Part 2

Lausuttuaan näin loppusanansa Remenham istuutui. Hän oli puhunut, tapansa mukaan, ikäänkuin hänellä olisi kuulijakuntana julkinen kokous eikä pelkkä ystäväseura. Mutta ainakin hän oli saanut pallon vierimään. Useaan läsnäolijaan hänen puheensa ja esiintymistapansa täytyi, kuten hyvin tiesin, vaikuttaa tavattoman härsyttävästi, eikä tietysti kehenkään voimakkaammin kuin Mendozaan. Ollenkaan epäröimättä siis valitsin vanhoillisen johtajan esittämään meille vastakkaisen näkökohdan. Hän vastasi harkitusti, nostaen synkkää juutalaista päätään rinnaltaan ja hitaasti oikaisten pitkää vartaloansa suoraksi, ivallisen hymyn väreillessä hänen suupielissään.

»Se, jolle ei» — näin hän alotti — »ole suotu etuoikeutta välittömästi tutustua Jumalallisen Olennon tuumiin, on tietenkin epäedullisessa asemassa, kun hänen on esiinnyttävä niin armotetun miehen jälkeen, kuin etevä ystäväni on. Tähän epäedulliseen asemaan minun on kuitenkin ollut pakko tottua pitkinä parlamenttitaistelujen vuosina. Minun on täytynyt tyytyä ryömimään, hänen liidellessään yläilmoissa, arvaamaan, hänen ennustaessaan profeettana. Mutta kaikella on hyvätkin puolensa. Kenties eräät asiat saattavat olla ilmoitetut lapsille ja imeväisille mutta kätketyt ylhäisemmiltä olioilta. Toukka arvattavasti huomaa maan rosoja ja epätasaisuuksia, jotka jäävät kotkan laajemmalta katseelta havaitsematta, ja ainakin toukalle ne ovat tärkeämmät kuin vuorijonot ja valtameret, joiden lähettyville se ei koskaan pääse. Tältä matalalta näkökannalta tuon esille muutaman huomautuksen, siten täydentääkseni, vieläpä kenties arvostellakseni sitä kaunopuheista esitystä, jonka olemme saaneet nautinnoksemme kuulla.

»Ystäväni puheen perussävelenä oli vapaus. Ei ole sitä brittiläistä, jonka sydän ei sykkisi nopeammin, kun hän kuulee tämän sanan. Mutta kuunnellessani hänen innokasta puhettaan en voinut olla kummeksimatta, miksei hän tarjonnut meille vapauden ylevää ja kallista lahjaa vielä runsaammassa määrin, vielä auliimmasti. Tosin hän on tehnyt paljon niiden raja-aitojen poistamiseksi, mitkä erottivat kansaa kansasta, ihmistä ihmisestä. Mutta kuinka paljon jääkään vielä tehtäväksi, ennenkuin meidän voidaan todenmukaisesti sanoa asettautuneen luonnon tasolle! Ajatelkaammepa vain esimerkiksi poliisia! Onko ystävämme koskaan kohdistanut huomionsa kaikkeen siihen, mitä poliisimiehen juhlallinen hahmo merkitsee, kaikkeen siihen sekaantumiseen hyväntahtoisen Luojan tarkoitusperiin, minkä symbolina hän on? Hänen avullaan heikot hallitsevat voimakkaita, harvalukuiset enemmistöä, älykkäät typeriä. Hänen avullaan sellaisia ihmisiä jääpi eloon, jotka olemassaolon taistelun olisi pitänyt hävittää. Hän asettaa kelpaamattomat kelvollisten sijalle. Hän hämmentää maailmantalouden. Hänen suojassaan itävät ja rehottavat kaikki epäsikiöt ja lois-olijat. Avioliitto riippuu hänen helmoissaan, omaisuudella on hoiva hänen sylissään. Ja missä on vapaus niiden rehottaessa? Luonnon lain me kaikki tunnemme: 'vanhan hyvän säännön, että se ottakoon, jolla on voima, ja se pitäköön, joka voi.' [»The good old rule, the ancient pian that he should take, who has the power, and he should keep who can.»]

Mutta tämän lain me olemme omaisuuden taikavoimalla syrjäyttäneet. Olemme miehittäneet tiili- ja kivimuurimme näkymättömillä vartijoilla. Olemme sulloneet kukkaistarhojemme ja puistojemme aidat täyteen pelottavia naamoja ja aseita.

[Miltonin »Paradise lost» runoelman lopussa kerrotaan, että paratiisista kartoitetut ensimäiset ihmiset luodessaan viimeisen kerran katseensa takaisin menetettyyn onnelaan näkivät:

— — — »The gate with dreadfull faces thronged and fiery arms» (portti sullottu täyteen pelottavia naamoja ja tulisia aseita).]

Ikkunaimme lasiruudut olemme tehneet läpäisemättömämmiksi kuin timantti. Pikkulapsillemmekin olemme antaneet jättiläisten voimat. Rintalapset tyrttyvät liiasta ravinnosta, ja voimakkaat miehet nääntyvät nälkään; jo äidin kohdussa oleva sikiö kurottaa kuvattomia kätösiään anastaaksensa ruhtinaskunnan. Tämäkö on vapautta? Tämäkö on luontoa? Ei! Se on Merlinin vankila.

[Alkuaan kelttiläisen tarun mukaan Viviana niminen haltijatar on, koettaessaan taikatemppua, jonka tietäjä Meriin oli hänelle ilmaissut, lumonnut tämän iäksi liikkumattomaksi ja hervottomaksi, ja hänen ympärilleen on kasvanut tiheä orapihlajapensaikko.]

Se on kauheata, mutta se on yhä olemassa. Eikö ystävällämme siis ole voimaa lumousta hävittääkseen? Vai voiko olla niin, että häneltä puuttuu tahto?

»Edelleen, voiko meitä sanoa vapaiksi, voiko meidän sanoa olevan sopusoinnussa luonnon kanssa, niin kauan kuin siedämme avioliiton siteitä? Niin kauan kuin pidämme kahleissa vaiston vaatimaa onnellista sekayhtymistä ja alistamme harhailevan mielikuvituksemme yhden vaihtumattoman vaimon hallittavaksi? Tässä tosin — sen myönnän suoraan — luonto kyllä hankkii kostonsa: kukoistaahan todellinen moniavioisuus lakiemme omien siipienkin suojassa. Mutta laki on sentään olemassa; se on loimena ja omaisuus on kuteena, ja niistä me kudomme perhettä, tuota Nessoksen paitaa, johon olemme kietoneet ihmiskunnan jättiläisvoimat. Ja niin kauan kuin se paita on tiheästi takeltuneena jokaiseen ruumiinjäseneen, paljonko merkitsee jos repäisemme sieltä täältä irti jokusen napin tai nauhanpätkän? Suurelta esitaistelijalta vaaditaan sankarillisempaa työtä, jos hän todella aikoo seurata hallitsijatartaan loppuun asti. Hän pudistaa päätään. Mitä? Palveleeko hän sittenkin tuota hallitsijatartaan vain puolella sydämellä? Vai onko mahdollista, että hän alkaa aavistaa, että jumalattaren naamarin takana on pedon hampaat ja kynnet? Mutta jollei luonto olekaan mikään jumalatar, niin kuinka voimme hyväksyä sen takaajaksi vapauden puolesta? Ja jos otetaan vapaus sinänsä, ilman muuta tukea, niin kuinka sen voi erottaa anarkiasta? Millä muulla keinoin kuin sekoittamalla siihen sopivan määrän pakkoa? Ja jos tämä myönnetään, niin eikö meidän ole silloin astuttava alas profetian vuorenhuipulta valtiollisten sovittelujen ikäville alangoille?»

Tähän asti Mendoza oli pysynyt siinä harkitun ivallisessa sävyssä, joka, kuten muistettaneen, oli niin omiansa saattamaan englantilaista kuulijakuntaa ymmälle ja niin suuressa määrin vieroitti kansan suosion hänestä. Mutta nyt hänen sävynsä muuttui. Hän tuli vakavammaksi ja — se minun täytynee valitettavasti lisätä — hänen puheensa tympäisevämmäksi kuin koskaan ennen minun kuullen, kun hän nyt esitti vanhoillista näkökantaa semmoisena, jommoiseksi hän sitä käsitti; tämän selonteon luulisin avomielisimmäksi minkä hän oli koskaan huuliltaan päästänyt.

»Nuo kysymykset», hän sanoi, »minun täytyy jättää ystäväni Remenhamin itsekseen vastattaviksi. Taso on minulle liian korkea. En osaa liidellä teoreettisen ajattelemisen siivillä. Periaatteiden julistaminen ei minua huvita. Olen maan päällä, ja minun rajoitettuun näköpiiriini työntäytyvät erilliset tosiasiat niin oikullisen omalaatuisina, ettei yleistämiskykyni niihin pysty. Siinä kenties onkin syy, minkätähden olen liittynyt siihen puolueeseen, johon minulla on kunnia kuulua. Sillä tämä puolue se ymmärtääkseni näkee asiat sellaisina kuin ne ovat, sellaisina, tarkoitan, jommoisina ne esiintyvät pelkästään inhimilliselle näkökyvylle. Remenham on, kiireessään, sanonut meidät taantumuksen puolueeksi. Minä mieluummin sanoisin meidän olevan todellisuuden puolueen. Meidän katseemme eivät kohdistu ihmiskuntaan vaan englantilaisiin; eivät ihanteellisiin valtiojärjestyksiin vaan brittiläiseen valtiolaitokseen; eivät kansantaloustieteeseen vaan kauppaliikkeemme todelliseen kulkuun. Läpi tämän tosiasiain laajan metsän, tämän vanhan ja uuden muodostaman tiheikön, noiden vuosisatoja nähneiden tammien, rehevien pensaikkojen, kauniiden loiskasviköynnösten välitse me kuljemme varovaisesti ja epäluuloisesti, noudattaen vanhoja polkuja, pyrkien pitämään niitä avoinna, mutta raivaamatta kirveellä uusia teitä ennenkuin olemme selvillä päämäärästä, jonka saavuttamiseksi meitä vaaditaan uhraamaan mainioimmat puumme. Jyrkkiä muutoksia pidämme poikkeuksina ja sairaalloisuuden ilmiöinä. Mutta vaikkeivät meitä sido mitkään teoriat, käymme kuitenkin rohkeasti sellaisiinkin muutoksiin käsiksi, kun olemme varmasti vakuutetut niiden välttämättömyydestä, ja viemme ne perille. Niinpä, kun olimme tulleet varmuuteen siitä, että oli tullut se aika, jolloin syvät rivit olivat kutsuttavat kansakunnan neuvotteluihin osallisiksi, asetuimme uljaasti toimenpiteen puolelle, jonka — olen pahoillani siitä ettei Cantilupe tässä minuun yhdy — jonka en koskaan myönnä sotivan vanhoillisuuden paraita ja terveimpiä perintätapoja vastaan.

»Mutta sellaiset toimenpiteet ovat poikkeuksellisia, ja toivomme niiden olevan lopullisia. Meitä ei huvita valtiojärjestyksen paikkaileminen. Tunnustamme hallituskoneiston pelkäksi keinoksi; valtiomies on se, jolla on kyky hallita. Meihin ei pysty se vapauden evankeliumi, joka on annettu vastustajillemme erikoisena ilmestyksenä; sen sijasta huomaamme Englannin nykyisessä tilassa olevan paljon, mikä mielestämme kaipaa valtion valvontaa ja ojennusta. Emme voi yhtyä siihen optimismiin, mikä elähdyttää Remenhamia ja hänen ystäviänsä todellisuuden uusien voimain suuntaan ja tuloksiin nähden. Kovemmin kuin kiertimien ja sukkulain surina kuuluu korviimme köyhien valitus. Rehottavien tavaravarastojen ja kauppapuotien takaa havaitsemme käsityöläisten hökkelit. Pitkin maanteitä näemme esi-isiensä kylistä kaupunkiin vaeltavien työläisten pitkän kulkueen; silmämme seuraavat heitä laitakaupungin kujiin ja hiostuttamisjärjestelmän uhrien pesiin; seuraamme heitä vaivaistaloon ja vankilaan; näemme heidän uppoavan syvyyden kuiluun, toisten rientäessä heidän jäljissään saadakseen heidän paikkansa ja sortuakseen samaan häviöön. Tämä kaikki silmiemme edessä emme katso velvollisuudeksemme istua kädet ristissä ja turvautua vapauden periaatteeseen. Me tunnemme, että kansakunnalla on oikeus vaatia meitä säilyttämään eheänä sen inhimillisyysperintöä, sen suuruuden ja rikkauden ainoata lähdettä; ja olemme valmiit käyttämään viisauttamme — oli se sitten suuri tai pieni — sensuuntaiseen lainlaadintaan, pelästymättä sitä että meitä syytetään sosialisteiksi.

»Mutta huolehtiessamme näiden saarten tilasta emme ole unohtaneet, että meillä on yhdyssuhteita muunkin maailman kanssa. Tosin, jos voisimme yhtyä siihen katsomustapaan, jota Remenham niin kaunopuheisesti on esittänyt, niin se asia ei meille tuottaisi paljonkaan huolta. Hän näkee ikäänkuin ilmestyksessä, mitenkä kaupan hengetär tuopi maailmaan rauhan ja hyvän tahdon aikakauden. Hän näkee, mitenkä salaperäinen sallimuksen ohjaus saa voitonhimon ja kilpailun edistämään rakkauden ja rauhan voittoa. Mutta taaskin minun on mahdotonta seurata hänen rohkeata lentoaan. Minä kun en pääse havainnon piiriä ulommas, voin ainoastaan todeta, ettei historian pitkällisessä ja verisessä kulussa ole ollut mitään hedelmällisempää sodan synnyttäjää, kuin kauppakilpailu. Omissa aikakirjoissamme ilmenee tämä totuus joka ajankohdalla; enkä näe nykymaailman olosuhteissa mitään, mikä sen kantavuutta supistaisi. Meille on kerrottu, että kaikki kansat pian omaksuvat meidän talouspolitiikkamme. Miksi ne sen tekisivät, jollei se ole niiden eduksi? Me ryhdyimme siihen siksi, että luulimme sen olevan omaksi eduksemme; ja luovumme siitä, jos käsityksemme joskus muuttuu. Ja kun puhun 'edusta', toivon ettei minun luulla tarkoittavan taloudellista etua sanan ahtaassa merkityksessä. Kansalla on, ymmärtääkseni, samoin kuin yksilölläkin, persoonallisuus kannatettavanaan. Sen tulee asettaa päämääräkseen — ei rikkauden kasaamista millä hinnalla tahansa, — vaan kyvykkäisyyden kehittäminen ja voimassa pitäminen, mahtavuus, tarmo, monipuolisuus ja ennen kaikkea riippumattomuus. En ole kylliksi profeetta tohtiakseni vakuuttaa, että omaksumamme politiikka vastakin aina takaa meille sellaisen tuloksen. Mutta jollei se sitä tee, meidän on epäilemättä pakko muuttaa se. Enkä voi uskoa, että muut kansat, edes omat siirtomaamme, aina vain seuraavat meitä nykyisessä talouspolitiikassamme, jos sellainen menettely uhkaisi syöstä niiden kohoavan teollisuuden häviöön ja kohtuuttomasti supistaisi niiden taloudellisten voimain toimintapiiriä. En siis, se minun täytyy tunnustaa, voi innostunein ja toivehikkain mielin odottaa sitä kristallipalatsin-kaltaista tuhatvuotista valtakuntaa, jota Remenham niin kaunopuheisesti on kuvannut. Minun silmissäni kangastaa tulevaisuus täynnä sotia ja sodanuhkaa. Ja varsinkin näen tämän kansan, rikkautensa, mahtavuutensa, verrattoman menestyksensä vuoksi, olevan pilkkatauluna, johon kaikkien Europan kansojen kateus, viha, himo tähtäävät iskunsa. Näen noiden kansojen kääntävän katseensa kaikkialle, löytääkseen laskupaikan kasvavalle väestölleen, ja havaitsevan jokaisen asuttavan maailman kolkan ennakolta Englannin rodun valtaamaksi ja Englannin lipun varjostamaksi. Mutta tästä suurimmasta vaarastamme manaan esille parhaimman tulevaisuudentoivoni. Englanti on enempää kuin Englanti. Se on kasvanut nukkuessaan. Se on ojentanut halki jokaisen maanosan suunnattomat sikiönraajojansa, jotka odottavat vain sen sydämen sykähdystä, sen hengen liikahtamista kehittyäkseen oikeaan muotoonsa, ryhtyäkseen toimeensa yhden suuren valtaruumiin jäseninä. Hengitys alkaa käydä, niin uskon, veri alottaa kiertokulkuansa.

En usko, että siirtomaamme ovat määrätyt karisemaan meistä pois kuin kypsät hedelmät; alusmaamme eivät joudu toisille herroille. Kansa herää ennemmin tai myöhemmin valtakunnalliseen tehtäväänsä. Merentakaisten englantilaisten sydämet alkavat sykkiä samaan ääneen kuin meidän. Ja se liitto, joka minulle kangastaa, ei ole ihmiskunnan liitto, vaan brittiläisen rodun maailmanliitto.»

Hän vaikeni hetkiseksi, ja syntyneessä hiljaisuudessa havaitsimme syvenevän hämärän. Ensimäiset tähdet tulivat näkyviin, ja nuori kuu oli lännen äärissä. Alhaalta kuului varjosta suihkulähteen lorina, ja metsästä soi satakielen kutsuääni. Hetkessä ja paikassa oli kaiketi jotakin, joka vaikutti Mendozan mielialaan, sillä kun hän jälleen ryhtyi puhumaan, oli äänilaji toinen kuin ennen.

»Sellaiset näöt», hän sanoi, »nousevat eteeni, jos sallin itseni unelmoida. Mutta kuka voi sanoa, onko se enempää kuin unta? Ilmassa on tänä iltana jotakin, joka pakottaa avomielisyyteen. Ja jos minun on lausuttava ilmi sisin ajatukseni, täytyy minun tunnustaa, että me, jotka näytämme kansakuntien asioita johtavan, suljumme tietämättömyyden virtaa myöten yhdessä niiden kanssa joita olemme ohjaavinamme. Meidän sallitaan, kuten lasten, kajota käsin ohjaksiin, mutta ajajana on näkymätön ja tuntematon haltija. Sen olemme luomia; sen tarkoitusperiä — ei omiamme — meidän riitamme, meidän ponnistuksemme, meidän ihanteemme edistävät. Kilpatantereella Remenhamin ja minun täytyy näytellä osiamme, taistella miehuullisesti ja olla valmiit kuolemaan, kun joukko kääntää peukalonsa alaspäin. [Roomalaisten gladiaattorinäytännöissä merkki, jolla katselijakunta määräsi että voitettu gladiaattori oli tapettava.] Mutta täällä, levähdyksen hetkenä, en ainakaan minä voi olla havaitsematta meitä erottavien riidanaiheiden takana piilevää yhdyssidettä: yhteistä kohtaloa. Me menemme, ja sijallemme tulee uusi sukupolvi, jolle meidän ihanteemme ovat yhdentekeviä, josta meidän tunnussanamme ovat tyhjät, riitamme käsittämättömät.

'Hi motus animorum atque haec certamina tanta pulveris exigui iactu compressa quiescent.' [Nämä mieltenkuohut ja nämä niin suuret taistelut lepäävät vähäisen mullan heiton lannistamina (Vergilius, Georgicon IV 86,87 [mehiläisten taisteluista, jotka saadaan taukoamaan heittämällä niitä mullalla]).]

»Väittelymme hautaantuvat unohduksen tomuun. Jotakin olemme saaneet aikaan, vaan emme sitä, mitä tarkoitimme. Remenham saattaa kenties viedä minun unelmani eteenpäin, ja minä hänen; tai voipi käydä niinkin, ettei kumpikaan edistä ei omaa eikä toisen unelmaa. Sallimus, jonka aivoitukset hän niin sukkelasti arvaa, on minulle hämärä. Ja kenties siitä syystä minä voin tuntea enemmän myötätuntoisuutta häntä kohtaan, kuin minkä hän aina lienee halunnut suoda minulle. Oli miten oli, nyt ainakin on aselevon hetki. Aava kiistatanner on tyhjänä, äänetön katsomo häipyy yöhön. Kuun välkkeessä olijoita, jotka ovat jotakin enempää kuin me kuolevaiset, liikkuu lyhytaikaisten taistelujamme näyttämöllä. Ne ne seisovat takanamme ja iskevät ne iskut, joita itse olemme läimähyttävinämme. Kun meidät on laskettu maan tomuun, ne elähyttävät uusia taistelijoita; kun meidän nimemme ovat unohdetut, ne piirtävät katoavaisin kultakirjaimin kunnian kilpeen uusia nimiä. Miksi siis kiistelisimme ja kirkuisimme nytkin, tällä hämärän hetkellä? Sama taivas ympäröi meidät, samat tähdet loistavat yläpuolellamme. Mitä ovat minun mielipiteeni, mitä Remenhamin? Vaahtoa pinnalla! Virta vie kaikki samalla tavoin määrän päähän. Hetkiseksi yhtykäämme ja tuntekaamme sen äänetöntä, vastustamatonta voimaa; ja tällä hetkellä ojentakaamme poikki pöydän rauhan kättä.»

Näin sanoen hän ojensi kätensä Remenhamille. Tässä liikkeessä oli jonkunmoista pateetillista vetoamista, jota toinen, vaikkei luullakseni oikein siitä pitänyt, tuskin saattoi kieltäytyä vastaanottamasta. Se oli teatraalista, se oli epäenglantilaista, mutta joka tapauksessa se tehosi. Ja koko välikohtaus, loppusanat ja verraton liike, antoi minulle sen tunteen, kuin olisi laskettu verho yhden historiamme vaihdekauden eteen. Mendoza oli tavallaan sulkenut Remenhamin, vielä enemmän kuin itsensä, pois siltä taistelukentältä, jolla tulevaisuuden kohtalot olivat ratkaistavat. Tämä tunne se sai minut, tosiaan vähän vasten taipumustani, valitsemaan seuraavaksi puhujaksi miehen, joka kaikista seuramme jäsenistä oli mielipiteiltään Remenhamin, luonteensävyltään Mendozan jyrkin vastakohta. Valitsin Allisonin, joka on kuuluisampi nyt kuin silloin, mutta joka jo siihen aikaan oli tunnettu molempien puolueitten säälimättömänä arvostelijana. Hän suostui sangen alttiisti; ja kun hän alkoi puhua, tuntui siltä kuin joku lumous olisi äkkiä särkynyt. Ehtoo ja tunti olivat unohtuneet; olimme uudestaan väittelyjen tomuisella tantereella.

GEORGE ALLISON, Sosialisti.

»Tuo kaikki on hyvin liikuttavaa», hän sanoi, »mutta Mendoza puristaa väärän henkilön kättä. Hän on paljoa lähempänä minua kuin Remenhamia, enkä ollenkaan pidä mahdottomana että saan hänet käännetyksi omaan oppiini. Sillä hän ainakin ymmärtää sen, että jokaisen yhteiskunnan luonne riippuu sen omistuslaista; vieläpä hänellä näyttää olevan aavistus siitä, että omistusoikeus, sellaisena kuin se meillä on, on kaukana, jos niin saan sanoa, ehdottomasta täydellisyydestä. Totta on, ettei hän osota mitään erikoista taipumusta sen muuttamiseen. Mutta sehän voi vielä tulla, ja toivonpa mielessäni saavani ennen kuolemaani nähdä torylais-sosialistisen puolueen. Remenhamin laita on toinen, ja pelkään ettei hänestä ole mihinkään. Hän elää luullakseni todella siinä uskossa, että omistuslaki on, samoin kuin Englannin valtiokirkko, jollakin ihmeellisellä tavoin sallimuksen säätämä, ja että hänellä, jos hän saa kaikki muut rajoitukset poistetuksi mutta säilyttää omistusoikeuden, on oleva edessään, kuten hän sanoo, luonnonmukainen yhteiskunta. Mutta, kuten Mendoza on huomauttanut, luonto on anarkiaa. Sivistys tietää rajoitusta, ja sitä tietää sosialismikin. Anarkia on liberalismin pyrkimysten päämäärä — jos liberalismia koskaan voisi taivuttaa loogillisuuteen. Näin ollen ei ainakaan anarkian linnunpelättimen tarvitse pelottaa ketään halukasta kääntymästä sosialismiin. Totta on, että on jäljellä toinen linnunpelätin, vallankumous; ja myönnän, että siinä pelättimessä on enemmän elämää. Sosialismi on vallankumouksellinen, mutta niin on liberalismikin, tai oli, niinkauan kuin se jotakin oli. Vallankumous ei tiedä samaa kuin väkivalta. Päin vastoin väkivalta on vallankumouksen keskenmeno. Olenko minä esimerkiksi minkään Marat'n tai Danton'in näköinen? Kysyn suoraan.»

Hän ei tosiaankaan ollut sellaisen näköinen. Lyhyt, vanttera vartalo, suippoparta ja silmälasit tekivät että hän päin vastoin näytti omituiselta englantilaisen keskiluokkalaisen ja saksalaisen tiedemiehen sekoitukselta. Mutta kun hän jälleen alkoi puhua, oli äänilaji muuttunut vakavammaksi, ja hän puhui jonkunverran esitelmöitsijän tapaan. Hän levittelikin siihen aikaan oppiansa hyvin suuressa määrin esitelmillä.

»Ei», sanoi hän, »sosialismi kyllä saattaa ärjyä; mutta ainakin Englannissa sen ärjyntä on lempeätä kuin kyyhkyspoikasen. Myönnän, että päämääränä on kumous; mutta tämä pannaan toimeen siirtojen avulla. Aiomme muuttaa yhteiskunnan melkein kenenkään tietämättä, työskennellä perustuksista ylöspäin, järkyttämättä kohtuuttomasti päällysrakennusta. Pelkällä taksoitusten ja verojen sovittelulla panemme toimeen omaisuuden uuden jaon; laajentamalla paikallisten järjestöjen vallan otamme teollisuuden yhteiskunnan haltuun. Mutta kaikessa tässä ei tarvitse olla mitään kolahdusta, ei mitään äkkijyrkkää käännettä. Päin vastoin on suunnitelmallemme tähdellistä, ettei saa tapahtua mitään sellaista. Olemme tiedemiehiä ja olemme selvillä siitä, että yhteiskunnan koko rakenne perustuu tottumukseen. Yhtä rintaa uuden järjestyksen kanssa täytyy siis sen uuden tottumuksen kasvaa, mikä on sen kannattava. Jos äkkipikaa koettaa saada aikaan organismin muutos, niin manaa vain esille taantumuksellisen vastaponnahduksen. Tämä on jokaisen vallankumouksen opetus, ja ainakin Englannin sosialistit ovat sen läksyn oppineet. Uskomme edelleen, että kapitalistinen yhteiskunta paraikaa omaa vauhtiaan kulkee sitä päämäärää kohti, jota me haluamme. Jokainen suurisuuntainen liiketoimen keskittäminen tietää juuri sen järjestämiskyvyn kehittymistä, jonka puutteessa sosialistinen valtio ei voisi syntyä eikä pysyä voimassa; samalla aikaa monopolin asettaminen kilpailun sijalle poistaa ainoan esteen, mikä on voinut hillitä pääoman kykyä hyötyä yhteisön kustannuksella, ja saattaa siten jokaisen kansalaisen tuntemaan arimmassa kohdassaan, kukkarossaan, kuinka välttämätön se julkinen kaitsemis- ja määräämisvalta on, jota hän muuten olisi taipuvainen vieromaan. Kapitalistinen yhteiskunta siis valmistelee omaa »eutanasiaansa» (kivutonta kuolemaansa); eikä meitä sosialisteja ole katsottava vanhan järjestyksen murhaajiksi, vaan kätilöiksi, jotka auttavat ilmoille sen lapsen, jota se kantaa kohdussaan.

»Siitä lapsesta ei tule vapauden vaan säännöttelyn yhteiskunta. Tässä kohden emme erkane ainoastaan oppiperäisen liberalismin kannattajista vaan vieläpä siitä tavallisten »tervejärkisten» englantilaisten taajasta joukosta, joka on ylimalkaisesti ja vaistomaisesti epäluuloinen kaikkeen valtion väliintuloon nähden. Tämä epäluulo, se huomautettakoon, on tosiaankin anakronismi. Se on perintöä ajoilta, jolloin valtio oli niin hyvin kykyä kuin kansan luottamusta vailla, päiviltä, jolloin monarkkista tai ylimysvaltaista hallitusta häikäilemättä hoidettiin erikoisten luokkien tai henkilöiden eduksi. Mutta kansanvaltainen mullistus ja virastojärjestelmän käytäntöön otto ovat lakaisseet pois kaiken tuon, ja se ihanne, johon hallitukset tätä nykyä kaikissa sivistysmaissa pyrkivät, on asiaintuntijain hoitama, valppaan ja älykkään yleisen mielipiteen valvonnan alainen hallinto. Totta on, että paljon työtä on vielä jäljellä, ennenkuin se ihanne on saatu toteutetuksi. Eräissä maissa — varsinkin Yhdysvalloissa — asiantuntijain tarvetta tuskin vielä on älytty. Toisissa, kuten Saksassa, on kovin puutteellisesti pidetty huolta kansan valvontavallasta. Mutta pyrkimyksen suunta on selvä, ja Englannissa selvempi kuin missään muualla. Ainakin täällä voimme hyvin toivein odottaa niin hyvin viranomaisten toiminnan kuin niiden asiantuntemuksen jatkuvaa laajenemista, samalla kuin edustuskoneiston asianmukaisella kehittämisellä voimme suojella itseämme vastuuttoman virkavallan vaaralta.

»Tehokkaan hallinnon yhteensovittaminen kansan valvontavallan kanssa on epäilemättä vaikea tehtävä, mutta olen varma siitä, että se on toteutettavissa. Tässä kenties ei taida olla oikea paikka esittää lempiaatettani, ammattiedusmiestä. Mutta minun sallittaneen kuitenkin sivumennen siihen viitata. Ammattiedusmiehellä tarkoitan sellaista, joka on tieteellisesti ja järjestelmällisesti kasvatettu manaamaan esille edustettavien todellisen mielipiteen ja valamaan sen käytännöllisten esitysten muotoon. Hänen tulee tutkia, mitä he todella kaipaavat, ei mitä he luulevat kaipaavansa, ja itse keksiä millä tavoin se voidaan saavuttaa. Sellaiset miehet eivät tarvitse tulla valituiksi; olenkin taipuvainen ajattelemaan, että kansanvaali-järjestelmän aika on mennyttä. Tähdellistä on, että heidän valikointinsa perustuu johonkin pätevyystodistukseen, kuten tutkintoon tai aikaisempaan viralliseen merkintään, ja että he pysyttelevät alituisessa kosketuksessa edustettaviensa kanssa.

»Mutta en saa viipyä yksityiskohdissa. Päätarkoitukseni on osoittaa että, kun hallitus on asianymmärtävien virkamiesten käsissä ja asianymmärtävien edusmiesten valvonnan alainen, emme tarvitse olla peloissamme, vaikka valtion toimintapiiri laajennetaankin äärettömiin asti.

»Tämä laajennus on tietenkin ensi sijassa tapahtuva taloudellisella alalla, sillä kunkin yhteiskunnan koko laatu perustuu, kuten tätä nykyä yleisesti tunnustetaan, sen taloudelliseen järjestykseen. Vallankumouksen täytyy, jos se tahdotaan syvälle meneväksi, alkaa teollisuuden järjestämisestä; mutta tästä ei seuraa että se siihen päättyy. On sosialistisen ihanteen parjaamista, kun sitä sanotaan materialistiseksi, kun sen väitetään olevan korkeammista pyrkimyksistä väliäpitämättömän vieläpä niille vihamielisen. Ensiksikin ei kukaan tajua tieteen arvoa selvemmin kuin tosi sosialisti. [Huomattava on, että »tiede» ei käsitepiiriltään tarkkaan vastaa engl. »science» sanaa; tällä näet etupäässä tarkoitetaan luonnontieteitä (ja niitä tieteenhaaroja, jotka noudattavat näiden menetelmiä).] Onhan sosiologia, johon hänen kantansa perustuu, tieteen haara; ja onpa hänen uskonsa peruskohtia, että ihmiskunnan edistys riippuu sen herruudesta luonnon yli, ja että tämän herruuden saavuttamiseksi tiede on sen ainoa ase. Edelleen on kerrassaan hullua, kun meitä syytetään piittaamattomuudesta siveellisyyteen nähden. Meidän mittakaavamme saattavat kenties olla toisia kuin porvarillisen yhteiskunnan; jos ne olisivat samat, niin se tietäisi niiden hylkäämistuomion, sillä uusi taloudellinen järjestys vaatii välttämättömästi uutta siveysoppia. Mutta jokainen olojärjestys kaipaa oman luontonsa mukaisia elämänohjeita ja luopi ne, eikä sosialistinen järjestys tule tästä säännöstä poikkeamaan. Meidän kantamme siihen asiaan nähden on yksinkertaisesti se, ettei meidän ole tarvis huolehtia siveysopista, koska se kyllä tulee itsestään taloudellisen kumouksen jäljissä. Sillä, sen mukaan mitenkä me historiaa luemme, taloudellinen tekijä määrää kaikki muut. »Der Mensch ist was er isst» (»ihminen on sitä, mitä hän syö»), niinkuin saksalainen hoki; ja siveellisyys, taide, uskonto, kaikki niin sanotut aatteelliset pyrkimykset, ovat kuin ovatkin leivän ja lihan muunnosmuotoja. Ne tulevat itsestään, jos ne ovat tarpeelliset; ja sosialistisessa yhteiskunnassa niiden asema ei tule olemaan huonompi vaan parempi kuin nykyisen kilpailujärjestelmän vallitessa. Sillä tässä kohden tulee taaskin asiantuntijajärjestelmä vaikuttamaan. On oleva valtion asiana — jos se päättää, että sellaisia pyrkimyksiä on edistettävä — keksiä koneisto, jonka avulla voidaan valikoida ja kasvattaa nerokkaita miehiä, sen mukaan kuin kysyntä vaatii, ja osoittaa heille kullekin oma sopiva toimintapiirinsä ynnä riittävä palkka. Tämä menettely soveltuu mielestäni yhtä hyvin uskonnon palvelijoihin kuin eri taidelajien harjoittajiin. Enkä tahtoisi ehdottaa, että sosialistinen yhdyskunta ottaa mitään erityistä uskontomuotoa valtiouskonnoksi, koska huomaan, ettei meidän ole mahdollista ratkaista mikä niistä on totuuden mukainen, tai perustuuko niistä yksikään totuuteen. Minä osoittaisin jokikiselle suosiota — tietysti tarpeellisia rajoituksia noudattaen — siinä toivossa, että ajan kuluessa se uskonto, joka on uusiin olosuhteisiin soveliain, luonnollisen valinnan nojalla jää eloon muitten jälkeen. Mutta siihen mennessä uuden järjestyksen paremmuus vanhaan verraten käy selvästi näkyviin. Emme enää tarvitse kuulla neroista, jotka nääntyvät nälkään ullakkokamareissa, huonopalkkaisista tai liian suuripalkkaisista papeista, erioikeuksilla varustetuista ja erioikeudettomista lahkoista. Kaikki on oleva järjestettyä, säännöllistä ja turvallista, niinkuin sivistysvaltiossa olla pitää. Ja ensi kerran historian kulussa yhteiskunta on oleva sellaisessa asemassa, että se voi saada mahdollisimman paljon hyvää noista oudoista ja säännöttömistä inhimillisen toiminnan piireistä, joiden olo tähän asti on ollut niin häälyvä ja joiden saavutukset ovat olleet niin oikulliset ja epävarmat. Sosialistisessa valtiossa uskonto, kirjallisuus ja taide järjestetään, jos niin saan sanoa, lokeroihin, ja jos ne todella ovat normaalisia ja hyödyllisiä elintoimintoja, niin ne samoin kuin muut oi elintoiminnat — eivät voi muuta kuin hyötyä sellaisesta kohtelusta.

»Näin olen ulkoviivoin arimoinut sosialistisen suunnitelman pääpiirteet, taloudellisen mullistuksen, joka pannaan toimeen asteettaisen ja rauhallisen siirron avulla ja joka päätyy kollektiiviseen järjestelmään, niin täydelliseen, että se itseensä sisällyttää kaikki tosiarvokkaat inhimilliset toimintapiirit. Mutta sitä innostusta, mikä meitä elähyttää (tai oikeastaan sen innostuksen perusteita) minun on kovin vaikea nostattaa muiden kuin sellaisten kuulijain mieleen, jotka vuosikausien tutkimuksilla ovat siihen valmistautuneet. Sillaikaa kuin kaikki muut valtiolliset puolueet hapuilevat pimeässä, nojautuen yksipuolisiin ja lopen kuluneisiin kaavalauseisiin, joita ne itsekin ovat lakanneet uskomasta, me yksin etenemme täydessä päivänvalossa, tietä, jonka kulkua silmämme voi selvästi seurata niin hyvin taakse- kuin eteenpäin, taivaanrannalla selvästi näkyvää päämäärää kohti. Historia ja analyysi (erittelevä ajatustyö) ovat meidän oppaamme, historia ensi kerran ymmärrettynä, analyysi ensi kerran tieteellisesti käytettynä. Toisin kuin kaikki menneiden aikojen kumousmiehet me emme perusta innostustamme omiin sisäisiin havaintoihimme tai ihanteisiimme, vaan varmasti todettuun maailman kulkuun. Olemme yhteistoiminnassa maailmankaikkeuden kanssa, ja siitä johtuu sekä uskalluksemme että kärsivällisyytemme. Meillä on varaa odottaa, koska tapahtumien virta itsestään vie meidät haluamaamme päämäärään. Soutamattammekin suljumme eteenpäin; tai jos hetkeksi emme pääse eteenpäin, niin se akanvirta, joka meitä pidättää, on vain paikallinen. Kaikkien poliitikkojen joukossa meillä yksin on uskoa; mutta meidän uskomme on rakennettu tieteen perustukselle, ja sentähden se pysyy iäti horjumatta.»

ANGUS MAC CARTHY, Anarkisti.

Tähän Allisonin puhe päättyi, ja melkein jo ennenkuin hän oli lopettanut oli MacCarthy, odottamatta minun kehotustani, hypähtänyt jaloilleen ja puhjennut intohimoiseen puheeseen. Silmät säihkyvinä, eleet kiihkeinä hän purki sisunsa, ja hänen iiriläisvoittoinen äänensävynsä erosi hauskasti edellisten puhujain sävystä.

»Jumala antakoon minulle anteeksi», hän huudahti, »että koskaan olen sanonut itseni sosialistiksi, jos tuo on sosialismin merkitys! Mutta sitä se ei ole! Tahdon pelastaa sanan, tahdon palauttaa sille sen vanhan, jalomman merkityksen: sosialismi maailman unelma, pyhän graalin valonsäde yli soiden, Sarrasin salaperäinen kaupunki, Avalonin laakso! [Sarras ja Avalon, Arturin tarinassa esiintyviä paikkoja. Sarrasin kaupungista Joosef Arimatialainen on lähtenyt Englantiin, mukanaan pyhä graal; sinne graal ihmeellisellä tavalla joutuu takaisin; sieltä puhtain graalia etsivistä ritareista löytää sen, ja siellä hän tulee sen armonvaikutuksista osalliseksi ja saa kuninkaana hoitaa sitä, kunnes se nostetaan ylös taivaaseen. — Avalonin laaksoon (tai saareen) viedään salaperäisellä laivalla kuolinhaavansa saanut kuningas Artur, siellä parantuakseen; siten hän joutuu iäksi pois elävien ihmisten keskuudesta.]