Part 6

Mutta Dannon oli kiukkuinen. Hänen muotonsa muistutti ilmielävästi Bataviassa näkemääni suurta orangutangia, joka irvisti minulle sitä puhutellessani.

Dannon sanoi, että niinkauan kuin hänellä on käänne silmukassa, ei kenenkään tarvitse tulla sitä puukolla tahallaan tappamaan, sillä tuollaisen kuusimetrisen otuksen hän nujertaa yksinään. Aikansa rähistyään komensi hän miehet mukaansa jättäen minut yksin käärmeineni häkille.

Hänen vihansa selitykseksi mainittakoon, että ilman aseitakin olisimme helposti voineet vääntää käärmeen irti miehestä ja saada se koriin, sillä pääpuoli oli nuorassa vangittuna. Sitäpaitsi on otettava huomioon, että sirkuksenomistaja, joka kustansi koko retkikunnan — hän ei muuten ollut tällä kertaa matkassa — maksoi eläintarhanhoitajalle päiväpalkan lisäksi määrätyn prosentin jokaisesta vangitusta elukasta, jotavastoin näistä kuolleista ei tullut mitään prosenttia. Kuulin tämän vasta sitten, kun oli enää myöhäistä tarjota niistäkin prosentteja, muuten minullakin olisi ollut enemmän nylkemistä.

Yksin jäätyäni kiskoin nahan irti saaliistani, kiersin sen ympärilleni ja läksin vaeltamaan kylää kohti, sillä metsästysjoukko oli jo ehtinyt pitkälle, enkä lähtenyt sitä enää tavoittamaan.

Vähää ennen puoltapäivää palasi Dannon bungaloon ja oli jo unohtanut vihansa. Minä kuitenkin olin päättänyt tästälähin kulkea metsiä omin päin, sillä tieinsinöörin lupaaman haulikon piti saapua käytettäväkseni seuraavana päivänä, ja omasta mielestäni tunsin jo vähän viidakon tapojakin.

Iltamyöhäisellä katsellessamme käärmeennahkaa, selitti Dannon muun muassa pythonin ruumiinrakennetta. Vaikka sen lihaksissa onkin suunnaton voima, on selkäranka varsin heikko. Hän väitti, että pythonin voi tappaa hännästä äkkiä nykäisemällä. En ollenkaan epäile, etteikö eläintenkesyttäjä Dannonilla olisi sisua mennä nykimään pythonia hännästä, mutta sitä selkärangan katkeamista uskallan epäillä.

* * * * *

Taivas oli illan kuluessa vetäytynyt pilveen, moskiitot ahdistivat sietämättömästi kuistilla, ja toisten ryhtyessä pokerinpeluuseen ehdotti Dannon minulle, että lähtisimme kävelylle joenrantaan katselemaan eräänlaisia loistavia kaloja, joita hän väitti joessa olevan. Matkalla meidät kuitenkin yllätti oikein roimasade, ja niin poikkesimme kadunvierellä olevaan kolmeseinäiseen vajaan, jonka otsikossa luki komeasti "Bar".

Olimme kylässä nähtävästi jo tunnettuja, sillä hetken aikaa istuttuamme tuli luoksemme minun arvioni mukaan aivan alamittainen tyttölapsi ja kysyi, saisiko hän tulla nukkumaan yöksi hotelliimme. Torjuin heti jyrkästi tällaisen ehdotuksen sanoen, että tähän aikaan vuorokaudesta tulisi lasten olla jo kotonaan sängyssä nukkumassa.

Hän sanoi, että kyllä hänen lapsensa ovatkin jo nukkumassa, mutta hän ei yksin hirviäisi mennä kotiinsa, joka oli joen toisella puolen neljän mailin päässä. Väitin puhettaan keksityksi ja arvelin hänen koettavan houkutella meitä jonkunlaiseen laissa rangaistavaan rakkausseikkailuun.

Baarin isäntä sanoi epäilystäni turhaksi, sillä hän tunsi tämän "rouvan" ja tiesi, että hänellä tosiaankin vähäisestä koostaan huolimatta oli jo kaksi lasta.

Emmehän mekään tahtoneet olla ynseitä apuatarvitsevaista kohtaan, ja kun Dannon lupasi aamulla ottaa hänet autolla matkaansa lähtiessään samalle suunnalle, sallimme rouvan seurata mukanamme hotelliin.

Sisäpihan kuistilla istui vielä pokeriseurue. Sinne jäimme mekin istumaan, sillä valuva sade oli vilvoittanut ilman aivan siedettäväksi, emmekä aikoneetkaan nukkua koko yönä. Osoitin huoneeni oven rouvalle ja sanoin, että hän voi mennä nukkumaan minun sänkyyni, jos tuntee itsensä väsyneeksi.

Hetken kuluttua hän hävisikin kuistilta, mutta aivan kohta kuului huoneestani kimeä kirkaisu. Samalla syöksyi rouva huoneesta yli pihan kuistille ja kaatui pöydän viereen läähättäen, että minun huoneessani on sowa. Dannon ja minä ensimmäisinä, sitten koko peliseurue jälkijoukkona laukkasimme huoneeni ovelle, ja siellä saimme selville hirviön. Se oli päivällä tappamamme pythonin nahka, jota rouva oli luullut eläväksi pedoksi.

Huoneeni sijaitsi Dannonin ja tieinsinöörin huoneitten välissä, väliseinät eivät ylettäneet kattoon saakka, ainoastaan puolen kolmatta metrin korkeuteen, ja näitten väliseinien varaan olin ripustanut käärmeennahan kuivumaan. Huoneen leveys ei ollut täyttä kolmea metriä, kun taas pythonin nahka täytti hyvästi kuusi metriä, ja se poimutteli väliseinältä pöydälle, siitä sänkyni moskiittoverkon katolle ja toiselle väliseinälle, joten näytti kuin elävä python olisi siellä ollut longertelemassa. Sitäpaitsi olin tyhmyyksissäni leikannut nahan auki jo tuoreeltaan, joten kirjava selkä paistoi aivan ilmielävältään huoneeseentulijalle.

Saimme tämän asian selvitetyksi ja rouvan rauhoitetuksi, mutta vielä toinenkin yllätys sattui hänelle samana iltana. Hetken päästä kuului huoneestani uusi kirkaisu, ja samanlaisessa pakokauhussa kiiruhti rouva taas kuistille selittäen nyt, että sängyssäni moskiittoverkon alla on toinen peto. Tälläkertaa se oli pantterinnahka, jonka olin kosteuden takia levittänyt sänkypeitolleni. Kun rouva oli kohottanut moskiittoverkkoa, oli pantteri irvistänyt hänelle ilkeästi, ja siitä tämä uusi kauhunpuuska. Nyt ei hän uskaltanut enää mennä minun eikä muidenkaan huoneeseen, vaan istuskeli kuistilla, jossa Dannonin kanssa olimme alkaneet noppapelin. Viidennellä aamutunnilla hän sitten sieltä hävisi jäljettömiin, nähtävästi lähtien jalkaisin neljän mailin päässä olevaan asuntoonsa, vaikka puolentoista tunnin kuluttua olisi päässyt saman matkan autolla.

Josta seikasta päättelenkin, ettei hän pelännyt pimeätä eikä alunperinkään ollut meiltä anonut pelkkää yökortteeria.

* * * * *

Aamulla alkoi taas sataa, eikä jahdista tullut mitään. Illan vietimme tapamme mukaan bungalon verannalla. Isäntä, insinööri ja sirkustirehtööri pelasivat pokeria, Dannon ja minä istuimme katselijoina ja muuten vain seurustellen, hän kun ei osannut pelata ja minä puolestani periaatteesta en pelaa kuin vähän pianoa ja harmonikkaa — varsinkin kun herrat pelasivat korteilla suurista panoksista. Näin istuimme ja kuuntelimme yöllisiä ääniä, sillä troopillisessa yössä niitä on paljon. Heti pimeän tulosta aina aamunkoittoon saakka pitävät sirkat ja kaikenlaiset näkymättömät visertelijät äänekästä konserttiaan. Mutta myös kotieläimet alkavat laulunsa jo yöllä. Niinkuin jokainen muistaa Piplian Historiasta, puhutaan siellä kukosta, joka lauloi Pietarille kolme kertaa. Pikkupoikana tätä lukiessani ajattelin itsekseni, että myöhäänhän ovat miehet olleet valveilla, kun aina kukonlauluun saakka, sillä meillähän kukko vaikenee visusti siksi, kunnes päivä alkaa sarastaa. Mutta näissä lämpöisissä maissa on toisin. Jo Syyriassa huomasin ihmeekseni, että kukot alkoivat kiekumisensa miltei täsmälleen kello 24, ja niin näyttää olevan koko troopillisessa maailmassa.

Niinpä meidänkin hotellimme kukot maan tapaa seuraten olivat äänessä jo puolilta öin, ja se kuului meistäkin kuin asiaan. Kuitenkin oli bungalon pihalta jo kahtena yönä kuulunut kiekauksia, jotka epämusikaalisuutensa takia häiritsivät meitä. Tavalliseen kukonlauluunhan kuuluu neljä jaksoa, tässä meidän hotellissamme oli niitä vain kolme, emmekä päässeet oikein perille, mikä jakso oli poissa. Aluksi pidimme sitä tavallisena väärinlauluna, joka sattuu kenelle tahansa, mutta kun tämä tapahtui jo kolmantena yönä, alkoi se meitä harmittaa.

Nyt siinä toisten korttipeliä katsellessamme kuulosti se meidän pelaamattomien korviin erikoisen pahalta, jonkavuoksi sanoimmekin isännälle, että hänellä on huonoääninen kukko. Hän ei kuitenkaan ottanut puhettamme miksikään, tokaisi vain jotain, että siellä on montakin kukkoa. Vasta kun kahdennenkymmenennen kerran siitä laulusta hänelle huomautimme ja lisäsimme vielä, että me emme ainakaan viitsisi pitää tuonäänistä kukkoa kanatarhassamme, suuttui hän ja sanoi, että "jos se teitä kiusaa, niin menkää ja tappakaa se, syömme sitten huomenna kukonpaistia."

Muuta käskyä ei meille tarvittukaan. Kolusimme bungalon sokkeloiselle pihalle, jota keskitaivaalta pilvien välistä paistava kuunkaari sentään vähän valaisi. Odotimme hetkisen, taas se sama kukko kiekaisi, ja äänen johdattamina löysimme kukon takapihan aidannurkkauksesta, jossa se istui bambukorin päällä silloin tällöin kiekaisten ja koettaen nokkia jotain korissaolijaa, jonka myös havaitsimme kukoksi. Kesy se oli, ei mennyt minnekään, vaikka tulimme aivan viereen. Eläintarhanhoitaja, joka oli tutumpi näissä asioissa, tarttui kiekujaa niskasta, eikä se senjälkeen enää rääkynyt yhtään.

Veimme saaliimme nyt verannalle tarkastettavaksi. Se oli suuri, punaisen ja kullanhohtoinen kukko, mutta pää ja kaula olivat miltei höyhenettömät. Ja laiha se myös oli, oikein romuluinen. Pelaajat eivät joutaneet sitä ollenkaan katsomaan, isäntä vain olkansa yli sanoi, että viekää keittiöön ja pankaa riippumaan, etteivät rotat syö. Sen teimmekin ja sitten menimme nukkumaan, sillä ainakin huonolta kukonlaululta tiesimme saavamme nukkua rauhassa.

Aurinko oli jo noussut, kun heräsin äänekkääseen keskusteluun käytävässä. En saanut selkoa, mitä asia koski, mutta kiukkuinen oli ainakin keskustelijoiden äänensävy. Hetken kuluttua tuli isäntä huoneeseeni ja kertoi ihmeitä. Viime yönä on toiselta hotellissa asuvalta kiinalaiselta hävinnyt ostamansa tappelukukko, oikein shampiooni, ja hän epäilee nyt meitä jollain tavalla syyllisiksi tähän katoamiseen.

En käsittänyt, että yhdestä kukosta voitaisiin pitää niin suurta ääntä ja sanoinkin, että annetaan sille toinen kukko tilalle, mutta isäntä selitti, ettei juttu ole sillä autettu, sillä kiinalainen vaatii juuri tämän omansa, vainajan. Ja hän kertoi minulle jutun juuret.

Kiinassa pidetään näet kukkotappeluja, joissa lyödään vetoja yhtä innokkaasti kuin parhaimmissa englantilaisissa derbykilpailuissa, ja jotka vetävät väkeä enemmän kuin espanjalaiset härkätaistelut. Nyt oli tämä kiinalainen löytänyt ja ostanut oikein ensiluokkaisen tappelijan, jolla hän olisi varmasti ansainnut omaisuuksia, ja se oli juuri se huonolauluinen, yöllä nutistamamme. Sen kauppa-arvo täällä viidakossa oli 25 guilderiä eli noin 400 Suomenmarkkaa, mutta Shangahaissa maksettiin heti ensimmäisessä kilpailussa vetoina kymmenkertaisesti se määrä; ja tämä oli koettu tappelija, jota ei vielä yksikään kultakaula ole voittanut.

Isäntä sanoi jo selvittäneensä asian kiinalaisen kanssa, mutta siitä huolimatta kulki tämä pitkin nurkkia nuuskien ja kurkisti minunkin huoneeseeni ikäänkuin vahingossa. Vielä aamiaispöytäämme tuli hän katsomaan, mitä ruokalajeja söimme, mutta meillä ei ollut kukonpaistia.

Seuraavalla viikolla hän rauhottui, kun onnistui ostamaan pari samanlaista shampioonia, ja kun toisten käärmeenpyytäjien poistuttua jäin hänen kanssaan kahden hotelliin, tuli meistä kohtalaisen hyvät tuttavat.

Sunnuntai-iltapäivällä siirtyi nimittäin Burton joukkoineen jokilaaksoa ylöspäin toisille metsästysmaille, mutta minä jäin paikoilleni, sillä insinööri oli tuonut haulikkonsa, 12-kaliiperisen Winchester-repeterin käytettäväkseni, ja sen turvin päätin käydä metsiä omin päin, koska kuolleisuus Burtonin saaliissa oli perin pieni.

Maanantaipäivä meni aivan hukkaan, mutta palatessani uutta tietä pitkin takaisin kylään huomasin, että puron takaa lähti ikäänkuin poluntapainen etäämpänä olevalle ylänkömaalle, jossa emme vielä olleet käyneet, ja sinne päätin seuraavana päivänä ulottaa retkeni.

Jo auringon noustessa olin uudella tiellä ja kerkisin polun päähän. Se oli aluksi kapea, niin että siinä juuri mahtui kävelemään ja varsin varovasti kuljin katsellen, ja haulikko aina valmiina, jos tarvittaisiin. Pian tie kuitenkin alkoi kohota, metsä muuttui suuremmaksi ja harvemmaksi, ja maapohja oli kovempaa. Siinä kulkiessani tunsin yhtäkkiä, että joku katseli minua. Se oli sellainen vaistomainen tunne, merkillinen varoitus, joka pani pysähtymään paikalle kuin naulittu.

Katselin polkua pitkin eteenpäin, katselin sivuilleni, mutta vaikka kuinka terästin näköäni, en havainnut mitään. En kuitenkaan liikkunut minnekään, sillä minulla oli yhä se tunne, että kaikki ei ollut niinkuin pitäisi. Yhä tirkistelin ympärilleni ja silloin näin. — Suuri sowa, python, edessäni puunoksalla tuskin kymmenen askeleen päässä. Se oli miltei paljaalla oksalla, mutta edessäoleva lehvistö suojasi sen niin hyvin, että vasta, kun lähti katseellaan seuraamaan sitä päästä — jonka ensin huomasin — ylöspäin, keksi silmä kolmeen kertaan oksan ympäri kiertyneen ruumiin, joka oksaa pitkin ylettyi runkoon ja vielä kerran sen ympäri. Metrin verran riippui pääpuolta oksasta kohtisuorasti alaspäin, pää oli vaakasuorassa asennossa noin kolme metriä maasta ja silmät tuijottivat minuun kuin timantit. — Alta kulkiessani olisi siitä ollut niin hyvä heittää kiemura kaulani ympäri ja nykäistä minut puuhun.

"Vai minua odottelet", sanoin sille, kun tähtäsin haulikollani roikkuvaan päähän ja painoin liipasinta. Matka oli lyhyt, ja haulit menivät kasassa kuin kuula. Panoksen voimasta heilahti pää vielä yhden kierroksen oksan ympäri, sitten alkoi ruumis nytkähdellä, lihakset supistuivat ja laajenivat vuoroon, ja näki, kuinka se puristi oksaa. Hetken kuluttua kaikki herpaantui, ja käärme valui kuin piimä oksalta maahan jääden aivan liikkumattomaksi.

Näin heti, että pää oli aivan murskana. Panos oli mennyt leuan alta sisään ja tullut päälaesta ulos, sitten uudelleen niskan takaa sisään — ruumis kun oli muodostanut suoran kulman pään kanssa — ja vatsapuolelta ulos.

"Selvä pyy, sanoi Tyyskä, kun närhin ampui", tuumailin itsekseni ja kiersin rottingista lenkin, jonka pujotin ampumareijästä läpi. En ryhtynyt tätä nylkemään tappopaikalla, kuten lauantaina olin tehnyt, sillä eläintarhanhoitaja oli sanonut — ja niin muistin myös itse lukeneeni — että jos pythoneja on kaksi yhdessä, kuten joskus sattuu, voi toisen saada kiukkuisena niskaansa viidakossa. Jos sitävastoin vetää kuollutta jälessään jonkun matkaa aukealle paikalle ja odottaa siinä, seuraa toinen jälestä, ja siten voi saada molemmat.

Vedin ampumani käärmeen uudelle tielle ja sitä pitkin purolle, jossa päätin kiskoa nahan irti. Mutta olihan otus myös mitattava, pituus on näet näissä käärmeasioissa hyvin tärkeä tekijä. Metrimittaa ei ollut matkassani, mutta osapuilleen sain sen pituudeksi vähän yli viisi metriä ilman päätä, ja parkittaessa se venyi vielä puolen metriä. Komea saalis, ei tosin sellainen kuin se ensimäinen lähes kahdeksanmetrinen, mutta sittenkin kaunis elukka. Mustat kuviot selässä hyvin säännöllisiä ja vatsanalus kermanvärinen.

Pitkän aikaa odottelin puron rannalla toista käärmettä, mutta mitään ei kuulunut. Päiväkin alkoi jo paistaa liian kuumasti, ja niin kiersin nahan taas ympärilleni, etsin isännän polkupyörän teidenristeyksestä ja ajelin kylään.

149

Se olikin viimeinen oikea jahtipäiväni, sillä seuraavana auringonnousuna läksin toiselle työmaalle, joka oli ylhäällä vuorilla, enkä sieltä enää onnistunut saamaan mitään.

KOHTI AUSTRAALIAA.

Laivan nimi oli Nieuw Zeeland, kaksipotkurinen turbiinihöyry, 11,000 rekisteritonnia, tekee 15 knuupua, ottaa 175 matkustajaa, kaikki mukavuudet, aivan uusi.

Tällaiseen alukseen oli pilettini Jaavalta Austraaliaan, ja luvattiin siinä täysiylöspito kahdeksi viikoksi sänkypaikalla 26 hengen hytissä.

Mutta niinkuin jo entuudestaan tiedämme, ei meitä tullut kuin kolme matkustajaa tähän hyttiin. Molemmat matkatoverini olivat Uudesta Seelannista, toinen ollut kahdeksan vuotta Afrikan kultakentillä pomona, toinen kaksi vuotta Singaporessa rakennuttamassa siltoja ja laitureita. He olivat nyt kotimatkalla, minä päinvastoin.

Aterialle tuli kuitenkin vielä neljäs henkilö, muuan rouva, joka matkan varrella kertoi pitäneensä kahvilaa Bataviassa seitsemän vuotta, mutta liike ei kannattanut enää, ja nyt hän on matkalla kotipaikalleen Sydneyhin. Hänelle oli annettu oma kamari laivan kirjurien hytin vieressä, ettei tarvinnut tulla meidän kanssamme samaan hyttiin.

Tilaa oli siis kylliksi, minunkin käytettävänäni kuusi sänkyä. Yhdessä nukuin, toisessa olivat tavarani, kolmas oli garderoobini, neljäs kirjoituspöytäni, viides tarjoilupöytäni ja kuudes reservinä. Olin niitten ympäröimänä niinkuin linnassa.

Myös koko laaja peräkansi oli meidän neljän käytettävänä, ainoastaan mies- ja naisparturit, joitten toimistot olivat juuri siinä vieressä, pitivät meille seuraa. Joka päivä sentään, kun yläkannella tuli liian ahdasta, tulivat ensiluokan matkustajat meidän kannellemme heittämään rengasta. He tietysti unohtivat renkaat sinne, ja sitten me heittelimme niitä, kunnes käsi oli vallan turtana.

Heti alkumatkasta poikkesimme Celebes-saarella Macassarin kaupungissa, jossa koko päivän otimme rottinkilastia. Matkustajat tietysti olivat kaupunkia katselemassa, mutta mikäli huomasin, olivat he enemmän katseltavina kuin katselijoina, sillä missään maankolkassa en ole nähnyt eurooppalaista katsottavan niin uteliain silmäyksin kuin Macassarilla. Missä vain minäkin liikuin, seisahtui katuliikenne miltei tykkänään, ja kaikki katselivat minua. Ja kun pysähdyin vesimyymälän eteen juomaan lasin mehuvettä, kerääntyi suuri väenpaljous ympärilleni katselemaan, kuinka tämä toimitus oikein tapahtuu.

Macassar on tyypillinen alkuasukaskaupunki, enkä siellä laivan matkustajia lukuunottamatta nähnyt yhtään eurooppalaista, vaikka lienee niitä siellä kuitenkin jonkun verran.

Sitten läksimme taas merelle seuraavana satamapaikkanamme Brisbane, ja itsekukin koetti järjestää elämänsä mahdollisimman mukavaksi. Ilma oli äärettömän helteinen, hytissä ei voinut oleskella ollenkaan, sillä hiki alkoi heti pursua joka huokosesta. Meillä oli yhteinen kylpyhuone laivan alipäällystön kanssa, mutta sinne ei ollut yrittämistäkään ennen puoltapäivää, ja muuta pesulaitosta taas ei ollut. Tuumimme asiaa, ja päätimme kirjeellisesti kääntyä laivan purserin puoleen.

Niinpä nakutimme minun koneellani purserille kirjeen, jossa ensin huomautettuamme pesun tärkeydestä, viittasimme siihen, ettei hytissämme ole minkäänlaista pesulaitosta ja valitimme kylpyhuoneen suhteen vallitsevasta epäkohdasta, joitten seikkojen perusteella pyysimme (taisi olla vaadimme), että hyttiimme järjestettäisiin pesukannu, pesuvati ja ämpäri, jotta voisimme pestä edes kasvomme ennen aamiaista.

Seuraavana päivänä purseri sitten lähetti meille — pesupaljun, sellaisen pyykkisoikon. Yhdelle siinä olisi ollut, mutta, ei kolmelle, sillä suolatonta vettä ei saanut muualta kuin kylpyhuoneesta, ja sen kerran kun sieltä pääsi vettä noutamaan, niin samalla sai sitten pestäkin. Niinpä urakoitsija potkaisi sen rikki heti kun se saapui hyttiimme, ja senjälkeen käytin minä sitä tuhkakuppina.

Urakoitsijalla taisi muuten olla vanhaakin kaunaa hollantilaisia vastaan, sillä hän kysyi minulta hetki tämän tapauksen jälkeen, tunnenko minä paljonkin hollantilaisia. Sanoin, etten tunne kuin perin harvoja, joita olen tavannut Intiassa sekä laivoilla. Hän sanoi vain haluavansa tietää, ovatko kaikki hollantilaiset yhtä suuria roistoja kuin ne, joita hän tuntee — ynnä tämän laivan purseri. Tiedustelin vihansa syytä, ja hän mainitsi "yhtenä esimerkkinä", että me olemme saaneet maksaa 6 puntaa liikaa matkastamme. Rouva yksityisessä hytissä matkustaa taksalla ja on maksanut 12 puntaa, minä olen lyhemmästä matkasta maksanut 18 puntaa ja hän vähän pitemmästä matkasta 21 puntaa. Ei ole mitään järjestystä, väitti hän, hinnat otetaan miten sattuu, miestä myöten.

* * * * *

Purserin kanssa en jutellut kuin kerran — laivaan tullessani. Pyysin silloin häneltä erästä suosionosoitusta, jonka hän lupasikin. — Kävin nimittäin Bataviassa matkailutoimistossa, joka on varsin hyvin järjestetty laitos. Kun matkailutoimiston johtaja kuuli minun lähtevän Austraaliaan, pyysi hän, että lähettäisin pienen selostuksen matkahavainnoistani heidän matkailulehteensä, ja erikoisesti tästä laivasta, koska se on vallan uusi, ja ulkomaalaisen antamalle arvostelulle tai lausunnolle pannaan aina enemmän arvoa.

Laivaan tullessani mainitsin tästä purserille ja hän lupasi järjestää tilaisuuden, että voisin nähdä laivan kaikki ihmeellisyydet — paitsi konehuoneita — mutta sitä tilaisuutta ei tullutkaan koko matkalla, enkä toistakaan kertaa asiasta enää huomauttanut. Sillä minun puolestani saa kyllä olla kirjoittamattakin, — taikka lähetän sitten tämän kirjoituksen.

Hyvä radio oli laivalla. Se soitteli ensiluokan suuressa salongissa, mutta soitto kuului yli koko laivan aina peräkannelle saakka. Istuin siellä eräänä iltana yksinäni hytin kuumuutta paossa, kun korviini alkaa kuulua "Karjalaisten marssi" suuren orkesterin soittamana. En ollut uskoa korviani, mutta kun sitä kesti puolen tuntia yhtämittaa, täytyi sen olla totta. Senjälkeen seurasi "Sua lähde kaunis" ja monta muuta suomalaista kappaletta. Sydneyn asema se näin oli suomalaiseen musiikkiin innostunut.

Siitälähtien vietin kaiket illat peräkannella, sillä joka illan ohjelma oli pääasiassa suomalaista. Mainitakseni vain yhdenkin illan suomalaisen osan, oli siinä "30-vuotisen sodan marssi", "Rannanjärvi", "Sotilaspoika", "Vielä nytkin muistan viljapellot", "Kaksi kisälliä", "Oli kaunis kesäilta", "Arvon mekin ansaitsemme", "Illalla ruusun istutin" — ja taisi olla vielä muutakin. Joka kappaletta soitettiin vähintäin neljännestunti, toisia puolen tuntia. Taukoja ei ole ollenkaan, vaan kun yksi kappale loppui, alkoi toinen aivan seuraavassa silmänräpäyksessä. En käsitä, kuinka orkesteri jaksoi puhaltaa yhtämittaa kello seitsemästä kello yhteen, — taikka sitten siellä oli kaksi orkesteria. — Ja laivalla ensiluokan matkustajat tanssivat niin Sotilaspojat kuin Karjalaisten marssit, järjestään kaikki, mitä radion torvi vain huusi.

Sivuutettuamme Thursday Islandin ja Kap Yorkin, Austraalian pohjoisimman niemen, kääntyi kulku kaakkoon seuraten visusti rantaviivaa. Olimme Korallimeressä, koralliriuttojen ja mantereen välisessä väylässä. Erkanimme päiväntasaajan kuumasta ilmapiiristä, ja kolmantena päivänä tätä suuntaa kulkiessamme tuotiin joka vuoteeseen villaiset peitteet. Tarpeen ne olivatkin, sillä yöllä puhalsi kylmä viima etelästä. Ja joka päivä muuttui ilma yhä koleammaksi. Oltiin syyskuussa ja Austraalia valmistautui vasta kesää vastaanottamaan, syyskuun ensimäinen päivähän on austraalialaisten Vappu. Ei tahtonut oikein sopeutua siihen ajatukseen, että nyt tulee taas kesä, sillä kesää oli mielestäni riittänyt jo vallan tarpeeksi, oikein kuumaa kesää, ja olin elänyt vain oman kalenterini mukaan, joka sanoi, että nyt alkaa Suomessa syksy ja talvi.

Austraalian itärannikko — sikäli kuin sitä laivasta näkee — on jylhän kaunista. Kaikkialla, missä kulkuväylä poikkeaa lähemmäs rantaa, kohoavat korkeat, sankan metsän peittämät vuoret heti vesirajasta. Niitä metsiä ei ole vielä tukkimiehen kirves kolhinut, siellä kiipeilee Austraalian pikku karhu vielä rauhallisena, ja vuortentakaisilla alankomailla hyppivät kenguruparvet.

On ihmeellistä, kuinka meri saattaa näyttää tyhjältä. Kyllähän siellä elollista olentoa on määrättömästi, mutta se on myös niin äärettömän suuri. Koko kaksiviikkoisella matkallamme emme nähneet mitään muuta vesieläintä kuin yhden pari metriä pitkän ruskean "merikäärmeen", joka Austraalian rannikolla luikerteli pitkin veden pintaa. Ei näkynyt pelottavia tiikerihaita, ei delfiinejä eikä lentokaloja, yhtä tyhjän sinivihreänä lainehti meri päivästä toiseen.

Mutta sitä enemmän kerkisimme sitten tutustua omaan laivanosaamme, sen miehistöön ja kanssamatkustajiin. Laivan koko palveluskuntaan kuuluva miehistö oli kiinalaista ja malajilaista, joka ei osannut sanaakaan muuta kuin omia kieliään. Ruokapuoli oli niinikään kiinalaisen kokin käsissä, ja kun hän laittoi ruuat etupäässä omaa makuaan silmälläpitäen, palasi toinen puoli tarjotuista ruokalajeista miltei säännöllisesti koskemattomana takaisin keittiöön. Vaikka eipä sillä, että olisimme nälkää nähneet, sillä annokset olivat suuria, ja siinä ilmastossa on ruokahalu niukka.

Urakoitsija, joka oli ihastunut kiinalaisiin, koska hän arveli Kiinassa olevan hyvät ansiomahdollisuudet ensi vuonna, alkoi opetella kiinankieltä. Ei hän kyllä muina aikoina sitä erikoisemmin harrastanut, paitsi ruokaillessamme, mutta silloin sitä tarkemmin. Kaksi "boy'ta" piti olla aina saapuvilla, ja sitten alkoi opetus. Hän näytti lasia ja äänellä, joka kuului aina komentosillalle saakka, tiedusteli sen kiinankielistä nimitystä. Kun boy ei heti käsittänyt, tarkoittiko kysymys itse lasia vaiko lasin sisällystä, toi hän pullon ja täytti puolillaan olevan lasin kukkuroilleen seurauksella, että sai koko sisällyksen silmilleen. Uudelleen näytti urakoitsija sormellaan lasia ja jos mahdollista vielä äänekkäämmin vaati saada tietoonsa sen kiinankielisen nimityksen. Hädissään laukkasi boy varastoon tuoden sieltä toisen pullon, josta aikoi täyttää lasin uudelleen, mutta urakoitsija tarttui hänen käsivarteensa, jota puristeli niin ankarasti, että boylle nousivat kyyneleet silmiin. Lopulta hän toki käsitti kysymyksen tarkoituksen ja sanoi, että se on "poli-pui". Tähän malliin jatkui sitten opetusta, urakoitsija kirjoitti jokaisen sanan taskukirjaansa, ja viikon kestäneen opiskelun jälkeen oli hänellä jo puolensataa sanaa kirjassaan. Hän tuli kuitenkin siihen yllättävään lopputulokseen, että sokeri merkitsee kiinaksi "oo", ja sitten on vielä noin kymmenkunnan sanaa, jotka lausutaan — tai ainakin boyt lausuivat ne — juuri samalla tavalla. Ne kirjoitetaan tosin joko oa, tai au, tai ou, tai hau, mutta hänen korviinsa ne kuuluivat vain "oo". Tästä seikasta hän kimmastui niin, että eräs boy kerran oppitunnilla pelastui varmasta selkäsaunasta vain toisen perämiehen satunnaisen väliintulon kautta.

Vähän heikonpuoleinen kielikorva tällä oppilaalla oli, ja sen huomasivat opettajatkin, koskapa eivät pitäneet niin tarkkaa vaaria siitä, mitä kulloinkin opettivat. Minä kirjoitin hänen kirjastaan muistiin joukon sanoja ja kysyin myöhemmin Caledoniassa eräältä kiinalaiselta, olivatko ne oikeata kieltä. Mutta hän sanoi niiden olevan miltei pelkkiä ruokottomuuksia. Opettajat olivat kostoksi ankaralle oppilaalleen sanelleet hänelle tuhmuuksia.

Kaksi päivää ennen Brisbaneen saapumistamme urakoitsija lopettikin kielitutkimuksensa, sillä hän sai muuta ajattelemisen aihetta. Minulle tuotiin aamiaisen jälkeen radiosähkösanoma, jossa sanottiin, että minun pitäisi Brisbanessa mennä tapaamaan erästä määrättyä henkilöä. Kun en tuntenut sellaista henkilöä, eikä minun laivallaolostani tietäneet muut kuin laivaväki, ihmettelin sähkösanomaa, kunnes havaitsin sen olevan urakoitsijalle.

Luettuaan tiedonannon tuli hän rauhattomaksi ja kertoi sitten elämänsä tarinan: erossa vaimostaan, joka on Uudella Seelannilla, kaksi alaikäistä lasta vieraitten hoidossa Brisbanessa, eikä niistä ole tullut pidetyksi huolta, niinkuin olisi vaatinut, ja nyt täytyy mennä heitä tapaamaan.

"Minä olen niin kiihtynyt", sanoi hän ja tilasi kaksi lasia gin'iä, paloviinaa. Kiihtymys ei sillä kuitenkaan vielä asettunut, joten oli tilattava kaksi lasia lisää ja sitten taas kaksi ynnä vielä kaksi. Lopulta oli hän niin kiihtynyt, että rupesi taas rääkkäämään kiinalaispoikia, kun nämä eivät heti ensi ärjäisyllä ymmärtäneet hänen uus-seelantilaista murrettaan. Sitä oli muuten toistenkin vaikea ymmärtää, sillä hän nielasi puolet joka sanasta, ja ensi päivinä en minäkään käsittänyt hänen puheestaan kuin joka toisen sanan, joka oli "bloody". Se merkitsee suomeksi "verinen", ja englantilaiset käyttävät sitä ainoastaan perin solvaavissa puheenparsissa. Siksipä oli meille aluksi vähällä tulla tappelu, kun kaikki, mitä hän minulle puhui, oli "bloody" sitä ja "bloody" tätä, ja luulin hänen minua sillä tarkoittavan. Vasta jälestäpäin kuulin, että kaikki austraalialaiset viljelevät yhtä ahkerasti tätä sanaa, ja senvuoksi he, niin ainakin kerrottiin — eivät naisseurassa kykene puhumaan juuri mitään, kun eivät joka toiseksi sanakseen voi olla sanomatta "bloody". Se lausuttiin "blädi", ja olen kuullut sille toisenkinlaisen selityksen tai johdannon, mutta ainakin sota-aikana eräs asiantuntija selvitti minulle englantilaisten iskulauseen "bloody Germany" tarkoittavan "veristä Saksaa".

Niinpä urakoitsijakaan päivällisellä kohteliaisuudesta rouvaa kohtaan ei puhunut aluksi mitään. Hetken murjoteltuaan hän kuitenkin kutsui kiinalaisen mestarikokin puheilleen ja alkoi verrattoman sanatulvan. Soppa oli "blady" — niinkuin hän sen lausui — kylmää, liha "blady" raakaa ja kahvi "blady" huonoa. Nimitettyään kokkia vielä erilaisilla "blady" vihtahousun nimillä, heitti hän lautasensa nurkkaan ja poistui hyttiimme, jonne alkoi taas tilata kaksi lasia kerrallaan.

Me toiset jatkoimme ateriamme loppuun, jonka jälkeen rouva pyysi minua kahdenkeskiseen keskusteluun kanssaan. Poistuimme siis peräkannelle kävelylle, ja siellä hän kertoi minulle, että mukanaan on runsaasti rahaa, ja pyysi minua ottamaan ne Sydneyssä maihinnousun ajaksi haltuuni, koska tullissa voisivat kenties ottaa ne häneltä pois. Koska tiesin, ettei sellaista siellä tapahdu, sillä sinne saapuessa juuri tarvitsee olla rahaa, kieltäydyin tästä luottamustoimesta. Sitten hän tiedusteli, kenenkä luokse aion mennä Sydneyssä asumaan, ja kun en voinut sanoa tarkkaan paikkaa, lupautui hän oppaakseni, koska ventovieraan on siellä vaarallista liikuskella yksin. Kiitin tarjouksesta, mutta sanoin meikäläisen konsulin kyllä neuvovan sopivan ja luotettavan paikan, jonka jälkeen hän kehoitti minua perille saavuttuamme seuraamaan mukanaan kaupungille, jossa hän kyllä ottaa selville, missä konsulaatti sijaitsee ja saattaa minut sinne. Kun senjälkeen ilmoitin poikkeavani ensin Brisbaneen ja sieltä vasta myöhemmin saapuvani junalla Sydneyhin, sanoi hän, ettei Brisbaneen kannata mennä, siellä ei ole kuin kaksi katua ja elämä vallan kuollutta.

Keskustelumme keskeytti urakoitsija, joka oli noussut hytistä kannelle ja kuullut rouvan viimeisen lauseen. Hän iski oitis sanoihin kiinni, selitti, että Brisbane on ehdottomasti nähtävä, se on Queenslandin helmi, siellä on kaikki halpaa, hän hommaa minulle perin halvan asunnon ja toimittaa tavarani Pinkenban ulkosatamasta kaupunkiin, — ja sitäpaitsi Sydneyssä ovat kaikki hotellit nykyisin täynnä, kun 200,000 ihmistä on tullut maailman kaikilta ääriltä siellä pidettävään katolisten kongressiin, ja osa niistä nukkuu jo asunnon puutteessa kaduillakin. Paljon muutakin hän puhui kaunista ja valaisevaa, vaikka rouva hänet useaan otteeseen keskeytti, joten syntyi riita. Sanoin unohtaneeni tupakkani hyttiin ja sain tilaisuuden poistua seurasta.

Puolen tunnin kuluttua tuli myös urakoitsija hyttiin, haukkuen rouvan pahanpäiväisesti ja tilasi kaksi lasillista, jotka taas joi oman yläritsinsä ääressä seisaaltaan selkä minuun päin. Nyt iltapäivällä aikaansaivat nämä kaksi lasillista kerrallaan tyypillisen tropiikkihumalan eli "tropiikkikoleeran" noin viidessä minuutissa, mutta se ei kestänyt kuin puolisen tuntia, sitten muuttui mies taas hiljaisemmaksi. Toistakymmentä kertaa laskin hänen sinä päivänä kerinneen olla oikein uhkahumalassa.