Part 6

Kaisa mietti ja mietti. Hän olisi halunnut antaa vanhemmilleen oikein arvokkaat joululahjat, sillä olihan hänellä nyt omaa rahaa, eikä tarvinnut sitäkään pelätä, että äiti tai isä jo etukäteen saisivat nähdä, mitä oli tekeillä, kuten viime vuonna. Mutta omatöiset niiden ehdottomasti tuli olla, ja aikaa oli vähän niukanpuoleisesti, jotta ei uskaltanut ryhtyä mihinkään oikein suuritöiseen. Viimein hän päätti virkata äidille lämpöisen villaisen liinan ja kutoa isälle parin paksuja villasukkia.

»Tietysti olisi paljon mielenkiintoisempaa ommella isälle kirjoitusmatto tai sohvatyyny, kuten tavallisesti herroille ommellaan», selitti Kaisa Pirkolle. »Mutta äidin ompelema kirjoitusmatto on ihan hyvä, eikä isä pidä vähääkään sohvatyynyistä eikä muistakaan hienouksista, joten en tällä kertaa keksi mitään muuta kuin sukat.»

»Olen aivan varma siitä, että isä äärettömästi ihastuu sukista, melkein yhtä paljon kuin Saaran antamasta suuresta kiiltokuvasta viime vuonna», vakuutti Pirkko.

Kaisa purskahti nauruun. Hänkin muisti varsin hyvin sen hilpeyden, minkä suuri enkelinpäätä esittävä kiiltokuva oli synnyttänyt, kun isä varsin vakavana purki sen kääröstä. Se oli sitten koko kevättalven ollut isän kamarin seinällä — Saaran suureksi iloksi. Vasta kerran keväällä, kun isälle oli tulossa muutamia vieraita, oli Saara ottanut sen pois seinältä arvellen, että se sentään taisi olla liian lapsellinen.

Pirkolle aikoi Kaisa ommella käsityöpussin, mutta sitä ei voinut alottaa, ennenkuin Pirkko oli mennyt kotiin joululomalle. Kaisa pääsi nimittäin Karriin vasta päivää ennen jouluaattoa, joten hän sai olla viikon päivät yksin kaupungissa.

Oli keskiviikkoilta joulukuun alkupuolella. Paavo ja Pirkko olivat tulleet koulusta kello 3 ja päivällinen oli syöty kello 1/2 5 Kaisan palattua kotiin toimestaan. Kaisa istui käsitöineen oman pöytänsä ääressä. Paavo ja Pirkko lukivat läksyjään suuren pöydän ääressä. Paavon mielestä tuntui »murju» näin iltapäivisin välistä vähän ikävältä, joten hänkin usein mielellään oleskeli »salissa.»

Kellon lyötyä puoli kuusi nousi Paavo.

»Joko sinä taas lähdet?» kysyi Kaisa vähän harmistuneella äänellä. »Minä juuri ajattelin, että olisimme menneet kolmisin vähän kävelemään ja pyytäneet Leenaa sillä aikaa valmistamaan meille jotakin hyvää. Sitten olisimme tulleet kotiin ja viettäneet oikein hauskan illan yhdessä.»

»En voi sille mitään, lupasin Erkille», sanoi Paavo, ja samassa hän jo oli poissa.

»En oikein pidä siitä, että Paavo on alkanut olla kaikki illat poissa kotoa», tuumi Kaisa. »Jos tätä menoa jatkuu, niin luulenpa melkein, että minun on kirjoitettava kotiin ja kysyttävä neuvoa, millä saisimme hänen viihtymään hieman kotosallakin.»

Pirkko paukautti maantietonsa kiinni ja haukotteli makeasti. »Luulenpa melkein, että tänään seuraan Paavon esimerkkiä ja lähden jonnekin. Maantietoa en enää jaksa lukea ja muut läksyt osaan. Etkä sinäkään ole tänään vähääkään intressantti.»

»Vai intressantti!» Kaisan sisu kuohahti. Tahtoisinpa nähdä, kuinka intressantti sinä olisit, jos saisit joka päivä laskea ja kirjoittaa kello 9—4 ja senlisäksi vielä pitää huolta veljestä, joka lentää kaiket illat, ja neiti sisaresta, jota aina pitäisi huvittaa. Vai pitäisi tässä vielä olla intressantti! Suurkiitoksia!»

»No, älähän nyt sentään suutu. Enhän minä nyt juuri sitä tarkoittanut. — Oikeastaan ajattelin, että sinä nyt viimeinkin voisit täyttää lupauksesi ja viedä minut eläviin kuviin. Siitähän on ollut monta kertaa puhetta ja nyt olisi hyvin sopiva ilta. Ajattelehan, että minä en ole koskaan, en koskaan ennen ollut elävissä kuvissa. Sehän on melkein aukko sivistyksessä.»

»Vai niin», sanoi Kaisa vähän lauhtuneena. »Vai eläviin kuviin sinä pyrit. Siinä tapauksessa minun täytyy sinulle huomauttaa, että pyyntösi ei ollut ensinkään valtioviisaasti esitetty.»

»Voi, rakas armas kallis Kaisa! Enhän minä osaa koskaan etukäteen harkita sellaisia asioita. Mutta sinä olisit maailman intressantein sisar ja mielenkiintoisin ihminen — älä ensinkään naura — jos veisit minut eläviin kuviin tänä iltana.»

»Olkoon menneeksi!» sanoi Kaisa. Pue nopeasti takki yllesi, ehdimme kai vielä alkuun.»

Kymmenen minuuttia myöhemmin seisoi Kaisa pilettiluukulla ja pyysi kahta lippua.

»Viiden markanko?» kuului luukusta ääni.

Tuli ja leimaus! Ääni kuulosti tutulta ja kasvot, jotka luukusta pilkistivät, olivat vielä tutummat.

»Paavo!»

Enempää ei Pirkko saanut hämmästykseltään sanotuksi. Kaisa seisoi aivan sanatonna.

»Olkaa hyvät ja käykää sisään», ilmoitti ovenvartija, »esitys alkaa heti».

Varsin sekavin tuntein astuivat Kaisa ja Pirkko sisään. Valot olivat jo sammutetut ja Pirkko tunsi melkeinpä pelonsekaista jännitystä Kaisan häntä ohjatessa lähimmälle tyhjälle tuolille istumaan.

Ja sitten se alkoi. Kuvat valkealla seinällä alkoivat liikkua. Siinä oli komeita, loistavasti puettuja ihmisiä, jotka kulkivat ihmeen ihanassa puutarhassa. Siinä oli loistavasti kalustettuja huoneita, käytäviä ja saleja. Ja sitten noihin ihmeellisiin huoneisiin ilmestyi nuori, köyhännäköisesti puettu tyttö. Hän sai paremmat vaatteet ylleen ja luvan tutkia mielinmäärin kirjastossa olevia ihmeellisiä kirjoja, mutta voi, kuinka ikävä hänellä sentään oli noissa upeissa suojissa. Pirkko ymmärsi niin ihmeen hyvin hänen tunteensa. Pari kertaa sai Kaisa nipistää häntä käsivarresta, sillä Pirkko oli lausumaisillaan ääneen osanottonsa, niin kokonaan hän oli unohtanut ympäristönsä.

Sitten tuli väliaika. Valot syttyivät ja Pirkko katseli uteliaana ympärilleen. — Kas vain, tuolla istui Liisa Vuorela ja nyökytteli hänelle ystävällisesti päätään.

»Eikö se ole kauheaa?» kuiskasi samassa Kaisa.

»Ei ensinkään, minusta tämä on ihanaa», vastasi Pirkko.

»Minä tarkoitan Paavoa.»

»Paavoako?» toisti Pirkko hieman ihmeissään. Hän oli melkeinpä unohtanut äskeisen yllätyksen pilettiluukulla.

Kaisa jatkoi: »Voitko käsittää, että hän on salaa ottanut vastaan tämmöisen toimen, että hän on siis joka ilta täällä ansaitsemassa rahaa! Se on minusta säädytöntä, aivan sopimatonta koululaiselle.»

Samassa valo taas sammui ja kuvat seinällä alkoivat liikkua. Pirkko syventyi taas huokaillen seuraamaan sankarittarensa vaiheita, mutta Kaisa voi vain puoleksi nauttia näkemästään. Tunne siitä, että hän oli edesvastuussa nuorempien sisarustensa vaiheista ja että hänen oli siis oikein ymmärrettävä ja selitettävä tämäkin kiusallinen tapahtuma, painosti häntä. — — —

»Odottakaahan hetkinen, tytöt!» huusi Paavo, kun he olivat menossa pois. »Minä tulen mukaan.»

Kolmisin lähdettiin astelemaan kotiinpäin.

»Mitä piditte filmistä?» kysyi Paavo mahdollisimman huolettomasti, mutta äänestä saattoi päättää, että hän oli hieman levoton.

Pirkko ehätti selittämään, että hän puolestaan piti hyvin paljon.

Sitten ei kuulunut vähään aikaan muuta, kuin kenkäin kopsetta katukäytävää vasten. — Viimein Kaisa katkaisi hiljaisuuden, joka oli alkanut tuntua painostavalta, sanomalla:

»Olihan se aikamoinen yllätys, jonka olit meille valmistanut.»

Paavo rykäsi.

»Mutta oikeastaan olen sitä mieltä, että olisit varsin hyvin voinut kertoa meille aikeestasi. Ja jos sinun nyt ehdottomasti on ansaittava rahaa, niin olisimme ehkä keksineet sinulle jonkun hieman sopivamman toimen. Mielestäni on tämä toimesi koululaiselle sopimaton.»

»Mutta onhan Erkkikin koululainen, ja siitä huolimatta hän on ollut jo pitkän aikaa samassa kassassa. Silloin kun hän alkoi, puhui hän rehtorille, ja rehtori lupasi, että hän saa ottaa toimen vastaan, kunhan hän vain pitää huolta siitä, etteivät läksyt kärsi. Alussa hän oli koko ajan, kello yhdeksään asti, hänellä oli koulukirjoja mukanaan ja hän lueskeli silloin, kun ketään ei ollut luukulla. Mutta sitten hän kerran sai saksantunnilla muistutuksen siitä, ettei ollut kirjoittanut kotikirjoitustaan. Ja silloin hänen äitinsä sanoi, ettei hän saa enää istua siellä koko iltaa. Silloin Erkki puhui minulle, ja me sovimme siitä, että minä olen joka ilta kello 6 — 1/2 8 ja hän 1/2 8 — 9. Me saamme kumpikin 5 markkaa tunnilta, siis 7 mk. 50 p. joka ilta, ja sunnuntaisin, jolloin olemme 3 tuntia kumpikin, saamme siis 15 markkaa. Viikossa ansaitsemme siis 60 markkaa kumpikin. — Jollei Erkki olisi saanut ketään vuorottelemaan kanssaan, olisi hänen täytynyt luopua koko toimesta, ja se olisi ollut oikein ikävää, sillä hänen äidillään on kovin vähän varoja.»

»Minä puolestani luulen, että jollet sinä olisi halunnut Erkkiä auttaa» — Kaisa lausui viimeisen sanan hieman pilkallisesti — niin olisi koulussanne ollut vähintäin tusina poikia, jotka olisivat olleet siihen valmiit. Ja heidän joukossaan olisi varmasti sellaisiakin, joille tuo 60 markan viikottainen ansio olisi paljon tärkeämpi kuin sinulle. — Ja sitäpaitsi», lopetti hän hyvin pontevasti, »elävien kuvien kassa on mielestäni paikka, joka ei ensinkään sovi koululaisille».

»Mutta elävät kuvat sopivat varsin hyvin sekä sinulle että Pirkolle. Huomaan, että periaatteesi ovat suuresti ristiriitaisia.»

»Onhan siinä sentään hieman eroa», sanoi Kaisa nopeasti, mutta vähän epävarmasti.

»Ehkäpä on parasta kirjoittaa tänä iltana kotiin», tuumi Paavo. »Siten se asia parhaiten selvenee. Kirjoitamme kumpikin omat mielipiteemme ja pyydämme isää selittämään, kumpi on oikeassa.»

* * * * *

Samana iltana putosi paksu ja painava kirje Mariankadun postilaatikkoon ja kaksi päivää myöhemmin saapui isän vastaus Karrin lasten kaupunkiasuntoon:

»Rakkaat lapseni!

Sain kirjeenne tänään ja ryhdyn kohta vastaamaan, koska tiedän teidän odottavan pikaista vastausta.

Vai sellaisiin hommiin sinä, Paavo poikani, olet ryhtynyt — vieläpä aivan omin päin!

Enpä oikein tiedä, pitäisikö minun sinua moittia vai kiittää. Taidatpa ansaita vähän kumpaakin. — Sinä halusit ansaita rahaa ja yllättää meidät kaikki arvokkailla joululahjoilla. No niin — yritteliäisyyshän on hyvä ominaisuus, josta ei suinkaan sovi moittia, varsinkin kun päämääränä on, kuten sinulla, toisten ilahduttaminen. Mutta sittenkin, kun oli kysymys tällaisesta asiasta, olisin toivonut, että olisit neuvotellut Kaisan kanssa tai kirjoittanut kotiin.

Sinä, Paavo, olet nyt neljännellä luokalla ja sinulla on välistä, omien sanojesi mukaan, aika paljon työtä. Oletko varma siitä, etteivät läksysi ole tuosta iltapäivätyöstä yhtään kärsineet? Sinulla oli viime arvostelussasi saksankirjoituksessa viitonen. Se on vaarallinen numero. Jos se on joulutodistuksessasi alentunut neloseksi, on se meistä, sekä äidistä että minusta, kovin ikävää. Ja sinä arvaat, ettei mikään kallisarvoinen lahjakaan voi tuntua meistä mieluisalta, sillä onhan se ikäänkuin tuon nelosen hinta. — Sinä et ole mikään lahjaton etkä typerä oppilas, mutta sinä olet vähän laiska. Siitä syystä Sinusta onkin hauskempaa ansaita rahaa kuin lukea läksyjä, mutta se ei ole oikea mielipide. Jos sinä joskus — mitä pikemmin sitä parempi — pääsisit niin pitkälle, ettei päämääränäsi olisi »siedettävä» vaan _hyvä_ todistus, silloin vasta olisin sinuun oikein tyytyväinen, mutta silloin sinun luultavasti on jätettävä kaikki ansaitsemishommat syrjään.

Se, että Paavo on juuri _elävien kuvien_ kassassa, näyttää sinusta, Kaisa, olevan kaikkein kauheinta, suorastaan sopimatonta. Siksikö, että Paavon ansaitsemishommat ovat näinollen kaikkien elävissä kuvissa kävijäin tiedossa vai siksikö, että elävät kuvat ovat mielestäsi jotain pahaa? Jälkimäisessä tapauksessa ovat mielipiteesi tosiaankin hieman ristiriitaisia, kuten Paavokin väittää.

Kysytte, onko mielestäni väärin käydä elävissä kuvissa. Siihen kysymykseen ei voi vastata yhdellä sanalla. Enhän toki ole niin vanhoillinen, että pitäisin elävissä kuvissa käymistä suorastaan syntinä. Eihän toki. Päinvastoin saa valkealla kankaalla useinkin nähdä paljon katsomisen arvoista, vaikkakaan ei aina. Mutta eri kysymys on se, ovatko ja missä määrin elävät kuvat _koululaisille_ ja lapsille terveellisiä. Olen kuullut, että muutamat oppilaat käyvät katsomassa jokaista uutta ohjelmaa ja viettävät siis vähäiset lepohetkensä sisällä kuumassa ja usein huonossa ilmassa, sensijaan että liikkuisivat ulkona, urheilisivat tai lepäisivät. — Yhtä ikävää on se, että koululaiset kiusaavat usein vähävaraisilta vanhemmiltaan rahaa »kuviin», eivätkä nämä henno kieltää, koska »kaikki muutkin pääsevät». Varakkaille vanhemmille ei muutama markka merkitse paljoa, mutta varattomille sensijaan kyllä.

En suinkaan tahdo moittia sitä, että Kaisa ja Pirkko kerran pistäytyivät elävissä kuvissa — päinvastoin suon mielelläni teille saman ilon toisenkin kerran — mutta minä toivon, ettei se tule teille tottumukseksi ja että sinä, Kaisa, vanhempana pidät huolta siitä, että filmi, jota te menette katsomaan, on katsomisen arvoinen.

Koska sinä, Paavo, olet luvannut olla toimessasi tämän lukukauden loppuun eikä aikaa ole enää kuin muutamia päiviä, en tahdo sitä sinulta kieltää. — Mutta kevätlukukaudella en toivo sinun ottavan vastaan minkäänlaisia toimia. Kaikki huomio koulutoimiin!

Tästä on tullut pitkä ja kuiva kirje, vai mitä, lapset? — Karriin ei kuulu mitään uutta. Äiti pyytää ilmoittamaan, että hän tulee Saaran kanssa muutaman päivän perästä teitä tervehtimään ja samalla hakemaan koululaisia kotiin.

Monet sydämelliset terveiset meiltä kaikilta.

Isä.»

»Ei ensinkään kuiva kirje», tuumi Paavo miettiväisenä.

»Äiti ja Saara tulevat!» riemuitsi Pirkko.

Kaisa istui ääneti tuolillaan. »Kuinka onnellista onkaan, kun on koti, vaikkapa kaukanakin, ja vanhemmat, joille voi huolensa kertoa, joilta neuvoa pyytää», mietti hän.

16. PIRKON KYYNELEET.

Muistellessaan ensimäistä lukukauttaan kaupungin koulussa on Pirkolla tapana sanoa, että se alkoi ja loppui kyynelin. Niin olikin. Lukukauden alussa vuodatetuista kyynelistä on jo aikaisemmin ollut puhetta, loppukyynelten historia on seuraava:

Oli tiistai, joulukuun 16 päivä. Kello läheni kahtatoista, ja Pirkko kulki hiljalleen koulua kohti. Äkkiä hän pysähtyi, hänen mieleensä oli muistunut jotakin. Ensimäisellä tunnilla oli suomen kielioppia, ja hän oli jo kerran aikaisemmin unohtanut pienen kielioppivihkonsa kotiin, saaden siitä ankaran muistutuksen. Nyt se oli taas unohtunut.

Jos oikein juoksisi, niin ehkäpä ennättäisi!

Pirkko pani parastaan, eikä aikaakaan, kun hän jo oli omalla portilla. Suoraa päätä pihaan ja portaita ylös. Mutta voi kauhistusta! Ovi oli lukittu ulkoapäin, Leena oli siis mennyt ostoksille.

Tämä oli — Pirkon omain sanain mukaan — kauheimpia hetkiä hänen elämässään. Mennäkö kouluun vai jäädäkö odottamaan Leenaa. Molemmissa tapauksissa oli muistutus tiedossa, edellisessä huolimattomuudesta, jälkimäisessä myöhästymisestä. Kumpiko oli valittava? Mutta voisihan käydä niinkin, että hän ei ehtisi sittenkään, vaikka heti lähtisi juoksemaan; siinä tapauksessa voisi tulla muistutus sekä huolimattomuudesta että myöhästymisestä. Parasta siis sittenkin jäädä odottamaan, — myöhästymisen uhallakin!

Minuutteja, pitkiä kuin ijäisyys, kului. Pirkko istui portailla, odotti ja itki...

Vihdoin ilmestyi Leenan rauhallinen olemus portille.

»Avaa pian ovi!» huusi Pirkko kuin kuoleman hädässä, ja ennenkuin Leena edes ymmärsi, mistä oli kysymys, oli Pirkko hyökännyt sisään, siepannut vihkonsa ja törmännyt samaa kyytiä ulos.

Tällä välin oli tunti jo alkanut, ja Pirkko oli merkitty poissaolevaksi. Joku oppilaista luki parhaillaan. Silloin ovi avautui ja Pirkko astui sisään.

Tuskin olivat toverit nähneet hänet, kun he päästivät oikein intiaanihuudon. Opettaja koetti hillitä heitä, mutta hänkään ei voinut olla hymyilemättä.

Ovensuussa seisova Pirkko oli tosiaankin naurettava näky. Silmät olivat itkusta turvonneet, ja siniset käsineet, joilla kyyneliä oli pyyhitty, olivat värittäneet poskille kummallisia pitkiä juovia, jotka ulottuivat kaulaan asti.

Pirkko tunsi, että jotain oli hullusti, mutta mitä? Kaikkien tovereiden naurava naama oli kääntyneenä häneen päin, ja hän olisi tahtonut vajota maan alle, niin onneton hän oli.

Kyyneleet alkoivat taas vieriä pitkin sinijuovaisia poskia, ja se tietysti vain lisäsi yleistä iloa.

»Voi tyttö raukka, jospa sinä itse näkisit, miten hullunkurisen näköinen olet», sanoi samassa opettaja, joka oli tullut seisomaan hänen eteensä. »Sinulla on tainnut olla siniset kintaat, lisäsi hän nauraen. »Meneppä nyt paikalla hieman peseytymään.»

Pirkko oli opettajan puhuessa vilkaissut käsiinsä, jotka nekin olivat aivan siniset. Hän alkoi aavistaa, ymmärtää ja punastui samassa korvia myöten. (Eräs vallaton toveri hänelle myöhemmin kyllä selitti, ettei tuota punastumista muusta huomannutkaan kuin korvista, posket nimittäin olivat niin siniset.)

»No, mene nyt!» toisti opettaja.

Silloin vasta Pirkko tajusi, että hän sai lähteä.

Seuraavat kolme minuuttia Pirkko pesi, hieroi ja hankasi kasvojaan ja käsiään kuumeisella innolla. Ja kun hän sitten palasi luokkaansa, olivat hänen poskensa hehkuvan punaiset.

»Taidatpa muistaa tämän myöhästymisen ilman muistutustakin», sanoi opettaja.

»Kyllä varmasti!» kuiskasi Pirkko, eikä itku taaskaan ollut kaukana.

Kun Pirkko palasi koulusta, odotti häntä iloinen yllätys: äiti ja Saara olivat tulleet.

17. JOULUKSI KOTIIN.

Sitten seurasi muutamia oikein hauskoja päiviä. Pirkko kulki Saaran kanssa »näyttämässä kaupunkia» ja äidin kanssa ostoksilla. Ja kun koululaiset tulivat koulusta ja Kaisa toimestaan, odotti heitä, ei ainoastaan Leena, joka tosin nytkin hääräili yhtä tyytyväisen näköisenä patoineen ja pannuineen, vaan myöskin oma rakas äiti, jolle kohta sai kertoa kaikki päivän tapahtumat, ja pikku sisko, joka oli »äärettömän huvitettu kouluasioista», kuten itse selitti.

Sitten tuli Paavon ja Pirkon koulujen lopettajaisjuhlat. Ikävä kyllä, ne sattuivat olemaan samana päivänä ja samaan aikaan, niin ettei Saara päässyt molempiin. Pitkän harkinnan perästä päätettiin, että Saara menee Kaisan kanssa Pirkon juhlaan ja äiti Paavon.

Kävisi pitkäksi kuvata kaikkea, mitä Saara tuossa juhlassa näki. Se on kumminkin mainittava, että hän oli hyvin iloinen, kun sai kerrankin olla »oikean koulun oikeassa joulujuhlassa», ja että hän alkoi hartaasti odottaa seuraavaa joulua, jolloin hänkin jo kuuluisi koulun iloiseen oppilasjoukkoon.

Sitten alkoi joululoma ja koululaiset pääsivät kotiin. Mutta nyt kävikin niin ikävästi, että äiti ei päässytkään vielä lähtemään kaupungista, joten Paavo, Pirkko ja Saara saivat lähteä kolmisin.

Juna lähti kello 12 ja äiti oli asemalla saattamassa.

Paavo tapasi kohta vaunuun tultuaan erään koulutoverinsa. He alkoivat jutella keskenään, ja matka sujui nopeasti.

Pirkko ja Saara olivat sijoittuneet rinnakkain eräälle tyhjälle penkille. Vastapäätä istui eräs iloisen ja ystävällisen näköinen keski-ikäinen rouva.

Pirkko ei malttanut olla siskolleen kuiskaamatta: »Rouva Hymyilevä.»

Samassa »Rouva Hymyilevä» alotti keskustelun. Hän kysyi, minne tyttöset olivat matkalla, mitä koulua he kävivät, minkälaiset todistukset he olivat saaneet, kuinka monta sisarta ja veljeä heillä oli y.m.

Alussa Pirkko koetti vastata kohteliaasti, mutta pian hänestä tuntui, että rouva oli ihan liian puhelias. Hän otti esille kirjan, jonka oli varannut matkalukemiseksi, ja syventyi siihen.

Nyt yritti Saara puolestaan vastailla, mutta pian hänkin seurasi Pirkon esimerkkiä.

»Rouva Hymyilevä» katseli edessään istuvia tyttösiä ja — hymyili.

Kuljettiin muutamia asemanvälejä ja tyttöset lukivat — tai ainakin olivat lukevinaan — ahkerasti.

Vihdoin juna taas hiljensi vauhtia.

Pirkko ja Saara litistivät kumpikin nenänsä ikkunaruutua vasten koettaessaan talvisen iltapäivän puolihämärässä nähdä kotoisia kuvia.

Asemarakennuksen vieressä hiukan taampana seisoi 5—6 hevosta.

»Toinen oikealta on meidän »Salamamme» selitti Saara innoissaan.

»Ei ole, sillä on liian vaalea harja», väitti Pirkko vastaan.

Samassa juna pysähtyi ja siitä johtuvasta nytkähdyksestä oli Pirkko kaatua »Rouva Hymyilevän» syliin. Hän sopersi hämillään anteeksipyynnön ja otti kiireesti korinsa ja askinsa.

»Saanko tarjota teille hieman makeisia hevosmatkalla purtavaksi», sanoi »Rouva Hymyilevä» ystävällisesti.

Saara niiasi ja, pistäen kätensä pussiin, otti siitä muutaman karamellin, jotka pisti taskuunsa.

Pirkko näytti melkeinpä hermostuneelta. Juna seisoi jo, hänen kätensä olivat täynnä, ja nyt tuo ihminen vielä tyrkytti karamellejään. Paavokin oli jo lähtenyt vaunusta.

Hän aikoi lähteä vaunusta, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan rouvan ystävällistä tarjousta.

»Saanko panna muutaman taskuunne, pikku ystävä?» sanoi samassa rouva, pistäen koko kourallisen karamellejä Pirkon taskuun.

Pirkko kääntyi hämillään ja niiasi.

»Pidän niin paljon nuorista. Minusta on ollut kovin mieluista nähdä kahdet nuoret kasvot ja kaksi kirkasta silmäparia vastassani. En olisi kuitenkaan tahtonut häiritä...»

Pirkko ja Saara seisoivat asemasillalla ja juna lähti puhkuen jatkamaan matkaansa.

»Voi, kuinka minua hävettää!» sanoi Pirkko.

»Niin minuakin.»

»Otithan sinä sentään karamellejä, kun hän tarjosi, minä onneton olin niin äärettömän tyhmä.»

»Tervetuloa, rakkaat tyttöseni», kuului samassa isän ystävällinen ääni. »Missä Paavo on?»

»Paavo taitaa olla jo Salamaa tervehtimässä. — Mutta tiedätkö mitä, isä, sinun tyttäresi, varsinkin minä, ovat käyttäytyneet junassa äärettömän tyhmästi, suorastaan ennenkuulumattoman nolosti.»

»Joko taas on tehty tyhmyyksiä?» kysyi isä hieman levottomana.

Pirkko selitti tapahtuman tarkalleen.

»Niin, niin. Oppia ikä kaikki. Ehkäpä tyttöseni ensi kerralla osaavat olla kohteliaampia», sanoi isä puoleksi vakavana, puoleksi hymyillen.

»Älä viitsi kertoa Paavolle tätä, rakas isä, hän taas nauraisi meille», pyysi Pirkko.

»Mitä minulle ei saa kertoa?» kysyi samassa Paavo, joka oli tullut toisten luo.

»Joulusalaisuuksia, poikani», vastasi isä nauraen. — »Mutta ethän ole edes tervehtinyt isääsi, nuori mies!»

Ihana oli matka läpi lumisten metsien Karria kohti. Ilmakin oli niin leuto, ettei yhtään palellut. Päivä oli jo hämärtynyt illaksi, ja valot talojen ja tupien ikkunoista vilkuttivat ystävällisesti.

Salama juoksi virkusti, kuten aina kotiinpäin.

Viimein tulivat myös näkyviin Karrin valot, ja pian reki pyörähti pihalle. Iivari-renki seisoi jo siinä hevosta vastaanottamassa ja Kuri juoksi iloisesti haukkuen reen ympärillä.

Vähän kankein jaloin noustiin reestä ja riennettiin sisälle.

Eteisessä seisoi Siiri, palvelustyttö, joka oli tullut Karriin Leenan muutettua lasten kanssa kaupunkiin. Hän oli kattanut pöydän, ja tulijat saivat kohta istuutua syömään.

Hyvältä maistui taas kotoinen ruoka, mutta siitä huolimatta malttoivat Paavo ja Pirkko tuskin syödä kunnollisesti. Paavon piti rientää tervehtimään naapurin Villeä ja Pirkon navetassa asuvia ystäviään, lampaita.

18. JOULUAATTO KARRISSA.

Oli jouluaaton aamupäivä. Suursiivous oli jo tehty paria päivää aikaisemmin. Eilen oli leivottu ja paistettu kuumeisella kiireellä. Nyt oli jo juhlan tuntu kaikkialla.

Kaisa hääräili vielä keittiössä. Hän oli saapunut vasta edellisenä iltana ja tahtoi vielä välttämättä leipoa »suurenmoisen hyviä pikkuleipiä», joiden valmistusohjeen hän oli saanut Elseltä.

Paavo oli hakenut metsästä joulukuusen, jonka isä oli varustanut jalalla. Pirkko ja Saara olivat paraillaan äidin kanssa ruokasalissa kuusta koristamassa.

Mitä pitemmälle päivä kului, sitä juhlallisemmalta alkoi tuntua. Kuusi oli koristettu ja pikkuleivät paistettu. Isä kävi keittiönpuolella kyselemässä valkeata tai ruskeaa käärepaperia ja narua ja vetäytyi ne saatuaan hyvin salaperäisen näköisenä omaan kamariinsa. Muissakin huoneissa käärittiin lahjoja paperiin, lakattiin paketteja ja varustettiin ne omistuskirjoituksilla sekä pienillä runonpätkillä. Varsinkin Kaisa oli mestari sepittämään runoja, ja häneltä kysyttiinkin usein neuvoa.

Kello viisi kokoontuivat kaikki Karrin asukkaat loistavan joulukuusen ympärille. Vanhan tavan mukaan ottivat myös palkolliset: Leena, Siiri, Iivari ja karjakko-Sandra, osaa yhteiseen joulunviettoon. Kaikki olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, eikä puhelu alussa ottanut oikein sujuakseen.

Mutta sitten toi Kaisa äidin viittauksesta suuren kahvipannun sisälle, ja äiti alkoi tarjota kahvia. Ja lieneekö ollut kahvin ansio se, että vähitellen katosi kaikki jäykkyys ja iloinen puheensorina täytti huoneen.

Kun kahvi oli juotu, laulettiin muutamia joululauluja ja muisteltiin entisiä jouluja.

Tällävälin oli Pirkko jo ruvennut kattamaan pöytää, ja Kaisa ja Siiri olivat menneet keittiöön viimeistelemään ruokia.

Leena oli myös noussut mennäkseen keittiöön hänkin, mutta äiti oli sanonut:

»Antaa vain nuorten hommata, kyllä he osaavat.»

»Niin, Leenan pitää tänään leikkiä »frouvaa», oli Pirkko siihen lisännyt nauraen.

Pian oli pöytä katettu ja käytiin aterialle. Syötiin lipeäkalaa, lihalientä ja joulukinkkua. Sitten tuotiin pöydälle vati, jossa oli kauniin ruskeaksi paistettu joulupuuro.

»Joulupuuro, rusinapuuro!» huudahti Saara.

»Olkaapa nyt kaikki hiljaa kuin hiiret, minä pidän puuropuheen», sanoi isä. Sitten hän korotti ääntään ja koetti olla oikein juhlallinen puhuessaan seuraavasti:

»Nyt on joulu ja edessämme on joulupuuro. Joulupuurossa on paljon rusinoita ja yksi ainoa manteli, sen me entuudesta tiedämme. Oi, onnellinen hän, ken sen mantelin saa! Hänen hartain toiveensa toteutuu, ja koko ensi vuosi on hänelle onnellinen, hyvin onnellinen. — Viime vuonna otettiin puuroa vanhimmasta nuorimpaan, ja Pirkko ja Saara selittivät, etteivät he tietenkään voineet saada mantelia, koska äiti oli sen jo saanut. Ehdotan, että tänään otamme nuorimmasta alkaen. Siis, Saara-tyttäreni, ole niin hyvä ja ala, mutta muistakin ottaa juuri siitä laidasta, missä manteli on.»

»Niin, jospa sen tietäisikin, missä se on», huokasi Saara ottaessaan lautaselleen aimo annoksen maukasta puuroa.

»Haluatko maitoa vai marjalientä kastikkeeksi?» Tietysti Saara halusi marjalientä, sehän oli itsestään selvää. Samoin muutkin lapset.

Saara koputteli hartaasti lusikallaan rusinoita toivoen, että yksi niistä olisi manteli, mutta eikö mitä, ne olivat kaikki vain rusinoita.

Hän katsahti ympärilleen. Pirkkokin näytti tyytymättömältä, hän oli nähtävästi tehnyt saman havainnon.

»Onko siellä vielä puuroa?» kysyi vähän ajan kuluttua Paavo.

»Ei tässä vadissa enää, mutta kyllä keittiössä on toinen», vastasi äiti.

»Kiitos, en minä sentään enää haluakaan.»

»Paavo olisi vain ahnehtinut mantelia», nauroi Kaisa. »Ei sinulla siis, veli veikkonen, ollut sen parempaa onnea kuin minullakaan.»

»Mutta kenellä se onni sitten oikein on ollut?» kysyi äiti.

»Ei ole tainnut koko vadissa ollakaan mantelia, äiti on vain narrannut meitä», sanoi isä nauraen.

»Oli varmasti», vakuutti äiti.

»Leena on varmaan nielaissut sen huomaamatta», arveli Paavo.

»Enhän minä toki sellainen höperö ole.»

»Olisiko tuo sitten ollut sellainen kova, minkä minä söin», murahti Iivari.

Sehän se tietysti oli!

»Voi tuota Iivaria», päivitteli Paavo. »Ei ole tietävinäänkään moisesta onnesta.»

»Eläköön Iivari!» huudahti Pirkko. »Nyt Iivari ensi vuonna varmaan menee naimisiin.»

»Vielä vai, olisipa sekin olevinaan onni», myhäili Iivari. »Ehei!» — »Mitäpä muusta onnesta, kunhan vain terveyttä piisaisi.»

Noustiin pöydästä. Tyttöset tyhjensivät nopeasti pöydän ja veivät astiat keittiöön, missä ne sitten myöhemmin illalla yhteisvoimin pestiin.

* * * * *

Jälleen istuttiin säteilevän joulukuusen ympärillä.

Paavo ja Iivari hakivat eteisestä pari koria ja sitten alkoi joululahjojen jako, jouluaattoillan suurin huvi.

Jokaiselle oli jotain varattu, pääasiassa tarpeellisia ja hyödyllisiä esineitä ja vaatetavaraa. Mutta kuinka hauskalta tuntuikaan, kun sai ne säteilevän kuusen valossa omin käsin ottaa esille paketista, joka oli varustettu juhlallisella nimikirjoituksella ja mahdollisesti runollakin.

»On Saara väliin oiva sottapekko, niin että rumaks likautuupi mekko, siks esiliina tarpeen hälle on».

luki isä paketin päältä, jonka sitten ojensi Saaralle.

Toisen paketin päällä seisoi seuraava juhlallinen omistuskirjoitus:

»Karrin lasten kaupunkiasunnon ylitirehtöörille, mainiolle emännöitsijälle ja uskolliselle ja luotettavalle neuvonantajalle

Leena Simontytär Mäkiselle Kaisalta, Paavolta ja Pirkolta.»

»Voi hyvät ihmiset, mitä ne lapset turhaan ovat menneet tuhlaamaan rahojaan», päivitteli Leena.

»Leena avaa nyt pian», että mekin saamme nähdä», sanoi äiti.

»Voi hyvät ihmiset, voi hyvät ihmiset», hoki Leena yhä edelleen avatessaan pakettia. »Eikö olekin villaröijy, ihan paksu, lämmin villaröijy. Kylläpä minun nyt kelpaa herrastella! Voi hyvät ihmiset...»

»Täällä on myös runolla varustettu paketti Pirkolle», sanoi isä. »Päällä seisoo:

Älä nyt vaan lahjast' tästä kovin ylpeeks tule. Älä myöskään kenokauloin täänkään jälkeen kule!»

»Se on tietysti Paavolta», sanoi Pirkko, »kukaan muu ei osaa runoilla yhtä ilkeästi». — Mutta kun hän oli avannut paketin ja huomannut, että se sisälsi kauniit valkeat helmet, meni hän Paavon luo ja sanoi:

»Kyllä sinä sentään — ilkeydestäsi huolimatta — olet maailman paras veli.»

»Paavo on ollut kovin runollisella tuulella, sanoi isä. »Tässä on taas hänen käsialaansa:

Kaisalle.

Tuoksua ja tunnetta huokuu tämä lahja.»

»Tietysti hajuvesipullo», arvaili Kaisa, ja aivan oikein.

Entäpä Paavon arvokas lahja isälle ja äidille. Se oli oikein komea valokuva-albumi, jollaista Karrissa kyllä tarvittiinkin, koska entinen jo oli aivan täysi. Sisällä oli kirje, jossa Paavo pyysi, että vanhemmat eivät enää olisi pahoillaan hänen ansaitsemishommistaan, olihan hän saanut koko hyvän todistuksen, vieläpä saksankirjoituksessakin kuutosen.

Paketin, jossa äidin villahuivi oli, oli Kaisa varustanut seuraavalla runolla:

»Niin paljon paljon enemmän ma tahtoisin äidille antaa. Kaikki maailman kauneimmat aartehet, ne tahtoisin hänelle kantaa. Mutta tahtoa vaikkakin paljon on, niin sittenkään pysty en paljohon.»

»Sydämellinen kiitos, rakas tyttöseni», sanoi äiti melkeinpä kyyneleet silmissä. Isä oli myös hyvin iloinen sukista, jotka hänen mielestään olivat paremmat kuin kaikki »kaiken maailman rihkamat.»

Viimeisessä paketissa korin pohjalla oli seuraava osotekirjoitus:

Saaralta Pirkolle.