Part 4

»Syy, miksi olen niin laajalti esittänyt arvelujani, ei ole siinä, että haluan suosittaa mitään omaa mielipidettäni, vaan paremmin siinä, että haluaisin valaista ja mieliinne terottaa sen ajatuksen, josta alotin, sen nimittäin, että järjellä on oikeutensa, että sillä on osuutensa jokaisessa uskossa ja että se jokaisessa uskossa uurtaa pohjan kaikkien pelkästään ei-järkiperäisten tai järjenvastaisten uskomusaiheitten alta; että tätä tosiasiaa ei voi peitellä, jollei tieten tai tietämättään ennakolta kiellä järjeltä sananvaltaa; ja että sellainen kieltäminen on kovin paha erhe ja vika. Mitä itseeni tulee, huomaan järkeni päivästä toiseen yhä enemmän heikentävän vaistomaisia uskomuksiani, eikä se minua hävetä eikä sureta, vaan päin vastoin olen siihen tyytyväinen ja hyväksyn itseni. Muutamat ovat olleet sitä mieltä, että on valittava jompikumpi, järki tai intohimo; jos niin olisi, niin minä valitsisin järjen. Mutta en näe sitä välttämättömyyttä, sillä minulla järki itse on intohimoa. Ihmiset kuvailevat järkeä kylmäksi. Kuinka vähän he tietävät, mitä on olla herkkä jokaiselle kutsulle, jokaiselle kiihottimelle altis, ja kuitenkin magneetin tavoin värähdellä aina pohjoista kohti, ankarimmin jännittyneenä, selvimmin tuntien voiman pingoittuvan ja tiukkenevan juuri silloin kun se on järkkymättömimmin maaliin kärjistyneenä. Elämän voimaperäisyyttä ei saa mitata heilunnan laajuuden mukaan. Juuri liikkumattomimmassa pisteessä yhtyvät pelottavimmat voimat. Ja sellainen piste on äärettömyydelle avoin järki. Sellaiseen liikkumattomuuteen tunnen itseni määrätyksi, jos vain koskaan voisin sen saavuttaa. Mutta kaiketi on toisilla, niinkuin MacCarthylla, toinen elämänosa. Sielujen taivaallisessa maailmassa, henkien asteikossa tarvitaan kiertotähteä yhtä hyvin kuin sen aurinkoakin. Toisen asema ja painovoima määrää toisen radan, ja se vastakkaisuus, joka pitää ne erillään toisistaan, se myös sitoo ne yhteen. Ei ole sitä MacCarthyn liikettä, joka ei pane minua värähtelemään; ja minun liikkumattomuuteni ympäri hän tekee kierroksensa. Mutta molemmat olemme, niin arvelen, suuren järjestön osia ja liikumme yhdessä kaukaisemman keskuksen määrääminä. Ja itse taistelumme laki on, kuten kenties kerran saamme nähdä, sellainen rakkauden laki, mikä epäsoinnun avulla luopi sopusoinnun.»

CHARLES WILSON, Luonnontutkija.

Kun Martinin puhe oli loppunut, jäin epäröimään, mitenkä oli jatkettava. Kaikki ne seuramme jäsenet, joilla oli varsinaisesti valtiollisia harrastuksia, olivat jo puhuneet, ja pelkäsin että keskustelualueemme jäisi kokonaan kesken. Miettiessäni en keksinyt mitään parempaa kuin puheenvuoron antamisen Wilsonille, biologille. Sillä vaikka hän oli erikoisalan tutkija, niin kaikki oli hänen mielestään haara hänen erikoisalaansa, ja tiesin hänen olevan yhtä valmiin puhumaan yhteiskunnasta kuin mistään muusta. Vaikka hänen esiintymisessään tavallisesti oli jonkinlaista julkeutta eli vaativaisuutta, joka oli minulle vastenmielinen, tunsin että, koska hänelle oli annettava puheenvuoro, tämä oli siihen sopiva hetki. Pyysin häntä siis jatkamaan puheiden sarjaa, ja viipymättä hänen härsyttävä äänensä alkoi ahdistella korviamme.

»En oikein tiedä», niin hän alotti, »miksi minua, joka olen pelkkä luonnontutkija, kutsutaan sekaantumaan keskusteluun näistä korkeista asioista. Politiikka, niin olen aina käsittänyt asian, on jonkunlainen mysterio, vain harvojen armotettujen käsitettävissä, vieläpä silloin jonkunmoisen sisäisen näkemyksen, intuitsionin, eikä minkään ajatustoiminnan avulla. Mutta viime vuosien kuluessa jotakin näkyy tapahtuneen. Näkemysteoria oli kaikin puolin tyydyttävä, niin kauan kuin näkemykset eivät joutuneet keskenään ristiriitaan, tai ainakaan ne, jotka olivat yhden näkemyksen innoittamat, eivät joutuneet todelliseen henkiseen kosketukseen niiden kanssa, jotka olivat toisen innoittamat. Mutta tänä iltana olemme yhtyneet tällä penkereellä ja täällä meidät on asetettu silmätysten mitä vastakkaisimpien periaatteiden kanssa ja olemme nähneet niiden törmäävän tuimasti yhteen ja, kuten sivullisesta näyttää, kerrassaan musertavan toinen toisensa. Siitä johtuu Martinin esittämä kriitillisen kannan puolustus, jolle annan täyden myötätuntoni — ellen ota huomioon, ettei hän ollenkaan osottanut sitä perustusta, jolle kritiikin itsensä tulee olla rakennettu. Ja kenties tämä on se kohta, jossa minä voin keskusteluun yhtyä, ja se syy, jonka tähden saatan niin tehdä. Olen tänä iltana uteliaana ja — se minun täytyy tunnustaa — hieman huvitettuna nähnyt, mitenkä eri puhujat vuorostaan ovat vaivaloisesti saaneet toisen rakennuksen kohoamaan toisensa jälkeen ainoastaan sortuaksensa häpeällisesti niin pian kuin seuraava puhuja on siihen kajonnut. Ja miksi? Siitä vanhasta syystä, että ne olivat hiekalle rakennetut. No niin, enhän ole itse rakentanut juuri mitään sanottavaa. Mutta minä kuulun siihen vähän huomattuun ihmisryhmään, jonka työnä on lujien perustusten laskeminen; toisin sanoen: olen tiedemies. Biologian tutkija vain, se on totta; taivas varjelkoon minua sanomasta itseni sosiologiksi! Mutta biologia on niitä tieteenhaaroja, jotka rakentavat sitä yleistä luonnon- ja maailmankatsomusta, mikä vähitellen syöksee kumoon kaikki yhteiskunnalliset käsityksemme. Pelkään että poliitikot tuskin ovat siitä selvillä. Ja siitä syystä — jos saatan sen sanoa ketään loukkaamatta — heidän lausuntonsa alkavat yhä enemmän tuntua jonkunmoiselta joutavalta lörpöttelyltä. Ne voimat, jotka todella panevat maailman liikkeelle, eivät ole enää heidän hallittavissaan. Ja ainoastaan missä voimat toimivat, ainoastaan siellä elävät aatteet liikkuvat vetten päällä. Poliitikot eivät tutki tiedettä, [Vrt. Huomattava on, että »tiede» ei käsitepiiriltään tarkkaan vastaa engl. »science» sanaa; tällä näet etupäässä tarkoitetaan luonnontieteitä (ja niitä tieteenhaaroja, jotka noudattavat näiden menetelmiä).] siinä se outo tosiasia. Ja kuitenkin käy päivästä päivään selvemmäksi, että politiikka joko on sovellutettua tiedettä taikka pelkkää puoskaroimista. Mutta, paha kyllä, juuri tärkeimmät asiat ovat viimeiset, mitkä tulevat tunnetuiksi, ja juuri missä on välttämättömintä toimia, siellä tietämättömyytemme on täydellisin, ja siten myös politiikan tiedettä tuskin vielä on edes alettukaan tutkia. Siitä johtuu se lamauttava epäily, joka saattaa meidät ymmälle, aina kun hetkeksi pysähdymme miettimään; ja siitä myös se sokea epätoivon raivo, mikä saa vakavia ihmisiä ryhtymään hillittömästi toimintaan. McCarthyn kanta on hyvin ymmärrettävä, niin — kuinka sanoisinkaan — niin valitettava kuin se mielestäni onkin. Tosiaan tuskin yksikään niistä kysymyksistä, joita tänä iltana on nostettu, on tätä nykyä vielä tieteellisesti ratkaistavissa. Ja tämän sanottuani minun tulisi kenties, tiedemies kun olen, istuutua paikalleni.

»Ja niin tekisinkin, jollei olisi niin, että pitkällisestä antautumisesta tieteelle positiivisten johtopäätösten ohessa johtuu jotakin muutakin. Kaikilla pätevillä henkilöillä, jotka ovat harjaantuneet tieteelliseen työhön, on eräs erikoinen kanta elämään katsoen, eräänlainen tähdellisen ja epätähdellisen tajunta, erikoinen, jos niin saan sanoa, olemuksen yleisehtojen katsomustapa. Sillä mekin mietimme politiikasta tai, oikeammin sanoen, yhteiskunnasta, me erikoistutkijatkin. Ja keskenämme kehitämme vähitellen jonkunmoista peruskäsitteiden kokoomusta, joka on oleva tulevaisuuden jokaisen sosiologian perustuksena. Näitä peruskäsitteitä minun tekisi mieli koettaa esittää. Sitä enemmän, koska ne ovat niin kaukana suuresta osasta siitä, mitä tänä iltana on täällä puhuttu. Minusta on koko tämän keskustelun kestäessä, totta puhuen, tuntunut siltä kuin olisin oleskellut keskellä hautoja ja kuunnellut kuolleitten ääniä. Ja minussa nousee jonkinmoinen tarve puhua elävien puolesta, uuden sukupolven puolesta, jonka kanssa luulen olevain kosketuksessa. Haluan sanoa miltä teidän asettamanne probleemit näyttävät meistä, jotka elämme luonnontieteen kirkkaassa valossa.

»Aluksi siis tahdon sanoa, että meistä 19:s vuosisata merkitsee jyrkkää erkanemista maailman koko menneisyydestä, murrosta, jolla ei ole vertaistaan ihmiskunnan aikakirjoissa. Olemme kehittäneet kerrassaan uusia voimia ja samalla aikaa myös vastaavan aivan uuden elämänkäsityksen. Voimista en aio puhua; jauhetaanhan »höyryn ja sähkön ihmeitä» alituisesti jokaisessa viidenpennin lehdessä. Mutta mainitsemani elämänkäsitys, joka on vieläkin tärkeämpi, on jotakin tuskin vielä sanoin määriteltyä. Ja koetan parastani arimoidessani siitä jonkunmoisen ensimäisen, karkean luonnoksen.

»Ensimäisenä tekijänä tässä uudessa elämänkatsomuksessa on jatkuvaisuus. Me uuden sukupolven miehet käsitämme, että nykyisyys on vain siirtoa menneestä tulevaiseen; ettei mikään tapaus eikä mikään yksityiskohta ole muista erillään; että kaikki olleet, ne, jotka seuraavat toistensa jälkeen, yhtä hyvin kuin ne, jotka ovat samanaikuisia, ovat yhden ainoan järjestelmän osia. Tämän järjestelmän yleisnimi on syysuhde. Mutta inhimillisessä yhteiskunnassa sen erityisesti tähdellinen ilmaisumuoto on toisiaan seuraavien sukupolvien yhteys. Tätä nykyä me, jotka ajattelemme, emme katsele ihmistä yksilönä emmekä edes aikalaisten yhteisön jäsenenä; näemme hänessä ennen kaikkea pojan ja isän. Toisin sanoen, meillä on aina mielessämme suku, kun sitä vastoin näihin asti keskuskohtana on ollut yksilö tai kansalainen. Mutta tämä näkökannan muutos tuopi mukanaan mullistuksen siveysopin ja politiikan alalla. Vanhojen kansojen keskuudessa kulloinkin olevaisen sukupolven ylläpitäminen oli tärkeimpänä silmämääränä, ja tämän harrastuksen luonteen ilmaisi sana isänmaanrakkaus. Marcus Aureliuksen, stoalaisten, samoinkuin myöhemmin kristittyjen kannalta kaikki siveelliset velvollisuudet kohdistuivat yksilölliseen sieluun, ja persoonallisesta pelastuksesta tuli vuosisadoiksi etiikan rakennuksen kulmakivi. No niin: kaikki ajatustyö, kaikki oppi, kaikki kirjallisuus, mikä perustuu siihen käsitykseen, on uuden ihanteen valossa muuttunut epätähdelliseksi ja merkityksettömäksi. Emme enää pidä yksilöä muuna kuin yhtenä renkaana syntyjen sarjassa. Isätönnä häntä on mahdoton ajatellakaan, pojattomana hän on tyhjään rauennut. Hänen sieluansa, jos hänellä sitä on, ei voida erottaa menneisyydestä, josta se polveutuu, eikä siitä perinnöstä, minkä se jättää tulevaisuudelle. Hänen velvollisuutensa, hänen onnensa, hänen arvonsa ovat kaikki eroamattomassa yhteydessä isyyden tosiasian kanssa; ja sama totuus pitää, _mutatis mutandis_, paikkansa naisiinkin nähden. Sanalla sanoen, uudella sukupolvella on kokonaan uusi siveyden lakikirja, ja tämä lakikirja tähtää suvun täydellisentämiseen. Sillä — ja tämä on uuden katsomustavan toinen tekijä — syntyjen sarja on myös edistyksen toteutumiskeino. Tämän älyäminen antaa elämänkatsomuksellemme sen iloisuuden ja pirteyden. Vanhan ajan kansat sijoittivat kultakauden muinaisuuteen; keskiajan ihmiset siirsivät sen kuvailtuun taivaaseen. Eivät kumpaisetkaan toivoneet mitään tältä maailmalta; ja sentähden heidän luonteenomainen filosofiansa on tynnyrin [S.o. Diogeneen kuuluisan »tynnyrin».] tai erakkomajan filosofiaa. Niin pian kuin ensimäinen nuoruuden hohde oli mennyt, heitti pessimismin pilvi Kreikan ja Rooman sivistykseen varjonsa; ja siitä pelastui kristillisyys ainoastaan turvautuaksensa kuvailtuun haudantakaiseen autuuteen. Vaan me olemme, tieteen avulla, perustelleet edistyksen. Olemme kääntäneet katseemme tulevaisuutta, varmaa tulevaisuutta ja tässä maailmassa toteutuvaa tulevaisuutta kohti. Meillä on silmiemme edessä tulevat sukupolvet, niihin meidän toivomme ja meidän velvollisuutemme keskittyvät. Ravita niitä, pukea niitä, kasvattaa niitä, tehdä ne paremmiksi kuin itse olemme, tehdä niiden puolesta kaikki, mikä tähän asti on niin häpeällisesti laiminlyöty, ja sitä tehdessämme löytää oma elämämme ja oma tyydytyksemme — se se on meidän tehtävämme ja velvollisuutemme, meidän, uuden sukupolven ihmisten.

»Ja tämä johtaa minut elämänkäsityksemme kolmanteen pääkohtaan. Uskomme edistykseen; mutta emme usko että edistys on sallimuksen säätämä. Ja tässäkin kohden näkökantamme on uusi. Tähän asti kohtalon ja sallimuksen käsitteet ovat jakaneet maailman vallan keskenään. Me uuden sukupolven ihmiset emme tunnusta kumpaistakaan. Emme usko hyvään jumalaan, joka muka johtaa tapahtumien kulun, emmekä sokeaan mahtiin mikä niitä hallitsee ihmistahdosta riippumatta ja siitä huolimatta. Tiedämme että tekomme ja laiminlyöntimme jotakin merkitsevät. Tiedämme, että meillä on tahto, että tahtoa voi johtaa järki, ja että se päämäärä, johon järki tähtää, on suvun edistys. Tätä pidämme varmasti todettuna; sitä enempää emme tarvitse. Ja juuri tämän tiedon omaksuminen se leikkaa meidät irti menneisyydestä, tekee sen kirjallisuuden, sen siveysopin, sen politiikan meille merkityksettömäksi ja ymmärtämättömäksi, sanalla sanoen, tekee meistä sen, mikä olemme: uuden sukupolven esikoiset.

»Asettuen siis tälle kannalle katsokaamme miltä muutamat niistä kysymyksistä näyttävät, joihin tänä iltana on kajottu. Nämä kysymykset ovat parhaasta päästä koskeneet hallitusta ja omistusoikeutta. Ja nämä kaksi tekijää näyttävät edellisten puhujain mielestä olevan ne saranat, joiden varassa kaikki yhteiskunnan edut ja pyyteet liikkuvat. Mutta siltä tasolta, jolla nyt seisomme, näemme selvästi, että on olemassa kolmas tekijä, johon verraten nuo toiset ovat kerrassaan alempiarvoiset, tarkoitan perhettä. Sillä perhe se on välittömästi toimivana voimana, kun on kyseessä lasten syntyminen ja kasvattaminen; ja tämä, kuten olemme nähneet, on yhteiskunnan tarkoitus. Perheestä siis tulee yhteiskunnan uudesti rakentamisen alkaa. Ja voimme eetilliseksi ja yhteiskunnalliseksi perus-selviöksi merkitä sen, että jokainen, joka ei ole fyysillisesti kelpaamaton, on velvollinen menemään naimisiin ja tuottamaan maailmaan vähintään neljä lasta. Ainoa kysymys on tässä kohden se, tuleeko valtion sekaantua asiain menoon ja koettaa järjestää avioliitot niin, että saatetaan yhteen ne henkilöt, joiden liiton voidaan todennäköisimmin otaksua tuottavan kelvollisia jälkeläisiä. Tähän kohtaan huomaan vanhan ajan kansojen huolettomassa tieturinylpeydessään panneen paljon painoa. Mutta, kuvaavaa kyllä, he eivät ottaneet lukuun sitä peruskohtaista vaikeutta, ettei tiedetä mitään — nykyäänkään ei tiedetä mitään, ja kuinka paljon vähemmän silloin! — niistä ehdoista, jotka ovat toivotun tuloksen saavuttamiseksi välttämättömät. Jos niitä joskus maailmassa opitaan ymmärtämään — ja tämä probleemi on, jos mikään, luonnontieteen käsiteltävä — ja jos joskus, mikä on vielä vaikeampaa, opimme tietämään, mitä seikkoja meidän on silmällä pidettävä lapsia siittäessämme ja kasvattaessamme, niin silloin epäilemättä saattaa olla toivottava, että hallitus ottaa täydellisesti järjestääkseen avioliittoa. Sillä välin meidän täytyy rajoittaa ponnistuksemme yksinkertaisempaan ja helpompaan tehtävään, parhaimman mahdollisen fyysillisen, älyllisen ja siveellisen ympäristön hankkimiseen jo syntyneille lapsille. Mutta tähän ei välttämättömästi tarvita mitään jyrkkää omistusoikeuden uudesti järjestämistä; voimme sen tehdä yksinkertaisesti kulkemalla eteenpäin sitä uraa, jolle jo olemme astuneet, sitkeästi kannattamalla asuntojen, terveydellisten olojen, ravinnon y.m.s. saattamista määrätylle korkealle tasolle. Siten voisimme alusta alkaen taata jokaiselle lapselle ainakin terveen ruumillisen kehityksen, ja tämän voisimme tehdä hävittämättä vanhempien vastuuntuntoa. Minkä valtio sen lisäksi voi tehdä, se on tehtävä kasvatuksen avulla — asian, jota tätä nykyä, en epäile sitä väittää, ei ole meidän maassa olemassakaan. Meillä on alkeellinen päähänpänttäämis- ja dressyyrijärjestelmä, niiden hengettömien ihmiskoneitten johtama, joita se itse on valmistanut; väliaste, jolla pääasiana ovat urheiluharjoitukset ja vanhat kielet, ja jota johtavat säätyläis-harrastelijat; ja yliopistojärjestelmä, joka — no niin, josta en voi tyynesti puhuakaan. Tahdon vain viitata siihen, että uuden sukupolven silmissä lasten hankkiminen ja kasvatus ovat yhteiskunnan kaksi peruspylvästä. Kaikki muut kysymykset, omaisuutta ja hallitusta koskevatkin, ovat toisarvoisia; ja ainoastaan toisarvoisina niitä voidaan käsitellä menestyksellisesti. Ottakaamme esim. omaisuus. Siihen nähden meillä ei ole mitään ennakkouskoa, ei sosialistista eikä sosialisminvastaista. Meidän kannaltamme katsoen omaisuus on vain työase ihmisten tuottamista ja täydellisentämistä varten. Palveleeko se tätä tarkoitusperää paremmin yksityisten vai valtion vai osaksi toisten osaksi toisen hallitsemana, se on meistä avoin kysymys, joka on ratkaistava kokeilun avulla. Emme näe mitään periaatetta toisella emmekä toisellakaan puolella. Omaisuus ei ole mikään oikeus eikä velvollisuus eikä erikoisetuus, ei yksilöjen eikä yhteisön. Se on pelkästään ja yksinomaisesti, samoin kuin kaikki muu, syntyjen sarjan toimintamuotoja. Oli se kenen hallussa tahansa, hoidettiin sitä kuinka tahansa, sillä on ainoastaan yksi tarkoitus: turvata jokaiselle syntyneelle lapselle riittävä määrä fyysillisiä hyödykkeitä, ja parempilahjaisille kaikki, mitä he kasvatukseen nähden tarvitsevat kyetäksensä suorittamaan tehokkaasti korkeammat yhteiskunnalliset velvollisuudet.

»Ja samoin kuin omaisuus on pelkkä keino, samoin myös hallitus. Meitä uuden sukupolven ihmisiä ei mikään niin hämmästytä ja tympäise, kuin se suuri arvo, minkä poliitikot antavat kaavasanoille, jotka aikoja sitten ovat menettäneet kaiken sen merkityksen, mikä niillä mahdollisesti joskus on ollut. Kansanvaltaisuus, edustuslaitos, luottamus kansaan y.m.s. — kaikki se on meistä joutavinta suunpieksämistä. Onhan tunnettu asia — niillekin tunnettu, jotka enimmin näillä lauseparsilla toimielevat — ettei kansa hallitse itseään, ettei se voi hallita itseään ja että, jos se voisi, siitä tulisi suuri sekasotku. Totuus on, että elämme poliittista elämäämme perintäkäsityksen nojassa, mikä syntyi aikoina, jolloin hallituksella tarkoitettiin luokkahallitusta, jolloin yksi henkilö tai muutamat harvat valtion nimessä käyttivät kaikkia muita omaksi hyödykseen ja jolloin sentähden oli ehdottomasti välttämätöntä panna vallanpitäjiin vaikuttamaan joukkojen raaka ja älytön paino. Koko kansanvaltainen liike oli, vaikka se pukeutuikin positiiviseen älylliseen muotoon, itse asiassa tarkoitusperältään kielteinen. Se merkitsi pelkästään: emme tahdo että meitä käytetään muiden hyödyksi. Mutta se päämäärä on tätä nykyä saavutettu. Ei ole pelkoa siitä, että hallitus ketään sortaa; [Englannissa!] ja tulevaisuuden ainoana probleemina on, kuinka saada hallitus tehokkaaksi. Mutta tehokkaisuus, se on varmaa, ei ole koskaan saavutettavissa kansanvaltaisuuden koneistolla. Meillä täytyy, kuten Allison aivan oikein vaatii, olla asianomaisesti harjaantuneita ja asianymmärtäviä henkilöitä. Kuinka nämä on hankittava, se kysymys koskee yksityisseikkaa, tosin epäilemättä tärkeätä yksityisseikkaa; ja se on niitä, jotka uuden sukupolven on ratkaistava. Hallitusta, sitä ihmiset joka tapauksessa kaipaavat. MacCarthyn kuvittelema anarkia on — niin, jos hän suo anteeksi että sen sanon — se on tuskin hänen älykkyytensä arvoinen. Ette voi järjestää yhteiskuntaa, yhtä vähän kuin voitte kehrätä puuvillaa, pelkästään luonnon valon ja hyvän sydämen avulla. MacCarthy erehtyy kokonaan hallituksen luonteen suhteen, jos hän luulee sen ytimen olevan pakon. Sen ytimenä on johto. Ja, oli hallituksen muoto mikä tahansa, johto pidätetään viisaille tai on heille pidätettävä. Viisasta johtoa tulevaisuuden sukupolvet vaativat, ja meidän asiana on pitää huolta siitä, että ne sen saavat.

»Näin olen lyhyesti esittänyt sen sosiaalisen ja valtiollisen näkökannan, jonka luulen olevan tulevaisuuden. Ja syy, minkä tähden niin ajattelen, on, että se näkökanta perustuu tieteeseen. Se se erottaa uuden sukupolven kaikista muista. Tähän asti ovat maailman asioita johtaneet intohimo, itsekkyys, tunne, uskonto, mikä muu tahansa, mutta ei harkittu tieto. Se järjestys on hallinnut ihmiskunnan koko historian; mutta nyt sen loppu on käsissä. On kyllä totta, että vanhat vaikutteet ovat yhä elossa, vieläpä näyttävät olevan ylinnä. Meillä on tänä iltana ollut runsaita todisteita niiden näennäisestä elinvoimasta. Mutta niiden alla kasvaa tieteen rehevä taimi. Se on jo höllentänyt niiden juuret, ja vaikka ne vielä näyttävät kantavan kukkasia, nämä lakastuvat silmiemme edessä. Niiden sijalla tulee pian näkyviin se uusi ja loistava kukka, jonka ilmestyminen päättää ja alottaa kehityskauden. Tuota katomaista ei mikään saa lykkääntymään. Meidän ei tarvitse huolehtia eikä kiirehtiä. Meidän on vain hiljaa tehtävä perustamistyötä. Kaupunki, se on totta, näkyy kohoavan meidän vaivannäöstämme erillään. Siellä, matkan päässä, ovat upeat rakennukset, siellä muuraajain, kirvesmiesten, koneenkäyttäjäin hälinä. Mutta katsokaa! Koko rakenne järkkyy ja värisee kasvaessaan. Taloja sortuu yhtä nopeasti kuin ne rakennetaan, perustuksia vajoaa, torneja laskeutuu, kupoleja ja huippuja romahtaa maahan. Koko historia on unikaupungin rakentamista, kaupungin, joka on yhtä haaveellinen kuin tuo muinainen lintujen kaupunki, [Aristophaneen »Nephelai» komediassaan kuvaama »Pilvikäkelän» kaupunki.] häälyväinen kuin auringonlaskun pilvet. Eikä kummaakaan. Sillä se on hiekalle rakentamista. On ainoastaan yksi kallioperustus, ja sen laskee tiede. Odottakaamme! Meidän luoksemme tulevat ennemmin tai myöhemmin kansa ja rakennusmestarit. Meille ne alistavat ne suuret pohjapiirustukset, joita niin turhaan ovat koettaneet toteuttaa. Me lausumme ratkaisevan sanan niiden mahdollisuudesta, niiden tarkoituksenmukaisuudesta, vieläpä niiden kauneudestakin. Caesarin ja Napoleonin sijalle astuvat Comte ja Herbert Spencer; ja Newton ja Darwin ovat Platonin ja Thomas Aqvinolaisen tuomareina.»

ARTHUR ELLIS, Sanomalehtimies.

Tähän hänen puheensa päättyi. Hänen istuutuessaan pistettiin käteeni Ellis'in lähettämä kirjelippu, jossa hän pyysi lähimmän puheenvuoron. Suostuin mielelläni, sillä vaikka muutamat meistä pitivät häntä köyhkäisenä, hän ei ainakaan ollut koskaan ikävä. Hänen päivettynyt ihonsa, hänen vaalea kihara tukkansa ja hänen sinisten silmiensä säteily tekivät miellyttävän vaikutuksen, kun hän nousi ja kuuden jalan pituudestaan katsoi meihin alas.

»Sepä totta tosiaan merkillinen havainto», näin hän alotti, »että isillä on lapsia ja lapsilla isät! Minua ihmetyttää vain, mitenkä maailma on tullut toimeen kaikki nämä vuosisadat sitä tietämättä. Se näyttää niin ilmeiseltä, nyt kun se on todettu. Mutta sellaisia suuret totuudet tietenkin ovat; niinpian kuin ne on julistettu, ne näyttävät olleen aina tuttuja. On mahdollista, juuri siitä syystä, että monikin on antamatta Wilsonin julistamalle totuudelle täyttä arvoa, unohtaen, että on neron etuoikeus lausua ensin selvästi ilmi, mitä jokainen on hämärästi tuntenut. Emme saisi olla kiittämättömiä; mutta kenties meidän on silti velvollisuus olla varovaisia. Sillä suuret aatteet luonnollisesti johtavat käytännöllisiin toimenpiteihin; ja siinä kohden näen vaikeuksien nousevan. Tosiasiallisesti Wilsonin esitys, jos ymmärrän häntä oikein, tietää sen, että meidän tulisi avata elämän portit niin avaroiksi kuin mahdollista, ja hankkia niille, jotka niistä astuvat luoksemme, niin viihtyisä olo kuin suinkin. Minä kuitenkin arvelen, että meidän tulee olla sangen varuillamme tehdessämme jotakin sen suuntaista. Tosin tiedämme kovin vähän syntymättömien oloista. Mutta pidän hyvin todennäköisenä että he, samoin kuin kansantaloustieteilijäin selityksen mukaan työväki, muodostavat maailmankaikkeudessa yhtenäisen, liikkuvaisen joukon, joka pyrkii painumaan sinne, mihin pääsö on vapain ja missä ehdot ovat edullisimmat. Ja pelkäisin kovasti vetää tähän kiertotähteen suhteettoman runsaasti niitä, jotka kenties voisimme sanoa maailmankaikkeuden työttömiksi, tarjoamalla heille keinotekoisesti parempia ehtoja, kuin muualla on saatavissa. Sillä sehän, kuten tiedätte, tekisi tyhjäksi tarkoitusperämme. Aiheuttaisimme vain kansanvaelluksen, niin sanoaksemme, syrjäisiltä ja maaseutu-paikkakunnilta, Marsista tai kuusta, tai mikä se paikka onkaan; ja hätää ja hankaluutta olisi maan päällä enemmän kuin koskaan. Ainakin vaatisin, ja uskon Wilsonin olevan siinä kohden samaa mieltä minun kanssani, jotakin asianmukaista kelvollisuudentodistusta. Enkä ilmoittaisi liian laajalle, mitä meillä on tekeillä. Oli miten oli, muiden kiertotähtien täytyy vastata omista syntymättömistään. Enkä käsitä, miksi meistä pitäisi tulla jonkunmoinen maailman kaatopaikka jokaista varten joka saattaa luulla pääsevänsä paremmille päiville siirtymällä maapallolle. Tästä syystä, ynnä muistakin, en avaisi porttia liian avaralta. Ja kenties voisimme, tätä seikkaa silmällä pitäen, vielä sallia muutamien jäädä naimatta. Ainakaan en tahtoisi, luulen ma, mennä sen kauemmas kuin sakon säätämiseen niskoittelevien vanhainpoikain maksettavaksi. Wilson luultavasti mieluummin säätäisi toistetusta rikkomuksesta vankeutta, vieläpä uppiniskaisuudesta kuolemanrangaistuksenkin. Tunnustan, etten siinä kohden ole oikein jäävitön tuomari, koska itse varmaan joutuisin ankaramman rankaisun alaiseksi. Kuitenkin, kuten sanottu, tahtoisin, yhteiskunnan yleisiä etuja silmällä pitäen, terottaa mieliin varovaisuutta ja tarkkaa harkintaa. Ja tämä on kaikki, mikä minulla tällä hetkellä on sanottavana tästä erittäin mielenkiintoisesta asiasta.

»Toinen kohta, mikä Wilsonin huomautuksissa tehosi mieleeni, ei tosin ollut niin uuden uutukainen kuin havainto että isillä on lapsia; mutta se oli laatuaan yhtä tärkeä. Tarkoitan sitä tieteellisen pätevyyden nojalla julistettua tietoa, että ihmiskunta todella, niinkuin niin usein on arveltu, edistyy. Nyt voimme otaksuttavasti pitää asian todistettuna; sillä eihän Wilson muuten olisi sitä julistanut. Ja olemme siis siinä asemassa, että voimme osapuille määritellä mitä edistys on. Tähän olen kenties pätevämpi kuin itse Wilsonkin, koska minulla on ollut tavattoman runsaasti tilaisuutta matkustaa ja olen koettanut käyttää sitä tilaisuutta vapautuakseni ennakkoluuloista. Uskon voivani täysin puolueettomasti arvostella eri maiden ihanteita ja varsinkin Uuden maailman ihanteita, joiden otaksun hallitsevan tulevaisuutta. Koettaessamme arvioida mitä edistys merkitsee, emme voi luullakseni tehdä mitään parempaa kuin kuvaella Yhdysvaltain sivistyksen. Sillä sitä kuvattaessa kuvataan koko tulevaisuuden sivistys. Mitä näet Amerikka on, sitä meidän siirtomaamme ovat tai siksi tulevat; ja mitä siirtomaamme ovat, sen mekin voimme toivoa saavuttavamme, jos teemme asianomaiset uhraukset valtakunnan yhteyden säilyttämiseksi. Tarkastakaamme siis, mimmoinen objektiiviselta kannalta katsoen tämän meidän edistyvän maailmamme tulevaisuus oikeastaan on.

»Kenties on kuitenkin parasta että, ennenkuin ryhdyn erittelemään amerikkalaisten henkisiä ihanteita, teen vähän selkoa heidän maastaan. Sillä vaikuttaahan, kuten kaikki tätä nykyä tiedämme, ympäristö arvaamattomassa määrässä luonteeseen. Katselkaa siis Amerikan mannerta. Kuinka yksinkertainen se on! Kuinka leveä! Kuinka laaja! Kuinka suuripiirteinen! Rantakaistale, vuorijono, tasanko, toinen vuorijono, toinen rantakaistale! Siinä kaikki! Asettakaa sen rinnalle Europan monimutkaisuus, sen symmetrian puute, sen vaihtelevaisuus, epäsäännöllisyys, epäjärjestys ja oikullisuus! Jo molempien maanosien maantieteellinen laatu viittaa niiden sivistysten erilaisuuksiin. Toisella puolen yksinkertaisuus ja laajuus, toisella soppien ja loukkojen vaihtelua; siellä suunnattomat joet, äärettömät metsät, loppumattomat tasangot, muutamien harvojen laajojen muotojen määrätön toistanta; täällä ällistyttävät vivahdukset, uutuudet, yllätykset, järkytykset, sanalla sanoen eroavaisuudet, jotka jo johtavat mieleen erikoisuuden. Fyysillisiltäkin piirteiltään Amerikka on ko'on eli paljouden (kvantiteetin) maa, Europpa taas laadun (kvaliteetin) maa. Ja niinkuin maa, niin sen tuotteetkin. Kuinka suuret Amerikan hedelmät ovat! Kuinka pitkät sen puut! Kuinka suunnattomat sen osterit! Mitä Europalla on siihen verraten? Pelkkää muotoa ja tuoksua, pelkkää kauneutta, hienoutta, suloa! Tekisi mieli sanoa, että Amerikka on suuren taiteilijan viimeinen teos — tietäväthän geologit toden totta kertoa, että se on nuorin maanosista —, syntynyt ikäkautena, jolloin hän oli alkanut toistaa itseänsä, laaja, summittainen, impressionistinen, rohkea tyhjässä avaruudessa, kun sitä vastoin Europpa näyttää edustavan hänen praerafaelilaista aikakauttaan yksityiskohtain runsaudessa, henkilöiden, pukujen, arkkitehtuurin, maiseman moninaisuudessa, jyrkästi vastakohtaisissa väreissä ja yksilöllisen muodon pienois-tarkkuudessa.

»Ja niinkuin maat, niin niiden sivistyksetkin. Europpa on luokkien koti, Amerikka kansanvaltaisuuden. Kansanvaltaisuudella en tarkoita pelkkää hallitusmuotoa — siihen nähden tietenkin Amerikka on vähemmän kansanvaltainen kuin Englanti; tarkoitan sitä hengen kantaa, joka vaatii ja synnyttää erotuksettomuutta. Erotuksettomuutta sanon, mieluummin kuin tasavertaisuutta, sillä tämä sana on harhaan viepä, se kun voi näyttää tietävän, esimerkiksi, yhteiskunnallista ja taloudellista oloehtojen yhtäläisyyttä, jota ei ole Amerikassa enempää kuin Europassakaan. Valtiollisesti yhtä hyvin kuin yhteiskunnallisesti Amerikassa vallitsee plutokratia (rikkauden valta); sen kansanvaltaisuus on henkistä ja älyllistä laatua, ja sen ytimenä on kaikkien ylemmyyksien kieltäminen, paitsi rikkauden. Sellaisia ylemmyyksiä (tai etevämmyyksiä) tuskin onkaan olemassa Atlantin takana. Siellä joka mies on älykäs, jokainen on toimikykyinen, jokainen tarmokas; ja koska nämät ovat heidän ainoat ominaisuutensa, niin ne ovat ainoat joita mielivät ihaella. Kuinka toisin Europassa! Kuinka lukemattomat ja mieltä hämmentävät ovatkaan siellä eroavaisuusasteet! Mitä tosin kieli- ja rotuerotuksiin tulee, emme liene niistä kokonaan vastuunalaisia; mutta olemme niihin lisänneet esiintymistapojen, tuntemisen, tajuamisen, älyllisen käsityksen ja henkisen ymmärtämyksen eroavaisuuksia, jotka lännen yksinkertaiselle ja avaralle tietoisuudelle ovat tuntemattomat. Sanalla sanoen: sen kouraantuntuvan ja peräti luonnollisen mittapuun lisäksi, jona rikkaus on, olemme keksineet toisia, kouraantuntumattomia ja luonteeltaan keinotekoisia; ja niin nopeasti kuin niiden saattaakin olla määrä kadota ihmiskunnan edistyessä ja lännen vaikutuksen levittäessä valtaansa itään, ne kuitenkin vielä ovat olemassa ja antavat meidän elähtäneelle sivistyksellemme ylimysvaltaisuuden, s.o. kastijärjestelmän, leiman. Kaikessa tässä näemme, kuten olen huomauttanut, ympäristön vaikutuksen. Vanhan maailman ihmislaji omaksuu, valtameren toiselle puolelle istutettuna, uuden kotimaansa tunnusmerkit. Riisuen yltään keinotekoiset erotukset se ilmaisekse ylpeässä yksinkertaisuudessa, leveänä kuin tuon uuden kotimaan tasangot, ryöppyisenä kuin sen virrat, muodottomana kuin sen vuoret, epäkypsänä kuin sen hedelmät.