Part 3

Tämän viimeisen väitteen tiesin kyllä liioitelluksi ja perättömäksi, sillä Taj Mahalin temppeliä Agrassa ei sivuuta mikään käsin rakennettu muistomerkki kyseessäolevalla alueella. Mutta kieltämättä täytyy sanoa, että ensikerran Borobudurin nähdessään kulkija vaistomaisesti seisahtuu sitä katselemaan, ja taas nousee mieleen tuo niin usein toistunut kysymys: mitkä merkilliset voimat ovat saattaneet ihmiset keskelle rauhallisia viljelyksiä kohottamaan tuollaisen mahdottoman kivikolossin, joka ei oikeastaan ole temppeli eikä hautapatsas, onhan vain jonkunmoinen voimannäyte aikalaisiltaan. Sillä kun sitten lähemmin tarkastelee tätä monumenttia, ei siinä huomaa mitään muuta kuin itsetiedotonta ylöspäinpyrkimistä. Kivikerros toisensa päälle vain, aina yhä korkeammalle, ja päämäärinä näyttää olleen yksinomaan yhtenäisen yleiskuvan aikaansaaminen. Sillä katselipa tätä kivirykelmää miltä puolen tahansa, aina muodostavat sen ääriviivat säännöllisen ympyränkaaren.

Koko rakennuksen peruskuviona on neliö, jonka sivuilla olevat ulokkeet muodostavat siitä sitten jonkunlaisen monikulmion. Näin kohoaa se kuusi kerrosta, joka kerrokseltaan yhä kaveten; sitten saavat kerrokset ympyrän muodon, jollaisia on kolme päällekkäin, ja kaiken huippuna on suuri, kellonmuotoinen laite. Siis verrattain yksinkertaisesti kokoonpantu rakennus. Mutta kun alkaa kiertää eri kerroksien käytäviä, löytää sieltä tosiaan sellaista, mitä British-Indiassa ei tavannut. Jokaisen terrassin seinä on koristettu kiveen hakatuilla korkokuvilla, mutta ne eivät ole sellaisia kuin esimerkiksi kaikille tutut egyptiläiset piirrokset, jäykkäpiirteisiä ja saman kaavan mukaan laadittuja. Näissä on jokaisessa elämää, ne ovat luonnollisia, ja vaikka ihmisiä on kymmenittäin kuvattu samaan asentoon, on jokaisella kuitenkin oma ilmeensä ja erikoisuutensa, joka eroittaa sen muista. Niin on myös jalopeura jalopeuran näköinen, elefantti elefantin näköinen, — ja sen kärsäkin kaartuu niin luonnollisen kauniisti, että tekisi mieli tarttua siihen käsin. Kaikki nämä korkokuvat esittävät tapauksia Buddhan elämästä sekä havitteluja tulevaisen elämän ihanuuksista ja vaivoista. Osa niistä on vielä vallan selvittämättä, sillä kuvia valaisevat kirjoitukset ovat jollain tähän saakka tuntemattomalla sanskriitin murteella — seikka, joka osoittaa, että asianomainen taiteilija on ollut joko hindu tai sitten tullut vielä kauempaa, Tibetistä.

Terrassien joka sivulla on seinässä syvennys, ja siinä luonnollisenkokoinen Buddhan kuva. Kaikkiaan karttuu tällaisia kuvia koko rakennuksessa vähän päälle 400. Sellaisia pieniä Buddhan kuvia, markkinatavaraa, joita Rangoonin Suuressa pagodassa oli tuhansittain, ei täällä tapaa ollenkaan. Mutta sensijaan, että burmalaiset kuvat olivat järjestään hiukan kömpelöjä, huomaa näissä taas enemmän taiteellista makua, joskin jalat ovat vedetyt ristiin tavalla, joka ei ole kenellekään kuolevaiselle mahdollista, — eikä ollut luultavasti Buddhallekaan. Kun buddhalaisten yliherruus vuonna 925 ajanlaskumme mukaan sortui Keski-Javassa ja muhamettilaiset ottivat vallan käsiinsä, hävittivät nämä uudet isännät kaiken, mikä muistutti buddhalaisuutta. Kaukana rannikosta ja liikepaikoista sekä vuortenvälisessä piilopaikassaan sijaiten säilyi Borobudur kuitenkin viimeiseksi, ja tätä kallista aarrettaan säästääkseen peittivät buddhalaiset papit sen kokonaan mullalla ja istuttivat puita pitkin näin syntyneen kummun rinteitä. Kuusisataa vuotta pysyi muistomerkki täten haudattuna — vaikkakin perimätieto tiesi sen olemassaolosta — kunnes Napoleonin aikana, jolloin englantilaiset omistivat saaren, silloinen kuvernööri keksi sen ja antoi puhdistaa mullasta. Työ jäi kuitenkin kesken, ja vasta hollantilaisten aikana se saatettiin nykyiseen asuunsa.

Rakennuksen perustamisaikaa ei tiedetä, mutta korkokuvien selitysten arvellaan olevan vuosikymmeneltä 850 e.Kr. Tuntuu tosiaan merkilliseltä, että vaikka Jaavaa ovat tärisyttäneet niinhyvin tulivuorenpurkaukset kuin maanjäristykset, ei tämän korkean kivirykelmän liitoksissa huomaa hajoamisen merkkejä kuin harvoissa paikoin aivan ylimmillä terrasseilla.

Jaava on tuliperäinen maa. Olen laskenut siellä olevan 203 tulivuorta, mutta saattaa niitä olla enemmänkin. Kaksikymmentä on vielä käryämässä, ja omituisin niistä, mitä minä näin, on mielestäni Bromo-vuori Itä-Jaavassa.

Jo matka sinne Pasoeroeanin kaupungista — joka matka on viisainta tehdä ratsain, sillä ratsuja on halvalla aina vuokrattavissa, ja silloin ei ole riippuvainen teistä — on kulkemisen arvoinen. Tie johtaa ensin laajojen maissivainioiden halki, ja sukeltautuu sitten cuasuarinametsään, jossa ääretön parvi apinoita on vastassa. Ne olivat niin kesyjä, että kun heittelin niille leivänpalasia tielle, muutamat hyppäsivät hevosen selkään vaatimaan lisää. Yksi oli niin ahmatti, että otti palavan sikaarinpätkän kädestäni ja pisti sen sellaisenaan poskipussiinsa, vaikka minä kielsin. Taisi se kuitenkin hiukan polttaa, koska hetken koetteli leukapieliään, mutta pois sitä ei otettu.

Tie kohosi koko matkan kohti ympäröiviä vuoria, joiden rinteillä olevat alkuasukkaiden majat näyttivät pääskysenpesiltä. Mitä mahdottomampiin paikkoihin niitä olikin rakennettu. Sitten loppui metsä, ja eteen aukeni laaja kenttä, kuten alppiniitty. Nyt oli kuiva aika, ja useimmat kasvit olivat jo kukkineet, mutta vieläkin nautti silmä kentän väririkkaudesta. Sanovat, että sadeaikana väriloisto siellä on verraton.

Yhä jyrkemmin nousi tie, ilma muuttui oikein siedettäväksi ja taas tuli metsä eteen. Täällä olivat tientekijät valmistaneet matkailijalle yllätyksen. Tie johti näet jyrkänteelle, josta silmää kohtasi mitä ihmeellisin näky. Syvällä alhaalla laaksossa — mitattu korkeus 1000 jalkaa — oli laaja hiekkakenttä, pituudeltaan kahdeksan ja leveydeltään viisi kilometriä. Keskeltä hiekkakenttää kohosi kartiomainen vuori, jonka kraatterista pursui tyyneen ilmaan sankka, valkoinen höyrypilvi leviten hitaasti taivaalle. Siinä oli Bromo-tulivuori. Vuoren rinteet olivat hyvin säännöllisesti poimuuntuneet, ja koko vuori alkoi niin jyrkästi sileästä hiekkakentästä, että näytti siltä kuin voisi sen nostaa siitä pois ja siirtää toiseen paikkaan. — Se oli näköala, jota kannatti katsella.

Päästäkseen hiekkakentälle täytyi laskeutua alas satulasta, sillä sinne johtava polku oli paikoin aivan äkkijyrkkä. Mutta sitä tasaisempi oli sitten hiekkakenttä. Se oli niin sileä kuin biljaardipöytä, ei pienintäkään kuhmua tai syvennystä missään, jotta tuntui vallan uskomattomalta, ettei siinä olisi ihmiskäsi ollut mukana tasoittelemassa.

Kraatterin juurelle jätin hevosen ja läksin nousemaan erästä syvännettä pitkin johtavaa polkua myöten huipulle. Taas tuli mieleeni lause, että pitäisi katsella vuoria alhaalta, kirkkoja ulkoa ja ravintoloita sisältä, sillä suuta tuppasi kuivamaan. Mutta kyllä kiipeäminen vaivan maksoikin. Säännöllisempää ja sileäseinäisempää kraatteria en vielä ole nähnyt. Sen syvyys oli runsaasti 150 metriä, pohjalta kohosi tupruten sakea höyrypilvi ja alhaalla olevista seinän halkeamista kuului kohina kuin äärettömän suuresta höyrykattilasta.

Olin saapunut tulivuorelle otolliseen aikaan, jolloin se purki ilmoille sisuaan. Sillä on näet myös vuoksi- ja luodeaikansa ja saattaa kulua viikkoja, ettei kraatterista nouse kuin tuskin havaittava usva, ja silloin ovat halkeamat kraatterin seinissä kuin mustia luolan aukkoja.

Päivän kuumin aika oli käsissä, ja hevonen kuopi levottomana maata palatessani kraatterilta, sillä silläkin oli jano. En ruvennut hakemaan vesipaikkaa, vaan karautin poikki hiekkakentän tielle ja sitten laskettelin täyttä ravia kohti apinametsää.

BATAVIASSA.

"Idän kaupunkien kuningattaren" nimellä oli Batavia tunnettu yli koko Itämaiden noin 200 vuotta sitten. Mutta paikka oli epäterveellinen eurooppalaisille, he siirtyivät vähitellen ylemmäs, sinne, missä nykyinen Batavia on. Aika ja maanjäristykset runtelivat sitä, ettei vanhasta Bataviasta ole enää paljonkaan jälellä. Sen kuudesta kirkosta on vielä yksi pystyssä, vanha portugalilainen, toiset ovat sortuneet.

Itse kaupunki on varsin hauskan näköinen. Useiden mutkittelevien kanavien varsille rakennetut hollantilaismalliset talot ulottuvat aivan vesirajaan ja toisinaan vähän matkaa yli kanavankin, niitten takana kohoaa tuuhealatvaisia palmuja ja muita istutuksia; pihat ovat perin pienet, mutta kodikkaat, ja aamusta iltaan pulikoi kanavien savisessa vedessä niin aikuisia kuin lapsia.

Mutta Vanhalla Batavialla on tarjottavana myös mielenkiintoisia historiallisia nähtävyyksiä. Muurin harjalla näkee kulkija rautapiikkiin isketyn valkoiseksi kalvenneen ihmisen pääkallon ja sen alla muurissa kirjoituksen:

"Pieter Erberveldin innoittavan muiston takia älköön tälle paikalle nyt taikka koskaan istutettako tai rakennettako mitään. Batavia, 14 huhtik. 1722." Juttu on seuraava:

Pieter Erberveld oli puoliverinen — isä eurooppalainen, äiti jaavalainen — ja peri isältään suuren omaisuuden. Vuonna 1721 väitetään hänen perustaneen alkuasukkaiden kanssa salaliiton, jonka päämääränä oli murhata kaikki eurooppalaiset ja asettaa hänet kaupungin hallitsijaksi. Kenraalikuvernööri Zwaardecroon sai asiasta kuitenkin tietää — joku alkuasukastyttö olisi muka ilmiantanut salaliiton - ja hän vangitutti salaliittolaiset, jotka telotettiin. Pieter Erberveld revittiin hevosilla neljäksi kappaleeksi, ja pää pantiin piikkiin muurinharjalle toisille pelotukseksi.

Jälestäpäin ovat historioitsijat kuitenkin väittäneet, että Pieter Erberveld ei olisikaan ollut syyllinen rikokseen, vaan joutui hän kenraalikuvernöörin henkilökohtaisen vihan uhriksi, koska tämä himoitsi hänen omaisuuttaan. Todistamatta kai on asia jäänyt, sillä muurinharjalla rautapiikissä on vielä Erberveldin pääkallo, ja — sattumastako — muutamankymmenen metrin päässä muurista saman kenraalikuvernöörin hautapatsas. Niin että lähekkäin ovat riitapuolien maalliset jäännökset joutuneet. Kylläkai siellä toisella puolen sopivat asiansakin. Mutta luulen vain, että jos vielä hyvin kauan pitävät sitä Pieterin päätä, siellä muurilla, niin hän — jos nimittäin oli syyllinen — saa vielä korkealta paikaltaan katsella suunnitelmansa toteutuvan — ainakin osittain.

Toinen Vanhan Batavian merkillisyyksistä on niin kutsuttu "pyhä kanuuna". Sen synnystä kulkee monenlaisia tarinoita kansan keskuudessa. Erään kertomuksen mukaan olisivat alkuasukkaat vallanneet sen Itäintian Komppanian ensimmäiseltä kenraalikuvernööriltä tämän taistellessa heitä vastaan. Mitään varmuutta ei näihin kertomuksiin ole saatu, ja tykki itse puolestaan sanoo perärenkaassaan, että "ex me ipsa renata sum" eli "itsestäni olen syntynyt." — Tykki on jykevää kaliiperia, ja sen perä muovailtu nyrkin muotoiseksi, jossa peukalo on pistetty etu- ja keskisormen väliin.

Tykin kuuluisuus johtuu seuraavasta tarinasta: Erään alkuasukaspäällikön avioliitto oli lapseton, eivätkä epäjumalat auttaneet hartaista rukouksista huolimatta. Kerran sitten sattui päällikön rouva istumaan tälle tykille — ja tuli siunatuksi. Siitä lähtien ovat alkuasukkaat pitäneet kanuunaa pyhänä, ja juhlapäivinä tuovat he sille uhrilahjoja, kuten kukkia, paperisia päivänvarjoja y.m., niin että se miltei peittyy lahjojen paljouteen. Nytkin oli sen kahden puolen paperikukkia aivan paksunaan. — Mutta eivät ainoastaan alkuasukkaat, vaan myöskin valkoihoiset naiset uskovat tykin ihmeitätekevään voimaan. Eräs kahvilanomistajatar kertoi heidänkin käyvän siellä lahjoineen yhtä hartaasti kuin alkuasukkaiden.

Toinenkin tarina liittyy tähän tykkiin. Bantamin piirikunnassa Länsi-Jaavalla on toinen samanlainen tykki. Se on miehille erikoisen pyhä kapine, ja he kantavat lahjojaan sen ympärille. On nimittäin ennustettu, että se, joka saattaa nämä kaksi tykkiä yhteen paikkaan, kaataa Hollannin mahdin Jaavalla ja vapauttaa alkuasukkaat vieraasta ikeestä. — Sitä minä vain ihmettelen, ettei kukaan ole valjastanut härkiä tykin eteen ja kulettanut sitä Bataviaan, — siinähän olisi kuninkaanpaikka heti tiedossa.

Nykyinen, uusi Batavia on mahdottoman laaja, sillä maanjäristyksien takia kaikki talot ovat yksikerroksisia. Siinäkin hotellissa, jossa asuin, oli 8 eri rakennusta, ja tämä yksi hotelli otti niinmuodoin jo melkoisen maa-alan haltuunsa. Mutta kulkuneuvot ovat myös hyvät. Juna kulkee — pitkin katuja — läpi kaupungin joka kymmenes minuutti, ja taksat ovat halvat. Sitten on raitioteitä, autobusseja ja tavallisia autoja tuhkatiheään. Ja batavialaiset ovat jo niin tottuneet näihin pitkiin matkoihin, ettei 10 km. matka tunnu heistä miltään. Sitäpaitsi miltei kaikilla eurooppalaisilla on omat autot, joten, he ovat matkoista riippumattomia. Kadut ovat Bataviassa erinomaisen hyvät, kuten yleensä näissä etelän kaupungeissa, mutta katukäytäviä ei ole ollenkaan — tai jos on, ei siinä mahdu kävelemään, sillä se on niin kapea — ja tehtykin vain näön vuoksi.

Erikoisen viehätyksen Batavialle antavat kanavat, joita risteilee pitkin kaupunkia. Ne ovat batavialaisten elämä, ja niissä he pulikoivat päivät päästään. Siellä pestään pyykit, siellä kalastetaan heittoverkoilla, ja niitten varsilla vietetään kaikki joutilas aika. Muita huvimatkoja ei alkuasukas kaipaakaan.

Vaikkei minua kukaan sinne kehoittanutkaan, niin sanon kuitenkin omasta puolestani, että minä en ainakaan ilman pakkoa menisi niihin kanaviin uimaan, sillä eräässäkin paikassa, sulkulaitteen yläpuolella, jossa vesi oli vallan seisovaa, oli uinti täydessä käynnissä, vaikka vedenpinnalla uiskenteli kaksi mätänevää kananraatoa ynnä paljon muuta sellaista, josta ei enää saanut selkoa, mitä se oli ollut.

Erikoinen nähtävyys on myös akvarium. Se on mitä monipuolisimmin varustettu, ja siellä saa nähdä lajirikkaan kokoelman ihmeellisen värisiä ja muotoisia etelämeren kaloja ja merenpohjaeläimiä. En niistä tuntenut kuin pari yksilöä, niin outoja kaikki olivat, eikä tarkoituksenkaan ole ryhtyä niitä selostamaan, mutta sen sanon kuitenkin, että oli siellä ahvenenkin näköinen kala.

Kiinalaisten paljous Bataviassa ihmetyttää. Niitä näkee joka paikassa, heidän kauppojaan on joka nurkassa, ja he myyvät halvalla. Siellä on useita rikkaita kiinalaisia, miljonäärejäkin, ja he auttavat yhä uusia jalkeille. Suurin osa Batavian kaupasta lieneekin jo kiinalaisten käsissä.

Suomella on myös konsuli siellä. Hän asuu Mentengin huvilakaupungissa, kymmenisen kilometriä Bataviasta. Sieltä löysin konsulaatin kilven hauskan huvilan seinästä ja sinne menin lukemaan suomalaisia sanomalehtiä.

Konsuli on perin innostunut Suomesta, vaikkei ole koskaan siellä ollut ja sanoi, että tekisi mielellään reklaamia Suomen hyväksi Jaavalla, mutta ei ole materiaalia, ainehistoa. Sanoi usean kyllä luvanneen lähettää valokuvia ja saksan- tai englanninkielisiä kirjoituksia, jotka hän sitten kääntäisi hollanninkielelle ja julkaisisi, mutta lupauksiin ovat kaikki jääneet. Senjälkeen kun sai konsulaatin kilven ja lipun, ei ole Suomesta kuulunut mitään. Pyysin häneltä sitten suomalaisia sanomalehtiä, mutta niitä ei ollut. Konsuli sanoi, että kun hän ei ymmärrä suomea, ei hän ole viitsinyt tilata lehtiäkään.

Tämä oli minulle melkoinen pettymys, mutta ymmärsin varsin hyvin, ettei hän halunnut tilata lehtiä, joita ei ymmärrä. Palkkaahan hänellä ei ollut penniäkään enempää kuin edustusrahojakaan; se on vain sellainen kunniavirka, jossa itse saa kustantaa edustukset, konttorihuoneen ja mitä muuta aina tarvitaan.

Olisikohan liikaa, jos hallituksen puolesta tällaisille palkattomille konsuleille lähetettäisiin ilmaiseksi joku suomalainen sanomalehti ja kuvalehti. He tuntisivat silloin olevansa niinkuin vakituisessa kanssakäymisessä maan kanssa, jota he edustavat, ja näkisivät, että heitä muistetaan muulloinkin eikä vain silloin kun heille lähetetään kilpi, lippu ja valtakirja. Ja silloin saisi kuukausia maailmankolkkia kiertänyt kulkijakin konsulaatissa poiketessaan vilkaista kotimaan uutisia.

JAAVALAISIA LIIKKEITÄ JA VIRASTOJA.

Olen aikaisemmin kertonut siitä, miten eurooppalaisen on vaikeata saada paikkaa tai hankkia liikesuhteita hollantilaisessa Intiassa. Tiedustelin konsuliltamme, jonka arvelin tuntevan kaikki sikäläiset mahdollisuudet, usean eri tavaralajin vientimahdollisuuksia Suomeen, mutta hän väitti, että ostajalla itsellään täytyy olla täällä mukanaan käteistä kapitaalia ainakin kaksi miljoonaa markkaa, silloin voi jotain tehdä. Sellainen muualla maailmassa yleisesti käytetty tapa, että myyjä toimittaa sovitun tavaran laivaan, josta ostaja tiedon saatuaan suorittaa hinnan pankin välityksellä, ei täällä kuulemma menettele ollenkaan. Täytyy itse ostaa ja itse lähettää, silloin voi ansaita.

En tiedä, ovatko täkäläiset sitten niin epäluottavaisia ja epäluotettavia, kuten muuan sourabajalainen minulle kertoi, ettei vallan rehellinen peli onnistu eikä kannata.

Ainakin erinäisissä liikkeissä näytti vallitsevan melkoinen hämäännys, vai johtuiko se sitten tahdonpuutteesta ja tietämättömyydestä. Esimerkiksi suurimman laivayhtiön "Koninklijke Paketvaart Maatschappij" konttoreissa. Sen pääkonttori on Bataviassa, ja jo kuukautta ennen Austraalian-laivan lähtöä menin sieltä tilaamaan itselleni matkalipun ja tiedustelin toisen luokan hintaa.

Kaksi herraa tarkasteli kotvan papereitaan ja vastasivat:

"Ei ole yhtään vapaata paikkaa."

"Eikö ensimmäisessäkään?"

"Ei, on aivan mahdotonta."

"Antakaa sitten yksi kolmannen luokan lippu."

"Ei siinä olekaan kolmatta luokkaa", sanoi halveksuvasti tärkeämmän näköinen herroista.

Kerjäsin päästä mukaan kansimatkustajana, jos sellaista luokkaa olisi, mutta virkamies melkein suuttui sellaisesta ehdotuksestakin.

Viikkoa ennen laivan lähtöä satuin Sourabajassa kulkemaan saman yhtiön sikäläisen haarakonttorin ohi ja poikkesin sinnekin vielä kysymään, sattuisiko olemaan yhtään vapaata paikkaa. Ja niitähän oli paljonkin. Toinen luokka oli myyty loppuun, mutta ensimmäisessä ja kolmannessa oli tilaa vielä runsaasti. Ostin lipun kolmanteen luokkaan ja sain paikan erääseen kahdenkymmenenkuuden hengen hyttiin. Sitä väenpaljoutta konttorissa kyllä vähän minulle pelottelivat, mutta sanoin ennenkin asuneeni kasarmissa.

Kun sitten läksimme matkalle ja löysin hyttini, ei siellä ollut kuin kaksi matkustajaa. Kolmisin saimme pitää hallussamme koko suuren hytin tuolla 15-päiväisellä matkalla; ja minä kun olisin tilanahtauden takia jäänyt pois matkasta, jos heti uskoin laivayhtiön pääkonttorin ilmoitusta.

Tällä kertaa ei tullut sellaista kahnausta kuin aikaisemmin Singaporesta lähtiessäni eräällä toisella saman yhtiön laivalla. Olin ostanut matkatoimistosta toisen luokan paikan ja maksanut siitä taksanmukaiset 43 guilderiä. Konttorissa käskivät mennä laivan purserin puheille, hän osoittaisi minulle sitten hytin, ja niin teinkin.

Purseri kuitenkin tiukkasi minulta hytin numeroa, mutta selitin juuri häneltä tulleeni sitä pyytämään. Hän sanoi, että toisessa luokassa ei ole yhtään vapaata paikkaa, ainoastaan ensimmäisessä, mutta lisämaksua vastaan. Toinen purseri seisoi vieressä ja sanoi, että kyllä paikkoja vielä on toisessakin, mutta ensimmäinen purseri työnsi hänet syrjään sanoen itsekin hoitavansa tämän asian. En luvannut maksaa enää mitään ja pyysin saada matkustaa kolmannessa luokassa toisen luokan hinnalla. Mutta ei, hän tahtoi nyt järjestää asian omalla tavallaan. Minä käskin kulin viedä tavarani laiturille ja läksin pois. Purseri tuli vielä laivan portaille jälessäni, mutta minä sanoin, etten matkusta tällä laivalla enää ollenkaan ja jäin odottamaan seuraavaa laivaa.

Virastoissa, sen vähän kuin niissä jouduin käymään, oli sentään havaitakseni toisenlainen järjestys.

Jokaisen Hollannin Intiaan saapujan tulee suorittaa 100 guilderiä maihinnousurahoja, ja peritään summa jo laivassa. Jos poistuu maasta, ennenkuin kuusi kuukautta on kulunut, saa rahansa takaisin, muussa tapauksessa jää se valtiolle.

Näin mekin maksoimme veromme, ja sitten piti mennä n.s. siirtolaistoimistoon kaukana satama-altaan toisella puolen. Olin ainoa ulkolainen toisessa luokassa, joka jäin Bataviaan. Kolmannen luokan matkustajia oli paljon, enimmäkseen kiinalaisia, heidän tavaroittensa tarkastus kesti kauan, ja heidät vietiin toimistoon proomulla. Minun tavaroitani ei ihmeekseni tarkastettu ollenkaan, vaikka olin kuullut, että tulli täällä olisi ankara. Myöhemmin kuulin turisteja kohdeltavan hyvin suopeasti tullissa ja tarkastuksen supistuvan vain liituviivan vetämiseen kapsäkinsyrjään.

Nyt hankki se laivassa käynyt rahojen nostaja minulle ponin ja antoi poliisin oppaakseni siirtolaistoimistoon. Poliisi seurasi polkupyörällä heti jälessäni, joten kulkumme aamutyhjillä kaduilla oli komeaa. Siirtolaistoimistossa hallitsi virallisen näköinen herra, siellä tapahtui passintarkastus, ja siellä otettiin kaikki tarpeelliset tiedot miehestä, kysyttiin muun muassa, missä hotellissa aion asua. Minulle oli laivassa erästä ehdotettu, ja ilmoitinkin sen, mutta tarkastaja sanoi tietävänsä paremman, koska tämä mainitsemani hotelli oli kiinalainen. Ilmoitin, mitä aion maksaa huoneesta, ja nyt alkoi hän soitella puhelimella. Kolmesta paikasta tiedusteltiin hintoja, mutta kaikissa oli kallista. Lopuksi soitti hän siihen tietämääni kiinalaiseen hotelliin, ja sieltä sain haluamallani hinnalla huoneen.

Sitten arveli hän, että lienee parasta, jos saan heti maksamani maihinnousurahat takaisin, koska lähtiessäni Intiasta säästyisin paljolta vaivannäöltä niitä periessäni. Kiitin tarjouksesta, ja hän soitti heti poliisipäällikölle, jolle tällaiset asiat kuuluvat. Sain heti kutsun tulla sinne.

Minulle hankittiin taas auto, ja kuskille annettiin määräys minne ajaa. Hetkisen keskusteltuamme poliisipäällikön kanssa sain 100 guilderiäni takaisin sekä oleskelulupatodistuksen, joka piti kysyttäessä näyttää ja poislähtiessä antaa takaisin. Kukaan ei sitä koskaan kuitenkaan kysynyt, ja taskussani se on vieläkin.

Näin olin siis näiden viranomaisten avustuksella säästynyt paljosta vaivasta, joka aina aiheutuu matkustajalle vieraaseen maahan tullessa.

Eräässä toisessa virastossa ei minua onnestanut yhtä hyvin. Suomen konsuli Bataviassa kehoitti Djockjan ohi matkustaessani poikkeamaan sulttaanin linnassa, sillä se on kuuluisa nähtävyys. Sinne voi saada pääsyn joka perjantaina, mutta lupa on henkilökohtaisesti haettava residentiltä, joka on korkein herra ja määrää yli sulttaaninkin. Koska konsuli oli henkilökohtainen tuttava residentin kanssa, antoi hän mukaani residentille ojennettavan kirjallisen suosituksen.

Kun matkani sopi torstaiaamuna kulkemaan Djockjan kautta, pysähdyinkin sinne siksi päiväksi ja menin puolenpäivän korvissa residentin virastoon pyytämään pääsylupaa palatsiin. Ensin kysyin ovenvartijalta, ja hän osoitti minut eräälle ovelle. Huoneessa istui kaksi herraa, joten tiedustelin, kumpiko heistä on residentti. Ei ollut kumpikaan, vaan minut neuvottiin toiseen huoneeseen, jossa tapasin tukevanpuoleisen naiskirjurin. Hän selitti, ettei tämä ole residentin istuntopaikka ollenkaan, ja saattoi minut portaille, josta kädellään osoitti viistoon puiston yli näkyvälle, valkoiselle kivitalolle, muita komeammalle.

Siellä kuulin, että tämä on postikonttori. Kysyin, olisiko residentti siellä edes käymäsiltään, vaan ei ollut. Neuvoivat menemään residentin asuntoon, joka sijaitsee lähellä virastoa. Poliisi tuli vielä näyttämään kadunnurkkaan saakka, mistä ovesta pitää mennä sisään.

Residenttiä en tavannut kotonaan, vaan sanottiin hänen olevan virastossa, jonne ovenvahdin pyysin minua saattamaan, että varmasti tulisin oikeaan paikkaan. Hän saattoi minut samaan paikkaan, jossa kaikkein ensiksi olin käynyt, ja kiertokäyntiä jatkui ovelta ovelle, mutta tuloksetta. Lopulta joku adjutantti tiesi ilmoittaa, että residentti tulee viiden minuutin kuluttua allekirjoittamaan muutamia asiakirjoja, ja jos haluan odottaa, voin istua siellä. Sanoin odottavani ja jäin istumaan osoitettuun huoneeseen.

Istuin ainakin puolen tuntia, mutta sitten jo pitkästyin ja menin käytävään katsomaan. Koko virkakunta oli lähdössä päivälliselle, sillä kello oli 1. Kysyin eräältä, eikö residentti tulekaan.

"Kyllä hän oli täällä, mutta lähti 10 minuuttia sitten."

Tiedustelin, miksei minulle ilmoitettu mitään hänen saapumisestaan, vaan annettiin istua siellä yksinäisessä huoneessa, mutta tämä mies ei tiennyt mitään koko asiasta. Etsin käsiini sitä, joka oli minua kehoittanut odottamaan, mutta hän oli jo mennyt ruualle.

Niin minua harmitti, että hiki tippui. Nyt jäi sulttaanin palatsi näkemättä, sillä residentti ei miehen tietämän mukaan enää tule virastoon sinä päivänä, — ja tuskinpa olisin uutta tapaamisyritystäkään enää viitsinyt tehdä. Otin ensimmäisen ponin ja lönkyttelin kuumuudesta miltei hehkuvaa asfalttia myöten takaisin hotelliini.

En kuitenkaan ole tarvinnut katua, etten saanut tehdä residentin ja sulttaanin tuttavuutta. Istuin päivällisen jälkeen huoneeni pihalle antavassa pilttuussa, jonkalainen kuuluu joka huoneeseen, ollen osa koko rakennuksen pituisesta kuistista, ja viereisistään vain niin korkealla lautaseinällä erotettu, ettei näe yli naapurin puolelle. Kaksi mukavaa korituolia, joissa voi maata, sekä pöytä kuuluu joka kuistiin, ja siellä on päivähelteellä viileämpi lojua kuin tukahuttavassa huoneessa.

Kuistilleni tuli pituiseni mies ja alkoi jutella kuin vanhalle tuttavalle. Olimme päivällisellä istuneet vierekkäisissä pöydissä. Hän kysyi, mitä minä kirjoitan, ja minä taas puolestani tiedustelin hänen vointiaan ja edesottamisiaan. Hän kertoi omistavansa eläinsirkuksen, joka paraikaa näyttelee Bandoengissa. Hän itse on tullut vain järjestelemään uusia näyttelypaikkoja, kun lähtee huomenna Sumatralle käärmeenpyydystykseen. Siellä tehdään paraikaa uusia maanteitä, ja töitä johtava insinööri on ilmoittanut niillä main liikkuvan runsaasti käärmeitä. Sentakia olikin hän hankkinut mukaansa erään taitavan käärmeenpyydystäjän ja kesyttäjän, entisen eläintarhanhoitajan, joka jo viikko sitten lähti Sumatralle hankkimaan alkuasukkaita apumiehiksi jahdilla sekä rakentamaan pyydyksiä.

Innostuin asiasta ja pyysin saada seurata mukana. Sanoin, ettei minulla kyllä ole kivääriä eikä muutakaan ampuma-asetta ja kysyin, eikö hän tietäisi, mistä saisin lainata, mutta hän sanoi, ettei siellä kivääriä käytetä, sillä he tarvitsevat vain eläviä käärmeitä. Vaikka — lisäsi hän — voisihan sellainen hätävarjelukseksi olla hyvä olemassa, mutta hän ei tunne näitä tämän puolen ihmisiä, kun on aivan outo paikkakunnalla. — Päätin lähteä ilman kivääriä; ei suinkaan se käärme nyt minua ensimäiseksi syö.

Sovimme, että aamulla lähdemme ensimäisellä junalla Bataviaan, jossa huomenna vielä kerkiämme Sumatran laivaan.

* * * * *

Jo Burmassa ja Malajalla olin ihmetellyt kiinalaista vaikutusta ja heidän levenemistään, mutta vasta Sundasaarilla menivät kaikki entiset maantietoni sekaisin. Olin luullut tapaavani siellä malajilaisia ja hollantilaisia, mutta missä vähänkin liikettä oli viljemmälti, siellä vallitsivat myös kiinalaiset markkinoita, — järjestään joka alalla. Heitä vilisee joka paikassa, he ovat kaikki sukua toisilleen kuin Simolan porsaat, ja he ovat kaikissa asioissa yhteistoiminnassa.

Syyt tähän ovat monetkin, juttu on perin tärkeä poliittinen kysymys, enkä sitä kykene selvittämään kuin muutamalla esimerkillä.

Tapa vaatii, että eurooppalaisen liikemiehen tulee elää kolonioissa hienosti, voidakseen ylimalkaan oleskella siellä; minkäänlainen "keskisääty" ei tule kysymykseen, vaan aina on esiinnyttävä korkeimman luokan vaatimusten mukaan. Niinollen, jos esimerkiksi jonkun onnistuu saada virka tai muu paikka 300 guilderin kuukausipalkalla, täytyy hänen elää, niinkuin saisi 500 guilderiä, ja 600 g:n (lähes 10,000 Smk:n) nauttijan menojen tulee nousta 900:aan guilderiin. Asunnon, ruuan ynnä muun esiintymisen suhteen on vaatimus ankara.

Jos saa luottaa erään sangen tunnetun sourabajalaisen kertomuksiin, ei vallan puhtailla papereilla Euroopasta tulijalla ole Hollannin Intiassa suuriakaan paikansaantimahdollisuuksia. En halua tässä hänen juttujaan toistaa, mutta niin hän vain väitti ja todisti myös väitöksensä useilla esimerkeillä, että päästäkseen täällä huomattavaan asemaan, täytyy olla istunut vankilassa jonkun aikaa ja sitäpaitsi tehdä esimerkiksi pankinryöstö.

Jos joku hyvillä aikomuksilla ja suosituksilla saapuu tänne Euroopasta ilman "tropiikkiansioita", on hänen aivan mahdotonta saada luottoa liikettään varten. Mutta menipäs kiinalainen pyytämään, niin heti lähti tavaraa kolmen kuukauden maksuajalla. Hän vuokraa katuviereltä muutaman neliömetrin suuruisen kaupan, myy käteisellä ja spekuleeraa rahoilla aina kolme kuukautta kerrallaan. Jos voittaa, niin maksaa, ja kaikki on hyvin, jos hän taas häviää, tekee hän vararikon ja menee seuraavalla viikolla toisen tukkukauppiaan luo pyytämään luottoa. Jos luotto kielletään, ilmoittavat kaikki kiinalaiset kundit, että he eivät osta enää mitään siltä tukkumyyjältä, ja hänen on pakko myöntyä.

Tuntunee kenties uskomattomalta, että heillä olisi näin hyvin järjestetty yhteistoiminta, mutta siitä on tuore esimerkki muuan kummitustaloksi kutsuttu keskeneräinen rakennus Blaoerankadun varrella Sourabajassa.

Eräs eurooppalainen yhtymä päätti rakentaa ensiluokkaisen hotellin sanotun kadun varrelle ja sai jo yhden rakennuksen miltei valmiiksi. Täällä kun ei kuitenkaan voi maanjäristyksien takia rakentaa kuin yksikerroksisia taloja, olisi yhtiön suunnitelman mukaan täytynyt hävittää joukko kiinalaiskioskeja katuviereltä, sillä kaikki hotelliin kuuluvat rakennukset vaativat koko korttelin. Siihen eivät kiinalaiset taas suostuneet, ja kun hotellin päärakennus oli jo niin valmiina, että siellä asuttiin ja tarjoiltiin ruokaa, alkoi siellä kummitella. Jokaisen sieltä pimeän aikaan poistuvan vaatteet töhriintyivät, niihin tuli joko savea tai muuta tuoksuvampaa ainetta. — Kiinalaiset vahtivat näet kaiket illat hotellin nurkissa ja heittelivät likaa sielläkävijäin vaatteille.

Eräs, jonka puku oli jo kolme kertaa liattu, päätti ottaa asiasta selvän ja kiersi pimeää muurin viertä hotellin edustalle. Kaksi töhrijää hän sai kiinni ja löi kummankin tiedottomaksi, mutta sai seuraavana päivänä kutsun tulla poliisilaitokseen, sillä toinen lyödyistä oli ollut — poliisi. Tutkittaessa kävi selville, että kiinalaiset olivat palkanneet tämän poliisinkin kummitusjoukkoonsa likaamaan ihmisten vaatteita.

Viranomaiset eivät puuttuneet millään tavoin asiaan, ja ihmiset rupesivat karttamaan hotellia. Muutamassa kuukaudessa se teki vararikon uhrattuaan jo siihen mennessä 78,000 guilderiä yritykseen. Rakennukset jäivät autioiksi, ja senjälkeen kiinalaiset valtasivat ne omiksi asunnoikseen.

Eurooppalaisen kauppiaan, jolla ei ole suuria pääomia käytettävänään, on vallan mahdotonta kilpailla kiinalaisen kanssa. Kun kiinalainen vuokraa kaksi metriä leveän kaupan katuviereltä, ei hän tarvitse mitään muuta asuntoa. Siinä hän asuu ja nukkuu koko perheineen. Hän syö äärettömän halvalla kiinalaisessa katuruokalassa, jonkalaisia ovat katuvieret täynnä. Kun hän rikastuu, ei hänen ole pakko muuttaa ulkonaisia elintapojaan. Hänellä saattaa olla loistoauto, jolla hän tekee huvimatkoja vuoristoon, mutta hän asuu yhä samassa putkassaan ja syö yhtä halvalla kadulta kuten ennenkin, sillä hän tietää, ettei hienoimmastakaan ravintolasta saa kymmenen kertaa kalliimmalla hinnalla suulleen soveliaampaa ravintoa. Hänen ei koskaan tarvitse pukeutua smokingiin tai frakkiin, sillä hän voi esiintyä joka paikassa samankuosisena.

Kun sitävastoin eurooppalainen perustaa kaupan tai muuten rupeaa harjoittamaan jotain liikettä, on ensimmäinen ehto, että hänen tulee asua hienosti, syödä hienosti ja juoda hienosti. Ei tule kysymykseenkään, että hän poikkeaisi kiinalaiseen katuravintolaan, hän menettäisi maineensa, kundinsa ja ystävänsä samana hetkenä. Hänen täytyy käyttää vain eurooppalaisia ravintoloita, joissa, mikäli olen huomannut, ei saa juuri kummempaa ruokaa kuin kiinalaisissakaan, mutta hinnat ovat korkeita. Samanlaista riisiä ja sitkeitä lihapalasia niissäkin tarjotaan kuin kiinalaisissa katuravintoloissa.