III.

Kello oli neljä iltapäivällä.

Kapteeni

Audouin palasi Écrouves'in linnakkeesta. Jätettyään taakseen linnoitetuille harjanteille kiipeävät, mutkittelevat tiet hän oli tullut Pariisin — Strassburgin valtatielle ja laskeutui Toulia kohti, jonka ikkunaruudut liekehtivät laskevan auringon valossa. Raju kiihtymys pakotti hänen silloin tällöin pysähtymään ja lausumaan uhkauksia, jotka hyinen tuuli kuljetti hänen edelleen, tuuli, joka pusersi vaipan poimut matkamiehen rintaa ja laihoja jalkoja vasten, tuuli, joka pörrötti nahkalakin karvat ja taivutti ne aaltomaiseksi läikkeeksi.

— Roistot, sanoi hän, — jotka ovat ottaneet minun olkalappuni, tahtovat palata Gondreville'in metsän kautta... Hyvä, hyvä, mutta malttakaas! Niille ei anneta aikaa poimia mansikoita tai syödä meidän kirsikoitamme. Pam! Greve'in linnakkeesta!... Pam! Villers-le-Secin linnakkeesta!... Nyt Dommartinin umpivarustus ryhtyy leikkiin!... Nyt Saint-Michel avaa tulen! Ristituli!... Me olemme Nancyn tiellä, sapeli käteen!... Ladatkaa!... Koko ratsuväki, me kaikki singahdamme kuin kuulasade... Pianpa kääntyivät selät, kun he näkivät meidät! Kylläpä tuli kiire paluu metsään!

Herra Audouin näki ahdistajat todella. Hän ajoi niitä takaa. Hän palasi voittajana, vaikkakin uuvuksissa joukkojensa etunenään, antaen veren punertaman sapelinsa riippua hevosensa kupeella. Hän ratsasti Touliin Ranskan portista ja hän näki leipurinsa ja lihakauppiaansa ja vaimojen ja lasten, jotka hän oli tottunut tapaamaan kadulla, juoksevan häntä vastaan, kädessään kuusen oksia voitonlehvinä, huutaen:

— Eläköön Audouin! Eläköön kapteeni Audouin!

Vanhalla lapsella oli tämänkaltaisia sankaruuden-haaveilun puuskia, vaikka ne harvoin saivat näin selvän muodon. Maisemalla oli siinä osansa. Tasangolla, kapteeni Audouinin alapuolella, oli parin kilometrin päässä, poppeli-bastionien vyöttämä ympyriäinen pieni sotakenttä, jolla punersi tiilikattoja ja josta pari kirkontornia kehosi kaikkea muuta ylemmäksi. Kaupungin vasemmalla puolen näki hän aluksi tasangolla paljaita, tasaisia peltoja, mutta tasanko yleni asteittain ja peittyi yletessään tummaan metsään, jonka reuna häipyi kauas taivaanrannan taa. Oikealla oli Mosel, joka näytti törmäävän Toulin ensimmäisiä rakennuksia vasten ja siihen pysähtyvän, mutta jota saattoi seurata ylempänä, missä se välkkyen kiemurteli kuin käärme, jolta kaupunki oli ruhjonnut pään ja jonka häntä katosi ohuena ja kelmeänä etäiseen autereeseen. Kaikkialla tiellä, jota kapteeni laskeutui alas tasangolle, saattoi nähdä Lothringenin loivia aaltopintoja, toisiaan seuraavia kukkuloita, joille pitkät, varjottomat rinteet antoivat pehmeän sävyn, ja kaikkialla näki entinen upseeri tuttuja pattereita ja linnakkeita, jotka kätkeytyivät harjujen vehreyteen ja häipyivät tummiin metsiin. Kääntymättä hän tiesi, missä hänen takanaan, aivan lähellä, oli Saint-Michel-vuoren linnoitus, josta kaikki muu puolustus riippui. Kaikki oli omiaan tuomaan mieleen taistelun. Ne ajatukset tulivat vanhojen tuttavien tavoin, samoin kuin kostonhalu, jota vielä tuoreet sodanmuistot lietsoivat. Tänään oli hänen suuttumuksensa kuitenkin yltynyt ja vihansa kiihtynyt kaikesta, mitä luutnantti Maugeret Écrouves'issa juuri oli hänelle kertonut. Sillä nainen, jolle hän oli antanut suojaa talossaan edellisenä yönä ja jonka lapsen Véronique oli ottanut hoivaansa, oli saksalaisen kanssa naimisissa, ja linnoituksen työmiehet olivat tietysti lisänneet, että saksalainen oli urkkija.

— Minä en paljoakaan usko työmiesten urkkimiseen, oli luutnantti Maugeret virkkanut; uskon puutteen pakottavan joskus saksalaisia tulemaan työmaillemme. Huber oli varmasti teutoni; tiesin sen, mutta en sitä ilmaissut, kun hän oli hyvä työmies. Minä en lähettänyt häntä pois; hän lähti itse. Hän oli edellisenä maanantaina saanut kuulla, en tiedä miten, että ministeri oli antanut käskyn henkilötietoja koskevan kyselyn toimeenpanosta, ja luikki tiehensä jättämättä osoitettaan. Tunnetteko hänet, kapteeni?

— En, Jumalan kiitos. Tyttäreni Véronique oli vain innostunut osoittamaan hyväntekeväisyyttä tuon veijarin vaimolle. Niinkuin ei olisi kylliksi apua tarvitsevia meikäläistenkin joukossa!

Kapteeni vältti kertoa, että saksalaisen kulkurin vaimo ja lapsi olivat olleet yötä hänen kodissaan; mutta vanha viha »preussiläistä» kohtaan oli saanut uutta virikettä. Niin pian kuin hän oli yksin alaspäin viettävällä tiellä, edessään maisema, jonka joka taholta kohosi sodan merkkejä, päästi, hän valloilleen nöyryytystä ja kärsimystä jättäneen menneisyyden lietsomat kiroukset ja hän päätti:

— Olen tehnyt palveluksen saksattarelle, olen pelastanut hänet Moselista. Käynpä vielä hänen asunnossaan katsomassa, ovatko äiti ja lapsi suojassa pakkaselta, ja vien siitä tiedon Véronique'ille; mutta siinä sitten onkin kaikki. Minä en tahdo niitä ihmisiä enää nähdä! Vaikka heidät karkoitettaisiin Saksaan, minusta se on yhdentekevää!

Kapteeni palasi Touliin Ranskan portista, kulki kaupungin läpi kaasuliekkien paraikaa syttyessä ja etsi muutamia minuutteja Hulinin vaimon taloa. Lihakaupan edessä leikkivä pikku juutalainen tiesi neuvoa ja vei hänet erään pihan perälle, missä kohosi vanha, paikoittain homeinen kivirakennus.

Kapteeni Audouin kysyi Maria Huberia isokasvuiselta, punakalta naiselta, joka avasi ovea pää käärittynä suureen villahuiviin. — Onko Maria Huber tullut tänne takaisin?

— Pieni saksatarko? On, minä tapasin hänet.

— Sepä hyvä! virkkoi kapteeni punastuen. — Hän on siis selvittänyt asiansa teidän kanssanne ja muuttanut huoneeseensa takaisin?

— Ei ole! Ei ollut mitään puhetta vuokraamisesta. Hän maksoi kahdeksan markkaa, jotka oli minulle velkaa, ja minä annoin hänelle takaisin vanhat vaaterievut, jotka olin ottanut vuokran korvaukseksi. Ne hän kääri pariin myttyyn, otti käteensä ja meni matkoihinsa.

— Minne?

— Rautatieasemalle! Rajan yli hän on mennyt, uskallan vaikka vannoa. Siinä iässä on vaikea tyytyä kohtaloonsa, kun mies hylkää.

— Entä lapsi?

— En tiedä, mihin hän on sen pannut; lasta hänellä ei ollut mukana.

Kapteenin kaikuva ääni ja outo puku oli kerännyt pihaan neljä tahi viisi vuokralaista, jotka seurasivat uteliaina hänen sanojaan ja eleitään. Hän rypisti kulmakarvojaan, kiroili ankarasti ja huusi vihaisen näköisenä:

— Sanokaa uudelleen, niin otetaan selvä, valehteletteko!

Vihaista jättiläistä muistuttavan japanilaiskasvoisen miehen läheisyys peloitti naista. Hän peräytyi ja sanoi:

— Anteeksi, kenraali... en voi sanoa vain siksi, että te niin tahdotte, että hänellä oli se mukanaan, kun hänellä ei ollut.

Vastaamatta mitään kapteeni Audouin kääntyi, kiiruhti pitkin askelin pihan poikki, kulki pitkin Pont-de-Bois-katua, sitten Murot-katua ja riensi kotia kohti, missä tiesi Véronique'in odottavan. Hän suorastaan juoksi illan pimeydessä, johon siellä täällä joku myymälä loi valovuon. Ohikulkijat, jotka tunsivat tarumaiseksi kapteeniksi tuon kookkaan, kumarassa kulkevan miehen, jonka liehuva vaippa lepatteli kintereillä, olivat ihmeissään ja ajattelivat:

»Mikä hänen on?»

Mikä hänen oli? Hän aavisti pahaa. Mihin Maria Huberin lapsi oli joutunut? mietti hän. Oliko äiti pannut täytäntöön rikoksen, jota edellisenä päivänä oli suunnitellut? Kuljettaako Moselin vesi pienokaista, vai oliko äiti hänet hyljännyt? Entäs siinä tapauksessa... Puoli kuusi. Véronique on varmaankin jo palannut... hän on päässyt jo soittotunneiltaan.

Kapteeni on jo saapunut kotiinsa. Hän vääntää väristen oven avainta, astuu keittiön ja vierashuoneen poikki, missä ei näy ketään, nousee sitten omaan huoneeseensa, joka on ensimmäisenä yläkerrassa ja huutaa:

— Véronique!

On miltei pilkko pimeä, mutta viereisestä huoneesta nousevan ja häntä kohti lähestyvän varjon liikkuvista ääriviivoista hän tuntee tyttärensä:

— Véronique, missä on lapsi?

— Hiljaa! virkkaa Véronique, — lapsi nukkuu.

— Se on jäänyt tänne?

— Äiti ei ole palannut.

— Eikö hän ole käynyt koko päivänä?

— Ei. Missä hän on? Sinä tiedät?

— Saksassa, roisto! Hän on saksalainen. Hän on petkuttanut meitä molempia, ymmärrätkö?

Kapteeni oli puhuessaan tarttunut Véronique'in käteen ja vei hänet ikkunaa kohti, jota päivä vielä jonkun verran valaisi. Hän koetti katsoa, kuvastuiko Véronique'in kasvoissa päättäväisyys, jonka hän odotti saavansa niissä nähdä. Kuta lähemmäksi kapteeni pääsi ikkunaa, sitä selkeämmin tulivat näkyviin otsan voimakkaat ääriviivat, tutut kasvonpiirteet, silmien, rauhallinen ruskea väri.

— Vastaahan minulle, Véronique, tässä laskevan auringon valossa... Nyt yöllä, kun sinä valvoit, mielikuvitus sai sinut valtoihinsa? Teit suunnitelman, luen sen silmistäsi!

— Tein kyllä, virkkoi Véronique lempeästi. — Ajattelin, jos äiti hylkää tämän pienokaisen, niin minä kasvatan hänet.

Kapteeni joutui vihanpuuskan valtaan, joka muistutti naurua.

— Oh! Oh! Enkös arvannut!... Olen suorastaan vavissut sitä ajatellessani Pont-de-Bois-kadulta tänne asti... Se on juuri sinun tapaistasi, tuommoinen järjetön jalomielisyys! Mutta älä uskokaan, siitä ei tule mitään! Minä en suostu!

— Miksi et?

— Siksi, etten minä aio ruveta ketään kasvattamaan, ja aivan erikoisesti siksi, etten minä upseerina tunne mitään kutsumusta kasvattaa saksalaisia, ja siksi, että unohdat olevasi vain vähäpätöinen soitonopettaja.

Véronique kalpeni niin huomattavasti hänen edessään, että hän lisäsi:

— Sinä unohdat, lapsi, että ansaitset meidän molempien puolesta!

— Päinvastoin olen sitä ajatellut, vastasi Véronique. — Kun huomasin keskipäivän aikaan, ettei lapsen äiti palannutkaan, jouduin aivan ymmälle. Sitten tulin ajatelleeksi, että lapsi kenties voisi olla minun ja olin onnellinen... Annoin huoneestani merkin Gillette Menoulle, entiselle Nancyn hallien kaupustelijalle, ja me teimme heti sopimuksen, joka on oikein hyvä! Kun olen tunneillani, suostuu hän hoitamaan pienokaista aivan ilmaiseksi, pelkästä hyväntahtoisuudesta ja säälistä.

— Lopeta jo! keskeytti kapteeni kuivasti.

— Minä en kasvata preussiläisiä. Pane keitto pöytään, minua vilusti Écrouves'issa. Olen aivan näännyttänyt itseni tuon saksattaren vuoksi, joka jättää oman lapsensa.

Véronique lähestyi kierreportaita, jotka lähtivät huoneen nurkasta. Häipyessään varjoon juuri ennenkuin alkoi laskeutua alas hän kysyi:

— Minne lapsi sitten joutuu?

— Orpokotiin, vaivaistaloon, poliisikamariin, minne hyvänsä, mutta ei minun kotiini.

Véronique astui ensimmäiselle portaalle, joka narisi kuten kaikki muutkin, ja hänen ääntänsä säesti vanhojen, yhteiseen tehtävään liittyvien, notkahtelevien, mutta kestävien portaiden valitus, kun hän sanoi:

— Sinä puhut samoin kuin moni muukin, kun jokin velvollisuus tuntuu häiritsevältä; mutta en usko sinun voivan tehdä, niinkuin sanot.

Véronique katosi näkyvistä. Kädet puuskassa viitan alla, joka täytti koko ikkuna-aukon, kapteeni katseli miten laskeva aurinko kultasi lännessä harjujen huiput. Raoista kävi kylmiä tuulenhenkäyksiä. Kapteeni ei niitä huomannut. Hän jäi siihen seisomaan, päässään nahkalakki, yllään viitta, kädet nojaten kuluneeseen ikkunankehykseen, syventyneenä miettimään sanoja: »Mutta en usko sinun voivan tehdä niinkuin sanot.» Kuinka hän oli voinut loukata Véronique'ia? Minkätähden hän oli ollut tyly uljaalle tytölleen, vaikkakin tämä erehtyi? Oliko Véronique oikeastaan tehnyt niin väärin, kun oli ajatellut hiukan itseään? Jos hän alkaisi kyllästyä elämään naimattomana ja tahtoisi mennä naimisiin. Mihin hän, isä, sitten joutuisi? Kapteeni ajatteli sielunsa syvimmässä tähän tapaan ja synkistyi yhä enemmän, samoin kuin hänen edessään oleva maisema.

Kun hän tuli Véronique'in luo, ymmärsi Véronique nähdessään hänet surullisena, että isän miehinen itsekkyys oli alkanut tuottaa tälle kärsimystä. Hän ymmärsi isän kärsivän myös jonkun, verran hänen tähtensä. Kyynel kohosi Véronique'in silmään. Paraikaa tähdet syttyivät talon ympärillä. Hän alistui, ei uskaltanut toivoa. Palvellessaan isäänsä pöydässä ja syödessään hänen rinnallaan keittiön valkean ääressä, kuten tavallisesti, hän ei viittaillut ollenkaan päivän tapahtumiin. Heidän tapanaan ei muutenkaan ollut vaihtaa monta sanaa keskenään.

Kun kapteeni kellon käydessä seitsemättä oli sytyttänyt metsätuomesta tehdyn piippunsa ja poltteli sitä samassa paikassa, missä edellisenäkin iltana oli istunut, jäi Véronique liikkumatta seisomaan huoneen toiseen päähän saatuaan kaiken jälleen järjestykseen. Hiljaisuus oli niin läpitunkeva, että se herätti kapteenin unelmista. Kääntymättä ja näkemättä tytärtään herra Audouin ajatteli: »Véronique puhuu minulle kohta asiasta!» Véronique ajatteli samalla: »Minun hallussani on kenties kokonainen elämä, lapsen elämä. Kukaan muu ei sitä suojele kuin minä. Mitä minun pitää sanoa?»

Hän sanoi hyvin hiljaa äänettömään huoneeseen:

— Isä, luonnollisestikaan ei lapsi nuku enää tänä yönä kodissamme. Minä menen hakemaan sen ja vien poliisikamariin.

Kapteeni ei vastannut. Hän odotti tyttärensä jatkavan. Ja pikku soitonopettajatar, halvan työn tekijä, joka pyysi elämältä vain vähän iloa, puhui väristen mielenliikutuksesta:

— Lapsi tuli luoksesi ja sinä lähetät sen pois. Sinä huomaat vain mitä vaivaa se tuottaa meille, etkä aavista, mitä onnea me siitä voisimme saada. Sillä minä en mene naimisiin; minulla on kaikki edellytykset jäädä vanhaksi piiaksi, paitsi halua kenties. Isä, meidän täytyy ajatella sitä. Me huomaamme piankin, että meitä on vähän, kun meitä on vain kaksi.. Entä jos me pitäisimme lapsen, mitä sanoisit? Muutaman kuukauden kuluttua se olisi jo hauska. Kahden tai kolmen vuoden perästä...

— Äiti ottaa sen takaisin, hupsu!

— Jos niin kävisi, olisit osoittanut suurta hyväntekeväisyyttä. Mutta ellei hän tule ottamaan — ja se on luultavaa — sinä opetat pienokaista lukemaan, sinä istutat häneen omat ajatuksesi, sinulla on hänestä seuraa...

— Saksalaisesta! huusi kapteeni.

— Ranskalaisesta! huomautti Véronique. Hän on ranskalainen jo äitinsä kautta. Ja kukapa tietää, kun isä on ollut kaksi viikkoa ulkomailla? Lapsi on sinun. Sinä teet hänestä sotilaan... upseerin... uudistat hänessä itsesi!

Kapteeni nousi suorana seisomaan. Leimuavin katsein hän vastasi, ikäänkuin lausumalla:

— Ranskalainen sotilas, upseeri, korvaus omasta tappiostani! Sinullapa onkin ajatuksia, Véronique, yleviä ajatuksia!

— Entä sitten?

— Minä suostun, kun ajattelen sitä.

Véronique huudahti ilosta. Hän riensi isänsä luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja kiitti häntä. Samassa hän katosi sanoen:

— Minun täytyy mennä sanomaan lapselle, että hän on minun poikani!

Sytyttäessään piippuaan vapisevin käsin kuuli kapteeni huoneesta, jossa lapsi nukkui, sanojen ja suudelmien kuisketta, jota kieltä ihmislapsi ensiksi oppii ymmärtämään.

Hylätty olento oli otettu Inglemur-kadun taloon.