Part 5

Pirkko raotti silmiään eikä voinut olla hymyilemättä nähdessään tuon juhlallisen kahvintarjoilun.

»Tässä olisi vähän hyvänmielenlääkettä. Ei kai Pirkko tykkää pahaa, jos minä juon tässä seurana?»

Tällä välin oli kuitenkin Pirkolle jälleen muistunut murheensa mieleen. Syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan ja hän painoi kasvonsa käsiin.

Silloin alkoi Leena oikein vakuuttavasti puhua:

»Sitä minä olen tässä miettinyt, että ei olisi pitänyt Pirkon niin ottaa sydämelleen niitä tyttöjen puheita. Olisi pitänyt vaan mennä luo ja sanoa: 'Ihan oikein, olen minäkin sitä tappelua jo vähän ihmetellyt. Mutta kun olen vähän kiivasluontoinen, niin en tullut silloin ajatelleeksi. Mutta kyllä minä olen sitä perästäpäin katunut, enkä enää ikinä tappele!' — Kyllä olisivat tytöt jääneet noloiksi, eivätkä olisi enää perästäpäin supatelleet. — Eikä se ole myöhäistä vieläkään. Kun nyt Pirkko iltapäivällä menee kouluun, niin pitää vaan olla rohkea ja iloinen ja puhua niille asiat suoraan.»

Kuullessaan viimeisen lauseen Pirkko suorastaan tyrmistyi. Leena piti siis aivan luonnollisena asiana, että hän menisi kouluun, ja jo iltapäivällä! Ja hän oli jo ehtinyt kuvitella, miten hän kirjoittaisi kotiin ja pyytäisi saada erota koulusta ja palata Karriin.

»Niin, Pirkko ottaa nyt vaan kahvia ja pesee silmänsä, ettei Paavo huomaa mitään, kun tulee kotiin. Mitä niistä murheista Paavolle turhaa selittelemään.»

Se oli ainakin viisas neuvo! Pirkko hörppäsi kahvinsa ja pesi sitten huolellisesti kasvonsa.

Sillä aikaa Leena yksityiskohtaisesti kertoi, miten hänkin oli ollut kerran samanlaisessa asemassa. Hän oli ollut seuratalolla iltamissa ja silloin oli pari tyttöä seisonut hänen takanaan ja nauraa tirskunut. Hän oli näet samana päivänä saanut rouvan vanhat korkeakorkoiset lakeerikengät ja ne olivat hänellä jalassaan. Hän ei ollut ensin ymmärtänyt, mistä oli kysymys, mutta sitten hän oli yhtäkkiä tajunnut, että ne nauroivat hänelle, tai oikeastaan hänen kengilleen.

»Kyllä se tuntui alussa pahalta, oikein sydäntä viilsi, mutta sitten minä käännyin ja sanoin heille, jotta he olivat aivan oikeassa. Eiväthän ne tanssikengät passaa sarssihameeseen. Sanoin, että oikein minua itseänikin hävetti, kun olin ollut niin hassu.»

»No, mitä tytöt sanoivat?» kysyi Pirkko huvitettuna kertomuksesta.

»Mitäs ne. Punottivat kumpikin ja alkoivat kysellä, mistä olin ostanut niin kaunista puserokangasta.»

Pirkko ei voinut olla nauramatta, samalla kun hän sydämessään tunsi Leenan olevan oikeassa.

Kun Paavo tuli kotiin, huomasi hän, että Pirkon silmät olivat vähän punaiset.

»Oletko sinä itkenyt?» hän kysyi.

Pirkko tunsi tulevansa hämilleen, hänestä oli vaikeata kertoa asiasta, ainakin vielä. Senvuoksi hän olikin oikein hyvillään, kun Leena sanoi:

»Mikä lienee rikka lentänyt toiseen silmään kotimatkalla.»

Ei Paavo oikeastaan uskonut sitä, mutta ei hän enempää kysellyt.

* * * * *

Kun Pirkko aamulla oli hätääntyneenä lähtenyt juoksemaan, olivat tytöt hämmästyneet. He olivat katsahtaneet toisiinsa ja koettaneet ensin nauraa, mutta jääneet sitten sanattomiksi. Silloin alkoi eräs tytöistä, hento ja kirkassilmäinen Leila puhua:

»Me olimme julmia äsken. Ajatelkaahan, miltä hänestä tuntui kuunnellessaan meidän keskusteluamme. Voi, miten onnettomalta hän näyttikään!»

Briitta sanoi: »Minun veljeni en samalla luokalla kuin tuon Pirkon veli ja hän sanoi, että Paavo — se veli — on aina niin ylpeä ja itsetietoinen. Minä luulen, että Pirkko teki ihan oikein lyödessään häntä.»

»Niin, hän on varmaan hyvin rohkea tyttö», sanoi Eeva, »ajatelkaas, kun minä näin, ettei hän ollenkaan pelännyt hyökätä veljensä päälle, vaikka veli on niin paljon suurempi».

Muutamassa minuutissa olivat mielipiteet kokonaan muuttuneet. Nyt oli Pirkko jo rohkea ja uljas sankaritar!

Samassa tuli pihaan muutamia II A-luokan tyttöjä, jotka olivat tulleet Pirkkoa vastaan, vaikkei Pirkko ollut tuskassaan heitä edes huomannut. He keskustelivat keskenään:

»Mikähän sillä Pirkolla oli?» — »Hän juoksi kuin vimmattu.»

Silloin astui Eeva heidän luokseen ja sanoi: »Pirkko tuli huonovointiseksi ja lähti kotiin. Jos opettajat kysyvät, niin sanokaa niin.»

»Kyllä hän oli sairaan näköinenkin, ihan tulipunainen kasvoiltaan. Ajatelkaa, jos hänessä on tulirokko!»

* * * * *

Kaikista Leenan rohkaisuista ja hyvistä neuvoista huolimatta Pirkko tunsi itsensä oikein onnettomaksi lähestyessään koulua.

Hän sanoo, niinkuin Leena on neuvonut, mutta jos he rupeavatkin pilkkaamaan ja nauramaan. — Hän tunsi, että hänen piti oikein rukoilla Jumalaa, että hän ei antaisi heidän pilkata eikä nauraa. Mutta hän ei tahtonut, että kukaan näkisi hänen panevan kätensä ristiin ja senvuoksi hän pujotti molemmat kätensä koululaukkuun ja risti ne siellä.

Kukapa ei olisi joskus tuntenut suurta tuskaa, joka sitten aivan ihmeellisellä tavalla häviää, jättäen jälkeensä vain rauhan ja ihmeellisen riemun tunteen. Niin kävi Pirkonkin.

Leila oli ollut koko väliajan kuin tulisilla hiilillä. Hän oli jo aikonut lähteä Pirkon luo pyytämään omasta ja toveriensa puolesta anteeksi. Mutta hän ei ollut uskaltanut. Kun Pirkko nyt hitain askelin läheni koulua, näki hänet ensiksi Leila, joka seisoi portin pielessä odottamassa. Juoksujalassa hän lähti vastaan.

Pirkon sydän sykähti niin kummasti, kun hän näki Leilan tulevan. Vaistomaisesti hän tunsi, ettei Leilalla voinut olla mitään pahaa sanottavaa.

»Voi, Pirkko, olen niin pahoillani siitä mitä puhuimme aamulla. Voitko antaa sen anteeksi? — Minun nimeni on Leila. Tahtoisin niin mielelläni olla sinun ystäväsi.» Voiko se olla totta! — Pirkko tunsi niin suurta huojennusta, että hän ei edes jaksanut kohta puhua. Hän vain tarttui Leilan käteen ja pudisti sitä kyyneleet silmissä.

Samassa olivat myös paikalla Eeva ja Briitta.

»Kyllä me olimme noloja aamulla», puheli Eeva tavalliseen touhukkaaseen tapaansa. »Pahoitimme sillä tavalla sinun mielesi. Ja nyt olemmekin saaneet selville, että teit aivan oikein lyödessäsi veljeäsi. Hänhän on sellainen ylpeä ja,— — ja — — —»

»Ylimielinen», täydensi Briitta.

»Paavoko? Ei, mutta mitä te oikein tarkoitatte?»

Pirkko näytti niin hämmästyneeltä, että Leilaa aivan nauratti. Vähitellen alkoi kuitenkin selvitä, mitä Eeva ja Briitta tarkoittivat. Mutta samalla kun hän tunsi pientä iloa siitä, että hänet oli huomattu syyttömäksi, hän ei voinut olla tuntematta syvää harmia niiden sanojen johdosta, jotka oli lausuttu hänen veljestään.

»En ole niin syytön kuin luulette, ja Paavo taas on oikein hyvä veli, ei vähääkään ylpeä eikä itsetietoinen. Totta on, että hän loukkasi minua kutsumalla minua — — — no sehän ei kuulu asiaan — mutta eihän minun olisi pitänyt siitä niin suuttua. Ja vaikka olisin suuttunutkin, niin en olisi ainakaan saanut ruveta tappelemaan. Äiti torui meitä ja minä olen ollut oikein pahoillani.»

— Niin oli rauha jälleen rakennettu, eikä Pirkon enää koskaan tarvinnut itkeä sen asian tähden.

* * * * *

Kaisa oli ollut koko päivän kovin levoton ja juoksujalassa hän kiiruhti kotiin kello 4, jolloin työ toimistossa lopetettiin. Hän arveli Pirkon joko itkevän tai murjottavan ja hämmästyi senvuoksi suuresti, kun Pirkko paraillaan sangen vilkkaasti kertoi Paavolle jotakin koulutapausta. Vielä suuremmaksi muuttui hänen hämmästyksensä, kun Leena hänelle kuiskasi:

»Oli jo iltapäivällä koulussa. Kaikki hyvin.»

— Pirkko sai kertoa kaiken alusta alkaen. Leenan suureksi iloksi hän muisti kertoa yksityiskohtaisesti kaikki Leenan neuvot ja lohdutukset unohtamatta edes tarinaa lakeerikengistä.

»Vai sellainen rikka sinun silmässäsi olikin», sanoi Paavo, kun Pirkko oli lopettanut. — »Mutta yhden seikan minä tahtoisin tietää: Keksivätkö tytöt vain sinun hyvitykseksesi sen, että minä olen ylpeä ja itsetietoinen, vai ovatko he sen kuulleet jostakin?»

* * * * *

Paavo oli suunnilleen samanlainen koulupoika kuin lukemattomat muut hänen ikäisensä.

Hän ei ollut juuri kunnianhimoinen eikä senvuoksi aivan »eturivin miehiä» kuten hänellä oli tapana sanoa. Kuitenkin tuli aika, jolloin hänen kunnianhimonsa heräsi. Se tapahtui VI:lla luokalla ja silloin hänestä omaistensa suureksi hämmästykseksi tuli priimus.

Mutta koska hän nyt vasta on IV:llä luokalla, täytynee meidän toistaiseksi pitää häntä vähemmän nerokkaana ja vähemmän ahkerana koulupoikana, jonka todistukset häilyvät keskinkertaisen molemmin puolin.

Koulu oli alkanut aivan tavallisesti, mutta jo muutaman päivän kuluttua tapahtui IV:llä luokalla jotakin, joka sai koko luokan kuohuksiin. Tapahtuma oli lyhykäisyydessään seuraava:

Alaluokkien vakituinen maantiedon opettaja oli sairastunut ja hänen sijaisekseen oli tullut eräs neiti Ahonen, ylioppilas, hiljainen ja hiukan aran näköinen. Ensimäiset päivät kuluivat jotenkin hyvin, pojat lukivat ja viittasivat kuten ennenkin ja opettaja näytti olevan tyytyväinen. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Muutamien päivien kuluttua alettiin IV:llä luokalla pitää pientä hälinää maantietotunnilla. Opettajatar näytti tuskastuneelta. Hän koetti olla ystävällinen ja ankara, mutta kumpikaan ei auttanut. Hälinä jatkui yhä edelleen.

Sitten eräänä päivänä liikkui neljännellä luokalla huhu, että neiti Ahonen oli saanut rehtorilta nuhteita siitä syystä, ettei hän kohta ensimäisen vallattomuuden sattuessa IV:llä luokalla ollut ryhtynyt tarmokkaampiin toimenpiteisiin. »Nyt teidän on vaikea saada kuria palautetuksi. Teidän olisi pitänyt kohta alussa ilmoittaa minulle.» Niin kerrottiin rehtorin sanoneen, lieneekö sitten ollut totta. Selvä oli kuitenkin, että neiti Ahonen ilmestyi tunnille vielä alakuloisemman näköisenä. Se ei kuitenkaan estänyt poikia peuhaamasta, vieläpä siinä määrin, että opettajatar useita kertoja kiellettyään lopuksi sanoi, että hänen on ilmoitettava rehtorille.

Seuraavana aamuna tuli rehtori luokkaan, piti jyrisevän puheen siitä, kuinka opettajaa — oli se sitten kuka tahansa — on ehdottomasti toteltava. Lopuksi hän kysyi, ketkä olivat puhelleet maantietotunnilla.

Etukäteen olivat pojat sopineet siitä, että jos sellainen kysymys tehtäisiin, jokaisen olisi noustava.

Koko IV luokka nousi siis seisomaan ja koko luokka sai tunnin jälki-istuntoa.

— Halpamaisesti tehty Ahoselta, kun meni kantelemaan rehtorille, miehekkäästi tehty pojilta, koska ottivat miehissä jälki-istunnon — se oli yleinen mielipide.

Niin ajatteli Paavo ja niin ajatteli Kaisakin, kun hän kuuli asiasta. Paavo kirjoitti kotiinkin ja kertoi asian samalla mainiten, että »puoli koulua» oli heitä vastassa, kun he pääsivät jälki-istunnosta.

Mutta isä ei ajatellut samoin. Hän kirjoitti pitkän kirjeen, pitkän ja vakavan.

»En moiti, enkä edes ihmettele, että nyt ajattelet asiasta niinkuin kirjoitit. Minä ajattelin sinun iässäsi kai aivan samoin. Mutta siitä huolimatta toivoisin, että sinä nyt jo oppisit ajattelemaan asioita puolueettomasti. Luuletko mahdollisesti, että tuo opettajatar on tuntenut tyytyväisyyttä voidessaan »kannella» rehtorille ja että hän on ollut iloinen tuosta teidän jälki-istunnostanne? — Usko minua, hän on siitä paljon onnettomampi kuin teistä kukaan. Miksi hän sen sitten teki? — Hän ei voinut muutakaan. Sanot itse, että hän on näyttänyt tunnillanne aralta ja hätääntyneeltä. Mitäpä hän olisi voinut muuta! Hän on koettanut kaikkensa opettaakseen teitä tunnollisesti ja pitääkseen teitä kurissa. Miksi ette ole sitten totelleet häntä? Siksi, yksinomaan siksi, että ette ole _peljänneet_ häntä. Nyt, poikani, asetan sinulle vakavan kysymyksen: Onko mielestäsi oikein kunnioittaa ja totella vain sitä, joka herättää pelkoa? Sinä vastaat kieltävästi, minä tiedän sen. — Niin, meidän tulee totella esivaltaamme, opettajiamme, vanhempiamme ja esimiehiämme — oi siksi että me heitä pelkäämme, — vaan siksi, että se on _velvollisuutemme_. Toivon, että olet ymmärtänyt minua.»

Paavo luki moneen kertaan isän kirjeen, Kaisakin sen luki, ja heidän täytyi myöntää isän olevan oikeassa.

Joku päivä senjälkeen tapahtui maantietotunnilla taas jotakin, joka oli omiaan yhä selventämään Paavon käsitystä opettajan ja oppilaan keskinäisestä suhteesta.

Edellisen viikon jälki-istunnosta oli tosiaankin ollut se seuraus, että järjestys tunnilla oli suuresti parantunut. Opettajatar näytti paljon iloisemmalta, pingoittunut piirre hänen suunsa ympäriltä oli melkein kadonnut ja hän selitti paraillaan innokkaasti jotakin.

Samassa rupesi aivan edessä istuva Väinö Vaara juttelemaan puoliääneen jotakin takana istuvalle toverilleen.

»Vaara _ei saa_ jutella», huomautti neiti Ahonen.

Se auttoi hetkiseksi, mutta ei aikaakaan, kun Vaara jälleen jatkoi puheluaan.

»Vaara ei saa puhella!» sanoi opettajatar jälleen, ja pingoittunut ilme ilmestyi suun ympärille. — Hetkinen senjälkeen hän kysyi jotakin Vaaralta.

Ehkäpä Vaara ei tiennyt tai ei hän muuten halunnut vastata, pääasia kuitenkin oli, ettei hän noussut edes ylös.

»Vaara, minä puhuttelen teitä», huomautti opettajatar tyynesti.

Vaara kohautti olkapäitään ja jäi istumaan. Luokasta kuului ihmettelyä: Rohkea poika tuo Vaara. Paavo tunsi jonkunlaista kiusallista levottomuutta. Samassa sanoi opettajatar:

»Vaara tuo päiväkirjansa tänne!»

Poika ei hievahtanutkaan. — Neiti Ahonen katsahti ikäänkuin avutonna ja neuvotonna luokkaan, avasi sitten luokan päiväkirjan ja kirjoitti siihen jotakin. — Sitten jälleen jatkui opetus, mutta ilmassa tuntui olevan ukkosta. Suureksi helpotukseksi kilahti kuitenkin pian sähkökello. Tunti oli lopussa.

Neiti Ahonen viittasi luokkaa poistumaan ja astui itse aivan Vaaran eteen. Mutta jokaisella näytti olevan pulpetissaan jotakin järjestettävää ja niin jäi koko luokka kuuntelemaan keskustelua.

»On parasta, että heti annatte päiväkirjanne minulle.» »Siellähän se on pulpetissa, kyllähän sen sieltä saa.» Neiti Ahonen tuli aivan kalpeaksi ja poistui sanaakaan sanomatta luokasta.

Joukolla rynnättiin tarkastamaan, mitä luokan päiväkirjaan oli kirjoitettu. »Väinö Vaara saa tunnin jälki-istuntoa sopimattomasta käytöksestä. — Ahonen.»

»Kyllä sinun käytöksesi vähän sopimaton olikin», sanoi samassa luokan priimus.

Paavo ajatteli samoin, mutta kun hän näki, minkä myrskyn nuo sanat osassa luokkaa nostivat, ei hän uskaltanut sanoa mitään.

Seuraavana aamuna tuli taas rehtori.

»Taaskin on Ahonen kannellut», kuiskasi joku.

Rehtori astui suoraan Vaaran eteen ja piti pitkän puheen. »Anna tänne päiväkirjasi. Saat kaksi tuntia jälki-istuntoa ja käytöksen alennuksen», sanoi hän lopuksi.

Silloin Vaara sieppasi päiväkirjansa, paiskasi sen lattialle ja alkoi kävellä ovea kohti.

»Seis! Mihin matka?»

»Kotiin.»

»Vai kotiin! Ei askeltakaan!» huusi rehtori. »Ensin päiväkirja ylös lattialta — —»

Vaara totteli koneellisesti.

»— — ja sitten kuusi tuntia karsseria ja käytöksessä 8.»

Melkein koko koulu oli kuohuksissaan. Useat ihailivat Vaaran rohkeutta, toisten mielestä hän oli mennyt sentään vähän liian pitkälle.

Maanantai-aamuna oli koko IV luokka jakaantuneena kahteen puolueeseen. Toiset kannattivat ja ihailivat Väinö Vaaraa, toiset puolustivat neiti Ahosta. Kun Paavo astui luokkaan, oli priimus paraillaan pitämässä jyrisevää puhetta:

»Ajatelkaa hiukan! Miten hänen sitten olisi pitänyt tehdä? Antaa Vaaran istua alallaan ja uhmata hänen kehotustaan. Niin, sen hän olisi voinut tehdä, mutta olisiko hän sillä voittanut meidän arvonantomme? Ei, totisesti ei! Vai olisiko hänen pitänyt kumartua etsimään pulpetista päiväkirjaa, silloin kun Vaara häntä siihen kehotti? Sitä emme toki voine häneltä vaatia. Minun mielestäni ei enää jää jäljelle muuta mahdollisuutta kuin se, minkä hän teki, siis ilmoitus rehtorille. Ja se, että Vaara sitten käyttäytyi sopimattomasti rehtorinkin edessä, se mielestäni vain pahentaa asiaa.»

»Olen aivan samaa mieltä», uskalsi Paavokin ilmoittaa.

»Kas vain Karria, joko hänkin on jotakin mieltä», ilkkui samassa Ville Bruun, Briitta Bruunin veli. »Tekisit viisaimmin, jos vain tappelisit pikkutyttöjen kanssa kadulla, mokomakin herra Itsetietoisuus!»

Mutta silloin suuttui Paavo. Kädet nyrkissä ja silmät säkenöivinä hän astui Villen eteen.

»Oletko sinä sitten mielestäsi tehnyt kauniisti levittäessäsi ympäri kaupunkia tuota mitätöntä juttua, jonka siskoltasi kuulit, samalla selittäen, kuinka ylpeä ja itsetietoinen minä olen.» Hänen äänensä aivan vapisi vihasta, samalla kun hän tunsi melkein rajatonta halua lyödä toveriaan vasten kasvoja. Samassa tulivat mieleen isän usein lausumat sanat: Se on mies, joka hillitsee itsensä. Hänen kiukkunsa lauhtui hiukan ja hän tunsi voivansa puhua maltillisemmin.

»Pahoitin silloin sisareni mieltä, se ei ollut kauniisti tehty, myönnän sen. Hän puolestaan kiivastui ja löi minua. Siinä koko tappelu.»

»Mitä melua täältä kuuluu?» kuului samassa opettajan ääni ovelta. »Kello on soinut. Paikoilleen jokainen!»

12. TURHAMAISUUTTA.

Kaisa oli jo pari kertaa kadulla tavannut Elsan, viimekesäisen vieraansa, ja hartaasti pyytänyt häntä tulemaan katsomaan heidän »omaa somaa huoneistoaan». Elsa oli luvannut tulla, ja eräänä sunnuntaiaamuna Pirkko näkikin hänen hienossa syystakissaan ja uudessa hatussaan tulevan kadun yli.

»Pane, Kaisa kiltti, pian parempi liina pöydälle, Elsa tulee!» huudahti Pirkko niin kovasti, että Kaisa pelkäsi Elsan kuulevan kadulle asti.

Kun Kaisa ei kuitenkaan näyttänyt huolivan kehotuksesta, vaan riensi keittiöön vierastaan vastaan, sieppasi Pirkko pian entisen liinan pöydältä ja levitti toisen, kaikkein parhaimman tilalle.

»Tuolla Elsalla on aina niin arvostelevat silmät», puheli hän itsekseen, muuttaessaan itselleenkin parempaa esiliinaa eteen.

Elsa ja Kaisa istuutuivat rinnakkain.

»Ole hyvä ja käy peremmälle», kehotti Kaisa vierastaan. »Oli oikein hauskaa kun tulit. — Tämä on nyt meidän salimme.»

»Koko hauskannäköinen huone», sanoi Elsa hiukan kuivahkosti.

Elsa ja Kaisa istuutuivat sitten rinnakkain »sohvalle», kuten raanun peittämää penkkiä nimitettiin, ja juttelivat innokkaasti. Elsa kertoi koulusta — hän oli nyt viimeisellä luokalla. — Kaisa puolestaan jutteli siitä, minkälaista hänellä oli toimessaan.

»Olisiko Pirkko hyvä ja tulisi tänne», sanoi Leena ovelta.

»Kutsuuko tuo teidän palvelijattarenne siskoasi vielä Pirkoksi?» kysyi Elsa.

»Niin hän kutsuu, mutta Pirkkohan onkin vielä lapsi ja Leena on meidän vanha palvelijamme. Minuakin hän on vasta täällä kaupungissa ruvennut kutsumaan Kaisa-neidiksi.»

»Mutta kuulehan Kaisa, minun mielestäni sinä voisit aivan hyvin huomauttaa hänelle, että hän kutsuisi Pirkkoa myös neidiksi. Tuntuu niin oudolta vieraasta, kun palvelijatar puhuttelee nimeltä noin suurta tyttöä, se on ikäänkuin liian läheistä.»

Kaisa ei oikein tiennyt mitä vastata. »Voinhan puhua äidille asiasta», sanoi hän viimein. »Hän saa sitten sanoa Leenalle. En minä voi sanoa, en vaikka mikä olisi.»

»Mutta asiasta toiseen», sanoi Elsa. »Minua on alettu kotona ja osaksi myös koulussa kutsua Elseksi. Eikö se sinunkin mielestäsi ole paljon kauniimpi kuin Elsa?»

»On, se on kauniimpi. Else — — — Else neito, se on ikäänkuin runollisempi.»

»Minä eräänä iltana lukiessani ranskan kielioppia ajattelin kaikkia tuttaviani tyttöjä ja koetin keksiä heille uusia ja hauskempia nimiä. Sinäkin sait uuden nimen. Kaisa onkin — sanoisinko — kovin populääri nimi, luulisi melkein tarkoitettavan vanhaa mummoa. — Älä sentään pane pahaksesi», sanoi hän sitten nähdessään, että Kaisa oli punastunut, »onhan se samalla niin kovin mukava nimi».

»Eihän minun nimeni oikeastaan olekaan Kaisa, vaan Kaarina, mutta kun Kaarina on vähän pitkä lausua, niin siitä on vähitellen tullut Kaisa», sanoi Kaisa hiukan loukkaantuneena.

»Niin, Kaarina onkin oikein kaunis nimi, ikävä vain, että se on niin pitkä. — Koetahan arvata, minkä nimen minä sinulle annoin. — Karin, ja yhdellä a:lla. Se on niin hieno ruotsalainen nimi. Kun sanoo Karin, voi aivan nähdä edessään sellaisen nuoren, solakan ja hienonnäköisen neidin. Se nimi sopisi sinulle hyvin.»

»Tarkoitatko, että minä olen solakka ja hienonnäköinen?» sanoi Kaisa nauraen. »Onpa sinusta tullut aika imartelija! — Niin, Karin ei todellakaan ole hullumpi nimi.»

»Mutta se on ehdottomasti kirjoitettava yhdellä a:lla», muistutti Elsa vielä kerran.

»Et ole vielä sanonut rehellisesti, mitä pidät asunnostamme», sanoi Kaisa sitten, muuttaen puheenaihetta.

»Johan kai sanoin, että tämä on aika hauskannäköinen huone. — Mutta helposti sen saisi vieläkin paljon hauskemmannäköiseksi. Meillä maalattiin koko sänkykamarin huonekalusto melkein valkoiseksi, sellaiseksi luunväriseksi, tiedäthän. Se ei tullut paljoakaan maksamaan ja kaunis siitä tuli. Huonekaluista tuli aivankuin uudet. Ajattelehan, miten hauskannäköinen tämäkin huone olisi, jos kaikki huonekalut olisivat samanväriset, esim. ruskeat, kuten tämä hylly.»

»Mutta kyllä se sentään maksaisi paljon», arveli Kaisa, »kyllä meidän täytynee tyytyä niihin vain sellaisenaan».

»Usko minua, ei se niinkään paljoa maksa», vakuutteli Elsa.

Kun Elsa oli lähtenyt, huomasi Kaisa olevansa melkeinpä huonolla tuulella. Huonekalujen erivärisyys pisti niin pahasti silmään. Seinäpaperit näyttivät haalistuneemmilta kuin koskaan ennen, lattian kuluneisuus suorastaan kiukutti.

»Emmehän toki niin köyhiä liene», tuumi hän viimein, »ettemme edes saa näitä huonekaluja samanvärisiksi. Minä kirjoitan kotiin.»

Hän otti eteensä arkin paperia ja alotti kirjeen. Ensin alkuun jotakin yleistä. Sitten asiaan. »Olen niin paljon ajatellut sitä, että nämä meidän huonekalumme olisivat paljon hauskemman näköiset, jos ne kaikki olisivat samanväriset...»

»Eräs neiti kysyy Kaisa-neitiä», tuli Leena samassa ilmoittamaan.

Se oli eräs hänen uusista tovereistaan, Aura Valli, hiljainen ja vaatimaton neitonen.

»Tulin katsomaan, etkö lähtisi ulos kävelemään, on niin herttainen ilma.»

Herttainen ilma — sitä ei Kaisa ollut huomannut.

»Tulehan nyt sentään hetkiseksi sisään, niin muutan toiset kengät. — Täällä meillä on kyllä niin ikävän näköistä, ettei paljon viitsisi kutsua vieraita, kaikki huonekalut eriväriset, tapetit haalistuneet ja paljon muuta.»

»Kaikkea sinä puhut!» huudahti Aura. »Tämähän on hauskin huone, mitä pitkään aikaan olen nähnyt. Niin valoisa ja tilava. Ja tuommoinen ihana ryijy seinällä — vai onko se raanu — enhän minä, kaupunkilainen, sellaisia asioita ymmärrä. — Näkisitpä, minkälainen nurkka minulla on. Vain oma pöytä ja tuoli tädin huoneessa, ja siihenkin on tyydyttävä.»

Sinä hetkenä Kaisa päätti, ettei hän kirjoitakaan mitään huonekalujen maalaamisesta.

Kun he sitten kulkivat metsään päin, joka oli kaupungin lähellä ja jonne he olivat päättäneet mennä, sanoi Kaisa:

»Tässä maailmassa näyttää kaikki hyvyys ja huonous vain riippuvan siitä, mihin me vertaamme. Meidän asuntomme on huono verrattuna Elsan — Elsen — kotiin, mutta sinun nurkkaasi verrattuna se on hyvä.»

»Ja minun nurkkani on huono sinun huoneeseesi verrattuna, mutta verrattuna esimerkiksi tuohon hökkeliin, on sekin hyvä», lisäsi Aura iloisesti.

»Kunpa vain aina voisimme tietää, mihin meidän on verrattava», sanoi Kaisa miettiväisenä.

Kun he sitten istuivat metsässä suurella kivellä ja puhelivat kumpikin omasta kodistaan, päätti Kaisa koettaa vapautua siitä toisestakin huolesta, joka häntä painoi. Siksi hän kysyi:

»Onko sinusta Kaisa kovin vanhanaikainen ja ruma muunnos Kaarinasta?»

»Eihän toki», vastasi Aura. »Minusta se on juuri sinun nimesi, niin reipas ja iloinen. En tiedä, miten se muille sopii, mutta sinulle se ainakin sopii. Minä kiinnyin sinuun ensiksi juuri tuon Kaisa-nimen vuoksi, minusta se on juuri yhtä iloinen kuin sinun katseesi ja yhtä rehellinen kuin sinä koko tyttö.»

13. KAKSI KIRJETTÄ.

Rakas Saara!

Tuhannet kiitokset kirjeestäsi, joka toi minulle sen iloisen uutisen, että Muru-lampaan jalka on parantunut. Et usko, miten huolissani olin, kun ensin kirjoitit, että se oli loukannut jalkansa. Pelkäsin niin, että se pitäisi tappaa. Olisin varmasti itkenyt, jos se olisi tapettu, olenhan sitä hoitanut aivan pienestä asti. Koulussa on oikein hauska. Minun parhain ystäväni on Leila (en muista hänen sukunimeään, se on ruotsalainen). Hän on oikein hyvä tyttö. Se on vaan ikävää, kun hän on B-osastolla. Mutta ensi vuonna pyydämme päästä samalle osastolle.

Mitä Sinulle kuuluu? Me saimme toissa päivänä arvostelut. Minun numeroni olivat muuten hyvät, mutta aritmetiikassa oli 6. Minä itkin vähän sitä, mutta Kaisa sanoi, ettei se maksanut vaivaa. Aritmetiikan opettajaa kutsutaan Jyryksi. Minä pidin hänestä ensin, mutta en enää, koska hän antoi minulle kuutosen. Sano terveiset kaikille. Minulla on välistä oikein ikävä Karria.

Siskosi Pirkko.

* * * * *

Rakas Pirkko!

Tulin juuri saunasta ja siksi nukuttaa. En jaksaisi oikein kirjoittaa. Mutta huomenna menemme kylään Tuomolaan, enkä silloin ennätä. Muru on nyt ihan terve. Annoin sille tänään leipää ja sanoin terveisiä sinulta. Se katsoi niin ymmärtäväisesti. Minä neuloin eilen Anna-Stiinalle uuden puvun. Niistä tilkuista, joita jäi meidän kesäpuvuistamme. Anna-Stiina on nyt niin hieno. Ai, nyt vasta muistan, ettet sinä enää pidäkään nukeista. Neiti Tuominen käy 3 kertaa viikossa minua opettamassa, nim. maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina. Kirjoita pian. Minua nukuttaa. Sano terveisiä Kaisalle, Paavolle, Leenalle ja Leilalle.

Toivoo

siskosi Saara.

Nyt minä menen nukkumaan.

Jälkikirjoitus. Minun piti kirjoittaa Sinä suurella kirjaimella, mutta en muistanut. Anna anteeksi.

14. VIELÄ VÄHÄN KOULUSTA.

Karrin lasten koulunkäynti sujui ilman suurempia vaikeuksia. Vähän harmia sentään silloin tällöin oli, kuten esim. silloin, kun Pirkko sai muistutuksen. Se muistutus toi levottoman mielen pitkäksi aikaa Karrin lasten muutoin niin rauhalliseen kaupunki-asuntoon. Asia oli seuraava:

Aritmetiikan opettaja »Jyry» oli valvomassa ja II A-luokassa oltiin vähän levottomia. Hän meni ovelle ja näki Karrin Pirkon olevan kääntyneenä takana istuvan toverinsa puoleen ja supisevan ankarasti.

»Pirkon pitää istua kunnolla ja kaikkien on oltava hiljaa!» hän komensi.

Hän lähti pois ovelta, mutta yhä kuului vain puhetta II A-luokasta. Mentyään ovelle hän näki Pirkon istuvan kuten äskenkin ja puhelevan.

»Pirkko tuo päiväkirjansa!»

Se oli Pirkolle kauhistuksen hetki! Vapisevin käsin hän etsi päiväkirjan pulpetista, vapisevin polvin vei sen opettajalle ja vapisevalla äänellä sanoi:

»Puhelivathan muutkin.»

Mutta se ei auttanut. Opettaja avasi kirjan ja kirjoitti: »Oppilasta muistutetaan puhelemisesta toisen soiton jälkeen.»

Pirkko itki puolen kotimatkaa, mutta tuli sitten kovin kapinoivalle tuulelle: »Toisetkin puhuivat ja minua yksin rangaistiin», hän ajatteli ja kulki toisen puolen matkaa hyvin synkkänä ja murjottavana.

Kaisa ja Paavo eivät oikein tienneet, mitä heidän piti sanoa Pirkolle, joka katkerana vakuutti saaneensa viattomasti ja syyttä koko luokalle kuuluvan rangaistuksen. Leenakaan ei tässä asiassa kyennyt antamaan neuvoa. Vihdoin päätettiin kirjoittaa kotiin.

Pian saatiin äidiltä vastaus, puoleksi leikkisä ja puoleksi vakava. Äiti selitti siinä, kuinka useinkin koulussa, kun käy vaikeaksi rangaista kaikkia oppilaita, rangaistaan vain yhtä tai muutamia, jotka ovat enimmin syylliset. »Pirkko itse tunnustaa puhelleensa ja siis ansainneensa rangaistuksen, enpä olisi uskonut pientä Pirkkoani niin kateelliseksi, ettei hän voi suoda toisille sitä iloa, että he sillä kertaa pääsivät rangaistuksesta. — Muuten uskon, ettei Pirkkoa enää toista kertaa tarvitse muistuttaa puhelemisesta toisen soiton jälkeen».

Äiti oli oikeassa.

* * * * *

Syyslukukausi läheni loppuaan. Eräänä marraskuun päivänä, kun Kaisa palasi toimestaan, huomasi hän Pirkon taas olevan vähän kummallisella tuulella. Kohta hänet nähtyään hän nim. sanoi:

»Tiedätkö Kaisa, mitä minä olen päättänyt. Minä en jätäkään koulua viidenneltä luokalta, niinkuin alussa aioin, vaan luen ylioppilaaksi ja sitten matematiikan maisteriksi.»

»Mikä sinut on saanut tekemään sellaisia päätöksiä?» kyseli Kaisa huvitettuna.

»Meillä oli tänään niin kauhean vaikeat laskukokeet.»

»Ja sinä haluat siis kerrankin päästä oikein selville matematiikasta», yritti Kaisa arvata.

»Eikö mitä! Mutta tulee olemaan suloista antaa Jyryn lastenlapsille yhtä vaikeita laskuja, kuin hän nyt antaa meille, ja vielä vähän vaikeampiakin.»

»Sinä siis suunnittelet kostoa», nauroi Kaisa, eikä Pirkkokaan voinut olla nauramatta.

Totuuden vuoksi on kuitenkin mainittava, ettei Pirkosta tule matematiikan maisteria.

KARRIN LASTEN JOULU.

15. ENNEN JOULUA.

Joulukuu oli käsissä ja Karrin lasten kaupunkiasunnossa oli elämä tavallista vilkkaampaa. Joululahjoja piti suunnitella ja alottaa, Kaisalla oli tavallista enemmän työtä toimistossaan vuoden lopun lähestyessä ja Paavo ja Pirkko koettivat parastaan saadakseen joulutodistuksensa edes »siedettäviksi», kuten Paavo varsin vaatimattomasti selitti.

Kun joululahjoista oli ensimäisen kerran puhuttu, oli Paavo Kaisalle sanonut:

»Sanon sinulle jotain etukäteen, Kaisa. Älä koetakaan saada minua tekemään äidille leipälautaa ja isälle viskainta, en voi sietää sellaisia veistotöitä enää.»

»Tarkoitat siis, että olet jo niin korkea-arvoinen herra, etteivät sellaiset veistotyöt enää arvollesi sovellu», sanoi Kaisa vähän pisteliäästi.

»Vaikkapa niinkin. — Minä aion ansaita rahaa ja ostaa teille jokaiselle oikein säädylliset joululahjat.»

»Ansaita!» huudahti Pirkko. »Millä tavalla sinä ansaitset?»

»Se on toistaiseksi salaisuus.»

* * * * *