Part 6

»En tiedä», niin hän alotti, »luonnollisesti — no niin, saattaahan kaikki olla kovin pahaa, — ainakin muutamille ihmisille. Mutta en usko niin olevan. Ja epäilen, tokkohan Audubon todella — no, en saisi sanoa niin, arvelen. Mutta oli miten oli, olen varma siitä, että enimmät ihmiset ovat toista mieltä kuin hän. Ainakin mitä minuun tulee elämä tuntuu erinomaisen hyvältä juuri sellaisena kuin se on; en tarkoita ainoastaan omaa, vaan jokaisen elämää, Audubonin tietysti lukuunottamatta — kai minun tulee sanoa niin; ja kenties hänestäkin on sangen miellyttävää, että hän voi pitää sitä niin pahana. Mutta en aio ryhtyä väittelyyn hänen kanssaan, sillä tiedän ettei se kannata. Vaan minun tekee mieli kiistellä kaikkia muita vastaan — paitse Ellis'iä, jolla luullakseni on jonkunmoinen käsitys niistä asioista, jotka todella jotakin merkitsevät. Vaan en usko sitä olevan Allisonilla, enkä Wilsonilla, enkä enimmillä jotka puhuvat edistyksestä. Sillä jos niin sanoakseni siirrätte kaiken hyvänne tulevaisuuteen, niin se osottaa, ettette osaa antaa arvoa sille hyvälle, mikä sisältyy elämään juuri sellaisena kuin se on ja kaikkialla missä sitä on. Ja täytyy, olen varma siitä, olla jotakin väärää katsomustavassa, joka tekee menneen ja nykyisen pelkäksi välikeinoksi tulevaista varten. On ikäänkuin joku ottaisi pullon ja kääntäisi sen ylösalaisin, huomaamattaan kaataen siitä viinin, ja sitten tekisi suunnitelmia, kuinka hirveästi hän on parantava pullon muodon. No, minä en välitä pullojen muodosta, mutta viinistä välitän. Ja tiedän — ja se se onkin pääasia, — että viini yhä on siinä. Se oli siinä menneenä aikana, se on siinä paraikaa ja se on oleva siinä tulevaisuudessa, niin, teistä kaikista huolimatta.» Näissä sanoissa oli jotakin uhmailevaa, joka sai meidät nauramaan. Silloin hän pysähtyi, ikäänkuin olisi tehnyt jotakin säädytöntä, ja etsittyään turhaan siltaa, jota myöten olisi päässyt seuraavalle lähtökohdalleen, hän turvautui harppaukseen, ja jatkoi seuraavasti: »Tässä meillä on, esimerkiksi, Wilson, joka kertoo meille, että uudella sukupolvella 'ei ole mihin käyttää' — en tiedä käyttikö hän sitä kauheata lausepartta, mutta sitä hän tarkoitti — että heillä ei ole mihin käyttää kreikkalaisia, tai roomalaisia, tai keskiaikaa, tai 18:tta vuosisataa, taikka niin mitään paitsi omaa itseään. No niin, en voi muuta sanoa, kuin että surkuttelen heitä ja olen iloinen etten kuulu heihin. Kuinka? Ajatelkaa vain sen katsomustavan nurjuutta eli oikeammin sokeutta! Siksi ettette ole samaa mieltä Platonin, Marcus Aureliuksen tai pyhän Franciscuksen kanssa, he muka kelpaavat vain tuhkaläjään heitettäviksi. Voisitte yhtä hyvin sanoa ettette huoli juoda muuta viiniä kuin sitä, mikä on tänä päivänä valmistettu! Menneiden aikojen kirjallisuus ja taide eivät voi olla kuolleita. Ne ovat se pullo, johon elämän henget ovat vangitut; teidän tarvitsee vain avata se, ja elämä on teidän. Ja mikä elämä! Että se on toisenlainen kuin meidän, se on juuri sen ansiona. En tarkoita, että se välttämättömästi on parempi; mutta se säilyttää meille ne asiat, jotka meiltä ovat joutuneet hukkaan. Sillä emme me, yhtä vähän kuin menneiden aikojen ihmiset, tyhjennä kaikkia mahdollisuuksia. Elämän koko ihmeellinen draama kehittyy ajassa, ja me, tämän vuosisadan ihmiset, olemme vain yksi sen kohtauksista, emme tosin intohimoisin emmekä lumoavin. Toimivina henkilöinä olemme tietenkin tekemisissä ainoastaan tämän kohtauksen kanssa. Mutta kummallinen asia on, että samalla olemme myös katselijoita, jos haluamme. Ja katselijain kannalta moni menneisyyden tapahtuma on paljon mielenkiintoisempi, jollei tärkeämpikin, kuin nykyajan kohtaukset. Tarkoitan, että minusta näyttää typerältä — en kai saisi sanoa typerältä, koska te tietenkään ette oikeastaan ole —» naurahdimme jälleen, ja hän hillitsi itsensä. »Mitä tarkoitan on, että, kun otatte menneiden aikojen filosofian tai uskonnon ja pistätte sen laboratorioonne ja tutkitte sen totuutta ja viskaatte sen pois, jollei se kestä koetta, niin ymmärrätte väärin koko sen arvon ja merkityksen. Oikea kysymys on: mikä tavaton, lumoava, traagillinen tai koomillinen elämä saattoi tuottaa tuon kallisarvoisen näytekappaleen? Minkä uuden ilmestyksen se antaa maailman mahdollisuuksista? Siltä kannalta sitä katselemme, jos meillä on elämän tuntua. Kaikkialla tunnustelemme elämää. Rakastamme sitä kun siihen kajoamme. Emme kysy onko se hyvää vai pahaa. Se on, ja me olemme sukua sen kanssa. Kuvailkaa ihmistä, joka voi kulkea läpi British Museumin ja mennä Parthenonin korkokuvavyöhykkeen ohi ja sanoa, ettei hänellä ole mihin sitä käyttää! Ja miksei? Siksi, luultavasti, ettemme nyt käy sellaisessa puvussa emmekä osaa ratsastaa satulatta. Sitä pahempi meille! Mutta ajatelkaahan! Siellä, huutaen seinältä — ei, minun tuli sanoa laulaen enkelien äänellä — on elämän henki ihanimmassa, voimallisimmassa, jumalallisimmassa ilmestyksessään ja sanoo: 'rakasta minua, ymmärrä minua, ole minun kaltaiseni!' Ja uusi sukupolvi kulkee ohitse, nenä pystyssä, ja hönöttää: 'Ei! Ette ole enää mukana leikissä! Ette tunteneet luonnontiedettä. Ettekä siittäneet neljä lasta mieheen, niinkuin me aiomme tehdä. Ja teidän kasvatuksenne oli reetorillinen ja teidän filosofianne takaperoinen; ja teidän paheenne — oh, niitä ei sovi mainitakaan! Ei ei, nuori mies! Ei meille, kiitoksia paljon!' Ja niin he tallustavat eteenpäin; ettekö heitä näe, puku järkevänä, mieli järkevänä, povessa kovat, pienet sydämet, ja tyhjä paikka missä heidän kuvitusvoimansa olisi tullut olla. Kauheata! kauheata! Tai kenties menevät, sanokaamme Assisiin, ja pyhä Franciscus tulee heitä puhuttelemaan. Ja 'katsokaa', hän sanoo, 'katsokaa, mikä ihana maailma, jos vain voisitte päästä irti kaikesta mikä teitä painaa ja kahlehtii! Rahat, talot, vaatteet, ravinto, kaikki ne ovat pelkkiä esteitä! Tulkaa ja nähkää todellisuus; tulkaa ja eläkää sielun elämää, palakaa kuin liekki, puhjetkaa kuin kukka, virratkaa kuin vuorten puro!» 'Hyvä herra', he vastaavat, 'olette likainen, hävytön ja tietämätön! Lisäksi edistätte kerjuuta ja taikauskoa. Ei tänään, kiitos!' Ja he menevät suoraa tietä toimikuntaan järjestettyä hyväntekeväisyyttä varten. Se on — se on —» Hän taas hillitsi itsensä ja jatkoi tyynemmin: »No niin, ei saisi suuttua, ja luultavasti esitän kaikkien kannan väärin. Sitäpaitsi en ole sanonut tarkkaan sitä, mitä halusin sanoa. Aioin sanoa — no, mitä se olikaan? Niin, niin! Että senlaatuinen katsomuskanta on yhteydessä edistysaatteen kanssa. Se johtuu siitä, että riistetään menneisyydeltä ja nykyisyydeltä kaikki arvo ja sijoitetaan se tulevaisuuteen. Ettekä sitä sittenkään siihen sijoita! Ette voi! Se jollakin tavoin haihtuu siirrettäessä. Missä se sitten on? Minä puolestani uskon, että se on aina olemassa, elämässä, kaikissa elämän eri muodoissa. Se on olemassa koko ajan, kaikissa niissä asioissa, joista lausutte hylkäämistuomionne. Tietysti ne seikat ovat todella pahat, jotka sanotte pahoiksi. Mutta ne ovat siitä huolimatta samalla niin hyvät. Tarkoitan — niin, äskettäin luin yhden noista kauheista kirjoituksista — ainakin — tietysti ne kai ovat hyvin hyödyllisiä — maanviljelystyömiehen oloista. No niin, ratsastin ulos kedolle, ja näin tuon kaiken sen omassa kehyksessä ja täydellisenä, kaikki se mukana, minkä kirjoittaja oli jättänyt pois; eikä se lopulta ollut niinkään pahaa. En tarkoita että kaikki oli hyvääkään; mutta se oli ihmeellistä. Siellä oli vehreillä niityillä isoja hevosia, joilla oli pitkäkarvaiset vuohiset; oli karjaa kahlaamassa matalissa kaalamoissa; oli pajukkojen reunustamia jokia, ja piipittäviä pikkulintuja ruoikoissa, ja leivoja, käkiä ja laulurastaita. Ja oli hedelmätarhoja valkoisina kukissaan, ja pieniä kasvimaita auringonpaisteessa, ja pilvien varjoja liitelemässä pitkin kenttää. Ja se paljon puhuttu maanviljelystyömies oli keskellä tätä kaikkea. Eikä hän totta tosiaan ollut mikään ruumiillistunut valitus! Hänellä oli mielessään hevosensa, tai leipänsä ja juustonsa, tai lapsensa, jotka pitivät ääntä kylänraitilla, tai sikansa, tai kukkonsa ja kanansa. En tietysti oleta, että hän tiesi kuinka kaunista kaikki oli; mutta olen varma siitä, että hänellä oli jonkinmoinen viihtyisä tunne siitä, että hän oli osa siitä kaikesta, että hänellä jollakin lailla oli hyvä olla. Eikä hän jankuttanut oloistaan, niinkuin te kaikki jankutatte hänen puolestaan. En tarkoita, ettei teillä ole tavallaan syytä jankuttaa; paitsi ettei kukaan saisi sitä tehdä. Mutta ette saa olettaa sen kaiken olevan kauheata ja sietämätöntä, vain sentähden että voitte mielessänne kuvailla jotakin parempaa. — Tämä on tietysti vain yksi esimerkki; mutta uskon että asianlaita on kaikkialla sama, vieläpä suurissa kaupungeissakin, jotka, minun käsitykseni mukaan, näyttävät puusta katsoen paljon inhottavammilta ja kauhistuttavammilta. Elämän välttämättömissä tosiasioissa, elatuksen hankkimisessa, naimisiin menossa ja lasten kasvattamisessa, päivän päättymisessä ja toisen alkamisessa, epävarmuuksissa ja peloissa ja toiveissa, tragedioissa yhtä hyvin kuin komedioissakin, kaikessa on jotakin, joka kiehtoo, joka vetää mielen puoleensa ja lumoaa, vaikkei se ilahdutakaan. En sano, että ihmiset ovat onnelliset; välistä ovat, välistä eivät. Mutta joka tapauksessa heidän harrastuksensa on vireillä. Ja elämä itse on se harrastus. Ja tämä harrastus on häviämätön, se kuuluu jokaiselle iälle, kaikille kansanluokille. Ja jos jätätte sen pois laskuistanne, niin jätätte pois ainoan, jolla on merkitystä. Se on syy, minkätähden ihanteet ovat niin tyhjät; sentähden, tarkoitan, etteivät ole olemassa. Ja vakuutan teille — nyt kun ryhdyn tunnustamaan —, että usein, kun palaan jostakin kokouksesta tai jonkun pelottavan kirjoituksen lukemisesta, jossa on käsitelty kysymystä yhteiskunnallisesta uudistuksesta, minusta tuntuu kuin voisin syleillä kaikkia ja jokaista, joka sattuu tielleni, ainoastaan siksi että se on niin hyvä ja on olemassa: omnibussinajajia, pika-ajureja, puotilaisia, kurjien kujien vuokraisäntiä, heidän uhrejansa, porttoja, varkaita. He ovat joka tapauksessa olemassa, omituisessa kehyksessään, suljuen elämän suurella virralla, joka on ollut ja on ja on oleva, itse ollen oman itsensä puhdistaja, virtasi se halki minkä maan tahansa. Ja jollette tätä tajua, jos teitä on kokonainen yhteisö, joka ei sitä tajua, niin silloinpa, jos teettekin yhteiskuntanne vaikka kuinka onnelliseksi ja mukavaksi ja kohtuulliseksi ja niin edespäin, ettepä todellisuudessa ole tehnyt paljoa ihmisten hyväksi. Saattaapa viimeinen tila olla ensimäistä pahempikin, koska he silloin ovat menettäneet luonnollisen vaistomaisen elämänomaksumisen, oppimatta mitenkä elämä on omaksuttava korkeammalla tasolla.

»Ja tästä syystä — nyt tulee se, josta todella välitän ja jonka olen tahtonut saada sanotuksi — tästä syystä ei mikään ole maailman nykyisyydelle ja tulevaisuudelle niin tärkeätä kuin runous. Allison esimerkiksi ja Wilson olisivat toisenlaisia ihmisiä, jos vain lukisivat teokseni! Enkä ole edes varma siitä, eivätkö ne — jos saan sen sanoa — eivätkö ne tekisi hyvää itse Remenhamillekin.» Remenham antoi kuitenkin hymyillen tietää lukeneensa ne. Johon Coryat jonkun verran koomillisesti huomautti: »No no, niin, kenties sitten runouteni ei ole aivan kyllin hyvää. Mutta onhan olemassa Shakespeare ja Milton ja — en välitä kuka se on, niin kauan kuin hänen tuotannossaan on kaiken suuren runouden perusominaisuus, ja se on, että se saa teidät tajuamaan olevaisten arvon. En tällä tarkoita onnellisuutta, vaan juuri sitä erinomaista arvoa, josta kaikki nämä ratkaisemattomat kysymykset hyvästä ja pahasta ovat osana. Ei kukaan, siitä olen varma, ole koskaan laskenut kädestään suurta tragediaa — ottakaamme esimerkiksi pelottavin kaikista, Kuningas Lear — tuntematta valtavaa elämän arvon tunnetta, elämän, sellaisena kuin se on, elämän, jommoisena se on säälimättömimmillään, julmimmillaan, kaikkine vääryyksineen, kärsimyksineen, pulmineen, tuntematta että paljoa mieluummin tahtoo elää ja kokea kaiken tuon, kuin olla elämättä ollenkaan. Mutta tragedia on äärimäinen tapaus. Jokaisessa yksinkertaisemmassakin ja tavallisemmassakin tapauksessa runoilija vaikuttaa meihin samalla tavoin. Hän osottaa meille, että jokaisella elämällä, johon hän kajoaa, on arvoa, huvin arvoa, huumorin arvoa, kärsivällisyyden, vaivalloisesti saavutetun viisauden, kestäväisyyden, toivon arvoa, tahtoisinpa sanoa häviön ja epätoivon arvoa. Hän ei ummista silmiänsä miltään, hän katsoo kaikkea suoraan silmiin, mutta hän näkee sen oikeassa perspektiivissä, kirkkaassa valossa, ja nähdessään kaiken pahan hän sittenkin sanoo jumalan tavoin: 'katso, ne ovat sangen hyvät'. Näette», hän lisäsi kääntyen Audubonin puoleen, huulillaan miellyttävä hymyilynsä, »olen samaa mieltä jumalan, en teidän kanssanne. Ja kenties jos lukisitte runoutta... mutta, se on tietty, ei riitä että sitä luette, teidän täytyy myös tuntea sitä sydämessänne.»

»Niin», Audubon sanoi, »mutta pelkäänpä että vaikeus onkin juuri siinä.»

»Taitaa olla. Niin — minulla ei ole tietääkseni mitään enempää sanottavana!»

Ja muitta mutkitta hän vaipui takaisin tuoliinsa.

SIR JOHN HARINGTON, Riippumaton gentleman.

Coryatin vieressä istui mies, joka ei ollut pitkään aikaan ollut kokouksissamme läsnä. Hänen nimensä oli Harington. Hän oli sangen rikas, hyvin vanhan suvun päämies, ja oli yhteen aikaan ollut huomattavalla tavalla mukana valtiollisessa elämässä. Mutta viimeiset vuodet hän oli parhaasta päästä viettänyt Italiassa, antautuneena tutkimuksiin ja taideteosten kokoamiseen. En tiennyt, mitkä hänen mielipiteensä olivat; oli näet sattunut niin, etten ollut koskaan kuullut hänen puhuvan enkä ollut keskustelussa hänen kanssaan. Kun annoin hänelle puheenvuoron, minulla ei siis ollut aavistusta siitä, mitä hän oli sanova, ja odotin sangen uteliaana, kun hän muutaman hetken seisoi ääneti. Alkoi sarastaa, ja voin nähdä hänen kasvonsa, jotka olivat harvinaisen kauniit ja ylhäiset. Hän oli 17:nnen vuosisadan ylimyksen näköinen ja, jollei ottanut pukua lukuun, olisi voinut luulla hänen astuneen ulos jostakin Van Dyckin taulusta. Sitten hän alkoi puhua täyteläisellä, pehmeällä äänellä, vakavasti, niinkuin soveltui yhteen koko hänen esiintymisensä kanssa:

»Tahdon alottaa tunnustuksella, vieläpä minun tulisi kenties sanoa anteeksipyynnöllä. Olla jälleen teidän keskuudessanne on erityinen etuus; mutta tämä etuus tuopi mukanaan neuvottomuuden aiheita. Olen asunut niin kauan vieraassa maassa, että tunnen itseni vieraaksi täällä. Kuulen vanhastaan tuttuja ääniä, mutta olen unohtanut kielimurteen; näen hahmoja joita ennen tunsin hyvin, mutta se ilmapiiri, jossa ne liikkuvat, tuntuu vieraalta. Olen äsken tullut Italiasta, ja Englanti vaikuttaa minuun yllätyksenä. Sen ulkonaista luontoakin näen toisilla silmillä kuin koskaan ennen. Se on minusta suloinen: siinä on aivan erityinen sulo, ainokainen laatuaan. Mutta kaipaan jotakin, johon olen tottunut etelässä; kaipaan valoa, muotoa, suuruutta, leveyttä. Sen sijalla on siinä harmaa tai kultainen auer, epämääräiset ulkoviivat, utuiset pilvet, upean mehevä vehreys. Italia soi kuin metalli; Englanti on verhottu rumpu. Toisella on _kauniin_ hehku; toisella _maalauksellisen_ sulo. Puhun tästä, sentähden että olen huomaavinani — kenties olen haavemielinen — samansuuntaista pohjoisen ja etelän erotusta myöskin mielten laatuun nähden. Kreikkalainen henki, ja samoin italialainen, on säälimätön, läpitunkeva, häikäisevä kuin Välimerenmaiden aurinko; englantilainen ja saksalainen on lempeä, hienotunteinen, rakastettavasti ja hellästi himmeä. Toinen hehkuu paljaana vaskisella taivaalla; toinen on tunteellisuuden usvien lieventämä. Englantilaiset varsinkin, luullakseni, harvoin tekevät vakavaa yritystä nähdäkseen totuuden. Heidän ennakkoluulonsa ja ihanteensa sulkevat heidät piiriinsä heidän viheriäin pensasaitojensa tavoin, ja he elävät, henkisestikin, pikkualueiden maassa. En kiellä, ettei tämä ole viihdyttävää ja levollista; mutta minusta se tuntuu, — jos minun on tunnustettava —, sietämättömän umpinaiselta. Minä ikävöin läpitunkevaa valoa, laajaa näköalaa, kaiken näkemistä sellaisena kuin se on. Olen seurustellut liian kauan Aristoteleen ja Machiavellin kanssa, viihtyäkseni anglikanisen kirkon ja Herbert Spencerin maassa.»

Tässä hän pysähtyi ja näytti epäröivän, meidän odottaessamme kummastellen mihin hän mahtoi pyrkiä. Sitten hän alkoi jälleen puhua.

»Tämä saattaa», hän jatkoi, »näyttää kovin pitkältä johdannolta; mutta se ei ole tärkeyttä vailla, vaikka vain epäröiden ryhdyn sitä lähemmin sovelluttamaan. Mutta, jos edellinen puhuja sallii minun ottaa hänen tekstinsä lähtökohdakseni, tahtoisin häneltä kysyä, eikö ole omituisen umpimähkäistä menettelyä, kun erotuksetta väittää kaikella elämällä olevan arvoa? Varmaan runoilija — ja Coryatin käytäntö, jos hän sallii minun niin sanoa, on parempi kuin hänen teoriansa — varmaan runoilija pyrkii kuvaamaan, missä hän vain voi sitä löytää, erinomaista, valoilmiötä, joukosta kohoavaa, harvinaista. Kauneutta hän hakee, ei elämää. Hän ei toista luontoa, hän laskee sen mittakaavan alaiseksi. Ja niin on laita jokaisen taiteen, itse elämän taide siihen luettuna. Elämä sinänsä on yhtä vähän hyvä kuin paha, ja Audubonin ylimalkainen hylkäämistuomio ei ole varmaankaan sen enemmän paikallaan kuin Coryatin ylimalkainen hyväksyminen. Elämä on taiteilijalle raaka-ainetta, oli hän sitten yksityishenkilö, joka toteuttaa oman kohtalonsa, tai valtiomies, joka luopi kansakunnan kohtalon. Taiteilijan päämääränä kummassakin tapauksessa on hyvä elämä; ja siitä, mitenkä hän tätä käsittää, riippuu hänen työnsä arvo.

»Olen tahtonut johdattaa mieleenne nämä ilmeiset tosiasiat, vaikka siten kenties teitä ikävystytän: sillä siihen suuntaan katsoen, mihin keskustelumme on kääntynyt, tulee meidän tällä hetkellä pitää itseämme valtiomiehinä taikka valtiomiehiksi pyrkijöinä. Ja kun siltä kannalta katsoen huomaan olevani eri mieltä kaikkien paitsi kenties Cantilupen kanssa ja kysyn itseltäni syytä siihen, voin ainoastaan päättää, että minulla on erilainen käsitys päämäärästä, johon on pyrittävä, ja keinoista, joilla se voidaan saavuttaa. Jollen erehdy, olette kaikki, Cantilupea lukuunottamatta, otaksuneet, että hyvä elämä, mikä se sitten onkaan, on jokaisen saavutettavissa, ja että yhteiskunta on niin järjestettävä, että tämä tulos tulee taatuksi. Se on todella kansanvaltaisten vaatimus, se vaatimus, joka tätä nykyä on saanut niin yleistä kannatusta, ei vain tässä seurapiirissä, vaan maailmassa ylipäätään. Mutta juuri sitä vaatimusta minä vastustan. Olen sitä mieltä, että hyvän elämän täytyy olla muutamien harvojen erioikeutena; muuten sitä ei voi olla olemassa laisinkaan. Hyvä elämä, minun kannaltani katsoen, on gentlemanin elämä. Tiedän kyllä, että gentleman sana on vajonnut entistä alempaan merkitykseen; eikä ole mitään sen pahaenteisempää Englannin kansan alenemisen merkkiä. Mutta minä käytän sitä sen oikeassa ja jalossa merkityksessä. Gentlemanilla tarkoitan miestä, jolla on edesvastuuntuntoa, miestä, joka, sentähden että hän nauttii etuoikeuksia, tunnustaa itsellensä olevan velvollisuuksia; maanomistajaa, joka myös, ja juuri siitä syystä, on soturi ja valtiomies, miestä, jolla on luontainen kyky hallita ja jolla hallitseminen on perintätapana; sanalla sanoen: hallitsevan ylimystön jäsentä. Ei niin, että hyvä elämä on samaa kuin hallitseminen; vaan ainoastaan hallitseva luokka ja ne, jotka ryhmittyvät sen ympärille, pystyvät hyvään elämään. Aateluus on aatelisen etuus, ja aateluus on hyvyyden tähdellisenä, välttämättömänä aineksena. Meille on tosin kerrottu, että hyvä on olemassa hyveessä, tiedossa, taiteessa, rakkaudessa.

[Tekijä tässä identifioi äsken määrittelemänsä gentleman-käsitteen nobleman- (aatelismies-) käsitteen kanssa; sen hän voi tehdä, siksi että engl. noble merkitsee sekä jaloa että aatelista.

Hyve = engl virtue, jolla kuitenkin on eri värisävy, siinä kun vielä kuultaa näkyviin lat. virtus sanan merkitystä (miehuus, miehenkunto).]

En tahdo tätä kieltää; meidän on vain lisättävä, että ainoastaan aatelinen mies voi olla hyveellinen suuripiirteisesti, tietää viisaasti, havaita ja tuntea hienosti. Ja sellainen hyve, mikä on pikkumainen, tieto, joka on pedanttinen, taide, joka on alhainen, rakkaus, joka on aistillinen, eivät ole hyviä ollenkaan. Jalo mies ei voi muuta kuin tuntea ja esiintyä jalosti. Hänen puheensa on kirjallisuutta, hänen liikkeensä taidetta, hänen toimintansa draamaa, hänen tunteensa musiikkia. Hänen ympärilleen keskittyy kaikki mikä on suurta kirjallisuudessa, tieteessä, taiteessa. Suurenmoiset rakennukset, etevät maalaukset, kuvapatsaat, runoelmat, laulut ovat kerääntyneinä hänen asuinpaikkaansa ja ympäröivät häntä kätkyestä hautaan asti. Hänen hieno älynsä vetää luoksensa samanluontoiset ihmiset. Hän etsii neroa, mutta vieroo pedanttisuutta; sillä hänen tietonsa on osa hänen elämäänsä. Kaikkea suurta hän käsittää vaistomaisesti, sillä se on sukua hänen kanssaan. Ja ainoastaan sillä tavoin voi todella jotakin käsittää. Sillä kukin ihminen ja kukin luokka voi ainoastaan ymmärtää ja toteuttaa ne hyveet, jotka soveltuvat yhteen heidän toimensa kanssa. Professorista ei tule koskaan sankaria, lukekoon klassikoita kuinka paljon tahansa. Tiskimiehestä ei tule ikinä runoilijaa, vaikka hän lukisi runoutta kuinka paljon tahansa. Jos haluatte hyvettä, [Vrt. lat. virtus, ital. vertu.] sanan vanhassa merkityksessä, siis kunniantuntoa, rohkeutta, itseluottamusta, käskemisen vaistoa, niin teillä täytyy olla gentlemanluokka. Muuten hyveestä tulee parhaasta päästä vain käsite, aivojen kyhäämä, ei luonnetta ja voimaa. Miksi klassillista sivistystä nyt halveksitaan keskuudessanne? Ei siksi, ettei se ole yhtä arvokas kuin ennenkin, vaan siksi, ettei ole jäljellä ketään, joka ymmärtää sen arvon. Nuo liikemiehet, jotka teitä hallitsevat, ymmärtävät vaistomaisesti, ettei se ole heitä varten; ja he ovat oikeassa. Se on heitä ylempänä ja ulompana. Mutta se oli gentlemanien luonnollisena ravintona. Ja tämä esimerkki kelpaa sen yleisen totuuden valaisemiseksi, ettei voi mullistaa luokkia ja niiden keskinäisiä suhteita, mullistamatta samalla kulttuuria. On turhaa olettaa, että voitte siirtää alhaisolle ylimystön perinnön. Voitte antaa sille kirjoja, näyttää sille tauluja, tarjota sille esikuvia. Turhaan! Siemen ei idä uudessa maaperässä. Joukot eivät tule koskaan sivistyneiksi siinä merkityksessä kuin luokat olivat. Voitte olla tästä tosiasiasta hyvillänne tai pahoillanne; mutta ainakin se olisi tunnustettava todeksi. Omasta puolestani olen siitä pahoillani, ja olen siitä pahoillani sentähden, että minun käsitykseni mukaan hyvä elämä on gentlemanin elämä.

»Tästä on seurauksena, että valtioihanteeni on ylimysvaltainen. Sillä gentlemanluokka edellyttää kannattajoinaan työtä tekeviä luokkia. Ja nämä on, ihanteelliselta kannalta, katsottava pelkiksi välikeinoiksi. En sano tämän olevan oikeudenmukaista; en sano sen olevan niin kuin me olisimme mieluimmin halunneet; mutta olen varma siitä, että se on sen maailman laki, jossa elämme. Kautta koko luomakunnan jokainen eri laji on olemassa ainoastaan ollakseen keino toisen lajin elämän ylläpitämiseksi. Kaikkialla ylempi elää alempansa kustannuksella. Kaikkialla hyvä on pahan loisena. Ja niinkuin luonnossa, niin inhimillisessä yhteiskunnassakin. Lukekaa historiaa puolueettomin mielin, lukekaa sitä valkoisessa valossa, ja näette, ettei koskaan ole ollut suurta sivistyskautta, joka ei ole perustunut epäoikeudenmukaisuuteen. Ne, joilla on silmät nähdäkseen, ovat aina myöntäneet, että Europan korkein sivistysmuoto oli kreikkalaisten. Ja tähän sivistykseen liittyi orjuus, vieläpä tämä oli sen perusehtoja. Poistakaa se, ja poistatte Perikleen, Pheidiaan, Sophokleen, Platonin. Heittäkää sikseen Kreikka, jos haluatte. Mihin sitten käännytte? Keskiaikaanko? Siinä kohtaatte feodalismin ja maaorjuuden. Nykyajan maailmaanko? Siinä törmäätte yhteen palkkatyön kanssa. Oi, sanotte, mepä katsomme tulevaisuutta kohti. Me hävitämme palkkatyön, niin kuin olemme hävittäneet orjuuden. Meillä on oleva oikeudenmukaisesti järjestetty yhteiskunta, jossa jokainen tekee tuotantotyötä eikä kukaan elä toisten kustannuksella. En tiedä, voitteko saada tämän aikaan; saattaa olla että voitte; mutta pyydän teitä laskemaan hinnan. Ja ensiksikin sallikaa minun kääntää huomionne siihen, minkä todella olette saaneet aikaan viime vuosisadan kuluessa. Olette panneet viralta ylimystönne ja sen sijalle nostaneet miehet, jotka tekevät työtä toimeentulonsa vuoksi, eivät yhteishyvän puolesta, kauppiaita, pankkiireja, puotimiehiä, rautatiepomoja, oluenpanijoita, yhtiöiden perustajia. Hallitaanko teitä nyt paremmin ja oikeudenmukaisemmin, sen kysymyksen tutkimisen jätän sikseen. Näytätte olevan vakuutetut siitä, että niin on laita. Mutta mitä minä näen, aina kun jonkun ajan kuluttua palaan Englantiin, ja mitä ette yhtä helposti voi nähdä, se on se, että turmelette kaikki arvonmittanne. Arvokkuus, hieno esiintymistapa, aateluus, vieläpä tavallinen rehellisyyskin ovat nopeasti keskuudestanne häviämässä. Joka kerta kun palaan, tapaan teidät halpamaisempina, pikkumaisempina, umpirajallisempina, rumempina ja tylsätajuisempina. Sillä korkeampia asioita, todellisia elämänarvoja kannatti ja ylläpiti keskuudessanne gentlemanluokkanne, niin kauan kuin gentlemanit ansaitsivat tämän nimen. Mutta riistämällä heiltä vallan olette heiltä riistäneet edesvastuuntunnon, mikä on etuoikeuden suolana; ja he mätänevät silmienne edessä, mureten pois ja vajoten joukkoon. Onko yleinen sivistystasonne kohoamassa, siitä en lausu mitään mielipidettä. En edes pidä sitä kysymystä tärkeänä; sillä jos jotakin kohoamista on, niin sen täytyy olla huomaamattoman pieni. Silmäänpistävä tosiasia on, että huiput häviävät, että pian ei ole jäljellä mitään, mikä pyrkii tähtiä kohti. Keskiluokillanne on epäilemättä monta hyvää ominaisuutta; ne ovat otaksuttavasti ymmärtäväisiä, kyvykkäitä, toimeliaita ja kunnioitettavia. Mutta niillä ei ole mitään käsitystä suuruudesta, ei, hepä vaistomaisesti vihaavat sitä. Mitä muuta ne lienevätkään saaneet aikaan, varmaa on, että ovat hävittäneet kaiken jalouden. Taiteessa, kirjallisuudessa, draamassa, palatsien tai huviloiden rakentamisessa _nihil tetigerunt, qvod non foedaverunt._ [»Eivät mihinkään koskeneet ryvettämättä sitä.»] Sellainen on tulos, kun uskotaan valta henkilöille, jotka hankkivat itselleen oman toimeentulonsa, sen sijaan että se on ollut uskottuna luokalle, joka perinnäisen etuoikeuden nojalla oli erotettu hallitsemaan ja toteuttamaan hyvän elämän. 'Mutta', niin voitte vielä väittää, 'tämä on vain väliaikainen aste. On vielä olemassa eräs loisolijain luokka, kapitalistit. Vasta kun heistä on päästy, alkaa todellinen tasavertaisuus, ja sen kanssa tulevat kaikki muut erinomaiset asiat. No niin, mielestäni on mahdollista, että voitte saada aikaan, en tahdo sanoa täydellistä tasavertaisuutta, mutta suuremman tasavertaisuuden kuin maailma koskaan on nähnyt; että voitte pakottaa jokaisen tekemään jonkinlaista tuotantotyötä, korvaukseksi siitä, että hänelle taataan mukava eläminen. Mutta ei mikään oikeuta teitä otaksumaan, että sillä tavoin saatte aikaan sitä luonteen jaloutta, jonka minä pidän ainoana tosihyvänä. Sillä, kuten kaikki historia ja kokemus selvästi osottavat, jos tahdomme rehellisesti niiltä kysyä, sellainen jalous on luokkatietoisuuden tuote. Persoonallinen alote, persoonallinen voima, vapaus alhaisista huolista, perinnäiseen etuoikeuteen perustuva perinnäinen velvollisuudentunto, tietoisuus siitä, että on erotettu korkeita tarkoitusperiä varten, että on oma herransa ja muiden herra, kaikki se ja paljon muuta tarvitaan gentlemanin rakentamiseen; ja se kaikki on mahdotonta sosialistisessa valtiossa. Tämän taipumattoman ankaran maailman ikuisessa järjestyksessä on säädettynä, että suuruus voi kasvaa ainoastaan epäoikeudenmukaisuuden maaperässä ja että oikeudenmukaisuus ei voi tuottaa muuta kuin keskinkertaisuuden. Että joukot valitsevat oikeuden suuruuden hinnalla, on ymmärrettävää, vieläpä välttämätöntäkin. Ja tässä valinnassa on kansanvaltaisuuden sisin merkitys. Mutta gentlemaneilla tulisi olla älyä nähdäkseen ja rohkeutta lausuakseen, että hinta on liian kallis. He eivät sitä tehneet; ja rangaistus on, että he vähitellen lakkaavat olemasta. He ovat uhranneet itsensä, koettaessaan saada aikaan oikeudellisuutta. Mutta se koe ei ole minulle mielenkiintoinen. Se yhteiskunta, johon minä uskon, on ylimysvaltainen yhteiskunta. Olen, yhdessä Platonin ja Aristoteleen kanssa, sitä mieltä, että joukkoja olisi pidettävä keinoina, että niitä olisi kohdeltava lempeästi, kohdeltava oikeudenmukaisesti, mikäli valtion etu sen sallii, mutta aina pidettävä korkeammalle tarkoitusperälle alistettuina. Mutta teidän jalkanne astuvat toista polkua. Teidän vakava päätöksenne on, että on hävitettävä luokat; että on tasoitettava alaspäin, siinä tarkoituksessa että voitaisiin tasoittaa ylöspäin; että ylemmyydet ovat poistettavat, jotta keskitaso saataisiin korotetuksi. En väitä ettette onnistu. Mutta jos niin käy, niin toteutatte elämän mukavuuden sen suuruuden kustannuksella, eikä yhteiskunnastanne tule ihmisten, vaan muurahaisten ja mehiläisten yhteiskunta.