VIII.

Viikko oli kulunut. Kapteeni Audouin, jolla ei enää ollut voimia eikä halua tehdä yhtä pitkiä kävelymatkoja kuin, ennen, oli tammikuun 16 päivänä aivan yksinkertaisesti mennyt Saint-Gengoult'in kirkkoon. Hän oli levähtänyt tuolilla kirkon vanhassa, hämärässä laivassa, — tapa, johon oli kivuloisena tottunut ja jonka johdosta hänet luettiin kuuluvaksi kirkollismielisenä toisen keisarikunnan veteraaneihin, — sitten hän oli poistunut luostariin vievästä sivuovesta. Hän käveli nyt tuulelta suojassa kaariholvien alla pienessä, neliskulmaisessa puutarhassa, jonne aurinko paistoi. Munkkien entisessä puutarhassa ei ollut kesäisin muuta vihantaa kuin keskelle istutettu orapihlaja ja kussakin nurkassa syreenipensas. Kapteeni hengitti maasta nousevia, kivien lämmittämiä lauhkeita henkäyksiä, joita tulvahti luostariin. Vanha sodanruntelema ukko piti tästä yksinäisestä paikasta, ja hänet nähtiin aina siellä, kun tuuli vähänkin tuimemmin puhalteli Moselin tasangolla. Hän oli kävellyt tunnin verran hieman kumaraselkäisenä, mutta ryhdiltään yhä sotilaallisena, ajatellen niitä harvoja seikkoja ja ihmisiä, jotka olivat riittäneet täyttämään hänen elämänsä samoin kuin luostaripuutarhan viisi kasvia täytti tuon pikku alan. Kun hän läheni katukäytävälle johtavia portaita, tuli nainen äkkiä esiin kaariholvien alta ja etsivän näköisenä nousi portaita.

— Véronique.

— Ah, siinäkö olet?... Tässä on meille molemmille sähkösanoma Strassburgista.

— Kuinka kalpea sinä olet, Véronique! Onko hän kuollut?

— Ei, ei! virkkoi hän nopeasti. — Hänen oma nimensä on sähkösanoman alla. Ei ole...

Hän ojensi sinisen paperin isälleen, joka otti sen, ja silmäiltyään sitä luki ääneen. Siihen oli kirjoitettu:

/# »Kummi-isä, kummi-äiti, olen hyvin sairaana sotilassairaalassa. Tulkaa luokseni.

Charles Huber.» #/

Kapteeni Audouin rutisti sähkösanoman, teki siitä pallon, joka hävisi hänen suureen kouraansa, ja virkkoi tarttuen päähänsä:

— Odotapas! Se on kenties väärä tieto, ansa?...

Vanha neiti Audouin seisoi suorana hänen edessään, lujana kuin äiti, joka puolustaa lastaan, ja kysyi:

— Mikä ansa?

— Saksalaisten, jotka tahtovat minut rajan yli voidakseen nylkeä... Sellaista on nähty.

— Kuinka voitkaan keksiä tuommoista, vaikka näet, että onnettomuus on kysymyksessä? On varmaa, ettei se ole mikään ansa.

Meidän lapsemme on kuolemaisillaan. Lähdethän?

Vanha Audouin tuli jälleen päättäväiseksi, kun Véronique oli huomauttanut selvästi, mikä oli hänen velvollisuutensa. Véronique'in tahto oli paljoa lujempi kuin hänen omansa.

— Lähdetään kiireesti kotiin, virkkoi kapteeni. — Minun täytyy ottaa nahkalakkini, tupakkaa ja passi ja minä matkustan, koska arvelet, että niin on tehtävä. On yhdentekevää, onko se minulle vaarallista. Mutta kuulehan, Véronique, hän pyytää meitä molempia luokseen, miksi et sinä tule, sinä myöskin?

Véronique, jonka katse koko ajan oli ollut hellittämättä suunnattuna isään, sulki silmänsä salaisesta surusta, johon isä kajosi.

— Minä en tule, vastasi Véronique, — olen ajatellut sitä, mutta matka on liian kallis. Tunnit vähenevät. Matkusta yksin ja matkusta pian.

Hän tarttui isänsä käsivarteen ja astui alas luostarin portaita. Heidän kookkaat hahmonsa pienenivät pienenemistään aukealla. Véronique joudutti isänsä väsyneitä askeleita, mutta hän ei voinut nähdä eikä kuulla mitään eikä sanoa sanaakaan. Isä kumartui nyt vuorostaan hänen puoleensa koettaen rohkaista häntä ja toisti toistamistaan:

Jo huomenna saat tietoja, ihan varmasti, saat tietää, miten meidän Charlesimme jaksaa, sinun lapsesi, minä lupaan sen.