I.

— Iltasoittoko, Véronique?

— Ei suinkaan, isä; kello ei ole vielä kymmentä.

— Luulin soitoksi. Mutta ehkä se onkin tuulen vinguntaa Saint-Étienne'in torneissa. Kylläpäs nyt Moselilta puskee! Ellei myrsky tyynny huomis-aamuksi, eivät toverit pysy pystyssä harjoituskentällä. Voi vietävää! Kuulepas!

Kapteeni Audouin kiilloitti saappaitaan keittiön uunin ääressä, liesivalkean hämärässä valossa, pitkä vartalo melkein kaksinkerroin taipuneena, ja loi nyt katseensa viereiseen huoneeseen, jonne ovi oli jäänyt auki. Tätä pientä, neljän neliömetrin laajuista, kivilaattojen peittämää alaa sanottiin »vierashuoneeksi». Siinä oli pari vihreällä sametilla päällystettyä nojatuolia, leposohva, pari englantilaista teräspiirrosta, joista toinen kuvasi juoksijahevosta ja toinen ketunmetsästystä, ja vanhalla ruskealla seinäpaperilla näkyi kukkivia pioneja. Keskellä huonetta istui nuori nainen pianon ääressä itse säestäen lauluaan. Hän istui selin. Pianolle asetetun lampun valokehässä näkyi hänestä vain kastanjanruskeat hiukset, vankat, mustan puvun peittämät hartiat ja vasen käsi, joka kiiti koskettimilla ja jossa oli perintösormus, ohut kuin lanka.

Isän puhuessa hän keskeytti soittonsa. Sormet vetäytyivät pois koskettimista, liittyivät toisiinsa ja painuivat puvun laskoksille. Pää kohosi sen sijaan ikkunaa kohti, ja näytti siltä kuin Véronique olisi tutkinut ja seurannut tuulen temmellystä iltapimeässä, vaikka ikkunaluukut olivat suljetut.

— Kuulepas, miten jyrisee! jatkoi kapteeni, — aivan kuin tykistöä lennätettäisiin.

Itätuuli puhalsi rajusti koko Lothringenissa ja Moselin tasangolla.

Jo kello kolmelta oli kerääntynyt niin paljon pilviä taivaalle, että oli tullut melkein pimeä. Siitä saakka tuuli oli käynyt vain yhä kiivaammaksi. Se riehui raivoisin puuskin yläilmoissa ja etsi alempaa itselleen tietä eteenpäin murskaten maininkinsa kaikkeen, mikä kohotti päätään poloisesta maankamarasta. Miten suunnattomasti pölyä se tempasikaan kentiltä, minkälaisia lohkareita Saksan multaa se näin varasti lennättäen kauas Ranskan maaseudulle, josta länsituuli vuorostaan oli nostava ilmaan ja kantava rajan yli hiukan hedelmällistä hiekkaa, ranskalaisen viljan idättäjää! Rajuilman uhreiksi joutuneet esineet valittivat yhdessä: sadekuurot ja rakeet pieksivät kaupungin joka seinää, tuuli reutoi ja rämisytti portteja, ränneistä pursusi sadevesi ja tähän pauhuun yhtyi outoja ääniä. Milloin kuului ikäänkuin miinan räjähdys, joka sai kellon vaskiheilurin nytkähtelemään, milloin ihmisen kauhunhuudon tapaisia, pitkiä, kimeitä, epätoivoisia ääniä, joihin ei mikään vastannut, — korkeintaan kiepsahti hyppysellinen tuhkaa ylös uuninpiippuun. Silloin tällöin kuului kaupunkia ympäröiväin metsien voihketta, Hayen, Pont-Saint-Vincentin, Chanot'n ja Chaudencyn metsien, viidakkojen, pensaikkojen, kuusi- ja pyökkipylväistöjen, jotka likomärkinä, myrskyn suomimina, tuntikausiksi notkistuneina ulvoivat kaikki yhdessä.

Pienessä rakennuksessa, missä Véronique ja hänen isänsä kuuntelivat paraikaa myrskyn myllerrystä, ei ainoakaan kattotiili ollut tutisematta. Ahdistaja hyökkäsi tämän, samoin kuin naapuritalojen kimppuun yhtaikaa joka puolelta. Sillä myrsky, joka saapui tuimasti syöksyen joen mutkan yli, törmäsi Dommartinin kukkuloita vasten, ponnahti Moselin yläpuolelle ja Saint-Michelin linnakkeen vallien käännyttämänä toiseen suuntaan pieksi Toulin pientä kaupunkia.

Véronique kysyi, päätään kääntämättä: — Tuleeko huomenna jokin ylitarkastaja toimittamaan katselmusta?

— Tulee, jos tällaisella ilmalla voidaan toimittaa. Hänen sanotaan tulevan, ennen kaikkea määräämään, miten uudet linnakkeet on rakennettava. Se nielee miljoonia, sillä paikka tehdään valloittamattomaksi.

— Se on hyvä asia rakkaalle isänmaallemme, isä, ja se on hyvä myös sinulle. Sinusta on hauska nähdä miten maata pannaan nurin; sitten sinä iltaisin kerrot minulle näkemästäsi.

Vastaus ei tullut heti, ja se lausuttiin sangen surullisella äänellä:

— Se on totta, sanoi herra Audouin, — se on minusta hupaisaa. Minä voinkin nyt enää ajatella vain ajanvietettä; minä olen invalidi, joka laahustaa paraadeissa ja joka ei enää komenna eikä ole enää mitään. Oh, miten onneton olisin, jos olisin ilman sinua!

— Onneksi minä olen luonasi. Tiedätkö, että rouva de Frolois on luvannut minulle tyttärensä oppilaaksi ensi kuuksi? Siitä saan taas opetustyötä, joka auttaa meitä eteenpäin.

Kaikkia edellisiä hirvittävämpi tuulenpuuska jysähti taloa vasten, ja heti alkoi sade pieksää kattoja, mikä kuului luotien rapinalta pommin räjähdettyä.

— Tämä tuo tosiaankin mieleen sodan, sanoi kapteeni. — Jos minä olisin jäänyt kentälle tuossa ilmassa, olisi sinun elämäsi nyt helpompi...

Kapteeni vaikeni, sillä hän tunsi salaista pelkoa muistaessaan Véronique'in moittineen häntä siitä, että hän valitti liian usein elämäänsä. Ja hän alkoi uudelleen kiilloittaa saappaitaan. Hän oli sotilassaappaaseen työntänyt vasemman kätensä, rampautuneen ja raihnaan viheliäisen kätensä, ja toisella kädellään hän harjasi saapasta, pysähtyen jokaisen vetäisyn jälkeen katsomaan, joko nahka kiilsi. Kun herra Audouin ei enää puhunut, käänsi Véronique hetkeksi päätään ja hänen kasvoilleen tuli hymy, joka teki hänet tavallaan kauniiksi, vaikka hän olikin ruma.

Véronique ei hymyillyt herra Audouinin puuhalle eikä myöskään sille, että tämä oli niin hartaasti työhönsä vaipunut, kiillonkiihkolle, jonka Audouin oli säilyttänyt entisen ammattinsa ajoilta. Véronique ajatteli vilpittömän hellästi:

— Miten hän kärsii siitä, ettei ole enää sotilas! Miten hän tahtoo esiintyä edukseen katselmuksessa!

Ja kasvot, joihin tämä ajatus kätkeytyi, kuvastivat samalla kertaa suurta sääliä, uhrautumisen lupausta ja nuorta, äidillistä hellyyttä. Véronique tiesi olevansa ruma, hän tiesi olevansa köyhä eikä kuvitellut suuria vähäisistä edellytyksistään rakkauden herättämiseen. Siksi hänelle oli mitä ominaisin ja tavallisin juuri tämä suojelevan hellyyden ilme. Aivan pikku tyttösenä hän oli rakastanut äidillisesti nukkejaan; sen jälkeen leikkitovereitaan ja rippikouluystäviään; nyt hän rakasti samalla lailla vanhuutta kohti kulkevaa isäänsä, jossa hän aavisti asuvan samantapaisen heikkouden ja hädän kuin lapsilla on. Kun tämä kaksikymmentäkaksivuotias nainen käveli kadulla, eivät hänen silmänsä virkkaneet: »Rakastakaa minua», useimmiten ne sanoivat: »Kunnioittakaa minua, minä olen köyhä, mutta kestän urheasti kohtaloni»; joskus ne sanoivat: »Te kärsitte? Miten voin auttaa teitä?»

Ne, joille elämä oli antanut onnea, pitivät noita silmiä vakavina; onnettomien mielestä ne olivat hellät. Véronique tarkasti nyt tyynen ja sääliväisen hellästi miestä, jolla ei olisi ollut maailmassa mitään, jos Véronique olisi otettu häneltä pois. Hän huomasi tämän syventyneen kokonaan koneelliseen työhönsä, saappaanvarren kiilloittamiseen; ja hän ryhtyi taas tutkimaan huomista oppilastaan varten erästä Tagliaficon romanssia.

Sanoja ei kuulunut paljoakaan, ne erottuivat vain silloin tällöin tuulen pauhinassa; ne eivät kuvastaneet hiukkaakaan kummankaan olennon tunteita, ei isän, sillä hän ajatteli vain huomista katselmusta, eikä myöskään laulajan itsensä, sillä hän lauloi velvollisuudesta, tuntematta vähääkään halua. Se oli joutavanpäiväinen romanssi, kaikenlaisista viheliäisistä kuvista kyhätty. Siinä ajavat perhoset toisiaan takaa ja amorit liittyvät ikuisuuteen ja kevät mainitaan. Lampun liekki leimahteli rajuilman vuoksi. Véronique'in ääni oli hiukan väsynyt ja matalissa sävelissä hiukan käheä. Hän oli muutamissa kohdissa epävarma tai aloitti alusta. Niistä, jotka eivät tunne elämää, olisi varmaankin tuntunut naurettavalta tälläinen romanssi, jota ei kukaan ollut pyytänyt ja jota ei kukaan välittänyt kuulla ja joka sirotteli rakkautta uhkuvia sanoja alakuloisessa kaupungissa raivoavaan rajuilmaan.

Ja kuitenkin oli tämä pyhä ammatti, keino, joka antoi herra Audouinille ja hänen tyttärelleen varat välttämättömimpiin tarpeisiin ja hiukan ylellisyyteenkin. Oli valmistettava huominen läksy, opeteltava eräitä uusia romansseja rajaseudun pikkukaupungin sangen vähän taiteellisen oppilaan mieliksi. Véronique antoi sekä laulu- että soittotunteja. Hän oli paikkakunnallaan saavuttanut mainetta opettajana, mikä johtui kilpailijain puutteesta, kärsivällisyydestä, huolellisuudesta ja luonteen tasaisuudesta. Hän oli tervetullut, häntä pidettiin tässä linnoituskaupungissa, jossa naisten oli vaikea viihtyä, hauskana ajanvietteenä ja alempiasteisena ystävänä. Kenraalit ja everstit, jotka kaksivuotiskauden päätyttyä saivat lähteä itärajalta, suosittelivat häntä seuraajilleen, jotka tulivat asumaan samoihin taloihin ja joita vaivasi sama kiihko päästä täältä pois.

— Hyvä rouva, ottakaa neiti Audouin tytärtenne opettajaksi; hän on sivistynyt, varma aineessaan eikä ollenkaan kallis. Kahdella frangilla tahi nyt kenties kolmella, kun kaikki kallistuu, saatte romansseja niin paljon kuin jaksatte sulattaa, miellyttävän puhetoverin ja Toulin uutiset. Lisäksi hän soittaa pianoa — sitä voidaan tarvita tanssitilaisuuksissa. Hän ei sano kenestäkään pahaa sanaa ja on siksi ruma, ettei voi olla kenellekään vaarallinen.

Ne, jotka puhuivat näin neiti Audouinista, halvensivat häntä vain osittain, mikä muuten onkin suurin määrä oikeudenmukaisuutta, joka ihmisen eläessä tulee hänen osakseen toisten taholta. Väite, ettei neiti Audouin ollut rikas, puhelias eikä aistikkaasti puettu, pitikin paikkansa. Hän ei ollut erikoisen taitava soitannonkaan alalla, vaikka hän eli siitä. Hän ei kävellyt sirosti, vaan jäykästi kuin sotilas. Mutta hän oli kaunis, vaikka hänen kauneutensa oli hyvin harvinaista lajia: itsensä unohtamisen kauneutta. Véronique Audouin oli menettänyt äitinsä iässä, jolloin pikkutytöt alkavat epäillä, ettei nukeilla leikkiminen ole ainoa tehtävä elämässä. Kolmetoistavuotiaana hänellä oli enää vain isä, kyrassieeriluutnantti, jonka nimitys oli tapahtunut vähän ennen vuoden 1870 sotaa, ratsumies, jonka jättiläismäinen vartalo ja tuimat kasvot kiinnittivät ihmisten huomion puoleensa, mutta joka ehdottomasti olisi ollut kykenemätön kasvattamaan ja ohjaamaan lasta. Onneksi oli kasvatus jo suoritettu. Lapsi oli neuvokas kuin paras emäntä. Hän teki suunnitelmia, lohdutti, hoiti taloutta, kassaa, oli ystävä ja sairaanhoitaja. Hän seurasi upseeria kasarmipaikasta toiseen, saaden milloin purkaa kodin, milloin taas panna sen pystyyn, vuokrasi asunnon, torjui siitä sekä kuuman että kylmän, ikävyydet ja alati väijyvän köyhyyden, hoitaen itse kotia ja keittäen ruoan. Audouinin nimittäminen kapteeniksi neljä vuotta sodan jälkeen tuotti jonkun verran helpotusta varattomaan kotiin; elämä alkoi tuntua paremmalta, tehtiin tulevaisuussuunnitelmia. Mutta silloinpa vastoinkäyminen tulikin melkein heti. Hitaasti, hellittämättä, ärsyttävästi alkoi upseerin vasenta käsivartta pakottaa, samaa käsivartta, joka oli paleltunut ambulanssivaunuissa eräänä kauhean sotavuoden yönä ja joka ei ollut milloinkaan parantunut. Kipu kävi itsepintaiseksi, se vain paheni ja ilmeni pian lihasten asteittaisena surkastumisena. Se pakotti pyytämään virkavapautta ja sittemmin eläkettä, joka myönnetään sairaloisille. Kapteeni vetäytyi syntymäkaupunkiinsa Touliin — hän oli silloin vielä verrattain nuori — kärsien enemmän ikävästä kuin reumatismistaan, hänen kun oli mahdotonta olla toimetonna. Nyt oli hän tuomittu olemaan hyödytön.

Herra Audouin asui siellä Véronique'insa kanssa asunnossaan Inglemur-kadulla tuomiokirkon tornien juurella. Koko kaupunki tunsi tämän tavattoman kookkaan, laihan ja hermostuneen miehen, jonka iho oli kellertävä, viikset harvat ja tukka karhea kuin japanilaisella. Lapset tekivät pilaa tästä uupumattomasta kävelijästä, jonka tapasi aina kesällä siniseen flanellipukuun pukeutuneena ja talvella ratsuväen vaippaan kääriytyneenä marssivien joukkojen jäljessä kulkemassa metsissä, joissa käytiin leikkisotaa, Dommartinin manööverikentällä, rakenteella olevien linnakkeiden äärellä, kaikkialla, missä oli sotamiehiä. He näkivät hänen joskus nostavan kättään, aivan kuin hän yhä vielä komentaisi sapeli kädessä. He kuulivat hänen supisevan ja murisevan, kun rintama-asennossa olevat eskadroonat päästivät rivin vääristymään; joskus he näkivät hänen istuvan jollakin penkillä, joita oli siroteltu sinne tänne linnanpalteelle istutettujen puiden väliin, ja puhelevan jonkun entisen armeijan upseerin kanssa, ja silloin hän oli iloinen, taikkapa uuden armeijan sotamiehen kanssa, ja silloin hän oli ennen kaikkea arvokas. Mutta herra Audouinin toverit olivat käyneet harvinaisuuksiksi. Herra Audouin vetäytyi yhä enemmän menneisyyden tarun piiriin. Hän ei välittänyt lukemisesta; hänellä oli kaiken kaikkiaan vain aivan vähäinen sivistys; hänellä oli vain keskinkertainen, naivin itsekäs, ärtynyt äly, jota avarsivat toisinaan sotilaallinen kunniantunto ja täydellinen kuoleman halveksunta. Salaisena toiveena hän haaveili sellaisen sankarillisen päivän saapumisesta, jolloin hän saisi »palvella» viimeisen kerran. Kun hän puhui siitä, rypistyivät hänen keltaisia, lampun liekin näköisiksi muuttuneita silmiä reunustavat silmäluomensa; hänen leveä suunsa avartui ja hänen viiksiensä haivenet erkanivat kahdeksi nuolitukoksi; mielenliikutus uurteli ja vaalensi hänen kasvonsa ohimojen, nenän ja leukakuopan kohdalta.

— Kun taaskin on sota, sanoi hän, — ja kun he ovat Toulin edustalla, näet sinä minun taas nousevan hevosen selkään, Véronique; minulla on vielä toinen käsi sapelia pitelemään, mutta ennen kaikkea iloitsen siitä, että minua pelätään. He tuntevat minut, ja ne, jotka eivät ole enää nuoria, huutavat toisille: »Tuossa on Reichshoffenin kyrassieeri, pojat, sellaisia tappelijoita ei ole enää, hakatkaa hänet ensinnä maahan!» Ja minä kuolen Ranskan puolesta, Véronique, taikka saan heidät peräytymään, ja kumpikin juttu on hyvä!

Vaikeata oli vain jaksaa odottaa siihen asti. Véronique oli jo neljä vuotta tehnyt kaikkensa pitääkseen hengissä ilon hiventä tämän miehen sielussa, joka synkistyi aikaisemmin ja nopeammin kuin muut. Hän teki työtä, jotta herra Audouin ei tuntisi kivulloisuuseläkkeensä riittämättömyyttä. Hän ei päästänyt käsistään ainoatakaan opetustuntia; hän kulutti liiaksi voimiaan; hänkin oli urhea, mutta hän ei käynyt urheasti kuoloon, vaan elämään. Juuri tähän perustui hänen vaikutusvaltansa isään. Ruumiillisesti Véronique muistutti paljon isäänsä. Hänelläkin oli pitkät jalat, lyhyt yläruumis, luisevat kädet ja leveät ja latteat kasvot, joista ei mikään piirtäytynyt voimakkaasti esiin: ei silmät, jotka olivat vailla varjostavaa kehystä, eikä liioin vähäpätöinen nenä, joka näytti pienempikokoisiin kasvoihin tehdyltä. Hyvin valkeata ihonväriä lukuunottamatta hän muistutti isän aasialaista tyyppiä. Hiukset olivat koholla kaarena otsan ympärillä, ne olivat kevyet, tuuheat ja niiden väri vivahti kastanjanruskeaan muistuttaen kypsän pähkinän kuorta. Kuvatessaan Véronique Audouinia upseerien rouvat sanoivat häntä rumaksi, mutta lisäsivät aina:

— Hiukset vain ovat kauniit.

Edellämainittuna tammikuun iltana 1879 Véronique harjoitteli romanssia, jota hänen seuraavana päivänä tuli opettaa everstin tyttärille. Hän oli juuri vielä viimeisen kerran ryhtynyt alkusoittoon, jota hän ei oikein osannut, kun kapteeni jälleen keskeytti hänet laskea kolahuttaen saappaansa uunin edessä olevalle pellille:

— Etkö kuule, Véronique? Joku koputtaa puutarhan porttia.

Véronique nousi, sulki pianon ja jäi liikkumatta seisomaan, pää lampunvarjostimen kellertävässä valossa.

— Kukapa nyt tulisi tänä iltana, tällaisella ilmalla?

He kuuntelivat kuitenkin tarkkaavaisina, toinen vierashuoneessa, toinen keittiössä, ja Véronique virkkoi melkein heti iloisella äänellä:

— Iltasoittohan se on, isä. Tällä kertaa kuuluu tosiaankin iltasoitto.

Aina iltaisin soivat iltakellot viereisissä torneissa. Tässä Ranskan kolkassa ne liittyivät vielä jokapäiväiseen elämään; yön tultua ne alkoivat heilua ja lauloivat:

»Yön pimeys on saapunut! Uinukaa, puhaltakaa kynttilänne sammuksiin ja kiertäkää lamppujenne sydän alemmaksi. Sotaa ei ole vielä tänä iltana: tuuli tuo meille vain Lotringenin metsien ja jokien kuiskeita. Sotaa ei ole: me valppaat kellot emme näe torniemme huipuista vihollisen tulta. Me saamme tuudittaa teidät lepoon. Uinukaa sotilaat, uinukaa porvarit, viinitarhurit ja maan muokkaajat, kunnes me hälyytämme turman aikojen kutsua!»

Tähän tapaan lauloivat kellot yön myrskystä huolimatta. Véronique hymyili.

— Joku kolkuttaa, ihan varmasti! toisti kapteeni kovemmalla äänellä, nousi seisomaan hänkin ja astui keittiön ovelle päin.

Se johti pieneen, kaltevaan, talon pituiseen puutarhaan, yksinkertaiseen poljettuun käytävään; tämän toisessa päässä oli pumppu, toisessa kapea, seinää reunustava kasviryhmä, jonka syreeneihin olkapää hipaisi ohikulkiessa. Isän mennessä ulos Véronique otti käteensä öljylampun, kulki kummankin huoneen läpi ja kumartui kynnykseltä katsomaan puutarhaan. Suojaten kädellään lampunlasin yläosaa ja koettaen torjua kiivaita tuulenpuuskia, jotka kiskoivat ovea, tahtoi hän valaista puutarhaa kadulle asti. Mutta sadekuurot loivat varjoja väliin.

— Mikä on asia? huusi kapteeni. Kuka siellä on? Onko lupa tulla tällä lailla kenenkään luo!

Véronique ei kuullut mitään vastausta, vain kevyitä, lähestyviä askeleita hiekalla. Hän kohotti hieman lamppua ja valovuossa, jonka se loi yöhön, hän huomasi hyvin kaukaa märkiin vaatteisiin kääriytyneen naisen, jonka kasvot olivat kalpeat ja silmät mielettöminä katsoivat häneen. Nainen astui suoraapäätä häntä kohti, ikäänkuin ei olisi kuullut miehen toistavan takanaan:

— Kuka te olette?

Véronique peräytyi ja oli tuskin päässyt keskelle keittiötä, kun nainen tuli sisään ja pysähtyi aivan lähelle ovea jääden nojaamaan seinään.

Tulija näytti köyhältä ja nääntyneeltä. Hän oli vasta nuori. Pään yli nostettu harmaa hame oli tuulessa ja sateessa tarttunut lujasti kasvoihin ja olkapäihin. Vesi virtasi puvun joka laskoksesta.

— Vastatkaa toki! kehoitti kapteeni ja vetäisi oven kiinni siirtyen hänkin muutaman askeleen päähän voidakseen paremmin nähdä keittiön seinää vastaan nojautuvaa aavemaista olentoa.

Nainen tuijotti yhä vain Véronique'iin. Pingoittuneet, valkeat sieraimet ahmivat ilmaa, joka äkkiä tuntui loppuneen; Toisiinsa kaartuvat kädet pitelivät esiliinassa näkymätöntä taakkaa. Tulija ei vastannut, mutta polvet pettivät, uupuneet käsivarret herpautuivat, ja lattialle vierähti mytty, jota hän oli kantanut. Mytyssä oli villakankainen, täytetty kehtopeite; kulmat laukesivat erilleen ja kääröstä pilkisti nukkuva lapsi.

— Ah, hyvä Jumala! huudahti Véronique. — Mitä kummia? Kuljettaa lasta tällaisena yönä!... Se raukka putosi!...

Véronique asetti nopeasti lampun pöydälle ja polvistui maahan kääriäkseen lapsen jälleen peitteeseen.

— Häneen ei onneksi koskenut... Hän ei edes herännytkään. Lapsi kulta!... Tässä, ottakaa!

Ojentaessaan pientä kääröä ollen yhä vielä polvillaan maassa Véronique näki, ettei äiti kumartunut sitä ottamaan, vaan hapuili salaa oikealla kädellään seinää löytääkseen oven rivan, avatakseen oven ja lähteäkseen pakoon. Tuntematon ajatteli niin yksinomaan pakoaan, ettei hän enää katsonut Véronique'iin, vaan vähän oikealle, mistä mies astui häntä kohti ja sulki häneltä tien. Huomattuaan aikeensa paljastuneeksi vieras pyysi hyvin kalpeana:

— Antakaa minun mennä.

— Menkää vain. Mutta ottakaa poikanne mukaan... Korjatkaa hänet.

Nainen vastasi vielä entistä heikommalla äänellä:

— Minä en voi, en voi... Pitäkää hänet. En voi ottaa häntä sinne, minne menen.

— Minne te menette?

— Moseliin.

Hän oli puhuessaan tarttunut ovenripaan ja vääntänyt sitä, mutta päästi samalla kimeän huudon, joka kuului keskellä myrskyn ulvontaa. Kapteeni Audouin oli äkkiä tarttunut hänen ranteeseensa ja veti häntä uunia kohti.

— Vai sinne! Oletteko hullu! Moseliin!... Sinne teitä ei lasketa!... Mitä te rimpuilette... Se on turhaa, minua ette voita... Tulkaahan tänne, niin katsotaan, onko teillä tosiaan halu hukuttautua.

Hän vei naisen tulen ääreen, pakotti hänet istumaan tuolille, jolta hän itse oli noussut hetki sitten, ja piti häntä siinä väkisin, kunnes sai kokonaan alistumaan pienen, märän ja vapisevan käden, jota hän, herra Audouin, painoi tyynellä, kovakouraisella kädellään. Sitten hän päästi irti naisen ja sanoi, seisten kasvot häntä kohti, selin uuniin:

— Kuivatelkaa toki sentään, ennenkuin menette kastumaan!

Vieras nainen oli niin nääntynyt, että kaikki hänessä näytti rauenneelta, eikä sanojakaan enää lähtenyt hänen puoliavoimesta suustaan. Mutta hän alkoi tarkastaa sinisillä silmillään herra Audouinia niin tuimasti ja äkäisesti, että herra Audouin säikähti. Nainen ja hän seisoivat yhä liikkumatta vastakkain. Vieraan kasvot olivat hyvin kalpeat, vain poskipäillä näkyi hiukan punaa. Hänen kätensä valuivat voimattomina tuolille. Rinta ei kohonnut, vain silmät elivät. Ja herra Audouin, joka ei ollut erittäin tarkkanäköinen, näki hänessä varmaankin hyvin lujan päätöksen, koska hän muutaman minuutin kuluttua sanoi, mielenliikutuksen kuristaessa kurkkua:

— Se on hirveätä. Hän olisi valmis tekemään mitä sanoo. Véronique, ota lapsi haltuusi. Kääri se lämpimästi. Yläkerran kaapissa on lautasliinoja; sinä voit kapaloida hänet niihin. Minä puhuttelen äitiä, se on ihan välttämätöntä. Mene pian!

Véronique totteli. Kun hän oli kulkenut salin läpi ja nousi yläkertaan, kumartui herra Audouin halkolaatikkoon, jossa oli pieniä halkoja ja risuja kuivumassa, heitti niitä kahmalollisen tuleen ja istuutui lieden jalustalle, lähelle vierasta, jonka kasvoja tulen loimu valaisi kirkkaasti.

— Mitä peijakasta, te olette noin nuori ja haluatte kuolla! sanoi kapteeni Audouin.

Hän ei tullut ajatelleeksi, että juuri vanhoilla on vähimmin halua kuolla.

Naisella oli kullankeltaiset kulmakarvat ja kullankeltaiset hiukset, jotka olivat keskeltä jakauksella ja sateesta tarrautuneet kiinni ohimoihin. Hame ja liivit, jotka olivat huonoa kangasta, vaaleanpunainen villainen kaulahuivi ja esiliina höyrysivät tulen lämmössä, mikä kietoi hänet vaaleaan autereeseen.

— Aika nuori, toisti kapteeni. Kaksi tahi kolme vuotta Véronique'ia vanhempi, kun ottaa huomioon puutteenkin vaikutuksen ulkonäköön. Mikä teidän nimenne on?

— Maria Huber.

— Se on saksalainen nimi? Olisitteko...?

Nainen loi katseensa maahan. Hän oli niin kalpea, että näytti nyt silmäluomet suljettuina aivan kuin kuolleelta. Kapteeni Audouin katseli häntä tutkivasti, äänettömänä, aivan kuin olisi tarkastanut uutta rekryyttiä, ja virkkoi huomatessaan hänen kasvojensa neliskulmaisuudessa lothringenilaisen tyypin ja muistaessaan, että vieras oli ääntänyt tutun venyttävästi tähän saakka lausumansa sanat:

— Ei, olette ranskalainen, eikö niin? Lothringenilainen?

Nainen ei kohottanut katsettaan, mutta nyökäytti myöntävästi päätään.

— No niini Ollaan siis maanmiehiä ja jotain on hullusti? Mieletön päähänpisto? Tahi miehenne on lyönyt teitä, ettekä uskalla palata hänen luoksensa?... Arvasinko?... En, siis vakavampaa?

Nainen vastasi matalalla äänellä, kiireesti, kiihkeästi, mille koko hänen liikkumattomuutensa ja suljetut silmänsä olivat outona vastakohtana:

— Hän jätti minut ja lähti. Hän oli ollut työssä kaksi vuotta Toulin linnakkeessa. Aloimme asua yhdessä Metzissä; niin oli asiat. Hän ei lyönyt minua eikä paljoa juonutkaan; elettiin köyhyydessä, mutta elettiin kuitenkin. Ja sitten, viikon alussa, sanottiin, ettei ollut hänelle enää työtä, aivan yhtäkkiä, keskellä talvea, ja minä olin juuri saanut lapsen, tämän pienen.

— Kuinka vanha hän on?

— Viikon.

— Ja mies on jättänyt?

— Hän ei edes käynyt kotona. Kun kuuli Écrouves'in linnakkeessa, ettei enää pääsisi takaisin, kirjoitti hän minulle kirjelipun, missä sanoi lähtevänsä ja ilmoitti, että minun oli turha häntä etsiä, etten löytäisi kuitenkaan. Kolme päivää olen nyt elänyt kahdeksalla pennillä, mitkä minulle jäi. Minä menen jokeen, älkää estäkö minua... Kun ei vaan olisi tuota pientä! Ajattelin jättää hänet tänne teille ohimennessäni. Ellette huoli, niin lähdemme yhdessä...

Saatuaan tämän kerrotuksi nainen kiinnitti jälleen katseensa kapteeniin, ja Audouin tunsi aivan selvästi, ettei hänellä olisi mitään vaikutusta onnettomaan, etteivät hänen sanansa pääsisi tämän sieluun eivätkä liikuttaisi häntä. Hän tunsi olevansa voimaton, kykenemätön keksimään mitä pitäisi sanoa, jotta mahdollisesti voisi tuon kurjan pelastaa, ja hän tiesi voivansa turvautua vain raakaan voimaan, mistä ei ajan pitkään olisi iloa. Hän katseli huolestuneena, ikäänkuin apua etsien avaraa, autiota huonetta, jossa vain tulenloimu liikehti seinällä.

— Miten juolahti päähänne tulla tänne? kysyi hän. Kuka näytti teille tien tänne?

— Sotilas... Kun talonomistajatar ajoi minut pois huoneestani, siksi ettei minulla ollut rahaa, kävin pormestarin luona.

— Mitä hän sanoi?

— Sanoi panevansa toimeen tiedustelun. Olin nunnia puhuttelemassa; heillä ei ole majaa hyljätyille naisille. Kävin kirkkoherran luona; hän pauhasi tulisesta pätsistä, joka minulla on tiedossa... Oli jo pilkko pimeä, satoi, en voinut enää kävellä. Olen vielä heikko, ymmärrättehän. Lyyhistyin maahan kirkkotorilla... En tiedä, miten kauan olin siinä ollut. Sotilas, joka palasi lomatunneiltaan, nosti minut maasta. Sanoin hänelle, että minulla ei ollut nukkumapaikkaa. Hän näki kasvoistani, että puhuin totta, ja mietti minne veisi minut. Hän toi minut tähän kadunkulmaan ja sanoi: »Tuossa asuu upseerintytär, joka antaa tunteja. Olen palvellut everstillä, missä hän kävi opettamassa neideille laulua. He ovat hyviä ihmisiä.» Samassa hän lähti.

Kapteeni Audouin teki eleen ikäänkuin sanoakseen: »Se oli hyvästi tehty; kukaan muu kuin sotilas ei olisikaan teitä auttanut». Sitten hänen kasvonsa hiukan kirkastuivat. Hän näki Véronique'in astuvan sisään, lapsi kapaloituna sylissä, ja kuuli hänen sanovan iloisesti:

— Kullanmuru herää.

Hän ilmoitti aivan kuin ihmeenä, että pieni, Moseliin heitettäväksi aiottu availi silmiään.

— Hän herää. Isä, hänellä on siniset silmät. Hän alkaa huutaa. Kaiketi siksi, että hänen on vielä kylmä. Minä olen kyllä käärinyt hänet lämpimästi peitteisiin. Katsopas, sinisilmä, sinä pääset lämpimän valkean ääreen.

Véronique tuli samalla lähemmäksi ja kumartui ojentamaan pienen olennon selkää uunin vasemmalta puolen tulenloimua kohti.

— Uskotko, Véronique, kysyi kapteeni osoittaen Maria Huberia,— että hän vieläkin aikoo hukuttautua? Hänen miehensä on jättänyt hänet.

Véronique ei vastannut, sillä hän odotti tulijalta vastausta, mutta nähdessään tämän vaikenevan hän tunsi suorastaan väristyksiä. Hän kohottautui suoraksi, siirtyi vähän kauemmas, hänen silmäluomensa painuivat äkkiä liikutuksesta ja katse kiintyi tuon pienokaisen päähän, jota hän puristi rintaansa vasten. Hän kuvitteli mielessään Moselia, sitä kohtaa sillan oikealla puolen, missä hevosia juotettiin ja missä vesi oli syvää ja virtasi pehmoisesti väreillen. Äänettömyys vallitsi pitkän aikaa Inglemurin kadun talossa: kuoleman-ajatus oli päässyt sinne tunkeutumaan, eikä kukaan ollut sitä vielä karkoittanut. Tuuli vinkui savutorvessa; pahuuden voimat olivat päässeet valloilleen. Véronique oli vaipunut ajatuksiinsa. Äkkiä hän ojensi käsivartensa ja kumartui äitiä kohti:

— Ottakaa, sanoi hän, — antakaa lapselle ruokaa: sen on nälkä.

Nainen vastasi tylysti:

— Minulla ei ole enää maitoa. En ole yrittänytkään syöttää sitä. Kun on itse ilman ruokaa, niin loppuu maitokin.

Mutta Véronique'in mieli oli jälleen tasapainossa. Hetki sitten hän oli ollut levoton, mutta nyt hän jälleen saavutti mielenmalttinsa, hallitsi tunteensa, oli toimelias ja rohkea. Hän siirsi toisella kädellään Maria Huberin kaulahuivin syrjään, avasi liivien napit, laski alas rinnalta paidan kaarevan pääntien ja asetti lapsen poikittain äidin polville, niin että huulet joutuivat lähelle latteata rintaa.

— Se on sinun poikasi, sanoi Véronique käskevästi, — anna hänen syödä!

Kaikki kolme kuuntelivat, vallitsi syvä hiljaisuus. Pian he kuulivat pienen kurkun kulauttavan pisaran maitoa.

Kapteeni Audouin kuuli sen ensiksi, ja jättiläinen nousi seisomaan hyvin varovasti, jotta lapsi ei säikähtäisi ja lakkaisi syömästä. Hän nauroi hiljaa Véronique'ille, joka oli kumarassa naisen toisella puolella yhtä tarkkaavana kuin isäkin. Kulmakarvat rypyssä, suu puoleksi avoinna, äsken lasta pidelleet kädet vielä ojolla Véronique kuunteli koko olemuksellaan elämää, joka virtasi hänen vieressään. Hän ei näyttänyt huomaavan, että hänen isänsä oli noussut paikaltaan ja nyt nauroi. Mutta hetken kuluttua, kun hän arveli lapsen jo syöneen tarpeeksi ja jo päässeen nälästään ja varsinkin äidin antaneen itseään niin paljon, että se riitti karkoittamaan kuolemanhalun, antoi hän merkin:

— No niin, hyvä on.

— Lapsi on pelastettu! virkkoi kapteeni aivan ääneen.

— Ei, vaan äiti, vastasi Véronique lempeästi.

Nainen ei väittänyt vastaan. Hän pysyi liikkumattomana kuin eläin, jota lypsetään. Käsivarret olivat kuitenkin kietoutuneet lapsen ympäri, selkä oli kumartunut ja silmät suuntautuneet alaspäin. Samoin kuin kaikki muutkin äidit tarjosi hänkin ruumiinsa kehdoksi, ja vaikka hänen silmiään ei saattanutkaan nähdä, muutti niissä heikosti kuvastuva hellyys ja toivo kuitenkin kasvojen ilmeen. Kun lapsi oli niellyt ne muutamat pisarat maitoa, mitkä äidillä oli antaa, käänsi se päätään ja huokasi.

— Te olette hyvin väsynyt, sanoi Véronique. — Tahdotteko antaa hänet minulle?

Äiti nosti lasta hieman. Hän katseli turvattoman pikku olennon ruusunpunaista päätä kohottaessaan sitä. Hänen katseensa kohtasi Véronique'in katseen eikä väistynyt. Lapsi oli heidän välillään heitä yhdistämässä. Véronique tunsi, että käsissä oli ainoa hetki, jolloin hän voisi sanoillaan vaikuttaa.

— Te ette menekään nyt hukuttautumaan, ettehän? kysyi hän.

Nainen vastasi vain:

— On nälkä.

Se merkitsi jo lupausta elää.

— Nyt onkin jo aika myöhä, virkkoi hänen takanaan kapteeni Audouin, joka oli poistunut uunin luota, — ja myrsky varmaan tekee sen, että vatsa tuntuu niin tyhjältä. Avasin juuri ruokakaapin. Älä vaivaudu, Véronique, ole vain lapsen luona. Minä menen hakemaan leipää ja panen vettä tulelle, jotta voidaan keittää munia.

Myrsky raivosi yhä ulkona, mutta huoneessa, jossa kuolema tänä yönä oli pitänyt vartiota väijyen saalistaan, tapahtui ylösnousemus. Yhä vielä kauhun ja epävarmuuden valtaamat, ahdistetut sielut tunsivat lohtua kuullessaan kaapin oven liikahtavan, vettä kaadettavan pannuun ja täyttä ruukkua kantavan miehen varovasti lähestyvän. Vaihdettiin sanoja, jotka viittasivat elämään:

— Teidän pukunne on melkein kuiva... Antakaa minulle kaulahuivi, niin ripustan uunin eteen... Olette varmaan hyvin väsynyt, täytyy mennä nukkumaan, en anna teidän mitenkään mennä ulos tänä yönä... Syökää ensin... Ottakaa rohkeasti, te olette ystävän talossa...

Véronique työnsi vierashuoneen punaisen leposohvan keittiöön, sohvaparan, jonka haalistuneessa ripsikankaassa oli repeämiä. Sohvatyyny oli pieluksena ja pari tuolia suojaamassa sivulla. Hän järjesti vuoteen ja pani lapsen nukkumaan kyllin kauas valkeasta. Hän keitti munat, ja kapteeni asetti lautasia pöydälle ja avasi pullon Pagnyta, joka hänellä oli vuosi umpeen vieraiden varalta. Maria Huber ei liikkunut paikaltaan eikä puhunut mitään ja söi vain hiukkasen. Häntä värisytti silloin tällöin. Véronique ja hänen isänsä puhuivat tahallaan äänekkäästi ja kyselivät vieraalta yhtä ja toista johtaakseen hänen ajatuksensa muuhun. He tekivät hänelle ehdotuksia, ja hän hyväksyi ne nyökäten päätään, ikäänkuin olisi tahtonut välttää puhumista.

Vasta keskiyön aikaan hiljaisuus vallitsi Audouinien häirityssä kodissa. Kaikki olivat väsymyksestä uupuneet. Maria Huber nukkui lyyhistyneenä toiseen päähän leposohvaa, missä lapsella oli vuode. Kapteeni oli mennyt huoneeseensa yläkertaan. Véronique valvoi nukkuvien vieraittensa ääressä. Hän vaipui joskus unenhorrokseen istuessaan uunin nurkassa, joskus hän taas käveli hitaasti keittiössä kuunnellen kalpean, nukkuvan naisen hengitystä ja miettien, mitä tekisi hänen ja lapsen hyväksi seuraavana päivänä, aamun valjetessa. Myrsky alkoi lauhtua. Tasainen sade seurasi tuulenpuuskia ja raivoisia sadekuuroja, ja seuratessaan uinuvien, nääntyneiden olentojen hengitystä Véronique kuunteli, miten surullisin, huilumaisin äänin lauloivat sekä katedraalin kattokourut että Inglemur- ja Salvateur-katujen ojat ja talojen räystäät ja kivet katoilta valuvan veden likaamalla aukealla.