VI.

Ja kuusi vuotta vieri, vieläpä vähän enemmänkin.

Aika oli hyvin pitkä ja hyvin raskas niille, jotka olivat menettäneet elämänsä tarkoituksen. Kapteeni Audouinin tukka tuli aivan valkeaksi, Véronique'in aivan harmaaksi, ja hänen kasvonsa ikäänkuin käpristyivät. Hän menetti vielä muutamia oppilaitaan, ja elämä synkistyi joka taholta. Hänen ja isän välinen suhde ei ollut pojan lähdettyä yhtä läheinen kuin ennen. Kapteeni oli kieltänyt kokonaan puhumasta kodissaan Charlesista, ja vaikka hän ajatteli Charlesia usein ja Véronique teki samoin, eivät he tuoneet toistensa näkyviin sitä, mikä oli syvintä ja parasta heidän sielussaan.

Charles Huberista he saivat tietoja hyvin harvoin kirjeissä, joita hän osoitti Véronique'ille. Ensimmäinen kirje saapui pari viikkoa lähdön jälkeen ja siinä Charles kertoi, että isä ja äiti elettyään kauan puutteessa olivat päässeet Saksan hallituksen toimituttamiin metsätöihin ja että he tuntuivat olevan hyvissä varoissa. Charles saisi metsänhakkuutyötä; hänen toivottiin voivan päästä metsänvartiaksi. Itse hän ei lausunut mitään senkaltaista toivomusta. Hän sanoi, ettei voisi kirjoittaa usein, ja syyt saattoi arvata, vaikka niitä ei mainittu. Kirje päättyi hellyyden ja muistelun vakuutuksiin, jotka tuntuivat vilpittömiltä.

Kirje oli päivätty eräässä Ylä-Elsassin vuoristokylässä.

Uudenvuoden päivänä puoli vuotta myöhemmin Charles Huber kirjoitti uudelleen, ja siitä lähtien tuli vain kirje vuodessa, tammikuun ensi päivänä, lyhyt kirje, jossa ei kerrottu tapahtumista, mutta joka päättyi paljon ilmaiseviin sanoihin: »Minä rakastan teitä, kummi-äiti, olen aina teidän lapsenne ja myös kapteenin.»

Kun kapteeni näki Charlesin luokkalaisten rekryytteinä kulkevan ohi, sai hän pyörrytyskohtauksen, kaatui kadulle ja sai maata sairaana huoneessaan viikon. Sitten hän jälleen toipui. Tämä tapahtui lopulla vuotta 1899.

Uusi vuosi alkoi. Kapteeni oli kuudenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen, Véronique neljänkymmenen kahden.