II.

Kokonaisen yön Véronique oli katsellut lasta ja alkanut sitä rakastaa. Rakkaus on neuvokas, ja niinpä hänessä oli kypsynyt suunnitelma, jota hän mietti valmistaessaan keittoa. Kello oli viisi aamulla. Lamppu paloi vielä käryten pöydällä. Maria Huber nukkui kuin kuollut tuoden mieleen aaveen, jota ei ole saatu kunnolleen karkoitetuksi. Keittäessään vihanneksia kattilassa Véronique mietiskeli:

»En anna hänen lähteä ja viedä lasta vielä tänä aamuna. En... hänessä voisi tuo puuska uusiutua. Katsotaan ensin. Pikku sinisilmä on tullut pyytämään minulta suojaa. Voin vedota siihen: aion suojella häntä!»

— Mikä lapsen nimi on? kysyi hän äidiltä, kun tämä oli herännyt. — Onko hänet kastettu?

— Ei ole.

— Minä tulen kummiksi!... ellei teillä ole sukulaista...

Nainen kohautti olkapäitään oikoen jäseniään.

— Silloin minä kutsun häntä Charlesiksi isäni mukaan.

Maria Huber ei virkkanut mitään. Hän oli niitä köyhiä, jotka eivät tunne kateutta muusta kuin jokapäiväisestä leivästä. Näytti siltä kuin hän tänä hetkenä olisi välittänyt vain yhdestä seikasta: hänen oli päästävä jälleen vapauteen. Hän suostui ehdotukseen, jonka Véronique teki hänelle hyvin hartaasti ja levottomasti. Véronique saisi hoitaa lasta toistaiseksi; sillaikaa äiti koettaisi saada vuokratuksi huoneen Inglemur-kadun seuduilta. Audouinit eivät jättäisi Maria Huberia, he olisivat hänen naapurinsa ja ystävänsä ja hankkisivat hänelle työtä, niin pian kuin hän kykenisi työtä tekemään. He koettaisivat kaikin keinoin ottaa selkoa hänen miehensä olinpaikasta saadakseen hänet tulemaan takaisin. Jo heti samana aamuna kapteeni lähtisi maalle tiedustelemaan ja saisi varmaan tietää mitkä seikat olivat vaikuttaneet miehen lähtöön, mihin suuntaan hän oli mennyt ja mitä toverit arvelivat.

Véronique käveli edestakaisin ja innostui puhuessaan. Hän suhtautui ymmärtävästi onnettomaan naiseen eikä ollenkaan pahastunut vaikka tämä osoitti niin vähän kiitollisuutta vastatessaan kysymyksiin, joita hänelle tehtiin. Eikö se riittänyt, että hän oli turvaton, kärsi, oli väsynyt? Vaikka he keskustelivatkin molemmat, niin kykeni vain toinen heistä harkitsemaan ja suunnittelemaan. Véronique ei puhunutkaan Maria Huberille; hän neuvotteli syvän säälin kanssa, joka oli hänen sielussaan herännyt ja joka osasi hyvin vastata vaikenevien poloisten puolesta.

Kului tunti. Pimeään tähystävistä ikkunoista alkoi tunkeutua heikosti harmaata valoa. Keittiön toisessa päässä häämöttivät seinät, keltaisiksi maalatut reunalaudat, lattian kivineliöt. Tähän saakka oli liesivalkean loimu valaissut vain nurkkia. Mutta päivä vaikutti kuin samea vesi, joka ei houkuttele helmaansa. Maria Huber oli suostunut antamaan uudelleen lapselleen rintaa. Hän istui lähellä ikkunaa; kenties hän ajatteli, miten helposti olisi voinut käydä, ettei hän olisi enää nähnyt aamun sarastusta. Hän virkkoi kuin horroksista heräten:

— En toivoisi isänne vaivautuvan minun tähteni. Tunnen jo voimistuneeni. Kohta, kun päivä vaikenee, menen tapaamaan Hulinin vaimoa, jolta vuokrasin huoneen ja joka asuu lähellä Croix-de-Fustin aukeaa, Pontde-Bois-kadun varrella. Ehkäpä hän tietää sanoa, missä minun mieheni on, ja minä voin pyrkiä asumaan huoneeseeni takaisin.

Itsepäisen ja salaperäisen sydämen täytti kokonaan miehen muisto. Hän oli tahtonut kuolla miehensä tähden, ja nyt uuden päivän valjetessa kohdistui ajatus ensiksi kadotettuun. Véronique lähestyi äitiä, joka asetti tyydytetyn lapsensa leposohvalle, ja palasi hänen kanssaan ikkunan ääreen. He nojasivat kumpikin ikkunapieleen. Maria Huber oli levoton ja hermostunut.

— Minun täytyy lähteä, virkkoi hän.

— On liian aikaista.

— Ei ole. Jos hän olisi palannut kotiin? On jo aamu.

Hän vaikeni ja loi katseensa yli märän puutarhanaidan, yli vastapäätä olevien kattojen. Véronique teki samoin ja huokasi syvään. Hän tunsi, ettei hänen vieressään oleva nainen ollut äidillinen mieleltään, kun tämä oli voinut muuttaa suunnitelmaa, mutta ei katunut.

— Niin... näyttää olevan! vastasi hän.

Oli tosiaan jo aamu. Taivas oli harmaansinertävä. Tuulen jättämät häivät piirtyivät sitä vasten. Kaikki peittyi vielä hämärään. Vain naapuritalojen savu nousi valjuna ilmaan. Rattaiden tärinää kuului katedraalin aukealta, jossain soi kello, aamutoitotuksia kajahteli sieltä täältä, pieni vihannesten kaupustelija huusi kääntyen Salvateur-kadun kulmasta:

— Perunoita, kymmenen penniä naula! Purjolaukkaa! Porkkanoita 15 penniä!

— Nyt minä lähden, toisti nainen.

— Menkää sitten, virkkoi Véronique. Pidän huolta lapsestanne aivan kuin se olisi minun omani. Voitte lähteä asuntoonne ja levätä siellä ja koettaa tiedustella. Ei tarvitse kiirehtiä. Jos voitte tulla vielä aamupäivällä, niin sitä parempi, sillä iltapäivällä minun täytyy antaa tunteja.

Nainen ei kuitenkaan kuunnellut häntä, hän oli yhä vieläkin turtuneena surusta, joka oli häntä kohdannut.

— Minun täytyy tavata hänet, ymmärrättehän! Missä tahansa... Minä en voi elää tällä tavoin... Hän jätti minut siksi, että sain lapsen ja että on liian kallista elättää kolmea henkeä... Hän rakasti minua kuitenkin... Minä olin saanut hänet mieltymään...

Hän käänsi päätään, ja ajatukset nostivat hieman verta poskiin. Véronique tunsi sekä pelkoa että sääliä katsellessaan häntä. Hänestä tuntui kuin olisi häneltä kysytty jotain, jota hän ei uskaltanut ruveta itselleen tulkitsemaan, ja kuin nykyhetkeen olisi kätkeytynyt kokonainen kuorma tulevaisuuden ituja. Häntä värisytti, hän siirtyi hiukan kauemmas ja virkkoi hitaasti, ikäänkuin olisi puhunut kohtalon nimessä:

— Minä autan teitä niin paljon kuin voin, Maria Huber. Sen minä lupaan!

Puhuessaan hän työnsi kätensä taskuunsa ja pisti huomaamatta naisen käteen kahdenkymmenen frangin kultarahan, joka oli hänen almukseen suunnattoman suuri. Tällaista erää ei hän ollut milloinkaan pienistä varoistaan tuhlannut huvitteluun.

— Siinä on vuokraan, virkkoi hän, — se vaaditaan teiltä etukäteen.

Maria Huber tuskin kiitti. Kuullessaan kapteenin askeleet portaiden yläpäässä hän pisti vaaleanpunaisen kaulahuivinsa päät esiliinan vyötärön alle, kiinnitti selluloidikamman lujemmin tukkaansa ja mumisi:

— Hyvästi sitten, neiti.

— Ettekö syleile pienokaista?

Nainen kääntyi takaisin, kumartui sekunniksi leposohvan yli ja astui hiukan häpeissään ovelle.

Véronique kuuli askelten kahinaa puutarhan hiekkakäytävällä ja näki harmaan hahmon liikkuvan syreenipensaiden ohitse huojuttaen niiden paljaita varsia, hän näki kadulle johtavan portin avautuvan ja sulkeutuvan.

Samassa kapteeni Audouin astui yläkerrasta kierreportaita alas, jotka päättyivät vierashuoneen nurkkaan. Hän astui raskaasti huoneeseen, päässä nahkalakki, ratsuvaippa hartioilla ja keppi kainalossa.

— Ohhoh! virkkoi hän, toivottavasti koti on paremmassa järjestyksessä, kun palaan. Kaikki on nurin narin, sitäpaitsi olen nukkunut huonosti. Entä sinä?

— Minäkö... en ole nukkunut ollenkaan, vastasi Véronique nauraen. — Minne sinä lähdet?

— Eversti de Porsevelin luo, hitto vie, kun pyysit minua ilmoittamaan, ettet anna tunteja tänä aamuna, sitten Faverolleille ja Hundleylle samassa asiassa.

— Hyvä, ja sitten?

— Sitten, en syö kotona aamiaista. Koetan ehkä mennä pormestarin virastoon ottamaan selkoa tuosta työmiehen erottamisjutusta; mutta kun ei noista siviilivirkamiehistä ole juuri mihinkään, niin tiedätkö, mitä aion tehdä, Véronique?

— No, mitä?

— Aion lähteä Écrouves'in linnakkeeseen, missä mies oli työssä. Luutnantti Maugeret taitaa vielä olla siellä. Kyllä minä nyt joka tapauksessa, hitto vie, tapaan jonkun vanhan toverin, jolta saan palan leipää ja lasin viiniä ja jonka luona voin lämmitellä.

—Palaat sitten myöhään?

— En ennen kello kolmea tahi neljää. Ei tarvitse pelätä kuumaakaan astuessa, ilma on kolea. Anna minulle sitten viinikeittoa, kun tulen, niin virkistyn taas.

Pään ja olkapään eleellä, joka oli Véronique'ille tuttu, hän osoitti sohvalla nukkuvaa lasta.

— Milloin Maria Huber tulee hakemaan hänet?

— Jo aamupäivällä. Hän on paraikaa vuokraamassa huonetta.

Véronique lähestyi isäänsä. Isä suuteli häntä. Painettuaan nahkalakin syvemmälle päähänsä, koska arvasi, että ulkona oli kylmä, kapteeni avasi oven.

Véronique oli yksin. Hän nojasi sohvan selustaan, ja rajaton hellyys valtasi hänet. Lapsi oli jäänyt hänen hoiviinsa, se olisi muutamia tunteja hänen lapsensa. Hän toisti aivan hiljaa kerran toisensa jälkeen: »Minä olen äiti! minä olen äiti!» ja se tuntui hänestä ihanalta. Hän tunsi yhtaikaa rakkauden rauhaa ja levottomuutta, jotka eivät häirinneet, vaan täydensivät toisiaan. Hänestä tuntui kuin koti olisi rikastunut, kuin siunaava käsi olisi ojentunut vanhan katon ylle. Hän unohti oikean äidin paluun, hän unohti yöllisen väsymyksensä. Kumartuneena punaisen leposohvan ääreen hän ajatteli: »Nuku, oma pienokaiseni, joka olet tullut saamaan suojaa minun syliini, uinahda; kaamea yö on mennyt. Se saa minut vielä värisemään. Miten olisi käynytkään, ellen olisi kuullut kolkutusta, jos äitisi olisi masentunut ja poistunut ja, enkeliraukka, Mosel nyt kuljettaisi pientä valkeata ruumistasi. Uinahda, valvon sinun ääressäsi työtä tehden. Mutta sydämeni puhuu koko ajan uinuvalle sielullesi.

Hän alkoi lakaista lattiaa, järjestää tuoleja pitkin seiniä, pestä lautasia ja pöydälle asetettuja laseja. Vain leposohva jäi paikoilleen keittiöön uunia vastapäätä. Véronique teki ilomielin työtä. Kaikkiin hänen ajatuksiinsa, vähäpätöisimpiinkin, kaikkiin taloustehtäviin valautui riemua, samoin kuin auringonvalossa leijaileva pöly avarassa huoneessa muuttui kullaksi. Ulkona oli varmaan pakkanen; askeleet kajahtelivat kirkkaasti kuin kristallin helke. Kulkiessaan valkean ohi Véronique heitti joka kerran tuleen kourallisen pieniksi pilkottuja puita, jotta loimu liekehtisi kirkkaammin ja lapsen olisi lämpimämpi, ja hän ajatteli sydämessään:

— Lämmittele, oma iloni, ehdit vielä kärsiä vilua, kun oikea äitisi on ottanut sinut takaisin.