Part 2

»En näe. Siitä on jo pitkä aika, kun hän läksi kulkemaan tuonne kalliolle päin, ja senjälkeen en ole häntä nähnyt.»

»Kunpa tyttö vaan ei olisi eksynyt», mietti Kaisa. Sitten hän huusi pojille:

»Kuulkaa! Pirkko on kadonnut näkyvistä. Minun täytyy huutaa häntä. Olkaa kaikki aivan hiljaa.»

»Huu-uuu!»

Ei vastausta. Männyt hiljaa kohisivat ja joku pikkulintu sirkutti kirkkaalla äänellä, muuten oli aivan hiljaista.

»Huudetaan nyt kaikki yhdessä», komensi Kaisa.

Voimakas huuto kajahti, sitten kaikki kuuntelivat. Ei nytkään mitään vastausta.

»Ehkä hän kuuli meidän huutomme, mutta on siksi kaukana, ettei hänen vastauksensa kuulu tänne asti», sanoi Ville. »Siinä tapauksessa hän tietysti lähtee kulkemaan ääntä kohti.»

Mutta Saara oli kovin onneton. Hän oli tullut Kaisan luo ja heittäytyi hänen syliinsä.

»Voi, Kaisa! Minä menin liian lähelle hänen marjapaikkaansa. Hän käski pois, enkä minä totellut. Silloin hän suuttui ja läksi kulkemaan kauemmas. Jos hän nyt eksyy ja kuolee metsään, niin se on minun syyni.» Ja Saara purskahti katkeraan itkuun.

Kaisa oli myös kovin levoton, mutta hän tunsi, että hänen täytyi Saaran tähden pysyä rauhallisena. Hän silitti hiljaa Saaran hiuksia ja sanoi:

»Älä nyt ole niin pahoillasi, pikku sisko. Kyllä Pirkko varmasti löytyy. Meidän täytyy lähteä häntä etsimään.»

Paavo oli vaiti. Hänkin tunsi kalvavaa levottomuutta. Hän muisti isän kertoneen, että tänne takamaille oli kerran eräs tyttö eksynyt, ja kun hänet kolmen päivän kuluttua löydettiin, oli hän pelosta kadottanut järkensä. Tätä hän ei kuitenkaan toisille kertonut, hän huomasi, että näiden pelko oli ilmankin suuri.

Ainoa, joka edes jossakin määrin pysyi maltillisena, oli Ville. Hänen äänensä oli varma ja katseensa rauhallinen, kun hän puhui toisille:

»En usko, että Pirkko on näin lyhyessä ajassa voinut eksyä niin syvälle metsään, ettemme häntä löytäisi. Lähdemme nyt kulkemaan siihen suuntaan, minne Saara näki hänen katoavan. Paavolla on kompassi, joten meidän ei tarvitse pelätä eksyvämme, vaikka aurinkokin peittyisi pilveen. Meidän on vain kaikkien neljän pysyttävä lähekkäin, niin että aina näemme toisemme.»

Kaisa tarttui Saaraa käteen:

»Me kuljemme käsikkäin, eikö totta? Silloin emme eksy.»

Ja niin lähdettiin Pirkkoa etsimään.

— Tällä hetkellä istui Pirkko erään kallion juurella mättäällä ja itki katkerasti. Hän oli kulkenut pitkän matkaa etsien hyviä marjapaikkoja, ennenkuin huomasi joutuneensa toisista erilleen. Hän alkoi huhuilla, ensin hiljaisemmin, sitten niin kovasti, että jonkun ajan kuluttua huomasi äänensä sortuvan, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Silloin hän pelästyi ja läksi juoksemaan siihen suuntaan, mistä muisti tulleensa. Pian hän hengästyi ja hänen täytyi pysähtyä lepäämään. Silloin tuli hänen mieleensä äidin neuvo, että eksyneen ei pitäisi koskaan juosta, vaan pysytellä samalla paikalla tarkasti kuunnellen ja odottaen. Hän ponnisti vielä viimeiset voimansa ja huusi niin paljon kuin jaksoi. Kaiku vastasi, muuta ei kuulunut. Silloinhan, väsyneenä juoksusta ja huutamisesta ja sitäpaitsi pelosta ja kauhusta aivan lamaantuneena, vaipui istumaan mättäälle ja purskahti katkeraan itkuun.

Kuinka kauan hän siinä itki, sitä hän ei tiennyt.

Tuhannet syyttävät ajatukset tulivat mieleen:

»Olen ollut niin paha, niin itsekäs ja ilkeä, siksi Jumala minua näin rankaisee. Täytyykö minun kuolla tänne metsään, enkö koskaan enää näe omaisiani? Voi, jospa Jumala auttaisi tämän ainoan kerran!»

Ja hän rupesi rukoilemaan. Hän rukoili hartaammin ja palavammin kuin koskaan ennen. Se rauhoitti vähän. Hänen itkunsa taukosi vähitellen ja hän vaipui väsyneenä jonkunmoiseen horrostilaan.

Yht'äkkiä hän säpsähti. Hiljainen, kaukainen huuto oli kuulunut hänen korviinsa. Hän kuunteli henkeä pidättäen. Taasen huuto, tällä kertaa kuuluvampi. Hän yritti vastata, mutta ei saanut ääntä.

»Hyvä Jumala, neuvo heitä tulemaan tänne», rukoili hän, »minä en jaksa heitä kutsua».

Huudot kuuluivat yhä selvemmin, ja vihdoin hän näki kaukana Kaisan ja Saaran, jotka näkyivät kulkevan käsikkäin. Ponnistaen voimiaan hän nousi seisomaan ja kohotti kätensä ylös.

Samassa Saara huomasi hänet.

»Pirkko!» huusi hän riemastuneena. »Tuolla on Pirkko!» Voi sitä riemua, mikä siitä syntyi. Kauneimmatkin sanat ovat liian köyhiä sitä kuvaamaan.

»Parasta on, että alamme pikamarssissa kulkea kohti »Itämerta», sanoi Kaisa, kun riemu oli vähän hiljennyt. »Minun on ainakin nälkä, ja oikein kova nälkä onkin.»

»Niin minunkin», vahvistivat kaikki kuorossa.

»Mutta jaksaako Pirkko kävellä?» tiedusteli Kaisa.

»Matka on vähän pitkänpuoleinen.»

»Varmasti jaksan. Äsken olin niin väsynyt, että tuskin jaksoin kättäni liikuttaa, nyt luulisin jaksavani melkein mitä vaan.»

»Ja jos et jaksa kävellä, niin kyllä me, Paavo ja minä, kannamme sinua »kuningastuolissa», sanoi Ville.

Mutta Pirkko käveli reippaasti koko matkan ja pian oltiin »Itämeren» rannalla.

»Nyt ei auta muu kuin voileipä jokaiselle», sanoi Paavo. »Emme mitenkään jaksa odottaa siksi kunnes kahvi on kiehunut.»

»Mielelläni annan teille yhden voileivän», vastasi Kaisa. »Mutta enempää ette saa nyt pyytää. Sitten kun kahvi on valmista, asetamme kaikki ruuat sievästi tähän nurmelle, ja sitten saatte syödä niin paljon kuin jaksatte.»

»Jos se on määränä, niin lupaan, että saatte nähdä ihmeitä», tuumi Ville. »Kyllä minä ainakin syön niinkuin hevonen ja samaa uskallan vakuuttaa Paavonkin puolesta.»

Lähellä rantaa oli pieni kiviröykkiö, jonka mustuneet kivet todistivat, että sitä ennenkin oli käytetty kahvinkeittoon. Paavo oli koonnut kuivia risuja ja oksia, joita hän asetteli »nuotioon», millä juhlallisella nimellä lapset kutsuivat yksinkertaista tulisijaansa. Kaisa toi juuri pannullaan vettä ja puheli tullessaan:

»On sentään hyvä, ettei tämä meidän »Itämeremme» ole joka suhteessa suuren kaimansa kaltainen. Mistä nytkään olisimme vettä ottaneet, jos tämä olisi suolaista. Minä en ainakaan usko lähdettä olevan näillä mailla.»

Paavo oli saanut puut mieleiseensä asentoon ja pistänyt tuohen käppyrän niiden väliin.

»Annappas tänne tulitikkuja», sanoi hän Kaisalle.

»Saatte nähdä, kuinka se syttyy.»

»Tulitikkuja», sanoi Kaisa. »Pelkäänpä pahoin, ettei minulla niitä ole.»

Varmuuden vuoksi hän kuitenkin meni korin luo ja tutki sen tarkasti. Toiset seisoivat ympärillä hyvin odottavan näköisinä, mutta tikkuja ei löytynyt.

»Niin, ihme se tosiaankin olisi, jos tästä korista tulitikkulaatikko löytyisi», tuumi Kaisa hyväntuulisena vastoinkäymisestä huolimatta. »En minä ainakaan sinne semmoista pannut ja tuskinpa kukaan muukaan.»

Kaikki näyttivät hyvin huvitetuilta.

»Mitäs nyt tehdään?»

»Kuinkahan olisi, jos me yrittäisimme saada tulta hieromalla kahta puuta vastakkain», sanoi Paavo. »Historiassa kerrotaan, että, ihmiset ennen vanhaan aina tekivät niin, kun tarvitsivat tulta.»

Ville ja Paavo ryhtyivät toimeen. He kävivät istumaan vastakkain erään kaatuneen puun rungolle, ottivat paksun seipään käteensä ja alkoivat vetää sitä edestakaisin välissään olevaa runkoa pitkin.

»Nyt Kaisa, ota sinä paperipala käteesi ja ole valmiina, kun puut alkavat syttyä», sanoi Paavo.

Kaisa täytti pyynnön, tosin vähän epäilevän ja leikkisän näköisenä.

Pojat hankasivat kaikin voimin. Hiki valui virtanaan pitkin otsaa ja poskia, mutta puut eivät vielä osoittaneet palamisen merkkejä.

»On parasta, että otamme pois kuoren puista», sanoi Ville.

Se tehtiin. Ja sitten taas jatkettiin hankaamista.

»Luulen melkein, että Ville ja Paavo syttyvät itse palamaan, jos tuota menoa jatkuu», sanoi Kaisa. »Lakatkaa hankaamasta, minä olen keksinyt toisen keinon».

»Kyllä tästäkin vielä olisi hyvä tullut», sanoi Paavo näyttäen puita, jotka tosiaankin olivat jo vähän mustuneet. »Mutta jos sinä tiedät toisen keinon, niin voimmehan jättää tämän. Onhan nyt vähän liian hiostava ilma.»

»Luulen», sanoi Kaisa, »ettei tästä ole Suuntalan torppaan enempää kuin puoli kilometriä. Kävin siellä toissakesänä äidin kanssa ja muistelen siitä, että sen pitäisi olla aivan tuon niemen takana. Jos se siellä on, niin lupaan tuoda teille tikkuja kymmenessä minuutissa.»

»Sillä aikaa me uimme», ehdotti Ville.

»Uikaa vaan!» sanoi Kaisa. »Mutta pyydän teitä olemaan varovaisia, niin ettette mene liian syvälle ettekä muutenkaan vedessä liikaa urheile. Tämän päivän osalle jo seikkailut riittävät.»

Kun Kaisa neljännestunnin kuluttua palasi, olivat lapset jo pukeneet ylleen ja istuivat nurmella häntä odotellen.

»Löysitkö Suuntalan? Saitko tulitikkuja?» huudettiin hänelle.

»Sainpa niinkin, ja sitäpaitsi on minulla teille pieni tarina kerrottavana. Mutta odottakaa siksi, kunnes saamme tulen syttymään. Odottaessamme kahvin kiehumista kerron teille.»

Pian oli tuli syttynyt ja liekit nuolivat kirkkaan kahvipannun kylkiä noeten ne pian aivan mustiksi.

»Tuota minä jo ajattelinkin, kun näin sinun kiillottavan pannuasi», sanoi Paavo. »Turha oli ainakin se työ, vaikka näyttihän pannu koko komealta kulkiessamme kylän läpi. — Mutta kerrohan nyt!»

»No niin», alkoi Kaisa. »Olin päässyt tuonne niemen nenään, kun näin Suuntalan lahden toisella puolella. Kiersin lahden ja tulin pihaan. Pihalla kasvoi pari komeata auringonkukkaa ja kaksi kanaa kävellä tepasteli portaiden edessä. Tuvan ovi oli auki. Astuin sisään. Torpan omistaa Iita, se pesijäeukko, joka meilläkin vielä pari vuotta sitten kävi pyykillä. Hän istui ikkunan ääressä ja kehräsi. Tupa oli tavattoman likaisen ja pimeän näköinen. Yhdessä nurkassa oli vuode, jolla näkyi joku kuihtunut olento lepäävän. Silloin vasta muistin, että se oli Iitan tyttö, Hanna, joka oli ollut sairaana sydäntaudissa aina siitä asti, kun hänen isänsä toissa talvena hukkui. Tänne Suuntalan torppaanhan äitikin aina on jotakin hyvää ihmisten mukana lähettänyt, kun hänen on käynyt sääliksi ihmisparkojen kova kohtalo.

Ette usko, kuinka eukko ihastui nähdessään minut: »Hyvänen aika! Karrin Kaisa-neiti! Voi, hyväinen aika, miten hauskaa!» Hän pyysi istumaan ja olisi tahtonut keittää kahvia, mutta minä kerroin teidän odottavan täällä ja lupasin tulla Pirkon ja Saaran kanssa uudelleen lähipäivinä. Oikein minua hävetti, kun ei ollut mitään viemisiä mukanani, mutta huomenna tulemme uudelleen ja silloin viemme heille paljon hyvää. Sitäpaitsi ajattelin, että voisimme panna toimeen suursiivouksen tuvassa. Iita-muori ei varmasti siitä pahastuisi. Hän on ennen aina pitänyt huoneensa ja vaatteensa kovin siistinä, mutta nyt sanoi, ettei luuvaloisilta jäseniltään enää paljoakaan saa aikaan. Saatteli minua keppiinsä nojaten pitkän matkaa ja pyyteli moneen kertaan anteeksi, että tuvassa oli niin likaista. — Mitä arvelette, Pirkko ja Saara, menemmekö huomenna?»

»Tietysti», sanoivat tytöt yhteen ääneen ja Saara lisäsi:

»On hyvä, että mekin kerran saamme tehdä jotain oikein hyödyllistä.»

»Kyllähän mekin mielellämme tulisimme», sanoi Ville, »mutta taitaisi mummo paha kovasti pelästyä niin suurta joukkoa. Taitaa senvuoksi olla parasta, että tytöt menevät kolmisin.»

»Kahvi menee maahan!» kiljasi Paavo.

»Ei se toistaiseksi ole muuta kuin vettä», huomautti Kaisa rientäessään apuun.

Kaisa pani kahvijauhoja pannuun, Saara kattoi »pöydän», toisin sanoen nurmikon, ja Pirkko läksi hakemaan maitokannua järvestä. Tultuaan lähemmäksi hän huomasi, että kannu oli vähän kallistunut, niin että aallot löivät sen toisen reunan yli. Kansi oli tosin päällä, mutta mahtoiko se olla niin tiukka, ettei reunoista vesi päässyt kannuun? Pahaa aavistaen hän nosti kannun ylös. Se tuntui arveluttavan painavalta. Hän kohotti kantta, joka helposti nousi. »Maitoa» oli suunnilleen kaksi kertaa se määrä, mikä aamulla jäi kannuun, ja se näytti ihmeen ohuelta ja siniseltä.

Juoksujalkaa Pirkko kiiruhti kannuineen toisten luo.

»Ette arvaa, mikä vahinko on taas käynyt!» hän huusi. »Saamme kahvin kanssa vesimaitoa.»

»Ihanko totta», surkuttelivat toiset.

Pirkko kertoi sitten, miten vesi oli joutanut kannuun, mutta lopetti kertomuksensa lohduttaen:

»Eihän se nyt niin kauheaa ole, jos saamme kahviimme vetistä maitoa, juovathan monet kahvinsa mustana.»

Kaikki olivat samaa mieltä.

Sitten ryhdyttiin syömään, ja kyllä ruoka maistui. Kori tyhjeni ihmeteltävän nopeasti. Pari korppua vain jäi jälelle ja ne syötiin kotimatkalla. Kahvi maistui myös mainiolta.

Syötyä pesivät lapset astiat ja asettivat ne koriin. Sitten mentiin vielä hetkiseksi metsänreunaan, jossa poimittiin pari pientä koppaa täyteen mustikoita.

»Eihän näitä marjoja niin kovin paljon ole, mutta luulisin näistä sentään tulevan yhteensä vähän toistakymmentä litraa», arveli Kaisa kotimatkalla.

Siihen vastasi Paavo:

»Kyllä niitä tarpeeksi paljon on. Ja sen minä vaan sanon, että tämä marjamatka oli hyvin hauska!»

5. SUUNTALAN TORPPA.

Seuraavana päivänä oli myös kaunis ilma. Saara heräsi jo kello 1/2 6 ja hänestä tuntui, että jokin työ odotti häntä. Hän hieroi silmiään ja tarkasteli tapetin vaaleanpunaisia kukkia, joita auringonsäteet kirkkaasti valaisivat. — Niin, eilenhän he olivat takamaalla marjastamassa. Hymy hiipi hänen huulilleen. Sitten muistui mieleen Pirkon eksyminen ja vieläkin kouristi sydäntä niin kummallisesti. Samassa pisti tunkeileva auringonsäde häntä suoraan silmiin. Hän nousi istumaan ja näki Kaisan nukkuvan rauhallisesti toinen käsi pään alla.

»Ai, meidänhän piti tänään mennä Suuntalaan», välähti äkkiä hänen mieleensä.

Hän hypähti lattialle ja riensi Kaisaa herättämään:

»Kaisa kulta! Kello on jo pian kuusi. Mehän menemme tänään Suuntalaan, eikö jo olisi aika nousta ylös?»

Kaisa hymyili vähän unisena:

»Mutta sinähän vasta aikainen olet tänä aamuna. Ja minä kun juuri näin unta, että lakasin ison tuvan lattiaa.»

»Mitähän se sellainen uni merkitsee?» sanoi Saara.

»Jos olisi unikirja, niin katsoisimme.»

»Se merkitsee sitä, että tänään lakasen Suuntalan tuvan lattiaa, eikä mitään muuta», sanoi Kaisa nousten ja ryhtyen pukemaan päälleen. »Mutta käypäs nyt nykäisemässä Pirkkokin hereille», lisäsi hän sitten. »Hän myös varmasti ryhtyy mielellään varustautumaan matkaa varten.»

Kohta olivat tytöt pukeutuneet.

Silloin sanoi Pirkko: »Äiti taitaa vielä nukkua, kuinka tiedämme mitä hyvää saamme ottaa koreihimme?»

»Puhuin eilen äidin kanssa», sanoi Kaisa, »joten tiedän, mitä ainakin aluksi saamme ottaa».

Tytöt menivät aittaan.

»Voita ja maitoa he eivät tarvitse», sanoi Kaisa, »sillä Iitalla on lehmä, tosin kovin laiha ja huonolypsyinen, mutta sentään — kertoi Iita — se lypsää sen verran, että hän joka viikko voi kirnuta kimpaleen voita. Leipää oli pieni kannikka pöydällä ja se näytti kovin kuivalta. Ja kukapa heillä leipoisikaan, kun Iitakin on tullut niin jäykäksi jäseniltään. Äiti sanoi, että veisimme nyt aluksi pari rieskaleipää ja vain puolen hapanta, etteivät leivät turhaa kuivu. Saamme sitten jonkun ajan kuluttua viedä uudelleen leipää. Sitten otamme vähän palvattua lihaa ja puurojauhoja. Äiti sanoi myös, että veisimme vähän puolukoita, joista keittäisimme siellä lientä. Sellainen liemi olisi Hannalle paljon terveellisempää kuin järvivesi, jota hän tähän asti on saanut juoda.»

Samassa ilmestyi äiti aitan ovelle:

»Onpa hauska katsella, kun tyttöseni ovat toimessa näin varhain aamulla. Mitä olette saaneet koriinne?»

Kaisa näytti puoleksi täytettyä koria ja kysyi sitten: »Saammeko ottaa tämän pienen lasipurkin? Panisin siihen hillottuja puolukoita, joista keittäisimme lientä.»

»Se purkki on niin turhan pieni», sanoi äiti. »Ottakaa ennen tämä vähän isompi. Eihän teidän tarvitse kaikkia tänään keittää. — Luulen, ettette muuta viemistä täältä aitasta löydäkään. Mutta tulkaa kanssani keittiöön. Siellä minä olen ottanut esille yhtä ja toista, jonka saatte koriinne.»

»Ja me luulimme, että äiti nukkuisi vielä!» huudahti Saara.

Vastaukseksi äiti vain hymyili herttaisesti.

Joukolla lähdettiin sitten keittiöön. Pöydällä oli joukko pieniä paperipusseja. Kaikkien sisältö tarkastettiin. Yhdessä oli paahdettuja kahvipapuja, toisessa vähän sokeria, kolmannessa piparkakkuja. Yksi vähän suurempi pussi oli täynnä maukkaita korppuja, joita äiti edellisenä päivänä oli leiponut kotivehnästä. Sitäpaitsi oli pöydällä kermapullo.

»Tätähän emme kai tarvitse, sillä Suuntalassa on lehmä», sanoi Kaisa.

»Luulen, että sentään otatte senkin», vastasi äiti. »En usko, että Iita on pitkään aikaan saanut kahviinsa kermaa; hyvä kun aina saavat voita leivälleen, sillä lehmä lypsää huonosti. — Sitten olen ajatellut, että ottaisitte myös pari lakanaa, jotka saisitte levittää sairaan vuoteeseen. Kun kerran menette tekemään suursiivousta, on välttämätöntä, että sairaan vuodekin tulee puhdistetuksi. Huonoja ja kuluneita nämä lakanat ovat, mutta puhtaushan on pääasia.»

»Kaikkea äiti ennättääkin ajatella!» huudahti Pirkko. »Ei koko maailmassa ole sellaista äitiä kuin meillä!»

»Tulkaa nyt syömään», kehotti äiti. »Sitten saatte pian lähteä. Olen pyytänyt Leenaa kattamaan teille kolmelle jo näin aikaisin, ettei teidän tarvitse aamiaista odotella.»

Kyllä juttu luisti ruokapöydässäkin. Leipä korissa hupeni ihmeteltävän nopeasti ja piimälasi toisensa jälkeen tyhjeni ja taas täytettiin.

»Vieläkö Leenalla on puuroakin; emme me mitenkään jaksa syödä enää», sanoi Pirkko, kun Leena suuri puurovati kädessä ilmestyi ovelle.

»Syökää nyt vaan», sanoi äiti. »On ikävä, jos teille Suuntalassa tulee kova nälkä, syötte silloin puolet viemisistänne.»

»En minä ainakaan siellä syö muuta kuin yhden korpun kahvin kanssa, se on varma», sanoi Saara.

»Senvuoksi onkin parasta, että nyt syötte sitä runsaammin», huomautti äiti.

Hetken päästä olivat tytöt taipaleella. He olivat niin iloisen ja onnellisen näköisiä, että kaikki vastaantulijatkin tulivat hyvälle tuulelle heidät nähdessään.

Iita oli lakaisemassa portaita. Hän nähtävästi odotteli tyttöjä ja oli siksi pukenut ylleen puhtaan pumpulisen hameensa. Hän puhkesi iloisiin huudahduksiin nähdessään tytöt:

»Tervetuloa! Voi, kuinka hauskaa! Ovatpa Saara ja Pirkko-neiti kasvaneet sitte viime näkemän. En olisi tuntenut, jos olisin tiellä tavannut. Jo minä ajattelinkin, että taitaa tulla tänään jotain hyvää, kun elohiiri on koko aamun hypännyt oikeassa silmässäni. Ja vasenta kättäni on niin syyhynyt. Taitaapa olla korissa jotain hyvää. Sanotaanhan: vasen vastaanottaa, oikea ojentaa.»

Tytöt eivät tahtoneet saada suunvuoroa, niin innostunut oli eukko juttelemaan.

He astuivat tupaan ja alkoivat purkaa koristaan tavaroita pöydälle ja Iitan käsiin.

Olisittepa nähneet Iitan! Hänen ryppyinen otsansa näytti silenevän. Hänen silmänsä loistivat ja suu hymyili. Jokaisesta lahjasta hän erikseen kiitti. Ensi kerran elämässään tytöt tunsivat antamisen iloa.

»Ja nyt työhöni» sanoi Kaisa, kun kori oli tyhjennetty.

Ensimäiseksi työksi vietiin pihalle varjoisaan paikkaan penkki ja pari tuolia ja niille tehtiin väliaikainen vuode Hannalle. Toiselle puolelle pihaa kannettiin kaikki muut huonekalut ja sänkyvaatteet. Pirkko ja Saara rupesivat niitä puhdistamaan. He hakivat pari tukevaa keppiä ja hakkasivat niillä voimiensa takaa tyynyjä, patjoja ja peittoja. Sitten he pesivät pöydän ja pyyhkivät tuolit ja astiahyllyn kostealla rievulla. Tämän tehtyään he menivät katsomaan, kuinka pitkälle Kaisa oli ehtinyt puuhissaan tuvassa.

Kaisa oli ensin seipään nenään sidotulla luudalla nuohkonut seinät ja katon ja senjälkeen lakaissut lattian. Sitten oli tullut ikkunan vuoro, joka oli sekä ulkoa- että sisältäpäin joutunut niin perinpohjaisen käsittelyn alaiseksi, että nyt suorastaan kiilsi puhtauttaan. Kun Pirkko ja Saara tulivat tupaan, oli Kaisa jo uunin kimpussa ja pesi hellaa tulisella kiireellä.

»Joko sinä kohta käyt lattiaa luuttuamaan? Emmekö me saa auttaa sinua siinä?»

»Älkää, hyvät neidit, ruvetko minun lattiaani luuttuamaan», hätäili Iita. »Menkää tuonne nurmelle istumaan, kyllä minä sillä aikaa pesen lattian.»

»Mitäs siivoojia me sitten olisimme, jos pelkäisimme lattian luuttuamista», sanoi Kaisa. »Iita saa nähdä, että me osaamme.»

Sanko pantiin puolilleen lämmintä vettä, Saara haki kopalla rannasta hiekkaa ja Iita etsi joistakin vanhoista varastoista lattiaharjan ja suuren rievun. Sitten käytiin työhön. Saara riputteli hiekkaa lattialle, Pirkko käytteli harjaa ja Kaisa vettä ja lattiariepua, eikä kestänyt kauankaan, kun jo koko lattia oli puhdas. Yhteen kyytiin pestiin eteisen lattia ja portaat.

Samassa Iita muisti, että hänellä oli vinnillä arkussa puhtaat akkunaverhot ja pöytäliina, joita hän ei ollut käyttänyt pariin vuoteen. Hän kapusi niitä hakemaan ja sillä välin tytöt kantoivat huonekalut sisälle. Sitte Kaisa rupesi panemaan verhoja akkunoihin ja Pirkko ja Saara läksivät hakemaan päivänkakkaroita, jotka päätettiin panna porsliiniseen, korvattomaan maitokannuun.

Kun sitten Hanna, puoli tuntia tämän jälkeen, talutettiin sisälle tupaan, ei hän ollut uskoa silmiään. Häntä odotti siellä pölyytetty, puhtailla lakanoilla varustettu vuode. Lattia oli puhdas kuin maitopytty. Pöydällä, jota peitti valkoinen liina, oli punakukkaisessa kannussa joukko iloisia päivänkakkaroita. Valkoiset verhot riippuivat molempien ikkunain edessä ja toisen ikkunan laudalla oli äidin punakukkainen pelargooni puhtaampana kuin koskaan ennen. Kahvipannu porisi iloisesti hellalla. Vanha kasarikin oli otettu käytäntöön. Siinä kiehui jotain punaista, jota Kaisa paraillaan hämmenteli. Pirkko asetteli kahvikuppeja pöydälle ja Saara pani pussista lautaselle herkullisen näköisiä korppuja. Mutta iloisin yllätys odotti häntä vuoteensa luona. Sen yläpuolella riippui seinällä kaunis pieni taulu, joka esitti lasta ja suojelusenkeliä.

»Se on sinun, aivan sinun omasi», huusi Saara nähdessään Hannan iloisen hämmästyksen.

Se oli tosiaankin Saaran lahja Hannalle. Vähää ennen kotoa lähtöä hän oli hiipinyt äidin luo, ja vetäen esiliinansa alta taulun, kysynyt: »Äiti, saanko viedä tämän Hannalle, minullahan on monta?» Ja saatuaan myöntävän vastauksen oli hän sitonut taulun kaulaansa esiliinan alle, niin etteivät Pirkko ja Kaisa olleet koko matkalla mitään huomanneet.

Hanna asettui vuoteelleen lepäämään. Hän oli niin iloisen ja onnellisen näköinen, että Kaisalle tulivat kyyneleet silmiin. Niin vähästä osasi iloita hän, jonka koko lyhyt elämä oli ollut taistelua puutetta, köyhyyttä ja sairautta vastaan. Ja he, jotka olivat saaneet paljon enemmän, olivat usein tyytymättömiä ja onnettomia pienimmänkin vastoinkäymisen sattuessa. — Saara keskeytti hänen mietteensä:

»Tiedätkö, olen niin nälissäni, että voisin syödä yksin kaikki nuo korput. Mutta saatpa nähdä, etten syö enempää kuin yhden, niinkuin puhe oli.»

Kun kahvi oli juotu, sanoivat lapset hyvästi Hannalle ja lähtivät Iitan saattamina kulkemaan kotiin päin. Tultuaan niemen nenään he katsoivat taakseen ja näkivät Hannan seisovan portailla ja vilkuttavan heille kädellään. Iita sanoi jäähyväiset kiittäen moneen kertaan kyyneleet silmissä.

* * * * *

Oli kulunut viikko edellä kerrotusta. Oli lauantai-iltapäivä. Pirkko ja Saara pölyyttivät mattoja pihalla.

»Kukahan tuolla tulee?» sanoi Pirkko nähdessään, että tietä pitkin joku olento tuli Karria kohti. »Kylläpä hän kulkee hitaasti.»

Kulkija lähestyi tosiaankin hitaasti. Kun hän oli tullut lähemmäksi, tunsivat lapset hänet Suuntalan Iitaksi.

»Mennään häntä vastaan», sanoi Saara, »hänen korinsa taitaa olla hyvin painava».

Jätettiin matot nurmelle ja lähdettiin Iitaa vastaan. Mutta suuresti he hämmästyivät, kun Iita ensi tervehdykseksi nyyhkyttäen virkkoi:

»Pois on päässyt Hanna taivaalliseen kotiin, ei ole minulla tytärtä enää.»

Heistä tuntui, kuin olisi alussa ollut mahdotonta käsittää sitä sanomaa. Kumpikin vaikeni, sydäntä kouristi niin kummallisesti. Ääneti lähestyttiin Karria, hiljaa noustiin keittiön portaita ylös, hiljaa käytiin äitiä kutsumassa.

Iitan kertomus oli lyhyt ja koruton:

»Siitä asti kun pikku neidit läksivät meiltä, hän eli kuin toisissa maailmoissa. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hän puhui kummallisia asioita: — Kohta enkeli tulee minua hakemaan. Tiedän, minkälainen se enkeli on. Se on melkein kuin enkeli tuossa kuvassa, mutta sillä on vielä suuremmat siivet. Olen monta kertaa kuullut sen siipien suhinan. Kohta enkeli tulee, ottaa minut syliinsä ja vie suoraan Jesuksen syliin ja sanoo: »Tässä on pieni, väsynyt tyttö, jonka minä löysin maailmasta.» Ja Jesus silittää minun hiuksiani ja urut soivat ja enkelit laulavat. Ja kohta on minullakin kaksi valkoista, lumivalkoista siipeä ja sairaus on loppunut ja minä olen niin onnellinen. Ja sitten tulet sinä, äiti. Ja Saara ja ne toiset tytöt tulevat myös, kun he ensiksi ovat väsyneet maailmassa. —

Sitten viimeistä edellisenä päivänä hän yhtäkkiä virkkoi iloisesti: — Olen keksinyt jotain. Laitan Kaisalle, Pirkolle ja Saaralle muistoksi sellaiset pienet paperiset korit, joita vallesmannin Lyyli neuvoi tekemään. Ota, äiti, se sininen paperi pöytälaatikosta. — Otin paperin ja leikkasin sen liuskoiksi, joista hän sitten laitteli sieviä neliskulmaisia kappaleita. Yhdessä ne sitten liitimme yhteen koriksi.

Voimat olivat jo melkein lopussa, vähä väliä täytyi hänen heittäytyä selälleen ja levätä, mutta kohta taas hän yritti uudelleen. Koko ajan hän puheli iloisesti ja näytti kuin kirkastetulta. Iltaan mennessä saatiin yksi kori valmiiksi. Aamulla piti vielä jatkettaman. Mutta Jumala oli toisin määrännyt.

— Annetaan tuo yksi kori kaikille yhteisesti. Enkeli on jo niin lähellä, — hän sanoi heti herättyään. Sitten hän taasen näytti nukahtavan. Seisoin hänen vuoteensa vieressä ja katsoin, kuinka rinta hiljalleen kohosi ja laski. Äkkiä hän aukaisi silmänsä. En koskaan ole nähnyt ketään niin kirkastetun näköisenä. — Sano terveisiä heille, heille — hän katsahti koriin, joka oli hyllyllä — sano, että he olivat niin hyviä... ja että minä menin Jumalan luo...

Ja enkeli tuli.»

Iita oli lopettanut. Hän otti kopastaan pienen sinisen korin ja pani sen pöydälle. Ei yhtään silmää ollut vedetönnä.

6. SATU TONTUISTA.

»Äiti, kerro meille satu», pyysi Pirkko, kun he kaikki eräänä iltana istuivat pienessä, somassa lehtimajassa Karrin puutarhassa teetä juomassa.

Kaikki kannattivat tätä ehdotusta.

Äiti mietti vähän aikaa ja sanoi sitten: »Taidanpa kertoa teille tonttusadun, tontuthan ovat teidänkin ystäviänne. Tällä sadulla on sitäpaitsi se hyvä ominaisuus, että se on aivan tosi.»

»Mutta miksi se sitten on satu?» kysyi Saara.

Sen saatte itse päättää», vastasi äiti ja alkoi:

»— Olipa kerran eräässä talossa kaksi pientä tytöntylleröä, joita voimme kutsua vaikkapa Annaksi ja Sannaksi. Iloisia ja vilkkaita he olivat ja he pitivät tavattomasti tontuista, joita siinä talossa liikkui kaikkialla. Niitä asui vinnillä ja lattian alla, jokaisessa sopessa ja uuninsolassa. Kysytte, näkivätkö tytöt niitä koskaan? Kyllä he näkivät. Välistä vilahti vain punainen tonttulakin tupsu, kun tonttu itse pujahti piiloon, toisinaan näkyi vain vähän kantapäätä, kun tontulle tuli kiire uuninsolaan. Kerran eräs tonttu pudotti siinä kiireessä tossunsa, jonka lapset sitten löysivät ja jota he monta vuotta säilyttivät muistonaan. Mutta hauskinta kaikesta oli se, että Sanna ja Anna olivat kirjeenvaihdossa tonttujen kanssa. Älkää ollenkaan naurako, se on totta.

Ensimäinen kirje, jonka tytöt tontuille kirjoittivat, kuului seuraavasti:

»Hyvät tontut! Jos te todella olette olemassa, niinkuin äiti sanoo, niin olkaa hyvät ja vastatkaa tähän kirjeeseen! Sitä pyytävät ystävänne Anna ja Sanna.»

He sulkivat kirjeen, kirjoittivat päällekirjoitukseksi parin senttimetrin korkuisilla kirjaimilla: »Tontuille», ja panivat kirjeen uuninsolaan. Jännityksellä he seuraavana aamuna kurkistivat sinne. Kirje oli poissa. Mitähän se merkitsi? Olivatko tontut sen ottaneet? Vai oliko sisäkkö Hilma sen huomannut ja hävittänyt?

Mutta samana iltapäivänä saatiin vastaus. Solasta pisti esille jotakin harmaata, ja kun lapset sen vetivät esille, oli se suuri kirjekuori, jonka päällekirjoituksena oli: »Annalle ja Sannalle tontuilta.»

Äärettömällä uteliaisuudella se avattiin. Yhdessä luettiin seuraavat rivit:

»Kyllä me olemme olemassa. Lähetämme monet tuhannet terveiset. Hieronymus, Vilhelmiina, Abraham, Kasper, Sipri, Unto ja Liisa.»

Anna ja Sanna tuijottivat kirjeeseen. He melkein luulivat näkevänsä unta. Sitten he katsahtivat toisiinsa.

»Mitäs sanot tästä?» kysyi Sanna.

»Mitä sinä sanot?»

»Ajatteles, miten hauskaa! Nyt me tiedämme heidän nimensäkin.»

Ja heistä tuntui yhtäkkiä niin hauskalta, että heidän täytyi aivan hyppiä ilosta. Sitten he taas tutkivat kirjettä.

»Miksi nuo nimet näyttävät niin omituisesti kirjoitetuilta», tuumi Anna. »Hei, nyt minä tiedän! He ovat varmasti jokainen omalla kädellään kirjoittaneet nimensä. Katsoppas noita ensimäisiä nimiä, Hieronymus ja Vilhelmiina. Ne ovat varmasti tonttuisä ja tonttuäiti. Tonttuisä on oikein jyry vanha vaari, koska painaa kirjaimetkin noin paksuiksi.»

»Ja», jatkoi Sanna, »tonttuäiti on pikkuinen, lempeä muori. Aivan tuntuu siltä kuin näkisin hänet tuossa edessäni. Kasvot pyöreät kuin kuu, suu leveässä hymyssä, punainen tonttulakki hiukan kallellaan päässä ja sen lakin alla näkyy vähän harmaita hiuksia.»

»Lapset ovat varmasti kirjoittaneet nimensä vanhimmasta nuorimpaan», sanoi Anna tarkkaavaisesti kirjettä tutkittuaan. »Tuo Abraham on varmaankin jo tavallisen vanha, koska hänellä on niin vanhanaikainen nimikin. Kasper ja Sipri ovat vielä lapsellisempia. Mutta katsos tuota Untoa. Hän ei osaa kirjoittaa yhtään paremmin kuin mekään.»