Part 5

Olin aina kuvitellut Jaavaa paratiisimaiseksi saareksi — jota se luonnoltaan epäilemättä onkin — mutta olin myös havitellut mielessäni, että sikäläinen väestö kaiken tämän luonnonrikkauden keskellä eläisi kadehdittavan ihanaa elämää sovussa ja rauhassa keskenään, kuten aikanaan esi-isäni Aatami, Eeva-vainaa ja käärme. Paratiisimainen tunnelmani särkyi kuitenkin jo ensinäkemältä, sillä kansallisuuksien sekamelska oli siellä suuri, ja yhteisymmärrys, rauhallisuus sekä hyvä tahto olivat kaukana. Jaava näyttää ainakin viimeaikoina muodostuneen jonkunlaiseksi keinotteluparatiisiksi, jossa jokainen yrittää pettää toistaan, itse kuitenkin useimmiten pettyen yrityksissään, ja senjälkeen jää sinne valkoihoiseksi basilliksi. Saksalaisia ja itävaltalaisia siellä tapasin runsaimmin, ja he toimivat kaikilla mahdollisilla aloilla käyttäen samoin kaikkia mahdollisia keinoja elatuksensa hankkimiseksi.

Joitakin vuosia sitten saapui Jaavalle joukko ruotsalaisia liikemiehiä erään rahayhtymän lähettäminä. Mukanaan oli heillä kahden miljoonan kruunun pääoma, ja tarkoituksenaan oli solmia kauppasuhteita sikäläisten tavaraintuottajain kanssa.

He solmivat kauppasuhteita, elivät hienosti, kuten suuren eurooppalaisen liikkeen edustajilta Jaavalla vaaditaankin, ja heitä kohdeltiin erittäin huomaavaisesti. He eivät kuitenkaan tunteneet jaavalaisia kauppatapoja, kuumuus ja muutamat muut seikat sekoittivat heidän älynsä, ja kahden vuoden kokemuksen jälkeen oli liikepääoma käytetty vallan tyystin, liike teki täydellisen romahduksen, eikä rahoittajille jäänyt edes prosenttiakaan yritykseen kiinnittämilleen miljoonille — muisto ainoasta; menetetyistä rahoista ja jaavalaiset liiketuttavat. Näin kertoi minulle eräs batavialainen tehtailija, ja mieleeni piirtyi synkkä kuva liike-elämän vaikeuksista — ainakin Jaavalla.

KÄÄRMEJAHTIIN SUMATRALLE.

Sumatra on aina viime aikoihin asti ollut lapsipuolen asemassa turistimaana. Sitä on pidetty jonkunlaisena vielä tutkimattomana erämaana, jossa matkailijalla ei ole mitään niistä mukavuuksista tai nähtävyyksistä, mitä esimerkiksi Jaava tarjoo. Ja kuitenkin on Sumatra rehevimpiä koko Itäintian saaristossa, sen luonto on suurenmoinen mahtavine vuorineen, kauniine kraatterijärvineen ja viidakkoineen, ja sellaisia näköaloja kuin Sumatralla, löytää muualta harvoin.

Nyttemmin on mielenkiinto kuitenkin herännyt Sumatraakin kohtaan, sillä saarihallituksen toimesta on kulkuyhteyksiä siellä huomattavasti parannettu sekä tehty suurenmoista reklaamia, jonka saari kyllä ansaitseekin. Rautateitä on siellä maan kokoon katsoen vielä verrattain vähän, mutta autotiet ovat erinomaisia. Milloin kulkevat ne alhaalla laaksoissa riisivainioitten liepeillä, milloin kiertelevät huimaavan korkeita, äkkijyrkkiä vuorenseinämiä, joilla kulku panee heikkohermoisen värisemään. Pitkin saaren länsirannikkoa kulkee näet luonnonnähtävyyksistään rikas, noin 1800 kilometriä pitkä vuorijono, "Sumatran Kordillierit", ulottuen muutamin paikoin aina meren rantaan ja pudoten siihen äkkijyrkästi. Vuorijono on täynnään sekä vanhoja että vielä toimivia kraattereita, kraatterijärviä ja mitä ihmeellisimpiä muodostumia matkailijan katseltavaksi.

On kyllä totta, että saaren itärannikko, jonka jokainen Malakan salmea kulkeva matkustaja ainakin osittain näkee, ei ole erittäin houkutteleva. Niillä paikoin, missä rannan voi laivasta havaita, on se yksitoikkoisen matalaa, kuin suota, ja kauan senjälkeen, kuin ranta on jo häipynyt näkyvistä, kohoavat merestä vielä alkuasukaskalastajien mereen paaluille rakentamat varastomajat, joka näky ei suinkaan houkuttele matkustajalaivaa antautumaan tuolle petolliselle särkkärannikolle. Mutta kyllä länsirannikko kauneudellaan sitten korvaakin itärannikon yksitoikkoisuuden.

Padang on länsirannikon pääpaikkoja, ja sen satamassa, Emmahavenissa nousimme sirkuksenomistaja Burtonin kanssa laivasta. Otimme auton ja jatkoimme saman tien matkaa eteläänpäin Indrapoeraan ehtiäksemme ennen iltaa perille, sillä edessämme oli runsaan neljän tunnin ajomatka. Indrapoeran eteläpuolella, pienen alkuasukaskylän "hotellissa" oli määrä tavata aikaisemmin saapunut eläintarhan hoitaja sekä tieinsinööri, joka oli saanut jalkeille tämän käärmeenpyyntijoukon.

Ihanampaa automatkaa olen tuskin milloinkaan tehnyt, niin ainakin tunsin silloin mielessäni. Tie, jossa ei ollut pienintäkään rosoa, kulki kierrellen, nousten ja laskien näyttäen Sumatran rehevyyden. Se oli kuin vartavasten turistitarkoitusta varten vedetty, jotta matkaaja alituiseen saisi kauneimman kuvan seudusta. Alkumatkalla näki runsaasti viljelyksiä, riisipeltoja ja alkuasukaskyliä, mutta sitten tie sukeltausi viidakkoon, joka oudon silmään näytti aivan koskemattomalta, vaikka sielläkin kuulemma asutusta oli.

Indrapoerasta ajoimme vielä kolmisen penikulmaa, ennenkuin saavutimme tavoittamamme kylän ja hotellin. Se oli kahden kraatterivuoren väliin puristautuneessa rotkomaisessa laaksossa, ja kylän läpi juoksi vuolas virta, kapea ja kivinen. Kertoivat sen yläjuoksulla, soisilla viidakkomailla elelevän krokotiilejäkin.

Hotellissa tapasimme — paitsi nuoren orangutangin ja simpanssin, jotka ensimäisinä tulivat pihalla vastaamme — tieinsinöörin, nuorehkon malajin ja eläintarhanhoitajan, joka niin kasvoiltaan kuin olemukseltaankin muistutti ihmeellisesti orangutangia. Nenä litteä, leukaperät ja hampaat valtavat, hartiat leveät ja kädet suhteettoman pitkät. Simpanssi ja orangutang kuuluivat taloon, vaikka eläintarhanhoitaja oli ne jo ostanut omikseen suureksi harmiksi Burtonille, joka hänkin olisi ne halusta ottanut. Hän koetteli tiedustella kauppahintaa, mutta ei eläintarhanhoitaja enempää kuin isäntäkään sitä ilmaisseet.

Isäntä oli puoliverinen, paljon maailmaa nähnyt mies ja hotellinisännäksi vallan sopuisa. Hotellinpito näytti hänellä olevan sivuasiana, kaupalla sanoi elävänsä. Oma auto oli talossa, ja muutenkin tuntui mies sikäläisiin oloihin nähden olevan varoissaan.

Hotellissa eli bungalossa oli moniaita huoneita kahden puolen keskikäytävää, ja laaja veranta talon kummassakin päässä. Verannoilla pääasiassa asuttiinkin, huoneissa vain nukkuma-aikana. Paitsi meitä oli hotellissa matkustajina vielä kaksi vastasaapunutta kiinalaista, myös jonkunlaisessa keräystarkoituksessa, vaikkei isäntä tiennyt tarkemmin heidän hommistaan.

Ilta pimeni, tuli päivällisaika, ja päivällistä syödessämme kertoi insinööri havaintojaan. Hänellä oli tietyöt paraikaa kahdessa kohden, toinen työmaa noin viiden mailin ja toinen yli 20 mailin päässä. Lähemmällä työmaalla avattiin tietä paraikaa viidakkoon, ja siellä olivat miehet nähneet useita käärmeitä. Hän itse ei voinut olla siellä kuin joskus käymältään, sillä kaukaisemmalla työpaikalla louhittiin kalliota, ja se vaati hänen alituisen läsnäolonsa.

Orangutanginnäköinen eläimienkesyttäjä, joka tunsi hyvin paikalliset olot, kertoi meille viime viikon näkemiään. Hän oli jo viikon verran rakennellut läheisten kraatterivuorien loiville rinteille pythonkäärmeitten pyydyksiä, ja bungalon takapihalla olikin hänellä rottinkikori, jossa vongerteli lähes kuusimetrinen pythonkäärme.

Selvittääkseni lähemmin pythonkäärmeitten elämäntapoja, toistan eläintenkesyttäjä Dannonin kertomuksen niiden tavoista. Hän oli jo aikaisemminkin viettänyt joitakin kuukausia Sumatralla, kertoi käyneensä hengenvaarallisella pyyntimatkalla Keski-Sumatran ihanalla kraatterijärvellä, ja tunsi niinhyvin pienet kuin suuretkin sumatralaiset käärmeet.

Pythonkäärme on myrkytön, eikä sen purema ole vaarallisempi kuin tavallisen sisiliskon, mutta sen tuttavuus saattaa olla varsin kohtalokas aseettomalle ihmisellekin. Romaaneista ja eläintieteistä olemme m.m. lukeneet pythonien tehneen katalia ihmismurhia. Rasvaahan sellainen eläin aina kahdeksan metrin pituiseksi, ja sen lihasvoima — ainakin omasta näkemästäni päättäen — on suurempi kuin minkään tuntemani matelijan. Luurakenne sitävastoin on hutelo.

Vaikka näitä suurempia samoinkuin pienempiäkin käärmeitä tavataan Sumatran yleisten matkailuteiden varsilla verrattain harvoin, saattaa niitä esimerkiksi yllämainitulla seudulla, Indrapoeran ja Bangoelon välisellä vuoristo- ja viidakkomaalla kohdata useinkin. Sitä osoittivat tieinsinöörin meille päivällisen jälkeen näyttämät käärmeennahat, jotka olivat hänen viime kuukauden saalistaan.

Ettei sanottu seutu muutenkaan ollut riistaköyhää, siitä taas olivat todisteina kaksi valtaista norsunhammasta bungalon kuistin nurkassa, juuri edellisen viikon saalista samalta työmaalta.

Keskustellessamme näistä asioista kysyi eläintenkesyttäjä Dannon, mitä minä siellä oikeastaan teen, ja vaadinko jonkunlaisen osan saaliista. Kerroin saapuneeni sirkustirehtöörin suosiollisella luvalla pääasiassa vain katsellakseni matoja ja maisemia, mutta että varsin mielelläni ampua täräyttäisinkin tämänlaisen jättiläiskäärmeen taikka krokotiilin tai vaikkapa vain norsunkin. Dannon sanoi, että niitä käärmeitähän ei ammutakaan, vaan kaikki otetaan elävinä, sillä yhden elävän käärmeen hinnalla saa jo vaikka kymmenen kuolleen nahkaa. Sirkustirehtööri oli antanut Dannonille kaikki valtuudet jahdin suhteen, ja jokainen elävä käärme merkitsi hänelle puhdasta pääomaa. Illan kuluessa, katsellessamme bungalon isännän, sirkustirehtöörin ja tieinsinöörin pokeripeliä, keskustelin Dannonin kanssa lähemmin jahtiasiasta. Aikaisilla aamutunneilla hän selvitti, että voihan kiinniotettaessa joku käärme kuollakin, ja ne minä saisin, jos suostuisin maksamaan apurimiesten palkat aina kyseessäolevalta päivältä.

Dannon oli ollut paikkakunnalla jo toista viikkoa, jolla aikaa hän alkuasukkailla oli rakennuttanut kraatterivuoren rinteelle, bushiin, käärmeenpyydyksiä. Niitä piti meidän nyt joka aamu käydä kokemassa ja keräämässä niihin joutunut mahdollinen saalis. Innostunut pokerinpeluu kesti kuitenkin viidennelle tunnille, ja kun olin tottumaton sikäläisiin tapoihin, tuntui puolikuuden herätys minusta rasittavalta. Sumatralla näet ei työhön ja varsinkaan metsässäliikkumiseen voi käyttää kuin aamun ensimäisiä tunteja, keskipäivä on tappavan helteinen.

Ensimäisille pyyntipaikoille oli matkaa noin kuusi mailia, ja isäntä saattoi meidät autolla aina vasta-avatun tien suuhun, jonka lähistöltä meidän jahtimaamme alkoivat. Käännyimme tieltä loivalle vuorenrinteelle pensaikkoon, jossa paikoin oli aukeitakin ahoja, toisin paikoin taas harvahkoa lehtipuumetsää. Ruoho- ja saniaiskasvullisuus bushissa oli sankka, milteipä miehen korkuinen, ja ainakin minua, ensikertalaista viidakonkävijää hirvitti siellä kulkiessani.

Varusteemmekaan eivät olleet mielestäni tyydyttävät. Olihan Dannonilla toki kivääri niinkuin sirkustirehtöörilläkin, mutta minulla omakohtaisesti ei ollut kuin kauhavalainen puukko. Kahdeksalla alkuasukasapulaisellamme oli kaikkiaan kolme kehnoa tuliluikkua, pääasiallisen aseistuksen muodostivat vain rautapiikkiset kepit. Sitäpaitsi oli mukanamme kaksi rottingista punottua vahvaa koria sekä tiheäsilmäinen, paksupunontainen verkko, jonka käyttöön sain vasta myöhemmin tutustua.

Olin kyllä jahtipäälliköllemme valittanut vajavaista asestustani, mutta bungalon pihalla hän oli työntänyt kouraani metrin pituisen kepin, sanoen sen olevan kylliksi — hän nähtävästi epäili minun suunnittelevan käärmeenmurhia. Sanoin pelkääväni orangutangeja, jotka tiesin varsin vaarallisiksi elukoiksi, mutta hän väitti, ettei sellaisia näillä seuduin olekaan.

Heti ensimäkien päivä tuotti yllätyksen niinhyvin minulle kuin Dannonillekin. Kuljimme kohti ensimäistä käärmeenpyydystä, joka oli noin kilometrin päässä maantiestä, ja Dannon kertoi minulle pythonin pyynnistä ja sen elämäntavoista. Hän selitti, että python eli sowa, kuten sitä siellä kutsutaan, vain aniharvoin laskeutuu maahan. Tavallisesti metsästää se puussa kietoutuen rungon ja oksien ympäri ja pää riipuksissa odottaa saalista. Se on myrkytön eläin, ei pure milloinkaan, vaan tappaa saaliinsa puristamalla, ruhjoo sen aivan pehmeäksi ja nielee sen sitten kokonaisena. Syötyään itsensä täysinäiseksi, etsii python itselleen rauhallisen paikan, jossa sulattelee ruokaansa kuukausikaupalla.

Ihmisellekin saattaa python käydä vaaralliseksi. Viisimetrisen käärmeen kanssa kuuluu täysikasvuinen mies pärjäävän vallan helposti, mutta kahdeksanmetrisen eli suurimman koon saavuttaneen sowan kanssa on toinen leikki. Ehdoin tahdoin ei python käy ihmisen kimppuun, mutta tullessaan pyyntitarkoituksessaan häirityksi, suuttuu se, kietoo notkean, pari metriä pitkän eturuumiinsa häiritsijän ympärille ja tempaisee hänet puuhun. Silloin on ihminen melko avuton, sillä ominaisella vaistollaan vangitsee sowa aina saaliinsa rintakehän ja käsivarret ensimäiseksi, ja ellei teräasetta satu käteen aivan ensi hädässä, kerkiää se rutistella ihmisen tiedottomaksi, ennenkuin tämä on kunnolleen kerinnyt käsittämään, mistä oikeastaan on kysymys. Kahdeksanmetrisen pythonin paksuus on lähes yhdeksän tuumaa, ja niin vahvoja käsivarsia lienee vain harvoilla ihmisillä.

Näitä asioita selvitteli eläintenkesyttäjä minulle kävellessämme harvahkossa tuuhealatvustaisessa metsikössä. Koko ajan tähysteli hän korkealle puihin, ja senjälkeen kun hän oli kertonut käärmeiden oleskelevan yksinomaan puunoksilla, varoin minäkin menemästä liian lähelle näitä vaanimispaikkoja. Apinoita, perhosia, turilaita ja muita pörriäisiä siellä vilisi vallan tiheässä, mutta yhtään paria käärmeen kiehuvia silmiä en siellä äkännyt. Minä aloin kertoa Dannonille, että meikäläiset suomalaiset käärmeet eivät ainakaan tietääkseni nouse koskaan puihin, vaan iskevät ne maasta mustikanvarsien välistä torahampaansa kulkijan paljaisiin sääriin aiheuttaen purrulle henkilölle vaikeanlaatuisen kuumetapauksen, pahimmissa tapauksissa vieläpä kuolemankin. Selvitin vielä, että vanhanajan tiedemiehet ovat tälle käärmeenmyrkylle keksineet vastamyrkynkin, jota kutsutaan alkohooliksi, mutta sen käytön ovat lainlaatijat Suomessa kieltäneet, koska meillä on vielä liian vähän käärmeitä.

Dannon lausui halveksumisensa sellaisia lainlaatijoita kohtaan ja sanoi alkohoolin olevan parhaimpia vastamyrkkyjä kobrankin puremaa vastaan. Jos purtu ihminen heti ensitöikseen juopi itsensä aivan täyteen kuin seinäkello, ei puremasta koidu suurempia vaurioita. Yleisimpänä vastamyrkkynä käytetään kuitenkin kaliumpermanganaattiliuosta, jota meillä kullakin oli pieni pullo matkassamme, sillä alkohooli ei tavallisesti kestä niin kauan kuin sanottu kaliumneste. Useat ihmiset juovat näet alkohoolin jo ennenkuin käärme on purrutkaan, ja ennenaikainen lääkitseminen ei kuulemma auta myöhemmin sattuneeseen puremaan. Kaliumpermanganaattiliuosta sitävastoin käytetään ulkonaisesti puremahaavaan ja sentakia sitä kuluu vähemmin. Dannon olisi kenties kertonut näistä käärmeasioista enemmältikin, mutta äkkiä näimme edessämme puitten välisessä aukeamassa valtaisan pythonin. Olin juuri kuullut esitelmän siitä, ettei python metsästäessään koskaan laskeudu maahan ja aioin huomauttaa tästä poikkeustapauksesta Dannonille, mutta hän laukkasi jo käärmeen jälessä. Minä tein samoin, vaikken osannut käsittää, mitä sille voisin tehdä, sillä käärme oli suurempi kaikkia ennen näkemiäni. Apumiehet olivat meistä vielä lähes viidenkymmenen metrin päässä, kun jo tavotimme otuksen. Dannon yritti lyödä sitä kepillään niskaan, mutta liian varovaisena löi niskanikaman alapuolelle. Hän nimittäin ei suinkaan halunnut tappaa sitä, vaan ainoastaan niskanikamaan napauttamalla saada hetkeksi tainnuksiin. Nyt kuitenkin isku sattui liian alas, käärme suuttui, ja uskomattoman lyhyessä silmänvilauksessa kiersi se pitkän ruumiinsa mutkalle hyökkäysasentoon pää metrin korkeudella maasta.

"Juoskaa", sanoi Dannon, ja minä juoksin, minkä jaloistani pääsin, hän jälestä, ja python sähisten kolmantena. Mutta Dannon ei juossutkaan kuin vähän matkaa. Niinpian kuin python oli oikaissut kiemuransa ja lähtenyt meitä takaa-ajamaan, kääntyi hän ympäri ja meni sitä vastaan, löi uudelleen kepillään, ja nyt isku sattui. Käärmeen pää heilahti maahan ja samalla karkasi hän sulin käsin siihen. Toinen käsi juuri pään takana ja toinen metrin verran taaempaa puristaen painoi hän sitä maahan polvillaan auttaen ja huutaen miehiä avukseen. Ajattelin, että juuri nyt käärme heittää tuon mahdottoman ruumiinsa miehen ympäri, mutta sitä se ei tehnyt, vaan makasi aivan liikkumattomana. Silloin saapuivat jo apumiehetkin ja kävivät kukin toisensa jälkeen käsiksi valtavaan pythoniin, kunnes rottingista punottu, vankkatekoinen kori, joita meillä oli kaksi matkassa, oli tuotu paikalle. Nyt minäkin jo uskalsin mennä apuun, kun käärmettä ruvettiin soluttamaan koriin. Työ oli nopeasti tehtävä, ennenkuin otus kerkisi herätä huumauksesta. Mutta miehet olivat tottuneita ammatissaan, ja pian kiertyi suuri ruho mutka mutkalta tähän tilapäiseen vankilaan, jossa se oli kykenemätön käyttämään voimaansa. Kun katsoin korin rakosesta sinne, oli pää jo taas pystyssä, ja silmät kiiluivat kuin metallinapit.

Nyt sain taasen kuulla uuden esitelmän pythonin tavoista. Dannon kertoi, että olimme olleet varsin vaarallisessa tilanteessa silloin, kun käärme veti itsensä mutkalle. Siitä asennosta se voi salamannopeasti heittää kiemuran ihmisen ympäri, ja tämä otus oli kaikkia näkemiäni suurempi ainakin paksuuteensa nähden.

Kysyin Dannonilta, kuinka hän uskalsi käydä käärmeen niskaan yksinään käsiksi, sillä sehän olisi voinut suurella ruhollaan musertaa hänet muutamassa sekunnissa pehmeäksi makkaraksi. Hän sanoi, että sellainen temppu on yksinkertaisin, minkä käärmeelle voi tehdä. Käärmeen liikuntohermoston keskus on juuri niskanikamissa, ja kun siitä saa hyvän otteen, ei ruumiskaan voi tehdä mitään. Pythonin ajatuskyky on silloin poissa, eikä keskiruumis — voimakeskus — toimi ollenkaan. — Nyt taas pääsin perille eräästä seikasta, jota ankeriasta selkäsiimalla pyytäessäni olin miettinyt. Olin näet havainnut, että jos ankeriasta likisti lujasti sormillaan vissistä kohtaa juuri pään takaa, niin se miltei säännöllisesti kuoli jo ennen rantaan pääsyä. Sillä on siis kuten pythonillakin niskassa jonkinlainen hermokeskus, jolta kovakourainen käsittely ottaa kuten sanotaan — nirrin pois.

Koetimme arvioida otuksen pituutta, sillä korissa sitä oli mahdoton mitata. Toiset sanoivat 24 jalkaa, toiset 22. Maasta, jossa se oli maannut suorana, etsimme kohtaa, missä hännänhuippu olisi ollut. Aivan tarkalleen emme sitä saaneet selville, mutta joka tapauksessa se oli yli 7 metriä, mieluummin lähempänä 8:aa metriä, siis laatunsa suurimpia.

* * * * *

Saavuimme nyt Dannonin järjestämille käärmeenpyydyksille, joita oli rakennettu pitkin lounaisrannikon vuorenrinnettä. Ne olivat vankkatekoisia häkkejä korkeintaan parin neliömetrin laajuisia, ja häkin puolat niin kaukana toisistaan, että nälkäinen käärme mahtui ryömimään puolien välistä sisälle. Käärmeen houkutukseksi oli häkkiin pantu mustakiharainen elävä porsas, joskus myös kukko tai apina. Kun python nyt vainuaa saaliin, ryömii se häkkiin, ruhjoo otuksen kuoliaaksi ja nielee sen kokonaisena. Senjälkeen lähtisi se rauhalliseen paikkaan sulattamaan ruokaansa, mutta turvonnut ruumis ei mahdukaan häkin rakosista, ja niin jää käärme vangiksi häkkiin.

Ensimäisenä päivänä emme pyydyksillä saaneet mitään, mutta korvasihan viidakosta vangitsemamme python päivän vaivat. Sitäpaitsi löysi eräs pyyntiseurueemme alkuasukas puolitoista metriä pitkän kobran ja otti sen paljain käsin elävänä. Se oli väriltään iljettävän vihreä, selässä tummempia ristikkomaisia kuvioita, ja miehet sanoivat sen kuuluvan laatunsa myrkyllisimpiin.

Samanlaisen ja samankokoisen tapasin myöhemmin Sourabajan eläintarhassa eräässä sen sadoista häkeistä monien muiden kobralaatujen joukossa, ja kun sikäläiset eläinhoitotavat ovat suuresti meikäläisistä poikkeavia, jäi erikoisesti tämä eläintarha mieleeni. Jokainen käärmeenhäkki oli noin metrin korkuinen, sen pohjalla troopillisessa ruohikossa makaili käärmeenvonkale, ja häkin yläosaan kiinnitetyllä puolapuulla istui pikkulintu. Se oli pantu sinne käärmeen ruuaksi; näin säästyi eläintarhan vartija pitämästä huolta käärmeen ruoka-ajasta, kun ateria istui oksalla odottamassa. Vasta sitten kun oksallaistuja oli hävinnyt, tuotiin tilalle uusi odottamaan vuoroaan. Mutta nämä näkemäni syöttilinnut eivät laulaneet, ja niitä katsellessani toivoin, että olisin voinut asettaa eläintarhanhoitajan pythonin häkkiin samanlaiselle odotusoksalle.

* * * * *

Vaikka meillä oli sopimus, että minä saan kaikki kuolleet käärmeet, näytti siltä, kuin jäisin vallan ilman, sillä kun sirkuksenomistaja tahtoi koko saaliimme elävänä, käsitteli pyyntijoukko käärmeitä yhtä varovasti kuin kyyhkysiä, ja sillä tavalla ei kuolleita synny. Insinööri oli luvannut lainata minulle haulikkonsa, mutta se oli kaukana toisella työmaalla eikä ollut vielä saapunut. Sen saatuani olisin lähtenyt yksinäni metsälle, ja silloin olisi arvioni mukaan tullut myös kuolleita.

Olimme palanneet siinä yhdentoista aikaan aivan tuloksettomalta aamuretkeltä, olimme aterioineet, ja sitten olivat toiset asettuneet moskiittoverkkojensa alle nukkumaan eivätkä luvanneet sinä päivänä enää lähteä minnekään. Minä istuin bungalon kuistilla apinoitten kanssa ja tuumailin, mitä tekisin. Olisin lähtenyt yksinäni metsälle, mutta enhän voinut vallan aseettomana.

Silloin välähti mieleeni insinöörin dynamiittivarasto. Olinhan minä vanha pommari, laitanpa itselleni sellaiset aseet, jotka kyllä tokenevat sowallekin.

Hain avaimet insinöörin huoneesta ja menin varastoon. Kaivoin laatikosta käsiini kuusi dynamiittipötkyä ja rupesin värkkäämään pommia. Kaksi pommia niistä tein, panin kolme pötkyä kumpaankin ja varmuuden vuoksi 10 senttiä stubiinilankaa. Paperia kiersin vielä ympärille, jotta niistä tuli oikein kauniita paketteja, langan pää vain tuikutti esiin.

Työnsin paketit taskuihini, hyppäsin pyörän selkään ja läksin ajamaan. Päätin mennä sinne, missä aamullakin olimme olleet, missä viidakkoa paraikaa avattiin. Sinne oli lähes kuusi mailia vanhaa hyvää tietä, sitten erkani uusi tie oikealle. Siellä ei ollut vielä koneita käytetty ollenkaan, joten tie oli aivan pehmeää, eikä siellä voinut ajaa.

Peitettyäni bungalon isännältä luvatta lainaamani polkupyörän tienvarsiviidakkoon, läksin vaeltamaan vasta-avattua tieuomaa pitkin parin mailin päässä olevalle purolle, sillä vastanauttimani lunch eli aamiainen sekä moniaan kilometrin ajo kuivasivat kurkkuani.

Tie kulki alkumatkallaan laaksonpohjaa pitkin, ja tietä reunustava viidakko oli niin tiheää, että se muistutti kauniinväristä tapettia tai kulissia. Se oli oikeata djungelia, viidakkoa, josta olemme monissa seikkailukirjoissa lukeneet. Suurempia puita ei siellä ollut ollenkaan; korkeintaan käsivarren paksuinen, suorarunkoinen, bambua muistuttava kasvullisuus rajoitti tietä niin tiheänä, että olisi ollut mahdotonta yrittää siitä läpi ilman asetta. Minäkin olen joskus ollut metsätöissä Suomessa ajamassa linjoja ja sen semmoisia ja heiluttanut kirvestä hiki hatussa, mutta sumatralaisessa metsässä ei linjanajoon tarvita muuta kuin vesuri — ei ainakaan näillä lounaisrannikon viidakkomailla. Siellä en hakemallakaan löytänyt mustaapuuta, blackwoodia, joka Austraaliassa ajaa rautakangen asian, joka on kovempaa kuin poronsarvi, ja jota painavuutensa takia ei voida edes uittaa.

Tällaista, noin kymmenisen metrin korkuista viidakkotietä pitkin kuljin — tosin sangen epäröivin tuntein, sillä tiesinhän, että monta silmää siellä kulkijaa katselee, vaikkei niitä ensikertalainen havaitse.

Oli kuumin aika päivästä, ja silloin nukkuu viidakkokin, ainoastaan sirkat pitivät puissa yksitoikkoista konserttiaan. Hikosin, niin että pommi kädessäni oli aivan märkänä, suuta ja kurkkua kuivi, mutta siitä huolimatta olin sytyttänyt sikaarin, että tulta olisi aina käsillä pommia varten, jos sattuisi yllätyksiä.

Kävelin kuin puolinukuksissa, enkä enää muistanut koko käärmeitä, koetin vain joutua purolle veden ääreen. Silloin näin edessäni tiellä mustan möhkäleen ja pysähdyin kuin sähköiskusta. Pysähtyessäni nousi kasan keskestä huojuva pää puolen metrin korkeuteen ja katseli minua silmät kiiluen. Se oli musta kobra, käsivarren paksuinen ja arvioni mukaan runsaasti kolme metriä pitkä. Siitä olisi tullut kaunis nahka, tarpeita moneen sikaarikoteloon tai naisten käsilaukkuun, joita viimemainitulta olisin voinut lahjoitella harvoille naistuttavilleni.

Arvailin mielessäni, kuinka sen saisin. Kepillä en lähtenyt sitä lyömään, sillä kun astuin pari askelta lähemmäksi, nousi pää heti korttelin verran korkeammalle, ja kuului pihinää, niinkuin olisi höyryä päästänyt venttiilistä. En tiennyt, kuinka myrkyllisiä tämän laadun kobrat ovat, mutta lähemmäs en hirvinnyt mennä, sillä minulla oli vain alapuolelle polvien ulottuvat sukat ja korttelinpituiset housunlahkeet. Ja kun tuollainen elukka iskee, niin se iskee kaukaa ja korkealle.

Olisipa minulla nyt ollut mauserpistoolini tässä, niin ei hätääkään. Harmitti, kun en lähtiessäni ollut herättänyt sirkuksen omistajaa ja lainannut hänen kivääriään. Nyt ei ollut muuta mahdollisuutta kuin heittää pommilla. Tiesin kyllä, minkälaisen jäljen se tekee, mutta kun kobra ei aikonut väistyä tieltä syrjään eikä päästänyt ohitsekaan, en minäkään kääntynyt takaisin, sillä purolle ei ollut enää pitkälti, ja minulla oli kova jano.

Peräydyin kymmenisen metriä kobrasta ja työnsin sikariini sytytyslangan pään, joka sähähtäen syttyi palamaan. Laskin viisi sekuntia ja kuudennella nakkasin. Pommi sattui kobran kylkeen, ja samalla kun se putosi maahan, iski kobra myös siihen. Iski kerran, toisenkin, ja silloin pommi räjähti. Näin vaan leimauksen ja multapilven ja sitten jonkun kiemuran ilmassa.

Menin katsomaan. Selvää jälkeä oli pommi tehnyt, kobra oli mennyt aivan nuuskaksi. En siitä löytänyt kuin pieniä rippeitä, metrin pituinen palanen roikkui korkealla bamburuo'ossa, se oli suurin jälelläoleva kappale koko elukasta, ja sekin oli rääsyinen.

Pääsin purolle saakka, mutta siitä en enää olisi lähtenyt eteenpäin, niin rasittuneeksi tunsin itseni. Nyt uskoin todeksi toisten puheet ja varoitukset, että keskipäivällä ei pidä lähteä viidakkoon, ellei tahdo tehdä loppua itsestään. Päätä poltti, korvat humisivat, ja kaikki esineet värisivät niinkuin autereessa. Pitkän aikaa sain lepäillä puron rannassa, ennenkuin kykenin paluumatkalle ja mielessäni päätin, etten enää toiste lähde keskipäiväjahdille.

* * * * *

Päivät olivat sietämättömän helteisiä ja vaikkei ollut satanut moniin aikoihin, tuntui ilma metsässä aina kostealta. Emme senvuoksi jaksaneet olla liikkeellä kuin vain aamupäivisin, ja ennen puolta päivää palasimme bungalolle. Söimme päivällisen, ja sitten kaikki sulkeutuivat huoneisiinsa moskiittoverkkojen alle, jossa nukkuivat lähelle auringonlaskua. Pimeän tullen ryhtyivät he kortinpeluuseen, sillä korttipeli kuuluu sumatralaisten ja jaavalaisten elämään niinkuin jokapäiväinen leipä. Taikka myös noppapeli, mutta tavallisimmin pelasivat he pokeria noin kahdeksankin tuntia yhtämittaa ja vasta aamupuoleen yötä kolusivat sänkyihinsä.

Minulle oli ilmasto liian kuuma, jotta olisin voinut nukkua päivisin. Huoneessa moskiittoverkon alla oli kuin saunan lauteilla, eikä unta ollut ajattelemistakaan. Silloin joko menin koskeen uimaan tai istuskelin apinoitten kanssa varjoisalla kuistilla. Kuistin kattoon oli kiinnitetty nuora, jossa apinat saivat kiipeillä ja keinua. Orangutang esiintyi tavallisesti siivosti, se nautti keinumisesta, kun taas simpanssin suurin huvi oli kiskoa orangutangia hännästä tai tehdä muuta koiruutta, se oli nimittäin koiras.

Orangutang oli naaras, ja siitä kai johtui, että heti minut nähtyään se toi kyntensä puhdistettavakseni. Ojensi kätensä ja näytti kynsiään ikäänkuin sanoakseen, että katsos nyt taas, kun on tullut törkyä. Kun otin puukon esille, istui se aivan liikahtamatta ja silmää räväyttämättä katseli puhdistustyötä. Simpanssi oli myös asiasta innostunut ja katseli omia kynsiään, mutta ne olivat niin mitättömät, ettei niissä ollut mitään puhdistamista. Sen se nähtävästi itsekin oivalsi, koska — kerran sille siitä huomautettuani — ei enää toiste ojentanut kättään manikureerattavaksi, vaan hommasi muuta.

Istuimme kerran taas portailla, minä orangutangin kynsiä kaivellen ja simpanssi joutilaana toisella puolellani. Sille tuli aika pitkäksi, jonkavuoksi se tyhjensi takkini sivutaskun, jossa oli kirjeitä, kalenteri ja valokuvia. Kun huomasin katsoa sivulleni, olivat tavarani levitetyt portaille ja simpanssi tarkasteli niitä nyt hyvin tärkeän näköisenä yrittäen maistaakin postikortin syrjästä, Keräsin tavarat ja panin ne takaisin taskuuni, mutta tällaisen toimenpiteen simpanssi otti pahakseen. Se poistui seurastamme eikä katsonutkaan enää meihin, mutta tuli vähän ajan kuluttua salaa takaapäin ja repäisi koko taskuni irti kiiveten sitten katonrajaan pakoon. Annoin sille sitten lattialle levinneestä kasasta yhden kuvapostikortin, ja nyt ei sen riemulla ollut rajoja. Naama yhtenä hymynä se katseli ja käänteli korttia, ja jos orangutang yritti lähestyä, siirtyi se heti toiseen paikkaan. Aikansa katseltuaan se sitten söi koko kortin — pani sen varmimpaan talletuspaikkaan.

Tämä simpanssi osasi nauraakin oikein höröttämällä. Tuli luokseni, heittäytyi maahan pitkälleen ja päästi pienen kikatuksen. Se oli merkki, että nyt sitä piti kutitella, rapsutella kainaloitten alta, ja siinä se sitten makasi ja suu levällään nauroi niin makeasti höröttäen kuin ihminenkin nauraa, kun sitä kutittelee. Tiedän tämän siitä, kun olen joskus ihmisiäkin kutitellut.

Käärmettä ja käärmeennahkaakin nämä ystävälliset apinat pelkäsivät kuin kuolemaa. Jos vain toi käärmeennahan verannalle, silloin ne heti pakenivat katolle ja sieltä räystään yli kurkistelivat, milloin uskaltaisivat tulla takaisin. En tiedä, onko totta, kuten metsästäjät väittävät, että pythonin silmillä on niin hypnoottinen vaikutus apinaan, että se pelkästään katselemalla saa apinan tulemaan luokseen saaliikseen. Olkoonpa asia miten tahansa, kamalan kiiluvat silmät tällä käärmeellä vain on, ja ihmisenkin panee se äkikseltään hätkähtämään. Muuten voi olla niinkin, että apinat uteliaisuudesta tulevat liian lähelle tutkimaan pythonia, ja sitten joutuvat sen saaliiksi, sillä kiipeämisessä ja kilpajuoksussa ei python niitä kylläkään saavuta.

Kyllä pythonilla tuntuu olevan melko paljon järkeä, ja se tottelee isäntäänsä verrattain helposti. Tarkastelin kerran Calcutassa erästä kesytettyä pythonia ja kääntelin sitä. Silloin se suuttui, vetäytyi renkaaksi ja nosti päänsä lähes metrin korkealle valmiina kiertymään ympärilleni. Mutta kun käärmeenkesyttäjä löi sitä pari kertaa kämmenellään korville, laski se päänsä heti maahan ja salli itseään pyöriteltävän vaikka mihin suuntaan.

Heti kun toin ensimäisen käärmeennahan hotelliimme, alkoivat apinat karttaa huoneitamme; millään houkutuksella ei niitä saanut kuistin ovesta edes käytävälle, saati sitten huoneeseen, vaikka isäntä sanoi niiden ennen availleen ovia ja kulkeneen huoneesta toiseen kuten kotiväki ainakin.

Monta hauskaa valokuvaa olisin saanut näistä apinoista ja pyyntimatkoistamme, mutta kamerani palje oli liuonnut irti Calcutan kosteudessa, ja se oli nyt Bataviassa korjattavana. — Toisille mahdollisille tropiikkimatkustajille annan tässä sen neuvon, että suurikokoista kameraa ei turistimatkailijan kannata ottaa mukaansa. Pieni koko ja puolen tusinan rullafilmit ovat parhaat, sillä jos kerran filmit purkaa ilmatiiviistä pakkauksesta, ovat ne vajaan viikon aikana valotettavat ja kehitettävät, muuten ne pilaantuvat. Minulla oli kone 9 x 12 sm ja kokotusinan pakkafilmit. Parikin kertaa sattui niin, ettei koko pakkaa tullut viikon kuluessa valotetuksi ja kaikki filmit pilaantuivat.

* * * * *

Kului viikko, tuli lauantai, mutta yhtään minulle kuuluvaa sopimuksenmukaista kuollutta emme vielä olleet metsästä tuoneet. Minua alkoi jo tympäistä koko jahtihomma, mutta lauantaipäivä toi minullekin saaliin.

Eräästä häkistä otimme paraikaa kuusimetristä pythonia, silmukka oli saatu kaulaan, häkin seinä avattu, ja levitimme juuri verkkoa kietoaksemme siihen käärmeen. Silloin tuli se kuin ammuttu häkin avoimesta seinästä keskellemme kiertäen eturuumiinsa erään alkuasukkaan ympärille. Tämä tuli meille vallan odottamatta, sillä vastasyönyt käärme on tavallisesti veltto. En luule, että se kerkisi miestä vielä pahasti puristaa, mutta hän parkaisi kuitenkin, ja silloin äkkäsin minä hetken otolliseksi. Tempasin kauhavalaisen puukkoni ja upotin sen käärmeen ruhoon, jotta selkäranka katkesi. Apumiehillä oli lyhyet teräväpiikkiset kepit, ja jahti-innossaan kukin työnsi piikkinsä käärmeen selkään. Sen ote heltisi miehen ympäriltä, liikkumattomana jäi se maahan, se oli kuollut — ja siis minun.