Part 5

»Muodostaessaan siten itsensä uuden maailman kuvaksi amerikkalaiset ovat kuitenkin katsoneet voivansa käyttää edukseen sellaisia menneisyyden saavutuksia, jotka saattavat olla heille hyödyksi heidän uudessa tehtävässään. He ovat hyljänneet meidän ihanteemme ja mittakaavamme; mutta he ovat lainanneet meidän pääomamme ja meidän keksintömme. He ovat siten voineet — ja se on jotakin maailmanhistoriassa ennen tuntematonta — heti alusta ryhtyä taisteluunsa luontoa vastaan valmiiksi taotuilla aseilla. Niistä aineellisista tuloksista, joita he siten ovat kyenneet saavuttamaan, minun on sitä tarpeettomampi puhua laajalti, koska he itse pitävät huolta siitä että saamme niistä niin täydelliset tiedot. Mutta saattaa olla mielenkiintoista panna merkille eräs tärkeä heidän henkisessä elämässään ilmenevä seuraus, joka yleensä on jäänyt tarkastajilta huomaamatta. Amerikka saa kiittää Europpaa siitä, ettei se ole koskaan seisonut voimatonna luonnon edessä; siksi se ei koskaan ole tuntenut pelkoa; siksi se ei ole koskaan tuntenut kunnioitusta; ja siksi se ei ole koskaan kokenut uskontoa. Saattaa näyttää eriskummaiselta kun lausutaan sellainen väite puritaanisien jälkeläisistä; enkä ole unohtanut että Amerikka on lahkojen maa, Joseph Smith'in seuraajista rouva Eddyn kannattajiin asti. [Joseph Smith'in seuraajat = mormonit; rouva Eddyn kannattajat = n.s. Christian Science'n tunnustajat.] Mutta juuri sellaiset ilmiöt valaisevat väitteeni. Kansa, joka tuntisi mitä uskonto on, europpalaisessa merkityksessä, kansa, jonka juuret olisivat kasvaneet maaperässä, minkä ovat muodostaneet henkiset taistelut, peikkoja vilisevien metsien tai Niilin-viereisten hieta-aavikkojen kiusaukset ja ihmenäyt, keskiyöstä alkavat valvonnat, lihan ruoskinnat, aavain katedraalien valitusveisuut ja juhlallisesti värilliseen valoon kiedotun ehtoollisleivän ihme — sellainen kansa ei olisi koskaan omaksunut 'Kristillistä tiedettä' uskontona. Ei! Uskonto on Amerikassa juureton loiskasvi. Ne kysymykset, jotka ovat pitäneet Europan mielet vireillä hamasta sen historian aamusarastuksesta asti, joista se on taistellut rajummin kuin vallasta ja vapaudesta, joiden vuoksi se on paastonnut erämaissa, tuntenut kuoleman tuskia kammioissa, kärsinyt ristinpuussa ja roviolla, joiden vuoksi se on uhrannut rikkautta, terveyttä, elämän mukavuutta, älyä, elämää, kysymykset, jotka koskevat maailman tarkoitusta, sielun alkuperää ja päämäärää, kuolemantakaista elämää, jumalan olemassaoloa ja hänen suhdettaan maailmankaikkeuteen — ne ovat Amerikan kansalle yksinkertaisesti olemattomia. Ne ovat heille yhtä käsittämättömät kuin pallo on 'Pintamaan' asukkaille. [»Pintamaa» (»Flatland»), oletettu maa, jossa kolmesta ulottuvaisuussuunnasta muka tunnetaan vain ne kaksi, jotka muodostavat tasapinnan.] Koko se ulottuvaisuussuunta on heille tuntematon. Heidän terve ja roteva älynsä rajoittuu tämän maan olioihin. Heidän uskontonsa, jos heillä sitä on, — on, sen nimen mukaan jonka he, luullakseni, sille antavat, 'raitismielisyyttä'. Tämä raitismielisyys on siinä, että ollaan välittämättä mistään, mikä voisi herättää epäilyksiä olemisen arvosta ja siten ymmärrettävästi lamauttaa toimeliaisuuden. 'Syökäämme ja juokaamme' he sanovat reippaan ja vankan uskon vilpittömyydessä, jättäen joutavana ja epäraittiina sikseen tuon mieltä masentavan jatkon: 'sillä huomenna meidän on kuoltava'. Tosiaankin! Mitä kuoleman on tekemistä 24:kerroksisten rakennusten, maailman nopeimpien junien, meluisampien kaupunkien, hääriväisimpien ihmisjoukkojen kanssa, ylipäätään suurimman, erinomaisimman ja kiihtyneimmän kanssa kaikesta mikä on olemassa? Amerikka on heittänyt uskonnon; ja koska Europan historiassa uskonto on ollut kaiken muun pohjana, Amerikka on sen mukana heittänyt koko Europassa kehittyneen henkisen elämän järjestelmän. Kirjallisuutta, esimerkiksi, ja taidetta ei ole olemassa Atlantin tuolla puolen. Tiedän kyllä, että Amerikassa kirjoitetaan kirjoja ja maalataan tauluja. Mutta amerikkalaisten kirjat eivät ole kirjallisuutta eivätkä heidän maalauksensa taidetta, paitsi mikäli ne edustavat himmeätä europpalaisen perintäkehityksen varjoa. Tosiamerikkalainen henki ei tiedä mihin niitä käyttää. Ja joskin siellä — niinkuin täytyy silloin tällöin tapahtua 80 miljoonan väestön keskuudessa — joskus syntyy henkilö, jolla on taiteilijan vaistot, niin hän työntyy auttamattomasti Europpaan. Sieltä hän saapi kasvatuksensa ja innoituksensa, ja siellä yksin hän voi elää, havaita ja luoda. Että asian luonnosta täytyy olla niin, on ilmeistä, kun muistamme että taiteen henki on omaa etua pyytämätön havaitseminen, kun sitä vastoin Amerikan henkenä on himokas voiton haenta. Olen kyllä huomannut, että amerikkalaiset luulevat voivansa tuottaa kirjallisuutta ja taidetta niinkuin tuottavat kivihiiliä ja terästä ja polttoöljyä, käyttämällä tarkoituksenmukaisesti älyä ja pääomaa; mutta siinä he tekevät itselleen vääryyttä. Ne ominaisuudet, jotka ovat tekemäisillään heitä maailman herroiksi, vaikuttavat sen, että he eivät kelpaa vähäpätöisempiin ja vähemmän vakaviin pyrkimyksiin. Tulevaisuus on heille hissien, puhelimien, voimavaunujen, lentokoneiden valtakunta. Älkööt turhaan, kuluneiden perintäoppien eksyttäminä, kääntäkö huomiotansa taaksepäin, europpalaisten vanhaan taivaan valtakunnan unelmaan. 'Excudent alii' sanokoot; 'Europalle jääköön kirjallisuus ja taide; tu regere argento populos, Morgane, memento, Amerikka hallitkoon maailman trusteilla ja renkailla'.

[Excudent alii = muut tulevat muovailemaan; tu regere argento populos, Morgane memento = sinä Morgan, muistaos hallita kansat rahalla. Viittaus Vergiliuksen tunnettuihin sakeisiin (Aeneidi VI, 847 seur.):

Excudent alii spirantia mollius aera, credo equidem, vivos ducent de marmore voltus, orabunt caussas melius caelique meatus describent radio et surgentia sidera dicent: tu regere imperio populos, Romane, memento — hae tibi erunt artes — pacisque imponere morem, parcere subjectis et debellare superbos.]

Sillä se on Amerikan todellinen osa; ja että se ymmärtää sen siksi, sen todistaa se, että se niin päättäväisesti on tukehuttanut kaikki hyödyttömät harrastukset. Jokaisen henkisen toiminnan, mikä ei tähtää omaan etuun, se on ankarasti hyljännyt. Europassa nautimme hengen toimista sinänsä; annamme mielemme liikkua jonkun aiheen ympärillä pelkästään huvin vuoksi; tunnustamme hyväksi tiedon sen itsensä vuoksi; annamme arvoa pilalle ja sukkeluudelle. Mutta se kaikki on Amerikassa tuntematonta. Vaikka amerikkalaiset ovat maailman älykkäin kansa, he ankarasti rajoittavat älynsä keinojen sovittamiseen tarkoitusperiin. Itse tarkoitusperistä he eivät koskaan salli itsensä miettiä. Sentähden, vaikka he tekevät laskelmia, he eivät koskaan ajattele; vaikka he keksivät, he eivät tee havainnoita; ja vaikka he puhuvat, he eivät koskaan pakinoi. Sillä ajatus vaatii mietiskelyä, havainto tarkkausta, pakina joutoaikaa; ja kaikki yhtäpitävästi vaativat sellaista oman edun pyynnin syrjäyttämistä, jolla ei ole amerikkalaisessa järjestelmässä mitään sijaa. Samasta syystä he eivät leiki; he ovat muuttaneet urheiluleikit tappeluiksi, vieläpä tappeluiksi, joissa jokainen ase on luvallinen, niin kauan kuin se on voittoisa. Amerikkalainen jalkapalloerä ilmaisee tyyppinä amerikkalaisen hengen; se on töykeä, tiukka, tieteellinen, tarmokas; ei mitään kuhnailua tiellä, ei mitään iloa pelin vaiheista, ei mitään myönnytystä, ei mitään armoa, vaan taistelua kuolemaan asti, tarkoitusperänä voitto, keinona kaikki ja mikä tahansa.

»Tuskin voi odottaa, että niin ankaran käytännöllinen kansa myöntää tunteille sen arvon, minkä europpalaiset ovat niille antaneet. Tuntemisen samoin kuin älynkään ei katsota lännessä olevan itsessään mikään tarkoitusperä. Eikä ole mielenkiintoa vailla se huomio, että amerikkalaiset ovat ainoa suuri kansa, mikä ei ole synnyttänyt ainoatakaan mainittavaa lemmenlyyrikkoa. Fyysillisesti samoin kuin henkisestikin he ovat kylmäluontoinen kansa. Heidän naisensa, joita niin suuresti ja epäilemättä niin täydestä syystä ihaellaan, ovat yhtä kovat kuin loistavat; niiden kimaltelu on jään kimaltelua. Tämmöisillä onnellisilla ominaisuuksilla varustettuina amerikkalaiset voivat välttää sen suunnattoman ajanhukan ja sen tarmon tuhlauksen, jota hienojen henkilökohtaisten suhteiden rakentaminen ja vaaliminen vaativat. He menevät naimisiin, tietenkin; he siittävät lapsia, he jatkavat sukua; mutta, sen tahtoisin empimättä sanoa, he eivät rakasta niinkuin europpalaiset ovat rakastaneet; he eivät tunnetta kehitä, eivät sitä erittele eivätkä siitä nauti, vielä vähemmin sitä ilmaisevat käytöksellä, liikkeellä, epigrammeilla, runoilla. Ja siitä johtuu se väristyksen tapainen, jota mielenliikutuksen käsittely amerikkalaisissa kertomuksissa tuottaa sivistyneelle europpalaiselle. Kirjailijat koettavat kuvata jotakin, jota eivät ole koskaan kokeneet, ja ympätä europpalaista perintö-aihetta sellaiseen sivistykseen, joka on kaikkia sen vaalimiseen ja tukemiseen tarpeellisia aineksia vailla.

»Tämä lyhyt amerikkalaisten elämänkäsityksen erittely on toivottavasti selvittänyt sen väitteen, jolla alotin, että nimittäin on turhaa sovelluttaa heihin yhtäkään niistä mittapuista, joita sovellutamme europpalaiseen sivistykseen. Sillä he ovat, tieten tai tietämättään, hyljänneet koko meidän arvojärjestelmämme. Mikä sitten heidän oma arvojärjestelmänsä on? Mitä he tunnustavat määrän pääksi? Tämä on mielenkiintoinen kysymys, jota olen matkoillani paljon miettinyt. Joskus olen ajatellut, että se on rikkaus, joskus että se on valta, joskus toimekkuus. Mutta eräs runoelma, tai ainakin runomittainen sepustus, joka Yhdysvalloissa joutui käsiini, nosti minussa uuden ajatuksen siihen kysymykseen nähden. Sellaisesta seikasta, en puhu kuin hyvin epäröiden; mutta luulen, että kirjoittaja oli oikeassa: että todellinen päämäärä, johon amerikkalaiset pyrkivät, on _kiihtyvä vauhti_. Olla aina liikkeellä, ja aina liikkua nopeammin, se se on heistä autuaaksi tekevä elämä. Ja he kun ovat onnellisesti irti kaikesta filosofiasta ja miettimisestä, ei heitä kiusaa kysymys: mihin? Jos heiltä joskus europpalaisten taholta kysytään mihin tuo nopea vauhti tähtää, niin heidän ainoana tunteenaan on vilpitön kummastus. Mitä, he vastaavat; ollaan nopeassa vauhdissa! Ja mitä muuta olisikaan sanottavaa? Siitä johtuu, että he halveksivat joutoaikaa, jota europpalaiset pitävät niin suuressa arvossa. Joutilaana olo, sen he tuntevat, on jonkunmoista paikalla seisomista, tuota anteeksiantamatonta syntiä. Siitä myös heidän vastenmielisyytensä leikkiä, pakinoimista, kaikkea sellaista kohtaan, mikä ei ole tointa. Kysyin kerran eräältä amerikkalaiselta, joka juuri oli minulle kuvannut uuraan elämänjärjestyksensä, missä kohden tulee hauskuuden vuoro. Hän vastasi empimättä ja epäröimättä, ettei sen vuoro tule koskaan. Kuinka se olisikaan voinut tulla? Sehän voisi ainoastaan vaikuttaa jarruna; ja kiihtyvän vauhdin jarruttaminen on viimeinen asia, jota amerikkalainen henki voisi sietää.

»Amerikkalainen henki, sanoin. Mutta itse asiassa — ja siihen huomautukseni varsinaisesti kärjistyvät — mitä Amerikka on, siksi Europpa on muuttumaisillansa. Me jotka istumme täällä, Wilsonia tietysti lukuunottamatta, edustamme menneisyyttä, emme tulevaisuutta. Oli meidän kutsumuksemme poliitikon, professorin, lakimiehen, lääkärin, mikä tahansa, meidän arvosteluamme määrää vanha, arvoasteikko. Äly, kauneus, mielenliikutus ovat ne asiat, joita pidämme kallisarvoisina; rikkaudesta ja edistyksestä emme pidä väliä, paitsi mikäli ne johtavat niihin. Ja siten me, niinkuin ne miehet, jotka puhuivat ennen minua, rohkenemme arvostella ja epäillä, missä uuden ajan ihminen, amerikkalainen tai europpalainen, yksinkertaisesti ja epäröimättä omaksuu. Olisi turhaa, jos siitä moittisimme itseämme; olisi turhaa sitä edes valittaa; meidän tulisi yksinkertaisesti ja objektiivisesti todeta, että asianaika on mennyt meiltä ohi. Kaikki, mitä sanomme, voi olla totta; mutta se ei tehoa mihinkään. 'Totta on', tulevaisuuden mies sanoo: 'meillä ei ole uskontoa, ei kirjallisuutta, ei taidetta; emme tiedä mistä tulemme emmekä mihin menemme; mutta — ja se on tärkeämpää — emme siitä välitä. Mitä me tiedämme on, että riennämme nopeampaa vauhtia kuin ikinä kukaan ennen meitä, ja että kaikesta päättäen voimme toivoa rientävämme yhä nopeammin ja nopeammin. Kysyä mihin, se on ainoa asia, jota me pidämme herjauksena. Maailmankaikkeuden perusaate on kiihtyvä vauhti, ja me olemme sen ilmaisuja; se mikä ei liiku yhä nopeampaa vauhtia, se on häviöön tuomittu; ja jollemme voi vastata perimmäisiin kysymyksiin, niin sitä tarvitsee sitä vähemmin valittaa, koska muutaman vuosisadan kuluttua ei ole jäljellä ketään, joka sellaista kysyy.'

»Sellainen on se kanta, jonka luulen tulevaisuuden kannaksi, idässä yhtä hyvin kuin lännessäkin. En väitä että se minua miellyttää; mutta sen tunteminen antaa omalle asemalleni erikoisen kirpeyden. Iloitsen siitä että synnyin aikakauden lopulla, että seison niin sanoakseni huipulla, juuri ennen suistumista alas laaksoon, ja että katsahtaessani taaksepäin voin nähdä kaikki menneet aikakaudet ja koota ne yhteen silmäykseen. Iloitsen siitä, että ystäviäni ovat Sokrates ja Platon, Dante, Michelangelo, Goethe, eivätkä herrat Carnegie ja Pierpont Morgan. Iloitsen siitä, että olen elähtäneen kansan lapsi ja että istun samassa pöydässä henkilöiden kanssa, jotka melkein viimeisinä miehinä edustavat vuosisatain sivistyksen hengenviljelystä, oppia ja ihanteita. Pidän menneisyyden perintäkehitystä parempana kuin tulevaisuuden, — annan sille sitä enemmän arvoa, koska se on tulevaisuuden kehityksen vastakohtana; ja olen sitä paremmalla mielellä, koska tunnen olevani vapautettu kaikesta vastuunalaisuudesta sukupolviin nähden, joiden ihanteita ja mittakaavoja en kykene oivaltamaan.

»Kaikki tämä osottaa tietenkin vain, etten ole sitä väkeä, jota Wilson on niin sattuvasti kuvannut 'uutena sukupolvena'. Mutta toivon ettei älyllinen käsitykseni ole omasta asemastani johtuvien seikkojen värittämä, ja että olen selvästi ja objektiivisesti kuvannut, mitä edistys todellisesti on. Ja mielessäni tämä ylväs tietoisuus istuudun jälleen paikalleni.»

PHILIP AUDUBON, Liikemies.

Nämä loppusanat otettiin vastaan hälinällä, jossa oli sekaisin naurua, hyväksymistä ja vastalauseita. Keskellä melua johtui mieleeni, että seuraavaksi puhujaksi oli valittava Audubon. Sen aiheutti se seikka, että Ellis, kuten luulin, tuiman pahantuulenpurkauksen varjossa oli tehnyt varsin pelottavan hyökkäyksen edistysoppia vastaan, sellaisena kuin yhteiskunnallisten uudistajani harrastajat sitä oppia tavallisesti käsittävät. Hän oli niin sanoakseni antanut meille kielteisen ensimäiset sävelet. Mutta Audubon, sen tiesin, oli soittava sävelmän loppuun asti; ja mielestäni oli parasta, että saimme sen kokonaisuudessaan ja että saimme sen ennenkuin muiden puhujain olisi myöhäistä koettaa sitä oikaista. Audubonilla oli jokin liiketoimi Cityssä, enkä voi sanoa, mitenkä hänestä oli tullut seuramme jäsen, sillä hän osotti jyrkkää vastenmielisyyttä kaikkea filosofoimista vastaan. Siitä huolimatta hän oli säännöllisesti kokouksissamme mukana ja puhui hyvin, vaikka tosin aina siihen henkeen, ettei ollut muka mitään, josta kannatti puhua. Tässäkin tilaisuudessa hän tapansa mukaan osotti jonkinmoista vastahakoisuutta, ennenkuin hän nousi; ja vaikka hänet oli jo saatu taipumaan, hän, luonteenomaisesti kyllä, alotti vastalauseella:

»En ymmärrä, miksi pitää olla sääntönä, että jokaisen täytyy puhua. Luulen sanoneeni jotakin sentapaista ennenkin» — mutta tässä hänet keskeytti yleinen huuto, että hän oli sanonut sen aivan liian usein; hän silloin jätti sen asian sikseen, mutta pysyi vastalauseen sävyssä. »Ette ymmärrä», hän jatkoi, »missä vaikeassa asemassa olen, varsinkin tämänlaatuisessa keskustelussa. Minun kantani eroaa jyrkästi teidän muiden kannastanne, ja kaikki, minkä sanon, rikkoo pakostakin tässä vallitsevan äänilajin. Te pelaatte mitä katsotte elämän peliksi, ja pelaatte sitä halukkaasti. Mutta minä pelaan vain pakosta — jos sitä on sanottava peliksi, kun mies ajetaan ulos kentälle tuulella ja tyynellä, eikä häntä koskaan päästetä sisään. Taikka oikeastaan peli on enemmän tenniksen kuin cricketin kaltainen, ja me olemme pikkupojat, jotka noutavat palloja, ja se on mielestäni kirotun nöyryyttävää työtä. Ja varmasti teidän kaikkien täytyy ajatella samoin. Tietenkään ette mielellänne sitä myönnä. Ei kukaan sitä tee. Puhujalavalla, sanomalehdistössä, yksityisissä keskusteluissakin vallitsee salasopimus: tulee olla vaiti ja julkeasti teeskennellä. Totuus pääsee ilmi vain harvoina hetkinä, kun joitakuita miehiä joutuu yhteen tupakkahuoneessa. Mutta kun se tulee ilmi, niin on loppusäväyksenä aina sama: 'cui bono, cui bono?' [»Kenen hyödyksi?»] En pane itselleni suurta arvoa, mutta jos jostakin ylpeilen, niin siitä, etten ole koskaan antautunut petettäväksi. Aikaisimmilta ajoilta, joita voin muistaa, olen ollut selvillä siitä, mitä tämä maailma oikeastaan on. Ja kaikki elämänkokemukseni ovat vahvistaneet tuon ensimäisen välittömän vakaumukseni. Ettei muilla ihmisillä näy olevan samaa vakaumusta, on minulle alituisena kummastuksen aiheena. Mutta toden totta, ja haluamatta olla julkea, uskon sen johtuvan siitä, että he tahtovat tulla petetyiksi, vaan minä en. He aikovat, millä hinnalla tahansa, olla onnellisia tai hartaita tai miksi he mieluimmin tahtovat sitä sanoa. Enkä sano etteivät ole älykkäitä omassa sukukunnassaan. Mutta minä en ole sellaiseksi luotu; minä näen asiat sellaisina kuin ne ovat, ja näen, että ne ovat sangen pahat; siinä kohden olen toista mieltä kuin luoja.

»No niin, tullakseni tämän illan keskusteluaineeseen ja omaan kantaani siihen nähden: olette kaikki tyyni otaksuneet, niinkuin teidän tietenkin on täytynyt otaksua, että asiat ovat sen arvoisia, että niitä kannattaa harrastaa. Entä jolleivät olekaan sen arvoisia? Mitä silloin tulee kaikista tarkoitusperistänne, kaikista näkökohdistanne, kaikista probleemeistanne ja väittelyistänne? Se peruskohta, josta kaikki olette yksimielisiä, niin eri mieltä kuin olettekin yksityisseikoista, on, että asiat voidaan saada paremmiksi ja että maksaa vaivan parantaa ne. Mutta jos joku kieltää molemmat nämä olettamukset, kuinka silloin käy kaiken sen, mikä on niiden perustukselle rakennettu? Ja minä kiellän ne; eikä siinä kyllin; en voi käsittää, mitenkä kukaan on saattanut koskaan ne omaksua. Jollei lähestyttäessä kysymystä oltaisi järjettömästi taipuvaisia optimismiin, ei koskaan voitaisi kuvailla, että millään todella tärkeällä alalla on olemassa mitään sellaista kuin edistys. Vai tehoavatko meihinkin, täällä oleviin, sellaiset typerät ja merkityksettömät tosiasiat kuin puhelimet ja automobiilit? Luulisin Ellis'in sanoneen kylliksi hajoittaakseen sellaiset harhakäsitykset, enkä halua jauhaa ikävää seikkaa. Jos meidän on ylipäätään etsittävä edistystä, niin meidän on ymmärtääkseni etsittävä sitä ihmisistä. Enkä ole koskaan nähnyt mitään, joka todistaisi, että ihmiset ovat yleensä paremmat kuin ne ennen olivat. Päin vastoin luulen olevan todisteita siitä, että he ovat huonommat. Mutta joka tapauksessa, oletettunakin että voisimme saada asiat hiukan paremmiksi, mitä hyötyä olisi siitä tämänlaatuisessa maailmassa? Jos kaikkeuden koko rakenne on huono, mitä hyötyä on yksityiskohtien paikkailemisesta? Yhtä hyvin voisitte hukata aikanne uppoavan laivan salongin koristamiseen. Oletettuna että voitte parantaa omaisuuden jakautumisen ja kohottaa terveyden ja älykkyyden ja muiden semmoisten tason, oletettuna että huomispäivänä voitte panna toimeen sosialistisen valtionne, tai liberaalisen valtionne tai anarkkisen yhteistoimintanne, tai mikä suunnitelmanne onkaan — olisitteko silti ollenkaan paremmassa asemassa mihinkään tähdelliseen nähden? Varsinaisesti määräävät tosiasiat pysyisivät ennallaan. Ihmisiä esimerkiksi synnytettäisiin maailmaan kysymättä haluavatko sitä vai eivätkö. Ja yksistään se jo riittää koko asian tuomitsemiseksi. En ymmärrä, kuinka on mahdollista, etteivät ihmiset sen enemmän paheksu sitä heidän omanarvontuntonsa suoranaista loukkaamista, mikä sellaiseen asemaan sisältyy. Ei mikään voi sitä parantaa, ei mikään lieventää. Se on elämän perusehtoja.

»Jos siinä olisi kaikki, niin asianlaita olisi jo kylliksi paha. Mutta siinä on vain alku. Sillä se maailma, johon meidät niin loukkaavalla tavalla työnnetään, osottautuu umpimähkäiseksi ja epäjärjelliseksi. On tosin olemassa, sen kyllä tiedän, niin sanotut luonnonlait. Mutta, totta puhuen, en niihin usko. Tarkoitan, etten näe mitään syytä otaksua, että aurinko nousee huomenna taikka että vuodenajat jatkavat kulkuansa, tai että mikään, jota varmimmin odotamme, toteutuu tulevaisuudessa niinkuin se on toteutunut menneenä aikana. Me tyrkytämme maailmaan omat ennakkoluulomme järjestyksestä; ja näyttäähän maailmankaikkeus, sen myönnän, määräkohtaan asti sen mukaiselta. Mutta en siihen säännönmukaisuuteen luota. Liian monet seikat ovat kevytmielisen ja umpimähkäisen oikullisuuden todisteina. Miksei näennäinen järjestys voisi sekin olla joku oikku taikkapa harkitun salakavaluuden huippu? Eikä meillä missään tapauksessa ole mahdollisuutta edeltäpäin tietää tai välttää tapahtumia, jotka kipeimmin meitä koskevat, myrskyjä, kulkutauteja, tapaturmia, syntymisen onnettomuudesta alkaen, kuoleman vapautukseen asti. Ja kuitenkin, silmiemme edessä kaikki tämä, jota joka päivän jokainen hetki terottaa mieleemme, pysymme yleisen lain uskoon kiinni tarrautuneina; ja kaaoksen virtaan piirrämme uskontunnustuksemme: 'credo quia impossibile'.

»No niin, tämä on omaa kerettiläisyyttäni, enkä siinä ole löytänyt ainoatakaan aatetoveria. Mutta se ei tee mitään. Asiani on niin vahva, että minun on vara luopua toisesta tai toisesta sen yksityiskohdasta. Jos siis myöntäisin, että kaikkeudessa on järjestystä, niin mitenkä se tekee sen ollenkaan paremmaksi, jos järjestys on sellainen, että se tuottaa pahaa? Ja kuinka suuri se paha on, siitä minun on tarpeetonta puhua. Sillä sehän on ollut edellytyksenä kaikelle, mikä tänä iltana on sanottu. Jos tämä maailma olisi tyydyttävä maailma, niin ette kaikki haluaisi sitä muuttaa. 'Kuitenkin', voitte sanoa — niinhän ihmiset aina sanovat — 'jos on pahaa, niin on hyvääkin'. Mutta itse ne seikat, jotka ihmiset sanovat hyviksi, tekevät minut epätoivoiseksi maailman suhteen, vieläpä enemmänkin kuin ne, jotka he myöntävät pahoiksi. Kuinka kenkään, jolla on itsetuntoa, voi tyytyä, vieläpä kiitollisena tyytyä senlaatuisiin asioihin, joihin ihmiset tyytyvät, on minulle alituinen arvoitus. On kuin onkin maailman luoneen voiman suurin voitto, että joka viikko kokoontuu kirkkoihin uhrien laumoja lausumaan julki kiitollisuutensa 'luomisestaan, suojelemisestaan ja kaikista tämän elämän siunauksista'. Siunauksista! Mitkä ne ovat? Rahako? Vai menestys? Vaiko maine? En väitä olevani itse mitään parempaa kuin maailman lapsi, mutta että maailman lapset antavat niille asioille sen arvon, minkä he niille antavat, se menee yli ymmärrykseni. 'Olkoon', sanoo moralisti, 'mutta onhan aina olemassa velvollisuus ja työ'. Mutta mikä työn arvo on, jollei ole mitään, jota varten kannattaa työtä tehdä? 'Oi', sanoo runoilija, 'onhan olemassa kauneus ja lempi'. Mutta se kauneus ja se lempi, joita hän hakee, ovat jotakin, jota hän ei koskaan löydä. Se, minkä hän saa käsiinsä, on varjo, ei itse asia. Ja varjokin liehuu hänen ohitsensa ja väistyy ajan virtaa myöten.

»Ja juuri siinä on maailmanjärjestyksemme häijyyden lopullinen todistus. Aika itse asettuu meitä vastaan. Ne hetket, jotka ovat pahat, ne se venyttää loppumattomiksi; ne hetket, jotka saattaisivat olla hyvät, se ajaa rutosti tyhjään. Kaikki oikein arvokas on ylen katoavaista. Turhaan huudahdamme hetkelle: »Verweile doch, du bist so schön!» Ainoastaan raskaat tunnit ovat raskasjalkaiset. Siivekäs Psykhe jo syntymisensä hetkenä sairastaa häviämisen tuskia.

»Nämä ovat toki tosiasioita, eivätkä mielikuvitelmia. Miksi siis ihmiset kieltäytyvät katsomasta niitä suoraan silmiin? Tai, jos sen tekevät, heti kääntyvät pois rakentaakseen jonkun muunlaisen maailman? Sillä se on kaikista kummallisinta, että ihmiset keksivät järjestelmiä ja että nämä järjestelmät ovat optimistisia. On ikäänkuin he sanoisivat: 'Maailman täytyy olla hyvä; mutta, koska se ilmeisesti ei ole hyvä, niin sen täytyy todellisuudessa olla toinen kuin se on. Ja siitä johtuvat nuo eriskummalliset opit — niin surkeat, niin intomieliset, niin hullut —, opit iankaikkisesta hyvästä jumalasta, joka on luonut tämän pahan maailman, absoluuttisesta, joka ainoastaan ilmestyy relatiivisessa, todellisesta, jossa on niin paljoa vähemmän todellisuutta kuin ilmiömaailmassa. Tai, jos se kaikki hyljätään, siirrämme taivaamme iankaikkisuudesta aikaan, ja projisieraamme tulevaisuuteen sen täydellisyyden, jota emme löydä nykyisyydestä emmekä menneisyydestä. 'Totta kyllä', sanomme, 'paha maailma! Mutta kuinka hyväksi se tuleekaan!' Ja sen kuvittelun nojassa sukupolvi toisensa jälkeen ottaa hartioilleen taakkansa ja lähtee kulkemaan, koska erämaan takana täytyy olla joku luvattu maa, johon kerran muutamat meille tuntemattomat olijat saavat astua. Ikäänkuin mikään tulevaisuuden saavutus voisi tehdä tyhjäksi menneisyyden pahan, tai toisen täydellisentyminen voisi korvata toisen auttamattoman häviön!

»Niin pian kuin sellaisia aatteita vain lausuu ilmi, käy niiden takaperoisuus kouraantuntuvaksi. Ja siitä huolimatta ihmiset pysyvät niihin kietoutuneina. Miksi? En tiedä sanoa. Tiedän vain, että minua ne eivät pidä eivätkä voi pitää vangittuna; että katselen tämän maailman puuhia kuin muukalainen jostakin toisesta maailmasta; että olen teidän keskuudessanne mutta en teidän miehiänne; että teidän vaikuttimenne ja tarkoitusperänne ovat minulle tuiki ymmärtämättömät; ettette voi antaa niistä mitään selitystä, jossa näen mitään järkeä; ettei minulla ole mitään avainta sen arvoituksen ilmisaamiseksi, jonka te näytätte niin helposti ratkaisevan uskontonne, filosofianne, luonnontieteenne avulla; että teidän toiveenne eivät ole minun toiveitani, teidän pyrkimyksenne eivät minun pyrkimyksiäni, teidän periaatteenne eivät minun periaatteitani; että olen haaksirikkoinen enkä näe ympärilläni kuin haaksirikkoisia; että kuitenkin nämä, tarrautuneina kiinni tankoihinsa, sanovat ne hyviksi ja varmoiksi laivoiksi, puhuvat uljaasti satamasta, johon muka ovat onnellisesti purjehtimassa, ja upotessaankin viimeisellä henkäyksellään huutavat: 'katsokaa, olemme saapuneet perille ja omaisemme ovat odottamassa laiturilla!' Kuka, näin ollen, on hullu? Minäkö? Vai tekö? Minä voin ainoastaan ajelehtia ja odottaa. Saattaa olla, että näiden vesien takana on satama ja ranta. Mutta en voi suunnata kulkuani sinne, sillä minulla ei ole peräsintä, ei kompassia, ei karttaa. Te sanotte teillä olevan. Jatkakaa siis matkaanne, mutta älkää huutako minulle. Minun täytyy uida tai hukkua yksin. Ja paras, mitä voin toivoa, on, että pian uppoan unohduksen äärettömään kuiluun.»

AUBREY CORYAT, Runoilija.

Vaikka olinkin usein ennen kuullut Audubonin lausuvan näitä mielipiteitä, en ollut koskaan kuullut hänen niin avonaisesti ja intohimoisesti paljastavan sielunsa sisintä katkeruutta. Epäilemättä oli hetkessä ja paikassa jotakin, joka kiihotti häntä tähän aivan persoonalliseen äänilajiin. Oli näet yön pimein ja hiljaisin hetki, ja istuimme himmeässä tähtien valossa, tuskin toisiamme nähden, niin että tuntui mahdolliselta lausua, ikäänkuin verhon takaa, asioita, joita muuten olisi ollut luonnollista tukehduttaa. Audubonin viimeisiä sanoja seurasi pitkä vaitiolo. Ne luullakseni tehosivat moneenkin meistä enemmän kuin olisimme mielellämme myöntäneetkään. Ja minusta tuntui jonkun verran vaikealta päättää ken minun tuli valita niistä harvoista, jotka eivät olleet vielä puhuneet; sillä oli vältettävä niin paljon kuin mahdollista sellaista äänilajia, joka sorahtaisi pahasti mielialaamme vastaan. Lopulta valitsin Coryatin, runoilijan, koska tiesin, ettei hän voinut virittää väärää ääntä, ja toivoin että hän kenties alkaisi niin sanoakseni vetää meitä ylös siitä syvänteestä, johon olimme luisuneet. Hän vastasi pimeydestä epäröivällä ja katkonaisella tavallaan, joka hänessä aina on tuntunut minusta niin viehättävältä.