Part 4

Karvalaukut olivat Kaisan sieniä. Paavo poimi mieluimmin mustia rouskuja. Niitä sai ottaa suuriakin, eivätkä ne silti olleet matoisia. Korit täyttyivät ihmeteltävän nopeasti, vaikkapa kaikki vähänkin matoiset sienet hyljättiin.

Taasen peittyi aurinko pilveen, juuri kun Kaisa ja Paavo olivat saaneet korinsa täyteen. Eikä aikaakaan, kun vettä alkoi sataa, ensin hitaasti, sitten yhä rankemmin.

Jos luulette, että sienestäjämme valitellen etsivät suojaa tuuheiden puiden juurelta, niin ette tunne Karrin lapsia.

Kaisa tempasi liinan päästään ja huudahti: »Tämä on sitä kaikkein parhainta tukkavoidetta!» Sitten hän jatkoi: »Tiedätkö, miksi ihmiset yleensä niin kovin pelkäävät kesäistä sadetta? Siksi, yksinomaan siksi, että heidän vaatteensa eivät sitä siedä. — Kuinka me olemmekaan onnelliset, kun tiedämme, etteivät meidän pukumme siitä yhtään pilaannu. Me voimme suorastaan nauttia siitä, että nuo pehmeät ja lämpimät sadepisarat huuhtovat kasvojamme ja vaatteitamme. Eikö totta, Paavo?»

Paavo hymyili. »Sinähän olet oikein kaunopuheinen tänään, iso sisko.»

Nuo kaksi viimeistä sanaa lausuttiin hiljaa ja hiukan arasti. »Iso sisko» oli jonkunlainen hyväilynimi, jota Paavo joskus käytti.

Kotimatkalla löydettiin vielä 8 kasvia, joten tulos, 22 kasvia, oli sangen hyvä.

* * * * *

Sinä iltana oli Karrissa touhua. Aamulla varhain piti Paavon lähteä, joten kaikki oli pakattava jo illalla. Äiti paistoi Leenan kanssa eväsleipää, Kaisa parsi Paavon sukkia ja Saara kattoi illallispöytää. Pirkko ainoastaan oli hieman nyreissään istuutunut nojatuoliin ja oli lukevinaan. Hän olisi kovin mielellään auttanut Paavoa pakkauksessa, erittäinkin kun hänen mielestään Paavon kirjat, vaatteet ja eväät olisivat kaivanneet vähän huolellisempaa järjestelyä. Mutta hänen kerran yritettyään antaa apuaan oli Paavo sen torjunut jotenkin ylimielisesti ja silloin hän oli vetäytynyt syrjään. Hetkisen kuluttua hän kuuli Paavon sanovan:

»Voisit panna uudet paperit minun maantietoni päälle, Pirkko. Sinullahan ei näy olevan mitään erikoista tehtävää.»

Se oli jonkunlainen sovinnontarjous Paavon puolelta, mutta nyt päätti Pirkko puolestaan olla mahtava.

»Näethän, että luen.»

Paavo mutisi jotain itsekseen ja Pirkko katsahti ovelle nähdäkseen, oliko äiti kuullut heidän pienen kinansa. Kyllä hän sen oli kuullut, sen näki heti. Siinä hän seisoi, pitkävartinen leivinlapio kädessä, ja pani uuniin leipiä, jotka Leena aina asetti lapiolle. Mutta hänen huulillaan oli niin merkillinen hymy, aivan kuin hän olisi ollut huvitettu lasten kinasta.

»Ihmeellinen tuo äiti», mietti Pirkko. »Ei hän juuri koskaan puutu riitoihimme, hymyilee vain ja odottaa sovintoa.»

Samassa äiti katsahti ruokasaliin. Pirkko painoi päänsä alas ja sydämessä tuntui niin kummalliselta.

Äkkiä hän nousi, meni isän kamariin ja toi sieltä suuren rullan ruskeata pinkopaperia, jota lapset saivat käyttää kirjojensa kansipaperiksi. Sanaakaan sanomatta hän otti maantiedon, jonka Paavo oli pannut tuolille, ja hetken perästä se oli saanut siistit kansipaperit.

»Eikö sinulla ole mitään muita kirjoja, jotka olisivat kansipapereja vailla?»

Tyytyväisenä mutta samalla myös hiukan hämillään ojensi Paavo pöydän yli pari kirjaa.

Pirkko vilkaisi keittiön ovelle. Äiti seisoi taas uunin edessä ja katsoi uuniin niin tarkkaavaisena, ikäänkuin ei kuulisi eikä näkisi mitään siitä, mitä ympärillä tapahtui. Mutta hymy leikki huulilla ja silmät katsoivat jonnekin kauas, kauemmaksi paljon kuin uunin takaseinään. Silloin Pirkko hiipi hiljaa äidin luo, kurkotti kätensä hänen kaulaansa ja puristi lujasti.

»Minun oma Pirkkoni», sanoi äiti. — — —

Saara oli saanut pöydän katetuksi. Hiukan tavallista enemmän siitä oli ollut puuhaa, mutta oli se myös tavallista kauniimpi. Hän oli kiillottanut veitset ja kahvelit sekä pyytänyt äidiltä puhtaan pöytäliinan. Maljakollinen astereita seisoi keskellä pöytää. Pieni orvokkikimppu oli äidin lautasen vieressä, Pekka-sedän kirje isän lasia vasten nojallaan ja Paavon lautasella toinen lautanen, jolla oli — kermavaahtoa ja mansikkahilloa!

»Sen saat syödä alle tai päälle tai miten vain haluat!» Saara riemuiten ilmoitti Paavolle.

Samassa tuli isä sisään.

»Ulkona sataa ja tuulee. Oikein tuntui hauskalta päästä sisään. Täällä on niin lämmintä ja kodikasta, ja kaikki ovat niin ahkerassa työssä.»

Hän istuutui paikalleen pöydän päähän.

»Ja kirjekin vielä! — Etkö ollut yhtään utelias näkemään, mitä Pekka kirjoittaa?» kysyi hän äidiltä, joka paraillaan toi teekannuja sisään.

»Olinpa kyllä», vastasi äiti. »Mutta siitä huolimatta urhoollisena kestin kiusauksen. Tiedänhän, ettei avattu ja luettu kirje koskaan tunnu niin hauskalta kuin avaamaton.»

Isä avasi kirjeen ja alkoi lukea. Äiti katseli häneen hyvin tarkkaavaisena, aivankuin ensin hänen kasvoistaan lukeakseen kirjeen sisällön. Hän näki, että kirje sisälsi jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, sillä isä näytti hiukan hämmästyneeltä ja samalla melkeinpä levottomalta.

»Niin, mitä sinä asiasta arvelet?» sanoi hän ojentaessaan kirjeen äidille.

Lapsetkin olivat huomanneet kirjeen sisältävän jotakin erikoista ja katsoivat senvuoksi tarkkaavaisina äitiä, joka alkoi lukea kirjettä. Heistä näytti, niinkuin äiti olisi aivan säpsähtänyt. Hän katsahti Kaisaan, sitten kirjeeseen. Äkkiä kihosivat kyyneleet hänen silmiinsä, ja painaen päänsä käsiinsä hän alkoi hiljaa nyyhkyttää.

Silloin lapset säikähtivät.

»Mitä on tapahtunut?» »Mitä äiti itkee?» kuului jokaisen suusta.

Isä puolestaan koetti rauhoittaa äitiä:

»Eihän meidän tarvitse suostua ehdotukseen, jos se on sinusta vaikeaa.»

Ja kun äiti nosti silmänsä, näki hän ympärillään kaikki rakkaansa hätääntyneinä, osaaottavina ja rakastavina. Hän pyyhki kyyneleet silmistään ja koetti hymyillä.

»Nyt taas näette, miten itsekäs olen. Ymmärrän kyllä, että Pekka-setä tarkoittaa Kaisan parasta. — Mutta se tuli niin odottamatta.»

Ja taas alkoivat kyyneleet nousta silmiin.

Isä näki, että lapset jännityksellä odottivat tarkempaa selkoa asiasta. Hän otti kirjeen uudelleen käteensä ja luki ääneen:

»Rakas veljeni!

Muistat kai, että kesällä täällä käydessäsi paljon keskustelimme Kaisa-tyttärenne tulevaisuudesta. Olimme molemmat sitä mieltä, että pelkkä kotona-olo ei ole hänelle oikein terveellistä, vaan että hänen pitäisi myös päästä muutamiksi vuosiksi maailmalle tutkimaan elämää, sellaisena kuin se esiintyy Karrin aidan ulkopuolella. Muistan sinun maininneen niinkin, että hän viime talven kuluessa oli taipuvainen liikaan mietiskelyyn ja että hän välistä valitti yksinäisyyttään ja seuran puutetta...»

Isä ei katsahtanutkaan Kaisaan tätä lukiessaan, mutta siitä huolimatta Kaisa tunsi poskiensa kuumenevan. —; Isä jatkoi:

»Eikä se ole ihmekään. Kouluaikana täällä kaupungissa hänen elämänsä oli vilkasta. Hänellä oli paljon tovereita ja aina iloista seuraa. Siellä ei ole juuri muita kuin äiti, isä ja pikku siskot. — Kaikki tuo muistui tänään mieleeni, kun vanhin konttoristini tuli minulle kertomaan, että he lisääntyneiden töiden takia mielellään ottaisivat hiukan apua. Mitä asiasta arvelette? Uskoisitteko Kaisan minun hoivaani? Koettaisin kyllä järjestää niin, ettei hänellä alussa olisi kovin vaikeaa. Kuukauden päästä hän jo osaa kaiken, mitä pitääkin, ja silloin voin maksaa hänelle täyden palkan, nyt alussa hän saa vähemmän. Koska asia on hiukan kiireellinen pyydän teitä tekemään ripeän päätöksen ja ilmoittamaan kohta minulle. — Olen tiedustellut niitä lautoja — — —»

»No niin, sehän ei kuulu enää asiaan. Siinä se suuri uutinen oli.»

Äiti jo hymyili: »Minun on luonnollisestikin oltava iloinen, kun iso tyttöseni on saanut hyvän toimen. Mutta tuntuu niin kummalliselta ajatella, että nyt lähdet pois kotoa, aivankuin lakkaat kuulumasta meille, ja alat ansaita elatustasi vieraassa ympäristössä omin voimin.»

»Ajattelet siis, että suostumme?» kysyi isä.

»Kyllä kai, jollei Kaisa itse ole vastaan.»

»Minäkö vastaan!» huudahti Kaisa innoissaan. »Menen niin mielelläni!»

Mutta katsahdettuaan äidin vieläkin kyyneleisiin silmiin hän lisäsi hiljaa:

»Mutta kyllä minulle tulee ikävä kotia, tätä rakasta Karria.»

Pirkko ja Saara näyttivät kumpikin niin hämmästyneiltä, aivan kuin heidän olisi ollut mahdotonta käsittää koko asiaa. Hehän olivat jo mielessään kuvitelleet talvea ja »koulunkäyntiä», kuinka Kaisa-sisko puoleksi opettajana, puoleksi sisarena pitäisi heille koulua — ja nyt aikoi »opettajasisko» heidät jättää!

»Mutta miten käy meidän opetuksemme?» kysyi Pirkko.

Isä katsahti äitiin ikäänkuin kysyäkseen hänen mieltään:

Äiti sanoi huoaten:

»Pirkko on kai myös lähetettävä kaupunkiin kouluun. Mutta — lisäsi hän sitten reippaasti — Saaraa minä en vielä tänä vuonna päästä. Luulen muistavani vielä yhtä ja toista kouluajoiltani ja jollei muu auta, niin pidämme koulua kahden kesken. Muutenkin Saara on vielä aivan liian nuori oppikouluun.»

»Kuulkaahan», innostui isäkin suunnittelemaan. »Mitenkä olisi, jos vuokraisimme kaupungista pienen huoneiston. Siellä saisivat asunnon molemmat koululaiset Paavo ja Pirkko sekä tämä meidän konttorineitimme.»

»Ja Leena lähetetään heille emännöimään», lisäsi äiti. »Häneen voi luottaa, hän pitää lapsista hyvän huolen. Ja minä tulen kyllä toimeen jonkun tottumattomankin kanssa.»

»Mutta tänään olisi Pirkon jo pitänyt olla sisäänpääsytutkinnossa», huomautti isä.

»Pirkko ja minä lähdemme huomenna Paavon mukana», sanoi äiti. »Kaisa voinee vielä olla muutaman päivän kotona.»

Sinä yönä eivät Karrissa muut kunnolla nukkuneet kuin Saara, Kuri ja Mirri.

9. PIRKON SISÄÄNPÄÄSYTUTKINTO.

Oli kaunis aamu ja kello oli 9, kun Pirkko äidin saattamana pamppailevin sydämin lähestyi koulua, tuota suurta, juhlallista rakennusta, josta hän oli kuullut Kaisan niin paljon kertovan.

He olivat eilen tulleet kaupunkiin, äiti, Paavo ja Pirkko, ja äiti oli kohta käynyt keskustelemassa koulun johtajattaren kanssa, joka hyväntahtoisesti oli luvannut, että Pirkko saisi tänään suorittaa tutkinnon, josta nähtäisiin, voidaanko hänet hyväksyä II luokalle.

Oli välitunti ja koko koulun piha oli täynnä lapsia. Pienemmät juoksivat — lieneekö ollut viimeistä paria vai mitä — —, jollakin näkyi olleen pallo, jota heitteli. Toiset, suuremmat, seisoivat ryhmissä keskustellen ja nauraen. Kaikkein suurimmat tytöt kulkivat pitkässä rivissä keskellä pihaa. Pirkko huomasi, että useimmilla heistä oli jo tukka nutturalla.

Pirkko tunsi itsensä niin tavattoman turvattomaksi. Hän ajatteli huomista päivää, jolloin hänen mahdollisesti piti yksin saapua keskelle näitä tutkivakatseisia ja supattelevia koulutyttöjä. Kyyneleet olivat jo nousemaisillaan silmiin.

Mutta onneksi he olivat jo ovella. Äiti avasi sen ja he tulivat suureen käytävään, jossa oli monta ovea. Suuren käytävän läpi kuljettuaan he tulivat toiseen pienempään. Samassa Pirkko huomasi, että sen käytävän päässä oli ovi, jonka yläpuolella oli juhlallinen nimilaatta: »Opettajien huone.»

Silloin Pirkko pysähtyi.

»Äiti, minä on uskalla tulla.»

Mutta äiti vain hymyili rauhoittavasti ja tarttuen tyttöstään käteen hän kuiskasi: »Minun pikku Pirkkoni.»

He astuivat huoneeseen. Pirkko näki kuin usvan läpi, että huoneessa oli paljon tavattoman viisaan näköisiä ihmisiä. Eräs hyvin ryhdikäs ja ankaran näköinen nainen, jolla oli silmälasit ja valkea kova kaulus, nousi kohta tuolilta, jolla oli istunut, ja tuli heidän luokseen. Samassa kuului kello soivan jossain kaukana, sitä seurasi kova töminä ja hälinä, niin että Pirkko aivan säpsähti.

»Oppilaat tulevat välitunnilta», sanoi johtajatar aivan ystävällisesti, ja Pirkko huomasi, ettei hän läheltä katsoen näyttänyt niin kovin ankaralta.

Johtajatar pyysi heitä istumaan. Pirkko istuutui hyvin lähelle äitiä ja hänen teki mieli ottaa äitiä kädestä, mutta sitten hän arveli, ettei se mahdollisesti ollut sopivaa.

Johtajatar ja äiti keskustelivat hyvin rauhallisesti, mutta Pirkko ei oikein jaksanut seurata heidän keskusteluaan.

Opettajista olivat jotkut poistuneet huoneesta.

»He ovat varmaankin menneet 'valvomaan'», ajatteli Pirkko, tuntien pientä tyytyväisyyttä sen johdosta, että hänkin jo tiesi tuollaisia koulukielessä esiintyviä sanoja.

Huoneessa oli enää eräs harmaatukkainen herra, joka kirjoitti jotakin suureen kirjaan, eräs toinen herra, joka luki sanomalehteä, ja kaksi neitiä, jotka keskustelivat keskenään.

Samassa soi taas kello. Luokista kuuluva hälinä hiljeni huomattavasti. Sitten kuului joku opettaja huutavan: »Toinen soitto!» ja silloin tuli aivan hiljaista.

»No, mitä tämä oppilas itse siitä asiasta sanoo?» kuuli Pirkko samassa johtajattaren kysyvän.

Kysymys oli tehty hänelle, sen hän tunsi, mutta onnettomuudeksi hän ei ollut vähääkään seurannut johtajattaren ja äidin keskustelua, joten hän ei ymmärtänyt, mitä piti vastata. Sen hän kuitenkin tajusi, että hänen oli noustava seisomaan, kun häntä puhuteltiin.

Siinä seisoi Karrin Pirkko tulipunaisena kasvoiltaan johtajattaren edessä ja tuijotti kenkiensä kärkiin. Jos hän olisi katsonut johtajattareen, olisi hän nähnyt tämän hymyilevän. Mutta kengät eivät hymyilleet, äidin hameen helmat eivät hymyilleet ja lattian raot näyttivät suorastaan irvistävän.

Onneksi äiti, tuo rakas, kallis, kultainen äiti tuli avuksi.

»Niin, Pirkko, luulisitko sinä itse olevasi niin viisas, että kelpaat toiselle luokalle?»

Oi, sekö se kysymys vain olikin! Koko äskeinen tuska oli tipotiessään. Hän katsoi johtajatarta suoraan silmiin ja sanoi varmasti:

»Kyllä minä luulen.»

»Kyllä minäkin melkein luulen», sanoi johtajatar hymyillen ja meni niiden kahden neidin luo. Keskusteltuaan hetkisen heidän kanssaan hän sanoi: »Neiti Airolla ja minulla on kummallakin tämä tunti vapaa. Ehkäpä siis ensin otatte maantiedon ja minä tutkin lopputunnilla ruotsin. Sitten klo 10:n jälkeen, kun kaikki opettajat ovat täällä, järjestämme muun.»

»Onhan äiti täällä niin kauan?» kuiskasi Pirkko lähtiessään elämänsä ensimäiseen tutkintoon.

* * * * *

Kuulustelut sujuivat verrattain hyvin — ainakin Pirkon mielestä.

Maantieteessä tekivät hiukan kiusaa väli-ilmansuunnat: hän puhui koillis-Suomesta, vaikka tarkoitti lounais-Suomea — mutta ei kai se ollut niin vaarallista.

Kuudesta laskusta hän laski viisi — lienevätkö kaikki tulleet oikein — mutta kuudes oli niin merkillinen. Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaista laskua. »Kuinka suuri ala on 1 aari?» Jos siinä olisi kysytty, kuinka monta neliömetriä tai -millimetriä on 1 aari tai jos se olisi pitänyt kertoa tai jakaa jollakin luvulla, niin hän olisi tietysti osannut, mutta »kuinka suuri ala?»

»Kyllä se on jotenkin suuri», hän tuumi, »mutta kuinka suuri?» — ja niin se lasku jäi laskematta.

Eläin- ja kasvioppia tutkimassa oli sama vanha herra, jonka hän oli nähnyt jo opettajainhuoneessa. Pirkko arvasi, että hän oli se »Faari», josta Kaisa oli kertonut niin paljon hauskaa. Faari oli nim. oikein hyvä ja kiltti, oikein etevä opettaja, mutta hiukan liian hyväluontoinen, niin että tytöt välistä olivat vallattomia hänen tunnillaan.

»Mainitsehan nyt joku kasvi, jolla on parilehtinen, päätöparinen lehti.»

Pirkko seisoo ja punottaa. Ei vain muistu mieleen yhtään sellaista kasvia.

»Faari» aikoo auttaa hiukan: »Eiköhän se sinunkin äitisi siellä kotona sellaista akkunalla kasvattane?»

»Verenpisara!»

»No, ei aivan sentään, ei aivan sentään, hm —. Ruusuahan minä tarkoitin, mutta ei taida teillä ruusuja kasvaakaan — hm.»

»Kyllä meillä niitäkin kasvaa, mutta verenpisaroita on enemmän ja siksi minä erehdyin», tunnusti Pirkko alakuloisena.

Mutta sitten hän osasi selittää oikein hyvin ihmisen verenkierron ja senvuoksi hän toivoi, että »Faari» kokonaisen verenkierron vuoksi unohtaisi pienen verenpisaran. — Ja niin kävikin.

Suomen kielioppi oli kaikkein vaikeinta. Sanaluokat ja lauseenjäsenet olivat jotakuinkin selvillä. Mutta sijat, ne kauheat sijat! Adessiivi ja abessiivi, minkävuoksi ne olivatkaan niin samanlaiset, ja miksei elatiivi voinut yhtähyvin olla ellatiivi, koska illatiivikin oli oikea illatiivi eikä mikään ilatiivi. — Ja kuulustelemassakin oli sellainen tavattoman vakava neiti, joka ei yhtään hymyillyt. — Mutta onneksi siinä kappaleessa oli niin monta translatiivia ja ne hän sentään heti tunsi.

Karrin Pirkko pääsi toiselle luokalle.

10. KARRIN LASTEN KAUPUNKIASUNTO.

Kun Kaisa saapui kaupunkiin, oli Paavo yksin häntä vastassa asemalla.

»Toiset eivät ennättäneet tulla», hän selitti, »minut vain lähetettiin kantajaksi. Kas tänä aamuna varhain saapuivat huonekalut Karrista, etkä usko, miten kiirettä meillä on ollut.»

»No, miltä näyttää asuntomme?» kysyi Kaisa.

»Kyllä siitä komea tulee», vakuutteli Paavo. »Kaksi huonetta ja keittiö, niinkuin tiedät. Toinen huone suuri, kaksi-ikkunainen. Sen saatte te, tytöt. Se on samalla »sali», sanoi äiti. Minun huoneeni on pieni, niin pieni, ettei sinne sovi muuta kuin sänky, pöytä ja pari tuolia. Olen ristinyt sen »murjuksi» ja sinne ei teillä kellään, ei edes Leenalla, saa olla asiaa.»

»Niin», tuumi Kaisa, »voimmehan sopia niin, että me pysymme poissa »murjusta» ja sinä »salista».

Paavo oli vähän hämillään. »Niin, oikeastaan minä ajattelin, että teillä tuskin olisi halua istua pimeässä ja ahtaassa huoneessa.»

»Ja minä ajattelin, että sinulla tuskin olisi halua istua valoisassa ja hauskassa huoneessa.»

»Kuules Kaisa, on oikeastaan kummallista, että sinulla, joka olet noinkin selväjärkinen, on matematiikassa vain 6», sanoi Paavo hiukan pisteliäästi.

Mutta silloin suuttui Kaisakin. »Anna minun matematiikkani olla rauhassa, vai haluatko, että huudan ääneen, mitä sinulla oli viime keväänä saksankirjoituksessa.»

Kuljettiin kymmenisen metriä aivan hiljaa, sitten sanoi Kaisa:

»Sinulle sattui tuo painavampi kori, anna minä autan.»

»Kyllä minä itsekin jaksan», murahti Paavo.

Samassa ilmestyi kadulle Pirkko.

»Minä näin akkunasta teidän tulevan ja tulin vastaan.» Hän aikoi ottaa Kaisan korin, mutta Kaisa sanoi: »Paavolla on paljon painavampi, auta sinä häntä.» Paavo murisi jotakin, mutta antoi sentään Pirkon tarttua koriin.

»Mitä Karriin kuuluu, onko Saaralla ikävä?» kyseli Pirkko. Hän ei kuitenkaan odottanut vastausta, vaan alkoi kertoa: »Et usko, miten hauskannäköinen meidän huoneemme on. Punertavat tapetit ja punaraitaiset akkunaverhot. Toisen akkunan edessä on sinun pöytäsi ja toisen edessä minun. Äiti olisi tahtonut panna minun pöytäni aivan suoraan, mutta minun mielestäni on paljon hauskempi, kun se on vähän vinossa.»

»Niinkuin sinä itsekin», sanoi Paavo.

Muksis, siinä makasi kori kadulla ja Pirkko hyökkäsi Paavon kimppuun lyöden häntä kaikin voimin.

»Mutta rakkaat lapset», kuului samassa äidin ääni akkunasta. »Lakatkaa paikalla. Ettekö ymmärrä, ettei kaupungin kadulla saa tapella.»

Tappelijat vähän rauhoittuivat ja Kaisa sai työnnettyä heidät sisälle portista. Pihalle päästyään purskahti Pirkko katkeraan itkuun.

Kaisa nosti korit portista sisälle, komensi Paavon ottamaan toisen, otti itse toisen ja talutti toisella kädellä nyyhkyttävän Pirkon sisälle äidin luo, joka tuli ovelle heitä vastaan oikein ankaran näköisenä.

»Mitä ihmettä te oikein ajattelitte ruvetessanne tappelemaan keskellä katua? Onpa siinäkin järkeä! Lyseon IV:s-luokkalainen ja tyttökoulun II luokan oppilas tappelemassa kaupungin kadulla. Johan sille nauraa koko kaupunki. Olisinpa tosiaankin odottanut teillä olevan enemmän järkeä. — Karrissa saatte välistä tapella, jos teitä haluttaa, kunhan vain ette perästäpäin tule minulle kantelemaan, sen olen teille sanonut, mutta kaupungissa teidän täytyy osata käyttäytyä kunnolla. Jos minä vielä kerran saan kuulla teidän tapelleen, niin silloin saa Pirkko tulla kotiin Karriin.»

»Mutta kun Paavo sanoi minua vinoksi», nyyhkytti Pirkko.

Asianlaita oli niin, että vinous oli tosiaan Pirkon arka kohta. Viime talvena oli Pirkko kerran lääkärissä ja tämä oli sanonut, että Pirkko oli hieman vino, sekä kehottanut häntä istumaan suorana ja voimistelemaan.

»Mitäs Kaisa huusi koko maailmalle, että minä sain viitosen saksankirjoituksessa viime keväänä», sanoi Paavo.

»Enhän minä ollenkaan huutanut», puolusti Kaisa itseään. »Paljon kovemmalla äänellähän sinä puhuit minun matematiikastani.»

»Äiti, eikö ollutkin väärin Paavolta kutsua minua vinoksi vain sentähden, että hän oli riidellyt Kaisan kanssa numeroista? Ja minä kun autoin häntä korinkin kantamisessa», puhui Pirkko yhä edelleen nyyhkyttäen.

»Ei sanaakaan enää, lapset», sanoi äiti. »Minä en halua kuulla kanteluja. Te olette olleet kyllin tyhmiä riidelläksenne turhista asioista ja senvuoksi saatte sopia keskenänne ja pyytää anteeksi. Mutta jos te kerrankin vielä rupeatte tappelemaan, niin silloin saatte ehdottomasti rangaistuksen.»

— Nyt vasta Kaisa ennätti katsella ympärilleen. Äiti, Paavo ja Pirkko olivat ahkerasti puuhanneet, sen näki kaikesta. »Sali» oli jo melkein kunnossa. Akkunaverhot olivat akkunoissa, huonekalut paikoillaan ja muutamia tauluja seinillä.

»Tosiaankin täällä on hyvin sievää!» huudahti Kaisa. »Kun me vielä saamme pöytämme kuntoon, kirjat sievästi kirjahyllylle ja matot lattialle, niin tämä huone on suurenmoinen!»

Kovin suuret eivät olleet Karrin lasten vaatimukset. Huonekalut olivat jo vähän kuluneet ja lisäksi eriväriset. Sängyt nim. olivat valkeat, piironki ja kirjahylly tummanruskeat ja pöydät ja tuolit vaaleanruskeat. Lisäksi oli huoneen lattia vähän kulunut ja tapetit vaalenneet, niin että entisten huonekalujen ja taulujen paikat selvästi saattoi huomata.

Mutta se kaikki ei merkinnyt mitään. Heillä oli oma kaupunkihuoneisto ja se oli jotakin, se!

Samassa astui huoneeseen eräs mies, kantaen kädessään pitkää ruskeaa hyllyä. Hän pani hyllyn pöydälle ja alkoi jutella:

»Täss' tää nyt olis'. Taisin tulla liian myöhään, koska nuori fröökynäkin jo on tullu. Mutt' kun toi maali on sellasta kummaa, ettei tahtonu ollenkas kuivua. — Mutt' kyll' se nyt vaan pitäs hyvä kans' olla. Kahteen kertaan mnää sen maalasin ja ihan se on niiren mittojen mukaan tehty, niin ettei pitäs' olla sentinkään puutett' millään puolen.»

»Kyllä kai se hyvä on», tuumi äiti naureskellen ja meni miehen jäljessä keittiöön, varmaankin maksaakseen hänelle siellä.

»Mutta mikä hylly tuo sitten oikeastaan on?» kysyi Kaisa Paavolta. »Emmehän me kai tuollaista tarvitse, en minä ainakaan.»

»Odotahan hetkinen», sanoi Paavo. »Se oli tarkoitettu sinulle yllätykseksi, mutta äijä parka myöhästyi.» Hän meni keittiöön ja toi sieltä penkin.

»Vanhan Karrin tuvan pikkupenkki, mutta niin kummasti muuttuneena!» huudahti Kaisa ja meni oikein läheltä katsomaan.

Samassa tuli äitikin ja alkoi selittää: »Katsos Kaisa, me olemme harjoittaneet verhoilijan ammattia ja sangen hyvillä tuloksilla. Tämä vanha penkki on muuttumaisillaan oikein »topatuksi». Toppauksen näet tässä. Se on suurimmaksi osaksi Paavon ansiota. Päällinen enää puuttuu. Siksi luulisin kelpaavan sen raanun, jota säilytimme vinnillä sinisessä arkussa ja josta sinä niin paljon pidät.»

»Sinä olet suurenmoinen, äiti!» riemuitsi Kaisa. »Nyt minä ymmärrän! Penkki sijoitetaan seinän viereen, tuo hylly kiinnitetään sen yläpuolelle seinään, noihin hyllyn alareunassa oleviin pieniin nauloihin ripustetaan raanu ja »sohva» on valmis! — Äiti kulta, kuinka kummassa sinä aina jaksat keksiä kaikkea uutta?»

»Tämä keksintö ei ole yksinomaan minun. Näytin isälle raanua ja sanoin aikovani antaa sen teille penkit peitoksi. Isä kohta innostui asiaan. Hän meni heti etsimään sopivaa penkkiä. Löydettyään tämän hän mittaili sen tarkasti ja laati sitten piirustukset hyllyä varten. Katsokaahan vain, miten hauskannäköinen se on. Melkein pieni taideteos. — Tuon nelikulmaisen pöydän asetatte kai penkin eteen ja muutamia tuoleja ympärille. Siitä tulee oikein hauskannäköinen ryhmä. Siinä voitte sitten myös syödä.»

»Eihän toki, äiti rakas», sanoi Kaisa. »Mehän syömme niin mielellämme keittiössä. Keittiönhän Leena pitää siistinä kuin ruokasalin ainakin. Siellä on oikein hauska syödä. Ja »salimme» säilyy siten paljon siistimpänä. Eikö niin, Pirkko ja Paavo?»

Pirkko oli täydellisesti samaa mieltä. Paavon mielipiteestä ei oikein voinut päästä selville, jonkunlainen »hmnyy» se oli ja senhän voi käsittää sekä myöntämiseksi että kielloksi. Myöntämiseksi se käsitettiin ja Kaisa jatkoi:

»Mutta sitten kun meillä on vieraita, taikka kun muuten haluamme juhlia, silloin juomme kahvia salin pöydän ympärillä.»

Seuraavana aamuna lähti äiti Karriin. Kaisan ja Paavon puolesta hän ei ollut levoton. Hehän olivat jo »vanhoja kaupunkilaisia», kuten Paavo vakavana selitti. Mutta Pirkko, hänen kiivas ja tulinen Pirkkonsa, joka näihin asti oli saanut kasvaa äidin ja isän valvonnan alla Karrin hiljaisissa oloissa, kuinka mukautuisi hän koulu- ja kaupunkielämään?

Junan vieriessä asemalta istui äiti kostein silmin penkillään sydämessään hartaasti rukoillen niiden kolmen puolesta, jotka hänen täytyi jättää kaupunkiin.

Samalla hevosella, joka tuli äitiä vastaan, oli Leena tullut asemalle. He saivat hetkisen puhella ennen junan lähtöä. Ja kun aina reipas Leena toimekkaana ja varmana vakuutteli pitävänsä hyvää huolta »lapsukaisistaan», tunsi äitikin mielensä paljon kevyemmäksi.

11. KOULUSSA.

Oli kolmas koulupäivä. Pirkko tuli koulun portista sisään.

Hän oli lähtenyt kotoa tavallista aikaisemmin, toivoen olevansa ensimäisiä pihalla, sillä eilen saapuessaan hän oli joutunut yleisen tarkastuksen esineeksi. Useat pienemmät tytöt olivat supatelleet, toiset olivat nauraa tirskuneet, ja hän oli tuntenut itsensä niin sanomattoman onnettomaksi. Arvasiko hän syyn? — Ei, mutta hän aavisti hiukan. — Välitunnit hän oli onneksi saanut olla sisällä, koska oli kohta ensi viikolla joutunut järjestäjäksi vierustoverinsa Mirjan kanssa.

Pirkko saapui siis tavallista aikaisemmin kouluun, katsahti pelokkaana pihalle ja näki siellä oven edessä ryhmän tyttöjä, jotka — niin hänestä näytti — katsahtivat, hänet nähtyään, hyvin merkitsevästi toisiinsa.

Ensin hän aikoi peräytyä jälleen kadulle, rohkaisi kuitenkin itsensä ja kulki toisten ohi pää tavallista pystympänä. Taisivat olla kaikki II B-luokan tyttöjä, kaksi ainakin oli, sen hän tiesi. Hän meni vähän kauemmaksi, istuutui aidan viereen ruohikkoon ja alkoi solmia arpaheinää, toivoen saavansa hiukan selvää tyttöjen keskustelusta.

»— — Niin, aivan keskellä katua, näin sen selvästi. — —»

Pirkko tunsi aivan kangistuvansa.

»— — — hän hyökkäsi veljensä päälle nyrkit suorana — — —»

Ei ollut epäilystäkään, he puhuivat hänestä!

Samassa pari tytöistä vilkaisi häneen.

Hän tunsi punan kohoavan poskilleen ja sydän alkoi lyödä kuuluvasti. Tämähän oli kauheaa! — Ei, hän ei voinut jäädä tähän. Hänen täytyi päästä pois, pois, pois!

Hän sieppasi kirjalaukkunsa ja läksi juoksemaan. Ensin portille ja kadulle, siitä yhä edelleen pitkin katua, posket palavina, itku kurkussa ja suuri tuska ja häpeä kintereillä.

Kaisa oli vielä kotona ja hän säikähti pahanpäiväisesti.

»Pirkko, mitä sinulle on tapahtunut?» hän melkein kiljasi.

Mutta Pirkko ei kyennyt selittämään. Hän heittäytyi vuoteelle ja itki, itki niin, että pieni sydän oli pakahtumaisillaan.

Kaisa haki kylmää vettä ja pakotti Pirkon juomaan kupillisen. Sitten hän hyväili ja silitteli häntä, koettaen kaikin tavoin tyynnyttää. Viimein Pirkko tyyntyikin niin paljon, että jaksoi selittää.

Hajanaisesti ja epäselvästi hän kertoi, nyyhkytysten tavantakaa keskeyttäessä. Kaisa kuunteli tarkkaavaisena. — Voi, kuinka häneenkin koski tuo kertomus! Hän ymmärsi niin hyvin Pirkon lohduttoman surun.

Kun Pirkko oli lopettanut, silitti Kaisa hiljaa hänen päätään ja koetti puhua mahdollisimman rauhallisella äänellä:

»Niin, Pirkkoseni, onhan se ikävää, mutta kyllä kaikki pian tulee hyväksi jälleen. Kyllä me keksimme keinon.»

»Mutta minä en voi koskaan en koskaan enää mennä kouluun!» Ja taasen uusi itkunpurskahdus, yhtä ankara kuin äskenkin.

Kaisa tunsi itsensä neuvottomaksi. Hän tunsi itkun kohoavan omaankin kurkkuunsa, hän ei voinut käsittää, mitä pitäisi tehdä tai sanoa. Kellokin oli pian yhdeksän, hänen piti lähteä toimeensa.

Hän meni keittiöön Leenan luo, kertoi hänelle muutamin sanoin asian ja pyysi häntä toimimaan parhaansa mukaan; ja Leena lupasi.

Voi kuinka raskas olikaan hänen sydämensä matkalla toimistoon! Ensi kerran elämässään hän tunsi vastuunalaisuuden tunnetta toisen puolesta. Hänen oli saatava Pirkko kouluun, sen hän ymmärsi, mutta miten? Houkutukset eivät auttaneet, uhkaukset eivät myöskään, sen hän tiesi vanhastaan. Ja kuinka hän voisi edes pakottaa Pirkkoa kaiken tämän jälkeen!

Jos hän menisi puhumaan Pirkon tovereille ja pyytäisi heitä olemaan puhumatta asiasta. — Ei, sekään ei auttaisi. Koulussa oli paljon oppilaita. Jos hän puhuisi kymmenelle, olisi siellä vielä tarpeeksi paljon pilkkaajia jäljellä. Mitä hänen piti tehdä? — —

Juuri samaan aikaan kurkisti Leena ovesta ja näki Pirkon nukkuvan vuoteellaan. Selvät kyynelten jäljet näkyivät poskilla ja hiljainen nyyhkytys väräytti vieläkin tavantakaa ruumista. Mutta hän nukkui ja se oli hyvä.

Leena meni keittiöön jättäen oven jäljessään vähän raolleen; siellä hän pani kahvipannun tulelle ja rupesi jauhamaan kahvia. Hänen kokemustensa mukaan oli kahvi aivan erinomaista lääkettä, mitä mielen alakuloisuuteen tuli. Sitten hän otti tarjottimen, pani sille kuppiparin, mutta hetkisen tuumailtuaan hän itsekseen myhäillen otti vielä toisen kaapista ja pani senkin tarjottimelle. Sokeria kaapista, kermaa kellarista ja piparkakkuja läkkilaatikosta. Kahvipannu oli jo hellan laidalla selviämässä.

Sitten hän taas kurkisti ovesta ja näki Pirkon kääntelevän vuoteellaan.

»Taitaa jo herätä», sanoi hän puoliääneen, kaasi nopeasti kahvia molempiin kuppeihin ja astui tarjottimineen hyvin iloisen näköisenä Pirkon vuoteen viereen.