Part 3

Sosialismi vapauden sielu, veljeyden yhdysside, tasavertaisuuden sinetti! Ken se tahtoisi julkein käsin panna Arielimme kiinni ja vangita hänet valtioon, tuohon vääryyden puuhun? Päivä ei ole kauempana yöstä, hyvä pahasta, kuin vallankumouksellinen sosialismi tuosta pulpetti- ja konttorituoli-sosialismista, vihollisesta joka on pukeutunut meidän asetakkiimme ja rehentelee meidän vaakunakilvellämme. Lähes vuosisadan ajan olemme taistelleet vapauden puolesta, — ja nyt he tahtoisivat tehdä meistä vanginvartijoita omien sielujemme kahlehtimiseksi. 1789, 1830, 1848 — ovatko ne vuosiluvut poltetut sydämiimme ainoastaan leimatakseen meidät kärsivällisiksi lampaiksi virkavallan laumassa? Ei! Ne ovat hengen symboleja; ja ne joita nämä tunnukset erottavat eri joukoksi, tämän maailman valtakunnan hylkäämät ja jumalan valtakunnan kansalaiset, ovat, niissä ne valtavatkin, eläviä liekkejä laitosten ja lakien hävittämiseksi ja säälin ja vihan ja rakkauden tulten sytyttämiseksi ihmisten sydämiin. Meidän kaupunkimme ei ole rakennettu konttorikirjoista eikä muurattu virkahuoneiden tomulla, eivät sitä luo eivätkä pidä koossa virastojen punalangat. Ei, sen tekee vapautettujen henkien pakoton vetovoima, sielun ikuisen ilon arimoiminen näkyvään muotoon!»

Hän pysähtyi ja näytti koettavan taltuttaa itseänsä; sitten hän jatkoi tyynempään äänensävyyn: »Sosialismi on sama kuin anarkia. Tiedän minkä kauhun tämä sana herättää; mutta se on huonon omantunnon kauhua, sillä ainoastaan vääryyteen perustettu järjestys pelkää epäjärjestystä. Minkätähden pelkäätte omaisuutenne ja henkenne puolesta, te jotka pelkäätte anarkiaa? Sentähden että olette edellisen varastaneet ja jälkimäisen antaneet vääryyden palvelukseen; sentähden että olette laeillanne luoneet sen ihmisen, minkä sanotte rikolliseksi; sentähden että olette siittäneet nälän ja nälkä on siittänyt raivon. Tästä en teitä soimaa, enempää kuin itseänikään. Olette itse oman ylläpitämänne järjestelmän uhreja, ja hallitus se on teidän vihoiksenne yhtä paljon kuin minunkin, jos vain sen ymmärtäisitte. Sillä hallitus merkitsee pakkoa, poissulkeutumista, erilaistuttamista, eroa; anarkia sitä vastoin on vapautta, yhteyttä ja rakkautta. Hallitusvalta perustuu itsekkyyteen ja pelkoon, anarkia veljeyteen. Jaamme itsemme kansakuntiin, ja siitä syystä kannamme sotavarustuksen taakkaa; eristämme itsemme yksilöinä, ja siitä syystä vetoomme lakiemme suojaan. Jollen itse ottaisi mitä veljeni tarvitsee, ei minun tarvitsisi peljätä että hän ottaa sen minulta; jollen sulkisi hänen tarvettaan näkyvistäni, en pitäisi sitä vähemmän tärkeänä kuin omaani. Kaikki hallitusmiehet ovat muista eristettyjä henkilöitä. Ja siinä on syy, minkätähden he — halusivat tai eivät — ovat sortajia taikka, parhaassa tapauksessa, ehkäisijöitä. Eristettyinä kansan vaiston hengityksestä, joka on itse elämän hengitystä, he eivät voi tuntea oikein, eivätkä siis ajatellakaan oikein. Ja oli miten oli, kuinka he voisivat, parhaimmallakaan tahdolla, ymmärtää niitä moninaisia etuja ja pyrkimyksiä, joita heidän muka tulee hallita? Ihminen ei tunne muuta kuin sitä, mitä hän käytännöllisesti harjoittaa; ja kussakin työn haarassa ainoastaan ne pystyvät johtamaan, jotka itse ovat työn tekijät. Älyllisesti yhtä hyvin kuin moraalisesti hallitusvalta on aina vajaavarainen; eikä se, jota sanotaan eduskunnalliseksi hallitukseksi, ole hituistakaan parempi kuin mikä muu tahansa, sillä hallitsevat henkilöt ovat myötätuntoon ja tietämykseen nähden yhtä kaukana hallituista. Osottaapa kokemus, jos vain tahtoisimme sen myöntää, etteivät hallitsevat henkilöt minkään muun järjestelmän vallitessa ole pätemättömämmät ja turmeltuneemmat kuin juuri tämän hallitustavan aikana, jonka sanomme kansanvaltaiseksi. Eikö itse »poliitikko» sanakin ole kaikkialla soimaussana? Eikö hallitusvirasto kaikkialla tiedä yhtä kuin kyvyttömyys ja laiskuus? Kuinka kurja onkaan eduskunnan jäsenen asema, hänen kun on pakko antaa äänensä lukemattomissa asioissa, joiden alkeitakaan hän ei ymmärrä, ja antaa se puolueenjohtajain viittauksesta, jotka itse puolestaan ovat vaalikomiteajärjestelmän sokean ja aivottoman koneiston määräysvallan alaisia! Kansa on edusmiestensä orja, edusmiehet päällikköjensä ja päälliköt tiedottoman koneiston orjia! Ja tämä se on hallitustieteen viimeinen sana! Oi jumalallinen ihmishenki, minkälaisiin kahleihin oletkaan itsesi kietonut — ja sen sanot vapaudeksi ja taputtelet käsiäsi!

»Ja sitten tulee mies ja sanoo: 'koska olette vapaat, niin sitokaa itsenne tiukemmin ja yhä tiukemmin omiin kahleihinne'. Eivätkö nämä kädet, jotka vetävät solmut kiinni, eivätkö ne ole omat kätenne? Miksi siis pelkäätte? Tuossa on jäsen vapaana; kiinnittäkää se joutuun! Päänne voi vielä kääntyä; tulkaa, puristakaa se ruuvipihtiin! Nyt olette kiinni! Nyt ette voi liikahtaa! Kuinka kaunista, kuinka säädyllistä, kuinka turvallista! Ja se, ja se on muka sosialismia! Ja sitä aikaansaadakseen Ranska avasi sulut, jotka huuhtoivat maan verivirroilla! Mitä? Olemme katkaisseet rautaiset kahleet — sitoaksemme itsemme kanslialankaan! Olemme riistäneet Napoleonilta kruunun, kruunataksemme... kruunataksemme...»

Hän katsahti Allisoniin ja äkkiä hillitsi itsensä. Sitte hän alotti uudestaan, tavoittaen selittävää sävyä: »Siitä päästäksemme on vain yksi tie avoinna: vapaan yhteistoiminnan laajentaminen jokaiselle toimialalle, niillekin, joita tätä nykyä valtio hoitaa. Sanotte, että tämä on mahdotonta. Mutta miksi? Noudatattehan jo nytkin tätä menettelytapaa kaikessa, mikä on teille kallisarvoisinta. Nykyisessä yhteiskunnassa ihmisten toiminta on vapain taiteen, tieteen ja huvittelun alalla. Ja kaikki nämä harrastukset saavat, en tahdo sanoa järjestysmuotoansa, vaan ilmaisunsa vapaaehtoisissa yhtymissä, klubeissa, akatemioissa, seuroissa, sanokaa niitä miksi vain tahdotte. Lontoon Royal Society ja British association club ovat oikean järjestäymistavan tyypillisiä esimerkkejä; [»Royal Society», täydellisemmin »Royal Society of London for improving natural Knowledge», Englannin vanhin ja tärkein tiedeakatemia; »British Association for the advancement of science» on toinen tärkeä tieteellinen seura, sekin pääasiallisesti luonnontieteellinen.] ja tämä tapa tulisi, niin, se täytyy toteuttaa koko yhteiskuntarakennuksessa. Jokaista ammatin- ja liikkeenhaaraa varten tulisi olla vapaaehtoisesti muodostunut järjestö, jonka jäseninä olisivat kaikki ne, jotka haluavat siihen toiminnan haaraan antautua; näiden olisi valittava ja erotettava omat virkailijansa, määrättävä oma liikesuuntansa, ja niiden tulisi vapaan sovittelun nojalla olla yhteistoiminnassa muiden samankaltaisten järjestöjen kanssa. Sellaisten yhtymien monisäikeinen kudos, jossa olisi järjestystä kaikkialla vaan ei missään pakkoa, se se on se yhteiskuntamuoto, jota odotan tulevaksi ja jonka jo näen työntävän itujaan vanhempien järjestysmuotojen sitkeän nahan alla. Sääntöjä siinä tulee olemaan, muttei lakeja, — sääntöjä, joita noudatetaan ilomielin, siksi että ne on vapaasti omaksuttu ja siksi ettei ketään pakoteta pysymään siinä veljeskunnassa, joka ne hyväksyy ja niitä noudattaa. Anarkia ei tiedä järjestyksen vaan pakkovallan olemattomuutta; se on hengen vapaata virtaamista muotoihin, joissa se ihastuneena viihtyy. Ja ainoastaan sellaisissa muodoissa, niiden kehittyessä ja muuttuessa, se voi saada ilmaisun, mikä ei ole samalla orjuutta.

»Väitätte tämän haaveelliseksi mielenkuvitteluksi. Mutta luokaa katse historiaan! Ajatelkaa keskiajan suurtöitä! Eivätkö ne olleet juuri sellaisen kehityssuunnan tuotteita, jommoista minä kuvailen? Ne miehet, jotka rakensivat keskiajan tornit ja kirkot ja kaunistivat niitä taiteen ihmetöillä mitkä yhä vielä Italiassa ja Ranskassa huikaisevat silmiämme, olivat vapaaehtoisesti yhdyskunniksi yhtyneitä ja kiltoihin järjestäytyneitä miehiä. Valtion, julkisen käsky- ja pakkovallan kasvamisen historia kertoo samalla mitenkä Firenzestä ja Nürnbergistä on vajottu Lontooseen ja New Yorkiin. Samassa määrässä kuin valtion mahti kasvaa, kutistuu hengen tarmo; ja jos koskaan Allisonin ihanne tulisi toteutetuksi, jos valtion toiminta koskaan tunkisi läpi elämän jokaisen alan, niin se yleinen hyvinvointi ja elämän mukavuus, mikä sillä tavoin kenties saadaan leviämään koko yhteiskuntaan, on ostettu kovin kalliilla hinnalla, ihmisten sielulla. Sen yhteiskunnan kansalaiset tulevat niin erinomaisesti ravituiksi, majoitetuiksi ja puetuiksi, ettei paremmasta apua, mutta — ja sehän on arveluttava epäkohta — he tulevat olemaan kuolleita.

»Oi», hän huudahti, »jospa voisin saada teidät näkemään, että koko tämä järjestys, jonka alaisina elätte, on keinotekoinen ja tarpeeton! Mutta meidän järkemme ovat sumentaneet ne järjestelmät, joilla petämme mielikuvitustamme ja joita sanomme tieteeksi. Meidät on opetettu pitämään historiaa välttämättömänä tapahtumasarjana, kunnes olemme alkaneet uskoa, että sen täytyy olla hyvä tapahtumasarja; että kaiken, mikä koskaan on tapahtunut, on oikeuden ja kohtuuden mukaan pitänytkin tapahtua juuri niin, eikä toisin. Ja siten myönnämme oikeutetuksi kaiken entisen ja nykyisen, oli se vaikka kuinka kouraantuntuvassa ristiriidassa omien sisäisten näkemystemme kanssa. Mutta kaikki tuo on vain omien aivojemme kuvittelua. Historia on, uskokaa minua, suurimmaksi osaksi suunnaton erhe ja rikos. Sen olisi pitänyt olla toisenlainen kuin se on ollut; ja meidänkin tulisi olla jotakin toista kuin mitä olemme. Ei ole siinä mitään luonnollista ja välttämätöntä kehitystä hyvää kohti, ei mitään yhteistoimintaa maailmankaikkeuden kanssa, paitsi osallisuutta sen rikoksissa. Tuo pieni talo, jota aivot rakentavat oman heikkoutensa suojaksi, täytyy repiä, jos tahdomme katsoa totuutta suoraan silmiin ja pyrkiä hyvään. Silloin näemme, kuinka sokaisevien myrskyjen ja sadekuurojen keskitse, mimmoisen vihamielisten tai väliäpitämättömien alkuainesten pimeyden halki tiemme kulkee yli vuorten kaipuumme kaupunkia kohti. Silloin, ja vasta silloin, ymmärrämme kumouksen hengen. Että on olemassa sellaista pahaa, että se voidaan vain polttaa tulella; että on niin suunnattomia ehkäisymuureja, että ne voidaan räjähyttää vain dynamiitilla, että hävitystyö on luomistyön välttämätöntä alkutoimitusta, koska se on niiden vankimuurien hajoittamista, joissa henki on vangittuna, ja että tässä työssä henki itse toimii yksin, ilman mitään luonnonvoimain tai korkeamman maailman voimien apua — tämä se on se uskontunnustus, — ei, en tahdo sanoa sitä uskontunnustukseksi — se on se tieto, se sisäinen näkemys, jonka varassa me kumousmiehet elämme. Sen voimalla me voitamme, se on vakaumukseni. Mutta saavutimme voiton tai jäi se meiltä saavuttamatta; oma elämämme itse on voittoa, sillä se on hengessä eletty. Murtaa aineellisia kahleita solmitaksemme sitä lujemmiksi sielulliset yhdyssiteet, poistaa kuolleita kuoria vapauttaaksemme eläviä muotoja, hävittää laitoksia herättääksemme eloon voimia, riisua aineellinen ja pukea yllemme henkinen ruumis, siinä se, mikä meidän liikettämme innostaa, joko sitten taistelemme kielin tai miekoin, se, ja yksistään se, on anarkian tosi ja sisäinen merkitys.

»Anarkian on sanottu olevan yhtä kuin väkivalta; enkä tahdo olla sellainen teeskentelijä enkä niin halpamainen, että kieltäisin että yhtenä toimintakeinonamme täytyy olla väkivalta. Voimankäyttö on yhteiskunnan lapsenpäästäjä; eikä syvälle menevää muutosta ole koskaan saatu aikaan ilman sitä. Minkä miekka on luonut, se täytyy miekalla hävitettämän. Ja ainoastaan väkivalta voi tehdä väkivallasta lopun. Menenpä vielä pitemmäs: tunnustan, koska täällä, jos missään, olemme täysin avomielisiä, että minä puolestani tunnen itseni kutsutuksi kulkemaan juuri väkivallan tietä, ja että tulen kuolemaan niinkuin olen elänyt, aktiivisena kumousmiehenä. Mutta vaikka väkivalta on yksi tie, vieläpä välttämättömän tarpeellinen tie, niin en kuvittele, ettei ole olemassa muitakin teitä. Jollei toivominen olisi turhaa, saattaisin kyllä halusta toivoa olevani runoilija tai pyhimys, palvellakseni samaa herraa lempeämmillä hengen aseilla. On anarkisteja, jotka eivät ole koskaan pitäneet puhetta ja joilla ei koskaan ole ollut pyssyä kädessä, ja joita kuitenkin tunnemme veljiksemme, vaikkeivät he kenties tunne meitä. Tahdon mainita kaksi, jotka elävät ikuisesti: Shelley, runoilijoista ensimäinen, jollei olisi toista, joka on häntäkin suurempi, mystikko William Blake. Meitä pidetään verisinä hirviöinä; meitä ajetaan vainukoirilla pitkin koko maapallon pintaa. Ja kuka vainoojistamme uskoisi, että se laulu, mikä soi meidän sydämissämme, ainakin muutamien, — voin sen vakuuttaa ainakin yhdestä, — on innoitetuin, henkevin manaus, mikä koskaan on singahdutettu teidän tylsälle, pöhövatsaiselle, kuorsaavalle Englannillenne:

'Tänne mun kullanpalava jouseni, tänne kaipuun nuoleni, tänne keihääni; pilvet avautukoon, tänne mun tulivaununi!

En lakkaa hengen taistelusta, ei nuku kädessäni miekka, ennenkuin olen rakentanut Jerusalemin Englannin vehreään, suloiseen maahan'.

['Bring me my bow of burning gold, Bring me my arrows of desire, Bring me my spear; O clouds unfold! Bring me my chariot of fire!

I will not cease from mental fight, Nor shall my sword sleep in my hand Till I have built Jerusalem In Englands green and pleasant land.'

(W. Blaken »Milton» nimisestä teoksesta).]

»Englantiin! Ei, ei Englantiin vaan Europpaan, Amerikkaan, maailmaan! Missä ihminen on, uusi ihminen, siellä on meidän maamme. Mutta uusi ihminen on vanhaan haudattava; ja kaikkialla missä hän ponnistelee haudassaan, kaikkialla missä hän koputtaa haudan seiniä, siellä olemme saapuvilla häntä auttamassa. Kun vartijat nukkuvat, sarastavan aamun hiljaisuudessa, nousee ristiinnaulittu Kristus haudasta. Ja enkeli, joka istuu haudan ääressä, on Anarkian enkeli.»

HENRY MARTIN, Professori.

Tähän hän äkkiä päätti merkillisen puheensa, jota, kuten pelkään, kirjoitettu sana tuskin on päästänyt täyteen oikeuteensa. Tuli pitkä vaitiolo, ja sen kestäessä kuului alhaalta korviimme näkymättömän suihkulähteen lorina ja satakielen kaihoisa laulu. Oli yö, kuu oli laskenut ja taivas kimalteli täynnä tähtiä. Niiden joukossa eräs kiertotähti hehkui punaisena, juuri vastapäätä minun paikkaani; ja näin vieruskumppalini, Henry Martinin katseen olevan siihen kiintyneenä. Hän oli niin ajatuksiinsa vajonnut, ettei kuullut minua ensin, kun kysyin tahtoisiko hän olla hyvä ja jatkaa puheiden sarjaa. Vaan hän suostui sangen alttiisti, niin pian kuin älysi mistä oli kysymys. Hänen noustessaan en voinut olla ihmettelemättä hänen kasvojensa erinomaista kauneutta, jota ennenkin usein olin ihaillut. Hänen kirjansa mielestäni tekevät hänelle vääryyttä; ne ovat kylmiä ja akatemiallisia. Mutta miehessä itsessään ei ollut mitään sellaista. Ei ole koskaan ollut virkeämpää henkeä; ja tämä virkeys kuvautui hänen persoonassaan ja hänen ryhdissään, hänen joustavassa vartalossaan, hänen säteilevissä silmissään ja hänen nyt vaikenevan partansa uljaassa aaltoilussa. Hän seisoi hetkisen vaiti, katse vielä kiintyneenä punaiseen tähteen; sitten hän alkoi puhua.

»Jos on totta», hän sanoi, »niinkuin eräät mystikot väittävät, että maailma on tulos vastakkaisissa taivaan äärissä asustavien henkiolentojen ristiriidasta, niin MacCarthy ja minä varmaan edustamme sellaista vastakohtien paria ja liikumme vastakohtaisessa tasapainossa kautta kokemuksen kehän. Minä kenties olen hänen profeettansa Blaken Urthona ja hän taas hänen Urizen'insa, vai olisiko päinvastoin, en tiedä sanoa. [Urthona ja Urizen, Blaken haaveellisissa »Profeetallisissa teoksissa» esiintyviä henkiolentoja, jotka edustavat vastakkaisia elämän voimia.] Mutta meidän vastakkaisuutemme ei ole, ainakaan minun puoleltani, mitään vihamielisyyttä. Ja katsellessani kautta avaruuden hänen taivaankulmansa puoleen, voin hyvin ymmärtää, kuinka komea sen kohtalo mahtaa olla, joka palaa siellä niin punaisena, niin loistoisana ja niin ylväänä. Oma valoni on verraten kalpea, pelkkää vihreää ja sinistä; kuitenkin se on kokonaisuudelle yhtä tähdellinen; olisipa ilman sitä peljättävissä, että hän tuhoisi maailman tuleen. Puhun vertauskuvin lieventääkseni niin paljon kuin mahdollista välttämättömän, niin kylmän ja jyrkän siirtymyksen profeetasta kriitikkoon. Mutta antaessanne minulle puheenvuoron tiesitte, herra puheenjohtaja, mitä teitte. Tiesitte hyvin kutsuvanne Vesimiestä tyhjentämään vesiruukkunsa Marsin päälle. Ja olen varma siitä, että Mars suo minulle anteeksi, jos tottelen. Toisin kuin kaikki edelliset puhujat, olen, kutsumukseni mukaan, epäilijä; ja sitä pidän jalona kutsumuksena. On ihmisiä, jotka ajattelevat — kenties ei ole melkein ketään joka ei ajattele — että toiminta on elämän ainoa päämäärä. Arvosteleva hengenlaatu, kritisismi, on heidän mielestään jonkunlainen tauti, jolle muutamat ihmiset ovat alttiit ja joka, pahimmissa tapauksissa, voi helposti tulla kuolettavaksikin. Terveytenä sitävastoin pitävät innostuksen miehen tilaa, sen miehen, joka uskoo eikä koskaan epäile. No niin, että sellainen tila on onnellinen, sen olen kyllä valmis myöntämään; mutta terveenä sitä en voi pitää. Kuinka se voi olla terve, jollei se perustu terveeseen, ymmärrykselliseen perustukseen? Mutta sellaista perustusta ei ole koskaan saatu eikä koskaan saada aikaan muulla tavoin kuin kritiikin avulla. Ja kaikkeen kritiikkiin sisältyy epäilystä, ja samalla se synnyttää epäilystä. Ihminen joka ei koskaan ole harjoittanut kritiikkiä, vieläpä sellainenkin, joka ei aina uudestaan noudata kriitillistä menettelyä, on ihminen, jolla ei ole innostukseensa oikeutta. Sillä hän on saavuttanut sen huumauttamalla sielunsa intohimolla; ja tämä, siitä pidän kiinni, on jotakin pahaa ja väärää. Väitän sen olevan pahaa ja väärää itsessään, aivan riippumatta seurauksista, joita se voipi tuottaa; on näet perusvelvollisuuksiamme hakea totuutta ja välttää valheellinen. Mutta seurauksienkin kannalta, niin toisarvoinen kuin tämä onkin, minulla on mitä pahimmat epäilykset siihen yleiseen otaksumiseen nähden, että innostuksen vaikutukset aina ovat pääasiallisesti, jolleivät kokonaan, hyvät. Kun esim. katselen uskonnon historiaa, en löydä mitään täyspätevää syytä väitteelle, että sen edulliset vaikutukset ovat olleet epäedullisia tärkeämmät. Jesus Kristus, suurin ja luullakseni tervein kaikista innostuksen miehistä, on sytyttänyt inkvisitsionin roviot ja asettanut paavin Roomaan. Muhammed peitti maan veritulviin ja asetti turkkilaisen Bosporoksen ääreen. Pyhä Franciscus loi lauman reheviä kerjäläisiä. Luther sai aikaan kolmikymmenvuotisen sodan. Kriitillinen hengenlaatu olisi tukkinut näiden miesten uran; mutta olisiko siitä ollut maailmalle haittaa? Minä epäilen. Olisi ollut vähemmän hehkua; mutta olisi mahdollisesti ollut enemmän valoa. Ja minä puolestani uskon valoon. Voi kyllä olla totta, että järki ilman intohimoa on hedelmätön, mutta varmaa on, että innostus ilman järkeä on tuhoisa. Ja kun nämä voimat, joiden tulisi olla yhtyneinä, todellisuudessa taistelevat toisiansa vastaan siinä suuressa kaksintaistelussa joka riehuu läpi historian, niin minä asetun järjen puolelle. Jos minun täytyy valita, olen mieluummin hedelmätön kuin tuhoisa. Mutta tarkoitukseni on olla hedelmällinen, ja olla hedelmällinen juuri kritiikin avulla. Pelkään tämän tietävän, että minun on pakko tehdä itseni jokaiselle epämiellyttäväksi. Mutta sitä en tee tahallisesta häijyydestä, vaan velvoituksen pakosta. Sanotte kenties, että sehän vain pahentaa asian. Olkoon menneeksi! En huoli enää puolustaa itseäni, vaan ryhdyn heti epämiellyttävään tehtävääni.

»Minun on siis ensin sanottava, että samalla kuin kuunnellessani edellisiä puhujia olen ihmetellyt heidän luomiensa rakennusten kauneutta ja niissä ilmenevää kekseliäisyyttä, olen tapani mukaan tarkastanut perustuksia. Ja saavuttamani tulos on seuraavanlainen. Kaikki valtiolliset vakaumukset liikkuvat kahden äärimäisyyden välillä; nämä ovat kollektivismi ja anarkia. Kumpikin pyrkii hinnalla millä tahansa omaan päämääräänsä, kollektivismi järjestykseen ja anarkia vapauteen. Kumpikin on kannattajilleen uskon asia; kumpaistakin levitetään niinkuin uskontoa. Ja niiden välillä ovat kaikki erilaiset uskon ja kokemuksen, aatteen ja tosiasiain sovittelemiset eli kompromissit, joita liberalismi ja vanhoillisuus ja muut niiden kaltaiset edustavat. Nyt on niin, että se innostuksen aste, joka on johonkin uskoon yhtyneenä, on suoraan verrannollinen siinä vallitsevan kokemusperäisten ainesten puutteen kanssa. Yksinkertaisuus ja välittömyys ovat jokaisen intohimoisen vakaumuksen tunnusmerkkejä. Mutta minun kaltaiseni kriitikko ei voi uskoa että politiikassa, eikä millään käytännöllisen toiminnan alalla, mitkään sellaiset yksinkertaiset ja välittömät uskot ovat todellisesti ja kokonaan oikeat. Niinpä, mitä keskustelumme alaiseen asiaan tulee, tahtoisin huomauttaa, ettei vapaus eikä järjestys ole sinänsä mikään riittävä päämäärä, vaikka kumpikin luullakseni on päämäärän osa. Se vapaus, mikä on toivottava, on hyvien ihmisten vapaus, jotka pyrkivät hyvää kohti järjestyksessä, ja toivottava järjestys on hyvien ihmisten järjestys, jotka pyrkivät hyvään vapaudessa. Tämän oikaisun voisi kenties niin hyvin kollektivisti kuin anarkisti hyväksyä. He kaiketi sanoisivat haluavansa juuri senlaatuista vapautta ja senlaatuista järjestystä kuin olen määritellyt. Mutta koska vapaus ja järjestys näin ymmärrettyinä edellyttävät toinen toisensa, niin molempien vastakkaisten kantain erotus lakkaa olemasta päämäärien erotusta ja muuttuu keinoihin kohdistuvaksi. Vaan jokainen keinoja koskeva probleemi on äärettömän monimutkainen, ja vain ratkaistavissa aivan hapuilemalla, havainnon ja kokeen avulla. Ja sellaiseen menettelytapaan perustuvat vakaumukset voivat tosin olla lujat, mutta niillä ei voi olla uskonnollisen tai eetillisen näkemyksen, intuitsionin, yksinkertaisuutta ja voimaa. On ajateltavissa, että voisimme sillä tavoin saavutetun käsityksen perusteella omaksua joko kollektivistin tai anarkistin kannan. Mutta emme omaksuisi sitä innostuksen miehinä vaan kriitikkoina, täysin tietoisina siitä, ettemme nojaudu absoluuttiseen periaatteeseen, vaan todennäköisyyksien punnitsemiseen.

»Ensiksi tahtoisin siis pitää varmana, että koko kysymys on niitä, joiden ratkaisuun on ryhdyttävä kriitillisen menettelyn, ei sisäisen näkemyksen avulla. Mutta kritiikin koetinkivellä tutkittuina molemmat kannat johtavat mitä vaikeimpiin pulmiin ja epäilyihin. Varsinkin anarkiaan nähden vaikeudet ja epäilyt tyrkyttäytyvät pintapuolisimmankin tarkastajan huomioon. Anarkistihan väittää, että saadaksemme aikaan sen järjestetyn vapauden, mikä on hänen ihanteenaan, ei tarvitse muuta kuin että hallitusvalta hävitetään. Mutta hän ei voi vedota mihinkään kokemukseen, joka todistaisi sellaisen uskon oikeaksi. Se perustuu semmoiseen ihmisluonteen käsitykseen, mikä on ristiriidassa kaikkien meille tunnettujen tosiasiain kanssa. Sillä jos ihmiset, ellei hallitusta olisi, voisivat elää Edenin puutarhassa, niin mistähän johtuu, että he koskaan ovat siitä paratiisista luopuneet? Ei, pulmiemme juurena ei ole hallitus, vaan luonnon kitsaus ja ihmisen ahneus. Ja nämä molemmat ovat alkuperäisiä tosiasioita, joita anarkia ei hävittäisi vaan kartuttaisi. Onko uskottavaa että tulos olisi tyydyttävä? Anarkisti saattaa tosin vastata, että mikä muu tahansa olisi parempi kuin nykyinen tila. Ja voin hyvin ymmärtää, mitenkä jotkut jalot ja herkät sielut tai jotkut sietämättömän sorron uhrit turvautuvat sellaisiin ajatuksiin. Mutta ne ovat varmasti epätoivon ajatuksia. Vai onko todella mahdollista uskoa — kuten MacCarthy nähtävästi uskoo — että, kun on pantu toimeen verinen vallankumous ja yhdellä iskulla riistetty kaikilta omistajilta kaikki mikä heillä on, ihmisluonteen lempeät ja yhteistoimintaa suosivat vaistot heti kumouksen jälkeisenä päivänä alkavat toimia ilman hankauksia; että tuoton ja jakelun äärettömän monimutkaiset probleemit niin sanoaksemme ratkaisevat itsensä omasta päästään; että on oleva jokaiselle tarjona paikka, jossa hän voi tehdä juuri sitä työtä, jota hän haluaa; että jokainen haluaa tehdä jotakin työtä ja tyytyy palkkaan mikä hänelle määrätään; ettei ole oleva mitään puutetta, ei mitään hankaluutta kysynnän sovittelemisessa tarjonnan mukaan; ja että kaikki saadaan aikaan turvautumatta mihinkään uuteen tietoon tai uuteen kykyyn, yksinkertaisesti uudesti järjestämällä jo olemassa olevia aineksia? Voiko kukaan, voiko MacCarthy todella, jos ajattelee hetkisen tyynesti, uskoa tätä kaikkea? Ja onko hän valmis panemaan yhteiskunnan alttiiksi tuon uskonsa vuoksi? Jos hän on siihen valmis, niin hän ei tosiaankaan ole minun kastelukannuni ulottuvissa. Jätän hänet sentähden palamaan synkällä liekillä ja kukistamatta, ja käännyn Allisonin puoleen.

»Allisonin liekki on lievempi; enkä tahtoisi, jos voisinkaan, sammuttaa sitä kokonaan. Mutta hartaasti haluaisin sitä heikentää, sillä väriltään se tuntuu minusta hieman kamalalta. Ja pelkään että, jos se pääsee yltymään voimakkaammaksi, se voisi tulla liiankin kuumaksi, vaikken tahdo väittää, että se vaara uhkaa läheltä. Mutta jätän kuvakielen sikseen. Muistutukseni kollektivismia vastaan eivät ole yhtä juurtajaksain hylkääviä kuin ne, jotka minulla oli lausuttavana anarkismia vastaan, eivätkä ne perustu siihen, etten tunnustaisi niiden etujen arvoa, joita kohtuudenmukaisempi elämänmahdollisuuksien jakelu saattaa tuottaa — tämmöisen jakelun näet katson olevan kollektivistien ihanteen peruskohdan. En ole mukana — tosiaan ei kenkään, joka on asioita miettinyt, saisi olla mukana — siinä yleisessä harhakäsityksessä, että nykyisessä omistusjärjestelmässä on jotakin alkuperusteen tapaista, luonnollista ja välttämätöntä. Päinvastoin olen selvillä siitä, että se on kohtuuton ja että kollektivistien puoltaman järjestyksen asettaminen sen sijalle olisi suurenmoinen parannus, — jos se voitaisiin menestyksellisesti toteuttaa ja jollei se panisi alttiiksi toisia elämänarvoja, jotka saattavat olla vieläkin tärkeämmät kuin kaikkien yhtäläiset elämisen ja menestymisen edellytykset. Enkä ole sitä mieltä, että se oman edun vaikutin, minkä jokaisen järkevän ihmisen täytyy myöntää olevan, määräasteeseen saakka, käytännöllisen tarmon mahtavin lähde, välttämättömästi tulee kollektivistisessa valtiossa höltymään vaarallisessa määrässä. En ymmärrä miksei valtio voisi maksaa palvelijoilleen heidän työnsä mukaan, juuri niinkuin liikeyhtiöt tekevät, ja miksei se voisi tehdä pyrkijän palkintoa riippuvaksi hänen aikaansaannistaan. Tällä pelkästään taloudellisella alalla ei ole sosialistisessa ihanteessa, mikäli minusta näyttää, mitään hullua tai haaveellista. Se vaikeus, mikä minua tässä kohden arveluttaa, on toista laatua. En ymmärrä mitenkä aiotun kansanvaltaisen koneiston avulla käy mahdolliseksi aina saada kyllin päteviä ja epäitsekkäitä virkailijoita, joille voi uskoa niin tärkeitä tehtäviä, kuin ne ovat, joita heille tulevat asetettavaksi sosialistisessa yhteiskunnassa. Kansanvaltaisessa valtiossa hallitus tuskin voi rehellisyyteen ja ymmärrykseen nähden kohota keskitasoa ylemmäs — todellisuudessa se luullakseni pyrkii painumaan sen alapuolelle. Onhan tunnettu asia, että Amerikan yhdysvalloissa koko hallituskoneisto on joutunut yhteiskunnan vähemmin tunnontarkkain jäsenten käytettäväksi heidän omaksi hyödykseen, ja että tämä koskee varsinkin paikallista hallintoa, jonka alalla taloudellisilla tehtävillä on tärkeä sija. Ja tämä kehityssuunta tulee välttämättömästi joka yhteiskunnassa voimistumaan äärettömästi, sen mukaan kuin hallituksen tehtävät tulevat yhä tähdellisemmiksi. Huonosti hallittuna sosialistinen valtio olisi luullakseni yhtä paljon pahempi nykyistä valtiotamme, kuin se hyvin hallittuna olisi tätä parempi. Ja tunnustan, etten näe mitenkä sosialistit voivat taata hyvää hallitusta. Minulla ei ole läheskään samaa luottamusta pelkkään koneistoon kuin Allisonilla. Ja olenpa varma siitä, ettei mikään koneisto voi tuottaa hyviä tuloksia yhteiskunnassa, jossa melkoinen osa kansalaisia ei ajattele muuta kuin hallitusvallan käyttämistä omaksi edukseen. Mutta sellainen on nähdäkseni asianlaita nykyisissä yhteiskunnissa. Enkä ymmärrä, mikä ihme voi muuttaa ne toisenlaisiksi.

»Sellainen on ensimäinen vaikeus, minkä huomaan kollektivismissa. Ja vaikkei se estä minua kannattamasta käytännöllisen sosialismin suuntaan meneviä varovaisia ja valmistavia kokeita, se ainakin estää minut katsomasta kollektivistista tulevaisuutta kohti läheskään niin pirteän luottavaisesti kuin Allison. Menen vielä pitemmälle: väitän ettei kelläkään, jolla on tarpeellista älyä ja joka ei sitä tukehduta, ole oikeutta sellaiseen luottavaisuuteen.

»Joskin keskustelun helpottamiseksi jätän tämän vaikeuden huomioonottamatta ja myönnän rehellisen ja tehokkaasti toimivan kollektivistisen valtion mahdolliseksi, näen toisen ja vielä arveluttavamman epäilynaiheen nousevan eteeni. Vaikka näet olen sitä mieltä, että elämisen mahdollisuuksien jako nykyisen järjestyksen vallitessa on mitä suurimmassa määrässä oikullinen ja kohtuuton, pitäisin kuitenkin tämän vääryyden parempana kuin maailman oikeudenmukaisin järjestely, jos se tarjoo parempia takeita eräiden korkeampien arvojen toteuttamisesta, kuin mitä parannetulla järjestyksellä on tarjona. Enkä ole omassa mielessäni selvillä, — enkä näe kuinka kukaan muu voi olla selvillä — siitä, että kollektivismi antaa näiden korkeampien arvojen toteuttamisesta niinkään hyviä takeita kuin nykyinen yhteiskuntajärjestelmä. Ja tämä johtaa minut takaisin vapauden kysymykseen. Tiedän kyllä, että tästä asiasta on puhuttu paljon onttoja sanoja, enkä halua niitä lisätä. Myönnän, että nykyisen järjestyksen vallitessa kansan suurella joukolla on vapautta vain nimeksi, koska näen sen jäsenten olevan sidottuja ja kytkettyjä, läpi koko elämänsä, mitä alhaisimpiin tarpeisiin. Ja kuitenkin näemme, että keskeltä tätä vääryyden sekasortoa on noussut ja nousee taiteilijoita, runoilijoita, tiedemiehiä, pyhimyksiä. Ja sellaisten miesten ilmestyminen näyttää minusta johtuvan siitä, että melkoisella vähemmistöllä on voima valita, hyväksi tai pahaksi, oma elämänsä, noudattaa taipumuksiansa vaikka olisi taisteltava pelottaviakin vaikeuksia vastaan, ja, kenties juuri noiden vaikeuksien johdosta, onnellisissa tapauksissa toteuttaa minkä kärsimyksen hinnalla tahansa suuria töitä ja suuri elämä. Mutta epäilen kovasti, tokkohan mikään nero koskaan tulee ilmestymään Allisonin kuvaaman järjestyksen vallitessa. Pelkään että itse se seikka, että jokaiselle järjestetään hänen elämänuransa ja kaikki vaikeudet tasoitetaan hänen tieltään, se seikka että, sanalla sanoen, avoin tie tulee merkitsemään samaa kuin valmiit raiteet, vähentää, vieläpä kenties hävittää yritteliäisyyden, synnynnäisen uskalikkohengen niin hyvin aatteellisessa kuin fyysillisessä maailmassa; ja siitä hengestä kuitenkin johtuu kaikki, jota sanomme tai jota meidän tulisi sanoa edistykseksi. Kollektivistinen valtio saattaa kyllä perustaa ja määrärahoilla kannattaa akatemioja; mutta voiko se koskaan tuottaa Shakespearen tai Michelangelon? Se saattaa kehittää ja hoivata uskonnollista oikeaoppisuutta; mutta olisiko siinä uudistajalle tai pyhimykselle mitään sijaa? Eikö meidän olisi ostettava tuota yleistä hyvinvointi- ja sivistystasoa tukehduttamalla ainoan, mikä itsessään on hyvä, neron ilmestymisen? En väitä dogmaattisesti, että niin tulisi käymään; en edes sano dogmaattisesti, että, jos niin kävisikin, tämä seikka ratkaisevasti kumoaa kollektivistisen valtio-opin. Mutta mahdollisuudet ovat niin pelottavia, että ne pakostakin saavat minut pysähtymään — niinkuin niiden täytyy pysähdyttää jokainen rehellinen ja suora mies, joka ei ole ennakolta omaksutun ihanteen häikäisemä.