Part 2

Palaan takaisin Intiaan, jossa koettelin tutustua maahan ja kansaan. Junamatkoilla näin syvien rivien elämäntapoja, junan akkunoista katselin silmänräpäyskuvia intialaisista maisemista. Maisemilla liikuskeli kansaa, ja ihmeekseni näin, kuinka kansa aina kyykistyi maahan junan sivuuttaessa. Tähän kyykistelemiseen sain vasta viikon kuluttua selvityksen, ensi päivinä näytti se minusta arvoitukselliselta.

Rahvas, se on alemmat kastit, mutta myöskin sivistyneistö kotioloissaan ja tuttavallisessa seurapiirissä — puhun nyt yksinomaan miehisestä sukupuolesta — käyttää pukunaan tavallisen ruokapöytäliinan kokoista vaatekappaletta, joka kierretään vyötäisille. Vaate ulottuu noin kaksi kertaa lanteitten ympäri, ja pitkä, alle polvinivelien ulottuva liehuke jää roikkumaan takalistoon. Se vedetään sitten jalkojen välistä ruumiin etupuolelle ja liehukkeen huippu työnnetään lannevaatteen muodostaman vyön alle navan kohdalta, joten keskiruumis tulee tavallaan suojatuksi; mutta sivultapäin katsottuna muistuttaa tällainen vaatekappale hametta, koska se roikkuu sentyylisesti kaikilta puolin alaspäin.

Muistan ennenvanhaan täällä Suomessa metsätöissä ollessani ja tupakkapaussin komennettuani miesten aina kävelleen jonkun suojelevan puun taakse ja seisoskelleen siellä hetkisen aikaa, ennenkuin kerääntyivät ympärilleni vetäisemään piipullisen tupakkaa. Se puun takana seisoskeleminen oli niinhyvin heidän kuin minunkin mielestäni sellainen häveliäs toimitus, jota ei viitsinyt sivullisille näytellä. (Sellaisen katselemisesta määrää m.m. Austraalian laki sakkoa aina yhdeksään puntaan saakka.) Intiassa ei tällaista puitten-juurilla-seisoskelemista tunneta, koska sikäläiset asukkaat kulkevat hameisiin puettuina, ja niinpä heidän täytyy vähäpätöistäkin tarvetta varten kyykistyä aivan maahan saakka. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, ei vielä sittenkään, vaikka he istuviltaan toimittaisivat tämänluontoiset tarpeensa, mutta se minua kiukutti, että he aivan säännöllisesti ratavarsilla, junan heidät sivuuttaessa, tunsivat pakoittavaa tarvetta kyykistelemiseen. Kerran ja muutaman antaa anteeksi, mutta kun tämä tapahtui aina minun vaununi kohdalla, arvasin, että manööveri oli tähdätty mielenosoituksena eurooppalaista kohtaan.

Enkä vielä sittekään olisi henkilökohtaisesti asiasta pahastunut, jos edes kaupungeissa olisin saanut olla tämänkaltaisilta esityksiltä rauhassa. Mutta kun esimerkiksi Calcutassa olin pitkän etsimisen jälkeen löytänyt hotellihuoneen, jonka akkuna antoi asfaltin ja pölyn keskellä kukoistavalle pienelle, viheliäiselle kolmikulmalle, niin sinnekin kolmikulmalle, akkunani alle saapuivat nämä kykkijät tärvellen jo muutenkin monsuunisateiden tärvelemän huumorini saattaen minut miltei kiehumapisteeseen. Niinpä kerrankin katolla seistessäni ja haukkoja katsellessani saapui taas eräs hameniekka kolmikulmalle, juuri minua vastapäätä ja kyykistyi selkä akkunaani suunnattuna. Äkkäsin katolla tiiliskiven puolikkaan, jonka pirullisella taitavuudella linkosin kykkijän selkärangan pidennettyyn ytimeen, jonka jälkeen katosin kuistilta huoneeseeni.

Näitä asioita katsellessani muistui mieleeni vanhan koirankasvattajan kertomus — tai oikeastaan opastus kynologiassa. Hän nimittäin selvitti, ettei uroskoiraa voida pitää täysikasvuisena, ennenkuin se puun kohdatessaan nostaa takakoipensa. Hindujen kykkyilemisiä katsellessani päättelin niinikään, etteivät hekään voi olla täysikasvuisia uroita, vaan on koko kansa vielä penikkaiässään.

* * * * *

Mainitsin haukat. Niitä, samoinkuin lehmiä ja apinoita, pidetään Intiassa pyhinä. Akkunaani vastapäätä, vihreän kolmikulman takana, oli tasakattoinen talo, jonka kumpaankin päähän oli rakennettu savupiippua muistuttava koroke. Korokkeilla asusti kaksi haukkapariskuntaa, mehiläishaukkojen värisiä, mutta melkoista suurempia. Pyysin hotellinisännältä lainaksi jonkunlaista salonkikivääriä taikka kanuunaa, jolla olisin voinut tehdä vaarattomiksi nämä kanalintujen viholliset, mutta isäntä suhtautui anomukseeni kielteisesti. Eräänä päivänä oli ruskea kana uskaltautunut hotellin edustaa sivuavalle kadulle. Tuli auto sadan kilometrin nopeudella, ajoi kanan yli, mutta tämä nousi sittenkin pölyiseltä asfaltilta ja järjesteli höyheniään erään näyteakkunan edessä. Silloin laskeutui kolmikulman takaisesta tornista ruskea haukka kanan selkään ja nosti sen poikiensa ruuaksi. Kana kyllä koetti kovaäänisesti panna vastalauseen tapahtuman johdosta, mutta kukaan näkijöistä ei puuttunut asioiden menoon, joten minäkin vain katoltani katselin, kuinka räpyttelevä kana pala palalta revittiin kappaleiksi ja hotkittiin nälkäisiin suihin.

Luulin Intiaa viljavaksi maaksi, ja sitä se epäilemättä suurimmalta osaltaan onkin, sillä siellä vallitseva lämpömäärä riittää kasvattamaan minkälaisen viljan tai hedelmän tahansa, eikä kuivuus haittaa milloinkaan. Tuntuupa niinollen omituiselta, että nälkä varsin usein tuppaa hätyyttämään sikäläistä väestöä, ja noin kolmisenkymmentä vuotta sitten kuoli muutamissa kuvernementeissä yli 40 prosenttia asujaimistosta nälkäänkin. Syytä lienee sekä sysissä että sepissä, sillä luulisihan toki mahtavan Englannin kykenevän järjestelemään tällaiset asiat, mutta Intian väestö näyttää myös suhtautuvan työntekoon varsin leväperäisesti. Gangesjoen ja Bramaputran laajoilla tasangoilla näkee silmänkantamattomia aukeita, jotka ovat vielä aivan viljelemättömiä. Se on kaikki viljelyskelpoista maata, joka vähäisellä työllä kasvattaisi riisipuuroa, mutta kun hallituksen toimesta ei panna työlle vauhtia, ei hindukaan omasta aloitteestaan viitsi rehkiä pellolla, vaan makailee mieluummin kaupunkien varjoisilla asfalttikäytävillä.

Takaintian eli Burman väestö on kaikkein laiskinta, hindujenkin mielestä. Kuulin siitä jo Calcutassa, ja Rangoonin suuressa kauppasatamassa sain sen todeta omin silmin. Sikäläistä väestöä ei saatu edes lastaustöihin, suoranaiseen rahahommaan, vaan piti lastausväki tuoda Bengaalinlahden toiselta puolen, Madrasista. Vaikka nämäkin olivat hinduja, olivat he vallan kuin toista rotua, pitivät itseään takaintialaisia paljon ylväämpinä ja kulkivat puettuina erikoiseen vormuun, josta heidät heti erotti muusta rahvaasta.

SINGAPORE.

Jo lähestyessään Singaporen laajaa, saarien ympäröimää satamalahtea, huomaa saapuvansa maailmankaupan teidenristeykseen. Pitkin lahtea näkee ankkuroituna satoja, jopa tuhansia erikokoisia aluksia kaikista eri kansallisuuksista. Vaikka laituri onkin laaja, ei sinne mahtuisi kuin murto-osa tästä laivamäärästä purkamaan tai lastaamaan lastinsa. Ne poikkeavat laiturissa vain pikimmältä, mikäli välttämättömyys vaatii — jos tulevat ollenkaan —, lastauksensa ja purkauksensa toimittavat ne tavallisimmin ankkurissa lahdella.

Kun tulee niinkin kuuluisaan paikkaan kuin Singapore, haluaisi siitä antaa jonkunlaisen yleiskuvan, koska lukijoissa on monta sellaista, jotka eivät ole siellä käyneet. Niinpä minäkin kerron muutamia ensinäkemältä saatuja vaikutelmia.

Ensiksi sanoisin, että Singapore on päiväntasaajan Pariisi, sillä samoista syistä kuin Pariisi eroaa muista Euroopan kaupungeista, samoin eroaa Singapore kirjavuudessaan, vilkkaudessaan ja elämäntavoissaan toisista näitten leveysasteitten kaupungeista. Kaupallisen asemansa takia on se sangen kansainvälinen, vaikkakin kiinalaisuudella on ehdoton ylivalta. Samoin on siellä japanilaisia runsaasti.

Kadut ovat leveät ja erinomaiseen hyvät, järjestään lasketut asfaltilla, mutta omituisilta tuntuivat ja näkyivät avonaiset katuojat. Ne olivat pohjiaan myöten asfaltista, ainakin 60 senttiä syvät ja puolen metrin levyiset. Luulisi niitä pimeän aikaan vaarallisiksi vanhoille ihmisille, kun minäkin pari kertaa illalla astuin sellaiseen.

Kun kadut ovat näin hyvät, eivät raitiotievaunut kaipaa kiskoja ollenkaan. Ne kulkevat kumipyörillä, ja niitä ohjataan kuin autoja, mutta käyttövoimansa ottavat ne sähköjohdoista kuten raitiovaunut.

Katuliikenne on erinomaisen vilkas, ja ensimäinen huomioni oli se, että minua ei huomattu ollenkaan. Calcutassa ja muissa Intian kaupungeissa Bombayta lukuunottamatta sai olla miltei alituisen huomion esineenä. Tavaraa tarjottiin, huudettiin ja juostiin jälkeen, tai sitte töllisteltiin. Singaporessa sai kulkea rauhassa, eikä siellä katsottu pitkään muualla kuin aivan kiinalaiskortteleissa. Olihan Calcutassakin paljon sellaisia katuja, joilla ei häiritty eikä kurkisteltu, mutta Singapore on sentään kuin pääkaupunki Calcutan rinnalla.

Paljon komeita rakennuksia on Singaporessa, ja erikoisesti mainitsen vain vastavalmistuneen postitalon, joka komeine pylväsrivistöineen muistuttaa — sanotaan nyt vaikka linnaa.

Läpi Singaporen juoksee myös joki, ja se on aika hauskan näköinen, mutta sen vesi on mustaa kuin Tuonelan joessa, eikä siihen menisi Tuonelan musta joutsenkaan uimaan, sillä se tuoksuu hirvittävälle. Ei siihen muuten mahtuisikaan uimaan, kun kattopäälliset suurehkot veneet täyttävät sen, niin että veneestä veneeseen astumalla pääsee kävelemään leveimmästäkin kohdasta yli.

Singaporen ympäristö on erinomaisen kaunista. Halusin tutustua siihen lähemmin ja erikoisesti kumipuuviljelykseen ja kumin valmistukseen, mutta en tiennyt, mistä alottaa, eikä ollut ketään tuttujakaan.

Etsin käsiini joutuneesta luettelosta Suomen konsulin osoitetta, mutta luettelon mukaan ei Singaporessa ole Suomella konsulaattia, ainoastaan Ruotsilla. Kun kuitenkin viimeaikoina on meillekin perustettu lukuisia uusia konsulaatteja, menin Ruotsin konsulilta kysymään asiasta. Sain kuulla, ettei ole perustettu. Selitin hänelle sitten kuka olen, ja minkälaisilla asioilla kuljen, jonka jälkeen kysyin, voisiko hän ehkä sanoa minulle, missä lähimmät kumiviljelykset ovat, ja miten sinne mukavimmin voisi päästä.

"Ikävä kyllä, en voi auttaa teitä, sillä olen Ruotsin konsuli", vastasi hän.

Sanoin, etten ole apua tullut pyytämäänkään, vaan ainoastaan vähän tietoja, mutta hän nousi merkiksi, että audienssi on päättynyt.

Pyysin anteeksi, että olin vaivannut häntä ja kiitin ystävällisyydestä, jonka jälkeen poistuin. Menin senjälkeen sanomalehti Straits Timesin toimittajan, G.L. Peefin luokse pyytämään samantapaisia tietoja. Hän otti vastaan erittäin ystävällisesti, antoi minulle osoitteet, neuvoi tiet ja kulkuvälineet ja kirjoitti vielä suosituksetkin vietäväksi perille.

Niitten mukaan kuljinkin sitten noin kolmen penikulman päässä kaupungista sijaitseville kumipuuviljelyksille. Loppumattomat rivit puita siellä oli, minulle näytettiin ja selitettiin kaikki auliisti ja senjälkeen vietiin kumisulattimoille, joista yötä päivää nousi sankat savupilvet kuin metsäpalossa. Kasvitieteellinen puutarha on myös nähtävyys. Muuten se kyllä on kuten muutkin troopilliset kasvitieteelliset puutarhat, mutta tämä on erikoinen siitä, että sinne on villistä metsästä suoraan siirretty melko suuri ala viidakkoa, joka kasvaa täällä aivan siten kuin se oli ollut metsässä. Se on ollut vaivaloista ja kallista hommaa.

Singapore on Englannin alusmaa, mutta ei silti tarvitse luulla, että siellä tulee toimeen englanninkielellä. Kiinan-, japanin- ja malajinkieltä täytyy osata, jos aikoo ruveta keskusteluihin. Eivät kaikki poliisitkaan osaa sen vertaa englantia, että ymmärtäisivät, jos heiltä kysyy jotakin katua tai muuta julkista paikkaa.

Kiinalaiset taas vihaavat englantilaisia, eivätkä senvuoksi viitsineet vastata kysymyksiini, milloin luulivat minua englantilaiseksi. Kerran illalla eksyin aivan lähellä hotelliani ja eräältä kadunnurkassa seisovalta kiinalaiselta kysyin sitä katua, jonka varrella hotellini sijaitsi. Hän naurahti halveksuvasti ja kääntyi poispäin. Tämä oli minusta loukkaus, jonka vuoksi tartuin miestä niskasta ja moitin häntä suomenkielellä käyttäytymisestään. En tiedä, osasiko hän suomea, mutta heti osoitti hän kädellään oikeaan suuntaan.

Selaillessani kalenteria huomasin, että äyriäisten pyynti on Suomessa jo alkanut. Päätin minäkin syödä pari merikrapua, ja läksin etsimään niitä kiinalaisilta, joiden tiesin harrastavan kaikenlaisia nilviäisiä. Eräällä kadulla oli kadun kahden puolen pitkiä pöytiä, joiden ääressä olin nähnyt kiinalaisten aterioitsevan. Sinne nyt menin, kävelin ja katselin, ja lopulta näin kauniita, pyöreitä merirapuja. Istuin arvelematta penkille pöydän viereen ja pyysin saada yhden ravun, mutta kaikki penkilläistujat lähtivät heti pois ja rupesivat töllistelemään minua. Ruokalan omistaja ei luvannut antaa, ja takaani kuulin jotain "inglish"-tapaista. Nyt äkkäsin asian ja selitin, etten ole mikään englantilainen.

Ruokalan omistaja ilmoitti toisille, etten ole engelsmanni, jonka johdosta kaikki tulivat takaisin pöytään, ja minullekin tarjoiltiin ystävällisesti hymyillen. Kysyin, miksi ei englantilaiselle tarjoilla, ja isäntä selitti, että toiset kundit menevät silloin pois, josta on seurauksena vararikko hänelle.

Vaikka näillä roduilla ikenet ja hampaat ovat sangen ulkonevat kuten apinoilla, peittävät kuitenkin useimpien huulet hammasrivin, mutta hyvin helposti hampaat sentään tulevat esille. Tapaa kuitenkin useita sellaisiakin, joiden hampaat ovat aina näkyvissä. Osittain kai tästä syystä on koreiluhalu johtanut siihen, että kultatekohampaiden käyttö on tavattoman yleistä. Luulen, että kulitkin käyttävät kultahampaita. Kun sitten vähänkin hymyilee, niin kultahammas kiiltää niin kauniisti, ja niitten, joiden hampaat näkyvät aina, ei tarvitse hymyillä koskaan.

Tästä oli kerran kyllä aiheutua ikävyyksiä eräälle kohtaamalleni henkilölle, kiinalaiseksi häntä ainakin luulin. Tuli pimeässä kadulla vastaani, ja minä kysyin häneltä, missä asun, mutta sain irvistyksen vastaani. Tarrasin heti miehen rinnuksiin ja sanoin, että mitäs sinä, poika, irvistelet ihmisten kysymyksiin? Miehen puhekyky palasi heti, ja älöttäen hän osoitti hampaitaan, että ne ovat aina sellaiset, eikä hän saa huuliaan yhteen. Katsoin tarkemmin, ja niin näytti tosiaan olevan, mutta pitkä, kultainen kulmahammas oli lyhdyn valossa välähtänyt niin julmana, että luulin hänen irvistäneen. — Kyllä hänkin asuntoni nyt tiesi, vaikkei sitä ollut ensin tahtonut sanoa.

Lyhyen aikaa Singaporessa oleskellut eksyy siellä hyvin helposti, — ainakin minä eksyin, sillä tavallisesti kuljin vain umpimähkään, ollenkaan panematta muistiini, mitä katuja ja suuntia kuljin. Eivätkä ajuritkaan näyttäneet olevan kaduista selvillä. Otin kerrankin ajurin, kun luulin olevani varsin kaukana asunnostani. Kysyin ajurilta, tietääkö hän, missä sellainen nimeämäni katu sijaitsee. Hän sanoi tietävänsä ja lähti ajamaan. Ajoimme äärettömän kauan, kunnes hän lopulta pysäytti ja kysyi, minne nyt menemme. Sanoin uudelleen kadun nimen ja numeron, mutta hän vain puisteli päätään ja sanoi, ettei tiedä. Kysyin poliisilta ja monta kertaa hoettuani kadun nimen ja muitakin suuria katuja siinä lähistöllä, selitti hän sen olevan vallan toisessa päässä kaupunkia, siellä, josta olimme tulleet. Kun ajoimme takaisin, huomasin, että olimme lähteneet ajamaan kahden katunurkkauksen päästä hotellistani. Ajurikin sanoi, että tuttu paikka, vaikka ei siitä kohdasta löytänyt.

Kaupungin karttaa ei saanut mistään kirjakaupoista, jotka enimmäkseen olivatkin kiinalaisia katukirjakauppoja ilman tiskiä. Kirjat oli ladottu vain kadulle, ja siitä sai kyykistyä katsomaan. Malajin- ja kiinankielistä kirjallisuutta niistä kyllä sai, mutta eurooppalaisia kirjaimia ei nähnyt.

Kiinalaisia taidekauppoja oli useita ja niissä näki eurooppalaistenkin maalarien painojäljennöksiä. Mutta erikoista huomiotani herättivät venäläisjapanilaista sotaa esittävät värilliset kuvat, juuri samat, joita jokainen muistaa meidänkin kaupoissamme sanotun sodan aikana myydyn, ja joissa kaikissa kuvataan japanilaisten saavan selkäänsä. Esimerkiksi se, jossa mustakauhtanainen ryssän pappi risti kourassa hyökkää joukon etunenässä pistintaisteluun, ja japanilaisia on jo paljon kuolleena, mutta ryssiä ei vielä yhtään. Taisi olla Lena-joen taistelu.

Kiinalaiset näet tahtovat näillä kuvilla kiusoitella japanilaisia, sillä heidän japanilaisvihansahan on tunnettu asia, ja täällä juuri käyvät kiinalaisten ja japanilaisten edut ja suunnitelmat ankarasti ristiin, kun molemmat havittelevat niemimaata omakseen. Nyt kiinalaiset tahtovat näillä kuvilla osoittaa, että katsokaas vaan, pojat, noin sitä käy, jos rupeatte meidän kanssamme riitelemään täällä.

Asuin japanilaisessa hotellissa, puolen kolmatta kerroksessa, siinä oli nimittäin puoliakin kerroksia. Isäntä ja emäntä molemmat lyhyenläntiä, oikein mukiinmeneviä ihmisiä. Eihän se huone erikoisemman komea ollut, mutta siisti joka tapauksessa ja huonekalujakin tarpeeksi; sänky, pöytä, tuoli ja piironki. Pesutelinettä ei tarvittu, kun kaikenlainen pyykki näissä hotelleissa toimitetaan pihan perälle rakennetussa pesuhuoneessa. Siellä oli lähes metrinkorkuinen, -pituinen ja -levyinen puulaatikko täynnä vettä ja kaksiosainen kansi, jonka keskelle oli jätetty miehen pään mentävä reikä. Kysyin ovesta pihalla hääräävältä emännältä, pitääkö minun mennä istumaan sinne, ja olin jo levittänyt kannenpuoliskot niin levälleen, että hyvin olisin mahtunut. Emäntä kiirehti selittämään, ettei sinne saa mennä vettä pilaamaan, vaan ainoastaan kauhalla ammentaa sitä sieltä niskaansa.

Jälestäpäin tulin huomaamaan, että tämänkaltaiset vesialtaat ovat Jaavan ja Sumatran hotelleissa aivan yleisiä, jotapaitsi toisiin kuuluu vielä suihku.

Hotellissa ja sen ympäristössä asui musiikkiaharrastavaa väkeä, vaikkei korvani ehtinyt hyväksymiseen saakka tottua heidän esittämiinsä kompositioneihin. Yläkerrasta annettiin aamusta kello kuudesta iltaan kello yhdeksään ilmaista pianonsoittoa, mutta kappale oli aina sama lyhyt jollotus, ja niin ikävä, ettei sitä jaksa ajatellakaan. Sitä toistettiin yhteen menoon noin sata kertaa, sitte tuli tauko, ja silloin alkoi seinäni takaa kuulua viulunsoittoa, korviasärkevää ja rumaa, joka ärrytti hermojani niin, että teki mieleni hypätä ohuen mahonkiseinän läpi % huoneeseen ja tehdä viululle, niinkuin Nummisuutarin Esko puusuutarin häissä sikäläisen pelimannin instrumentille.

Kadun toisella puolen olevasta talosta kuului joka ilta naiskuoron surullisia hymnejä aina ohi puolenyön. Taloon päästään valkoisesta porttiholvista palmupihan kautta, ja kahtena iltapäivänä näin paljon kansaa kulkevan portista sisään. Kolmantena päivänä pidin varani ja menin joukon mukaan, mutta kaksi khakipukuista, kimeä-äänistä vartijaa käänsi minut portilta takaisin, eikä auttanut, vaikka koetin puhua suomeakin.

Hotellini emäntä selitti sitten, että pihan perällä on muhamettilaisten pyhättö, jonne kansa aina menee iltapäivisin, eikä sinne päästetä vääräuskoista. Oikeanpuoleinen sivurakennus, josta ne iltalaulut kuuluvat, on haaremi, ja nämä kimeä-ääniset vartijat portilla ovat haaremin eunukkeja. Emäntä nauroi, kun selitin pyrkineeni sinne, eikä päästetty. Hän kysyi senjälkeen, olenko minä kristitty vaiko muhametti. Selvitettyäni oman uskonnollisen kantani, tiedustelin puolestani hänen sieluntilaansa, ja sain selitykseksi, että hänellä on oma uskonto, ja joka ei sitä tunnusta, on pakana.

Siihen vastapäiseen taloon en sitten enää kiinnittänytkään enempää huomiota, sillä neljäskin ahkera musiikkimies oli korvieni ulottuvilla. Huoneeni pihanpuoleiselta sivulta oli pitkin päivää kuulunut huonoa haitarinsoittoa, joka iltapäivällä suuresti häiritsi minun työrauhaani ja -iloani. Tiedustelin hotellini emännältä taiteilijan nimeä ja muita meriittejä, mutta hän ei niitä tiennyt. Kun olen tutkijaluonne, päätin henkilökohtaisesti ottaa selon asiasta ja sanoin siitä emännälle. Hän kuitenkin varoitti menemästä sinne, koska talo kuuluu kiinalaiselle. Mutta kun soitto oli muuttunut vallan rääkyväksi, en enää malttanut mieltäni, vaan kiipesin matalan tiiliaidan yli naapurin puolelle.

Kävelin muina miehinä pihamaalla ja katselin kahta pientä palmua, jotka siihen oli istutettu. Hetken kuluttua soitto taukosi, ja talosta tuli luokseni puolialaston vinosilmäinen kiinalainen kysyen, mitä minä teen siellä, sillä talo on hänen. Sanoin, etten tee talolle mitään, tulin vain kuuntelemaan soittoa ja kysyin, kuka se taiteilija on. Hän vastasi itse soittelevansa, poistui huoneeseen ja toi nähtäväkseni pelitoosansa, yksirivisen harmonikan kahdella bassolla. Katselimme ja koettelimme sitä. Sitten hän kysyi, osaanko minä soittaa. Olin tätä odottanutkin ja vastasin myöntävästi, jonka jälkeen istuimme portaille. — Kouluaikana Heikki Pappilanmäellä oli opettanut minulle vanhanaikaisen valssin, joka sopi hyvin pitkiin hengähdyksiin ja fermaatteihin, ja sen soitin nyt tällä kiinalaisen koneella tarkoituksella vetää poikki palkeet.

Valssi oli se "Morjensta Manta": tim-tam-tam tim-tam-tam tim-tam-tam tiiiiii, ja aina tämän viimeisen tii vedin hyvin pitkään, mutta kun palkeet olivat tehdyt öljytystä kiinalaisesta paperista, en äkäisimmälläkään nykäyksellä saanut bassoja eroon diskantista. Mutta sitten kun tuli se paikka: "Vooi Maanta sun krimpsujas — —", niin silloin kuitenkin joku paikka ratkesi, sillä haitari rupesi nuuhkimaan. Senjälkeen tuli sieltä vain tim-puh-puh tim-puh-puh tim-puh-puh pyyyyyyyh — —. Kiinalainen kuunteli ja otti sitten koneen pois sanoen, että se meni rikki. Minä sanoin, ettei se rikki ole, mutta venttiili vain vuotaa, jonka jälkeen sanoin hyvästit ja menin kotiin. — Sinä iltana ei siinä talossa kuitenkaan enää soitettu haitarilla.

* * * * *

Austraalian viisumia minulla ei vielä ollut, ja se oli täällä hankittava. Etsin siis pääpoliisiaseman passiosaston, jossa esitin passini pyytäen sitä viseerattavaksi.

Tiskin takana istui kaksi lyhyttä malajilaista nuorukaista virkapuvuissa, takahuoneessa näkyi pöydän takana nuorehko englantilainen. Ensimmäinen malaji otti passini, jonka viimeinen sivu oli jo täynnä leimoja, ja tarkasteli sitä pitkään. Sitte teki hän kaikki matkan tarkoitusta koskevat kysymykset ja senjälkeen:

"Miksi ette ole aikaisemmin ottanut Austraalian viisumia?"

"Siksi, etten ole ennen sitä tarvinnut."

"Miksi ette ottanut sitä Calcutassa?"

"Siksi, että saan sen täälläkin."

Hän ojensi nyt passin sille toiselle malajille. — On kummallista kuinka virka saattaa nousta muutamien päähän, niinkuin limunaati sen entisen kuskipojan päähän. Tämäkin virkanuorukainen alkoi nyt kysellä niin paljon, että näkyy pitävän paikkansa sananlasku "yksi hullu ehtii kysyä enemmän kuin yhdeksän viisasta vastata", ja minä olin tässä aivan yksinäni viisaana.

Hän oli virallisen näköinen ja kysyi, mitä minä haluan. Sanoin, että hänen pitäisi se tietää, kun on kaiken aikaa kuunnellut äsken tapahtunutta keskustelua. Hän otti paperia ja kirjoitti siihen minun haluni. Sitten kysyi hän nimeäni. Sanoin sen, ja hän yritti kirjoittaa, mutta eihän siitä tullut mitään. Hän kysyi uudelleen, ja minä kehoitin katsomaan passista sivulta 22, jossa se on englanninkielisellä tekstillä. Löytyi ja tuli paperille. "Kotipaikka".

"On, ja on myös passissa, parempi katsoa sieltä, niin ei tule kirjoitusvirheitä."

"Syntynyt?"

"Kyllä."

"Minä tarkoitan milloin."

"Se on myös passissa."

Näin jatkui kuulustelua. Hän kyseli kaikki asiat, jotka se äskeinenkin kyselijä. Sanoin vastanneeni jo kaikkiin kysymyksiin, ja kysyipä hän mitä tahansa, aina käskin vaan katsomaan passista. Hän selasi asiakirjaa ja ihmetteli siinä olevien leimojen määrää, joten sanoikin:

"Mutta tämähän on täynnä jo."

"Kyllä sinne vielä Austraalian viisumi mahtuu."

Mutta sitten tuli tärkeä kysymys:

"Mitä te teette Austraaliassa?"

"Olen sanomalehtireportteri."

"Mikä se on?"

"Journalisti."

"Mitä sellaisella on tekemistä?"

"Kirjoittaa."

"Mitä! Kirjoittaa! Mitä te kirjoitatte?"

Äkkäsin tehneeni virheen, — nyt hän luuli minua vähintäin bolseviikiksi. Täytyi muuttaa alaa:

"Kirjeitä siitä, kuinka kaupat menestyvät", vastasin.

"Mitkä kaupat?"

"Nahkakaupat."

"Kenelle te kirjoitatte?"

"Suomen Nahkatehtaitten Osakeyhtiölle."

"Onko teillä kirjeitä siltä?"

Vedin taskustani Suomen Nahkatehtaitten Keskus O.Y:n minulle osoittaman kirjeen.

Hän katseli kuorta ja tavaili. Kirjoitti sen myös paperiinsa.

"Ostatteko te nahkoja?"

"Ostan."

Nyt seurasi pitkä keskustelu minun liikehommistani. Hän kyseli kenelle ostan, keneltä ostan, minne minä ne lähetän, onko minulla rahaa maksaa, ja niin poispäin, ja minä syötin hänelle pajunköyttä, minkä kerkisin. Lopulta engelsmanni huusi takahuoneesta:

"Jättäkää passi tänne ja tulkaa kello 2 uudelleen."

Sanottuna aikana olin taas virastossa. Passini oli tiskillä, johon sen lähtiessäni olin pannut. Käskettiin istumaan. Istuin ja katselin, kuinka virkaherrat ekspedieerasivat toisia asiakkaita. Odotettuani noin 10 minuuttia nousin kävelemään. Sitten se, jonka kanssa olin ensiksi puhellut, antoi passini takaisin neuvoen menemään rakennuksen toisessa päässä olevasta ovesta toiseen kerrokseen. Mennessäni katselin passia, mutta ei siihen oltu mitään lisätty, jos ei oltu vähennettykään. Virkanuorukaisen aamukuulustelussa kirjoittama paperi, jossa oli samat tiedot kuin passissa, ilman mitään muuta lausuntoa tai suositusta, oli pistetty väliin. Kokeeksi työnsin sen taskuuni.

Eteisessä kysyi vahtimestari asiaani ja johti minut sitten jonkun suuremman herran puheille. Tämä kyseli lyhyesti matkani tarkoitusta, jonka jälkeen löi viisumileiman, kirjoitti nimensä, liimasi kolmen dollarin leimamerkin, jonka minä maksoin, ja niin oli asia selvä. Hän käski mennä alakertaan, jotta passitiedot tulisivat rekisteriin, mutta sanoin jo käyneeni siellä.

"No, sitten ei muuta kuin päivää tai paria ennen lähtöänne käytte leimauttamassa passinne siellä, muuten ette pääse laivaan."

Siinä se nyt oli. Niitten alakerran nuorukaisten ainoana tehtävänä oli ottaa tiedot passista ja viedä ne rekisteriin. Koko se pitkä ja sikamainen kuulustelu, jonka olin saanut läpikäydä, oli yksinomaan heidän keksintöään virkaintonsa osoittamiseksi.

Tästä kiukustunut mielialani asettui kadulle tultuani sentään melkoisesti, kun vastaani keskikatua pitkin tuli iloinen torvi- ja pillimusiikki. Se tuli aika hamppua, niinkuin sotilasosasto nopeasti marssien. Musiikin jälessä seurasi kirjava joukko, jota etäämpää katsoen luulin hääjoukoksi. Pysähdyin katunurkkaukseen odottamaan, ja mikäs sieltä tuli? — Kiinalainen hautaussaatto. Mutta niin iloista hautaussaattoa en ole vielä eläissäni nähnyt. Näytti aivan siltä, kuin oikein riemulla vietäisiin vainajaa hautaan iloisina siitä, että lopultakin ymmärsi ottaa ja kuolla. Ruumisarkku oli verhottu korkealle kehykselle asetetulla vaaleanpunaisella vaatteella, hevoset samoin vaaleanpunaisin nauhoin koristetut, ja koko hautaussaatto, joka seurasi autoilla jälessä, oli puettu joko vaaleanpunaiseen tai muuhun helakkaan. Musiikki marssi repäisevää polskaa soittaen niin nopeasti kuin jaloistaan kykeni, jotta vaunuhevoset miltei puolihölkässä saivat seurata pysyäkseen kintereillä. — Tavat ne näkyvät olevan itekullakin.

Kiinalainen ruumisarkku on muuten mahtava kapine. Kävin ruumisarkkutehdastakin katsomassa, se kun oli kadulla — taikka oikeastaan vain varasto oli kadulla, itse tehdas kyllä toimi käytävänviereisessä avonaisessa vajassa. Maalaus, puleeraus y.m. sellaiset hienommat työt suoritettiin sentään myös kadulla. Itse arkku ei sinänsä herätä niin paljon huomiota kuin kansi, vaikka kyllä senkin muotoa on vaikea määritellä, siinä kun on merkillisiä loivia kaarteita, jotka tekevät siitä epämuodostuman. Mutta kansi on jykevää tekoa, suurempi kuin itse arkku. — Jalkopäästä se on matalampi, noin puolitoista korttelia aina arkun puoleen pituuteen, mutta siitä se sitten nousee pääpuoleen ulottuen matkan yli itse arkun ja muodostaen komeasti kaartuvan leveän harjan. Se on painava kapine ja on luultavasti tehty näin jykeväksi sitävarten, että vainaja varmemmin pysyisi sen alla.

Puutavaroista puhuen mainitsen, että pohjoismaalaiset puulajit eivät kestä täällä minkään vertaa. Pienet muurahaiset, joita näkee joka paikassa huoneissa, nakertavat pehmeän kevätluston suihinsa ja lyhyessä aikaa ei puusta ole kuin luuranko jälellä. On tuotu tänne huonekaluja Euroopasta, mutta pian ne ovat olleet raunioina. Teakpuu, mahonki y.m. troopilliset, kovat puulajit ovat ainoat, joista voi valmistaa täälläkestäviä huonekaluja. Kiinalaisten ruumisarkut — vaikka ne tosin eivät kuulu huonekaluihin — huomasin valmistetuiksi teakpuusta, minun hotellihuoneessani oli piironki mitä ihaninta mahonkia.

Muuten se piironki — siitä tuli meille emännän kanssa pieni kabinettikysymys. Istuin aivan rauhallisena huoneessani kirjoittelemassa, kun sinne koputtamatta tulee kaksi mustapintaista kulia, nostavat tavarani piirongin päältä lattialle ja alkavat kantaa tätä arvokasta huonekalua ulos huoneestani.

"Selvä ryöstöyritys", arvelin heti; asetin polvillani olleen kirjoituskoneen pöydälle ja hyökkäsin puolustamaan emännän omaisuutta. Kulit äkkäsivät kuitenkin aikeeni, jättivät piirongin keskilattialle ja pakenivat ovesta. Toista kerkisin lyömään, toista en kerinnyt kuin potkaista. Sitten raastoin piirongin entiselle paikalleen ja jatkoin työtäni.

Hetken kuluttua tulee emäntä huoneeseeni puettuna pyyhinliinaan — sen enempää vaatetta ei siellä kotioloissa kukaan käytäkään — ja vähän ärtyneenä kysyy, miksi ei piironkia saanut viedä pois huoneestani, koska kerran olin aamulla jo ajanut partani enkä siis enää tarvinnut peiliä. Peili ja piironki olivat ainoat koko siinä kerroksessa, ja nyt niitä tarvitsisi joku naishenkilö tukankampaamistaan varten, ja hänellä olisi hirveä kiire.

Tällaisen syyn takia suostuin mielelläni luovuttamaan ylellisyyskapineeni, mutta — sanoin emännälle — luulin ryöstöyrityksen olevan kysymyksessä, kun en tuntenut asioita. Käskin lähettää kulit noutamaan sitä, mutta nämä eivät luvanneet enää tulla minun huoneeseeni. Emännän kanssa kahden kannoimme sitten piirongin käytävään, josta oven suljettuani kulit sen veivät tarvitsijalleen.

Muuten en peiliä enää siinä kaupungissa tarvinnutkaan, sillä seuraavana päivänä otti moottorilaiva Siberg kuljettaakseen minut Bataviaan. Sitäpaitsi olin Basrassa ollessani ostanut apteekista ruusunkukan kuvalla varustetun peilin. Siitä ei kyllä yhdellä kertaa näe koko naamaansa, mutta parranajoon se hyvin soveltuu, kun minulla ei ole partaa muualla kuin leuassa, huulessa ja nenässä.

Niinpä en asian johdosta kanna vihankaunaakaan emäntää kohtaan, ja jos vielä kerran joudun Singaporeen, niin samaan hotelliin otan asuntoni, sillä vaikka huoneessa ei sattuisikaan olemaan piironkia ja peiliä, niin tiedän ne sinne aina tarvittaessa saavani.

JAAVALAISIA MAISEMIA.

Kun Buddhan kuoltua hänen ruumiinsa poltettiin, jaettiin tuhka kahdeksan kaupungin kesken, ja jokainen kaupunki sulki osuutensa vartavasten rakennettuun hautakammioon. Myöhemmin antoi kuningas Ashoka avata seitsemän näistä kammioista ja nyt jaettiin vainajan tuhka 84,000:een metalliuurnaan. Eihän siitä suurta hituista riittänyt näin moneen astiaan, niin että luultavasti täytyi lisätä muutakin tuhkaa joukkoon, jotta se olisi joltakin näyttänyt, mutta joka tapauksessa oli mukana hiven pyhän Buddhankin maallista jäännöstä. Minne nyt vain uusi buddhalainen siirtokunta perustettiin, sinne annettiin yksi tällainen uurna. Se haudattiin siirtokunnan alueelle, haudalle rakennettiin temppeli tai muistomerkki ja paikkaa kunnioitettiin sitten niinkuin itsensä Buddhan hautaa.

Tällaiselle uurnahaudalle on myös Borobudurin temppelikolossi Keski-Jaavalla rakennettu. Olin Englannin Intiassa jo milteipä väsymykseen saakka katsellut temppeleitä, hautakammioita ja pagodeja, enkä tämän näkemisestä erikoisemmin perustanut, mutta kun mielipiteet sen arvosta olivat perin erilaiset, eikä matkaa Moentilan asemalta sinne tullut kuin 14 kilometriä, hyppäsin pois junasta ja päätin aamukävelykseni taivaltaa jalan tuon matkan. Muutamat henkilöt nimittäin, joilta tiedustelin Jaavan nähtävyyksiä, sanoivat, että joka on nähnyt British-Indian temppelit, hänelle ei Borobudur tarjoa mitään uutta tai mielenkiintoista. Käsiini joutunut matkailuopas taas väitti, että Borobudur ihanuudessaan sivuuttaa järjestään kaikki British-Indian ja Ranskan Indo-Kiinan temppelit.