästään.

Ensiksi kysyi äiti:

»Oliko kardemummaa Lehtisellä?»

Siihen Paavo Kaisan, Pirkon ja Saaran kiihkeiden päännyökkäysten rohkaisemana vastasi myöntävästi.

Hetkisen kuluttua kysyi isä:

»Oliko kauppias itse puodissa?»

Mutta nyt alkoi Paavokin jo olla selvillä asiasta.

»Olihan se, terveisiä lähetti ja sanoi, että hän ehkä huomenna pistäytyy kirkkokahville.»

Kaisa myhäili tyytyväisenä ja Pirkko nykäisi Paavoa kyynärpäällään.

Aterialta päästyä kiirehtivät Pirkko ja Saara kohta puutarhaan.

Paavo juoksi hakemaan Villeä, jonka kanssa hänkin kiiruhti puutarhan nurkkaan. Lopuksi ilmestyi yhteen iloon Kaisakin, joka läheni hiljaisin, hiipivin askelin, saaden äkkinäisellä ilmestymisellään nurkassa olevat pelästymään. Olihan kysymyksessä suuri salaisuus.

»Kuinka te voittekaan niin rehellisellä naamalla narrata äitiä ja isää?» kysyi Saara, kun Ville oli ensin kuullut koko tarinan.

»Mutta, hyvä lapsi, olisiko meidän pitänyt sanoa, että minä olin metsässä hakkaamassa soreita koivuja huomista juhlapäivää varten ja että Kaisa oli määrännyt minut samalla marssimaan aina Koivulaan asti pyytämään Sandraa huomenna tänne vähän auttamaan. Mikä ilo olisi sitten koko meidän puuhastamme, jos kaikki edeltäpäin olisi tuttua.»

»Niin minäkin arvelen, ettei narraaminen tällaisessa tapauksessa ole syntiä», tuumi Kaisakin. »Mehän kerromme huomenna kaikki perinpohjin äidille ja isälle ja pyydämme heiltä pienen petkutuksemme anteeksi.»

»Miten kävi metsässä, saitko koivuja?» kysyi Pirkko Paavolta.

»Kaasin minä viisi kaunista valkorunkoa, kannoin ne kaikki lähelle Kujalan tienmutkaa, ja sieltä aiomme nyt Villen kanssa lähteä niitä noutamaan.»

»Älkää tuoko varsin lähelle pihaa, ettei äiti näe», varotti Kaisa.

»Ei, me viemme ne ensin meidän liiteriin ja sieltä sitten illalla kiikutamme ne tänne», vastasi Ville.

»Voi, kuinka hauskaa!» riemuitsivat Saara ja Pirkko. — »Kunhan ei meidän seppeleemme vain pahasti lakastuisi huomiseen.»

Mutta Kaisa lohdutteli:

»Annamme sen olla koko yön täällä ulkona nurmella. Kostutamme sitä hiukan nyt illalla, kyllä kaste lopusta huolen pitää. Saatte olla varmat, että se on aamulla melkein yhtä kaunis kuin nyt illalla.»

»Sitten, jos teillä on halua», jatkoi Kaisa, »saatte tulla minua auttamaan keittiöön tänä iltana sen jälkeen kun äiti on mennyt levolle. Saara saa vispilöidä kakkutaikinaa, Pirkko leipoa piparkakkuja, Paavo survoa kanelia ja Ville pitää huolta siitä, että uuni paistaa. Lupaan teille jotakin hyvää palkkioksi.»

»Selvä on», virkkoi Ville, ja tarttui Paavoa käteen.

Yhdessä läksivät ystävykset koivuja hakemaan.

Sinä iltana oli Karrin keittiössä vilkas hyöriminen. Kesäisen illan hämärä oli tunkeutunut sisällekin, mutta keittiön hellassa paloi iloinen valkea, ja sen valossa oli hauska työskennellä.

Pirkko oli kaatanut koko taikinansa pöydälle ja sen ääressä hän sitten leipoi pyöreitä ja pitkulaisia piparkakkuja. Saara oli puuhannut kakunvispauksessa niin uutterasti, että pienet kädet alkoivat jo väsyä. Silloin otti Kaisa hänen työnsä ja Saara sai opetella pellin voitelemista. Paavo oli suurella kolinalla survonut hienoksi kanelia ja neilikoita. Senjälkeen hän pyysi »miesten töitä» ja sai heti lähteä kaivolle vettä hakemaan. Ville oli juossut keittiön ja halkovajan väliä ja tuonut sisälle niin suuret kantamukset puita, tuohia ja lastuja, että Saara arveli niiden riittävän seuraavaksikin päiväksi. Mieliala oli hilpeä ja työt sujuivat mainiosti.

Mutta sitten tapahtui jotakin, joka hetkiseksi rikkoi tämän suloisen rauhan.

Paavo oli jo useamman kerran lähestynyt Pirkkoa, tai paremmin Pirkon taikinaa. Pirkko ei ollut sitä alussa huomannut, mutta vähitellen hän alkoi kiinnittää huomiota Paavon ihmeelliseen vaiteliaisuuteen ja tarkemmin katsoessaan hän näki Paavon suun hiljalleen liikkuvan.

Kului minutti tai pari. Jo läheni taas pöytää Paavo ja ojensi varovaisesti kätensä taikinaa kohti. Mutta silloin kuului läimäys ja vihastunut huuto:

»Siitä sait, senkin taikinavaras!»

Jos luulette, että Paavo tyytyväisenä otti vastaan korvapuustin, jonka hän oli hyvin ansainnut, niin ette tunne hänen kiivasta luontoaan. Hän sähätti kuin vihainen kissa ja yritti tarttua Pirkkoa palmikkoon. Mutta Pirkko oli nopeampi. Yks' kaks' hän oli toisessa päässä keittiötä. Paavo perässä. — Kaisan varotukset kaikuivat kuuroille korville.

Kolme kertaa olivat Pirkko ja Paavo kiertäneet keittiön, kun Pirkko yht'äkkiä törmäsi vasten tuolia, jolla seisoi ämpäri täynnä Paavon äsken tuomaa kylmää vettä. Kuului kova kolahdus ja heti senjälkeen kauhistuneita huutoja. Tuoli ämpärineen oli kaatunut ja kylmä vesi valeli riitatoverien paljaita jalkoja.

Noloina seisoivat Paavo ja Pirkko. Näytti aivan siltä, kuin olisi kylmä vesi selvittänyt heidän ajatuksiaan, niin että he nyt huomasivat, kuinka typerästi he olivat käyttäytyneet.

Kaiken hämmästyksen lisäksi kuului ruokasalin ja vierashuoneen välinen ovi käyvän. Nopeat askeleet lähenivät, ovi aukeni ja kynnyksellä seisoi isä hämmästyneen ja melkein vihaisen näköisenä.

»Lapset, mitä merkitsee tämä meteli keskellä yötä?»

Saara selveni ensimäisenä hämmästyksestä. Juosten isänsä luo hän kurkotti kätensä tämän kaulaan ja sanoi:

»Rakas isä, älä ole meille vihainen, äläkä suinkaan kerro äidille! Katsos, huomenna on äidin syntymäpäivä ja me sitä valmistamme.»

Isä näytti yhä enemmän hämmästyvän. Hän ei nähtävästi voinut käsittää, kuinka vesiämpärin kaatamisella ja hirveällä kolinalla voitiin valmistaa syntymäpäiviä.

Silloin puuttui Kaisa puheeseen. Hän kertoi, kuinka he todellakin olivat syntymäpäivävalmistuksia tekemässä, mutta kuinka kesken rauhallista yhteistoimintaa Pirkko ja Paavo olivat joutuneet tappeluun toistensa kanssa, joka tappelu oli johtanut tähän surulliseen tilanteeseen.

Pirkko oli koko ajan seisonut kuin tulisilla hiilillä valmiina purskahtamaan itkuun. Mutta katsahdettuaan nyt isään, jonka kasvoilla syvä hämmästys ja pahastuminen näytti olevan vaihtumaisillaan selvään hymyilyyn, unohtui itku, ja tyttönen punastui painaessaan päänsä alas.

Paavo hypisteli nolona takkinsa lievettä tietämättä oikein mihin olisi katsonut.

»Minusta näyttää melkein», alkoi isä, »kuin olisivat Paavo ja Pirkko itsekin selvillä siitä, miten typerästi he ovat menetelleet saadessaan aikaan tällaisen metelin hiljaisena sydänyönä. En olisi tosiaankaan uskonut, että iso Paavo-poika on vielä niin ahne makeisille, ett'ei raaka piparkakkutaikinakaan saa olla rauhassa hänen hyppysiltään. Ja jos sinun mielesi todellakin niin kovin teki maistiaisia, niin olisithan voinut pyytää Pirkolta tai Kaisalta. Luulen, että he olisivat antaneet. Eikö niin?»

»Varmasti!» vakuutteli Kaisa.

»Melkein yhtä uskomattomalta tuntuu Pirkon menettely», jatkoi isä. »Korvapuustin asemasta sinun olisi pitänyt vain yksinkertaisesti varottaa Paavoa uudistamasta yritystään. — Mutta nyt ei enempää tästä asiasta. Paavo ja Pirkko pyytävät kumpikin anteeksi toisiltaan. Kaisa näyttää olevan aikeissa pyyhkiä permantoa. Minä sanon teille hyvää yötä ja menen kertomaan äidille — —»

»Voi, rakas isä, älä kerro», pyysivät lapset yhteen ääneen.

Mutta isä jatkoi päättäväisenä:

»— — menen kertomaan äidille, että suuri hiiri oli juossut sisälle lastenkamariin avoimesta ovesta herättäen lapset ja saaden aikaan ennenkuulumattoman ajojahdin, joka päättyi vesiämpärin kaatamiseen keittiössä.»

Viimeiset sanat hukkuivat valtaviin naurunpuuskiin. Isä painui hiljaa oven kiinni huomauttaen mennessään:

»Mutta nyt on hiiri tapettu ja pienintäkään melua ei saa kuulua sänkykamariin.»

Rauha oli taas palannut ja työt sujuivat mainiosti.

Kun kaikki paistokset olivat paistetut, otti Kaisa kaapista viisi kuppiparia, jotka hän asetti keittiön pöydälle. Suuri hunajapurkki asetettiin keskelle, ja yleisen ilon vallitessa juotiin teetä ja maisteltiin lämpimäisiä.

* * * * *

Kesäyön hiljainen hämärä vallitsi ulkona. Hiljainen tuuli värisytti haavan lehtiä, mutta muuten oli hiljaista, aivan hiljaista. Ei kuulunut edes laineiden lipatusta rannasta. Järvikin näytti nukkuvan. Koko Karri nukkui. Puut ja pensaat puutarhassa nukkuivat, linnut nukkuivat. Ei pienintäkään liikettä missään.

Kalpea kuu kohosi hiljalleen metsänreunasta. Se hymyili nukkuvalle Karrille.

Mutta mikä liikkuu tuolla! Kaksi olentoa lähenee Karria hiljaisin askelin. Lienevätkö peikkoja vai kummituksia? Vai ovatko aaveita, jotka ennustavat jotakin?

Eivät ole kummituksia, eivät aaveita. Ovat vain kaksi poikaa, jotka kantavat koivuja.

* * * * *

Aurinko ei ollut vielä ennättänyt korkealle, kun jo Kaisa hiljaisin askelin kulki vuoteelta vuoteelle herätellen nukkuvia. Pirkko ja Saara olivat jo ensimäisestä nykäisystä hereillä, alussa tosin hyvin kummastuneen ja unisen näköisinä, mutta Paavon uni oli raskaampaa. Ensimäisten herättelyjen tuloksena oli epäselvää mutinaa ja kääntyminen toiselle kyljelle. Mutta vihdoin tunkeutuivat unimaailmaan sanat: »Nouse pian laulamaan äidille», ja ne sanat karistivat unen.

Keittiössä kiehui kahvi; sen tuoksu tunkeutui nenään. Leena oli ruokasalissa kattamassa kahvipöytää. Kaisa meni myös sinne jättäen lapset pukeutumaan.

Kun jokainen oli saanut ylleen, kokoonnuttiin yhteiseen neuvotteluun. Paavon tehtäväksi tuli lähteä herättelemään Villeä ja tämän pientä siskoa, Kerttua, joka oli pyytänyt ja saanut luvan olla mukana laulamassa. Pirkko ja Saara läksivät puutarhaan katsomaan seppelettään ja hakemaan kukkia. Kaisa alotti syntymäpäiväpöydän koristamisen.

Keskelle pöytää oli varattu paikka suurelle kukkivalle ruusulle, mutta sitä ei voitu asettaa paikoilleen ennenkuin pöytä oli kannettu sänkykamarin oven eteen. Ruusun ympärillä oli lasten pienten lahjain paikka. Siinä oli tarjotinliina Kaisalta, leipälauta Paavolta, patalappu Pirkolta ja piirustus Saaralta. Aivan etualalle muodosti Kaisa vasta auenneista orjanruusun kukista luvun 39, äidin vuosien määrän. Saaran ja Pirkon seppele asetettiin kiertämään pöytää, kimppu kukkia pantiin joka nurkalle — ja kokonaisvaikutus oli erittäin miellyttävä.

Juuri kun lapset olivat aikeissa lähteä kantamaan pöytää, ilmestyi huoneeseen isä, kädessään salaperäisen näköinen paketti, jonka hän pyysi saada panna toisten lahjain joukkoon. Samalla hän kysyi, otetaanko hänet myös laulukuoroon.

Molempiin pyyntöihin suostuttiin mielihyvällä, ja kun Leena samassa ilmoitti nostaneensa jo kahvipannun pois tulelta, päätettiin vitkastelematta marssia sänkykamarin oven taakse.

Paavo ja Ville kantoivat pöytää, Kaisa kulki jäljessä kantaen ruusua ja varottaen poikia liiaksi kolistelemasta. Isä talutti Kerttua ja heidän jäljessään hiipivät Pirkko ja Saara hiljaa supatellen keskenään. Seuran täydensi Leena, joka punakkana, suuri valkea esiliina edessä ja Kaisan asettama punainen ruusu rinnassa seisoi toisten takana.

Laulu ei ollut uusi eikä kovin komeakaan. Sitä oli Karrissa laulettu varmaan satoja kertoja. Mutta pääasia oli, että jokainen osasi sen.

Ja kukapa tietää, vaikka joskus, vuosien kuluttua, kun lapsuus ja lapsuuskodin valoisat muistot jo alkavat mielestä haihtua, tuo laulu yhäti mielessä säilyy, ja ken tietää, vaikka joskus kyynel silmään kiertyy, kun keskellä elämän suuria kokemuksia ja ristiriitoja mieleen muistuvat nuo sanat:

»Nouse aurinkoinen, nouse hiljaa vaan, heitä säde toinen äidin ikkunaan. Terveiset vie hälle meiltä kaikilta, kerro ystävälle rakkaudesta.»

Heleinä kaikuivat lasten äänet. Punottivat posket, loistivat silmät.

Mitä ajatteli äiti herätessään noihin kirkkaihin säveliin? Kuinka rajattoman onnelliseksi hän tunsikaan itsensä. Kummallinen, ihana hymy väikkyi hänen huulillaan, kun hän laulun loputtua raotti ovea kiittääkseen laulajia. Näytti melkein siltä, kuin hänen silmänsä olisivat olleet kyynelistä kosteat — onnen kyynelistä.

»Äiti kulta, pane pian päällesi. Kahvipöytä on jo katettu», ilmoitti Kaisa.

Ei kestänyt kauan, kun jo koko joukko oli keräytynyt ruokasalin pöydän ympärille.

Leena piti huolta siitä, ett'ei mitään puuttunut.

Kakku ja piparkakut osoittautuivat erinomaisiksi. Juhlallinen mieliala vallitsi.

4. MARJAMATKA.

Oli herttainen heinäkuun aamu. Aurinko paistoi täydellä terällään, linnut visertelivät ja kukat kukkivat kedoilla.

Karrin nuoriväki oli matkalla marjaan.

Pojat, Paavo ja Ville, marssivat edellä. He kantoivat yhdessä suurta koria, jonka Kaisa oli täyttänyt kupeilla, voileivillä, piirakoilla ja korpuilla. Kahvipannu, vasta kirkkaaksi kiillotettu, oli Kaisan kannettavana. Hän ei ollut uskonut sitä poikain huostaan, vaikka nämä sitä pyytelivätkin. Pirkolla ja Saaralla oli kori kummallakin mustikoita varten. Korissa heillä oli suuri joukko vanhoja kenkiä siltä varalta, että metsässä liikaa pisteleisi.

Marjamiehet kulkivat ensin pellon reunaa, saapuivat sitten kapeahkolle metsätielle, joka vei takamaalle, sinne, missä tiedettiin mustikoita runsaasti olevan.

Koko seurue oli mitä parhaimmalla tuulella. Saara tosin alussa pelkäsi muurahaisten tarttuvan hänen paljaisiin jalkoihinsa, mutta pian hän huomasi pelkonsa turhaksi. Astuttiin niin nopeasti, etteivät muurahaiset ennättäneet muuta kuin ihmettelemään maan outoa töminää.

Kaisa ehdotti laulua. Siihen kaikki suostuivat. Kun yksi laulu oli loppunut, ulotettiin toinen, ja niin laulettiin melkein koko lauluvarasto loppuun.

Takamaan aita oli jo edessä. Kyllä helposti huomasi, ettei tämä joukko ensimäistä kertaa aidan yli kiivennyt. Sukkelasti se kävi.

Nyt oltiin synkässä metsässä, missä korkeat männyt näyttivät aivan taivasta tavottelevan. Täytyi jo turvautua kenkiin. Ja sitten lähdettiin kulkemaan itään päin, millä suunnalla tiedettiin kauniin metsäjärven olevan. Sen rannoilla oltiin ennenkin oleiltu marjamatkoilla, jolloin Kaisakin oli pari kertaa ollut mukana. Pojat olivat myös joskus käyneet näillä mailla ja ristineet järven »Itämereksi», mutta Pirkko ja Saara olivat ensikertalaisia.

Mustikoita, näkyi olevan runsaasti. Poimittiin ohi kulkiessa, mutta suuhun, astioita ei vielä jouduttu ajattelemaan.

Jo näkyi puiden lomitse kappale »Itämerta». Pojat päästivät julman intiaanihuudon ja läksivät juoksemaan. Ja kun Kaisa, Pirkko ja Saara hetkistä myöhemmin saapuivat rannalle, olivat pojat jo pulikoimassa »Itämeren» viileissä aalloissa. Tytöt noudattivat esimerkkiä ja kohta kuului sellainen molskina, huuto ja nauru, että varmasti kaikki tontut, keijukaiset ja näkit kauheasti pelästyneinä luulivat maailman lopun olevan tulossa.

Järveltä noustua puettiin nopeasti päälle ja ryhdyttiin syömähommiin. Lapset olivat kotoa lähtiessään syöneet oikein vankan aterian, mutta silti alkoi jo »nälkä kalvaa sydänalaa», niin että voileivät oli pian otettava esille. Ja Pirkkokin, joka ei suinkaan tavallisissa oloissa ollut suolakalan erikoinen ystävä, pyysi voileipää, missä oli särkeä päällä. Kannussa oli maitoa. Suurin osa tasattiin. Kahvimaidoksi piti sentään jättää vähäisen. Jotta se pysyisi kylmempänä eikä pääsisi happanemaan, asetti Kaisa kannun järveen kahden kiven väliin, pannen vielä pari pienempää kiveä tueksi.

Tällä aamiaisaterialla ei syöty muuta kuin voileipiä. Kaikki muut herkut päätettiin tasata vasta päivällisellä. Kahvinkeitto jätettiin myös siksi.

Syötyä asetettiin kaikki ruokaneuvot takaisin koriin ja kori kätkettiin pensaikkoon, niin että vierasten olisi ollut mahdotonta sitä löytää.

Hetkistä myöhemmin oltiin jo täydessä työssä. Ensin kuului iloista puheensorinaa, sillä lapset poimivat lähekkäin, mutta vähitellen alkoi jokainen etsiä omia marikkoja ja pyrkiä omalle suunnalleen. Puhe lakkasi itsestään. Kaisa poimiessaan hyräili »Lampaan polskaa». Toiset olivat vaiti, mahdollisesti senkin vuoksi, että suuri osa marjoista joutui suuhun. Silloin tällöin kuului reipasta huhuilemista, jos joku oli joutunut pois näkyvistä.

Saara oli löytänyt erittäin hyvän marikon. Hän oli polvillaan kauan aikaa samalla paikalla poimien niin ahkerasti, ettei muistanut edes syödä. Pieni koppa, jommoinen jokaisella oli ja joka täyteen tultuaan aina tyhjennettiin Kaisan suureen koriin, oli pian täynnä. Riemastuneena hän läksi sinne päin, missä näki Pirkon sinisen hameen loistavan oksien välistä.

»Katsos, Pirkko, minun koppani on jo täynnä.»

Mutta Pirkon koppa oli vasta puolillaan. Hän oli muistanut syödäkin ja mahdollisesti hän ei ollut osunut yhtä hyvään marjapaikkaankaan kuin Saara. Senvuoksi oli hänen vastauksensa vähän nenäkäs:

»Mikäs ihme tuo on! Olisi minullakin jo kaksi tuollaista koppaa, jos en olisi syönyt. Olen varmasti syönyt toista litraa. Ei sinun tarvitse ollenkaan ylpeillä siitä, että olisit muka nopeampi poimija kuin minä.»

»Enhän minä ylpeilekään.»

Ja hiukan pahastuneena läksi Saara tyhjentämään koppaansa Kaisan koriin.

»No, mitäs tyttäret kinastelivat?» kysyi Kaisa, sillä hän oli kuullut jotakin.

Mutta Saara muisti äidin usein sanoneen, että kanteleminen oli rumaa, ja hän päätti olla vaiti ja antaa sydämessään anteeksi Pirkolle.

Hetkistä myöhemmin hän taas läheni Pirkkoa ollenkaan muistamatta äskeistä pientä riitaa.

Mutta tämä tuntui yhä vielä olevan äreällä tuulella:

»Sanon sinulle suoraan, että on paras, kun etsit itsellesi oman marjapaikan etkä tuppaudu siihen, minkä minä vastikään olen löytänyt.»

»Totta kai minä saan tässä poimia, ei tämä ole lähelläkään sinun varsiasi», alkoi Saara pitää puoliaan.

Ei auttanut muu, kuin antaa Saaran olla rauhassa, sillä Pirkko kyllä sydämessään tunsi, ettei toinen ollut tuppautunut hänen alueelleen.

Mutta häntä harmitti, harmitti niin tavattomasti. Hän kuuli, kuinka marjat rapisivat Saaran koriin. Hänestä tuntui, kuin hänen kätensä olisivat äkkiä tulleet niin kankeiksi, mustikat menivät rikki, kun hän yritti ottaa useampia kerrallaan. Saaran levollinen poimiminen häntä suorastaan vimmastutti. Ja kuinka olikaan, eivätkö varret Saaran luona olleet aivan mustina mustikoista, kun hänen ympärillään oli vain joku marja siellä täällä.

— Kade ei saa kaloja — välähti yhtäkkiä hänen mieleensä. Oliko hän kateellinen, siksikö hän ei saanut marjoja niinkuin Saara?

Hän nousi ylös, siirtyi vähän kauemmas. Minne ihmeeseen olivat mustikat joutuneet. Pari marjaa varressa, ei niitä viitsinyt edes poimia, senvertaisia.

»Menenpä tuonne kallion luo, siellä on varmaan enemmän», ajatteli hän itsekseen ja läksi astelemaan sinne päin. — Kummallista, kuinka mielessä aina oli tuo sananlasku: Kade ei saa kaloja. Eihän hän mielestään ollut kateellinen, eikä nyt ollut puhetta kaloista vaan marjoista, mutta sittenkin. Siitä ajatuksesta hän ei voinut päästä.

Pirkko rukka. Hän oli tosiaankin kateellinen ja senvuoksi hän katseli asioita toisin silmin kuin alussa. Kyllä marjoja oli hänen ympärillään yhtä runsaasti nytkin, mutta hän ei niitä nähnyt. Jos hän olisi pysähtynyt yhteen paikkaan ja alkanut siinä ahkerasti ja rauhallisesti poimia, olisi hän ajatellut samoin kuin alussakin: »Kuinka paljon marjoja!» Mutta nyt hän kulki levotonna paikasta toiseen, nyppi marjan sieltä, toisen täältä ja joutui yhä kauemmas metsään.

Mitä tekivät pojat tällä välin? He poimivat mustikoita. Mutta ei sillä hyvä. Heillä oli seikkailunsa, heilläkin.

Paavo oli juuri poimimassa erään korkean männyn juurella, kun hän ylös katsahtaessaan näki männyssä omituisen, risuista tehdyn linnunpesän.

»Heipä hei, Ville! Tule pian tänne, niin saat nähdä jotakin.»

Ville juoksujalkaa paikalle.

Yhdessä tarkastettiin pesää joka puolelta, mutta se oli niin korkealla, ettei siitä näkynyt muuta kuin pohja ja vähän laitoja.

»Se taitaa olla haukan pesä», arveli Ville.

»Mitähän siellä on sisällä?» tuumi Paavo. »Onkohan siellä jo poikasia ja osaavatkohan ne lentää?»

»Koetetaanpa!» innostui Ville. Hän otti maasta oksankappaleen ja heitti sen pesää kohti. Se sattui pohjaan, risut vähän rasahtelivat. Ei pienintäkään ääntä kuulunut pesästä. Sitten yritti Paavo — yhtä huonolla menestyksellä.

»Mutta meidän täytyy saada tietää, mitä siellä on», sanoi Paavo. »Autahan minua vähän alkuun, niin lähden kiipeämään.»

Ville kyyristyi vähän. Paavo kapusi hänen olkapäälleen. Jo ulottui käsi oksantynkään. Ja vikkelästi kuin orava hän kiipesi yhä ylemmäksi.

Ville katseli vähän haikealla mielellä. Olisi tehnyt mieli mukaan.

»Annappas, kun minäkin yritän», ajatteli hän.

Alhaalla ei ollut mitään, mihin tarttua, ja runko oli kovin paksu, mutta vieressä kasvoi toinen mänty niin lähellä, että molempien puiden oksat olivat aivan toisissaan kiinni, ja siihen mäntyyn hän kyllä pääsi. Vaikeinta oli siirtyä toisesta puusta toiseen, oksat painuivat kovasti ja hän pelkäsi niiden taittuvan. Mutta onnistui sekin. Ja kun Paavo riemuissaan nosti linnunpoikasta pesästä, huomasi hän ihmeekseen Villen olevan aivan jalkainsa alla. Ville kurkotti kättään ja sai silittää linnun sinervää, pehmeää untuvapukua. Pesässä oli neljä poikasta ja jokainen sai tehdä saman pienen matkan. Pelkäsivät, raukat, kovasti, tuntuivat aivan vapisevan.

»Huu-uuu!» Kaisa siellä huuteli. Pojat näkivät puusta, kuinka Kaisa seisoi korkealla kivellä kori käsivarrella ja katseli hyvin kummastuneena ympärilleen. Saara poimi vähän matkan päässä Kaisasta.

»Huudetaanpa yhdessä», sanoi Paavo, »huudetaan kaikin voimin». Ja pian kajahti ilmoille sellainen huuto, että Kaisa oli vähällä pudota istualleen, etenkin kun hän ei voinut ymmärtää alussa, mistä huuto tuli. Pian hän kuitenkin keksi puussa olijat ja nauraen hän lähestyi poikia.

»Mitä kummaa te siellä puussa teette?»

»Kapua sinäkin tänne ylös, niin saat nähdä jotakin oikein mukavaa.»

»Mutta millä tavalla te olette sinne puuhun päässeet? En minä sinne pääsisi, vaikka kuinka yrittäisin.»

»Mehän olemme mestareita hyppäämään korkeutta. Kyllähän tällaisen pienen matkan helposti hyppää», vastasi Ville.

»Älä viisastele! — Mikä pesä se on, onko siellä poikasia?»

»Onpa niinkin. Ja niin somia ja pehmoisia. Katsoppas.» Ja Paavo näytti pieniä pesän asukkaita Kaisallekin.

»Mutta tiedättekö, se on varmasti haukan pesä», arveli Kaisa.

»Niin mekin olemme tuumineet.»

»Mutta silloinhan on vaarallista olla puussa. Sanotaanhan, että haukka on repinyt silmät päästä sellaisilta, jotka ovat hätyyttäneet sen pesää ja poikasia. Voi, tulkaa pois, pojat! Olisi kauheaa, jos haukka tulisi. Tulkaa pian alas!»

»Tokkopa se nyt sentään niin kauheaa olisi», sanoi Ville. — »Kuuleppas Paavo, me taitaisimme saada muutaman markan tapporahaa noista poikasista.»

»Jättäkää jo tapporahat ja tulkaa alas», hätäili Kaisa.

»No, sisko kulta. Tulemmehan me, kunhan ehdimme», sanoi Paavo, alkaessaan laskeutua alaspäin. Ja muutaman sekunnin kuluttua hyppäsivät pojat maahan.

Ville päätti pysyä pesän lähettyvillä siksi, kunnes haukka palaisi pesään, nähdäkseen, huomaisiko se, että pesään oli koskettu, ja näyttikö se yhtään levottomalta. Mutta kun haukka viipyi, unohti Ville pian koko asian.

Poimittiin taas rauhassa vähän aikaa. Hetkisen kuluttua Kaisa muisti, ettei hän ollut nähnyt Pirkkoa pitkään aikaan. Hän katseli ympärilleen ja huusi Saaralle, joka oli kauempana:

»Saara, näetkö Pirkkoa?»

Saara puolestaan tähyilemään ympärilleen.