Part 7

»Sillä kansanvalta — pankaa se tyystin merkille — tuhoaa suuruuden, oli se mitä laatua tahansa, älyn, havainnon yhtä hyvin kuin luonteenkin suuruuden. Ja varsinkin se tuhoaa taiteen, elämän heijastuksen, jota vailla meidän ei voi sanoa edes elävän. Sillä taiteilija on harvinaisin, valituin ihmisistä. Hänen aisteillansa, hänen havaintokyvyllään, hänen älyllään on luontainen ja synnynnäinen hienous ja etevyys. Hän kuuluu erityiseen luokkaan, hyvin pieneen, hyvin jyrkkärajaiseen. Ja hän tarvitsee luokkaa, joka voi häntä oivaltaa ja kannattaa. Ei mikään kansanvalta ole tuottanut eikä ymmärtänyt taidetta. Ateenaa mainitaan esimerkkinä, mutta väärin; Ateena oli ylimysvalta ja sitä johti ylimys, siihen aikaan kun rakennettiin Parthenon. Kaikkina aikoina ovat taidetta vaalineet suojelusherrat, ei koskaan kansa. Kuinka kansanmiehet sitä vaalisivatkaan? Vaistomaisesti he vihaavat sitä, niinkuin vihaavat kaikkea ylemmyyttä. Michelangeloa ei käyttänyt Firenze, vaan Medicit ja paavi; Lionardon arvoa ei oivaltanut Milano vaan Lodovico il Moro. Englannin ylimykset suojelivat Reynoldsia ja Gainsboroughta; keskiluokkamme lemmikit ovat Herkomer ja Collier. On kyllä totta, että on ollut rahvaan keskuudessa syntyneitä runoilijoita, ja että kansa on heitä rakastanut; enkä halveksi senlaatuista runoutta. Mutta se ei ole suuri runous. Suurta on Sophokles ja Vergilius, hieno kulttuuri aviossa rikkaan luonnon kanssa. Eikä sellaista avioliittoa saada aikaan ulkona kedolla eikä markkinapaikoilla. Se kirjallisuus, jota kansanvalta rakastaa, on sen itsensä kaltainen: ei kirjallisuutta ollenkaan, vaan sanomalehtisepustusta, karkeata, räikeätä, kiihottavaa, alhaista. Niin on myös draaman laita, samoin rakennustaiteen, samoin jokaisen taiteen. Asettakaa joukko taidetta suojelevan ylimyksen sijalle, ja poistatte hienon aistin. Taiteilija häviää, markkinailveilijä jää eloon ja kukoistaa. Ainoastaan luonnontieteen alalla teillä on enää jotakin ylimyksellistä. Sillä joukko näkee, että luonnontieteestä on hyötyä, ja sallii sen jatkaa työtänsä. Siksi että voi sattua niin, että luonnontiedettä voidaan sovelluttaa käytäntöön, sitä saadaan vielä harjoittaa puhtaasta, epäitsekkäästä harrastuksesta. Ja kansanvalta sietää toistaiseksi, vaikka tosin kärsimättömänä, aatteellista pyrkimystä, sentähden että se toivoo voivansa alentaa sen saavutukset omaksi hyödykseen.

»Kun käsitykseni kansanvaltaisesta yhteiskunnasta on tämmöinen, on luonnollista, että katseeni etsii sellaisia aineksia, jotka eivät lupaa sitä edistää, vaan vastustaa. Tähystelen uuden ylimysvallan ituja. Niitä on vaikea löytää, ja kenties kaipuuni ratsastaa arvostelukykyni kumoon. Mutta kuvailen mielessäni, että juuri se maa, joka on kipeimmin sairastanut, on ensinnä löytävä lääkkeen. Kannatan Ellis'in käsitystä Amerikan sivistyksestä; mutta sallin itselleni sen toivon, että vastavirtaus jo on alkamassa. Olen Italiassa tavannut nuoria amerikkalaisia, joilla on ollut hienompi kauneuden, ylevyyden ja muodon tajunta, kuin olen kyennyt löytämään englantilaisista, saatikka sitten italialaisista. Ja kun kerran siihen tuoreeseen ja aukeaan maaperään on kylvetty sen ihanteen siemen, mikä teki Kreikan suureksi, niin kukapa voi ennustaa, mihin kauneuden ja aatteen muotoihin oras saattaa puhjeta? Lännen pohattavalta voi vielä muuttua parhaimmistovallaksi, ja Europpa saattaa Amerikasta jälleen löytää entisen suuruutensa salaisuuden. Tämä ainakin näyttää minusta olevan maailman paras toivo; ja sen toivon toteuttamiseksi tahtoisin saada kaikki kulttuurin miehet koko maailmassa yhdistämään ponnistuksensa. Sillä tämän maailman valtakunta, samoin kuin taivaan valtakuntakin, valloitetaan väkivalloin. Emme saa työskennellä vallitsevia suuntia myöten, meidän tulee tehdä työtä niitä vastaan, jos tahdomme luoda mitään suurta. Ja niiden miesten, jotka kelpaavat hallitsemaan, täytyy rohjeta anastaa valta, jos enää koskaan on oleva sivistystä. Siitä syystä minä, vanhan ylimysvaltaisuuden viimeinen edustaja, tähystelen poikki Atlantin, havaitakseni uuden ylimysvallan esikoisen. Ja sosialismin taakse, anarkian taakse terotan katseeni nähdäkseni, helmenharmaana vasten vaalenevaa taivasta, vallan uuden ja komean linnan. Sillä valta on kaiken hyvän kiteytymiskeskus; kun se on olemassa, teillä on siveellisyyttä, taidetta, uskontoa; kun se puuttuu, teillä ei ole mitään, paitsi pyyteitä ja intohimoja. Valta on siis elämän ehto, joukonkin elämän, mikäli se on elämisen arvoinen. Ja itse kansanvallan tähden jokaisen oikean kansanvaltaisen tulisi rukoilla: ylimysvalta tulkoon.»

WILLIAM WOODMAN, Kveekari.

Kaikki seuramme jäsenet olivat puhuneet, paitsi kahta. Toinen oli kirjailija, Vivian, ja hänet olin päättänyt jättää viimeiseksi. Toinen oli John Woodman, Ystävien seurakunnan jäsen, [S.o. kveekari.] mies, jota tavallisesti pidettiin kummallisena ihmisenä, sen tähden että hän eli maalla talonpoikaisessa talossa, teki työtä omin käsin ja kieltäytyi maksamasta veroa, siitä syystä että sitä käytettiin armeijan ja sotalaivaston ylläpitämiseen. Jos Harington oli kaunis, niin Woodman teki kerrassaan ihanan vaikutuksen, mutta hänen kauneutensa oli enemmän kasvojen ilmeessä kuin niiden piirteissä. Olin aina pitänyt häntä harvinaisen tyypin, tosikristityn, oikeana perikuvana. Ja koska Harington juuri oli osottautunut tyypilliseksi pakanaksi, olin mielissäni sattumasta, joka asetti nämä kaksi miestä niin välittömästi vierekkäin. Sitä vain epäilin, suostuisiko Woodman puhumaan. Sillä tiesin hänen joskus aikaisemmissa tilaisuuksissa kieltäytyneen; ja hän oli meistä ainoa, joka aina oli osannut pysyä kiellossaan, tulematta epämiellyttäväksi, mutta myös taipumatta. Nyt puheena olevana iltana hän kuitenkin nousi, kun kutsuin häntä puhumaan, ja lausui seuraavasti:

»Koko illan olen uteliaasti odottanut, milloin minun vuoroni tulisi, ja tuntisinko silloin olevani, kuten me ystävät sanomme, Vapaa noudattamaan kehotusta. Nyt, kun se on tullut, olen, ymmärtääkseni, vapaa, mutta en kuitenkaan, jos suotte minulle anteeksi, pitämään pitkää enkä taiteellista puhetta. Mikä minulla on sanottavana, sen sanon niin yksinkertaisesti ja lyhyesti kuin voin; ja tiedän teidän kuuntelevan, niinkuin tapanne on, suvaitsevaisina, vaikkakin kantani eroaa kaikkien muiden puhujain mielipiteistä, jos mahdollista, vielä jyrkemmin kuin nämä eroavat toisistaan. Olette näet kaikki puhuneet maailman näkökannalta. Olette esittäneet ehdotuksia yhteiskunnan muuttamisesta ja parantamisesta. Mutta olette — enimmäkseen — luottaneet ulkonaisiin keinoihin noiden muutosten aikaansaamiseksi. Olette puhuneet hallituksen toimivallan laajentamisesta ja supistamisesta, sosialismista, anarkiasta, kasvatuksesta, siitosvalikoinnista. Mutta ette ole puhuneet hengestä ja elämästä, taikka ette ainakaan siltä kannalta, jolta minä tahtoisin niistä puhua. Muistan tosin, että MacCarthy käytti sanoja 'hengen elämä'. Mutta en oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, paitsi että hän toivoi toteuttavansa sen väkivallalla; eikä sitä, johon minä tahtoisin pyrkiä, sitä, jolle minä tahtoisin antaa arvoa, voida sillä keinoin edistää. Coryat taas, ja Harington, puhuivat hyvästä elämästä. Mutta Coryat näytti olevan sitä mieltä, että kaikki elämä, oli se millainen tahansa, on hyvä. Sitä rajaviivaa, jonka minä näen kaikkialla, viivaa, joka toisistaan erottaa jumalan lapset ja tämän maailman lapset, sitä hän ei nähnyt ollenkaan. En voisi sanoa, niinkuin hän, että elämässä sinänsä on luontaista hyvyyttä; ainoastaan, että jokainen rehellinen työ on hyvä, jos sitä tekee hyvä ihminen. Se, mikä on tarpeen, ei ole rikkaus, ei loistavat avut, eikä äly. Nämä ovat lahjoja, joita annetaan tai kielletään. Vaan ainoa tarpeellinen on Jumalan henki, joka annetaan ilmaiseksi köyhille ja tietämättömille, jotka sitä etsivät. Koska tämä on uskoni, en voi muuta kuin olla eri mieltä myöskin Haringtonin kanssa. Sillä se elämä, josta hän puhui, on tämän maailman elämä. Hän ylistää valtaa ja viisautta ja kauneutta, ja ruumiin ja sielun etevyyttä. Ne ne ovat, hän sanoo, hyvä elämä. Ja koska ne ovat niin harvinaisia ja vaikeita saavuttaa, ja kehittyäkseen vaativat luontaisia avuja ja joutoaikaa ja rikkautta ja korkeata asemaa, niin hän päättää, ettei hyvä elämä ole mahdollinen kuin pienelle vähemmistölle, ja että enemmistön tulee tätä palvella. Ja jos ne hyvät asiat, joista hän puhuu, ovat sellaisia, niin hän on oikeassa; sillä maailman asioissa vallitsee sääntö: minkä toinen ottaa, siitä täytyy toisen luopua. Jos on hallitsijoita, täytyy olla alamaisia; jos on rikkaita, täytyy olla köyhiä; jos on joutilaita, täytyy olla raatajia. Mutta tosihyvä ei ole sillä tavoin jyrkkärajainen. Se on kaikille avoinna; ja kuta enemmän kullakin on sitä hyvää, sitä enemmän hän antaa muille. Se hyvä on rakkaus Jumalaa kohtaan ja tämän rakkauden voimasta rakkaus ihmistä kohtaan. Nämä ovat vanhoja sananparsia, mutta ajatus niissä ei ole vanha; päin vastoin se on aina uusi, sillä se on ikuinen. Nyt, niinkuin muinoin, keskellä tiedettä, liiketoimintaa, keksintöjä, maailman moninaista sekasortoa ja hälyä ja kiirettä, Jumala on välittömästi tajuttavissa ja tunnettavissa. Mutta tuntea häntä on rakastaa häntä, ja rakastaa häntä on rakastaa hänen luomakuntaansa ja kaikista enimmin ihmisiä, he kun ovat meitä lähinnä, heidän kanssaan kun olemme lähintä ja kiinteintä sukua, heidän kanssaan ja avullaan kun meidän pakostakin on elettävä. Ja jos se rakkaus todella olisi yleinen keskuudessamme, niin ne kysymykset, joita tänä iltana on pohdittu, selviäisivät itsestään. Sillä silloin olisi olemassa yleisesti omaksuttu ja noudatettu elämänohje, ja sen vallitessa ne olot, jotka probleemeja synnyttävät, häviäisivät. Sellaista elämänohjetta kaikki ihmiset aavistavat, hämärästi ja hetkittäin. Se se heille ilmaisi, että orjuus on vääryyttä. Ja jos vain olisivat lukeneet sitä vilpittömämmin ja noudattaneet sitä uskollisemmin, he eivät koskaan olisi käyneet sotaa hävittääksensä jotakin, jota eivät koskaan olisi halunneet ylläpitää. Ja sama elämänohje se nytkin varoittaen ilmaisee, että tehdään väärin, kun käydään sotaa, väärin, kun kasataan rikkauksia, väärin, kun eletään muiden työstä. Mikäli otamme varteen varoituksen, luovumme sellaisesta. Vaan jos muutetaan laitokset, muuttamatta sydämiä, tehdään turha työ. Sillä silloin muutetaan vain alamaiset hallitsijoiksi, köyhät rikkaiksi, raatajat tyhjäntoimittajiksi. Ja tuloksena olisi vain, että meillä olisi entistä turhanpäiväisemmät tyhjäntoimittajat, sydämettömämmät pohatat ja kykenemättömämmät hallitusmiehet. Taivaan valtakunta ei tule väkivallan eikä pakon tietä, ei peittelemättömän eikä peitetyn. Sen tuopi yksinkertainen palvelus niiden puolelta, jotka tuntevat lain, siten että he noudattavat oikeutta omassa elämässään ja saarnaavat käytöksellään enemmän kuin sanoillaan.

»Tämä olisi kovaa puhetta, jos meidän olisi nojauduttava itseemme. Mutta meillä on Jumala, ja häneen voimme nojautua; hän suo apunsa, ottamatta lukuun voimiemme määrää. Ihminen ei voi ajatuksen voimalla lisätä vaaksaa pituuteensa; hän ei voi suurentaa mielensä laajuutta eikä aistiensa kantavuutta; hän ei voi tahdon voimalla tehdä itseään filosofiksi eikä ihmisten johtajaksi. Mutta ammentamalla lähteestä, joka on köyhimmällekin ja heikoimmallekin avoinna, hänestä voi tulla hyvä ihminen, ja sitten hän, olivat hänen avunsa suuret tai pienet, käyttää niitä Jumalan ja ihmisten palvelukseen. Jos ihmiset tekevät sen, kukin itse kohdaltaan, Jumalan avulla, seuraa kaikki muu. Niin totta on, että jos ensin etsitte taivaan valtakuntaa, teille annetaan tämä kaikki. Niin, se on totta. Se on iäinen totuus. Se ei muutu kirkkokuntien oppijärjestelmäin muuttuessa eikä niistä riipu. Sanoisinpa ettei se riipu kristinuskostakaan. Sillä ne sanat olisivat tosia, vaikkei koskaan olisi ollut mitään Kristusta niitä lausumassa. Ja ne näyttää tosiksi yksinkertaisesti tietoisuutemme välitön todistus. Tajuamme sellaiset totuudet niinkuin tajuamme auringon. Niissä itsessään on niiden varmuus; ja siihen perustuu varmuus Jumalan olemassa olosta. Siinä on kaiken uskonnon ydin. Sanon sen, sentähden että tiedän. Ja te muut näytätte minusta aavistavan. Eikä se totuus ole, kuten puusta katsoen saattaa näyttää, yhdentekevä keskusteluumme nähden. Sillä se opettaa, että jokaisen muutoksen täytyy lähteä sisästä ulospäin. Ei ole, ei ole koskaan ollut mitään oikeudenmukaista valtiojärjestystä, sillä ei ole ollut yhtäkään, jonka perustuksena olisi ollut rakkaus Jumalaa ja ihmistä kohtaan. Kaikki, mitä tuomitsette pahana, — köyhyys ja rikkaus, joutilaisuus ja liikaraadanta, likaisuus, sairaus, lapsettomat avioliitot, väkivalta ja sota, jatkuu, kaikista muotojen muutoksista huolimatta, kunnes ihmiset tahtovat niistä vapautua. Eivätkä sitä tahdo, ennenkuin ovat oppineet rakastamaan Jumalaa ja ihmistä. Kumous on turha, kehitys on turha, kaikki tuskalliset heilahdukset puolelta toiselle ovat turhat, kunnes se sydämen muutos on tapahtunut. Ja se tapahtuu, kun sen aika on tullut. Näen sen kaikkialla olevan tekeillä, monella tavoin, monien eriävien mielipiteiden verhossa. Näen sen tekeillä täällä tänä iltana ja yönä niidenkin keskuudessa, joidenka kanssa olen jyrkimmin eri mieltä. Näen sen Allisonin ja Wilsonin toiveissa. MacCarthyn uhmassa, Martinin epäilyksessä ja kaikista selvimmin Audubonin epätoivossa. Sillä hän on oikeassa ollessaan epätoivoisena ainoan elämän suhteen, jota hän tuntee, maailman elämän, jonka hedelmät ovat tomua ja tuhkaa. Hän ajelehtii keskiöisellä valtamerellä, hänen taivaansa on tähdetön, häntä heittelevät pettymyksen, surun, sairauden, korvaamattoman menetyksen tuulet. Oi, mutta hänen yläpuolellaan, jos hän vain sen tietäisi, kohoaa, niinkuin nyt silmiemme nähden ja korviemme kuullen, kristallikirkasta taivasta kohti aamun ensimäinen leivonen. Ja käki kukkuu ja mustarastas laulaa, ettekö kuule? Ja lähde heittää putouksestaan aina hopeakipinäin kuurot taivasta kohti, jota se ei saavuta, ennenkuin tuli on muuttanut sen höyryksi. Ja niin koko luonto pyrkii ylös epätoivon yöstä aamunkoiton viileään raikkauteen ja edelleen keskipäivän aurinkoa kohti. Olkaamme kärsivälliset ja kulkekaamme kukin polkuamme, odottaen Jumalan sanaa, kunnes hän katsoo hyväksi ilmaista sen. Sillä hänen tiensä ei ole vaikea, se on sanomatonta iloa ja rauhaa. Ja niitä, jotka odottavat uskossa, hän on siunaava: he saavat häntä tuta.»

Kun hän päätti, oli valoisa aamu, vaikkei aurinko ollut vielä noussut. Ensimäiset linnut liversivät puistikossa, lähde kimalteli ja lauloi, ja maisema oli edessämme kuin morsian ylkää odottaessaan. Pysyimme ääneti, lumouksen valtaamina; ja tuskin tiedän kuinka pitkä aika oli kulunut, ennenkuin hennoin kehottaa Viviania lausumaan viimeisen puheen.

GEOFFRY VIVIAN, Kirjailija.

Olen joskus kuullut Vivianille annettavan filosofin nimen; mutta sana on harhaan viepä. Ne, jotka tuntevat hänen teoksensa — ja niitä on liiankin harvoja — tietävät että hän, välittömästi tai välillisesti, käsitteli filosofisia probleemeja. Mutta hän ei koskaan kirjoittanut filosofiaa; hänen menettelytapansa eivät olleet logiikan metodeja, ja hänen myötätuntoisuutensa oli luonnontieteen ja taiteiden puolella. Kreikan kulttuurin alkuaikoina hän olisi voinut olla Empedokles tai Herakleitos; hän ei olisi koskaan voinut olla mikään Spinoza tai Kant. Hän pyrki selittämään elämää, mutta ei yksinomaan ymmärryksen kaavojen mukaan. Hänen täytyi nähdä ja tuntea, voidakseen ajatella. Ja hänen esitystapansa oli runouden ystävistä liian älyperäinen, filosofian ystävistä liian kuvannollinen. Sentähden hänen lukijapiirinsä, niin harras kuin se olikin, oli pieni; mutta me, omassa seurassamme, kuuntelimme häntä aina mieltyneinä, ja mielenkiintoamme enensi, ei suinkaan vähentänyt, se, että hänen puheensa välistä sai meidät ymmälle. Olen havainnut vaikeaksi kuvata hänen esitystapaansa, johon hän ilmeisesti pani tietoista ja taiteellista harrastusta. Vielä vähemmin voin kuvata hänen laihain ja hienopiirteisten kasvojensa vaikutusta ja koko hänen persoonallisuutensa ylevää hienoutta. Hän nousi ja seisoi suorana ja pitkänä, vaikeneva taivas taustanaan, ja puhui seuraavaan tapaan:

»Ihminen on tekeillä; mutta tästä lähtien hänen täytyy itse tehdä itsensä. Sille asteelle luonto on hänet taluttanut, alkulimasta alkaen. Luonto on antanut hänelle jäsenet, ja se on antanut hänelle aivot, se on antanut hänelle sielun alkeet. Nyt on hänen omana asianaan kehittää tai turmella tuo uhkea runko. Älköön enää odottako luonnolta apua; sillä se tahtoo luoda olijan, jolla on voima luoda itsensä. Jos hän epäonnistuu, niin luonto epäonnistuu; malmi menee takaisin sulattimeen; ja tuo suuri kehityssarja alkaa uudestaan. Jos hän onnistuu, hän onnistuu yksin. Hänen kohtalonsa on hänen omissa käsissään.

»Tämän kohtalon herrana, jos hän vain sen tietäisi, ovat aivot, rakentaakseen palatsin, joka soveltuu sielun asuttavaksi. Yhä vielä, vuosisatojen kompastusten jälkeen, sielu ei kuitenkaan ole mitään enempää kuin tottumuksen ja voiman salavihkainen rikostoveri. Voima luo, tottumus ikuistaa, järki, se mielistelijä, vahvistaa. Ja niin ihminen ajautuu, ei ylös- vaan alaspäin, ja luonto katselee tuskissaan; oman kieltäymyksensä nojalla se ei voi sekaantua, jollei hävittääkseen. Jos hänen tulee ohjata, ja ohjata suoraan, täytyy järjen tarttua ohjaksiin; ja sen ohjaustaito, se se on valtiotaito. Sen taidon päämääränä on täydellisyys, sen menettelytapana on valikointi. Tiede on sen palvelijana, siveellisyyden laki sen herrana. Se ei sääli mitään ennakkoluuloa, ei pidä arvossa mitään tottumusta, ei kunnioita mitään perintäoppia. Laitokset ovat akanoita tulessa, jonka se sytyttää. Nykyisen ja menneen se tunnonvaivoitta heittää tulevaisen kitaan. Se on enkeli tulimiekka kädessä, joka rutosti sysää pois ämmärähjyksen, joka istuu rahapusseillaan Westminsterissä. [S.o. parlamentin.]

»Taikka, toisin sanoen, se on Herakles, jolla on puhdistettavana Augeiaan navetat; ja jokainen kaupunki on yksi sen pilttuu, täyteen ahdettu vuosisadan lannalla. Tai surmattavanaan Hydra, jonka sata kiemurtelevaa väärän uskon päätä, mädänneinä muinaisesta totuudesta valheiksi, kasvavat yhä ilmoille, tyhjentämättömässä hedelmällisyydessään synnyttäen uskontunnustuksia, edunpyyntejä, laitoksia. Ylimpänä päänä on omaisuus, julmin ja sokein kaikista, joka, ennenkuin tiedämmekään, nielee meidät kitaansa, verhottuna turvallisuuden ja rauhan valepukuun, surmaten muutamain ruumiit, useimpien sielut, ja kasvaen aina uudestaan juuresta, muodoissa, jotka vain näennäisesti ovat uusia, kunnes hengen miekka on iskenyt itse juuren poikki. Mikä nimi sille miekalle annetaan, sosialismi, anarkia, minkä haluatte, se on pikkuasia, kunhan vain käsi, joka sitä heiluttaa, on väkevä, aivot selkeät, sielu valoisa, innokas, syvä. Mutta mistä löytää sankarin, joka kelpaa sitä asetta kohottamaan?

»Häntä ei löydetä; hän on luotava. Ihmisen tulee kylvää Ihminen. Muinoin hän saattoi turvautua luontoon, silloin kun hänet pantiin sen rinnoille. Mutta luonto on hänet vierottanut; eikä hän enää voi sokeasti luottaa mielijohteiden tuloksiin, joita se ei enää ohjaa. Niin kauan kuin se kitki, sen asiana oli istuttaakin; mutta se ei enää kitke. Omasta tahdostaan ihminen kitkee pois tai säästää; ja omasta tahdostaan hänen täytyy kylvää, jollei tahdo että hänen kasvitarhansa metsistyy. Nytkin kallisarvoisia taimia kuihtuu hänen silmiensä edessä, nytkin uhkeita rikkaruohoja hyötyy, ja hän vain katselee toimettomassa kauhussa ja höpisee omasta voimattomuudestaan. Hän on antanut ohjakset himon käsiin, ja se ajaa hänet takaisin syvyyden kuiluun. Vaan hän valjastakoon sen vaunujensa eteen ja pankoon ohjaajaksi järjen, niin himolle kasvaa siivet ja se lennättää hänet päämäärää kohti. Se hänessä oleva aihe, minkä hän sanoo rakkaudeksi, on vain liejun lohikäärme; hän haudatkoon sen itseyden hautaan, ja se nousee siitä Psykenä, jonka siivet ovat liian laajat suojatakseen ainoastaan kotia. Ihminen, joka kerran on oleva, tulee olevaisen ihmisen kutsuessa. Hän kutsukoon hänet siis, raittiilla mielin, ei himon höyryistä. Sillä mimmoinen kutsumushuuto on, sellainen tulee vastaus.

»Mutta ketä hänen tulee kutsua tulemaan? Pakanaako? Vaiko kristittyä? Ei kumpaistakaan, ja molempia. Pakanuus puhuu ihmisten puolesta Ihmisessä, kristinusko Ihmisen puolesta ihmisissä. Se hedelmä, joka syötiin Paratiisissa, on, ihmisen sieluun kylvettynä, Hellaassa tuottanut ensimäisen ja ihanimman satonsa. Siellä nousi sielun maailmalle ihanteen kolminainen aurinko. Vaahdossa syntynyt Aphrodite nousi kukkana sinisestä ulapasta, seuranaan tritonit ja nereidit, aamunkoiton rusohohteessa. Säteilevänä harmaanvalkeassa kasteessa Apollon kimposi idän aalloista, leimahti halki taivaan, ja jäähdytti sihisevät pyöränsä usvaisessa lännessä. Jumalan aivoista singahti Athene ilmoille, aseenaan totuuden keihäs, ja liikkui harmaasilmäisenä pitkin maailmaa, koetellen ihmisten mieliä. Lempi, kauneus, viisaus, kas siinä pakanallinen kolminaisuus! Ainoastaan niiden armosta ihmiset ovat ihmisiä ja kelpaavat tulemaan Ihmiseksi. Sentähden jumalat ovat ikuiset; eivät he kuole, vaan me, kun luulemme heidät kuolleiksi. Eikä yksikään ihminen, joka ei heitä tunne ja tuntiessaan palvele ja rakasta heitä, kykene Ihmisen ruumiin jäseneksi. Sentähden on niin, että edistysaskeleen merkkinä on katsahdus taaksepäin; ja Kreikka seisoo ikuisesti uuden elämän kynnyksellä. Unohda Kreikka, ja vajoat takaisin, jollet elukan, niin hyönteisen tasolle. Katso muurahaista ja kavahda sitä! Se on olemassa varoituksena. Muurahaiskaikkeudessa ei ole muurahaisia. Siitä kohtalosta ihmiset varjelkoot Ihmisen!

»Mutta pakanajumalat olivat säälimättömät; he riistivät heikoilta. Heidän viisaudellaan oli juurensa hulluudessa, heidän kauneudellaan liassa, heidän rakkaudellaan sorrossa. Näin kasvaneina ne kukat lakastuivat. Ja mätänevästä maaperästä kohosivat oudot uudet kukat, jotka sanomme uskoksi ja toivoksi ja ihmisrakkaudeksi. [Englanninkielessä erotetaan toisistaan love, jota suomeksi vastaavat sekä rakkaus että lempi, ja charity = kristillinen rakkaus, ihmisrakkaus; vrt. ransk. amour ja charité.]

Sillä hulluus huudahti: 'En tiedä, mutta uskon'; saastaisuus: 'Olen kurja, mutta toivon'; ja sorrettu: 'Minua halveksitaan, mutta minä rakastan.' Se oli kristillinen kolminaisuus, ihmisen pettymyksen kaiku, samoin kuin tuo toinen oli hänen saavuttamansa täydellisyyden kaiku. Hän tarvitsee kuitenkin molempia. Sillä sentähden että hän kasvaa, häntä ahdistaa kintereillä epätäydellisyys. Hänen heikkouttansa nuo vuorenhuipulla loistavat hahmot pilkkaavat. Vaan usko ja toivo ja rakkaus kulkevat hänen vieressään loassa, suoden kehotusta, lohdutusta ja apua. Ja niistä on syntynyt oikeus, monilukuisten puolustaja harvalukuisia vastaan, kansakunnan puolustaja luokkaa vastaan, ihmiskunnan kansakuntaa vastaan, tulevaisuuden puolustaja nykyisyyttä vastaan. Kristinuskossa ihmiset syntyivät Ihmiseksi. Mutta älkööt ihmiset häneen kuolko. Sillä mitä hyödyttää oikeus, jollei se ole porras Olympoksen valtaistuimelle? Mitä hyödyttävät usko ja toivo, jollei ole päämäärää? Mitä ihmisrakkaus ilman esinettä? Turha on muurahaisten rakkaus, tai mehiläisten ja koralli-eläinten. Sillä rakkauden arvo on sellainen kuin rakastajan arvo. Ainoastaan pakanuuden maaperässä kristinusko voi tuleentua kypsyyteen. Ja usko, toivo, ihmisrakkaus ovat vain omia siemeniään, kunnes ne joutuvat viisauden, kauneuden, lemmen kohtuun. Olympos on edessämme, tuo lumihuippuinen vuori. Nouskaamme sille, yhdessä, jos haluatte, älkäämme toiset toisten ruumiiden yli; vaan ainakin kiivetkäämme, älkäämmekä märkikö ja kihiskö parvena tasavertaisuuden hyötyisillä niityillä. Me emme ole laaksoa varten, emmekä metsiä tai laitumia varten. Jos olemme veljiä, niin olemme sentään veljiä pyrkimisessä, tarviten etevimpiämme johtomiehiksemme. Aphrodite, Apollon, Athene ovat edessämme, eivät takanamme. Majesteetillisina hahmoina ne loistavat lumien keskeltä. Eteenpäin siis, ihmiset Ihmisessä!

»Vaan ihmisetkö saapuvat perille? Vaiko Ihminen? Vai eikö hänkään, vaan Jumala? Emme tiedä. Tunnemme ainoastaan herätteen ja kutsumuksen. Valon loisto lumilla, ylöspäin kohoava polku, pakottava yllyke povessamme, ne ovat meille varmuutta, kaikki muu epäilyä. Mutta epäily on kuin taivaanranta, ja sen rajassa vilkkuu toivon tähti. Sen varassa elämme; ja se tiede sokaisee, se kieltäytymys runtelee, mikä tahtoisi riistää meiltä noiden hopeasäteiden näön. Meidän silmiemme täytyy aueta, kulkiessamme eteenpäin, havaitaksensa jokaisen merkin korkeudesta. Ja koska sielussa todella on kuolemattomat kaipuut, voimme uskoa niiden ennustavan saavuttamisensa. Sillä sielun vaatimukset ovat mahtavat niinkuin ihmisenkin, ja vetoavat samaan todistukseen. Molempien todisteena on unelma, mutta sellaiset unet tulevat sarvi-portista. [Homeroksen mukaan tosiunet tulivat sarviportista; pettävät unet taas norsunluuportista.] Ne ovat elämän perusaiheita ja niiden ympärille kiteytyy kaikkeus. Sillä tahto on enempää kuin tieto, koska tahto luopi sen, josta tieto kertoo. Tieto riippuu tiedottomuuden tyhjässä tilassa, planeettana, joka tekee kierroksensa pimeässä; Mutta tuon tyhjän poikki usko rakentaa tien, mikä viepi Olympokselle ja ikuisten jumalien luo.»

Kun hänen puheensa päättyi, oli aurinko noussut, ja koiton hohde oli muuttumaisillaan tavallisen päivän valoksi. Linnut lauloivat täydellä äänellä, lähde säteili ja puut humisivat pehmoisesti aamuviimassa. Seuramme hajaantui hiljaa. Toiset menivät vuoteeseen nukkumaan; toiset läksivät puutarhoihin kävelemään; ja Audubon meni sopimuksen mukaan uimaan nuoren veljenpoikani kanssa, näköjään niin iloisena ja onnellisena, kuin olla voi. Minä jäin yksin kävelemään edes takaisin penkereellä, katsellen, mitenkä päivä yhä kirkastui, ja ihmetellen ihmisten eri kohtaloita. Aamukello soi pienessä kirkossa puiston suulla; voimavaunun puhallus kuului valtatieltä. Ja ajattelin Cantilupea ja Haringtonia, Allisonia ja Wilsonia, ja niiden jälestä aamunsarastuksen ja päivännousun ilmestystä, Woodmania, sielua, ja Viviania, henkeä. Seisahduin luudakseni viimeisen katseen valoisain kuvapatsaiden riviin, jotka reunustivat allani olevaa pitkää käytävää. Kuvailin hiiden ulottuvan Olympoksen juurelle asti; ja ilman ylpeyttä tai mielenkiihkoa, mutta mielessäni varman toivon tyyneys, olin valmis alottamaan uutta päivää.