VII.

On tammikuun kahdeksas päivä. Aurinko paistaa huurteisen Elsassin, sen jäätyneiden lammikkojen ja kangistuneiden kesantopeltojen yllä. Aamunsarastuksesta saakka ei lämpömittari ole noussut juuri ensinkään, vaan osoittaa kymmenen asteen pakkasta, jonka pohjatuuli tekee vielä purevammaksi. Pilvet liitävät nopeaan. Tuskin ainoatakaan ihmistä näkyy leveillä valtakaduilla Strassburgin uuden aseman ympäristössä, missä ei mikään ole pohjatuulta ehkäisemässä.

Ankarasta säästä huolimatta ja vaikka tähän aikaan päivästä moni kaupunkilainen meni kotiinsa, — kello on kahtakymmentä vailla yksi, — on neljä elsassilaista pysähtynyt aseman aukealle, säleristikon ympäröimän patsaan läheisyyteen, jommoisia on useampia valkean asemarakennuksen valtavan julkisivun edessä. Nämä ovat kolme Kolmarista tulevaa kauppiasta ja eläkkeellä oleva aliupseeri. He katselevat keskipaviljonkia, jota valaisee kolme kirkon ikkunoita muistuttavaa kaari-ikkunaa, ja varsinkin ikkunoiden alaosaa leikkaavan katoksen alla olevaa neljää hevosta, joita pidetään suitsista. He ovat varovaisia miehiä. He eivät ilmaise toisilleen ihmettelyään sanallakaan, he eivät antaudu mihinkään keskusteluun, mutta heitä kummastuttaa, ettei noita muhkeita hevosia, kenraalien tahi kapteenien ratsuja ole kutakin oma sotilaansa pitämässä kiinni. Neljä yksinkertaista aseman virkailijaa on tuonut hevoset suojuksen alle ja asettanut ne sinne riviin. He pitävät lujasti ohjaksista pakkasesta punaisin käsin, sillä hevoset vikuroivat, ja he uskaltavat tuskin pyyhkiä pois vaahtoa, joka kuolaimista tippuu heidän hihoilleen.

Tuossapa on asemapäällikön sijainen: hän asettuu hetkeksi erään oven aukeamaan. Hän on solakka, kaunis mies, vaaleaverinen, yllään tumma viitta, päässä pikkusilmikkoinen punareunainen lakki. Hän on varmaankin reserviupseeri. Hän huutaa aivan kuin rykmenttiä komentaen:

— Pitäkää pää korkealla, älkää katselko niitä! Kasvot tännepäin!

Ja hän katoaa.

Neljä strassburgilaista katselee toisiaan levottomina. Jotain on tekeillä. Eräs heistä huomauttaa:

— Me olemme kenties liikaa: ei kukaan pysähdy.

Toiset eivät vastaa, mutta eräs heistä alkaa täyttää piippuaan hyvin hartaasti ja eräs toinen kääntyy Strassburgiin päin ja katselee vanhan kaupungin sydämeen tunkeutuvia katuja.

Yhtäkkiä tulee keskiovesta keskikokoinen mies, upseeri, kiiruhtaa ripeästi, tarmokkaasti, kauneimman hevosen, kiiltävän raudikon luo. Erään asema virkailijan auttamana nousee hän hevosen selkään; hän nostaa avaran viittansa poimut reisilleen; hän luo silmäyksen olkansa yli nähdäkseen laskeutuuko viitta sulavasti takana raudikon lautasille ja virittää kasvonsa paraadi-ilmeeseen, korkean päällikön miettivään pyhyyden naamioon, leuka pystyssä, pää suorassa molempien olkapäiden välissä, silmät kiinteästi vetäytyneinä lähemmäs toisiaan ja ikäänkuin keskittyneinä lukemaan kaitselmuksen kirjaa, joka liitelee aukinaisena hänen edessään. Nuoret viikset keskeltä poikki pantuina, taivutettuina suorakulmaisesti ylöspäin, nousevat totisten huulten nurkkauksesta silmäkulmaan saakka. Hän puhuu vilkkaasti, mutta ääntään säästäen, kuten ne, jotka ovat vallastaan tietoisia:

— Hälyyttäkää! Minä odotan joukkoja ampumakentällä.

Käskyä seurataan. Toinen niistä upseereista, jotka nousevat hetkistä myöhemmin hevosen selkään ja asettuvat toinen toiselle puolelle häntä, oikeanpuoleinen, harmaaseen viittaan kääriytynyt tukeva ja kookas mies, lähtee täyttä laukkaa ajamaan ja kannustaa hevosensa kaupunkiin. Hänen herransa on liikkumaton, hän antaa tämän lähteä; suunnaten sitten hevosensa vinosti poikki suunnattoman suuren aukion hän tulee esiin varjosta käymäjalkaa ratsastaen, katse luotuna kaukaisen tuomiokirkon vaaleanpunervaan huippuun, joka erottuu hyvin selvästi autereettomassa ilmassa, samalla kuin aurinko ympäröi keisarin, kietoo säteisiinsä liikkuvan kuvapatsaan, sytyttää liekin kaskin lippaan ja sädekimpun kypärän kärkeen.

Hän ratsastaa muistopatsaan editse.

Neljästä katsojasta, jotka äsken olivat siihen ryhmittyneet, oli jäljellä vain entinen aliupseeri, jalat suorassa kulmassa, oikea käsi koskettaen huopahattua. Keisarilla ei ole mukanaan saattuetta eikä vartiostoa, häntä seuraa vain punakka, jäykkäkasvoinen adjutantti, univormu tiukasti yllä, kypärä päässä, ja kauempana jäljessä aliupseeri, joka kantaa koteloon käärittyä lippua. Aukion toisessa päässä muutamat kulkijat huomaavat ryhmän ja kääntyvät toiseen suuntaan ollakseen sitä kohtaamatta, jotkut toiset kulkevat hitaammin ja tervehtivät. Hallitsija kääntyy oikealle, leveälle kadulle, jonka varteen on istutettu kastanjapuita, yhtä nuoria kuin katukin. Hän ratsastaa Aurelius-aukealle ja poistuu näistä »kaunistuksista», joita valloituksen jälkeen on käskystä toimitettu, siirtyäkseen menneisyyden kauniiseen Strassburgiin. Näiden rakennusten katoissa on kolme riviä ullakkoikkunoita; niihin on käytetty kokonainen metsä hirsiä ja niiden punaiset tiilet muistuttavat syksyistä lehtimetsää, niin moninaiset ovat niissä värivivahdukset. Talojen päädyt ovat suipot, julkisivuja koristavat pylväsrivit, savutorvia peittää katos, jossa haikarat pesivät, kadut ovat kapeat, tällainen on nahkatehtaitten ja Illin varrelle rakennettujen myllyjen Strassburg. Vain työmiehiä ja vaimoja näkyy vilisevän tässä kaupungin kolkassa, jota vielä nimitetään »pikku Ranskaksi». Kuullessaan hevosten kavioiden kapseen kohottaa moni päätään ja luulee näkevänsä kenraalin, niitä kun on viime vuosina liikkunut täällä runsaasti. Toiset, jotka tuntevat hallitsijan muotokuvista, joita hänestä on lukuisasti kaikkialla, pysähtyvät häntä katsomaan tahi livistävät tiehensä, pötkivät pakoon, katoavat kujiin tahi taloihin. Etenkin näyttää kaikilla vanhoilla olevan kiire joutua pois näkyvistä. Keisari näkee niin toiset kuin toisetkin, mutta kumpikin laji kuuluu väkijoukkoon, jolle on näytettävä samat kasvot. Hän ratsastaa eteenpäin. Hän saapuu Illin rannalle, josta lähtee neljä siltaa käden tavoin haarautuvan joen yli, ja hänen katseensa on hellittämättä suuntautuneena sokkeloisten rakennusten ja kattorykelmäin lomasta kimaltelevan veden yli katedraalin huippuun. Hallitsija ajattelee, että se kuuluu hänelle ja ettei se ole aina ollut Saksan alueella. Hän ajattelee, että se ikäänkuin vallitsee koko Elsassia ja että sodanjulistuspäivänä soivat kellot sen tornissa. Samalla hän kuuntelee suoristautuen silloin tällöin satulassa ja kääntäen korvansa pohjatuuleen: sillä ensimmäinen adjutantti on jo ehtinyt perille 15:nnen osaston komentavan kenraalin luo ja tämä on ehtinyt antaa tiedon Kléber-aukean vahdeille. Kajahteleeko jo ensi hälyytys ilmassa? Ei vielä. Mutta kauan ei tarvitse enää odottaa. Minkätähden se viipyisi? Kohta suurta, rauhallista kaupunkia pudistuttaa väristys.

Kesken näitä kahta näkemäänsä kuvaa tahi haavetta etsii keisari silloin tällöin katseillaan sotilasta, joka voisi olla hänelle oppaana ja viedä hänet suorinta tietä ampumakentille. Minuutit ovat kalliit, tiet ovat jäätyneet eikä adjutantti tunne kaupunkia. Mutta sattuma ei ole tuonut ainoatakaan sotamiestä hallitsijan tielle. Saapuessaan viimeiselle sillalle keisari tahtomattaan nykäisee hevosta ohjaksista. Hänen kasvonsa kirkastuvat, miettivä katse välähtää hetkiseksi kypärän varjossa kuin miekka auringonpaisteessa: Kléber-aukealla torvet toitottavat hälyytystä. Sarja ääniä kiitää ilmassa, ensimmäiset vilkkaina, viisi viimeistä hitaasti ja uhkaavasti. Rummut pärisyttävät miehiä kokoon. Järjestys on täydellinen. Hän panee liikkeelle kokonaisen armeijan; se järjestyy paraikaa. Kasarmit muistuttavat pohjia myöten söhrittyjä muurahaiskekoja. Hallitsija saa taaskin kokea valtansa suuruutta. Kuinka monen neljännestunnin kuluttua on hänen ympärillään tuolla etäällä ampumakentällä ne kuusitoistatuhatta sotilasta, jotka puolustavat valloitettua kaupunkia, viisi jalkaväkirykmenttiä, husaarit, tykistön ratsumiehet ja jalkaväki, insinööriupseerit, kuormasto? Hänen aivoissaan liikkuu numeroita, päällikköjen kasvoja, kenttäharjoituksessa olevien rykmenttien hahmoja. Mikä tulee ensimmäisenä? Tuleeko 105:s saksilainen, vaiko 138:s preussiläinen, tuo aivan erinomaiseksi harjoitettu preussiläinen rykmentti? Ketkä kunnostautuvat eniten, Reinin husaarit vaiko 15:s tykkiväkirykmentti, jonka oli päästävä niin pian rajan yli? Kumpiko? Keisari vavahtaa vielä kerran. Uusi torvien toitotus toistaa samaa käskyä kuin edelliset, uudet rummut kutsuvat kokoon Strassburgin linna väkeä. Kaupungin ääriltä, Illin varsilta kajahtaa kaikuna raju sotalaulu; sitten Schiltigheimin suunnalta, vieläpä sitäkin kauempaa, sitten taas lähempää, kaikkialta, missä on kasarmeja. Hallitsija kannustaa hevosta ja ratsastaa viimeisen sillan yli. Kello on viisi minuttia vailla yksi.

— Teidän Majesteettinne, sotilas!... Hoi, tänne!

Adjutantin viittaus huomataan. Kadun suussa seisoo sotilas vasemman katukäytävän reunalla. Hänellä on tykkiväen univormu.

Hän juoksi, mutta pysähtyi sääntöjen mukaiseen asentoon, käsivarret pitkin housujen saumaa, pää pystyssä, kohotettuna hallitsijaan päin. Hän astuu viittauksesta muutaman askeleen lähemmäksi. Keisari katsoo ensin tutkivasti univormua ja sotilaallista asentoa, jotka ovat nuhteettomat, sitten täyteläisiä sinisilmäisiä kasvoja. Puristautuneet huulet vavahtavat samoin kuin silmäterät pelosta, joka on vallannut sotilaan koko olemuksen. Sotilas värisee, keisari on myös hiukan hämillään hetken, aivan lyhyen hetken, kuten majesteetin sopii. Hän on kylliksi usein ratsastanut rykmenttien edessä ja arvostellut ihmisiä ollakseen erehtymättä heidän syntyperäänsä nähden.

— Elsassilainen? kysyy hän.

— Niin, Teidän Majesteettinne.

— Nimesi?

— Charles Huber.

— Minne olit matkalla?

— Kasarmiin. Kuulin hälyytyksen.

— Hyvä, minä otan sinut käytettäväkseni täksi päiväksi. Opasta minut ampumakentälle.

Keisari ei puhu tylysti; hänellä näyttää olevan kiire ja hän on huolestuneen näköinen; hän järjestää viittansa liepeitä, jotka ratsastaessa ovat joutuneet epäkuntoon.

— Astupas reippaasti, hyvä mies. Hallitsijan täytyy olla perillä ennen muita. Kuinka pitkä matka on vielä?

— Kolme kilometriä, Teidän Majesteettinne.

Ah, menneisyys, miten palaat olemuksemme syvyyksistä, kun emme tiedä sitä odottaa! Kuusi vuotta Charles Huber oli elänyt kaukana kapteeni Audouinistä, mutta kohdatessaan hallitsijan hän tuli heti ajatelleeksi vanhaa ranskalaista upseeria. Hän punastui aivan kuin olisi nähnyt hänet edessään. Charles ajatteli: »Kummi-isä surisi, kummi-isä itkisi, jos hän näkisi minun opastavan Saksan keisaria Strassburgin katuja pitkin manöövereihin, mutta hän käskisi minun täyttää hyvin velvollisuuteni; varmasti, ihan varmasti hän sanoisi minulle niin.» Sotilas poloinen koettaa astua täsmällisesti tietä pitkin, hän ponnistaa voimiaan, hän kulkee nopeaan iljanteesta huolimatta, sillä hän tuntee takanaan hevosten hengityksen, joka tunkeutuu hänen kurkkuunsa; hän koettaa liikuttaa käsiään tahdissa ja pitää päätään suorana. Hänen opastaminaan ratsumiehet ratsastavat ääneti pikku-Ranskaa seuraavan sairaalain ja klinikkain kaupunginosan läpi: he ratsastavat melkein autioita bulevardeja, rakennus- ja puutarhamuurien välitse, linnakkeiden nurmettuneita rinteitä. He kulkevat Austerlitzin portista, jota valloittajain määräyksen mukaan on nimitettävä Bouchers'n portiksi, sitten keisarillinen kulkue siirtyy Neudorfin esikaupungin loppumattoman pitkälle kadulle, Charles Huber etunenässä, sitten hallitsija, adjutantti ja lipunkantaja jäykempänä kuin edelliset. Matalissa taloissa on enemmän asukkaita, ikkunoissa useampia silmiä, ulkona enemmän pikkuväkeä. Työmiehet, naiset, lapset ja vanhukset varsinkin ovat ulkona kuuntelemassa, he huomaavat kullanvärisen elsassilaisen ratsun ja harmaaviittaisen ratsumiehen ja katoavat. Tuulen mukana kuuluu kaupungilta outo kohina. Neudorfin väki on tottunut kuulemaan taivaanrantaa saartavan Reinin metsän huminaa. Mutta tänään pohjatuuli kuljettaa tuhansia ihmisääniä. Suuresta kaupungista kuuluu ikäänkuin nousuveden epämääräinen kuohunta, ja kaupungin yllä leijaileva usva- ja pölypilvi on tavallista sankempi.

— Äiti, koko sotaväki kuuluu kiiruhtavan ampumakentälle.

— Se on ihan totta. Äsken hälyytettiin.

— Äiti, kuka on käskenyt?

— Korkea päällikkö varmaankin.

— Äiti, ketkä ovat nuo kolme ratsastajaa, jotka tulevat tietä pitkin?

Äiti kumartuu katsomaan ikkunaan, mutta kumartuu vain hyvin vähän.

— Puhu hiljemmin, pienokaiseni, ole vaiti, sillä hän ei saa kuulla nimeään. Pienempi, harmaaviittainen, joka ratsastaa oikealla, on keisari.

— Kuinka hengästyneeltä näyttää sotilas, joka kulkee edellä jalkaisin, kuinka hänen on kuuma.

Nainen katselee sotilasta, ja hänen kasvoissaan näkyy liikutus. Hän sulkee ikkunan ja sanoo:

— Hän on elsassilainen.

Charles Huber ei valita kohtaloaan. Hän on kylläkin punainen, hiki valuu suurina pisaroina kypärän alta, mutta hänen opastettaviensa ei tarvitse hidastuttaa vauhtia. »Reipas marssi, poikani!» Sotilas luulee kuulevansa kapteeni Audouinin äänen, joka huutaa tämän kaukaa, ja hän astuu eteenpäin.

Esikaupungin rakennukset käyvät yhä harvemmiksi, vihantia kenttiä näkyy niiden välissä tien molemmin puolin. Tulee jo maaseutu orastavine viljavainioineen, niittyineen, kesantoineen. Vielä noin satakunta metriä ja opas kolmen ratsumiehen seuraamana kulkee yli puron siltaa myöten. Heistä jää vasemmalle taakse pieni metsikkö, jonne neudorfilaiset kesäisin tulevat virkistymään ja he kulkevat paljaiden puiden alitse, jotka suojaavat Kléberin muistopatsasta, joutuvat sitten suunnattomalle aavikolle, tasaiseen, viheriöivään laaksoon, joka huurteisena kimaltelee ja on joka haaralta yhtä sileä ja metsän reunustama. Joka korsi on pelkkää välkettä, ja varjo näyttää kiemurtelevan sinisenä röyhelönä ympärillä. Mikään ei täällä kerro sodasta eikä edes kaupungin läheisyydestä. Laaksoa luulisi ihastuttavaksi laitumeksi, jonne metsäkauriit Reinin saarilta tulevat öisin ilakoimaan. Metsä aukenee lounaiseen päin, niittyjen takana on peltoja, muutama vaaleanpunertava täplä ilmaisee missä on kylä. Ollaan Strassburgin uudella ampumakentällä, jonne keisari on kutsunut armeijansa.

Keisari käskee:

— Eteenpäin, keskelle!

Hevoset tulevat rauhattomiksi huomatessaan nurmea ja aavikon. Jäätynyt maa kumajaa kavioiden alla kuin olisi se ontto. Pieni joukkue etenee vielä jonkun verran, kunnes sama ääni komentaa:

— Seis!

Charles Huber pysähtyy. Keisari ratsastaa vielä eteenpäin, kunnes on päässyt sotilaan ohitse; tuuli tuo hänen sanansa taaksepäin, kun hän hiljentäen hevosensa vauhtia virkkaa:

— Kiitän sinua. Sano kapteenillesi, että minä, keisari, vapautan sinut katselmuksesta. Voit vapaasti joko palata kasarmiisi tahi katsella paraadia tässä, minun esikuntani kanssa.

Charles Huber tekee kunniaa hallitsijalle, joka ei voi häntä enää nähdä. Hän tuntee sydämensä syvimmässä jonkinmoista kiitollisuutta. Sääntöjen mukaan tulee hänen vaieta, mutta hän jää paikoilleen kunnioituksesta, jottei näyttäisi halveksivan päällikön ystävällisyyttä. Hän jää seisomaan pakkasesta huolimatta, joka tunkeutuu vaatteiden läpi. Nuori sotilas koettaa univormunsa kaulusta, onko hakanen auennut, sillä tuuli tuntuu puhaltavan siitä ja jäätävän selkää.

Ratsumiehet ovat siirtyneet etemmäksi ja pysähtyneet kasvot kääntyneinä ampumakentän pohjoisosaan päin, missä vaaleana juovana kiemurtelee tie sinisessä autereessa. Mitään ei näy vielä tulevan. Suunnaton kenttä heidän ympärillään on aivan autiona. Kaartin aliupseeri, joka on lähinnä, on käärinyt auki keltaisen keisarillisen lipun. Se on kullalla kirjailtu ja siinä on musta risti. Upseeri pitää sitä uljaasti suorana, niin että se näkyy metsän joka laitaan, ja upseeri on kaunis tummanruskeine, komeine partoineen, hänellä on komea ryhti ja kaikki hänessä näyttää keisarikunnan aatteen leimaamalta. Hän ajattelee toimensa väsyttäviä puolia keisarin palveluksessa ja erästä Berliinin kapakkaa, missä kylminä iltoina tuntuu viihtyisältä tupakansavussa. Kauempana oleva adjutantti ei komeilun halusta ole ottanut viittaa ylleen. Hän katuu sitä. Hän ajattelee, että hän on neljänkymmenenviiden vuoden vanha ja että hovissa koetetaan saattaa hänet sen henkilön epäsuosioon, joka istuu siinä hänen edessään, kumartuneena raudikkonsa kaulaa vasten. Keisari taas tähystelee ja odottaa armeijaansa. Hän on liikkumaton kuin väijyvä metsästäjä. Hän katsoo kelloa: neljäkymmentä viisi minuuttia on kulunut hälyytyksestä... Kuinka suunnaton koneisto onkaan pantu liikkeelle! Kuinka moni pikalähetti onkaan rientänyt katuja pitkin, kuinka paljon sähkösanomia, puhelinsoittoja, kiivastumista, kirouksia, valitusta, järjestystä ja epäjärjestystä, kuinka paljon kiukkua, kun upseereja ei tavata kotona, ja kuinka moni avain ei satukaan olemaan paikoillaan, miten paljon innokasta kunnianhimoa, millainen pikajuoksu teitä pitkin!... Viisikymmentä minuuttia... Maa tärisee keskeytymättä, kumeasti, mistä tietää ratsuväen tahi tykistön nelistävän etäällä, kaupungin kivisillä kaduilla, kaupungin, jonka ääriviivat koristeellisena vanhana piirroksena kuvastuvat taivasta vasten.

Hetken kuluttua on tunti vierinyt... Keisari kääntyy hiljaa satulassaan. Hänen sydämensä alkaa tykyttää. Tuolla tulee! Siinä he ovat, he ovat ensimmäisiä, muuta hän ei vielä saata arvata. Hän on huomannut valkeiden pisteiden kiitävän alas ampumakenttää kohti, ne ovat esikunnan kypäritöyhtöjä ja koristuksia. He tulevat ahtaissa ryhmissä levittäytyen aukealle kentälle ikäänkuin tähdittäen nurmiaavikkoa. Hevoset juoksevat nelistäen, kevyesti, onnellisina, kun ei ole esteistä tietoa. He kiiruhtavat keisaria kohti, lippua kohti kylmässä auringonvalossa.

Keisari on tyytyväinen ratsujoukon ripeyteen ja uljuuteen. Se näkyy siitä, miten hän tervehtii 15:nnen armeija-osastonsa päällikköä ja keskustelee hänen kanssaan. Pian hän kuitenkin antaa keskustelun tauota, sillä hän odottaa kunnes viimeksi tulevat ratsumiehet, luutnantit ja kapteenit, joiden hevoset näyttävät vielä nuoremmilta ja tulisemmilta, ovat asettuneet taakse paikoilleen ja suorittaneet sotilaallisen kunniatervehdyksensä. Sitten hän jälleen kiinnittää katseensa vihantaan kaariviivaan, josta ensimmäinen rykmentti on samoava näkyviin, sillä tärkeintä kokeissa ovat sotilaat.

Charles Huber peräytyy niin kauas kuin mahdollista. Hänen on vilu.

Viisi minuuttia yli kahden, kymmenen minuuttia yli.

Ääni, jolla yksin on oikeus kuulua tällä suunnattomalla aukealla, lausuu sanan, joka saa kaikki takana olevat päät liikahtamaan.

— Hoch!

Rykmentti rientää tietä pitkin joutuakseen pian, kun hallitsija kutsuu. Se on preussiläisen kenttätykistön 15:s rykmentti. Siltä on mennyt vain tunti ja neljännes mobilisointiin ja matkaan ampumakentälle. Tykkien ja kuormavankkurien jyminä yltyy. Tykistö lähenee nelistäen, tekee kunniaa ja ryhmittyy kaareksi keisarin vasemmalle puolelle. Nyt saapuu yhä uusia rykmenttejä, niitä tulee jo melkein keskeytymättä; jalkaväen 138:s, 132:nen, 105:s, 126:s, 143:s rykmentti, kuormasto, Reinin husaarit. He ryhmittyvät toinen toisensa viereen. Kun kello, on puoli neljä, kääntyy keisari äkkiä. Hänen edessään on Strassburgin linnaväen kuusitoista tuhatta miestä, jotka muodostavat sankan metsän maiseman eteen, suorina ja tuimina kuin hongat kirkkaassa päivänpaisteessa.

Keisari lähtee tarkastamaan joukkoja. Esikunta seuraa häntä. Adjutantti, jonka oppaana Charles Huber on ollut, huomaa nuoren elsassilaisen seisomassa yksin, ainoana, jolta puuttuu virka-arvo täällä univormujen joukossa. Hän koskettaa häntä ohimennessään.

— Sinä et voi seurata meitä etkä voi jäädä keskelle kenttää. Mene istumaan Kléberin patsaan viereen, sisäänkäytävän kohdalle... Sinä saat palata rykmenttisi mukana... Näitkö, että sinun rykmenttisi tuli ensimmäisenä?

Sotilas vastaa myöntävästi, mutta upseerit etääntyvät jo kevyttä neliä. Hän olisi tahtonut juosta lämmitelläkseen, juosta ampumakentän päähän asti, mutta Reinin tuuli on hänet jähmetyttänyt. Hänen ei ole tullut lämmin. Hän on laahustautunut kauas poikki kentän, jossa huutoja kajahteli ja marssivat joukot tömisyttivät maata. Huulet olivat sinipunervat, jalat kangistuneet, silmät alakuloiset, hyvin alakuloiset, sillä hän tunsi olevansa sairas ja ajatteli Ranskassa olevaa äitiään Véronique Audouinia, joka oli niin hyvästi häntä hoidellut ennen muinoin, miekkospäivinä.

Kun rykmentti kello viisi kulki ohi torvien soidessa, keisarin johtamana, joka tahtoi palata Strassburgiin 15:nen tykkiväkirykmenttinsä etunenässä, oli Charles Huber niin sairas, ettei jaksanut muuta kuin nousta ambulanssivaunuun.

Hänet vietiin sotilassairaalaan ja päivystävä lääkäri, kookas, vaaleaverinen, hyvin lempeä ja hyvin vakava mies, jolla oli silkinhieno parta ja kultasankaiset silmälasit sanoi tutkittuaan hänet:

— Keuhkokuume molemmissa keuhkoissa. Vakavaa laatua. Sisar Fransiskan, ei tule jättää potilasta.