V.

Kesäisenä sunnuntaipäivänä, jonkatapaisesta he erikoisesti pitivät, Véronique ja Charles palasivat kävelyltään pitkin Moselin vasenta rantaa. Kapteeni Audouinin oli täytynyt jäädä Touliin toimiakseen puheenjohtajana entisten sotilaiden yhdistyksen vuosikokouksessa. Aurinko kulki jo laskuaan kohti, mutta huokui vielä koko avaruuden täyteen valoaan ja lämpöään ja tunkeutui joen kosteiden, alavien rantamien multaan lisäten vieläkin hiukan jo ennestään uhkean ruohikon kasvua. Niityt näyttivät suunnattomilta neliskulmaisilta ruohokimpuilta, joita koossapitävänä sidenauhana oli ojien sininen vesi. Samoissa varsissa huojuivat yhdessä siitepölystä raskaat kukkaset ja jo kypsymäisillään olevat siemenet. Tuuli puhalteli virran suuntaan, kaupunkia kohti, Moselilta leyhyävää tuoksua. Véronique ja Charles astuivat reippain askelin, katse suunnattuna taivaan rantaan, jossa kohosi katedraali ja vasemmalla Saint-Michelin rinteiden piirtämä hehkuva, malvanvärinen viiva. He olivat käyneet puheliaammiksi kuin kävelyretken alkupuolella, mieli oli kevyt ja luottava.

— Kuules, virkkoi Véronique, minä uskon, että voimme tulla sinua katsomaan garnisonipaikkoihisi, elleivät ne vain ole liiaksi kaukana. Ensiksikin isä on vahva; hän elää sadan vuoden vanhaksi reumatismistaan huolimatta, ja sitten minulla on säästöjä, tietysti tunneistani. Ei mitään rikkauksia, mutta sen verran että saa rautatielipun ja pääsee viikoksi sinun luoksesi sitten, kun olet kersantti, sinä pikku päällikkö.

— Älä hätäile, kummi-äiti!

— Kun olet päässyt Saumuriin!

Charles nauroi kasvot hehkuen auringonpaisteesta ja ilosta, ja Véronique jatkoi:

— Entä kun pääset Saumurista kultaisin olkalapuin, herra luutnantti!

Véronique yhtyi hänen nauruunsa. Miten kiltti olikaan tuo Véronique, jonka hiukset jo näyttivät harmahtavilta. Hän kietoi toisen käsivartensa pojan kaulaan, puristi häntä itseään vasten, tuli hetkeksi nuoreksi, kuten äidit, kun tahtovat huvittaa lapsiaan, ja jatkoi tulevaisuuden haaveitaan.

— Sinusta tulee luutnantti. Onhan sitä jo siinäkin. Entäs sitten, tiedätkö?

— Mitä sitten, kummi-äiti?

— Minä valitsen sinulle vaimon, lotringenilaisen, kuten itsekin olen.

Poika vastasi mielissään:

— Ah! se on hyvä, se!

— Hän on sinun ystäväsi ja hänen kanssaan voit neuvotella kaikesta; hän hoitaa talouttasi samoin kuin minä olen hoitanut... Mutta kuules Charles, kuka tulee tuolla alhaalla?

— Tiellä?

— Niin, Pierrière'in pajukkokunnaalla... Eikö siinä ole isä?

— On, kummi-isä se on! Kuinka hauskaa, että hänen päähänsä on pälkähtänyt tulla meitä vastaan!

Véronique oli aluksi iloinen, mutta hänen kasvojenilmeensä vaihtui pian. Hän arvasi isänsä kiivaasta käynnistä, päästä, joka ei nyt ollut pystyssä, kuten tavallisesti ilmaa ahmien, että kotona oli tapahtunut jotain vakavaa.

Kapteeni astui joen vartta, koko puku sinisestä kankaasta, päässään panama, joka kesäasu oli Toulissa yhtä tarunomainen kuin turkislakki ja ratsuviitta pakkaspäivinä. Hän kulki painunein päin ja kompastellen tiellä oleviin kiviin. Hän näytti väsyneeltä ja huolestuneelta. Eipä ollut enää epäilemistäkään.

Charles juoksi kummi-isäänsä vastaan ja syöksähti hänen kaulaansa. Mutta kapteeni torjui hänet heti virkkaen:

— Jätä minut, poikani, ja mene edellämme, minulla on puhumista kummi-äidillesi!

Surumielisenä ja riutuvin kasvoin hän jäi seisomaan keskelle tietä ja eleillään jouduttaen Véronique'ia hän lisäsi:

— Tule, poloinen!

Véronique'in tultua aivan lähelle hän ei malttanut syleillä tätä, vaan tehden täysikäännöksen alkoi kävellä kanavan vartta Véronique'in oikealla puolella. Osoittaen lasta, joka juoksi edeltä ja heitti kivillä 'voileipiä', virkkoi hän:

— Minun täytyy puhua Charlesista.

— Mitä?

— No niin, hän joutuu meiltä pois!

Neljätoista vuotta oli kulunut siitä talvi-illasta, jolloin Charles odottamatta oli tuotu heidän kotiinsa, neljätoista vuotta he olivat karttaneet puhua toisilleen pelostaan, että lapsi jonakuna päivänä joutuu pois heiltä heidän tahtomattaan, samoin kuin he olivat hänet tahtomattaan saaneetkin. He olivat salanneet toisiltaan osan ajatuksistaan, mutta kaikki oli vielä niin hereillä, sekä muisto että pelko, että Véronique huudahti:

— Maria Huber vaatii hänet takaisin?

Kapteeni puristi tyttärensä käsivartta, ikäänkuin sitä nimeä ei olisi saanut mainita, ja vastasi kaamean kalpeana ja alakuloisena:

— Ei, vaan isä. Viskaali puhui minulle asiasta; hän tiedusteli minulta kaikkea... Mutta ole rauhallinen, sinä et saa noin vavista. Minä panen vastaan, teen vaikka mitä mieluummin kuin annan Charlesin mennä, sillä oikeastaan hän on enemmän meidän kuin heidän... Minä olen päättänyt...

— Sano ensin, mitä on tapahtunut, pyysi Véronique.

— Paljon vähässä ajassa. Tulin meidän keskinäisen huoltolaitoksemme kokouksesta. Rignyn kadulla viskaali tuli minua puhuttelemaan:

»— Tahtoisin keskustella vähän teidän kanssanne, herra Audouin?»

— Toverit, jotka olivat seurassani, poistuivat. Kun en ole milloinkaan ollut tekemisissä oikeuden kanssa, aloin hämmentyä ja sanoin kuten sinäkin:

»— Kohtaako meitä isku Charlesin vanhempien taholta, herra viskaali? Minä taisin arvata? He ovat ainoat, joita pelkään.

»— Aivan niin, herra Audouin, ja koska olemme ihan viskaaliviraston vieressä, niin kenties suvaitsette käydä sisään, jotta saamme keskustella.»

— Voi, Véronique, kuinka paljon sainkaan kärsiä noina hetkinä!

Herra Audouin alkoi kertoa pienimpiä yksityisseikkoja myöten kuulustelusta, jonka päätyttyä hän oli rientänyt etsimään Véronique'ia Moselin varrelta. Hän puhui hillityllä äänellä, mutta eleet olivat yhtä kömpelöt kuin mielenliikutus oli syvä. Muutama kävelijä astui heidän ohitseen auringon viimeiset säteet selässään. Charles kulki edellä, ja he kuulivat hänen viheltävän metsästyssäveliä.

Niin, viskaalille oli ilmoitettu Colmarin viskaalin virastosta, että Gottfried Huber vaati takaisin lastaan, »joka oli neljätoista vuotta sitten uskottu herra Charles-Henri-Michel Audouinin, eläkkeellä olevan ratsuväen kapteenin haltuun.» Hän oli nopeasti ja virallisen kalseasti kuulustellut vanhaa upseeria.

— Lapsi oli uskottu teidän haltuunne?

— Ei, vaan hylätty.

— Kirjoitettu siviilirekisteriin teidän nimellänne?

— Anteeksi, isän nimellä.

— Oletteko saanut tietoja vanhemmista?

— En milloinkaan. Yksin olen häntä kasvattanut, ruokkinut, vaatettanut, olen rakastanut häntä kuin omaa poikaani.

— Asia on siitä huolimatta selvä: teidän on annettava hänet takaisin.

— Minä en sitä tee.

— Teidän täytyy.

— Se on minun lapseni! Minkätähden Huber tahtoo hänet?

— En tiedä.

— Mikä hän on?

— Metsätyömies.

— Saksassako?

— Vogeseilla.

— Ja te tahdotte, herra viskaali, että minä, ranskalainen upseeri, lisään Saksan armeijaa sotilaalla, sotilaalla, jota olen opettanut ja joka taistelee maatani vastaan?

Herra Audouin oli kiihdyksissä, hän oli puhunut rajusti. Viskaali oli kuunnellut häntä kuin syytetyn puolustusta. Hento, kalpea, vaalea, oikeudenjärjestystä harrastava mies, joka pelkäsi hälinäjutun syntymistä, oli tunnin ajan puhunut isän oikeuksien puolesta antamatta keskeyttää itseään juuri ollenkaan. Nähdessään vastustajansa olevan aivan ymmällä sanatulvan johdosta oli hän lopettanut:

— Ymmärrän teidän kiihtymyksenne, herra Audouin, se on minusta oikeutettu. Mutta täytyy ottaa huomioon laki; se pysyy muodollisuuksissa ja se on teitä vastaan... Annan teille aikaa huomiseen kello kahteentoista päivällä. Silloin teidän on tuotava Charles Huber minun luokseni.

— Mitä teette hänelle?

— Annan viedä hänet rajalle.

— Ette, herra viskaali.

— Siis huomiseen kello kahteentoista. Ja viskaali oli noussut.

Siihen oli kohtaus päättynyt.

Kapteeni oli kertoessaan kiihtynyt kiihtymistään. Terve käsi uhkaili, katse harhaili pitkin jokea ja kukkuloita, ja siinä kuvastui hurja taistelu. He lähestyivät Moselin porttia. Ohikulkijoita tuli yhä enemmän ja he katsoivat ihmeissään kiihoittunutta miestä, mutta lakkasivat pian hymyilemästä ja kääntyivät poispäin, peläten loukkaavansa kyynelöivää naista, jonka huomasivat hänen vieressään. Kyynelten laita on samoin kuin vainajien: väkijoukko kunnioittaa niitä kysymättä niiden nimeä. Kapteeni huomasi lopulta itse, että Véronique oli vaiti ja että hän yksin puhui.

— Sinä itket? sanoi hän. Voi, kyllä onkin syytä; mutta mitä arvelet?

Pojan kummi-äiti oli itkenyt hiljaa koko ajan isänsä puhuessa. Hän oli ensimmäisestä sanasta ymmärtänyt olevansa kykenemätön torjumaan senkaltaista vaaraa. Hän oli kysynyt itseltään yksinkertaisesti, kuten vain ne voivat kysyä, joita velvollisuus ei peloita ja jotka neuvottelevat sielussaan viivyttelemättä ja mutkattomasti: »Kuka on oikeassa? Kenen tulee väistyä?» Hän vastasi itselleen heti ja kuunteli tuskin isäänsä. Suorana, äänettömänä, kädet ristiin liitettyinä hän astui antaen kyynelien vapaasti valua ja katsoen kosteiden silmäripsien lävitse lapseen, jota he kumpikin rakastivat, vaikka eri tavalla.

Poika oli huomannut kummi-äitinsä kosteat kasvot ja hän luuli syyksi hetkellistä erimielisyyttä, joka joskus, vaikka harvoin, sattui kapteenin ja hänen tyttärensä välille. Hän oli viivyttelemällä joutunut jonkun verran lähemmäksi tulijoita, mutta käveli kuitenkin edelleenkin yksin. Nyt juuri hän kulki Moselin portista ja tuli kahden suuren kasarmin reunustamalle kadulle.

— Mitä sinä ajattelet? toisti kapteeni

Véronique ei vastannut heti ja kapteeni jatkoi:

— Minä olen jo puolestani ratkaissut: he eivät saa Charlesia.

— Mitä aiot tehdä? kysyi Véronique.

— Minä lähetän hänet Pariisiin toverini Irribarin luo, joka on palvellut keisarinnan kaartissa. Minun ei tarvitse sanoa muuta, kuin: »Charles on minun lapseni, hänet tahdotaan minulta riistää, toimita hänet hyvään piiloon». Hän kyllä piilottaa Charlesin.

— Jos panemme hänet lukioon, niin kysytään heti papinkirjaa, ja silloin kaikki paljastuu.

— No niin, me emme pane häntä lukioon!

— Joka tapauksessa täytyy Charlesilla olla papinkirja neljän vuoden kuluttua, kun hän astuu sotaväkeen.

— Neljä vuotta, virkkoi kapteeni kirkastuen, se on minulle ihan riittävä aika!

— Sinun pitäisi silloin itsekin olla piilossa koko ajan, sillä vanhemmat kyllä etsityttäisivät sinua, kun olet piiloittanut heidän lapsensa.

Kapteeni kohautti olkapäitään, katseli viereisiä rakennuksia ja vastasi:

— Me muutamme Toulista, Véronique, mutta he eivät saa minun lastani!

Véronique'in taholta tulevat huomautukset ja varsinkin tunne oman ehdotuksen heikkoudesta saivat hänet kiivastumaan.

— Osaatko sitten sinä, joka olet niin kekseliäs, osaatko sinä tehdä parempia ehdotuksia? Puhu nyt toki, sano viimeinkin mielipiteesi, äläkä pelkästään moiti minun ehdotuksiani! Otatko vakavalta kannalta sen, että vanhemmat, jotka jättävät lapsensa ja antavat muiden sitä kasvattaa, sitten vaativat sen takaisin?

— Otan, hyvin vakavalta kannalta.

— Mitä hyötyä heillä siitä on? Miksi he vaativat häntä luokseen? Uskotko heidän rakastavan häntä?

— Eivät he ainakaan rakasta häntä niin paljon kuin me. He alkavat luultavasti käydä vanhoiksi ja tahtovat saada lapsensa takaisin, joka ei enää maksa heille mitään, päinvastoin on hyödyksi.

— Roistot! huusi kapteeni.

— Raukat, sanoi Véronique.

— Ja sinä siis olet sitä mieltä?...

He olivat tulleet Inglemur-kadun kulmaan; Véronique epäröi, hän käänsi pois katseensa ollakseen näkemättä Charlesia, joka seisoi kotiportin edessä, muutaman askeleen päässä heistä, ja vastasi luoden katseensa katuun:

— Minä olen sitä mieltä, että meidän tulee uhrautua toisen kerran.

Kapteeni riensi eteenpäin, pani käsivartensa ristiin ja virkkoi kiihtymyksestä kalpeana pysähdyttäen Véronique'in:

— Onko se viimeinen sanasi?

— On.

— Silloin minä kiellän sinua puhumasta hänelle, kuuletko? Minä järjestän asian yksin!

Hän tavoitti lapsen, meni sisään hänen kanssaan eikä poistunut hänen luotaan ennen päivällistä. Vastoin tapaansa kapteeni oli hänelle huomaavainen ja lempeä ja säästi kyllä sanoja, mutta hyväili katseillaan kuten Véronique.

Päivällisen jälkeen, kun oli jo aivan pimeä, alkoi kapteeni poltella piippuaan puutarhan oven kynnyksellä. Hän oli tullut vaiteliaaksi ja vastasi hajamielisesti pojan kysymyksiin. Hän ajatteli sitä, mikä kohta oli tapahtuva, ja toisti itsekseen seikkoja, jotka vaikuttaisivat ratkaisevasti Charles Huberiin. Nyt ei vavissut yksistään vioittunut käsi, vaan myöskin terve, joka piteli piippua. Poika leikki puutarhassa. Véronique toimitti askareitaan näennäisesti yhtä rauhallisena kuin ennenkin. Vain silmäkulmissa oli kuivuneiden kyynelten kiiltoa. Kun Véronique'in puuhat päättyivät, olivat taivaalla jo kaikki tähdet syttyneet ja kapteeni istui katse niihin luotuna. Syvä hiljaisuus saapui vähitellen, ja kaupunki muistutti uinuvaa maaseutua.

Kapteeni nousi pimeästä.

— Tule, Charles, virkkoi hän, — minulla on sinulle puhuttavaa... Kuule, lisäsi hän kulkiessaan Véronique'in ohitse, joka kutoi seisoaltaan, pöytään nojautuneena, — kuulehan, aion sanoa hänelle kaiken, ratkaiskoon hän itse kohtalonsa. Mutta sinä et saa tulla huoneestasi, et saa keskeyttää etkä vaikuttaa pienokaiseen! Mene sinä ylös meidän edellämme!

He nousivat kaikki kolme yläkertaan. Vanha kierreporras kannatti heitä, kuten se oli useasti ennenkin kannattanut näitä kolmea ikäänkuin samaan sukupuuhun kuuluvaa. Charles nousi ensin, sitten Véronique ja viimeksi kapteeni Audouin. Rauhallinen ei heidän mielensä kuitenkaan ollut tänä iltana, eivätkä heidän sydämensä olleet samassa vireessä.

Tultuaan ensimmäiseen huoneeseen Véronique asetti kynttilän kädestään pöydälle pähkinäpuusta tehtyjen vuoteiden väliin ja syleili poikaa kiihkeästi joutumatta mielenliikutuksen valtaan ja paljastamatta suruaan. Hän näytti unohtavan isänsä ja sulkeutui huoneeseensa, joka oli vieressä keittiön yläpuolella. Charles ja kapteeni jäivät kahden ensimmäiseen huoneeseen.

— Minulla on sinulle puhuttavaa, toisti kapteeni, — saat kuulla vakavia asioita.

Pojan kasvojen ilme muuttui äkkiä. Vaaleat silmäripset laskeutuivat silmille, jotka kävivät vakaviksi, kasvojenpiirteet saivat oudon lujuuden, lapsessa tuli näkyviin mies, joka jo hallitsi itsensä. Hän ei tehnyt ainoatakaan kysymystä saadakseen aikaisemmin tietää, mistä koettelemuksesta oli puhe.

Nähdessään kapteenin siirtävän tuolinsa oikealle puolelle pöytää, missä kynttilä paloi, istuutui poika toiselle puolelle ja odotti siinä pienen välimatkan päässä kummi-isästään, pää hyvin pystyssä, hyvin suorana ryhdiltään, aivan kuin aseissa. Nuoruuden liikutus värisi hänen katseessaan, ja hän vaikeni.

Kapteeni tunsi sääliä häntä kohtaan. Véronique ei ollut enää saapuvilla. Kapteenin suuttumus lauhtui samalla kuin tuska yltyi.

— Charles-poikani, virkkoi hän, — sinulta kysytään suurempaa vakavuutta kuin muilta sinun ikäisiltäsi. Sinä saat nyt kuulla semmoista, minkä olisin tahtonut sinulta ainiaaksi salata. Sinun täytyy pian tehdä koko elämääsi koskeva ratkaisu.

— Koetan tehdä sen hyvin, vastasi nuori, kirkas ääni.

— Charles-poikani, sinun äitisi elää.

— Muu äitikö kuin kummi-äiti? kysyi Charles.

— Niin.

Poika tuli aivan kalpeaksi. Ääni oli siihen saakka ollut varma, mutta alkoi nyt väristä:

— Oh, missä hän on? kysyi hän hartaasti. — Minkätähden on sanottu, että hän on kuollut?

— Hän jätti sinut voidakseen seurata isääsi, joka myös on elossa.

Siniset silmät välkähtivät kiivaasti, mutta poikanen pidättyi puhumasta, kun vanhus äkkiä tuon leimuavan katseen nähtyään alkoi tuntea epäröintiä. — Saat kuulla yksityiskohtia myöten niistä tapahtumista, jatkoi kapteeni, — ja sitten saat sanoa, kuka on sinun isäsi ja kuka on äitisi.

Kynttilän liekki häiritsi kapteenia, hän nosti kynttilän taakseen uunille ja nojasi kyynärpäillään pöytään ollakseen lähempänä poikaa, joka edelleenkin istui suorana, kalpeana ja ääneti, ja kertoi talvisesta yöstä, jolloin lapsi oli pelastettu ja otettu heidän kotiinsa.

Charles Huber näytti unelmaan vaipuneelta, hänen silmäluomensa olivat liikkumatta.

Viereisestä huoneesta ei kuulunut mitään liikettä, ei edes hameen kahinaa. Kapteeni puhui hyvin hiljaa, etteivät hänen sanansa olisi kuuluneet väliseinän taakse. Valaen kuvaukseensa koko sydämensä lämmön hän kertoi kaikista suruista ja kaikista iloista, mitä Véronique ja hän olivat tunteneet niinä vuosina, joita lapsi ei voinut muistaa. Hän oli vakava, liikuttava ja kaunopuhelias kuten elämä itse.

— Kuule, Charles-poikani, lisäsi hän, — ne eivät ole tehneet mitään sinun hyväksesi, jotka nyt vaativat sinua takaisin, tahtovat ottaa sinut meiltä. Tahdotko mennä heidän luokseen?

Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa, jossa he istuivat tänä myöhäisenä hetkenä. Ei kuulunut muuta kuin särkyneen ikkunaruudun valitusta, kun kesäinen tuuli ravisteli ikkunan yläosaa. Poika sulki silmänsä ja virkkoi avatessaan ne jälleen:

— Tahtoisin puhua kummi-äitini kanssa.

— Ei! sanoi kapteeni ankarasti, — sinun täytyy itse ratkaista, sinun täytyy valita joko heidät tai meidät, Ranska tahi Saksa, sillä ajattelehan tarkoin mistä on kysymys: jos jätät meidät, olet huomenna saksalainen... Meidän kummankin unelma nähdä sinut kerran upseerina, kunniamerkkien koristamana, voittajana, kaikki se sortuisi...

Vanha kapteeni puhui vielä kauan muistamatta enää olla varovainen. Sanat singahtivat ryöppynä, kiivaasti ja hätäisesti seiniä vasten, kimmahtaen niistä takaisin. Hän ehdotti pakoa, sanoi olevansa valmis pakenemaan minne hyvänsä ja kysyi uudelleen:

— Mikä on sinun halusi?

Lapsi vastasi:

— Tahdon saada puhua kummi-äitini kanssa.

Poika nousi seisomaan, kulki huoneen poikki ja huusi kummi-äitiään.

— Hän nukkuu, virkkoi kapteeni. — Sinä et saa herättää häntä. Huomen-aamuna varhain saat mennä hänen luokseen, jos olet yhtä päättämätön kuin nyt, jos vielä silloin epäröit seurata minua... Mene nukkumaan, on jo aivan valoisaa, äläkä puhu enää mitään, sillä minusta voi tehdä lopun jo se, mitä olen kuullut.

Poika tahtoi syleillä häntä, mutta kapteeni työnsi hänet luotaan.

Kukaan ei sinä yönä nukkunut Audouinien kodissa.

Aamulla varhain, kun kapteeni oli nukkuvinaan seinään päin kääntyneenä, meni Charles paljain jaloin, vain paita ja housut yllään, Véronique'in ovelle, painoi korvansa hiljaa sitä vasten, voidakseen heti kuulla, kun kummi-äiti alkaisi liikkua.

Mutta hänen päänsä ehti tuskin hipaista viileätä puuta, kun hyvin tuttu ääni kutsui häntä oven takaa:

— Tule, lapseni!

Poika avasi oven. Hän näki kummi-äitinsä istuvan täysin pukeutuneena huoneen toisessa päässä, vuoteella, joka oli koskematon. Poikanen oli siinä määrin avun, hellyyden ja rohkaisun tarpeessa, että hän heti ojensi käsivartensa, riensi kummi-äitinsä luokse, painoi kasvonsa hänen olkapäitään vasten ja huusi epätoivoisena:

— Kummi-äiti, kummi-äiti, täytyykö minun jättää teidät?

Véronique vastasi hänelle hyvin hiljaa yhden ainoan sanan puristaen häntä rintaansa vasten, ja kun hän oli sen sanonut ja poika sen kuullut, itkivät he yhdessä, kunnes oli jo täysi päivä.

Kello kymmenen aamulla Charles Huber matkusti junalla Elsassiin.