Part 4

Eurooppalaiset itse ovat tämän järjestelmän keksineet. Sama henkilö, joka Berliinissä nauttii — ja on suurimman osan ijästään nauttinut — ateriansa kaikkein halvimmassa Ayschingerissä, ei vahingossakaan poikkeaisi täällä kiinalaiseen ravintolaan, sillä tapa vaatii näyttää, että hän on korkeampaa rotua ja halveksii kiinalaista. Kiinalaiset tälle nauravat, mutta he tietävät myös, että siinä on heidän valttinsa. Olen istunut kymmenissä kiinalaisissa ravintoloissa ja jutellut heidän kanssaan asiasta. Hollannin Intian kiinalaiset nimittäin katsovat valkoihoista varsin suopeasti, ja ainoastaan yhden, kerran on minulta kielletty tarjoilu kiinalaisessa ravintolassa, kun luulivat minua englantilaiseksi. Vasta selvitettyäni sukuperäni, muuttui kohtelu perin ystävälliseksi, ja tarjoilu oli vapaa.

Kiinalaisten mielestä kuuluvat nämä saaret — kuten eräskin minulle sanoi — enää vain näennäisesti Hollannille. "He ovat jo tosiasiallisesti valloittaneet ne, virallinen puoli on kuitenkin vielä epäselvä". Kun Filippiinit ovat sentään niin lähellä ja brittiläiset alusmaat taas aivan ympärillä, ymmärtää helposti, että saaliilla on muitakin ottajia, ja siitä johtuu kiinalaisten englantilaisviha — joka tosin kyllä ei täällä ole saanut alkuaan, vaan on importeerattu tänne Malajan niemimaalta.

Täällä oli joku vuosi sitten eräs hollantilais-saksalainen sanomalehtimies ja kirjoitti näistä asioista, mutta palattuaan uudelleen Jaavalle, olivat eurooppalaiset vähällä lynkata hänet, koska hän oli liian suoraan kertonut asioista. Täällä on näet liikemiehiä — ja kuuleman mukaan myös virkamiehiäkin, joiden entisyys enempää kuin nykyinen elämäkään ei siedä vähintäkään penkomista. Onhan jokaisen maailmaakiertäneen ihmisen elämässä sellaisia kohtia, jotka mielellään unohtaa tai salaa yleisöltä, mutta täällä ne tuntuvat olevan arkaluontoisempia kuin muualla — vaikka jokainen täkäläinen ne kyllä tuntee.

Olen kiertänyt näitä saaria jonkunverran ja joutunut monen valkoihoisen kanssa tekemisiin, mutta se minun täytyy sanoa, että perin harvoin tarvitsee uskoa heidän puheisiinsa. He ovat erinomaisen ystävällisiä ja lupaavat paljon, mutta siihen ne jäävät sitten niinkuin Onkelin lupaukset. Kerron vain pari esimerkkiä:

Olin Bataviassa erään henkilön luona virallisella käynnillä, ja hän valitti, ettei voinut pyytää minua päivälliselle, koska rouvansa oli sairas. Sitävastoin kutsui hän minut seuraavana päivänä aamiaiselle ja määräsi tarkan kellonajan, jolloin minun pitäisi saapua.

Sanottuna aikana saavuinkin hänen luokseen. Olin ottanut auton kaupungista, ajanut sinne vievän, lähes kymmenen kilometrin matkan, maksanut kalliin kyydin ja lähettänyt auton pois, koska katsoin tarpeettomaksi pitää autoa siellä odottamassa koko aamiaisaikaa.

Isäntä kuitenkin ensi töikseen kysyi, miksi olin lähettänyt auton pois, samalla tiedustellen, oliko minulla niin pitkäaikaista asiaa, ettei auto voinut odottaa. Sanoin tulleeni hänen kutsunsa perustella ja aikovani kutsun loputtua mennä jalkaisin kaupunkiin. — Aamiaisesta ei puhuttu kuitenkaan mitään, ja hetken kuluttua alkoi isäntä vilkuilla kelloon. Kysyin, oliko hänellä tärkeitä kiireitä, ja hän sanoi, että juuri nyt tarvitsisi poistua eräälle liikeasialle. Poistuimme yhdessä, mutta kun ryhdyin valokuvaamaan muutamia maisemia, oli hänellä aikaa seurata mukanani tunnin verran ja seistä mallina - vaikka hänestä otin melkein kaikki kuvat "tyhjälle" filmille.

Mainitsen vielä toisenkin samantapaisen tapauksen. Eräänä aamupäivänä minulle esitettiin Sourabajan lahtihuoneen johtaja, joka kuultuaan, että olen julkisen sanan palveluksessa, halusi näyttää uudenaikaista lahtihuonettaan, jotta tekisin siitä reklaamia eli mainosta maailmalle, ja pyysi senvuoksi saapumaan sinne huomenna kello 12, jolloin toimitettaisiin suurenpuoleinen lahtaus. Minä kun olen monta vuotta asunut lahtihuoneen lähellä, jotapaitsi minua itseänikin on kutsuttu lahtariksi, en ollut erikoisemman innostunut asiaan. Mukanaolleet kaksi kaupunkilaista sanoivat kuitenkin, että se on kyllä näkemisen arvoinen paikka, ja he tulisivat myös mukaan. Niin suostuin, ja päätimme saapua lahtihuoneelle huomenna täsmälleen kello 12. — Johtaja lupasi vielä lahjoittaa minulle sisiliskonnahkaisen rahapussin muistoksi käynnistäni.

Senlisäksi hän illalla puhelimitse tiedusteli hotellista, saavummeko varmasti, jonka lupasimme tehdä.

Seuraavana päivänä otimme sitten auton, sillä lahtihuone sijaitsee aivan kaupungin laidassa, joten matkaa karttui viitisen kilometriä, ja saavuimme paikalle sovittuna aikana. Johtajaa ei siellä kuitenkaan ollut, ja saimme kuulla, ettei hän sinä päivänä saavukaan. Halusimme kuitenkin nähdä lahtauksen, mutta sanottiin, ettei sinä päivänä toimiteta myöskään mitään lahtausta.

Selitimme johtajan kutsuneen meidät vartavasten katsomaan suurta lahtausta, joka tänään toimitettaisiin, mutta vahtimestari sanoi, että johtaja on erehtynyt päivästä, sillä suuri lahtaus toimitetaan vasta huomenna.

Ajoimme takaisin kaupunkiin, enkä senjälkeen johtajaa enää tavannut, ja saamatta jäi myös se sisiliskonnahkainen rahapussi.

Mitä siihen reklaamintekoon sitten, jota johtaja halusi tehtäväksi, tulee, niin mainitsen, että lahtihuone on hyvin ajanmukainen — ulkopuolelta nimittäin, sisällä kun emme joutuneet käymään muuta kuin vahtimestarin huoneessa. Se on melko suuri rakennus, valkoiseksi rapattu ja siistinnäköinen.

Mutta näiden erehdyksien suhteen — jotka ovat aivan jokapäiväisiä — sanon, että kiinalainen vaanii nurkan takana ja panee ne kaikki korvan taakse. Ja jos kaikkialla on samanlaista kuin muutamassa päivässä kerkisin näkemään, niin melkeinpä voin ennustaa, että kymmenen vuoden päästä kulettaa kiinalainen kaikki hollantilaisen Intian eurooppalaiset tälle samalle lahtihuoneelle.

SOURABAJAN "JALOMPI ROTU".

Sourabajassakin voi saada asunnon kohtuullisella hinnalla, jos vain jaksaa tarpeeksi kauan etsiä. Minä olin Bataviassa ollessani Suomen konsulilta pyytänyt matkani varrella olevien kaikkein halvimpain kulkuvälineitten ohjeet samoinkuin halvimpain hotellien osoitteet ja saanutkin pitkän luettelon niistä. Luettelo hukkui kyllä matkan varrella, mutta Sourabajaan tullessani sen taas löysin ja ajoin suoraan konsulin osoittamaan hotelliin.

Hotelli ei kuitenkaan ollut minulle aivan sovelias, sillä se oli hienoimpia Sourabajan hotelleista, jossa hinnat olivat noin kolme kertaa pariisilaisia korkeammat. Sitäpaitsi luki seinällä selvästi, että "miksis tänne tulit, eikä sinulla ole häävaatteita", sillä julkipano määräsi päivällispuvuksi smokingin. — Myöhemmin kuulin siellä kyllä ruokailtavan ilman kaulustakin.

Konsulin antama lista suositteli erästä toistakin hotellia, jonne nyt ajoin, ja se näyttikin jonkun verran siivottomammalta, mutta hinnat olivat vieläkin ylöttömät, joten istuin taas ponin kärryihin ja ajelin edelleen.

Yhden ponin ajoimme aivan kuitiksi, ennenkuin löysimme sellaisen hotellin, joka ei velvoittanut asukasta syömään enempää kuin pukeutumaankaan. Senverran sentään ovenpieleen naulattu ilmoitus rajoitti muuten varsin vapaata elämää, että "pahoja rouvia ei saa pitää huoneissa", kuten hollanninkielisen ilmoituksen vajavaisella taidollani käänsin suomeksi.

Hotelli sijaitsi lähellä sirkusta, ja siitä kai johtui asukkaiden kansallinen kirjavuus. Muistellessani eri huoneiden asukkaita oli niitä seuraavasti: kaksi jaappanilaista, tshekkoslovakki, austraalialainen, hollantilainen, itävaltalainen, puolalainen, kaksi kiinalaista, preussilainen, kaksi ryssää. Näistä kuului sirkukseen vain kolmasosa, jaappanilaiset tietysti poisluettuina, sillä sellainen sirkus, jossa on jaappanilaisia akrobaatteja tai muita klovneja, tekee ensimäisellä viikolla vararikon. Kukaan kiinalainen ei mene sellaiseen sirkukseen, ja heistä kuitenkin riippuu koko sirkuksen menestys.

Hotellin isäntä itse oli müncheniläinen, painoi 130 kiloa, ja muuten sangen mukiinmenevä mies. Hän halveksi Sourabajaa ja ihaili Calcuttaa, jossa oli pitänyt hotellia muutamia vuosia sitten. Sinne hän halusi takaisin, mutta kun kysyin, miksi hän ei mene sinne, sain vain murheellisen päänpudistuksen vastaukseksi.

Kun saavuin hotelliin, istui koko eurooppalainen yleisö sisäpihan kuistilla pelaamassa pokeria. Saatuani huoneasiani järjestykseen, läksin kiertomatkalle kaupungille ja palasin vasta illalla. Peliseurue istui edelleen kuten lähtiessäni — paitsi että puheensävy oli huomattavasti entistään korkeampi. Tunnin verran katselin heidän peliään ja sitten menin nukkumaan, sillä aamulla piti minun jo varhain lähteä matkalle.

Kolmen päivän kuluttua palasin perin hikisenä ja hiekkaisena ja menin suoraan kylpyhuoneeseen ottaakseni vesiryöpyn niskaani. Kylpyhuone oli sisäpihalla, ja sen kuistilla istui sama pokeriseurue aivan kuin lähtiessäni, vaikka isäntä tuntui olevan riitaisella tuulella. Hän väitti, että se tshekkoslovakialainen oli varastanut häneltä 50 senttiä pöydästä, ja juuri kuistille tullessani näin isännän heittävän kaikki rahansa nurkkaan. Slovakki laski rahansa ja sanoi, että hänellä on juuri niinkuin pitääkin, mutta isäntä hyökkäsi tuoliltaan käyden molemmin käsin tämän joukosta kaikkein pienimmän kurkkuun. Tämä otti minun luonnolleni, kun ei kukaan — vaikka viereisellä tuolilla istui poliisikomisaariokin — puuttunut asiaan, ja niin hyppäsin väliin. Kiersin käsivarteni isännän kaulan ympäri ja pitelin häntä siksi, kunnes slovakki oli päässyt pakoon, ja sitten istuin tyhjälle tuolille.

Isäntä katseli hetken ympärilleen, sitten hän huomasi minut. Sadankolmenkymmenen kilon painollaan hyppäsi hän päälleni niinkuin hypätään uimaan, ja tuoli, takanani ollut kallis jaappanilainen tupakkapöytä ynnä minä sorruimme hänen alleen niinkuin pärekori. Selviydyttyämme siitä jatkoi hän hyökkäyksiään ja ainakin kymmenen kertaa koetti nyrkillään lyödä minua joka kerta kuitenkin kaatuen. Kerkisin siinä välillä kysymään komisaariolta, mitä minun pitäisi tekemän, ja hän käski lyömään, koska se olisi opiksi isännälle, mutta kun hän oli muuten ollut perin ystävällinen minulle, jätin hänen naamansa ennalleen ja pakenin omaan huoneeseeni, jonne heti seurasivat komisaario, sirkustirehtööri ja slovakki. Siellä kuulin, että nämä tällaiset kohtaukset ovat isännälle tavallisia, koska hänellä on "tropiikkikoleera". Tiedustelin, mikä se sellainen tauti on, mutta he vain naureskelivat ja sanoivat, että kyllä sen vielä näette.

Kymmenen minuutin kuluttua tuli isäntä huoneeseeni ja kysyi, olisiko hän tehnyt jotain levottomuutta. Kuultuaan asian, pyysi hän niinkuin sovitukseksi meidät seuraavana päivänä päivälliselle klubille, sillä hänen keittiömestarinsa ei ymmärrä sianpäästä mitään, — hän kun halusi tarjota meille oikeata eurooppalaista ruokaa, sianpäätä.

Seuraavana aamuna oli isäntä juhlapuvussa. Kaulaan saakka napitettu takki, hyvinprässätyt housut yllään ja kiiltävän uusi olkihattu päässään kulki hän huoneesta toiseen kutsumassa päivällisvieraita ulkona odottavaan autoon. Ohimennen huomautti hän minulle, että voisin vetää pitkät housut jalkaani, sillä tavallisesti käytin vain noin korttelin pituisia housuja.

Sianpää ei ollut vielä valmiiksi paistettu, joten isäntä odotusajaksi tilasi hollantilaista olutta, joka oli halvempaa kuin saksalainen, jota hän itse möi hotellissaan ja alkoi pelata noppaa klubin isännän kanssa. Kun hän oli juonut noin kolme pullollista olutta, sattui joku kommellus pelissä, ja silloin näin, mitä "tropiikkikoleera" on. — Ensin kehoitti hän meitä seuraamaan mukanaan pois klubilta, mutta me sanoimme odottavamme sitä sianpääpäivällistä. Hän sanoi, että sen saa syödä itsekukin, missä haluaa, ja pilkkoi löytämänsä biljardisauvan hellapuiksi. Sitten sai hän käsiinsä uuden olkihattunsa ja poistui kuistille. Ovelta hän kuitenkin kääntyi takaisin, otti olkihatun päästään ja löi pari kertaa nyrkkinsä sen läpi, niin että se tuli vallan pohjattomaksi. Senjälkeen repi hän sen niin pieniin siekaleihin, kuin hatun yleensä voi repiä, ja heitteli palaset biljardipöydälle. Pää edellä hän sitten hyppäsi portaitten edessä odottavaan autoon, mutta tuli heti toisesta sivusta ulos ja hetkisen töllisteltyään juuri keskitaivaalta paistavaa aurinkoa, tilasi lentokoneen. Sitä ei kukaan voinut hänelle toimittaa, ja kymmenisen minuuttia portailla murehdittuaan tuli hän takaisin huoneeseen, suudellen klubin isäntää ikäänkuin anteeksiannoksi. Hän olisi luultavasti suudellut meitä kaikkia, mutta kun sirkuksen "simpanssi" löi häntä huulille heti ensi yrityksellä, ei hän lähestynyt meitä toisiakaan. Samalla saapui myös tilattu ja luvattu sianpää, — ne olivat muuten siansorkkia — ja niin loppui kaikkinainen riita aterian aikana monisanaiseen yhteisymmärrykseen, eikä isäntä sinä päivänä enää saanut uutta kohtausta.

Klubilla oltaessa oli sirkustirehtööri kutsunut koko seurueen illaksi sirkukseen. Austraaliasta oli juuri saapunut hänelle uutta väkeä, ja niitä sieti katsella.

Illalla sitten istuimmekin koko seurue meille varatuilla "aitiopaikoilla". Nämä aitiopaikat olivat yksinomaan "ylhäisöä" varten, sinne ei rahvaalle myyty lippuja ollenkaan. Koko penkkiyleisö oli pääasiallisesti kiinalaista, muunvärillisiä näki vain harvassa. Kiinalaisen yleisön kustannuksella nämä sirkukset muuten kuuluvat elävänkin, alkuasukkailta kertyy vain mitättömän vähän tuloja.

Esitykset olivat yleensä samanlaisia kuin ne sirkuksissa ovat. Eihän tietysti tästä sirkuksesta voi puhuakaan samana päivänä kuin esimerkiksi Berliinin sirkus Busch'ista, mutta nythän olimmekin Javalla, eikä keneltäkään saa vaatia mahdottomia. Erikoisesti täytyy minun mainita, että klovnit olivat huonoja, sillä vaikka ohjelma olisikin köyhä, tuovat hyvät klovnit siihen aivankuin uusia numeroita ja saavat ihmiset hyvälle tuulelle. Vaikka tuntuipa tämä yleisö ulvovan näittenkin esityksille. — Niinkuin sanoin, ei saa vaatia liikoja.

Erikoisena vetonumerona näytti olevan ohjelmassa mainittu automobiilin ja polkupyörien arvonta. Areenalle tuotiin Oakland-auto ja kolme polkupyörää. Täyden huoneen lippumääräisestä arpakorista vedettiin sitten kullekin arvottavalle esineelle yksi lippu, huudettiin sen numero, ja kenen piletissä oli vastaava numero, oli voittaja. Polkupyörät tai ainakin osa niistä tavallisesti meni, mutta auto ei koskaan. Aina oli niin, että sennumeroinen piletti ei ollut mennyt kaupaksi, se oli vielä lippukassassa, tai jos se oli myyty, ei omistajaa kuitenkaan löytynyt.

Istuessamme aitiossa alkoi tshekkoslovakki jutella minulle kahden kesken. Hän kertoi kauheita juttuja hotellimme isännästä ja hänen menneisyydestään, moitti isäntää maailman kehnoimmaksi ihmiseksi kehoittaen karttamaan hänen seuraansakin, sitten kiitti hän minua eilen illalla pokeripöydässä sattuneessa välikohtauksessa osoittamastani noopelista käytöksestä ja pyysi minua huomenna kello 12 päivälliselle huoneeseensa, jonne hän aina tilaa ateriansa. Kiitin tästä erinomaisesta ystävällisyydestä ja lupasin saapua, eihän matkaa ollut kuin toiselta verannalta toiselle.

Seuraavana päivänä kello 12 koputin sitten hänen ovelleen, mutta kun ei kukaan vastannut, avasin oven ja astuin sisään. Slovakki makasi moskiittoverkon alla sikeässä unessa, ja pöydällä oli ruuantähteitä.

Herätin hänet ja kysyin, missä se päivällinen on. Hän karisteli unet silmistään, selitti sitten olleensa niin nälkäinen jo kello 11 aikaan, että oli tilannut päivällisensä silloin ja syönyt sen. Minä kiitin kutsusta vielä kerran ja menin sitte kiinalaisen luo syömään. Sillä kiinalainen ei nuku Javalla, vaan valvoo ja odottaa etsikkoaikaansa.

Palasin kiinalaiselta päivälliseltäni noin tunnin kuluttua ja päätin ottaa kylvyn, kun helle oli ylen rasittava. Isäntä istui sisäpihan verannalla aterioimassa ja pyysi minua seurakseen. Sanoin jo syöneeni kiinalaisen luona, joskaan en täydellisesti, joten istuin pöytäänsä toiselle aterialle. Isännällä oli nähtävästi jo kolmas olutpullo menossa, sillä naamansa punotti kovasti.

Hän sanoi, ettei voinut ymmärtää, minne aivan uusi olkihattunsa on joutunut; hän on etsinyt sitä joka paikasta, mutta ei löydä mistään. Kysyin, eikö hän muista eilistä siansorkkapäivällistä klubilla. Kyllä hän sen muisti, mutta mitäs sillä on tekemistä hänen olkihattunsa kanssa. Kerroin hänelle, mitä yhteyttä näillä kahdella käsitteellä saattoi olla, jonka jälkeen hän kuin helpoituksesta huoahti:

"No se nyt ainakin on hyvä, ettei se ole hukassa." Hän alkoi sitten kertoilla yhtä ja toista hotellinsa asukkaista luetellen heidän ansioitaan, ja mikäli puheissaan oli yhtään perää, olivat nämä järjestään kaikki Euroopasta lähtiessään polttaneet sillat takanaan, joten sinne ei ollut enää yrittämistä. Lopuksi hän vielä huomautti, että hän ei millään tavoin tahdo sanoa pahaa hotellivieraistaan, mutta viisainta olisi kuitenkin pitää huoneen ovi aina poissaollessa suljettuna. Sen kyllä olin tehnyt käskemättäkin, ja täällä se näytti olleen varsin tarpeen, kuten myöhemmin tulin huomaamaan.

Aterian jälkeen raukaisi häntä kovasti, ja hän sulkeutui huoneeseensa levolle. Minä menin samoin omaani, mutta heti jälessäni tuli sinne toinen niistä sirkusryssistä ja pyysi, että kirjoittaisin saksankielisen anomuksen poliisideparttementtiin, jotta hän saisi pidennettyä oleskeluaikaa, kun hänen laivansa lähtee vasta kahden viikon kuluttua. Hikoiltuani tuokion sain anomuksen laadituksi, eikä siitä puuttunut muuta kuin allekirjoitus. Mutta se oli vaikea tehtävä. Kirjoitettuani hänelle nimensä mallin, sai hän väännetyksi vähän samantapaisia koukeroita anomukseen, joka nyt oli valmis jätettäväksi asianomaiseen paikkaan. Sitten kysyi hän, enkö lainaisi hänelle 2 guilderiä, kun hän saa rahaa poliisidepartementista vasta huomenna. Anomuksessa oli nimittäin pyydetty myös rahallista avustusta. Sanoin rahojeni olevan myös kohtapuoleen vallan renonssissa eikä niistä riitä lainattavaksi, ja lähden jo ylihuomenna pois, jotapaitsi sen huomenna saatavan poliisidepartementin avustuksen laita lienee niin ja näin, kun ei sinne vielä ole jätetty anomustakaan; mutta hänhän voisi lainata joltakin täälläasuvalta, joka joutaa odottamaan.

En kerinnyt vielä lukita ovea hänen jälkeensä, kun huoneeseeni astui koputtamatta hotellissa asuva puolalainen. Hän katseli hetken ympärilleen, kysyi, mitä minä hommaan, ja kävi sitten sänkyyni pitkälleen. — Pieni esittely lienee ensin tarpeen. Hän oli jo keski-ijän sivuttanut mies, kertoi Saksassa ja Puolassa olleensa kapellimestarina — muuten virka, jonka useimmat tapaamani henkilöt omaksuivat entiseksi toimekseen. — Sitten hän ei kertonut sen enempää elämästään muuta kuin että tuli tänne, ja on nyt jonkun orkesterin palveluksessa, mutta ei sanonut, mitä instrumenttia osaa soittaa. Isäntä tiesi sen ja kertoi hänen elättävän itseään nuotteja jäljentämällä, ja olinkin pari kertaa nähnyt hänen istuvan huoneensa kuistilla nuottipinkka ja mustepullo edessään.

Tämä oli nyt jo ainakin neljäs kerta kolmen päivän aikana, kun hän tuli huoneeseeni ja kävi sänkyyni ettoneelle. Viime käynnilläni olin tehnyt asiaa kaupungille ja maininnut siitä hänelle. Hän sanoi odottavansa minua huoneessani, mutta minä sanoin, että hän voi yhtä hyvin odottaa omassa huoneessaan, sillä minä panen oven lukkoon. Nyt tein saman tempun ja sain hänet siten poistumaan.

Tuli viimeinen päivä, jonka vietin näillä saarilla ja valmistausin lähtemään laivalle. Tavarani olivat pakatut ja lukitut, mutta istuuduin vielä kirjoittamaan erästä kirjettä. Puolalainen seisoi vieressä ja katseli — hän lupasi muuten tulla saattamaan laivalaiturille. Silloin tuli tilaamani auto, minä nakkasin täytekynäni pöydälle ja kiiruhdin maksamaan isännälle laskuni puolalaisen jäädessä huoneeseeni. Kun hetken kuluttua palasin, oli puolalainen hävinnyt ja täytekynäni samoin. Sanoin asiasta isännälle, ja etsimme koko hotellin, mutta puolalaista ei löytynyt kaikkein yksityisimmästäkään osastosta, hän oli kuin poispuhallettu maan päältä. — Luuleeko kukaan, että hän tuli laivalle ottamaan jäähyväisiä?

Myös isäntä ja itävaltalainen yliluutnantti olivat useampaan kertaan pyytämättäni tai kehoittamattani luvanneet tulla kanssani vähän ajelemaan ja saattamaan minua laivalaiturille — sinne oli näet 4 kilometrin matka. Mutta kun lähtiessäni kävin huomauttamassa, että autossa on kyllä tilaa, jos haluavat tulla, niin he kohteliaasti pyysivät anteeksi, että heillä on pokeri juuri alussaan, eikä sitä voi millään keskeyttää. Minä annoin mielelläni anteeksi.

Kaiken näkemäni perusteella en voi muuta kuin todeta, etten missään siirtomaissa ole nähnyt niin paljon valkoisen rodun roska-ainesta kun Hollannin Intiassa. He ovat suoraan sanoen kaikki joko enemmän tai vähemmän hulluja. Minun siellä ollessani tuli eräs aivan ratkihulluksi ja oli vietävä sairaalaan. Ja syyt tähän ovat varsin helposti löydettävissä: useimpien mieltä näyttää painavan menneisyys, ilmasto on myrkyllisen kuuma, ja kolmanneksi viljellään viinaksia vallan tuhottomasti.

SEKALAISIA KOKEMUKSIA JAAVALLA.

Miltei kaikki päiväntasaajan seutujen hotellit ovat samalla täysihoitoloita, joissa ei saa asua, ellei myöskin nauti talon trahtamenttia. Sikäläiset ruuat olivat kuitenkin meikäläiselle vatsalle liian väkeviä ja höystettyjä, joten pääasiassa elin krapukannalla katuvierusravintoloitten varassa. Olisihan eurooppalaisissa hotelleissa saanut vaikka minkäkaltaisia ruokalajeja, mutta kun minulla ei ollut frakkia matkassani, enkä muutenkaan luonnoltani sovellu kaikenlaisiin etiketteihin, pysyttelin jonkunlaisessa omavaraistaloudessa, ja siten pääsin parhaiten tutustumaan alkuasukkaiden tapoihin.

Näissä lämpöisissä maissa käypikin tutustuminen kanssaihmisiin paljon mutkattomammin kuin meillä. Ei siellä tarvita mitään esittelyjä, juttu alotetaan ilman muuta murjottelematta, kuten vanhan kaverin kanssa ainakin, eikä edeskäypien avulla kauttarantojen oteta selville, kuka mikin on, vaan kysytään sellaiset asiat suoraan asianomaiselta.

Sitäpaitsi oli mukanani esineitä, joiden näkeminen sai vilkkaat etelämaalaiset vieläkin uteliaammiksi. Olihan minulla sekä valokuvaus- että kirjoituskone, ja varsinkin viimeksimainittu herätti huomiota. Se oli värillisten mielestä parempi kuin mikään ministeriaali- tai diplomaattipassi, eikä ainoastaan värillisten, mutta myös valkoisten. Laivoilla esimerkiksi nautin kirjoituskoneeni perusteella suurempia oikeuksia kuin mihin matkalippuni velvoitti — paitsi italialaisella Umbrialaivalla. Mutta puhunkin nyt vain tropiikeista.

Etelämerien laivojen kapteenithan näkevät valkoisissa matkustajissaan vain äveriäitä turisteja, jotka nauttivat kaikkien tuhlaamaa kunnioitusta joko tittelinsä tai rahojensa perusteella. Kun nyt tällainen musta rumilus, jota passissa mainitaan valkoihoiseksi, saapuu laivaan, kävelee siellä ympäri, katselee laivaa sekä ihmisiä, ja varhain sekä myöhään naputtelee kirjoituskoneellaan kenellekään käsittämättömiä historioita, niin laivan komennuskunta alkaa parin päivän kuluttua aavistaa, että tässä on joku tärkeä henkilö, ja nyt hän varsin varmasti kirjoittaa arvosteluja laivan huushollista ja kustakin laivan upseerista erikseen. Joka otaksuma ei muuten ole ollenkaan väärä. Tämän perusteella minuakin katsottiin joko peläten tai kunnioittaen ja kohdeltiin paremmin kuin saman luokan muita kanssamatkustajia. Tämän johdosta neuvoisin jokaista etelämaille lähtevää matkustajaa ottamaan mukaansa jonkun kirjoituskonerämän ja nakuttelemaan sillä vaikkapa vain yhtä kirjainta. Eivät sikäläiset ihmiset siitä kuitenkaan mitään ymmärrä, mutta moraalinen vaikutus on valtava.

Istuin Bataviassa hotellini varjoisalla kuistilla hetki jälkeen aamiaisen odottelemassa erästä konsulia, joka oli luvannut saapua minua tapaamaan niihin aikoihin. Visiittiä varten olin käynyt kyselemässä whiskyn hintoja eri kaupoista. Eurooppalaisen liikkeessä maksoi se 45 markkaa, kiinalaisen nurkkakaupassa 35. Jokainen arvannee, kummassako tavaratalossa tein ostokseni. — Tämän seikan mainitsin vain selvittääkseni, miksi kiinalainen kauppias menestyy Jaavalla hyvin ja vähitellen tappaa valkoiset kilpailijansa.

Konsuli sattui viivähtämään, ja jouten ollessani aloin kirjoituskoneellani nakutella jonkunlaista promemoriata viime päivien elämyksistä. Silloin tuli luokseni pari malajilaista nuorukaista ja istuivat pöytääni alkaen keskustelun. Ensiksi he kysyivät, kuka ja minkäarvoinen herra minä olen, ja mitä minä kirjoitan.

Olisin hyvinkin voinut selittää olevani esimerkiksi Suomen raittiusministeri, mutta kun kirjoituskoneeni vieressä kuistin pöydällä oli jo aloitettu, vastamainittu kiinalaiselta ostamani Johnny Walker, sanoin oikean ammattini ja kerroin lähteneeni matkoille tutustuakseni muitten maitten ammattitovereihin sikäläisissä valtionviroissa, erikoisesti tiedustellakseni heidän toimeentulomahdollisuuksiaan. Olin nimittäin kokemuksestani saanut sen käsityksen, että Suomen valtionmetsänhoitajien virat ovat suunnilleen samanluontoisia kuin Sweitsin hallituksen jäsenien paikat — siis kunniavirkoja, joiden haltijoille maksetaan vain näennäinen palkka, sellaisena pienenä hätäapulisänä tälle maamme tuottavimman elinkeinon huoltajavirkakunnalle. Kerroin myös, että kotimaani valtion metsiä hoitaessani minun alunperäinen lukuvelkataakkani oli vajaassa kymmenessä vuodessa kasvanut kaksitoistakertaiseksi, koska isänmaallisena kansalaisena minun täytyi valmistaa uusiakin kansalaisia, ja heidän ruokkimiseensa, vaatetukseensa ja kouluutukseensa kului enemmän kuin valtio antoi minulle velkojeni lyhennykseksi. Puhumattakaan omakohtaisesta vaatimattomasta elämästäni.

Kaikella kunnioituksella kertoilin näistä isänmaatani koskevista asioista uusille ystävälleni millään tavoin koettamatta sortaa tai halventaa meikäläistä lainlaatijakuntaa. Olihan edessäni pöydällä vasta-avattu whiskypullo, ja minulta kysyttiin miltei heti ensimmäiseksi, kuinka uskallan pitää sellaista kapinetta pöydälläni ja nauttia sellaisia aineksia, joiden käyttelemisestä kotimaani laki määrää saman rangaistuksen kuin joissakin tapauksissa vaikeammanpuoleisista murhista.

Huomasin joutuneeni asiantuntijain pariin ja tiedustelin, olivatko he kenties jälessäni lähetettyjä hengenhaistajia, mutta toinen esittäytyi heti medisiinariksi ja toinen taas polyteikkariksi. Kun olen kummankin virkakunnan kanssa elänyt koko ikäni sovinnossa, karkoitin epämiellyttävät ajatukset mielestäni ja kysyin, saisinko tarjota heille sodasekoituksen.

Silloin sain kuulla paikkakunnan oloja kuvaavan selostuksen, ja se oli mielestäni siksi merkillinen, että juttelen näiden uusien ystävieni puhelut.

Olisin tarjonnut heille samanlaisen grogilasin kuin itsellänikin oli edessäni pöydällä, mutta he sanoivat, että kaksi sellaista lasia saattaisivat heidät aivan tiedottomiksi. Heidän ruumiinrakenteensa ei siedä alkohoolia missään muodossa, paitsi kenties joskus lasin tai pari viiniä. Kuumuus Jaavalla on siksi turmiollinen, etteivät ainakaan alkuasukkaan sisukset kestä kuin vallan mitättömän määrän alkoholia.

Minä puolestani olin taas saanut sen käsityksen, että heidän vatsanahkansa on ainakin karhunnahkaa, sillä enhän ollut heikäläisiä ruokia kyennyt syömään kuin korkeintaan maistimiksi. Jo pari päivällistä olisi aiheuttanut ruuansulatushoitooni pitkälle paistavan vatsahaavan, ja vuodenkin oleskelu sikäläisissä täysihoitoloissa olisi tehnyt minusta vainajan.

Ystäväni lääketieteentutkija selvitti nyt eron pohjoismaalaisten ja päiväntasaajan asukkaiden elämäntavoissa. He siellä etelässä käyttävät varsin heikkoa ruokaa, koska eivät tarvitse niin paljon kalorioja kuin pohjoismaalaiset. Pohjoismaiden ilmasto vaatii asukkaalleen vahvan ja rasvaisen ruuan — mieluummin poronkuuta ja metson täkkälihoja — ja sen paineeksi tukevan ruokaryypyn. Etelämaalaisen vatsa ei voi käyttää eikä lävitseen kuljettaa tällaisia annoksia, vaan se vaatii sensijaan kaikenlaisia kryyterejä ja mausteita, jotka puolestaan ovat pohjoismaalaiselle suoranaista myrkkyä.

Niinpä eivät malajit heidän kertomustensa mukaan ryyppääkään kuin vallan mitättömiä määriä, jotavastoin hollantilaisessa Intiassa asuvat valkoihoiset tekevät sitä kuulemma liiaksikin. Ihmettelin suuresti asiain tilaa, ja kysyin siltä vähäläntäisemmältä ystävältäni, kuinka hän ollenkaan voi olla polyteikkari, kun ei saa edes ryypätä. Hän sanoi heti Suomeen tultuaan opettelevansa tämän taidon, sillä Singaporessa opiskellessaan oli hän lukenut jostain amerikkalaisesta sanomalehdestä, että sellaisissa maissa kuin Yhdysvallat ja Suomi saa nykyisin täysipitoisia aineita halvemmalla kuin missään muualla, ja ne ovat lisäksi terveellisiä, koskapa lapsetkin niitä nauttivat, heille kun ei kiellottomana aikana myyty edes olutpulloa.

Olut oli hänen mielestään sangen tärkeä tekijä Jaavan historiassa ja kehityksessä, ja vasta viikkoja myöhemmin sain minäkin todeta hänen väitteensä paikkansapitäväisyyden katsellessani seudun valkoisen väestön elämäntapoja. Enimmäkseen näin siellä saksalaisia — sanotaan nyt noin 70 prosenttia — ja mikäli jouduin heidän kanssaan seurustelemaan, havaitsin heidän käyttävän olutta enemmän kuin berliiniläisten sekä aikaisemmin että myöhemmin tätä mainitsemaani ajankohtaa. Olut oli tuotu Saksasta, monen kuukauden vanhaa pullotavaraa, se maistui ainakin minun suussani tympeältä, mutta he nautitsivat sitä aamusta iltaan tosin mielestäni varsin kohtuullisesti, mutta siitä huolimatta ollen alituiseen päissään. Sellainen jalo tavara kuin äsken mainitsemani Johnny Walker tai Black and White ja muut samanlaatuiset olivat heillekin myrkkyä, eikä niitä käytetty kuin poikkeustapauksissa.

Minä puolestani en voinut käyttää heidän tarjoamaansa olutta kuin korkeintaan pari lasillista aterioitteni höysteeksi. Milloin halusin juhlia — ja se tapahtui perin harvoin — juhlin puhtaalla skotlantilaisella tavaralla.

* * * * *

Olisin keskustellut näitten uusien ystävieni kanssa enemmältikin, mutta kuistille saapui odottamani konsuli, ja hänelle omistin nyt seurustelutaitoni. Aikaisemmin olin pyytänyt häneltä jonkunlaista matkasuunnitelmaa Jaavaa varten, saadakseni nopeimman yleiskatsauksen saaresta, ja hän ystävällisesti antoikin minulle matkareseptin. Siinä oli mainittu saaren tärkeimmät kaupungit ja niiden hienoimmat hotellit, mutta yksityiskohtaisia tietoja en saanut mistään paikasta.

Keskustelussamme kävi näet selville, että vaikka hän oli koko ikänsä asunut Jaavalla, ei hän tuntenut kotimaataan kuin noin kolmen peninkulman säteellä. Aivan ihmeenä kerrottiin, että hänen poikansa oli matkustanut läpi Jaavan vuosi aikaisemmin. Tästä matkasta oli Batavian hienoimmissa seurapiireissä riittänyt puheenaihetta koko vuodeksi, siitä oli kirjoitettu sanomalehdissä, ja asiasta oli pidetty enemmän ääntä kuin Euroopassa koskaan Nobilen lennosta.

Sivumennen mainitsen kuitenkin, että Jaavan saari on kaikkiaan vähän päälle tuhannen kilometriä pitkä, muistaakseni ei täyttä 1,100 km, joka pituus vastaa suunnilleen matkaa Helsingistä Sodankylään. Onhan se pitkänpuoleinen matka meikäläisissäkin oloissa, mutta ei sitä ainakaan ihmeenä pidetä, eikä sellaisen matkan tekijää juhlita vuosikaupalla.

Joskin ainakin tuntemani jaavalaiset ovat näin matkailuhaluttomia, tapaa näillä saarilla runsaasti henkilöitä, jotka elävät matkustamisella ja riekuilemisella — kuten minäkin. He ovat sirkusihmisiä, ja heidän ammattinsa näyttää täällä päiväntasaajan seuduilla menettelevän erinomaisesti. Missään käymässäni maanääressä en ole nähnyt sirkuselämän niin kukoistavan kuin hollantilaisilla Itä-Intian saarilla. Myös Kiinassa kuulutaan sirkuksia suosittavan ja Amerikan humpuukivaltioita en vielä tunne, mutta jo nämäkin näkemäni löivät minut hämmästyksellä.

Jaavan malajilainen ja kiinalainen väestö on uskollista sirkusyleisöä, ja siksipä siellä kaikenlainen humpuuki menestyykin. Samaa näytöstä käydään katsomassa useana iltana, ja sirkustirehtöörit keräävät mynttejä kokoon, mutta kun sirkuksia on useita samanaikaisesti kaupungissaan, ei väkeä riitä kaikkiin, ja niinpä ne eivät voi pitää kunnollisia "taiteilijoita", ja esitykset ovatkin sitten usein vallan ala-arvoisia.