Part 1
language: Finnish
ETSIJÄIN SEURA
Kirj.
G. Lowes Dickinson
Suomentanut englanninkielestä ["A Modern Symposium"]
O. E. Tudeer
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.
ESIINTYVÄT HENKILÖT:
LORDI CANTILUPE, Tory. ALFRED REMENHAM, Liberaali. REUBEN MENDOZA, Vanhoillinen. GEORGE ALLISON, Sosialisti. ANGUS MAC CARTHY, Anarkisti. HENRY MARTIN, Professori. CHARLES WILSON, Luonnontutkija. ARTHUR ELLIS, Sanomalehtimies. PHILIP AUDUBON, Liikemies. AUBREY CORYAT, Runoilija. SIR JOHN HARINGTON, Riippumaton gentleman. WILLIAM WOODMAN, Kveekari. GEOFFRY VIVIAN, Kirjailija.
Muutamat lukijoistani ovat kenties kuulleet eräästä klubista, jonka nimenä oli »Etsijät». Sitä ei ole enää olemassa, mutta se oli aikoinaan kuuluisa, ja sen jäseninä olivat useat politiikan ja tieteellisen ja taiteellisen elämän alalla etevät miehet. Meidän oli tapa yhtyä joka toinen lauantai-ilta, talvella Lontoossa, kesällä tavallisesti toisen tai toisen jäsenen maatilalla, jossa vietimme yhdessä viikon lopun. Se jäsen, jonka talossa kokous kulloinkin pidettiin, oli illan puheenjohtaja; luettiin esitelmä, ja sen jälkeen isännän tuli antaa jäsenille puheenvuoro siinä järjestyksessä minkä hän parhaaksi katsoi. Silloin kun kerrottavanani oleva keskustelu tapahtui, klubin kokous oli omassa talossani, samassa, jossa tätä kirjoitan, North Downsin harjanteella.[North Downs, luonnonihana ylänneseutu Etelä-Englannissa.] Oli miellyttävä seura. Siellä oli Remenham, joka siihen aikaan oli pääministerinä, ja hänen suuri vastustajansa Mendoza, — molemmat seuramme jäseniä. Sillä me pyrimme saattamaan yhteen mitä vastakkaisimpia aineksia, ja tavallisesti osattiin, perustajastamme lähteneen onnellisen perintötavan nojalla, saada ne yhtymään hetkeksi sopusointuun. Edelleen siellä oli Cantilupe, joka äskettäin oli vetäytynyt pois julkisesta elämästä ja jonka nimi kenties jo alkaa häipyä unohdukseen. Nuorempia miehiä oli joukossamme Allison, joka ei tosin vielä ollut luopunut liikkeestään, mutta kuitenkin jo tehokkaasti ajoi sosialismin asiaa. Angus MacCarthykin oli siellä, hän joka Pietarissa saavutti sen traagillisen lopun, minkä muisto on meissä vielä tuoreena. Oli vielä muita vähemmän tunnettuja, kuten Wilson, biologi, professori Martin, runoilija Coryat ja lisäksi joku tai pari, jotka hekin tulevat paikallaan mainittaviksi.
Päivällisen jälkeen siirryimme ulos puutarhapenkereelle nauttimaan siellä kahviamme ja polttamaan sikaarejamme. Oli näet kesäkuu ja tavattoman lämmintä. Ilma oli suloinen hengittää ja näköala ihana, Sussexin koko alanko (Weald) edessämme illan valossa; niinpä joku ehdotti istuntoamme pidettäväksi siellä, ulkona, mieluummin kuin sisällä. Tähän yhdyttiin. Mutta silloin tulikin ilmi, että Cantilupella, jonka olisi ollut pidettävä esitelmä, ei ollutkaan mitään tutkimusta esitettävänään. Hän oli asian unohtanut, tai häneltä ei ollut riittänyt siihen aikaa. Joka taholta nousi äänekkäitä vastalauseita. Cantilupe ehdotti, että jätettäisiin tällä kertaa koko keskustelu sikseen, mutta harmistuneina kaikki hylkäsivät ehdotuksen, ja häntä vaadittiin valmistelematta esittämään jotakin siltä alalta, josta hän oli aikonut kirjoittaa. Mutta hänpä kieltäytyi jyrkästi yrittämästä mitään sellaista; ja näytti siltä, kuin keskustelusta ei voisi tulla mitään, kunnes minulle juolahti mieleen ryhtyä puheenjohtajana asiaan.
LORDI CANTILUPE, Tory.
»Cantilupea», sanoin, »olisi tietenkin jollakin tavoin rangaistava. Ja koska hän kieltäytyy improvisoimasta esitelmää, niin ehdotan että hän saa improvisoida puheen. Hän on siihen tottunut; ja koska hän nyt on vetäytynyt pois julkisesta elämästä, tämä saattaa olla hänelle viimeinen tilaisuus. Ja se katumuksenteko minkä hänelle määrään, on: persoonallinen tunnustus. Hänen tulee kertoa meille, miksi hän on ollut poliitikko, miksi hän on ollut ja yhä on tory, ja miksi hän nyt vetäytyy pois parhaimmassa iässään. Ehdotan, sanalla sanoen, että hän esittää meille kantansa. Tämä on varmasti kiihottava Remenhamin taisteluun; hänelle annan toisen puheenvuoron. Hän taas tulee yllyttämään taisteluun jonkun muun. Ja siten käy niin, että me joka mies teemme selkoa kannastamme, ja meillä on varmaan oleva hyvin hauska ilta.»
Tämä ehdotus hyväksyttiin — jollei innokkaasti niin ainakin tyytymyksellä. Cantilupe pani ensin jyrkästi vastaan, mutta myöntyi pakosta, ja kun virallisesti annoin hänelle puheenvuoron, hän nousi vastahakoisesti tuoliltaan. Muutaman minuutin hän seisoi ääneti, kyyristäen hartioitaan ja hymyillen tuuheaan partaansa. Sitten hän alotti, tapansa mukaan hitaasti ja harkitusti:
»Miksi antauduin politiikkaan? Miksi sen tein? Sitä en kuolemakseni tiedä. Varmaa on, etten ollut siihen tarkoitettu. Olin luotu maalaisgentlemaniksi ja toivon saavani olla maalaisgentleman jälellä olevan ikäni; tämä kenties, jos minun on puhuttava aivan avomielisesti, on peräytymiseni varsinainen syy. Mutta minut työnnettiin nuorena politiikkaan; se oli jonkunmoisena perhevelvollisuutena; ja kun kerran on siihen joutunut, on kovin vaikea päästä siitä jälleen irti. Nyt siitä eroan m.m. sentähden, ettei siinä enää ole minulle mitään sijaa. Torylaisuus on kuollut. Ja, kuten aivan oikein sanotte, minä olen tory. Mutta haluatte tietää mistä syystä. No niin, en tiedä osaanko sitä teille kertoa. Kenties minun tulisi osata se. Remenham, sen tiedän, osaa teille tehdä ja on teille tekevä täysin selvän tilin siitä, miksi hän on liberaali. Mutta Remenhamilla onkin periaatteita; ja minulla on vain ennakkoluulojani. Olen tory, sentähden että siksi synnyin, aivan niinkuin joku toinen on radikaali, sentähden että hän on radikaaliksi syntynyt. Mutta uskon todella, että Remenham on liberaali sentähden, että hän on saanut itsensä vakuutetuksi siitä että hänen velvollisuutensa on olla liberaali. Ihailen häntä, mutta en kuolemakseni kykene häntä ymmärtämään. Ja mitä minuun tulee, jos minun on puolustettava tai, paremmin sanoakseni, selitettävä kantaani, voin sen tehdä ainoastaan tekemällä selkoa ennakkoluuloistani. Olenpa hyvilläni siitä, että minulla on siihen tilaisuutta — jollen muusta syystä, niin ainakin sentähden, että on mieluista saada silloin tällöin puhua mitä todella ajattelee, — julkisessa elämässä se ei enää ole mahdollista.
»Ensimäinen ennakkoluuloni on siinä, että uskon ihmisten epätasavertaisuuteen. En ole suinkaan varma siitä, että tämä ennakkoluulo rajoittuu vain minuun; näyttäväthän enimmät ihmiset käytännössä sitä noudattavan, — vieläpä asianlaita on sellainen Amerikassakin. Mutta minä en ainoastaan tunnusta epätasavertaisuutta tosiasiaksi, minä hyväksyn epätasavertaisuuden ihanteen. En vaadi itselleni yhdenvertaisuutta Darwinin tai Saksan keisarin kanssa, enkä ymmärrä miksi joku toinen vaatisi itselleen tasavertaisuutta minun kanssani. Minä näen mielelläni lihakauppiaani tai puutarhurini nostavan lakkiansa minua kohdatessaan, ja itse paljastan mielelläni pääni kuningattaren edessä. En tiedä olenko parempi vai huonompi kuin kylän kirvesmies, vaan olen toisenlainen. Ja minulle on mieluista, että hän tunnustaa tämän tosiasiaksi, ja mielelläni tunnustan sen itsekin. Kerrotaan että Amerikassa jokainen aina töin ja sanoin, suoraan tai vihjauksin, antaa teidän tietää olevansa yhtä hyvä kuin tekin. Tämä ei ole totta, ja jos olisikin, niin ei ole säädyllistä jankuttaa sitä alituisesti. Minusta sellainen yhteiskunta on parempi, jossa jokaisella on oma paikkansa ja jossa jokainen tietää paikkansa. Onhan niin, että jokaisessa ajateltavissa olevassa yhteiskunnassa ihmisillä on eri paikkansa; mutta kansanvaltaisissa yhteiskunnissa he kieltäytyvät paikkojaan tunnustamasta, ja siitä on seurauksena, että sosiaaliset välit ovat paljoa tympeämmät, tylymmät ja epähumaanisemmat kuin ne ovat — tai ennen olivat — Englannissa.
»Tässä on ensimäinen ennakkoluuloni, ja siitä johtuu tietenkin, että vihaan koko kansanvaltaista liikettä. En näe mitään järkeä siinä, että tahdotaan tehdä ihmiset valtiollisesti yhdenvertaisiksi, kun kaikissa muissa kohdin ovat erivertaisia. Tehtäköön mitä tahansa, hallitus on aina oleva muutamien harvojen käsissä. Ja äänioikeuden laajentamisen ainoa todellinen tulos on, että valtiollinen valta on siirretty maanomistajilta liikkeenharjoittajille ja henkilöille jotka ohjaavat joukkoja niinkuin ilveilijät tanssinukkejaan. — Muutos on siis mielestäni muutos huonompaan.
»Ja tämä johtaa minut toiseen ennakkoluulooni, ennakkoluuloon, joka kohdistuu liike-elämään. Enhän kyllä tarkoita, että voimme tulla kaupatta toimeen. Jokainen kansakunta tarvitsee varallisuutta, vaikka tosin luulen, että olisimme paljoa parempi kansa, jos varallisuutemme olisi pienempi. Enkä väitä, ettei ole olemassa eteviä, rehellisiä ja kyvykkäitä liikemiehiä. Mutta uskon, että rikkauksien tavoitteleminen on omiansa tekemään ihmiset kelpaamattomiksi valtiota palvelemaan. Tekeepä minun mieli yhtyä antiikkisen maailman kylläkin jyrkkään katsantotapaan, jonka mukaan liikemiesluokka olisi suljettava pois julkisista toimista. Uskon gentlemanien hallitukseen, ja gentleman-sanalla tarkoitan, oikean, vanhanaikuisen englantilaisen käsityksen mukaan, taloudellisesti riippumattomassa asemassa olevaa henkilöä, joka poikavuosilta alkaen on kasvatettu julkisen elämän ilmapiirissä ja määrätty joko armeijaan, kirkkoon tai parlamenttiin. Senlaatuiset miehet ne tekivät Rooman suureksi, ja ne ne muinoin Englanninkin kohottivat suureksi; enkä usko minkään kansakunnan kohoavan suureksi, jos sitä hallitsevat kauppiaat ja puotilaiset ja ammattilaiset. En tarkoita etteivät nämät ole tai voi olla kunnioitettavia ihmisiä; vaan heidän toimensa ja elämäntapansa ovat sellaisia, että he eivät kelpaa valtion palvelukseen.
»No niin, tämänlaatuinen on se tunne — en tahdo sanoa sitä periaatteeksi —, mikä määräsi menettelyni julkisessa elämässä. Ja te muistanette, että sen tehostaminen, silloin kuin ensin ryhdyin poliittiseen elämään, näytti paljon mahdollisemmalta kuin tätä nykyä. Vielä ensimäisen reformilain jälkeen — vaikka minun ymmärtääkseni jo sekin lähti väärältä kannalta — hallitsi Englantia maataomistava säätyläisluokka (gentry); ja jos olisi mennyt minun tahtoni mukaan, se hallitsisi vielä nytkin. Emme tosiaankaan tarvinneet eduskuntareformia; kaipasimme parempaa ja ymmärtäväisempää hallitusta. Ja sellaisen hallituksen se luokka, joka silloin oli ohjaksissa, kyllä pystyi aikaansaamaan, kuten voi nähdä siitä toimenpidesarjasta, mikä saatiin aikaan 30- ja 40-luvulla: uudesta vaivaishoitolaista, terveydenhoitolaista sekä muistakin. Onhan viljatulli-lakien kumoaminenkin todistuksena ainakin siitä, että tämä luokka kykeni uhraamaan omat etunsa kansakunnan hyväksi, — vaikka kyllä muuten katson tämän toimenpiteen saman luokan suurimmaksi tyhmyydeksi. En väitä olevani mikään kansantalouden tuntija, ja olen valmis uskomaan niitä, joiden asiana on se tietää, kun he väittävät että vapaakauppa on kartuttanut rikkautemme. Mutta vaikka moni on koettanut, ei ole kenkään saanut minua uskomaan, että rikkauden kartuttamisen tulee olla kansakunnan politiikan ainoana tarkoitusperänä. Ja onhan aivan ilmeistä, että vapaakauppapolitiikan vaikutuksesta yhteiskuntamme koko rakenne on joutunut liitoksistaan. Terveiden maanmuokkaajain sijalle se on luonut kurjan kaupunkilaisköyhälistön; se on siirtänyt rikkauden päärungon niiltä, jotka perinnäisen kyvyn nojalla osasivat sitä käyttää, niille, joilla ei ole niin mitään perintäharrastusta paitsi sitä mikä kohdistuu varojen kasaamiseen. Juuri sen, minkä minä olisin pitänyt valtiomiehen päätehtävänä, eri luokkien keskinäisten suhteitten järjestämisen, olemme luovuttaneet kilpailun sattumuksien varaan. Olemme epätoivoisina jättäneet koko probleemin sikseen, sen sijasta että olisimme koettaneet sitä ratkaista; ja tulos on, että väestömme — niin minusta näyttää — päivästä päivään huononee silmiemme edessä: terveyden puolesta, siveydessä, kauneudenaistissa, kaikessa mikä on tähdellistä, — meidän sillaikaa lohdutellessamme sillä, että rikkautemme kasvamistaan kasvaa. Säätäessään vapaakaupan hallitseva luokka mielestäni ensi kerran petti kansansa ja itsensä, ja toisen maankavalluksen se teki laajentaessaan äänioikeutta. En tarkoita etten olisi suonut niin mitään muutettavaksi siinä edustusjärjestelmässä minkä olimme saaneet perinnöksi. Mutta en olisi koskaan myöntänyt, edes välillisestikään, että joka mies on äänivaltaan oikeutettu, vielä vähemmin että kaikilla on siihen tasavertainen oikeus. Sillä, sanottakoon mitä tahansa, yhteiskunta ei ole rakennettu yksilöistä, vaan eri luokista, ja luokittain se olisi edustettava. Olisin antanut äänioikeutta pieniviljelijöille, käsityöläisille, kauppiaille, tehtailijoille sellaisinaan, pitäen yksikköinä etupiirejä, en yksilöitä, ja myöntäen kullekin sen verran vaikutusvaltaa, että sen paino tuntuisi vaa'assa, samalla kuin olisin pidättänyt määräävän painon maa-aatelistolle. Tämä olisi ollut vaikeata, ei siitä epäilystä, mutta se olisi kannattanut tehdä; sitä vastoin oli mielestäni yhtä typerää kuin helppoa lisätä uusia vaalimies-leipomuksia, kunnes saavumme, epäilemättä, kannalle mikä todellisuudessa ei ole muuta kuin yleinen äänioikeus, vaikkemme ole koskaan myöntäneet itsellemme tätä haluavamme.
»Mutta se mikä on tehty on peruuttamatonta, korjaamatonta. Tästä lähtien joukot, tai oikeastaan ne, jotka joukkoja ohjaavat, tulevat Englantia hallitsemaan; eivätkä ne ole niitä miehiä, joiden hallitessa Englanti tähän asti on kasvanut suureksi. Minun kaltaisillani miehillä ei ole enää valtiollisessa elämässä sijaa. Ja olenkin, mikäli minuun persoonallisesti tulee, hyvilläni siitä että sen tiedän. Ne, jotka ovat saattaneet meidät sekasotkuun, saavat meitä siitä selvittääkin. Luultavasti he sen tekevätkin — omalla tavallaan. Mutta sitä tehdessään he luovat kovin toisenlaisen Englannin kuin se oli, jota minä olen tuntenut ja ymmärtänyt ja rakastanut. Meillä on oleva kaupunkilaiskansa, jolla — niin toivon — on oleva parempi ravinto ja paremmat asunnot kuin tätä nykyä, joka on älykäs ja vilkas ja toimelias ja elää yksinomaan aivojensa varassa sekä on valmis silmänräpäyksessä kääntämään hyödykseen kaiken minkä se tietää, mutta itse asiassa tietää kovin vähän, ja senkin huononlaisesti. Tulee olemaan vähemmin niitä ihmisiä, joihin minä olen mieltynyt, niitä, joita katson erikoisesti englantilaisiksi ja jotka ovat maaseudun tuotteita, miehiä jotka kohoavat maasta kuin rehevät yrtit ja, tietämättään itse millä tavoin, kokoavat järkeä niinkuin he kasvavat lihaksia, tiedottomalla itseensä sulauttamisella; miehiä, jotka saattavat seistä tuntikauden hevosta tai sikaa katselemassa, jörönnäköiset pyöreät kasvot liikkumattomina kuin lammikko, sitä lajia miehiä, joita vierailevat kaupunkilaiset luulevat typeriksi, siksi että heiltä menee viisi minuuttia, ennenkuin he vastaavat kysymykseen — ja sitten otaksuttavaksi kysymyksen vastaukseksi tulee toinen kysymys, — mutta jotka ovat itseensä koonneet kokemusvaraston, niin laajan ja moninaisen, etteivät itse koskaan ole tehneet itselleen siitä selvää. He elävät vaistojensa, eivät aivojensa varassa, mutta heidän vaistonsa ovat vähitellen kerrostuneet heidän ollessaan pitkät vuodet käytännöllisissä tekemisissä luonnon kanssa. Senlaatuiset ihmiset ovat minulle mieleen. Ja mielelläni elän heidän keskuudessaan sillä tapaa kuin elän — perinnäisissä väleissä, joista heidän ei johdu koskaan mieleen loukkaantua yhtä vähän kuin minun johtuu mieleen käyttää niitä väärin. Sellaisia välejä ette voi luoda; niiden täytyy kasvaa ja mennä perintönä isästä poikaan. Nuo uudet miehet, jotka saavat maan haltuunsa, eivät koskaan kykene niitä aikaansaamaan. He tuovat mukanaan sen eristäytymisen, mikä on kaupunkilaiselämän tuote. He eivät tiedä muista yhdyssiteistä kuin palkasta; naapuriväen ja naapurisovun käsitettä eivät ymmärrä. Ja tästä johtuu mieleeni kummallinen seikka. Ihmiset lähtevät kaupunkiin seurustelua hakemaan; mutta olen aina havainnut, ettei ole oikeata seurustelua muualla kuin maalla. Saattaa olla, että olemme siellä typeriä, mutta olemme jäseniä järjestelmässä, jossa on koottuna sukupolvien viisaus. Emme kohtaa toisiamme salongeissa vaan metsästysmailla, kreivikunnan tuomioistuimessa, vuokraajain-päivällisillä tai maamiesseuroissa. Yksityiset ja julkiset toimemme ovat eroamattomassa yhteydessä keskenään. Meidän toimemme ei vaadi kilpailua, ja sen velvollisuuksien jokapäiväinen suorittaminen tuntuu meistä olevan jonkunmoista kansallista palvelusta. Sellaista asiaintilaa minä ymmärrän ja ihailen, niinkuin esi-isäni ymmärsivät ja ihailivat sitä ennen minua. Ja siksipä olen tory, en joidenkuiden mielipiteitteni vuoksi, vaan sentähden, että se on koko minun luonteessani. Taistelin torylaisuuden puolesta niinkauan kuin se jotakin merkitsi; nyt, kun se ei enää merkitse mitään, en tosin enää taistele sen puolesta; mutta yhä en voi olla muuta kuin tory. Se Englanti, mikä on, kestää kyllä minun aikana; se Englanti, mikä tulee, ei ole minulle mielenkiintoinen, ja onpa varsin hyvä, ettei minulla ole mitään tekemistä sen hallitsemisen kanssa.
»En tiedä riittääkö tämä vastaus sen kysymyksen selvittämiseen, johon minut vaadittiin vastaamaan; mutta se on paras minkä voin antaa, ja luulen että sen pitäisi riittämän. Kuvailen aina sanovani jumalalle, jos hän vaatii minut tilintekoon omasta itsestäni: 'Tässä olen, sellaisena joksi minut teit. Voit minut ottaa tai jättää. Jos minun olisi elettävä toistamiseen, eläisin aivan samalla tavoin. Ja jos vaadit minua elämään toisin, niin sinun on luotava minut toisenlaiseksi.'
»Olen taistellut menetetyn asian puolesta, ja olen pahoillani siitä että se on menetetty. Mutta sydämeni ei siitä murru. Voin vielä jäljellä olevat päiväni elää sitä elämää, jota pidän kunniassa ja josta iloitsen. Ja vallan tyytyväisenä jätän kansakunnan Remenhamin käsiin; odottaahan hän, kuten huomaan, kärsimättömästi suunvuoroaan vastatakseen minun kerettiläisyyksiini.»
ALFRED REMENHAM, Liberaali.
Remenham olikin hermostuneesti väännellyt itseään tuolissaan, ikäänkuin hänen olisi vaikea pysyä paikallaan; ja olisinpa säälistäkin katsonut velvollisuudekseni antaa hänelle lähimmän puheenvuoron, vaikken olisikaan jo ennakolta päättänyt niin tehdä. Hän nousi reippaasti, ja oli mahdotonta olla huomaamatta heti hänen ja Cantilupen välistä vastakohtaa. Hänen joustava, suora vartalonsa, hänen luja leukansa, hänen rehevät eleensä, hänen kirkkaasti helkkyvä äänensä ilmaisivat erinomaisen selvästi sitä älyn ja tarmon voimaa, jota hänessä oli enemmän kuin kenessäkään, jonka olen tavannut. Hän alotti epäröimättä, ja koko hänen puheessaan ilmeni sitä harjoitettua ja helposti sujuvaa kaunopuheisuutta, jonka mestareja hän oli.
»Olen varma siitä», hän sanoi, »että minua uskotaan, kun juhlallisesti vakuutan, ettei mikään olisi minulle ikävämpää kuin se ajatus (jos minun täytyisi se omaksua), että niistä liberaalisista toimenpiteistä, joista uskon kansamme onnen ja tosimenestyksen riippuvan, seuriona johtuu äsken istuutuneen ystävämme kaltaisten miesten luopuminen julkisesta elämästä. Tarvitsemme maamme kaikkia älyllisiä ja siveellisiä voimia, ja niiden joukossa vakaumukseni mukaan vanha maalaisaatelismieskanta ei suinkaan ole vähäarvoisimpia ja vähimmin hedelmällisiä. Pahoittelen loordi Cantilupen poistumista valtiolliselta kilpatanterelta niin hyvin yleisistä kuin persoonallisistakin syistä; ja mielipahaani vain lieventää — ei suinkaan poista — se, että näen, kuinka hyvin, kuinka arvokkaasti ja kuinka onnellisesti hän käyttää rehellisesti ansaittua joutoaikaansa. Mutta ilokseni tiedän, että meillä yhä vielä on, ja uskon että meillä edelleenkin on oleva kansakunnan suuressa neuvostossa miehiä, jotka edustavat hänen etevää tyyppiään ja perintäkehitystään, yhtenä ja sangen tärkeänä valtion suuren koneiston vipusimena ja hillikkeenä.
»Vaan kun hän sille etevälle yhteiskuntaluokalle, jonka jäsen hän on, vaatii — tai kenties minun tulisi mieluummin sanoa toivoo — todellista ja pysyväistä ylivoimaa valtiossa, niin siinä minun täytyy, sen myönnän, hänestä erota. Enkä edes voi hyväksyä hänen esittämäänsä teoriaa määrätystä ja pysyväisestä etupiirien edustuksesta. On kyllä totta, että yhteiskunta Korkeimman Olennon salaperäisestä sallimuksesta on ihmeellisesti kokoonpantu mitä erilaisimmista aineksista ja luokista, jotka vastaavat ihmiselämän eri tarpeita ja pyrintöjä. Ja onhan vanha teoria, suurten nimien tukema — Platonin, kunnioitetun mestarini, ja Aristoteleen, valtiotieteen perustajan —, että valtiomiehen tehtävänä on järjestää noita muuten eripuraisia aineksia niin, että ne valtioruumiissa yhtyvät täydelliseen ja muuttumattomaan sopusointuun. Tämän katsomustavan mukaan yhteiskunnan mahtavat urut ovat niin laaditut, että niistä voi soida vain yksi, yksinkertainen akordi; ja lainlaatijain asiana on vain virittää koneistoa niin, että se akordi soi siitä puhtaana. Jos Platon olisi voinut toteuttaa teoriansa, olisi hänen suuri, yhteinen akordinsa, tuottajain, taistelijain ja ajattelijain kolmisointu, yhä soinut yksitoikkoisesti läpi aikakausien kaikkialla missä ihmisiä olisi kokoontunut yhdyselämään. Epäilemättä hänen ajattelemansa sopusointu oli kaunis. Mutta niissä epäsoinnuissa, jotka hän olisi tahtonut vaientaa, vaan jotka yhä enenevällä voimalla jyrisevät ja ryskävät hänen päiviltään meidän aikoihimme asti, kautta aikojen kaikuvan holvin, niissä ilmenee mielestäni mahtavampi sopusointu kuin mikään, minkä hänkään kykeni kuvaelemaan, ja mutkikkaassa jaksossaan ne kutovat maailmansymfonian peruskaavan, symfonian, joka on niin ylevä, että karkeammat aistimme vain osittain kykenevät sitä havaitsemaan ja vain kuolemattomien henkien puhdas intelligenssi riemumielin sen tajuaa. Onkin perusvikana kaikissa mielikuvituksellisissa valtio-opeissa — ja vielä paljoa enemmän sellaisissa, jotka ikuistavat nykyistä todellisuutta kivettymäksi sitä edes ihantelematta — että vaikka ne olisivatkin täydellisiä, niiden täydellisyys soveltuu vain yhteen ainoaan oloehtojen järjestelmään: jos ne voisivat ikuistuttaa itsensä, ne ikuistuttaisivat myös nuo oloehdot, joiden olisi tullut olla vain lyhyitä ja ohimeneviä sukumme historian vaiheita. Jos Platonin olisi ollut mahdollista perustaa pitkin koko asuttua maapalloa filosofisten kaupunkiensa kultainen sarja, niin hän olisi iäksi takonut maailmaan kiinni orjuuden ja kastilaitoksen, sinetillä sulkenut ne lähteet, joista tiede ja keksintä kumpuavat, ja kytkenyt ikuiseen hervottomuuteen sen mahtavan valtakuntahengen, mikä yksin on kyennyt järjestämään yhteistä yleishyödyllistä päämäärää varten tämän kasvavan olion, ihmiskunnan, uppiniskaiset ja kapinoitsevat jäsenet. Ja jos Platonin kaltaisen miehen mielikuvitus toteutettuna olisi näin kuolettanut edistyksen idut, mitä meidän tulee sanoa, kun meidän itsemme vertaiset miehet tyrkyttävät luonnon hedelmällisyydelle omien epätäydellisten mittakaavojensa rajoituksia ja sääntöjä? Meidän olisi parempi antautua nöyrästi luonnon johdettaviksi ja niin sovelluttaa laitoksemme, että ne niin vähän kuin mahdollista ehkäisevät niitä liikkeitä ja voimia, jotka ovat niissä vaikuttamassa. Sillä olemmehan nykyään oppineet tietämään, että korkeampi kohoaa matalammasta taistelun avulla, ja näyttääpä siltä, kuin ei luontokaan ohjaisi vaan pysyisi vain katselijana, sen maailman kohotessa tuskallisin ponnistuksin kaaoksesta. Emme näe sen sekaantuvan äkillisin innonpuuskin asioiden menoon seisottaakseen määrähetkellä luomisen käymisprosessia, emme näe sen kurottavan kättänsä, kun se näkee jäälinnun välkkyvät värit tai ruusun loisteen, käskeäksensä sen kehityskulun pysähtyä, mikä tahtoisi ne hävittää; emme näe sen noiden alempain muotojen täydellisyyden vuoksi uhraavan ihmisen jalompaa epätäydellisyyttä — ihmisen, tai niiden olioiden, jotka kenties ovat odottamassa ihmisen takana (tai hänen yläpuolellaan). Luonto katsoo aina päämäärää kohti; ja niin tulisi meidänkin valtiollisessa toiminnassamme tehdä, pyrkien laitoksillamme saattamaan ilmi niitä voimia, joidenka kanssa olemme tekemisissä, emmekä niitä rajoittamaan. Meidän valtiojärjestyksemme tulisi kasvaa yhteiskunnan elävän kudoksen päälle niinkuin nahka. Sillä keitä me olemme, sanoaksemme toiselle miehelle: »mene kyntämään», toiselle: »pidä kauppapuotia», kolmannelle: »johda valtiota», sanoaksemme liikemiehelle: »niin tai niin suuri valta sinulla on oleva», ja maanviljelijälle: »niin tai niin suuri sinulla?» Ei! Sanokaamme mieluummin jokaiselle: »hanki itsellesi se paikka, minkä voit, käytä sitä vaikutusvaltaa, jota kykenet saavuttamaan». Meidän valtiojärjestyksemme ilmaiskoon yhteiskunnassamme vaikuttavien voimien painosuhteet; niiden muuttuessa muuttukoon niiden kanssa myös vallanjako! Tämä on liberalismin uskontunnustus; sitä tukee itse luonto, sen on vahvistanut, tahtoisin nöyrästi kunnioittaen sanoa, itse Kaikkivaltias Luoja, ihmeellisen luomakuntansa järjestyksessä.
»Mutta tämä usko ei tasoita eikä hävitä. Ei kukaan, ei edes itse Cantilupe, voi pitää vanhaa kruunuamme, perinnöllistä aatelistoamme suuremmassa kunniassa kuin minä. Ne tulevat, niin kauan kuin ne sitä ansaitsevat — ja toivon niiden kauan sitä ansaitsevan — säilyttämään arvokkaan sijansa kansan sydämissä ja tunteissa. Tahtoisin vain niiden rinnalla hankkia sijaa kaikille aineksille ja etupiireille, jotka saattavat syntyä yhteiskunnallisten voimain toiminnan luonnollisessa kulussa. Mutta ne tulevat olemaan aivan liian mutkikkaasti toisiinsa kutoutuneita, niiden suhteellinen paino ja tärkeys muuttuvat liian nopeasti, jotta ihmisäly voisi yrittää jollakin keinotekoisella suunnittelulla saattaa tasapainoon ja sovittaa niiden vastakkaisia vaatimuksia. Avattakoon jokaiselle — järjellisten rajojen sisäpuolella — sama tie valtiolliseen vaikutusvaltaan, ja saakoon jokainen, kykynsä ja halunsa mukaan, toisiin yhtyneenä tai yksikseen, käyttää niitä mahdollisuuksia, joita niin auliisti heille suodaan. Tämä on sen politiikan perussävel, jota olen johdonmukaisesti noudattanut siitä asti kun ensin ryhdyin julkiseen elämään ja jota olen valmis noudattamaan loppuun asti, vaikkapa loppuna olisikin se yleinen äänioikeus, joka edellistä puhujaa niin pelottaa. Hän sanoo sen olevan kevytmielistä luovutuspolitiikkaa. Mutta kelle asiat luovutetaan? Kansalle! Kysytään, luotammeko kansaan? Minä luotan; hän ei! Rohkenen olla sitä mieltä, että siinä on varsinainen erotus välillämme.
»Niin, en häpeä sitä tunnustaa, minä luotan kansaan. Mihin muuhun voisin luottaa, jollen voisi luottaa siihen? Mitä kansa on muuta, kuin sitä muodostavain kansalaisten lahjojen, kykyjen, hyveiden yhtynyt kokonaisuus? Näiden lahjojen hyödyllinen käyttäminen, näiden kykyjen esille manaaminen, liikkuma-alan ja toimintatilaisuuden tarjoominen näille hyveille, sehän on ja sen täytyy olla jokaisen suuren ja jalon politiikan päämäärä ja tarkoitusperä; ja tätä tarkoitusperää olen koettanut palvella voimieni takaa, toivoakseni en maltittomasti enkä kärsimättömästi, vaan järjellisen ja varman uskon hengessä.
»Sellainen on minun käsitykseni liberalismista. Mutta jos liberalismilla on tehtävänsä kotimaassa, niin sen periaatteet ovat yhtä tärkeät kansainvälisten suhteiden alalla. En aio nyt laskea ulkopolitiikan myrskyiselle merelle. Yhtä kohtaa tahdon kuitenkin kosketella, koska edellinen puhuja on sen maininnut, ja se on ulkomaankauppamme. Ei millään inhimillisen toiminnan alalla — sen rohkenen sanoa — kaikkivaltiaan Luojan tarkoitukset ole selvempiä kuin juuri tällä, työn tuotteiden vaihdon alalla. Jokaiselle asutun maapallon osalle on suotu omat erikoiset lahjat ihmiskunnan hyödyksi ja iloksi; jokaiselle kansakunnalle oma erikoinen kyky, omat sille soveltuvat mahdollisuudet. Yhtä hyvin kuin maailma on luotu työtä varten, se myös on luotu tuotteiden vaihtoa varten. Poikki valtameren, jonka yli ihmistaito kukistamattomalla sitkeydellään on saanut aikaan siltoja, uuden maailman viljavarat tyhjentymättömässä hedelmällisyydessään kutsuvat vanhan maailman rautaa ja terästä, kojeita ja koneita. Austraalian rajattomien tasankojen lammaslaumakuninkaat, Intian maanraataja, Georgian ja Carolinan, Anneksi nykyään vapaa neekeri ruokkivat Manchesterin ja Bradfordin tehtaita ja kangaspuita ja saavat niiltä ravintonsa. Pall-Mall hankkii itselleen iloa Ranskan ja Espanjan viinitarhain tuotteista, ja italialainen talonpoika käy puettuna Leicesterin kankurin kutomiin kankaisiin. Kultainen ketju tekee kierroksensa, hopeaämpärit kohoavat ja laskeutuvat, täyttyessään ja ylitsevuotaessaan toinen laskee toiseen sitä virtaa, joka pulppuaa luonnon runsaudensarvesta. Sellainen on se laki, minkä maailman kohtaloita hallitseva Valta on säätänyt; eivätkä ihmisten kaikki sekaantumiset Hänen hyviin tarkoituksiinsa pysty kokonaan ehkäisemään niiden onnekasta vaikutusta eivätkä tekemään sitä tyhjäksi. Kuitenkin ovat sokea voitonhimo ja kansalliskiihkon typerät käsitykset, niin paljon kuin se on ollut niille mahdollista, sotkeneet suuren koneiston pyöriä ja hampaita, häirinneet sen työtä ja supistaneet sen tuloksia. Ja jos tällä suurella kansakunnalla on oikeus jostakin ylpeillä, niin siitä, että se se on ensinnä hävittänyt nurinpuolisen keksintäkyvyn rakentamat raja-aidat ja sulut ja päästänyt vihantien vainioittensa jokaiseen ojaan kaupan kirkkaan ja hedelmöittävän virran.
»Totisesti, sillä on ollut palkintonsa! Tutkikaa aikakirjoja: turhaan niistä etsitte niin ääretöntä, niin yhtämittaista, niin kasvavaa menestystä, kuin se on, millä tämä maa on ollut siunattu historiansa viimeisellä vuosisadanpuoliskolla. Edellinen puhuja kyllä myönsi, että on tapahtunut tällainen rikkautemme kasvaminen. Mutta hän valitti, ettemme olleet ottaneet ollenkaan lukuun niitä muutoksia, joita uusi järjestys saapi aikaan kansamme luonteessa ja elämäntavoissa. Se on totta, ja maltiton olisi se mies, joka uskaltaisi ennustaa ja määrätä tämän politiikan kaukaisempia tuloksia, — tai koettaisi peljästyneenä välttää vapauden seurauksia, sentähden ettei hän voi ennakolta tietää niiden laatua. Kellähän meistä olisi rohkeutta — jos olisikin valtaa — säätää kansalle kaikeksi iäksi sen taloudellisen elämän muoto, sen luonteen laatu, sen toiminnan suunta? Luonnon kohdussa lepäävät mahdollisuudet ovat suuremmat kuin me voimme arvioida; voimme ainoastaan helpottaa niiden syntymistä, meidän ei ole sallittu määrätä niiden anatomista laatua. Nykyisyyden vammat vaativat nykyisyyden parannuskeinoja; mutta kukaan ei voi ennakolta määrätä tehokkaita keinoja tulevaisuuden tarpeiden varalle. Ja sillävälin, mitä syytä on pelkoon? Tunnustan, etten näe yhtäkään. Vapauden politiikan ovat, sen väitän, oikeaksi todistaneet sen tulokset. Ja niin varmasti luotan tähän, että uskon sen ajan jo lähestyvän, jolloin muut kansat kavahtavat vihdoin näkemään omat tosi-tarpeensa ja ryhtyvät jäljentämään meidän taloudellista lainsäädäntöämme, yhtä hyvin omaksi edukseen kuin meidänkin eduksemme. Näen sen ajan lähenevän, jolloin maailman kansakunnat, luopuen valtiollisista vihoistaan, yhtyvät kaupan rauhalliseen kilpailuun, — ajan, jolloin nuo kansallisuuden raja-aidat, jotka ovat ihmissuvun lapsuusiän ilmiöitä, sulavat ja hajoavat tieteen ja taiteen päivänpaisteessa; jolloin tykkien jyrinän voittaa kangaspuiden pehmeämpi jyskintä, ja käsityöläisen etunahka ja talonpojan mekko tuottavat enemmän kunniaa kuin sotamiehen punaverka; jolloin kaupan yleismaailmalliset armeijat astuvat surman sotajoukkojen sijalle; jolloin ihmisen tietämättömyys, hulluus ja pahuus eivät enää erota sitä, minkä Jumala on liittänyt yhteen; jolloin yhden työ ja keksintö tulee kaikkien perinnöksi, ja maan kansat eivät enää törmää yhteen taistelutantereella vaan valitsemiensa edustajain välityksellä yhtyvät — kuten suurimman runoilijamme ihmenäyssä — 'Ihmiskunnan parlamenttiin, maailman liittoon.'»
»Parliament of man, the Federation of the World». (A. Tennysonin »Locksley hall» nimisestä teoksesta).
REUBEN MENDOZA, Vanhoillinen.