Part 7

Iltapäiväteellä pyysi rouva, että päivällisen jälkeen ottaisin kirjoituskoneen ja tulisin hänen hyttiinsä, kun hänellä oli kirjoitettavana erittäin tärkeä kirje, jonka hän olisi halunnut saada koneelliseen asuun. Sanoin nauhan olevan poikki, eikä sitä voi korjata ennenkuin maissa, ja niin pääsin taas sillä kertaa karkuun. — Eikä se kirje muuten niin tärkeä tainnut ollakaan, koskapa rouva päivällisen jälkeen jouti mennä aliupseerien hyttiin rumpua pelaamaan. Siellä olivat näet laivan neljä kirjuria perustaneet orkesterin, jossa viulu aina soitti puolta ääntä alempaa kuin klarinetti, ja rummunlyöjää puuttui tykkänään. Rouva täytti erinomaisen mielellään puuttuvan sijan, ja siellä he sitten pärisyttivät joka ilta aina yli puoliyön, niin että rouva ei kertaakaan jaksanut nousta aamiaiselle, vaan näki hänet ensi kerran vasta lunchilla silmät pöpperössä.

Tämän viimeisen iltani minä vietin tekemällä inventaariota tavaroistani. Jokaiselle matkustajalle oli päivällä jaettu kaksi listaa, toinen henkilötietoja, toinen tavaroita varten. Jälkimäisessä oli lueteltuna ja luokiteltuna eri tavaralaadut sen mukaan, meneekö niistä tullia vai ei, ja nyt piti jokaisen viedä omat tavaransa vastaaviin sarekkeihin ja hinnoittaa tullinalaiset laadut, jotta heti voitiin laskea maksettavan tullin määrä. Ellei tarkkaan ilmoittanut kaikkia, oli petoksesta määrätty ankarat sakot.

Rahavarat oli myös tilitettävä; jos oli oikein paljon, ei tarvinnut kirjoittaa muuta kuin 100 puntaa, mutta jos jollakulla oli vähemmän kuin 40 puntaa, piti antaa tarkka selko, keneltä aikoo sitten ottaa, kun ne loppuvat.

Tällaisen paperin kanssa hikosin ainakin pari tuntia, kunnes sain selville, että miltei kaikki mukanani olevat tavarat olivat Austraalian lain mukaan tullin alaisia. Niinpä katsoin parhaaksi mainita vain kirjoitus- ja valokuvauskoneet, kiikarin sekä käärmeen- ja sisiliskonnahat, jättäen loput tavarat oman onnensa nojaan.

Olin juuri viemässä paperiani perämiehelle, kun huomasin erään nuoremmista upseereista ajelevan miehiä kannelle. Uteliaisuudesta seurasin mukana katsomaan, mitä toimitusta siellä saattoi olla näin iltapimeässä. Väkeä oli kansi mustanaan, ja kaikki kurkottelivat laidan yli merelle. Menin minäkin kurkistelemaan ja näin sieltä tulevan vastaamme laivan. Ei se ollut minusta mitään kummallista, olihan niitä laivoja tavattu ennenkin, eikä kukaan ollut välittänyt niistä sen enempää. Mutta sitten kuulin, että tulija on Nieuw Holland, tämän meidän Nieuw Zeelandimme sisarlaiva, yhtäaikaa viimevuonna laskettu telakalta, yhtä suuri ja kulkee samaa reittiä kuin tämäkin. Kerran kuussa ne tapaavat toisensa, mutta ei koskaan satamassa, aina ulapalla. Nyt piti sisarelle näyttää, että on sitä meilläkin väkeä, ja siksi oli koko joutilas miehistö komennettu kannelle. Niin näkyi olevan myös vastaantulijalla, ja komealta tuollainen suuri laiva näyttikin pimeässä. Joka lamppu oli palamassa, matkustajien rivit täyttivät yläpartaat, miehistö alakannen, ja komentosillalta vilkkuivat tervehdyssignaalit. Miehistökin halusi tervehtiä toisiaan, ja kun oli ehditty kohdalle, päästivät he ilmoille sellaisen korviavihlovan ulinan, että luuli joutuneensa keskelle villeintä viidakkoa. Niin pitkälle kuin ääni vähänkin kantoi he ulvoivat, mutta sitten häipyivät valotkin näkyvistä, ja kukin painui makuutiloilleen, sillä seuraava aamupäivä saattaisi meidät Brisbaneen, ensimäiseen austraalialaiseen satamaan.

BRISBANEN TULLISSA JA SEN TAKANA.

Brisbanen satama on meren puolelta hyvin suojattu, vaikka se onkin matalahko. En minä hänen syvyyttään kylläkään ole mitannut, päättelen vain siitä, kun jo kaukana merellä otimme luotsin ja sitten ajoimme ainoastaan kuuden solmun nopeudella perille saakka.

Muun katselemisen ohella vetivät meressä liikkuvat lukuisat limamaiset medusat huomion puoleensa. Ne olivat sateenvarjon muotoisia sillä eroituksella, että varjon alla heilui useita lonkeroita, joiden luku ei ollut kaikilla sama, kuten aikaisemmin olin luullut. Näin sellaisia, joilla oli vain viisi lonkeroa, kun taas jollain saattoi nähdä niitä kymmenkunnan, vallitsevan luvun vaihdellessa kuudesta kahdeksaan. Varjon eli pään suuruus — pääksi sitä ainakin kutsun, koska hengityselimet eli jonkunlaiset kidukset olivat siinä — vaihteli sekin teevadin kokoisesta suureen lautaseen, ja lonkerot suurimmilla olivat parin korttelin mittaiset. Ulompana näki niitä vain joitakuita harvoja, mutta lähempänä satamaa luku kasvoi — saa sanoa miljoonaan. Niitä aivan kihisi väylässä, ja laivan tullessa kohdalle ne käänsivät varjonsa alaspäin ja painuivat hitaasti syvyyksiin. — Siihen veteen en minä ainakaan olisi mennyt uimaan, niin kauniita kuin medusat iljettäväisyydessään olivatkin.

Näin suuret laivat eivät mene kaupungin satamaan saakka, sillä Brisbane sijaitsee jonkun matkaa merenrannasta kapeahkon joen rannalla. Syväkulkuisia aluksia varten on 12 km. päähän kaupungista rakennettu ulkosatama, Pinkenba nimeltään. Siitä pääsee junalla kaupunkiin, mutta purseri viivytti meidän passiemme leimausta niin kauan, että juna kerkisi lähteä, ja saimme ottaa autokyydin, joka sivumennen sanoen on Austraaliassa kallista.

Satamassa laiturin vieressä on tullikamari, ja siellä odottelimme vuoroamme. Samassa laivassa oli kotimaahansa palannut eräs jalkapallojoukkue matkaltaan Sundasaarille, ja heillä oli luonnollisesti yhtä ja toista pientä rihkamaa tuliaisiksi. Kun katselin, miten ankarasti pienimmistäkin korutavaroista verotettiin — muutamista aina 60 prosenttia ostohinnasta, alkoi minua arveluttaa rautakirstuni kohtalo, sillä sen sisällyksestä en ollut ilmoituksessani maininnut mitään.

Tuli sitten minunkin vuoroni, ja tullipäällikkö tarkasteli tavaraluetteloani. Ilmoitin kaiken omaisuuteni olevan transitoa, läpikulkutavaraa, josta ei jää mitään Austraaliaan, mutta sellaista puhetta ei otettu kuuleviin korviinkaan. Päätinkin senvuoksi jättää tavarani tulliin säilytettäväksi siihen saakka, kunnes taas lähden toisiin maanosiin, mutta halusin kuitenkin nähdä, paljonko minua niistä verotettaisiin. Jos pääsen halvalla, maksan tullin, jos nylkevät paljon, jätän ne sinne. Kohtalo kuitenkin järjesti asiat niin, että sain maksaa - ja melko runsaasti. Kirjoituskone ja valokuvauskone katsottiin ammattiini kuuluviksi, mutta kiikarista olisi sääntöjen mukaan mennyt 200 markkaa tullia. Minä väitin jyrkästi vastaan ja sanoin, ettenhän minä voi kirjoittaa, ellei minulla ole lasisilmiä, mutta tullipäällikkö näytti määräyksen, jossa nimenomaan sanottiin, että kiikarista on otettava tulli. Väiteltyämme vielä pitkän aikaa asiasta, sanoi tullipäällikkö, että pyyhitään se sitten tykkänään pois, ja kirjoittakaa nimenne alle. Se tehtiin, ja minä kirjoitin, ettei minulla olekaan kiikaria, vaikka ensin luulin.

Sitten tuli nahkojen vuoro. Tullipäällikkö väitti arvioimaani hintaa kymmenesosaksi Austraaliassa vallitsevista hinnoista ja kysyi, mikä niitten ostohinta on, mutta minä sanoin, ettei niillä ole ostohintaa ollenkaan, koska olen ne itse tappanut. Ei hän arviotani sitten muuttanut, mutta puolitoista puntaa määrättiin niistä tullia.

Tullimies sai nyt määräyksen tarkastaa tavarani, pitäisikö ilmoitukseni kutinsa. Avasin merimiessäkkini ja aloin lappaa tavaroina lattialle, kunnes siellä oli jäljellä vain likaisia vaatteita. Tullarinapulainen katsoi säkkiin ja uskoi puheeni, jonka jälkeen säkki heitettiin lattialle ja ruvettiin tullimiehen kanssa levittelemään nahkakääröjä. Ensimäinen nahka vedettiin suoraksi, ja se ulottui yli koko tullikamarin. Tullipäällikkö, kaikki tullimiehet, matkustajat ja autokuskit tulivat sitä ihmettelemään, minulle tehtiin useita ostotarjouksia, jotka heti kylmästi hylkäsin ja sanoin, että ne ovat museotavaraa Suomeen.

Silloin tapahtui jotain odottamatonta. Suuri, ruskea rotta tuli nurkasta tavaroitten sekaan, säikähti jotakin ja pujahti minun merimiessäkkiini. Kaksi matkustajaa huomasi sen, ja he nostivat hälinän. Koko yleisön huomio kiintyi nyt tähän asiaan, ja joku yritti mennä tyhjentämään säkkiä, mutta minä ärähdin, että se on minun säkkini ja sisällys myös minun. Menin senjälkeen itse ja katsoin toista metriä pitkän säkkini suusta sisään, — ja siellähän rotta oli ja kurkisteli minua vihaisesti. Jotta olisin saanut sen pois, olisi säkki ollut tyhjennettävä, mutta silloin olisi pohjimmaiseksi asetettu paketti tullut myös tullimiesten näkyville, ja sitä taas en mitenkään voinut sallia. Helistelin siis säkkiä kunnes rotta painui vaatteiden alle, ja sanoin, että ei täällä näy mitään. Tullimieskin kurkisti sinne eikä nähnyt mitään, jonka jälkeen alettiin uudelleen tarkastella käärmeennahkoja.

Minä aloin nyt kiiruusti ahtaa tavaroita takaisin säkkiin päästäkseni mahdollisimman pian pois. Joka kerta kun työnsin jonkun tavaran sinne ja vähän painoin, vinkaisi rotta. Useampaan kertaan tulivat ne näkijät sanomaan minulle, että siellä se varmasti on, mutta minä sanoin heille sekä suomeksi että englanniksi, että menkää h—iin. Lopulta saatiin sinne nahatkin — säkkiin nimittäin — jonka jälkeen löin lukon suulle, ja tullari vahvisti toimituksen latumerkillä.

Rautakirstuni kohtalo oli vielä ratkaisematta, mutta sekin asia järjestyi aikanaan. Silläaikaa, kun olin tullipäällikön huoneessa tullarin kanssa, joka selitti, että kaikki on kuin ollakin pitää, menivät ne kaksi matkustajaa kopeloimaan yksin heitettyä säkkiäni. Keksivät lopulta, missä paikkaa rotta oli, sillä kun siihen lujasti painoi, niin rotta vinkaisi. Taas he hätyyttivät koko yleisön samoinkuin tullimiehetkin paikalle, ja sillä aikaa, kun kaikki olivat kyykkysillään säkin ympärillä rottaa vinguttamassa, otin minä rautakirstuni ja kannoin sen ulkopuolella olevaan tavara-autoon ja peitin sen öljyvaatteella. Ihmiset vaativat kiihkeästi avaamaan uudelleen säkin, mutta minä maksoin nopeasti tullini, kannoin säkin autoon ja sitten täyttä vauhtia matkatovereitteni urakoitsijan ja kullankaivajan kanssa kaupungille urakoitsijan ehdottamaan halpaan hotelliin saadaksemme rotan pois ennenkuin se ehtii ruveta mitään nakertelemaan. Urakoitsija oli tullikamarissa aluksi ollut innokkaimpia säkinpurkajoita, kunnes sain hänelle vihjaistuksi, ettei säkkiä sovi siellä tyhjentää. Matka Pinkenban ulkosatamasta Brisbaneen on ensimäistä mailia lukuunottamatta tiheästi asuttua. Se onkin Brisbanen etukaupunkia katuineen ja hauskoine puutarhataloineen. Kuorma-autollamme — matkatovereillani oli näet paljon tavaroita — viilettelimme vinhasti pitkin hyviä viertoteitä, sillä kiirettä täytyi pitää. Välillä poikkesimme kyllä eräässä baarissa juomassa lasin olutta, kun oli kovin kuuma, mutta sitten ajoimme taas sitä nopeammin, ja minä vinguttelin rottaa kuorman päällä.

Pääsimme hotelliin, saimme huoneet ja ensi töiksemme pyysimme saada lainata kissaa. Talonväki luuli meitä ensin vähän höperöiksi, mutta kun selitimme, että meillä olisi tuoretta kissanruokaa, joka nyt juuri olisi syötävä, sanoivat he, ettei kissaa ole, mutta sitävastoin hyvä foxterrieri. Se tulikin parahiksi paikalle ja hännäntypykkäänsä vilkkaasti heilutellen seurasi meitä mielellään huoneeseeni, jossa heti ryhdyin avaamaan säkkiäni. En ehtinyt tyhjentää vielä puoliakaan, kun rotta jo hyppäsi silmilleni ja suoraan sänkyyn, josta livahti piirongin taakse. Nyt huomasi foxikin, mistä oli kysymys, ja vinkuen yritti se päästä rottaan käsiksi, mutta ei mahtunut. Siirsimme piirongin keskemmälle huonetta, ja nyt alkoi kiivas takaa-ajo, johon myös urakoitsija otti innokkaasti osaa. Vielä oli pesupöydän ja vaatekaapin takana pakopaikkoja rotalle, mutta kun nekin esineet oli saatu entisiltä asemiltaan keskilattialle, ei auttanut muu kuin kilpajuoksu. Joka kerta kun rotta juoksi urakoitsijan ohi, yritti hän potkaista sitä, mutta potku osui aina foxiin, joka parahiksi kerkisi paikalle. Foxi vinkui ja urakoitsija kiroili Uuden Seelannin murteella. Kullankaivaja ynnä minä emme voineet ottaa ajoon osaa muuta kuin katselijoina, sillä huone oli pieni, eikä liikkuma-alaa riittänyt enää meille, — pääasiassa saimme varoa vain urakoitsijan potkuja. Foxi oli kyllä tottunut rottajahtiin, kuten jälestäpäin kuulimme, mutta sillekin olivat käänteet liian jyrkät, varsinkin kun rotta aina välillä pääsi oikaisemaan piirongin ja kaapin alustalle. Lopulta se kuitenkin erehtyi huoneen pitkälle seinälle, ja siinä foxi yhdellä harppauksella sen tavotti puraisten sen ilman pitempiä seremonioita kuoliaaksi.

Jymy oli kuitenkin kuulunut alakertaan, ja juuri näytöksen huippukohdassa kolkutettiin tiukasti ovelleni ja kysyttiin, miksi siellä tapellaan. Kysyjä oli talon isäntä, joka ei tiennyt hommistamme mitään. Hän oli vain kuullut alakerran baariin kovaa töminää ja ylös tultuaan sen lisäksi julmaa kiroilemista. Oli koettanut tulla huoneeseen, mutta oven olimme varmuuden vuoksi kiertäneet lukkoon. Nyt, nähdessään suuren kuolleen rotan, jota foxi vielä nutuutteli, ymmärsi hän asian ja kutsui meidät baariinsa ottamaan lasillisen, kun olimme hänen talostaan taas hävittäneet yhden noita "bloody" rosvoja, joita vilisee joka "bloody" paikassa, ja jotka "bloody" syövät kaikki ruuat. Seurasimme kiitollisuudella kutsua, mutta enemmälti emme sitten puhuneet tämän rottahistorian alkuvaiheista.

* * * * *

Ruvetessani tarkastelemaan Brisbanea lähemmin ja omakohtaisesti, havaitsin, että matkatoverini laivassa olivat syöttäneet minulle pajunköyttä tämän Queenslandin pääkaupungin suhteen. Arvoisa rouvaystävänihän oli sanonut, että siellä on vain kaksi katua ja elämä perin kuollutta, mutta minä löysin sieltä monta katua, elämä oli paikoin niin vilkasta, että oli hengenvaarallista kulkea kadun yli, ja ihmiskuntaakin sanottiin siellä karttuvan lähes neljännesmiljoonan. Urakoitsija oli taas luvannut viedä minut sellaiseen hotelliin, jossa huone ja aamiainen maksaa 4 shillingiä vuorokaudelta, mutta kun seuraavana päivänä maksoin laskuni, oli hinta 12 shillingiä. Lausuin tämän johdosta muutamia halveksuvia sanoja urakoitsijalle, mutta hän puolestaan selitti tuoneensa minut tällaiseen paikkaan siitä syystä, että muissa halvemmissa paikoissa voisivat minut, raukan, ryövätä.

Mutta se oli seuraavan päivän murhe, nyt me olimme hotellin isännän vieraina baarissa. Se oli sellainen korkeatiskinen seisomabaari, jonka ääressä kaikki ovat tuttuja keskenään. Isäntä tarjosi lasin mieheen, mutta jäi sitten odottamaan, että mekin puolestamme tilaisimme jotakin, jonka teimmekin. Sitten minä sanoin lähteväni katselemaan hiukan kaupunkia saadakseni siitä jonkunlaisen yleiskatsauksen. Urakoitsija kuitenkin varotti lähtemästä, koska taas voisivat ryövätä minut, mutta kun päätökseni oli vankka, neuvoi hän minua jättämään kaikki rahani kassaan, sillä siellä ne ainakin säilyisivät. Minulla oli siihen aikaan perin heikosti rahaa, mutta jätin kuitenkin lompakkoni kassaan ynnä myös valokuvani, jotta voisivat palatessani tuntea minut, ja niin läksin harhailemaan kaupungille. Urakoitsija olisi mielellään tullut oppaakseni ja henkivartijakseni, mutta kun hänellä oli niitä perheasioita huollettavana, ei hän kerinnyt, vaan jäi lähtiessäni baariin.

Enemmälti en häntä sitten tavannutkaan paitsi iltamyöhäisellä palatessani kaupungilta. Hän oli yhä vielä baarissa, eikä ollut kerinnyt käydä tapaamassa lapsiaan. Kysyin, haluaako hän juoda lasin olutta kanssani, ja hän suostui, mutta tilasi itselleen kuitenkin kaksi lasia jotain verrattomasti kalliimpaa juotavaa, sillä olut oli liian halpaa. Hänen laskunsa teki neljä shillingiä, mutta minulla ei ollut kuin kaksi, jonkatakia huomautin hänelle jättäneeni kaikki rahani kassaan, jottei minua voitaisi ryövätä. Nyt oli kassanhoitaja jo poistunut, ja hän sai maksaa itse nämä hienot juomansa, sillä minun rahani eivät riittäneet kuin kuuden pencen olueen. Hän pahastui syvästi menettelystäni.

Brisbanesta täytyy ennen kaikkea sanoa, että se on siisti kaupunki, ainakin katujensa puolesta. Aivan uudenaikaisesti rakennettu, joskaan kadut eivät aina jätä väliinsä säännöllisiä neliöitä. Naisten runsaus kaduilla ihmetytti aluksi, sillä värillisissä Lounais-Aasian siirtomaissahan ei naisia tapaa kuin aivan sattumoisin. Ja nämä olivat lisäksi vielä valkoihoisia, joten tuntui kuin olisi kulkenut pohjoismaisessa kaupungissa.

Poissa oli myös se halpahintaisen markkinatavaran paljous, joka siirtomaakaupungeista jättää lähtemättömän muistikuvan matkustajaan. Täällä olivat kaupat hienosti sisustettuja ja näyteakkunat erittäin aistikkaasti järjestettyjäpä mikäli tavaroista akkunan ulkopuolelta katsoen saattoi päätellä, olivat ne järjestään ensiluokkaisia. Huomasi heti, että elettiin maanviljelysalueen pääkaupungissa, sillä maataloustarvikkeiden kauppoja näki tiheässä. Eikä niissä myyty mitään lasten leikkikaluja, vaan olivat nämäkin tavarat parasta ameriikkalaista eksporttia. Kirves oli sellainen, että sen ilkesi aikamieskin ottaa käteensä, ja kuokassa senverran terästä, ettei sillä yhtä turvetta tarvinnut moneen kertaan kuopaista.

Austraalian suurissa kaupungeissa ei ole hyvä viipyä pitkään, sillä ne ovat kalliita paikkoja, ja ulkoa tuodut rahat hupenevat hyvin pieneen, kun ne vaihtaa Austraalian punniksi. Kun matkatoverini kullankaivaja seuraavana aamuna lähti veljensä farmille parin tunnin junamatkan päähän Brisbanesta, seurasin hänen mukanaan katsomaan queenslandilaista maanviljelystä.

Farmi ei ollut suuri, vajaa sata hehtaaria, mutta siihen oli saatu mahtumaan niin paljon ja niin monenlaista, ettei voinut muuta käin ihmetellä. Siellä oli karjaa kaikenlaista, ammuvaa ja kaakottavaa, viljaa siellä myös kasvatettiin yli oman tarpeen, mutta pääosan viljelyksistä ottivat hedelmät ja marjat. Omenat, päärynät, luumut, persikat ja kirsikat olivat kukassaan, ananas alkoi tehdä nuppua, papaya kantoi jo raakileita, ja sitten siellä oli vielä sellaisia hedelmälaatuja, joiden niiniäkään en muista. — Hyvin kuului farmi elättävän, ja omistaja sanoi, ettei kaipaa ollenkaan suurempaa pinta-alaa; kunhan tämänkin pitää kunnossa, niin elää hyvin.

Queensland onkin Austraalian valtioista monipuolisin, se kun ulottuu 10:ltä leveysasteelta 20:nelle, ja käsittää siis sekä troopillisen kuumia että lauhkeita seutuja. Pohjoisosassa rannikkoalueella on arvokkaita metsiä, maa on rikas mineraaleista ja Queenslandin kultakaivokset ovat tuottaneet hyvin. Sitäpaitsi kaivetaan sieltä hopeaa, tinaa, lyijyä, kuparia, wolframia, kobolttia sekä safiireja ja opaaleja. Kaikki viljalajit menestyvät siellä, samoin hedelmät, jotapaitsi siellä viljellään sokeriruokoa, kahvia, inkivääriä, tupakkaa, pumpulia, hamppua ja yleensä kaikkea, mitä voi viljeltäväksi ajatella. Viides osa Austraalian lampaista on Queenslandissa, ja lehmiä on siellä enemmän kuin koko Austraaliassa ihmisiä. Lieneekö näin monipuolisesti siunattua maata muualla.

Nousin taas junaan ja läksin länttä kohti saadakseni jonkunlaisen yleiskuvan tästä valtiosta. Queenslandin rautatiet ovat kapearaiteisia, raideleveys siinä metrin vaiheilla, mutta hyvin niillä matkaa tekee. Vaunut tosin ovat pieniä, eikä niihin voi ottaa matkatavaroita kuin mitättömän vähän, mutta pakaasivaunu seuraa mukana, ja sinne saa kukin viedä tavaransa, rautatien kustantamat kantajat pitävät niistä huolen. Toiset matkustajat antoivat rekisteröidä tavaransa pakaasihuoneessa, mutta kohdalleni sattunut kantaja vei tavarani ilman muuta vaunuun. Huomautin hänelle siitä, mutta hän sanoi, ettei sillä niin väliä ole, rekisteröiminen maksaa suotta, kyllä ne perille tulevat ilmankin. Ja perille tulivat myös, eikä kukaan kysynyt minulta pakaasilippua.

Austraalian junissa ei ole kuin kaksi luokkaa, ensimmäinen ja toinen, ja joka luokan istuin on numeroitu, ettei tarvitse peljätä menettävänsä paikkaansa, kun juna pitkän asemavälin juostuaan pysähtyy baarin kohdalle, ja kaikki matkustajat kiiruhtavat rommilasille. Rommi ja olut näyttivät asemilla tekevän hyvin kauppansa, ja asemabaarit olivatkin tilavia halleja pitkine tarjoilupöytineen, ettei kenenkään tarvinnut odotella.

Etelä-Queenslandin maisemat ovat kumpuilevia kuten Karjalassa. Rata kiertelee vaarojen laiteita, pistäytyy tämän tästä tunnelissa ja välillä laskeutuu taas tasaisemmalle maalle. Vaaroilta näkee penikulmittani yli harvan eucalyptusmetsän toisille vaaroille ja laaksojen viljelysmaille. Maaperä on punaista ja näyttää köyhältä, mutta sanovat sen kasvattavan hyvän ruohon. Nyt oli kesä vasta alullaan, ja viimevuotinen ruoho peitti ruskeana mattona maanpinnan, muutamin paikoin vasta alkoi hiukan vihannoida.

Austraalialainen bush ei ole samanlaista läpipääsemätöntä viidakkoa kuin Sunda- ja Etelämeren saarien, se on harvaa ja helposti kuljettavaa. Milloin ovat puut suorarunkoisia, komeavartisia, milloin lyhytkasvuisia, käyräoksaisia, taikka sitten peittää maan vallan pensaikko. Pääpuuna kasvaa eucalyptus, harvana kuin savannimetsä. Kun tullaan yhä etelämmäs, muuttuvat maisemat tasaisemmiksi, ja siellä kasvavat puutkin tiheässä. Mutta se ei ole enää bushia, se on woodia, metsää. Ero on siinä, että bush kelpaa karjanlaitumeksi, wood ei, koskei siellä kasva ruohoa.

Joka paikassa ei punainen maa ole yhtä lihavaa, taikka on kenties ollut aikaisemmin, mutta lampaat ovat sen köyhdyttäneet. Laajoilla aloilla oli ainakin puolet puista kuivunut, ja niitten vaaleat rungot harottivat luurankomaisina kohti taivasta. Se oli lampaiden työtä. Useasti sivuutin laajoja alueita, jotka aikaisemmin olivat kasvaneet bushia, mutta nyt ne olivat aukeita. Kannot törröttivät vielä pystyssä, mutta koko kenttä kasvoi polvenkorkuista kaktusta, muistuttaen kaukaa katsoen ääretöntä kaalimaata. Sekin oli lampaiden työtä.

Metsäseutu näyttää erikoisesti soveltuvan hedelmäpuiden viljelykseen, sillä hedelmäfarmeja oli siellä paljon. Keskelle tiheätä metsää oli tehty raivio, maa siellä muokattu ja hedelmäpuut istutettu linjasuoriin riveihin. Siellä oli tuhansia puita aina farmillaan, ne olivat juuri täydessä kukassaan, ja koko farmi loisti joko valkoisessa, vaaleanpunaisessa tai sinipunaisessa väriloistossaan.

Tuollaisen farmarin elämä on yksinäistä — ei tosin niin yksinäistä kuin Keski-Austraalian lammasfarmarin tai rajaratsastajan — mutta kuitenkin yksinäisempää kuin esimerkiksi kauppalanasukkaan. Muutamin paikoin on useampia farmeja lähekkäin, mutta usein näkee, että on kuin hakemalla etsitty yksinäinen paikka. Harvoin siellä naapurin tapaa ja vielä harvemmin sinne eksyy posti. Kun juna lähestyi tällaista farmia, juoksivat ihmiset saraltaan ratavarteen ja huusivat minkä jaksoivat: "Peiper, peiper", se on paper, sanomalehtiä. Junan akkunoista heille nakeltiin luetut sanomalehdet, ja näin sai yksinäisyydessään elävä farmari päivittäin kaupungin tuoreimmat uutiset.

Queenslandilaisen farmarin menot eivät ole suuret — paitsi jos hän lähtee kaupunkiin huvittelemaan. Mutta nyt tarkoitan sellaisia menoja, jotka ovat välttämättömät farmin kuntoonsaattamiseksi. Meillä pohjoismaissahan rakennukset nielevät suhteettoman paljon, samoin on lämmitys varsin huomattava tekijä menoissa. Queenslandissa on aina lämmin, siellä ei kaipaa hirsiseiniä, vaan rakennukset tehdään laudoista. Kivijalkaa ei näe muualla kuin kaupungeissa. Brisbanen ympäristöllä on penikulmittain tiheätä huvila-asutusta, ja kaikki asumukset on rakennettu puupaaluille, puolen metrin korkeudelle maanpinnasta. Sellaisissa rakennuksissa eivät rotat viihdy, sillä asumuksien lattioissa ei tarvita multapenkkejäkään kylmää vastaan. Kaikki on vain lautaa ja katto peltiä.

Nämä huvilat ja farmirakennukset ovat kaikki niin ulko- kuin sisäpuoleltaankin samanlaisia. Huoneita on kaikissa yhtä monta ja huonejärjestys kaikissa sama. Kun on käynyt yhdessä talossa, niin tietää, minkälaisia ovat toiset talot kahdensadan mailin ulottuvilla.

Mutta mitäpäs niistä turhan monista huoneista ja liikanaisista komeuksista onkaan väliä, pääasia vain, että jokainen viihtyy omassaan, niin kauan kuin siinä asuu, sillä "eihän meillä kuitenkaan ole pysyväistä sijaa täällä maan päällä."