Part 4
— Olkoon menneeksi, herra kapteeni, ja lyhyesti vaan navakasti. Jos minä nyt alan elämänvaiheitteni alusta, niin sanon että minä olen synnyltäni karjalainen Slovankasta Inkerinmaalta, otettiin 19-vuotisena venäläiseen sotapalvelukseen, tulin vuonna 1703 hänen tsaarillisen majesteettinsa käskystä siihen paikkaan, johon uusi Pietari piti rakennettaman. Siellä sain käskyn pieksää ja rääkätä suomalaisia talonpoikaistyömiehiä, kun he kantoivat kiviä sylissään ja soraa nutunliepeissään, mutta sitten sain erään kerran itse maistaa solmuruoskaa siitä etten kylliksi kovaa lyönyt muuatta jo ennestään puolikuollutta raukkaa. No niin, se ei oikein mulle maistunut, ja iltasilla pistin minä sapelini aliupseeriin — se tapahtui leirin ulkopuolella illan kähmässä — ja pakenin kirvelevin nahoin karjalaiselle niemelle. Tulin sitten sattumuksesta Taneli Luukkoisen ja kuninkaan palvelukseen. Taneli oli silloin kapteeni ja oli hänellä alaisenansa vaan yksi 42-miehinen komppania. Ensimäisellä retkellä vihollista vastaan pistin minä hengeti neljä ja haavoitin puoliviidettä; sen tempun jälkeen nimitti kapteeni minut korpraaliksi.
— Siinä oli palkkaa kylliksi, tarvitsemattasi vielä saada tätä harvinaistupakkaa, sanoi Torakka kuivasti. Onko sulla vielä muuta kertomista?
— Ei, vastasi toinen; tietäähän kapteeni kyllä, että olen sivullanne monet kerrat tapellut ja tehnyt viholliselle vahinkoa ja haittaa.
— Jokapäiväistä työtä! Mutta jatkappas sinä, Sidensnöre, jolla on hienoa ruotsalaista verta suonissa ja osaat lukea ja kirjoittaa yhtä hyvin kuin meidän Berthold Antonius! Sinähän osaat liikutella parempaakin asetta kuin kynää. Mistä teosta sinä enimmin ylpeilet?
Puhuteltu, 20-vuotias nuorukainen, pitkä ja roteva, kohottautui toiselle kyynäspäälleen ja lausui:
— Urhoollisten jalkarakuunain joukossa, jossa joka miehen tulee olla uljasta poikaa, on varsin vähäiseksi kiitokseksi voida sanoa lyöneensä kuoliaaksi kymmenkunnan vihollista. Minä muistutan sen vuoksi mieleenne, kuinka minä, kun toukokuussa majailimme Koivistolla ja näimme nälkää että sielu oli vähällä lähteä käpälämäkeen, hiivin kenraalin kortteeriin Liljendaalissa ja palasin kantaen puolta tynnöriä ruista ja siankinkkua selässäni. Muistelen että te palatessani tulitte jokseenkin iloisiksi. — —
— Niin kyllä, se oli oiva teko, sanoi eräs miehistöstä. Sidensnöre on aina ollut vankka ja rohkea partioretkeilijä sekä hyvä toveri. Ja rukiista ja kinkusta sietää hänen saada ylimääräinen palkinto.
— Malttakaas, malttakaas, ystävät, kehoitti kapteeni. Tuomio ei saa langeta, ennenkuin kaikkia asianosaisia on kuultu. Suu käymään, Siuri, sinulla kaiketi pitäisi olla yhtä ja toista kerrottavaa, sinä musta tattaripeijakas!
— Niinkuin kapteeni käskee, vaikka kehuminen ei ole minun tapojani. Kertoakseni kumminkin jotain uutta tovereille, tulkoon sanotuksi, että minä viime perjantaina, kun minut lähetettiin vakoilemaan Taipaleeseen, sain kuulla että neljä kasakkaa nukkui eräässä pirtissä. No, mitäs oli tehtävä, minä nostin muutamia hirsiä oven pönkäksi, kokoilin halkoja, olkia ja lastuja nurkkiin ja sytytin kokon palamaan. Silloin mahtoi ruveta savun haju tuntumaan pahnassa, sillä ne neljä sian ryökälettä röhki ja töykki sisällä niin vietävästi.
— Eikö ainoakaan päässyt ulos?
— Kyllä, neljä sielua lakeistorven kautta; ruumiit olivat liian paksuja mahtuakseen mukana. No, mitäpä siitä enää puhutaan; minä otin heidän neljä hevoistansa ja möin ne kenraali Armfeltin joukolle.
— Minkätähden sinä et ole virkkanut tapauksesta ennen?
— Enhän minä tuonut mukanani vankeja enkä tavaraa.
— Mutta sen sijaan minä toin, puhkesi majoittaja Lammasharju sanoinaan. Minä se olin, pojat, joka sen ryssäläisen everstin reestä sieppasin ne 80 luotia hopeata, jotka majuri sitten myötti Savonlinnassa 60:een karoliiniin.
— Kehu mitä kehut sillä urostyöllä, sanoi Torakka, kaiketi muistanet, ettei me siitä saaliista paljoa lihottu.
— Ehkäpä Paavo Koivistolaisella on parempi juttu kontissaan, lisäsi Siuru.
— Eipä kehumista, vastasi Paavo, minä vaan löin ja pistin kuin vimmattu pakana, etteivät majuri ja kapteeni Ritz joutuisi ryssien käsiin; muistattehan sen kerran kun meidät yllätettiin puolitoista peninkulmaa Viipurista.
— Kyllä, minä näin että sinä taistelit kuin arkkienkeli, Paavo. Minusta näytti että sinä purit korvankin yhdeltä. Miltä maistui?
— Niinkuin kapteeni käskee, kuului vastaus. Mutta onkos kapteeni kuullut, että moskovalaiset löivät majurin rautoihin, kun hän pahoin haavoitettuna vietiin Pietarin puolelle. Saman ne tekivät muutoin meidän urhoolliselle kapteenillemme Tillaiselle ja luutnantille. Minä en enää muista hänen konstikasta nimeänsä.
— Sen ne kyllä saavat vielä maksaa, ehkä jo tänä yönä. No, Niilo Tompura, onkos sinulla mitään lystiä kerrottavana, niin ann' tulla!
— Ei, herra kapteeni, vastasi lyhytkasvuinen keski-ikäinen, leveänaamainen ja sinisilmäinen mies.
— Etkö sinä sitten olekkaan ollut mukana sodassa koko näinä kuutena vuotena?
— Olenhan tuota, herra kapteeni.
— Onko vihollinen vääntänyt sinulta kielen kantimiltaan, ettet osaa muuta kuin myötellä ja kieltää?
— Ei, herra kapteeni.
— Sinä olet tuhma ja itsepäinen kuin seitsenkertainen sonni.
— Niinkuin herra kapteeni käskee.
Miehistö nauroi kapteenin turhilla kokeilla saada harvapuheista Tompuraa virkkamaan muuta kuin välttämättömimpiä sanoja.
— Minä tiedän, huudahti Tarhanpää, että siitä päivin, kun ryssä Nyenin luona riisui alasti ja paistoi Tompuran isän ja äidin ja kaksi sisarta päällepäätteeksi, hän usein, — —
— Nyt ei ole sinun vuorosi puhua, keskeytti häntä Torakka, joka nähtävästi oli itse halunnut saada sananvuoron. Nyt kerron minäkin teille jutun. — Hän alkoi. — Sodan alussa palvelin minä pelkkänä ratsumiehenä Inkerinmaalla aatelislipun alaisena ja sitten ratsumestari Roosilla renkinä, vaan aina minua käytettiin partioretkillä. Vuonna 1710 jouduin minä Kivekkään joukkoon, ja päästettyäni yli 100 ryssää päiviltä ja tehtyäni monta vankia, pääsin luutnantiksi. Niin, tammikuussa oli minulla 11 miestä omassa johdossani ja silloin kirjoitti Berthold puolestani hänen kreivilliselle ylhäisyydellensä, pyynnön saada asettaa oman komppanian. Sain luvan ja sinetillä vahvistetun kapteeninvaltakirjan. Se on minulla täällä taskussa sekä käsky ja määräys pitää teitä vahvassa kurissa. Totta puhuen, olenpa iskenyt rikki satasen vihollista ja tusinan päälliseksi. No, mitäs arvelette?
— Minusta, vastasi Koivistolainen mielistellen, kapteeni saa pitää tupakan omina hyvinään.
— Niin minustakin, sanoi Torakka ja antoi vähäisen kääryn pujahtaa takaisin housunlakkariin. Mutta nyt on aika tarkastaa onko musketit kunnossa ja vänkiruuti kuivaa.
Tuskin oli kapteeni saanut sen sanotuksi, kun hän ja kaikki muut säpsähtivät. Pitkä vihellys, jota seurasi kaksi lyhempää, kuului pohjoisesta päin metsästä.
— Muutamia meikäläisistä on lähestymässä, mene sinä Tompura niille vastaan, käski kapteeni.
Käsketty totteli ja kiiruhti metsän sisään, mutta ei kestänyt kauvempaa kuin pari minuuttia, ennenkuin hän taas tuli näkyviin, mukana kaksi miestä. Vanhempi heistä, pitkävartisissa saappaissa ja kulunut ryssänkauhtana yllä, kantoi olallansa pitkää rakuunasapelia. Toinen, katsastelukirjuri ja luutnantti Barthold Antonius, veti huomion puoleensa tavattoman pulskalla tummansinisellä sarkapuvullaan. Kevyt miekka, hopeahelainen pistooli ja mitali rinnassa osoittivat parempaa varallisuudentilaa ja saavutettua kunniaa. Nähdessään heidän tulevan nousivat kaikki seisalleen ja tervehtivät. Torakan puoleen kääntyen lausui Antonius:
— Minä olen matkalla Armfeldtin leiriin viemään käskyjä ja kirjeitä. Poikkesin tänne luoksenne saamaan jotakin juotavaa; olemme kulkeneet kaksi peninkulmaa levähtämättä.
Eräs rakuunoista toi piimäleilin ja Antonius seuralaisineen joi siitä pitkät siemaukset. Sitten virkkoi edellinen:
— Ensiksi kerron teille sen uutisen että me nyt olemme saaneet papin. Sotakonsistoorio on jalkarakuunain saarnaajaksi nimittänyt Henrik Lechlinin, joka on kauvan kärsinyt puutetta ja ollut puolikymmentä vuotta pakolaisena virastaan Toksovassa. Sitten tuon minä mukanani kopion kuningas Kaarlen viimeisestä kirjoituksesta kenraalille ja olen saanut käskyn lukea sen sekä sotaväelle että rahvaalle.
— Asentoon, pojat, komensi Torakka, ja lakit päästä: kuunnelkaapa mitä kuningas kirjoittaa.
Kaikki nousivat ja asettuivat riviin Bartholdin eteen, joka kuuluvalla äänellä luki seuraavaa:
«Me lähetämme käskymme Suomen ja Pohjanmaan maaherroille, että he pitävät teille varalta kaikkinaista apua ja kannatusta, mutta kun Suomi koko sodan ajan on kärsinyt suurempaa rasitusta kuin mikään muista lääneistä niin yhdessä kuin toisessa katsannossa ja sentähden heidän kustannuksiansa mikäli mahdollista on helpoitettava ja huojennettava, niin käsketään Meidän Tukholmassa oleva neuvostomme ei ainoastaan lähettämään sinne enemmän miehistöä, mikäli tarpeelliseksi havaitaan, vaan myöskin viljaa ja muita elatustarpeita joukkojen ylläpidoksi. Teidän tulee, paitsi muita tarpeellisia toimenpiteitä, joita maanpuollustaminen vaatii, totuttaa rahvasta käyttämään kivääriä ja kehoittamalla kehoittaa heitä niinhyvin metsissä kuin muutoin ahdistamaan vihollista ja tekemään sille vahinkoa. Asujamia ei pidä jätettämän vihollisen saataville, vaan ne, joita ei voida käyttää vastarintaan, ajoissa käskettämän pakenemaan tavaroineen kauvemmaksi sisämaahan armeijan taakse ja jättämään maan tyhjäksi jälestänsä, ettei vihollinen mitään ravinnoksensa löytää mahtaisi; kieltäen samalla hengen menettämisen uhalla antamasta viholliselle vähintäkään muonaa tahi maksamasta hänelle mitään pakkoveroja.» — Näin kirjoittaa meidän armollinen kuninkaamme Benderistä 7 päivänä tammikuuta 1711.
Kun lukeminen oli päättynyt, alettiin miehestä mieheen keskustella kuninkaan käskyn sisällyksestä ja merkityksestä.
— Ymmärrätkö nyt, Tompura, sanoi Siuri, että Kuninkaallinen Majesteetti käskee, ettet saa antaa viholliselle mitään syötävää, vaan pitää sinun riippua hänessä kiini kuin iilimato ja tehdä hänelle kaikkea mahdollista vahinkoa?
Tompura nyökäytti ymmärtävänsä.
— Meidän tulee siis hävittää ja polttaa omaakin maatamme, lisäsi kapteeni, no niin tehdäänpä vaan työtä käskettyä siinäkin!
Mutta kaikki keskustelu päättyi tähän, sillä Kiviniemen puolelta kuului yökehrääjän kirmakka vihellys miesjoukon korviin. Se oli merkki lähimmästä etuvartiosta. Yks kaks olivat leirimiehet keränneet aseensa kokoon ja Torakka etunenässä lähti joukkue kiireesti liikkeelle. Ainoastaan neljännestunnin noudattivat he maantietä, sitten hiipivät he, jakautuneina kahteen osastoon, pitkin metsänrintaa.
Puoli, tuntia kului jännittävässä odotuksessa.
Silloin näkyi kirkkaassa kuuvalossa kaksi kuormaa, vartiokuntana parisenkymmentä venäläistä sotamiestä, ajavan mäkeä alas kapeaa siltaa kohden. Tuskin oli ensimäinen hevonen laskenut toisen etujalkansa sillalle, kun Torakka kuuluvalla äänellä komensi: Laukaiskaa!
Kiväärit pamahtivat. Viisi ryssää kieritteli verissään maantiellä ja toinen hevonen tupertui turvallensa, kaula läpiammuttuna, tehden turhia nousemisen yrityksiä.
— Iskekää kiini, pojat, elkääkä antako yhdenkään ainoan kanaljan päästä pakoon, huusi kapteeni ja laukasi pistoolinsa suoraan vasten vartiokunnan päällikön naamaa. Hirmuinen mellakka syntyi. Venäläiset, joilla ei ollut ollut aavistustakaan väijytyksestä, vaan olivat kaikessa rauhassa aikoneet kulkea Käkisalmeen, joutuivat mitä suurimpaan hämmästykseen; kivääriänsä eivät useimmat ehtineet laukaista, sillä jalkarakuunat olivat heissä ihan käsin. He puollustivat itseään kuitenkin vimmatusti. Jalkarakuuna kersantti Kekäläinen, sai miekanpiston keuhkojensa läpi ja Siurin vasen käsivarsi riippui puoliksi poikki hakattuna. Koivistolainen sai pajunettipiston reiteensä, vaan jaksoi kuitenkin pyssynperällä surmata vastustajansa. Kun Berthold kahden jalkarakuunan kanssa, jotka olivat seisoneet reservissä, kovasti huutaen hyökkäsi esiin, alkoivat jälelle jääneet ryssät juosta metsään.
Tompura, joka vuoti verta parista keveämmästä haavasta, pyyhki hikeä otsaltaan; silloin havaitsi hän että eräs kuorman ajajista, joka oli piiloutunut etumaisen nelipyöräisen vankkurin alle, tarttui johonkin esineeseen kuormalta ja alkoi juosta sillalle. Siellä kohtasi häntä eräs rakuuna, joka iski miestä, vaan tämä väisti, kääntyi yht'ruttoa takaisin ja koki juosten paeta pitkin eteläistä joenrantaa.
— Ota kiini, kuului pari ääntä huutavan.
Tompura juoksemaan minkä käpälästä lähti. Pakeneva viskautui silloin jokeen kahlatuksensa yli, mutta Tompura ei siekaillut hypätä jälkeen ja onnistui hänen tarrata kiini miehen toiseen jalkaan, kun tämä oli jo lähellä toista rantaa.
Tänne kinkku, karjasi Tompura ja paukautti vasemmalla nyrkillään ryssää selkään. Tänne kinkku taikka hukutan sinut! Ryssä, joka tietysti ei ymmärtänyt sanaakaan puheesta, vaan ymmärsi kyllä iskut, hakkasi ympärinsä minkä ennätti ja sätki jaloillansa. Viimein onnistui hänen paiskata lihan kappaleella vastustajaansa kasvoihin niin voimakkaasti, että suusta ja nenästä turskusi verta.
— Pidä puoliasi, toveri, ja kisko ryssä tänne, kuului kehoittavia huutoja rannalta.
Kehoitusta ei Tompura tarvinnut. Kun hän näki kinkun putoavan veteen ja vajoavan, kohensihe hän pystyyn ja kahmasi käsivarsin ryssää vyötäisiin. Tämä repi Tompuraa tukasta ja raapi hänen kasvojansa. Sellainen pelmuutus hämmensi suomalaisen niin, että vastustaja oli vähällä päästä irti. Mutta nyt sai Tompura taas kiini hänen jalastansa ja veti häntä syvälle päin niin että molemmat kamppailijat katosivat veden alle. Poreista ja veden vyörystä saattoi kuitenkin nähdä että taistelua jatkettiin.
Suurella mielenkiinnolla olivat Torakka, Barthold ja pari muuta katselleet kaksintaistelua, mutta kun hetken kuluttua vesi tyyntyi eikä mitään Tompuraa tullut näkyviin, komensi kapteeni pari rakunaa veteen. Kului kuitenkin useita minuutteja, ennenkuin he saivat käsiin etsittävänsä. Rannalle vedettiin kaksi hengetöntä ruumista.
Tompura ei ollut päästänyt saalistansa. Käsivarret olivat jäykästi puristuneet vastustajan jalkojen ympäri, ja leuvat pihtien tavoin pureutuneet kiini hänen toiseen käteensä.
Tuntia myöhemmin oli jalkarakuunoilla valmis hauta luotuna, ja sinne laskettuna kolme kaatunutta toveria. Kapteeni piti puheen, joka kesti kolme minuuttia, yhden kullenkin, ja sen päätti hän näillä sanoilla:
— Katsokaas pojat, Tompura oli sentään urhokas partiomies ja uskollinen alamainen. Hän noudatti kuninkaan käskyä ahdistaa vihollista kaikin voimin, ja sentähden kunnioitan minä hänen hautaansa kallisarvoisimmalla kalulla mitä minulla on.
Ja silloin laski hän haudalle sen pienen tupakkakääryn.
Tätä pitivät jalkarakuunat sangen kauniina tekona, mutta kaikki loivat pitkän erokatseen siihen vähäiseen muistomerkkiin, ennenkuin taas lähtivät liikkeelle hävittämään ja uutta saalista hakemaan.
IX. HAUTAUS KÖYSÖN SUOLLA.
(1713).
Kolme vihreää veljestä», oli lasten tapana sanoa kolmesta tasakorkeasta tiheästä kuusesta, jotka kasvoivat syöttöha'an pohjoisreunalla pelkkien koivunvesojen keskessä. Niiden edessä seisoi nyt ratsutilallinen Hannu Väfvars ja näytti kovin miettiväiseltä.
Hän hyvin tiesi, ettei maill' ei halmeilla ollut ainoatakaan ihmistä valveilla, joka olisi saattanut nähdä mitä hänellä oli tekeillä, mutta siitä huolimatta pälyi hän ympärillensä, ennenkuin tarttui lapioon ja rupesi kaivamaan vähäistä kuoppaa keskimäisen veljeksen juurelle.
Kun työ oli muutamassa tuokiossa suoritettu, veti ukko poveltaan siniruutusen tuoheen käärityn mytyn. Sen sisällyksen tunsi hän niin hyvin, ettei hän huolinut enää sitä sen enempää tarkastaa, vaan laski sen joutuisasti kuoppaan. Sitten peitti hän haudan huolellisesti maalla, lehdillä ja kuivilla oksilla, ja lähti kävelemään kiirein askelin kotiin päin.
Hannu Väfvars oli parempiin varmempiin aikoihin kätkenyt koko rahallisen omaisuutensa, ja summa ei todella ollut suuri, vaikka kylläkin raskas: kaksi 4:n ja kolme 2:n taalerin kupariplootua, lyödyt jo Kristiina kuningattaren hallituksen aikana, ja pari tusinaa äyrin kappaleita yhdennentoista Kaarlen ajalta.
Ratsutilallinen oli arvellut viisaimmaksi kätkeä aarteensa niinkuin toisetkin olivat tehneet, sillä edellisenä päivänä oli kerrottu, että suuri venäläinen sotalaivasto oli lähestynyt Pernajan lahtea, eikä kukaan voinut tietää, kuinka pian vihollinen olisi ovella.
Ukko oli juuri astumaisillaan tupaansa, kun hän näki kaukaa jonkun tulevan juoksujalassa polkua myöten, joka valtamaantieltä toi taloon yli petäjikköharjun. Tulija oli Lyyperin Janne, kirkko väärtin 16:vuotias pitkäsäärinen poika. Hengästyneenä saapui hän perille ja huusi:
— Hyvää huomenta kanss', Väfvarin ukko, nyt teidän täytyy lähteä heti mukaan, sillä minä tuon teille sanaa herra Jobstilta. Kappalainen lähetti terveisiä ja käski sanomaan, että kohta paikalla toiset hautajaiset pidetään Röysön suolla. Hän sanoi Väfvars-ukon olleen mukana ensimäisissä ja tietävän kyllä mistä on kysymys.
— Oikein puhuttu, ja mielelläni tahdon vielä kerran tehdä seurakunnalle palveluksen. Ehkä se onkin viimeinen. Mutta missä meidän pitää odottaa hautajaissaattoa?
— Valtamaantien varrella; ne ovat siellä koht'ikään.
Juoksun hölkässä lähtivät ratsutilallinen ja nuorukainen menemään, ja muutamien minuuttien perästä olivat he maantiellä, joka viepi Degerbyystä Porvooseen. He istahtivat isolle kivelle ja alkoivat hiljakseen puhella viime päivien tapahtumista.
Hannu kertoi kuulleensa että venäläinen sotajoukko oli kulkenut Kymijoen yli ja hyökännyt Strömfors'iin ja että kenraali Lybecker suomalaisten joukkojen kanssa oli Mäntsälässä tai Orimattilassa. Janne puolestaan tiesi sanoa, että pitkä rivi venäläisiä sota-aluksia oli purjehtinut pohjoiseen päin Terviikin ja Segersbyyn ohitse ja laskeneet ankkuriin Gislarbölen rantaan. Kirkonkylästä oli suuri joukko perheitä lähtenyt pakoon, niiden muassa myöskin kappalainen Veckman. Mutta toinen, herra Jobst Totilius, ja kirkkoherra Serlachius olivat vielä jääneet, vaan nekin näyttivät varusteleivan lähtemään.
Väfvars-ukko rupesi juuri kertomaan kuinka ruotsalaiset joukot olivat polttaneet Helsingin, kun hän yhtäkkiä keskeytti puheensa. Pari reenjalasta vingahti ilkeästi maantiensoraan, ja tulemassa olevain miesten ääniä alkoi kuulua. Ukko ja hänen seurapoikansa nousi paikoiltaan ja kiiruhti tulijoita vastaan.
— Heinäkuorma on raskas, virkkoi ratsutilallinen ja tervehti nöyrästi pappia.
— Ja vielä raskaampi on retki, rakas Hannu, vastasi tämä. Hyväpä oli että tälläkin kertaa tulit, sillä ei kukaan minun väestäni tunne niin tarkkaan suota kuin sinä. Me olemme kätkeneet ruumiin heiniin ettei ketkään asiaankuulumattomat voisi aavistaa mitä me tässä kuljetamme näin varhaisella aamupuhteella. Niin, niin, aika on niin paha että myöskin totuuden ja sanan palvelijan on pakko harjoittaa valhetta ja petosta. Nyt sinun on otettava kulkueen johto huostaasi ja määrättävä koska ja missä meidän tulee poiketa tieltä.
— Onko matka samaan paikkaan, minne viime kerralla kätkimme kynttiläkruunut?
— Se on sinun päätettäväsi.
Hannu Väfvars nosti lakkia ja liittyi niiden kolmen vanhemman talonpojan seuraan, jotka kävelivät kuorman perässä. Kuormaa ajoi puukenkäinen liinatukka poika, joka huolimatta varoituksista tuontuostakin huusi hevosille ja rapsahutti ohjaksilla. Kun hiekka pureutui niin lujaan kiini jalaksiin, että kulku seisahtui, asetti pari reipasta nuorta miestä kankeja reen alle kohauttaen siten rekeä ylös ja eteenpäin. Heidän kiivautensa suututti muuatta repaleista kierosilmäistä ukkoa, jolla oli tuuhea tukka ja lammasnahkalakki päässä. Hän kulki lähellä kuormaa ja nojasi varovasti oikealla kädellään heinähäkin kylkeen. Mutta hänen kanssaan, — Tuomas kellonsoittajan, taikka Garpgårdin hupsun, niinkuin häntä myös mainittiin, — ei kukaan puhunut, sillä hän antoi aniharvoin järjellistä vastausta.
Vähäsen puhuttuaan kirkkoväärtin kanssa otti Hannu ohjakset käsiinsä ja ajoi kuorman tieltä metsän reunaan, ja nyt tarvittiin kaikki käsivarret auttamaan hevosia eteenpäin. Kiviä ja kaatuneita puunrunkoja raivattiin, mikäli mahdollista, pois tieltä, ja muuan vesa sieltä täältä katkaistiin.
Talonpojat tekivät työtä hiessä päin. Niin päästiin tasaiselle niittymaalle, ja siinä märässä ruohossa luisti kuorma helposti eteenpäin. Niitty muuttui vähitellen paksuksi sammalikoksi, ja siinä sieti varoa, ettei kuorma kaatuisi, ja valita sellaisia kohtia, mistä vetäjät saattoivat kulkea uppoamatta liian syvään. Kappalainen oli jo pari kertaa ehdottanut että pysähdyttäisiin, mutta Hannu Väfvars katsoi paikan olevan liian likellä maantietä.
Aurinko oli jo noussut korkealle puidenlatvojen yli, kun viimeinkin päätettiin lopettaa kulku. Pappi istahti korkean kannon päähän ja pyyhki hikeä otsaltaan. Sittenkuin muutkin olivat hetkisen levähtäneet, otettiin heinistä rautaseiväs ja kaksi lapiota, joilla rivakimmat joukosta tuota pikaa kaivoivat kolmea kyynärää syvän kuopan. Se verhottiin sisältä puunoksilla, sammalilla ja heinillä. Sitten vedettiin kuorma kuopan partaalle, ja Pernajan kirkon pienempi kello paljastettiin heinistä esiin.
Kaikki miehet, paitsi Tuomas, tarttuivat siihen kiini, ja kumahtaen putosi kello hautaansa.
— Niin, siellä sinä nyt makaat, lausui pappi. Saa nähdä, kuka meistä on mukana sinua nostamassa takaisin ylös. Minun ei ole tarvis kehoittaa teitä, rakkaat ystävät, pitämään salassa sen mitä nyt olemme tehneet. Meidän maamme kirkot ovat jo saaneet kärsiä niin monet vahingot, ettei ole varaa enää useampiin. Tätä aarretta ei vihollinen ainakaan saa ryöstetyksi, yhtä vähän kuin niitä kolmea kynttiläkruunuakaan. Täyttäkää nyt hauta, ja peittäkää niin ettei mitään jälkeä tästä meidän toimestamme jää näkyviin.
Ratsutilallinen otti sylyyksen heiniä heittääksensä ne kuoppaan, mutta hänet työnsi syrjään Tuomas, joka uhkamielisesti puhkesi sanomaan:
— Hei, hei, se on minun ja meidän Herramme kello; ei kukaan muut kuin minä saa haudata sitä. Hän on minun morsiameni ja 34 vuotta on hän ollut minulle uskollinen. Hän paleltuu, jos hänet haudataan ilman kääriliinoja. Veisatkaa ruumisvirsi, lukkari, veisatkaa, lukekaa rukoukset, pastori! Minä soitan kelloja piu—pau—pom, piu—pau—pom!
Kappalainen ja kirkon vartija koettivat hyvillä sanoilla ja puolittain väkivallalla saada Tuomasta antamaan tilaa, mutta hän huusi ja reuhtoi uhkaavasti käsillään, valmiina puollustamaan itseänsä.
Kun siinä parhaillaan neuvoteltiin mitä olisi tehtävä, astui Janne esiin ja sanoi viekkaasti:
— Minusta Garpgårdin Tuomaan tulisi itse verhota morsiamensa käärinliinoilla ja lukea rukoukset; me toiset, me vaan peitetään hauta sitten kun hän tahtoo.
Tuomas katsahti ylös; hänen puoliksi suljetut harmaat silmänsä välähtivät. Siinä tuokiossa oli hän riistänyt vanhan takkinsa yltään ja laskeutunut kuopan reunalle, josta käsin hän sitten peitteli takillansa vielä näkyvän osan kelloa. Hän sovitteli ja laitteli peitettä kylmän malmin ympärille ikäänkuin se olisi ollut pieni lapsukainen.
— Kas niin, nyt on hänellä lämmin levätä, sanoi ukko tyytyväisenä ja nousi. Sitten pani hän kädet ristiin ja mutisi muutamia rukouksia toisten asetellessa puunrunkoja kuopan päälle ja kattaessa sitä sammalilla ja kivillä.
Kun kaikki oli valmista, lausui pappi:
— Suuri kiitos teille, hyvät ystävät, tästä palveluksesta, jonka olette tehneet kirkollemme. Ja hän jatkoi empien: kirkossa tulee jonkun aikaa tästä puoleen ainoastaan rovasti silloin tällöin saarnaamaan. Katsokaas, minun täytyy jättää teidät, viedäkseni talteen jälellä olevat kirkon hopeat. Mutta sitä paitsi on meidän armollinen hallituksemme hänen korkea-arvoisuutensa piispan kautta antanut maan papeille oikeuden joksikin aikaa jättää seurakuntansa, ja koska vihollinen milloin tahansa saattaa yllättää meidän kotimme, täytyy minun kirkonhopeain ja oman perheeni turvallisuuden tähden paeta. Ymmärrättekö minua, rakkaat ystävät?
— Kyllä, herra pastori, me ymmärrämme teitä, lausui Hannu terävällä äänenpainolla. Me toivotamme teille sitä rauhaa, jota me itse piakkoin kaipaamme. Minä olen liian vanha pakenemaan. — Lähtekäämme nyt kukin kotiamme huomispäivää odottamaan. Rukoilla meidän täytyy, mutta valvoa ehkä myös!
Paluumatka maantielle kävi sangen pian. Ainoastaan vastenmielisesti oli Tuomas seurannut mukana. Hänet oli kuitenkin saatu houkutelluksi sillä tekosyyllä että hänen olisi muka hankittava kukkasia armaansa haudalle. Päätään nyökäyttämällä oli kellonsoittaja ilmaissut myönnytyksensä. Nyt kulki hän käsivarret veltosti riipuksissa ja katse tylsänä, välittämättä aamukylmästä ja tuulesta, joka häilytteli hänen repaleisen paitansa kielekkeitä.
Maantien reunassa riisui kirkonvartia hevosensa valjaista, ja Jobst herra kiipesi sen selkään. He olivat hiljaisuudessa sopineet siitä että pastori saisi ratsastaa kirkonkylään, joutuakseen pikemmin kotiin ja sitten pois Suomesta.
* *
Kun kappalainen Justinus Totilus vuonna 1722 palasi pakoretkeltään Ruotsista, ei yhtään ainoata ollut enää elossa niistä, jotka olivat olleet mukana hautajaisissa Röysön suolla. Paikkaa minne ne kolme kynttiläkruunua oli kätketty, ei Jobst herra enää voinut löytää — sen salaisuuden on suo osannut säilyttää — mutta kello kaivettiin esiin ja riippuu tänäkin päivänä paikallaan Pernajan kirkontapulissa.
X. SUURI TAPPELU.
(1714).
Isonkyrön pappilassa, jossa ylikomisaari Juhana Henrikki Friis oli saanut kortteerinsa, oli 15 päivänä helmikuuta sotaneuvosto koolla. Neuvottelu alkoi lähestyä loppuansa. Armfeldt oli mielipiteellensä pääottelun suorittamisesta sillä paikalla missä hänen joukkonsa nyt sijaitsivat, saanut varsin vähän kannatusta, ja nyt silmäili kenraali mietteissään ratsumestari Aksel Buren tekemää ja esiintuomaa asemapiirrustusta.
— Hyvät herrat, lausui ylipäällikkö hitaasti silmiään nostamatta, minä en, niinkuin sanottu, löydä mitään muuta keinoa kuin seistä siinä mihin olemme pysähtyneet ja vimmatulla taistelulla ajaa vihollinen pakosalle.
— Yhä edelleen taas on minun ajatukseni, virkkoi kenraalimajuri De la Barre, että meidän pitäisi peräytyä Vöyriin ja siellä odottaa vihollista jossakin sopivassa solassa. Aukeat tasaiset kentät täällä Isossakyrössä tuottavat sille yhä uusia etuja niiden lisäksi mitä jo lukumäärän valtava suuremmuus sille suopi. Minä surkuttelen, mutta ratsuväkeni hevoset ovat niin peräti lamassa ja uuvuksissa, että ne tuskin jaksavat kantaa ratsumiehiä tuimaan ryntäykseen.
— Silloin ne eivät myöskään jaksa kantaa heitä pohjoiseen, puhkesi Armfeldt kiivaasti sanomaan, ja hän lisäsi katkerasti, kuka meistä ei muistaisi Lybeckerin onnetonta peräytymistä Kymistä Elimäelle! Jos silloin olisimme pysähtyneet ja ottaneet ryssää pajuneteillä vastaan, niin emme totta tosiaan olisi tässä nyt Pohjanmaalle ajautuneina sotapakolaisina.
Punotus De la Barren poskilla osoitti että Armfeldtin vastaus oli saattanut hänenkin verensä kuohuksiin, mutta hillityllä levollisuudella kääntyi hän Friisin puoleen sanoen:
— Minä pyydän että ylikomisaari tässä pöytäkirjaan pantavaksi tahtoisi kertoa, missä kurjassa tilassa armeija tällä haavaa on. Jos aiottu tappelu päättyy toivon mukaisesti, ei kai kukaan kummastele että niin heikot joukot ovat saattaneet voittaa, mutta jos käy päinvastoin — niinkuin minä aavistan — voipi olla hyvä että tulee merkityksi, mitä epäilyksiä muutamat päällystöstä ovat lausuneet.
Friis odotti Armfeldtin kehoitusta puhumaan tai vaikenemaan, mutta kun tämä taas näkyi syväytyneen kartan tarkastelemiseen, lausui hän pitkäveteisesti:
— Minkä kaikki tietävät näyttää minusta tarpeettomalta kerrata. Miehet eivät ole viime viikkoina saaneet sanottavasti muuta ravintoa kuin mitä vangit saavat vankilassa, vettä ja leipää. Ne ovat sitten vielä niin repaleistuneita, että osalta kokonaan puuttuu sukkia ja kenkiä. Sotakassassa ei ole puolta äyriäkään; hallituksen laskuun en kykene saamaan irti rahaa ja omalla takuullani saa niin vähäisiä määriä, etteivät ne riitä välttämättömimpiinkään päivän tarpeisiin.
Eversti Juhana Stjernschantz puuttui puheeseen:
— Niin, kyllä se on kehnoakin kehnompaa! Neljään vuoteen en ole sotapäivärahaa kantanut tuskin sataa taaleria! Kurjuuden tähden en tiedä muuta neuvoa kuin pyytää virkalomaa ja itse lähteä Tukholmaan. Everstit Krusenstjerna ja Danielson, jotka ovat olleet nuorempia palveluksessa kuin minä ja joilla on ollut vähemmän vaadittavaa, ovat persoonallisen hakemuksen kautta saatavansa saaneet.
— Niin oivaa ja tarmokasta upseeria kuin Te olette, en voi nyt laskea lomalle, keskeytti häntä kenraali. Pieni urhoollinen joukko voipi hyvällä johdolla paljon aikaan saada. Ettekö eversti kenties muista, kuinka te joulukuun 28 päivänä kaksi vuotta sitten muutamilla sadoilla miehillä yllätitte venäläisen osaston Käkisalmen linnoituksen edustalla ja heititte sen Vuokseen?
— Herra kenraalimajuri suvaitsee muistaa hyvin, vastasi. Stjernschantz, ja se minua ilahduttaa, mutta ajat olivat silloin toiset. Nyt en ole enää hyvässä terveydentilassa. Kun minulla äsken on ollut vilutaudin kohtauksia, täytyy minun valitettavasti ilmoittaa olevani sairas.
Sotaneuvoston jäsenet silmäilivät kummastellen puhujaa ja puheenjohtajaa, kun tämä kylmän tyynesti vastasi:
— Herran sairaudesta ei ennen ole mitään kuultu. — Eversti v. Essen, haluatteko tekin taistelun edellä vetäytyä pois?
— Herra kenraalimajuri suvaitsee koettaa puhua piloja, vastasi v. Essen vilkkaasti. Minun neuvoni olisi ollut ja on vieläkin, että meidän olisi pitänyt mennä vihollista vastaan Ilmajoen metsässä, mutta tulipa taistelu siellä tai täällä, minä seuraan teitä elämässä ja kuolemassa!
— Sen tiesin kyllä ennakolta, ja muutoin — kenraali teki kädellään kohteliaan viittauksen — minä luotan nyt niinkuin ennenkin, vieläpä enemmän kuin ennen, teihin kaikkiin, ystävät ja sotatoverit. Siitä päivin kun se kirottu Pohjolaisten majuri Andersson toissa vuonna toukokuulla meni vihollisen puolelle ja ilmaisi meidän asemamme Korkeankosken luona, ei yksikään minun upseereistani, huolimatta siitä sanomattomasta kurjuuden tilasta, missä olemme olleet, ole unohtanut velvollisuuttansa. — Nyt tahdon kumminkin vielä kerran kuulla, onko teillä jollakin esiintuotavana riittävän vankkoja syitä, jotka voisivat kumota aikeeni ryhtyä piakkoin otteluun.
— Sallikaa minun sitä ennen kahdenkesken virkkaa muutama sana, lausui De la Barre. Pyyntöni on yhteydessä erään kirjoituksen kanssa Vaasan maaherralta Clerkiltä.
Armfeldt nousi vastahakoisesti, vaan antoi puhujalle merkin, seurata mukana sivuhuoneeseen. Siellä veti De la Barre esiin nimettömän kirjeen, jonka Clerk oli saanut käsiinsä ja lähettänyt hänelle. Se sisälsi häpeällisimpiä syytöksiä Armfeldtiä ja upseerikuntaa vastaan toimettomuudesta ja pelkuruudesta, ja sen ajatuksen sanottiin olevan aivan yleisen Tukholmaan kokoontuneilla säädyilläkin. Kun Armfeldt yhä kiihtyvässä vihassa oli kirjoituksen lukenut ja vaihtanut muutamia kiivaita sanoja De la Barren, päällikkyydessä lähimpänsä miehen kanssa, kiiruhti hän takaisin sotaneuvostoon. Neuvottelu jatkui sillä että Suomen armeijan kenraaliajutantti eversti Otto Reinhold Yxkull lausui: