Part 2

Kun Jabel oli vaeltanut hakamaan läpi, jossa ei ollut lehmiä eikä laidunta, ja oli ehtinyt alastoman kraniittiselänteen korkeimmalle huipulle, otti hän, — pitkänäköinen kun oli — kiireesti lasit nenältään, sillä nyt piti koettaa nähdä tavallista etäämmälle harmaansamean merenpinnan yli. Hän oikaisi ruumistaan ja antoi katseensa kulkea pitkin eteläistä merenreunaa, vilkaisi sivumennen eteläpuolisten saarien salmiin, mutta pysähtyi sitten tähystelemään lounaita kohti, sillä sieltäpäin piti laivan tulla.

Niin, laivaa, ensimäistä laivaa, jonka piti tuoda luvattu ruislasti Tukholmasta — sitä oli väestö odottanut niin kiihkeästi, ettei ainoastaan kärsivällisyys, vaan itse elämäkin oli katkeamaisillaan. Että laiva nyt oli matkalla, sen Jabelkin tiesi, mutta missä se viipyi?

Ei kuulunut niin hiiskahdusta nukkuvasta kaupungista, ei yhtä viestiä autiolta mereltä. Hiljaisuuden, tyhjyyden henki lepäsi sen laajalla pinnalla.

Vanha raatimies huokasi syvään ja hänen päänsä vaipui rintaa kohden. Epätoivo kuvastui hänen kasvoissaan, kun hän notkisti polvensa kalliolle, liitti kätensä yhteen ja vaipui rukoukseen. Sydämensä syvimmästä hän puhui hartaita sanoja Kaikkivaltiaalle, rukoillen pyhää kostajaa lieventämään rangaistuksen raskaita ruoskaniskuja, hän kerjäsi kaiken laupeuden Isältä laupeutta ja leipää, leipää nälkäisille.

Rukouksestansa vahvistuneena vanha raatimies nousi ylös ja alkoi vaeltaa kotiapäin. Ei ketään ihmistä näkynyt. Vasta kun hän Espoon tulliportin kautta oli ehtinyt tullikirjuri Jaakko Kycklingin talon luo Kluuvirannalle, astui _direktor cantus_ Barthold Härtz huolestuneen näköisenä häntä vastaan.

«Jumalan rauhaa, isä raatimies, sanokaahan joko vihdoinkin olette nähneet laivan?»

«En, hyvä tirehtööri, en vielä, mutta aavistan että se pian lähenee.»

«Kaikki te taidatte juuri hyvin toimittaa, ja lohdutus on suloinen niille, jotka sen uskoa voivat, mutta leipä nälkäisille on vielä parempi», vastasi puhuteltu katkerasti. «Eilen on monta kuollut: kauan ei kestä ennenkuin minun vuoroni tulee. Te saatatte itse nähdä kuinka minun muotoni tästä tavattomasta ruuasta muuttunut on.»

«Tulkaa kanssani kotia, niin saatte puoli tuoppia ohrajauhoja», keskeytti Jabel lyhyeen.

«Jumala siunatkoon teitä, isä raatimies, te olette minun ja kaikkien muiden köyhäin tuki ja auttaja! Jospa oikein voisin kiittää — —»

«Kas niin, säästäkää vaan kiitoksianne ja ääntänne. Toivon pian päivän tulevan, jolloin taitava tirehtöörimme saa veisata kiitosvirsiä, jotka kauniisti kaikuvat; nyt kuuluu ääni sangen vieraalle.»

«Niinpä niin, ruuan ja juoman ylenpalttisuus tekee äänen sekaiseksi, mutta kun Jumalan lahjoja on ollut liian niukalti, niin on helisevä vaski muuttunut rämiseväksi kulkuseksi.»

Hän koetti nauraa, mutta se ei käynyt. Hänen äänensä sointui niin kaamealle että se hirvitti häntä itseänsäkin.

Miehet jatkoivat äänettöminä vaellustansa, siksi kunnes Uudenkadun kulmassa kerjäläislauma sulki, heiltä tien.

«Antakaa tietä, hyvät ystävät», kehoitti raatimies Jabel. «Minulla on kiire eikä minulla nyt ole mitään teille antamista.»

«Jos isä raatimies niin sanoo, niin silloin on totisesti meillä loppu käsissä», vaikeroi eräs ryysyinen eukko. «Hän ei ole tähän saakka jättänyt ketään onnetonta auttamatta.»

«Kuka meitä auttaa?» kuului ääni joukosta.

«Ei kukaan muu kuin paholaiset vatsassani», tokaisi muuan repaleretku.

«Onko armollinen hallitus kerrassaan unohtanut Suomen kansan?»

«Onko hallitus, se kirottu, syönyt sanansa? Apuahan sieltä luvattiin», ulvoi äskeinen mies. Hautausapu tässä kohta on ennen tarpeen kuin ruuanapu!»

«Hiljaa siellä!» huusi raatimies ja uhkasi kepillään. «Uskollinen alamainen ei suurimmassakaan hädässään soimaa esivaltaansa.»

«En minä soimaakkaan, vaan nälkäpaholaisten ylimmäinen se huutaa kuin pasuuna», antoi mies vastaukseksi. «Kuulkaapas, raatimies. Kuningas Maunu Eerikinpoika — olkoon hänen sielulleen Jumala armollinen — on kyllä lakkauttanut orjuuden valtakunnassa, mutta jos raatimies Jabel ottaa minun orjakseen yhdestä ruokaverosta päivässä, niin hän saa minut luineen nahkoineen ja sieluni kaupan päälle!»

«Suu kiinni, onneton!» huudahti Jabel, «sinä olet mieletön. — Lähtekääämme, Barthold Härtz!»

«Toki mieletön josp' edes oisin, nälän vatsasta voisikin hiis; mut nyt, paha kyll' olen viisas, — ann', lukkari, leipää siis!»

Hän rähähti nauramaan ja huitoi toisella kädellä ilmaan, ojentaen samalla toista kättään säikähtynyttä kanttoria kohti. Tämä lausui hiljakseen:

«Tulkaa pois, isä raatimies, nyt on pääsälli aivan päästään pilalla, kun laskettelee runoja keskellä katua.»

Jabel totteli kehoitusta, mutta vielä kauan kuuli hän takanaan pääsaliin kirouksien ja vaimojen itkun seasta kysymyksen: «Miks' ei laiva tule, miksi, miks'ei — —»

Jotenkin samaan aikaan kuin tämä tapahtui kaupungissa, laski pieni purjevene Estniemen itärannalle. Sen pieni väestö. Porkkalan kalastaja Kustaa Örn ja hänen vaimonsa, nousi maihin ja varustautui lähtemään kaupunkiin. Mies veti esiin pari nippua haukia ja ahvenia, jotka oli huolellisesti kääritty vanhan purjeen palaseen, ja nosti nyytin hartioilleen kepakon varaan.

Mutta monta askelta eivät he olleet ehtineet nousta mäkirinnettä, kun Anna Sofia hätäisesti tarttui miestänsä käsivarteen ja säikäyksissään osoitti sormellaan vanhan vaimon ruumista. Avonaisina tuijottavat silmät ja kädet, jotka suonenvedontapaisesti olivat tarranneet kiinni sammaleeseen kuusen juurella, kertoivat että kuolonkamppailu oli ollut kova.

Mies nyykäytti päätänsä; ei sanaakaan vaihdettu. He arvasivat tässä näkevänsä yhden monilukuisista nälänhädän uhreista, joista huhu oli ehtinyt heidänkin saarelleen. Kalastaja ja hänen vaimonsa muistivat kiitollisin mielin ettei, mikäli he tiesivät, heidän paikkakunnallaan kukaan ollut kuollut nälkään. Leipää he kyllä eivät olleet moneen aikaan nähneet, mutta kalaa ja hylkeenlihaa oli heillä, Jumalan kiitos, ollut riittämään asti.

Kalpein poskin ja katse alas luotuna he jatkoivat vaellustaan joutuisasti. Eivät solakat petäjät — mainioita mastopuita — joiden kuoressa ja havuissa auringon valo kimalteli, eivätkä tuuheat kuuset tällä kertaa voineet heidän ihailuansa herättää. Kun he kulkivat kapean niemen länsipuolista rinnettä alas, oli kaupunki heidän edessään. Läheisimmistä pirteistä nouseva savu osoitti ihmisten jo olevan valveilla, vaikka kello tuskin saattoi olla viittä enemmän. Tullisaarelta näkyi pari miestä olevan kulussa laivasillalle päin.

Tuskin oli kalastaja ehtinyt Merikadulle, kiirehtiäkseen sitä pitkin päämääräänsä, pormestari Juhana Laurentz'in taloon, kun joukko nälistyneitä kerjäläisiä asettui matkamiesten tielle.

«Auttakaa meitä!» huusi yksi. «Antakaa Jumalan laupeuden tähden, hyvä mies, minulle jotakin syötävää!» vaikeroi toinen.

«Hyvät ystävät», vastasi kalastaja neuvottomana, «olemme itse köyhiä eikä meillä ole mitään muille annettavaksi.»

«Antakaa edes pieni pala leipää lapselleni!» pyyteli hellyttävästi muuan nuorenpuoleinen vaimo. «Emme ole kahteen päivään syöneet mitään.»

«Mutta minä en ole kolmeen päivään syönyt mitään muuta kuin vähän petäjäistä velliä. Suokaa, hyvä mies, minulle hiukka!»

«Ei minulla ole, minä — —»

«Kuulkaa kuinka hän laskettelee isoja valeita», huusi läpilaihtunut raajarikko, joka kainalosauvojen nojassa oli lähestynyt väkijoukkoa. «Tiedämmehän että Jumala on siunannut meren annin ja nyytissä on hänellä hyvät eväät!»

Joukko ahdisti ja monta kättä kurottautui kalastajan nyyttiä kohden.

«Taivallan Herra, aivanhan he tekevät lopun meistä!» huudahti Anna Sofia ja vetäytyi miehensä taakse. «Näetkö kuinka kamalan näköisiä he ovat — mustia kasvoista kuin kuivuneet ruumiit. Eikö anneta heille vähän kalaa?»

«Kuulkaa», huusi kimeä ääni, «vaimo kielittelee, miehellä on kaloja suuressa nyytissään, mutta meille hän ei suo yhtä pyrstöäkään, vaikka hänellä on koko meri eikä hänen suoliansa nälkä kurni.»

«Jollet auta meitä», huusi raajarikko, «niin Jumala heittää sinun armottoman viimeisenä päivänä kuumimpaan piinan paikkaan.»

Säikähtyneenä ja hämillään antoi kalastaja nyyttinsä pudota maahan ja hänen vaimonsa tempasi yhden nurkan auki. Oikealle ja vasemmalle hän jakeli kaloja, yhdelle ahvenen, toiselle pienen hauen, mutta yhä kurotettiin uusia käsiä esiin. Vaimon jaellessa lahjoja pidätteli mies niin hyvin kuin saattoi joukkoa vähän loitompana. Hän huomasi silloin kauhukseen, miten eräs poika purasi aika palasen äsken saadun ahvenen selästä ja miten eräs toinen osattomaksi jäänyt tempasi pyrstön hänen suustaan ja pureksi sitä niin että vesi valui suupielistä.

«Kuulkaahan hyvät ystävät», huusi Örn, «Älkää olko niin ahmatteja, apua tulee kohta! Porkkalan luona on viljalla lastattu laiva ja iltapäivällä sen pitäisi ehtiä tänne.»

Tuskin oli hän saanut sanotuksi tämän, kun riemun remahdus, jota ei voi sanoin kuvata, esti hänen äänensä kuulumasta. — «Laiva tulee, laiva tulee!» huusivat kaikki viuhtoen käsillään, ja kerjäläiset kaikkosivat joka haaralle levittämään iloista uutista.

Sitten vasta pääsi kalastaja vaimoineen jatkamaan matkaa Laurentz'in taloon jättääkseen sinne ne kaksi haukea', jotka olivat jakelusta jälellä.

He tekivät sen ja kertoivat tietysti sielläkin uutisen laivasta. — —

Aikaisin saman päivän ikäpuolella oli parisataa miestä ja naista tai suurin osa Helsingin täysikasvuista väestöä kokoontunut rannalle Vartiavuoren alle. He olivat tulleet ottamaan vastaan laivaa, joka oli noin tunnin ajan ollut näkyvissä. Mutta se läheni hyvin hitaasti, sillä heikko lounaistuuli oli tyyntymäisillään.

Tunti tunnin perästä kului, ja odottava joukko tuli yhä kärsimättömämmäksi. Kaupungin pormestari ja neuvosmiehet, jotka toimevina kävelivät edestakaisin, olivat tyhjentäneet lohdutuspuheittensa koko varaston.

Kun aurinko kirkkaalla radallaan oli suoraan Drumsön kohdalla lännessä, oli laiva vihdoinkin n.s. Tukholmanväylää myöten ehtinyt Isolle Susisaarelle saakka, mutta silloin tyyntyi tuuli kokonaan kaikkien epätoivoksi ja katkeruudeksi. Vieläkö — niin kysyttiin — oli yksi nälkäyö kestettävä niiden monien lisäksi, jotka sanomattomalla tuskalla oli jaksettu elää?

Raatimies Jabel ehdotti silloin että kiireimmän kautta hankittaisiin vene ja muutamia kunnollisia soutajia hinaamaan laivaa lähemmäksi rantaa. Sanasta työhön. Toimitettiin käsky kuljetusmiesten vanhimmalle, Heikki Salmelle, että hänen heti oli tultava saapuville tarpeellisen miehistön kanssa, — Niin kului puoli tuntia. — Salmi saapui, mutta paha kyllä yksin. Hän selitti, että niistä neljästä merenkuljetusmiehestä, jotka viime purjehduskautena olivat olleet kaupungin kirjoissa, kaksi oli kuollut nälkään, yksi oli tietämättömiin kadonnut ulkosaaristoon päin ja neljäs makasi sairaalassa.

Pitkän miettimisen jälkeen päätettiin että Porkkalan kalastajan, joka oli ilosanoman tuonut, piti rientää hakemaan venettänsä niemeltä ja sitten ottaa soutajia rannalla seisovasta väestä. Örn liikkui kivakasti ja toimitti pian tehtävänsä, mutta kun valitut kuusi miestä olivat astumaisillaan veneeseen, niin huomattiin että airoja oli vain yksi pari.

Taasen uusia käskyjä ja juoksua sinne tänne. Nälkäiset ihmiset itkivät kärsimättömyydestä ja pitivät melua.

Vihdoin oli kaikki lähtökunnossa. Kalastaja asettui perään ja kuusi soutajaa tarttui kukin airoonsa. Joukon hurratessa kulki vene hyvää vauhtia muutaman kymmenkunta syltä eteenpäin. Mutta sitten vauhti äkkiä hiljeni: yksi soutajista oli kaatunut selälleen ja mennyt tainnoksiin. Kalastaja otti silloin hoitaakseen hänen aironsa, mutta sitten menehtyi vielä toinenkin, ja jälelle jääneet selittivät etteivät he parhaalla tahdollaankaan voineet voittaa voimattomuuttaan. He tahtoivat, mutta eivät kyenneet.

Vene kääntyi hitaasti rantaa kohden. Kerjäläisjoukko otti sen vastaan kiivailla soimauksilla. Heikkovoimaiset soutajat työnnettiin maihin ja uusia tarjoutui heidän sijaansa. Kaikki tunsivat itsensä niin voimakkaiksi. Mutta silloin ryhtyi kalastaja, joka muuten oli niin ujo, komentoon koko joukon yli.

«Pois tieltä», huusi hän, «kukaan ei saa astua veneeseen minun luvattani. Pormestari on vankka ja hyvinvoipa, näen mä, hän saa tulla ja vaimoni, muita ei.» Vaijeten toteltiin häntä.

Toistamiseen lähti vene liikkeelle ja kymmenessä minuutissa oli se ehtinyt laivalle saakka.

Se oli jo laskenut ankkuriin ja muutamat miehistöstä olivat lähdössä laivaveneellä soutamaan maihin. Kun väki rannalla näki että pormestari antoi kantaa veneeseen kymmenkunnan pulleamahaista jauhosäkkiä, kuului taas ensi kerran pitkistä ajoista ilon huudahduksia, ja kun vene kalliine lastilleen läheni rantaa, puhkesi riemu täyteen voimaan. Muutamat huusivat ja nauroivat, toiset juoksivat ulos rantakiville käsiään kurottaen tai lakkejaan heilutellen.

Kun vene karahti maihin, oli puolisataa ihmistä valmiina ahmattien susien lailla syöksymään saaliin kimppuun. Mutta silloin nousi kalastaja, heilutti airoansa ja huusi niin että kajahti petäjistössä kallionrinteellä:

«Pois tieltä, sen vietävät; ensimmäisen, joka ilman pormestarin lupaa koskee säkkiin, lyön maahan kuin varkaan. Varokaa itseänne siellä!»

Sitten hän juoksi maihin ja piirsi aseellaan laajan kehän veneen kokan eteen; silloin saattoivat merimiehet huoleti kantaa jauhosäkit rannalle.

Kun kaikki kymmenen säkkiä seisoivat vieri vieressään, otti vanha raatimies Jabel lakin päästään ja huusi:

«Nähkää, Jumala on kuitenkin lopuksi ottanut huomioonsa meidän hätämme. Hänelle, rakkaat lapset, olkoon kunnia niin aluksi kuin lopuksi!»

Ja vanhus laskihe polvilleen jauhosäkin viereen, joka sai olla alttarina, ja pormestari sekä porvarit, merimiehet ja kerjäläiset seurasivat hänen esimerkkiään. Kalastaja Kustaa Örn oli laskenut maahan aseensa, sillä nyt kansa kiitti Jumalaa.

IV. GIDEON GABRIEL JÄTTÄÄ ALMA MATERIN.

[Alma mater = armas äiti, yliopiston hyväilynäni.]

Korkeasti kunnioitettu ja korkeasti oppinut herra Tohtori Pietari Halin, fysiikan professori Turun akatemian kuuluisassa filosoofisessa tiedekunnassa, istui eräänä lämpöisenä lokakuun aamupäivänä kuistinsa penkillä Aningaistenkadun varrella ja paistatti päivää. Vaikka hän oli vaan pari vuotta yli viidenkymmenen, oli kiusallinen luuvalo täyttä totta käynyt hänen laihojen sääriensä kimppuun, ja nyt tarjosi hän noille kulkuneuvoillensa lämmintä varsin tarpeelliseksi ja mieluisaksi nautinnoksi. Antauneena tuossa nyt päivän paistettavaksi, professori mietiskeli filosoofillisesti mestari Diogeneen tunnettua pyyntöä Aleksanteri Suurelle ja hieroskeli tyytyväisenä vasenta polveansa, sittenkuin hänen ajatuksensa oli muodostanut sen loogillisen johtopäätöksen että: jos vaan ihminen A. tietäisi väistyä B:n ja ihminen C. D:n tieltä, niin onni, jota haetaan ja joka siis sopivasti voidaan merkitä X:llä, löytyisi ilman matemaattisia tai filosoofisia kaavoja.

Nyt ajoi pihaan reki, jossa istui vankkarakenteinen mies aimo turkki päällä.

— Jumalan rauhaa, Pietari Hahn, huusi tullut, minä olen, niinkuin kyllä mahtanet nähdä, sinun entinen oppitoverisi Simo Starck. Tulen kysymään sinulta neuvoa herra poikaani koskevassa asiassa. Kas, kas, mitä sinä niin tuimasti tirkistelet minua? Ihminenhän minäkin olen, vaikka tulen noilta Suomen sydänmailta. Lähdeppäs nyt kammariin katsomaan onko aamiaisesi jo valmiina. Sano samalla ruuanlaittajallesi että tänne on tullut yksi syöjä lisää ja että hän sekä osaa että tahtoo syödä kuin härkä. Minä tulen kohta perässä.

Professori, joka oli noussut seisalleen tuon odottamattoman puhuttelun aikana, vaan empinyt laskeutua lumiselle pihamaalle, vastasi hymyillen muutamilla sanoilla toisen tervehdykseen ja meni sisään. Turkissa oleva mies ajoi sillävälin asuinrakennuksen eteen, sitoi hevosen marhaminnasta tikapuuhun, ja antoi lämpöiseksi ajetulle juoksijalle sylyyksen heiniä. Sitten nosti hän reestä pienenlaisen rautakorvaisen puukirstun ja meni sisään talon isäntää kohtaamaan.

Hetken perästä tämä avasi porstuan oven, kun kopsetta ja kolinaa kuului ulkoa eikä vierasta alkanut ilmestyä näkyviin. Näky, mikä silloin kohtasi professorin katsetta, saattoi hänet ensin hämmästyksestä huudahtamaan ja sitten nauruun remahtamaan.

Roteva kappalainen seisoi köyryssä kuin luokki ja koetti vetää pitkää valkoista paitaa päänsä yli. Hän kiskoi ja puhkui niin että professori katsoi olevan syytä mennä hänelle avuksi vapauttamaan häntä tuosta sitkeästä pukimesta.

— Kuuleppas Simo, täällä Turussa on meillä tapana pitää paitaa lähinnä ihoa.

— Vai niin, nyt sinä olet tuhma, professori Pietari, lausui toinen, kun katsot koiraa karvoihin. Minun vanhasta koiraturkistani lähtee karva niin vietävästi, että minun täytyy erityisellä panssaripaidalla suojella papinkauhtanaa. Joko käsität?

— Mutta mitä ihmettä sinä olet pukeutunut matkalle papin kauhtanaan ja kaulukseen?

— Vieläpä kappaankin, lisäsi kappalainen, ja antoi tuon papillisen puvun takalisäkkeen päästä vapaaksi vatsavyön virasta ja ruveta riippuvaan oloonsa. Niin, minä tulen tänäpäivänä kunniatervehdykselle sinun ja tuomiorovastin luokse. Papinpukua muutoin en ottanut ylleni Kurikassa, vaan vasta kestikievarissa peninkulma täältä. Kas niin, nyt astukaamme sisään sinun saliisi!

Professori ja hänen vieraansa kävivät edellisen työhuoneeseen ja asettuivat istumaan nahkapäällyksiselle sohvalle.

— Sinulla on liian monta kirjaa, virkkoi kappalainen luodessaan katseensa täyteen kirjahyllyyn päin sekä kirjoituspöydällä olevaan kirjatelineeeseen.

— Kuinka niin, kirjathan ovat oppineen työkalut ja aseet.

— No niin, minä en tarkoita muuta kuin että minulla on vaan neljä oktaavinidosta ja kolme folianttia. Niillä minä, olen tullut toimeen 20 vuotta.

— Apulaisena, lisäsi professori hymyillen,

— Kas, kas, miten se oppi-olut paisuu; sinä olet kirjanoppinut etkä tiedä, että korkea-arvoinen tuomiokapituli ja piispa vuonna 1701 nimitti minut kappalaiseksi. Eikö sitä ole painettuna missään noissa kirjoissasi?

— Ei, mehän kirjoitamme vasta anno mundi 1702. Mutta annappas kuullakseni elämänvaiheistasi siellä sydänmaassa.

— Niistä ei ole mitään erinäisempää sanottavaa, ja sekin vähä minkä tiedän käy minulta kankeasti ruotsiksi, kun en ole puhunut sitä 20 vuoteen tuskin sanaakaan. Minä saarnaan, syön usein pettua, kastan, vihin, otan kirkkoon ja hautaan vanhaan tapaan ja, milloin tarvis vaatii, puristan talonpoikia ja loisia.

— Mitä veli sillä tarkoittaa?

— Enkö kenties käyttänyt oikeata sanaa? no niin, minä tarkoitan että kun minun on luettava lakia ja oikeutta jollenkin tappelupukarille tai juoppolallille, otan minä miehen kiinni ja asetan hänet jotakin tukevaa honkaa vasten. Sitten minä tartun häneen sylin — kappalainen syleili professoria — ja sitten minä puristan häntä näinikään, niin että kylkiluut rusahtelevat.

— Herra varjelkoon, Simo, sinähän rutistat minut kuoliaaksi, hellitä jo, hellitä jo — — —

— Eikös tämä ole puristamista?

— Kyllä, kyllä, aivan niin, eli kuoliaaksi musertamista, ähkyi professori nojaten sohvan selkämykseen. Mutta minkätähden sinä olet valinnut juuri tämän omituisen rangaistustavan?

— Simo Starck ei ole ainoastaan väkevä vaan myöskin viisas, vastasi kappalainen, hän tietää että laki rankaisee sitä joka lyö ja mätkii lähimäistänsä, mutta puristamisesta ei ole mitään sanottu. — Niinpä niin, muistatkos Pietari sitä vanhaa kunnon aikaa 80-luvulla, kun me, liberi studiosi [vapaat ylioppilaat] juoksentelimme ympäri täällä Turussa miekka kädessä ja metelöitsimme pitkin katuja? Silloin et sinä ollut ylhäinen akadeemikus enkä minä hengellinen?

— Kyllä muistan, silloin edistyttiin niukanlaisesti in studiis [opinnoissa]; me oleskelimme valitettavasti useammin kapakassa kuin akatemiassa.

— Sanotko valitettavasti? No niinpä se kyllä oli, täytynee kai niin sanoa, sittenkuin on ruvennut toisiin elämän tapoihin.

— Muistatko, Simo, että Vermelandit antoivat sinulle nimen Simo hiiden-väkevä, silloin kuin sinä ja Israel Gök annoitte kelpo selkäsaunan krouvari Taneli Ersonille.

Hyvin muistan, mies tahtoi päästä meistä pöyhkeillä sanoilla, sentähden me vielä löimme häneltä rikki pari ikkunaa. Asia vedettiin konsistoorion eteen, ja silloin sain puhdistaa itseni vannomalla että — niinkuin asia olikin — se ei ollut tapahtunut aikomuksesta. Vaan muistatko, professori, helmenompelija Enevaldin kaunista sisarentytärtä?

Kappalainen siirtäysi lähemmäksi, ja sitten ladeltiin toinen toisensa jälkeen noita vanhoja juttuja, kysymyksiä ja vastauksia vuorotteli ehtimiseen, ja aina väliin nauruun remahdettiin. Äkkiä pysähtyi kappalainen kesken iloista kertomusta ja kysyi levottomasti:

— Mahtoikohan veli ehkä unohtaa ruuan?

— En, odota vaan hiukkanen; sinulle keitetään suuri vadillinen nauriita. — Puhellaankos nyt pojastasi?

— Niinpä kyllä, juuri hänen tähtensähän minun on ollut pakko matkustaa tämä pitkä matka tänne, — viiden vuorokauden matka omalla hevosella. Poika ei ole oikein hyvillä jälillä, näen sen kasvoistasi. Sinä kirjoitit minulle, että hän muutamien veikkojensa kanssa on konsistooriossa syytteen alaisena hummauksesta ja vallattomasta elämästä.

— Niin on todella asian laita, ja olisi sentähden kai parasta, jos hänet otettaisiin pariksi lukukaudeksi pois akatemiasta maalle vähän tasaantumaan.

— Ovatko professorit nyt ankarampia kuin ennen, kysyi Simo Starck, vetäen varovasti taskustaan esiin pari paperia?

— Eikö mitä! Sinun pojallasi on hyvä sydän, vaan hän pitää liian paljon tappelusta. On myöskin valitettu, että hän usein on taannut velkoja eikä ole voinut sitten niitä maksaa.

— Se tulee tietysti siitä hyvästä sydämmestä. Kuuleppas nyt, mitä poika on minulle kirjoittanut. Minä pyysin näet vuosi takaperin, että hän panisi paperille lyhykäisen selonteon nykyisestä luonnontieteellisestä järjestelmästä, että saisin nähdä, onko maailma mennyt eteenpäin ja poikani saanut joitakin tietoja. Hän kirjoittaa näinikään:

Vaikka kyllä ahkerat opinnot — kuulehan mokomata — ja kirjahuolet anastavat minulta päivät, tahdon kumminkin noudattaa rakkaan isän toivomusta ja lyhimmittäin kirjoittaa mieleni ja aivoitukseni luonnontieteestä. Pro primo. Maa, primum inter paria [ensimmäinen laatuaan] pyöreiden esineiden joukossa, on maailman keskus ja ympäröi sitä kiertäen aurinko, kuu ja tähdet. Vaikka muutamat täälläkin akatemiassa väittävät asian laidan olevan päinvastoin, on tämä yhtäpitävää sekä raamatun että järjen kanssa. Meillä ei ole mitään syytä epäillä meidän omia aistimiamme. Jos se liikkuisi, romahtaisivat kirkot ja talot kumoon ja me itse lentäisimme pyörryksiin. Minusta siis Kopernikus on väärässä, sillä Ptolemaeuksella ja hänen jälkeensä monella muulla vanhemmalla oppineella on ollut toinen mielipide, ja tuon ensinmainitun ajatus tuntuu minusta, joka olen vast'alkaja tähtitieteessä, oudolta. Minä tiedän myöskin että rakas isä mielellään kuulee minun sanovan: yksi ainoa pyhän hengen todistuksista on tuhannen vertaa arvokkaampi kuin kaikki ihmisjärjen luulottelema viisaus. — Aurinko ja kuu on luotu ihmisen tähden. Kuinka järjetöntä ja arvotonta olisikaan siis olettaminen, että tämä majesteetillinen maa — princeps et totius mundi epitome [koko maailmanrakennuksen arvokkain ja etevin kappale] — halpana palkollisvaimona kiitäisi ympäri tähtien mielen johteiden mukaan!

Nuo sanat on poika siepannut Forsmanin väitöskirjasta vuodelta 1678, mutta hän ei tiedä, että tuon kaltaisen tekijän mietteet kumosi täydellisesti julkisessa väitöstilaisuudessa professori Flachsenius.

Kappalainen jatkoi lukemistansa:

Pro secundo. Vesi on kylmin ja märjin kaikista elementeistä. Sitä ja muita nesteitä (paitsi olutta) vallitsee kuu, yön ihana ruhtinatar ja taivaan riemu, luonnon soreaksi kaunistukseksi luotu. Vesi virtaa länteen ja pohjoiseen pohjoisnapaa kohti ja syöksyy sieltä suuren kuilun kautta maapallon lävitse etelänapaan. Maapallolla on monta vuorenselännettä ja ne pitävät sitä koossa niinkuin vanteet tynnyriä.

Professori nauroi ja kappalainen hymyili hämillään.

Pro tertio. Lumi ja jää muodostuu vedestä; kaikki väri syntyy rikistä, vesi ei sisällä rikkiä, siis lumi ei ole valkoista vaan väritöntä, joka oli todistettava.

Pro ultimo, sillä minulla ei ole lainkaan halua jatkaa. Planeetit Jupiter ja Venus ovat hyviä, ystävällisiä tähtiä, vaan Saturnus ja Mars niiden täydellisiä, vastakohtia. Kaikkiin planeetteihin vaikuttaa tähtisikermät, joiden edessä ne sijaitsevat, ja kohtisuorat tähdet vaikuttavat voimakkaammin kuin vaakasuorat. Kun minä olen syntynyt Oinaan ja Kalojen välillä, tunnen toisinaan itseni koko lailla janoiseksi ja puskuhaluiseksi. Jos nyt rakas isä tahtoisi lähettää minulle 3 taale — — —

— Niin, tällä tapaa kirjoittaa minun korkeasti oppinut poikani — huudahti kappalainen — ja mitä sinä, professori, siitä arvelet?

— Poikasi, ystäväni, vaeltaa kaukana diligentian [ahkeruuden] vaivaloiselta tieltä. Mitä hän kirjeessä latelee tieteen järjestelmästä, on jo jokseenkin yli-ikäistä. Ainoastaan tietämättömimmät akatemiassa ovat Kopernikusta vastaan. Kuulehan, Simo, anna Gideon Gabrielisi lopettaa alkamattomat opintonsa; anna hänen tarttua miekkaan ja mennä sotapalvelukseen!

— Se on juuri hänen omakin halunsa ja pyyntönsä, lisäsi toinen. Viime kirjeessään anoo hän minulta lupaa mennä Turun läänin ratsurykmenttiin. — Kappalainen pysähtyi ja kuunteli, ikkunaan päin tähystäen. Mitäs nyt tuomiokirkon kellot tähän aikaan soivat?

— Kuolinsoittoa Fredrik herttualle.

— Mikäs pökö se sitten oli, uskallan kysyä?

— Hoo, sinä et tiedä että herttua Fredrik, kunink. Majesteetin lanko, kaatui Klissovin taistelussa, ja nyt pitää hänelle koko lokakuun ajan soittaa kelloja Suomen kaikissa kirkoissa.

— Ei ainakaan minun kirkossani, tokaisi kappalainen päättävästi, heittäytyen sohvalle selkäkenoon.

— Miksikä ei? Tuomiokapitulin kiertokirje...

— Siksi ettei minulla ole mitään kelloja. Ymmärtääköhän professori nyt? Mutta kuinka olikaan ruuan laita?

— Arvelin juuri ehdottaa että tekisimme ensin kävelyretken kirkolle.

— Ei, sata kertaa ei! Sodan aikaan lait vaikenevat, vaan vatsa puhuu. Sodankin aikaan täytyy saada syödä. Punktum! Ja silloin nousi kappalainen seisalleen, meni enemmittä käskyittä saliin ja istui pöytään. Ja siinä viipyi hän kauvan. — Sen jälkeen asettui hän professorin nahkasohvalle ja nukahti tuossa tuokiossa uneen. —

Tunnin perästä herätti hänet lempeästi poikansa Gideon Gabriel laskien kätensä hänen olkapäällensä. Isä katsahti ylös ja hieroi silmiänsä; ja sitten seurasi syleily, niin voimakas että tomu pöllysi kuluneesta papinkauhtanasta ja pojan harmaansinisestä takista.

— Sinä rakas poikani, sanoi kappalainen, puistaen Gideon Gabrielin vankkaa kouraa ja silmäillen hänen kookasta, kolmen kyynärän ja kämmenen mittaista vartaloansa. Ja uskollisesti katsoivat he toinen toistansa silmästä silmään, jossa kyynel kimmelsi. Mitä aikaisemmin oli tapahtunut, unohtui ja annettiin anteeksi tänä hetkenä.

Sitten istuutuivat he toinen toisensa viereen. Gideon Gabriel tunnusti suoraan ettei hänellä ollut halua lukuihin, jota vastoin hän toivoi hartaasti pääsevänsä sotaan onneansa koettelemaan. Sopiva tilaisuus pikaiseen lähtöön tarjousikin juuri parahiksi, sillä kornetti Turun läänin ratsurykmentissä, Johan Procopaeus, oli viime viikot oleskellut paikkakunnalla keräämässä parisenkymmentä ratsumiestä täytemiehistöksi niiden sijaan, jotka olivat kaatuneet Riigan ja Embachin tappelussa. Kornetti oli rustitilallisten asettaman ratsujoukon sekä parin värvätyn miehen kanssa eilen lähtenyt Turusta ja oli parastaikaa Sauvossa. Jos nyt hän, Gideon Gabriel, voisi hankkia itselleen hevosen, ehtisi hän huomis-iltaan valmiiksi matkaan, ja pääsisi niiden toisten seurassa lähtemään Liivinmaalle, missä rykmentti majaili; ja se olisi hänen hartain halunsa.

Näitä ehdotuksia vastaan teki kappalainen alussa useita vastaväitteitä, vaan viimein hän ei ainoastaan suostunut poikansa eroon akatemiasta, vaan vieläpä lahjoitti hänelle viisivuotiaan harmaan ruunansa «Harmon», josta kaikesta oli seurauksena uusi syleily, mikäli mahdollista, voimakkaampi kuin ensimäinen.

Gideon Gabrielin kysymykseen, kuinka isä kotimatkallaan suoriutuisi rekineen ilman hevosta, vastasi tämä, että hän tulomatkalla peninkulman päässä kaupungista oli poikennut erääseen talonpoikaistaloon, jonka omistaja oli halukas kohtuulliseen hintaan myymään hänelle kelpo hevosen. Jos nyt kappalainen jättäisi veran oston uutta kauhtanaa, varten toistaiseksi, — vaikka hän kyllä kotona oli ajatellut tarvitsevansa sen hankkia, kun se, joka hänellä nyt oli yllänsä, kiilsi kuin mikähän viherjänruskea silkki — jäisi hänelle kylliksi rahaa hevosen ostoon. Nyt oli pojan vuoro panna vastaan, mutta se ei auttanut. Harmon oli lähteminen sotaan, ja Gideon Gabriel lupasi usein kirjoittaa kuinka hevonen ja mies siellä tulivat toimeen.

He erosivat, kappalainen lähti kunniatervehdykselle tuomiorovastin luokse, ja poika meni järjestämään asioitansa kuntoon.

Seuraavana päivänä kohtasivat he taas toisensa päivällispöydässä professorin luona ja siellä juotiin Lyypekin mummaa monet maljat tulevaisten urostöiden onneksi. Viiden aikaan tehtiin lähtö. Simo Starck antoi pojallensa 6 taaleria kuparia ynnä isällisen siunauksensa, ja professori toivotti nuorukaiselle kaikkea menestystä.

Tuntia myöhemmin saapui Gideon Gabriel ratsastaen Harmolla itäiselle tulliportille, mutta sielläpä pidätti hänet tusinallinen ylioppilaita, jotka olivat kokoontuneet jättämään lähtevälle toverille viimeisiä jäähyväisiä. Sittenkuin kukin vuorostaan iloista leikkiä laskien oli antanut neuvonsa ja lausunut onnentoivotuksensa, komensi senior [senior = vanhempi, vanhempien ylioppilaiden arvonimi] Abel Granbom: «asentoon!»

Gideon Gabriel keikahti ratsunsa selkään; ylioppilaat asettuivat riviin ja merkin annettua viritti joukko lähtijän kunniaksi seuraavan laulun.

Nyt Gideon Gabriel ompi vapaa, Kapakat, akateemiat jättää hän saa. Sic tempora dura mutantur.

Mut Venus se itkee ja Mars ilakoi, Tään urhon kun nyt sotatorvi se soi. De gustibus non disputamus.

Hän syöksyvi tuimast' taistelemaan Suurmoskovalaista nyt vastahan vaan. Pro patria dulce est mori.

Isän Harmo se ratsuns' on moitteheton, Sylen mittainen säilä se vyölläns' on. Per fas et nefas in bello.

Kun Gideon viuhtoo tuomarimiekkaa, Niin päät vihollisten ne sinkovi hiekkaan. De mortuis nil nisi bene.

Kyll' Saksenin Aukust' nyt oppia saa Miten tallukat taivaalle keikahtaa. Sic transitqve gloria mundi.

Ja Ruotsit ne Puolan poikia piinaa Pahemmin kuin teinejä lingva latina. Infandum, regina, jubesqve....

Sä kuningas Kaarlolle terveiset vie, Ja armotta ryssää kuonohon lyö! Finlandia herosqve vivant!

Ylioppilaat hurrasivat, ja Gideon Gabriel istui ylpeänä harmaan konkarinsa selässä tehden kunniaa miekallansa.