Part 6

— Katsoppas tänne, toveri, nostahan nokkaasi hieman ja juo kuin vasikka, huusi Ljukin, heiluttaen joutilasta käsivarttansa. Sinä et tietysti ansaitsisi että suuren tsaarin urhoollisimmat miehet lähestyvät sinun leposijaasi ja tarjoovat sinulle virvoittavaa juomaa, mutta siihen katsoen että tämä on sinun pirttisi, jossa me nyt olemme ja elämme, ja se on sinun äitisi, ruma suomalaisakka vaan suloinen oluenpanija, joka on valmistanut meille tämän verrattoman juoman, tarjoon minä nyt sinulle yhden kulauksen, kuule, _yhden ainoan_ vaan, mutta sen saat ottaa niin pitkän kuin minun pyssyni latasimen, ja vielä pitemmänkin. «Juopihan kanakin!»

— Kas niin, elä sinä röhi ja irvistele niin hirveästi — äänensä muuttui melkein helläksi — minä kyllä arvaan sinun ajattelevan että olet suuri lurjus ja tulet vielä suuremmaksi, jos saat elää ja pistää puukkoasi omiin maamiehiisi, vaan siitä en minä nyt välitä. Andrei Ivanovitsch'illä on hyvä sydän ja nyt hän tahtoo sinun tosiparastasi. Sinä et tarvitse olla milläsikään, tällaista tilaisuutta ei sinulle tule toista enää kertaakaan syntisessä elämässäsi!

Sairas puisteli kieltävästi päätänsä ja örähteli: vettä, vettä!

Silloin puuttui Torbasov riemuiten puheseen ja sanoi:

— Hän ei tahdo olutta eikä hän ymmärrä sanaakaan kauniista puheestasi, mutta minä ymmärrän mitä hän sanoo. Hänen ihmeellisellä kielellänsä on «vettä» sama kuin meidän «voda» ja sitä minä lähden hänelle noutamaan, niin saan minäkin kerran tehdä hyvän työn tässä maassa.

Korpraali kiiruhti ulos ja palasi tuokion perästä kaivolta, tuoden pienen kuparikattilansa täyden raikasta vettä. Ljukinin auttaessa talonpoikaa istuvaan asentoon, piti hänen toverinsa astiaa haavoitetun huulien edessä, jotka ahnaasti särpivät virkistävää juomaa. Sitten kohensivat he vähän hänen vuodettansa ja päättivät huolenpitonsa sovittamalla märän rievun hänen paukuttaville ohimoillensa.

— Näetkös hänen silmiänsä, Andrei, nyt ne kiittävät meitä. No, ei maks', veliseni; ei siinä suurta vaivaa ollut. Nuku nyt, niin juomme terveydeksesi, jota sinä nyt enimmän tarvitset.

Malja jäi kuitenkin juomatta, sillä kun samassa kuului kavion töminää ja ääniä pihalta, kiiruhtivat toverukset korjaamaan talteen kaikki mikä ei ollut tarkoitettu joutumaan toisten käsiin tai vuotamaan toisten kurkuista alas.

— Mitäs minä sanoin, virkkoi Ljukin murheellisena. Nyt ovat ryöstölinnut täällä. Saa nähdä, voimmeko pitää aarrettamme salassa sängyn alla. Istu nyt pöydälle, niin pyyhkiytyy läikähtynyt olut siitä pois.

Torbasov keikahti ylös niinkuin olisi ollut tarkoitus hypätä satulaan ja lausui vakuuttavasti:

— Viattoman ei pidä saaman kärsiä! Hänen jäädessään hyvällä omallatunnolla vaan juomingeista hieman sekapäisenä pöydälle istumaan, tempasi Ljukin lakkinsa ja riensi ulos. Hän tapasi siellä, niinkuin oli odottanutkin, kymmenkunnan tovereitansa Siperialaisesta rykmentistä. Heidät oli lähetetty hankkimaan rehua hevosille; suuri heinähäkki kukkurallaan osoitti retken onnistuneen toivon mukaan. Sotamiesten tervehtiessä Ljukinia ja meluten ja huutaen päästellessä satuloita irti, huomasi hän heidän tuoneen mukanansa vangin, joka uupuneena riippui kahden hevosen välissä.

Parin miehen päästellessä häntä irti siteistä ja toisten hankkiutuessa eväsmyttyineen — nekin olivat täyteläisemmät kuin lähtiessä — menemään pirttiin, puhaltui vastapäiseltä puolelta pieni ratsujoukko pihaan.

Näyttämö muuttui samassa. Olipa ikäänkuin näkymätön käsi olisi pyyhkäissyt koko meluavan joukon syrjään ja tukkinut kaikkien suut. Rintama-asennossa tervehtivät miehet pelättyä ja samalla pidettyä rykmenttipäällikköänsä, eversti Kaarle Mannsteinia. Hän ratsasti samalla valkoisella hevosella kuin Napuen tappelussa.

— Mitä hyvää kuuluu, lapset? Onnistuiko tehtävänne.

— Jumala varjelkoon teidän jalosukuisuuttanne! kajahti vastaukseksi kuin yhdestä suusta.

— Mutta mitäs tuo on, mitä te sinne kätkette? Everstin silmä sumeni, kun hän katsahti vankiin, jota pari sotamiestä koetti peitellä taaksensa. Tehkää selko, suoraan ja sukkelaan, mitä mies on rikkonut?

Muuan aliupseeri astui esiin ja änkyttäen antoi raportin. Kun se oli tehty, ratsasti eversti Mannstein vangin eteen ja puhutteli häntä ystävällisesti saksaksi. Mies kertoi olevansa henkikirjuri ja että muutamia tuntia sitten oli hyökätty hänen syrjäiseen kotiinsa ja siellä häntä pahoin pidelty, kun hän ei ollut voinut tyydyttää sotamiesten vaatimuksia muulla kuin parilla kuparitaalerilla ja muutamilla vaatekappaleilla.

Asentoon, komensi eversti kääntyen miestensä puoleen, ja pieni joukko järjestyi silmänräpäyksessä kahteen riviin.

— Kenen käskystä on tämä mies tässä sidottu ja piesty?

Aliupseeri astui kalveten esiin.

— Kuka otti hänen rahansa?

Harmaapartainen sotamies astui rivistä.

— Kuka otti hänen vaatteensa?

Nuorempi sotilas asettui vanhemman sivulle.

— Te olette ennen kuulleet käskyni ja tunnette tahtoni, pojat. Minä olen ankarasti kieltänyt teitä käyttämästä tarpeetonta väkivaltaa. Tsaarin mieli ei ole, että hänen miehensä hävittävät sitä maata, joka nyt on hänen, tai että he kiduttavat hänen uusia alamaisiansa.

— Onko täällä ketään, joka ei tiedä sitä?

— Ei, teidän jalosukuisuutenne, kajahti vastaus.

— No niin, sinä uppiniskainen ja omavaltainen Fomin, — hän katsoi aliupseeria — saat pitää hyvänäsi 30 paria raippoja — Ljukin, joka seisoi syrjässä portailla, risti silmiään kahdesti — toiset saavat 20 kukin. Luutnantti Androsoff, — eversti kääntyi yhden ajutanttinsa puoleen — katsokaa että selkäsauna heti paikalla pannaan täytäntöön. Kun se on toimitettu, istuu koko joukko, joka oli mukana hävitysretkellä, satulaan ilman syömättä sitä ennen, ja saattaa vangin varovasti kotiinsa. Siellä jätetään hänelle takaisin hänen rahansa ja vaatteensa, ja joku naapuri kutsutaan häntä hoitamaan. Viimeistään kuuden tunnin kuluttua odotan minä raporttia kuinka käskyni on täytetty. Hyvästi!

Eversti käänsi hevosensa ja ratsasti Uuteenkaarlepyyhyn menevää tietä pois.

Jälelle jääneet loivat noloja ja pelästyneitä silmäyksiä toisiinsa, mutta ei mitään tarpeettomia sanoja lausuttu. Luutnantti antoi määräyksensä ja kaikki toimitettiin everstin käskyn mukaan. Kun raipparangaistus alkoi, hiipi Ljukin pirttiin ja tapasi toverinsa puolitorkuksissa pöydällä. — Onni oli tällä kertaa meille suopea, virkkoi majoitusmestari ja herätti toverin tajuunsa voimakkaalla läimäyksellä selkään.

Eversti on ankara mies, mutta oikeudentuntoinen kuin itse Isä Jumala. — Ja sitten kertoi Andrei, mitä oli tapahtunut siellä ulkona, ja Feodor valpastui yhä enemmän ja kiintyi kertomukseen. Mutta kun se oli lopussa, ei keskustelu ottanut luistaakseen, sillä solmupiiskan sivallukset toverien selkään kuuluivat epämiellyttäviltä.

Kun toimitus oli päättynyt ja pihamaa taas jäänyt tyhjäksi, katsoivat molemmat soturit toisiaan silmästä silmään, ja sitten he hymyilivät niin sisimmän ymmärtämisen tunteella toinen toisellensa ja marssivat säännöllisessä tahdissa sängyn luokse.

Sairas nukkui, vaan Ljukin ja Torbasov polvistuivat hartaasti vuoteen viereen ja painoivat päänsä permantoon. Mutta eivät he rukoilleet, vaan vetivät sängyn alta esiin pienen pullean oluttynnyrinsä ja hänen miniänsä, oluthaarikan.

— Lienevätköhän rotat käyttäneet tilaisuutta meidän levätessämme, virkkoi Ljukin kuiskaten.

Silloin hymyili Torbasov, sillä hän ei keksinyt mitään vastaukseksi. Vaan sen sijaan täytti hän mitan ääriään myöten ja tarjosi sen Andreille sanoen:

— Juo, toveri, «juoppo nukkuu päänsä selväksi, vaan tyhmyri ei selkene milloinkaan.»

Kun ilta tuli, istuivat ystävykset ja pitivät pientä kinaa siitä, kuka heistä oli urhoollisempi sodassa, mutta kun valoisa kesäyö levisi maille, silloin itkivät he niin että kyyneleet vierivät partaan ja he suutelivat toisiaan kuin ystävät, jotka eivät ole nähneet toinen toistansa vuosikausiin.

Ja sitten itkivät he taas, sillä koti Volgan rannoilla oli kaukana, ja verraton olut oli lopussa, lopussa ainiaksi.

XIII. STEFAN LÖFVINGIN PÄIVÄKIRJASTA.

(1715).

«1689, joulukuun 24 päivänä synnyin minä Narvassa. Yhdeksän vuotta myöhemmin komennettiin isäni, konstaappeli Martti Löfving, Käkisalmen linnoitukseen ja minä seurasin rakkaita vanhempiani mainittuun kaupunkiin.

1703 sijoittivat vanhempani minut erään Viipurin kauppiaan J. Frees'en [runoilija Jaakko Freesen isä] luokse, mutta kun Mars'in [Mars = sotajumala] seura säihkyi minulla myötäänsä silmien edessä, käytin minä kerran tilaisuutta mukiloida isäntääni niin perusteellisesti että hänen täytyi pysytteleidä 3 viikkoa huoneen lämpimässä, josta teosta olisin vähällä menettänyt oikean käteni, ellen olisi oppinut pitämään jokapäiväistä kirjaa isäntäni kaupasta.

1710 jouduin ensi kerran erään venäläisen partiojoukon vangiksi ja sain monta aimo sivallusta kun en ilmaissut Savon herraskartanon omaisuutta ja hevosia. Jäin kuitiksi pienestä rahakukkarostani ja vaatteistani, minut sidottiin köydellä käsistä ja sain juosta hevosten välissä Kiteen pappilaan neljänneksen peninkulmaa. Siellä riisuttiin minulta paita ja housut, en nähnyt edessäni muuta kuin kuoleman, sillä siellä valmistettiin suuria rovioita, mutta säilyin kuitenkin Jumalan sallimuksesta ja sain vanhan paidan päälleni. Yöllä karkasin ja tulin juostessani isolle suolle.

Muutamia tuntia sen jälkeen läksin maantielle ja tapasin siellä erään kasakan. Hän pyysi minua pitämään hevoistaan, laskeutuaksensa maahan. Mutta kun hänellä oli suuria myttyjä ja monta kattilaa satulansa takana ja täytyi hänen sen vuoksi kumartua syvään, voidakseen heittää toisen säärensä yli toiselle puolelle, tartuin minä häntä niskaan ja omalla miekallaan pistin hänet hengeti. Niin sain häneltä 100 taaleria kopeekoita, joukon hopeasormuksia ja solkia ynnä viherjän kauhtanan. Juoksin sitten metsään ja pääsin monet peninkulmat juostuani ystävien luokse.

1711 tulin katsastelukirjuriksi Turun läänin jalkaväkirykmenttiin ja lähetti kreivi Nieroht vainaja minut usein partioretkille vihollista vastaan; samaten vuonna 1712.

1713 komensi kenraali majuri Armfeldt minut polttamaan Porvoon siltaa vihollisten edestä. Kun olin sillan päässä, ampui vihollinen muutamilla sadoilla musketeilla niin että maa savusi allani, vaan minuun ei osunut kumminkaan mitään. Sitten tuli muuan minua vastaan juosten sillalle ja tähtäsi minua. Minä osuin häntä rintaan ja hän minua vasempaan korvaan. Kuitenkin paloi meidän puoleinen sillan pää poroksi. Kun minä palasin takaisin, kohtasi minut majuri Gyllenström ja surkutteli sanoen: «Miksikäs nyt Löfvingiä on kutsuttava, kun on korvansa, menettänyt?» Minä vastasin: «Korvani olen menettänyt, vaan moni menettää henkensäkin.» Nykäsin sitten äkkiä korvanlehden pois, joka riippua repsotti sivulla.

Nyt nousi majuri korkealle kivelle, ja silloin suuntasi ryssä kanuunan pappilanmäeltä ja ampui häneltä vatsan puhki. Majuri putosi polvilleen ja hänen viimeiset sanansa olivat: «Ach mein Herr Pastor, mein Pastor!» [«Ah, hyvä herra Pastori, herra Pastori!»] Sitten asetettiin hänet karhuntaljalle ja kannettiin 4:n muun kanssa pois. Hänen suunsa kävi pitkän aikaa, vaan ei mitään ääntä kuulunut.

Toisena päivänä marssimme Porvoosta Hämeenlinnaan ja jäi viholliselle avoin tie Helsinkiin ja Turkuun, ja kun meidän suomalainen armeijamme oli lyöty ja hajoitettu, ja pieni osa veneillä vetäytynyt Ahvenanmaalle, jätettiin minut parooni ja maaherra Stiernstedtin määräyksestä Juho Ahokkaan kanssa kahden vakoilemaan ryssän vastaisia toimenpiteitä. Turusta menin minä jalkaisin Sauvoon ja pysyin hiljaa asunnossani Halilassa 4 päivää. Sain sitten käskyn lähteä Hiittisiin polttamaan siellä olevaa makasiinia ryssiltä. Kun minä tulin Hannukosken kylään, menin siellä erääseen taloon. Siellä istui muutamia talonpoikia viinalekkerien ääressä ja pyysivät minun painamaan puuta. Talonpojat pitivät minua herrana, sillä minun liivinkaulukseni kapea kultakaluuna pisti näkyviin. Isäntä sanoikin heti:

— Tulkaa lyömään vetoa 100 riikintaaleria, ettei Ruotsi koskaan enää omista Suomea.

Minä vastasin ettei minulla ollut niin paljoa rahaa. Hän käski minun mennä toisten Suomen herrojen perässä helvettiin. Sain sitten suuresta maksusta vähän ruokaa, ja minun syödessäni tuli vanha ukko istumaan pöydän päähän. Mutta isäntä meni ulos ja palasi takaisin keihäs kädessä ja aikoi pistää minut läpi vasten seinää. Kun minä silloin kyyristyin pöydän alle ja tartuin muskettiini oikealla kädelläni, tarrasi ukko minun kaulaani ja aikoi pitää kiini, mutta minä sysäsin häntä musketinperällä leukaan, vedin hanan ylös ja ajoin talonpojan muutamilla miekan sivalluksilla ulos. Silloin tuli emäntä korennon kanssa ja aikoi panna päähäni verisen hatun, vaan minä löin korennon hänen käsistään ja voitelin miekan lappeella hänen peräpakaroitansa, sillä kun korento putosi, koetti hän ottaa keihästä. Sitten juoksin minä ulos toverini luokse, joka seisoi hevosten tykönä. Ajoin sitten Hiittisiin ja toimitin makasiinin puti-puhtaaksi.

Vihollinen antoi sanomakartulla kuuluttaa koko Turun läänissä, että jos kuka majoittaa tai suojelee ruotsalaista sotaväkeä tai säätyläis-pakolaisia, niin heidän talonsa poltetaan ja heidät vaimoineen lapsineen viedään Siperiaan. Sen vuoksi täytyi minun kaksiöistä jäätä kulkea yli Paimioon ja Paraisiin, ja menetin kuorman plootuja mereen, ennenkuin pääsin ylitse. Annoin sitten maaherralle raportin kaikesta mitä oli tapahtunut ja että vihollinen majaili Turussa 24,000:n miehisenä joukkona. —

Eräänä sunnuntaina 1714 tulin joidenkuiden miesten kanssa Korppoon sekä olin saapuvilla jumalanpalveluksessa ja kuulin herra Muntinin saarnan. Tultuamme ulos Herran huoneesta, alkoivat talonpojat haukkua meitä täyttä kurkkua mitä rumimmalla tavalla, kiihoittaen koko seurakunnan meitä vastaan. Meidän täytyi silloin turvautua kranaatteihin. Heitettiinpä siis yksi maahan, ja niin pian kuin se räjähti, livistivät talonpojat yksi sinne toinen tänne.

Toisena päivänä kutsuin minä kaikki talonpojat koolle, muistutin heitä velvollisuuksistaan, mitä olivat vannoneet entiselle kuninkaallensa.

Tavattiin ryssälle kootuksi 363 plootua paloveroa, ne otin minä pois ja annoin nuhteita. Silloin antautui koko seurakunta ja vakuutti minulle olevansa uskollinen, mutta sitä vastoin lupasin minä olla viettelemättä ketään ryssää heidän pitäjäänsä. Sen ajan jälkeen ei kukaan uskaltanut asettua minua vastaan.

Keväällä tulin toverieni, vapaehtoisen Ahokkaan kanssa Iniöön. Siellä huseerasi eräs venäläinen vänrikki 11:n sotamiehen kanssa pahoin. Minä tuhosin vänrikin ja 4 sotamiestä; muut pakenivat. Sain siten 5 hevosta ja 8 hevoskuormaa saalista, sillä minä ajoin pakenevia takaa, kunnes jättivät kaikki reet tielle ja pelastivat nahkansa pelkillä hevosilla. Siitä pelästyivät talonpojat sangen suuresti eivätkä uskaltaneet ynähtääkkään, tulinpa minä mihin kylään hyvänsä. Sitten täytyi minun siirtyä pois Kumlingesta. Tapahtuipa eräänä yönä, että minä näin taivaan kannella kirkkaasti loistavan tähden ynnä sen ympärillä kaksinkertaisen C:n, josta minä ennustin että minua kerran kohtaa armo saada hänen kunink. majesteettinsa kanssa suullisesti puhua, joka myöskin tapahtui 1717.

Kesäkuun 24 p:nä hätyytin minä 7:n miehen kanssa erästä venäläistä luutnanttia, joka 58:n miehen kanssa seurasi erään välskärin ja rykmentinkassan suojelusväkenä. Ryssä ampui 3 laukausta meitä kohden, mutta ainoastaan kersantti Holmgren sai nilkkaansa vähäisen naarmun. Meidän muskotit olivat ladatut 14:llä pienellä luodilla. Luutnantti ynnä aliupseeri ja 50 miestä jäi tanterelle. Kappalainen Oxsenius, joka saapui paikalle, sanoi tahtovansa huomaamatta saarnatuolissa tehdä kiitoksen Jumalalle, joka niin vähillä miehillä niin ihanan voiton antanut oli. Sitten päästimme me Somerossa, Vihdissä ja viimein Lohjalla muutamia rakuunoita pois päiviltä, ja sitten tulin minä amiraali Vattrangin luokse, joka oleili Hankoniemen edustalla ja elokuussa saavuin onnellisesti Tukholmaan. Läksin kumminkin jo viikon perästä takaisin Ahvenanmaalle partioretkille.

Monien seikkailujen jälkeen, joista tässä tulisi liian pitkäksi kertoa, saavuin helmikuun lopulla 1715 Signilsaarelta Ekkerööhön. Siellä kohtasin talonpoikia ja papin, jotka olivat pakomatkalla Ruotsin puolelle. Minä sain Herran pyhän ehtoollisen jäällä Gabriel Gronoviukselta.

Kun me tulimme jäätä myöten Boxööhön, oli 40 venäläistä kasakkaa ja rakuunaa meidän kimpussamme. Minä käskin toverini seistä kentällä heitä vastassa, sillä muutamia oli rannalla ja osa kaukana jäällä: ensimäisten oli siis odottaminen viimeisiä. Sillä välin pistäysin minä tupaan ja sain yhden leivän ja pienen juuston. Siellä oli suuri joukko talonpoikia, jotka olivat sinne paenneet. Sitten marssin minä toverini kanssa pihasta ja kohta tuli vihollinen hätyyttämään talonpoikia ampuen ja hakaten. Me olimme saarella pimeään yöhön saakka; sitten käänsin kenkäni takaperin ja marssin koko yön. Kun tulimme Skagöön pohjoispäähän, kohtasi meitä kokonainen venäläinen partiokunta. Siellä pistettiin vierustoverini kuoliaaksi ja minä juoksin korkealta vuorelta alas meren rantaan. Ryssät eivät voineet päästä luokseni eivätkä myöskään ampua minua. Minä istuin vuorenhalkeamassa, riisuin kengät jalastani, sillä ne jäätyivät kokoon ja puristivat jalkojani pakkasen tähden. Jälkeen puolenpäivän tuli taas muuan partiokunta samaa tietä ja alkoi ampua minuun kuin pilkkaan, mutta heidän luotinsa menivät turhaan, sillä meri oli huuhdellut vuorta vastaan suuren sulan aukeaman. Luodit kimposivat ensin veteen, sitten vuoreen. Minä istuin Korkeimman suojeluksessa enkä pelännyt ensinkään niitä tuhatmääriä vihollisia, jotka pyrkivät luokseni. Yöllä kiipesin korkealle vuorelle, taittelin muutamia kuusen oksia alleni ja päälleni, makasin puolen yötä ja värisin vilusta niin että sieluakin vapisutti. Nousin ylös ja kuljin Geetan vuorelle 2 runsasta peninkulmaa ilman kengittä ei muuta kuin pari Tukholmasta saamiani hienoja lankasukkia jalassani. Jää jota kävelin, oli ahtojäätä; kun se teki kipeää jaloilleni täytyi minun käsin ja päin varoa itseäni kaatumasta; joka askel tuli merkityksi verellä koko sen kahden peninkulman matkan.

Päivän sarastaessa saavuin maihin Geetan juurelle, istuuduin kivelle enkä nähnyt edessäni muuta kuin kovan kuoleman viluun ja nälkään, ajattelin myöskin niitä hulluja talonpoikia, jotka eivät ole piiloutuneet niin tiheään metsään ja kaukaiseen seutuun. Astuin sitten taas muutamia askelia metsään ja jouduin pienille ja suurille jälille, jotka olivat kulkeneet vihollisen edellä. Minä juoksin kuin lintukoira sinne tänne, kunnes osuin muutamalle havumajalle; sieltä löysin tyhjän ja vanhan karkean säkin, leivän ja pienen rasian puolillaan voita. Muistui mieleeni heti Danielin sanat jalopeurain luolassa: «Herra, vieläkö ajattelet minua?»

Kävelin sitten Dyngööhön, jonne muutamia ihmisiä oli palannut kotiin; istuttuani muutamia tuntia huoneenlämpimässä, menivät jalkani aivan pilalle, niin että kaksi miestä, kannattaen kummastakin kainalosta saattoi minua kylien väliä, kunnes pääsin Finnströmiin erään lesken luokse.

Minä ryömin polvillani, hakkasin halkoja, muurailin uunia, korjailin ikkunaa, ovea ja permantoa; eukko kun näki minusta olevan itselleen apua, lupasi ruokaa sekä parannusta jaloilleni, jos tahtoisin jäädä hänen luoksensa, sillä hän pelkäsi maamiestensä ryöstöilemistä, niillä kun ei ollut vähänvähääkään millä tulla toimeen. Mutta hän oli kätkenyt lumihankeen tynnörin jauhoja, tynnörin herneitä navettaan, sekä leiviskän voita ja 2 leiviskää juustoja.

Jumalan armosta ja eukon avulla pääsin minä, heinänsiemenistä ja jäätyneestä hevosenlannasta keitetyllä puurolla, jolla haudottiin jalkojani niin kuumalta kuin suinkin kärsin, muutamissa viikoissa taas tervejalkaiseksi ja maksoin elatuksestani yhden karoliinin viikolta.

Kesäkuussa läksin Turkuun, kerjäten siellä ympäri ja olin ruhtinas Galitsinin luona, joka pudotti 10 kopeekkaa lakkiini. Sitten hiivin sisään hänen kyökkiinsä, jossa hänen kokkinsa tutkisteli minua, mistä minä olin; minä vastasin olevani Rymättylästä. Hän kysyi, pyydettiinkö siellä kalaa; minä sanoin, että kyllä siellä silakkaa tulee. Hän valmistautui seuraamaan minua kahden nihtinsä kanssa, otti mukaan pullon paloviinaa, 2 ryssänlimppua ja 50 ruplaa kopeekoissa, jotka joutuivat sitten minun halttuuni. Minä kannoin maston ja purjeen veneeseen, ja kun olimme päässeet kaikkien kaljaasien sivuitse ja tulleet Rymättylään, otin minä esille pistoolini ynnä avasin toisen silmäni, jota minä olin koko ajan pitänyt kiini; kokki huomasi sen, nousi ylös ja aikoi ehättää kimppuuni kuin myöskin soutumiehet; mutta minä ojensin kahta pistoolia ja pyysin heitä istumaan koreasti paikoillaan, muuten ampuisin heidät. Niin seurasivat kaikki 3 minun kanssani Ahvenanmaalle; siellä tapasi minut komentööri Vrangel, jonka fregatissa seurasin mukana Kappelluodolle, lahjoitin komentöörille niiltä miehiltä ottamani veneen, matkustin eräällä laivaveneellä Tukholmaan 19 päivänä kesäkuuta ja jätin huostastani vangit sekä raportin Hänen ylhäisyydellensä ylimaaherra Kustaa Aadam Taubelle.»

<tb>

«Ison vihan» partioretkeilijöistä oli vääpeli Löfving rohkeudestaan kuuluisin. Hänen omakätiset päiväkirja-muistiinpanonsa, jotka ulottuvat vuoteen 1720 ja ovat tätä nykyä säilytettyinä Porvoon lyseon kirjastossa, kertovat hänen monista seikkailuistansa tässä vihollisten täyttämässä maassa. Vaikka hän sodan jälkeen näyttää antautuneen vähemmän kunnioittaviin vehkeihin, sai hän palkinnoksi aikaisemmista palveluksistaan noin 1734 Hommanääsin (oik. Hofmansnäs) tilan Porvoon pitäjässä ynnä 1747 majurintittelin sekä vuonna 1752 vuotuisen eläkkeen. Porvoon ehtoolliskirjasta näkyy, että Löfving oli ollut kolmasti naimisissa, nimittäin ensin Kristiina Magdaleena Alceniuksen kanssa, sitten Heleena Ugglan kanssa (k. 25 p. helmik. 1751) ja vihdoin Maria Beata Frontinin kanssa (joka kuoli 1760-luvulla). Löfving kuoli lapsetonna 22 p. lokakuuta 1777 Hommanääsissä.

XIV. KARHUNPESÄ.

(1716).

Lunta oli satanut yötä päivää monet vuorokaudet perättäin, suuria pehmeitä hiutaleita tyynellä ja suojailmalla, ja pieniä teräviä kypeniä tuiskulla ja pakkasella. Sitä oli kasaantunut kerros toisensa päälle, nietos nietoksen viereen, ja sadan peninkulman laajuisen valkean peitteen alla makasi Suomi kätkössä ja unhotuksessa.

Melskeisten taistelujen ja huutavan hädän perästä oli nyt tullut niin hiljaista ja tyhjää; ei mitään tykinjyräyksiä ja musketinpamauksia, ei mitään kirveeniskun kajahuksia metsässä, ei mitään puheen tai laulun ääniä taloissa, ei niin jälkeäkään elossaolevien töistä eikä kaatuneiden verestä.

Pitkillä hoippuvilla askelilla nähtiin yksinäisen vaeltajan kahlustavan paksujen lumihankien läpi Nuasjärven jään yli. Se ei ollut mikään merkillinen mies, olipahan vaan Jukko Urpala, joka pyrki itäänpäin, entistä kotiansa kohden Sotkamoon.

Kun Armfeldt harvenneine joukkoineen oli vetäytynyt Länsipohjaan, oli Jukko eräänä iltana sanomatta jäähyväisiä kellenkään heittänyt muskotin olallensa ja lähtenyt omille teillensä. Niin oli hän jonkun aikaa käynyt sotaa omin päinsä, vaan pitemmän päälle ei tahtonut oikein kannattaa tuo joidenkuiden kuljeksivien kasakkain väijyskeleminen. Eloon jääneet kostivat kyläläisille, ja sitä paitsi oli Jukon painetti taittunut viime ottelussa. Se tarvitsi teroittamista ja sitä varten oli hän lähtenyt kulkemaan Kajaanin linnaan. Mutta sinne oli hän tullut päivänä sen jälkeen kuin majuri Fieandtin oli täytynyt harvalukuisen joukkonsa kanssa luopua kauan sankarillisesti puollustamastaan pikku linnoituksesta. Jukko viivähti jonkun aikaa seudulla, vaan kun hän eräänä päivänä oli saanut nähdä ja kuulla, kuinka ryssät räjähyttivät linnan ilmaan, ja hän itse hädin tuskin oli pelastunut joutumasta vangiksi, oli hän lähtenyt tiehensä seutuihin, missä toivoi löytävänsä kunnollisen tahkon ja vanhoja ystäviä.

Nyt tallusti Jukko, niinkuin sanottu, vaivaloista matkaansa raskain askelin. Muskotti, joka nahkaviilekkeessä riippui hänen olallansa, painoi enemmän kuin tavallisesti, mutta vatsa oli sitä keveämpi, sillä 36:teen tuntuu ei sinne ollut eksynyt yhtä suupalaakaan. Muutamin paikoin oli lunta ajautunut nietoksiksi, jotka kohosivat kulkijan vyötäisiin saakka, ja siinäpä oli aikamoinen työ päästä eteenpäin. Suunnan oli hän kumminkin pitänyt aivan suoraan; hän tunsi hyvin seudun, eikä siinä vaikea ollutkaan osata, sillä kaakossa kohosi Vuokatin jyrkkä lumen painama selkä sekä Pöllyvaara ja Keimavaara, ja koilliseen Nuasjärvestä samoinikään korkea honkametsäinen Naapurinvaara. Nyt oli vaan kuljettava vaarojen välisen laaksomaan kautta tullakseen suoraa päätä Sotkamon taloihin.

Jukko pyyhki huolestuneen näköisenä hikeä otsaltaan, sillä hän tunsi voimainsa vähenevän.

— Kunpa vaan jaksaisin rantajyrkännettä ylös, mutisi Jukko, niin kömpisin Pöllyvaaran juurella olevaan karhunpesään nukkumaan muutamaksi rupeamaksi» Mahassa kuuluu kurinaa ja jalat puolestaan sanovat, etteivät muka tahdo enää polkea puolta peninkulmaa enempää, vaan eihän tästä pitäisi enää lähimpään taloon pitemmältä ollakkaan. Kas niin, Jukko, mars eteenpäin!

Hän haukkasi vähän lunta suuhunsa ja alotti työlästä kiipeämistänsä. Jukon lähimpänä päämääränä oli se kohta, missä Sotkamon kirkolle menevä tie sivusi Vuokatin juurta. Ettei sitä ollut päiviin ehkäpä viikkoihin kukaan kulkenut, aavisti hän kyllä, mutta, yhtähyvin piti siinä toki olla jonkun verran tien pohjaa tuntuvissa tai ainakaan ei siinä ollut lumitaakkaisia kuusenoksia tietä sulkemassa.

Tuskin oli Jukko monen vaivan perästä hengästyksissään vihdoin saapunut tielle ja istahtanut muutamalle kohopaikalle vähän huokaamaan, kun hän tunsi vankan käden painahtavan vasemmalle olallensa ja kuuli tervehdykseksi sanat:

— Jukko Urpala, mistä kummalta sinä nyt tulet? Minä kun luulin jo olevani ainoa elävä olento koko läänissä!

— Kas vaan, totta tosiaan on siinä nuori Rosenfelt, no mistäpä te sitten tulette, kysyi Urpala vastaan, puistellen tanakasti toisen ojennettua kättä.

Puhuteltu, noin kolmikymmenvuotias mies, lyhyessä lammasnahkaturkissa ja pitkävartiset saappaat jalassa sekä karpiinilla, miekalla ja pistoolilla varustettuna, istuutui Jukon vierelle.

— Minä olen nyt jo neljä vuotta, aina siitä asti kuin yhdessä oltiin sarkasotaa alkamassa, oleskellut täällä Karjalassa. Monta partioretkeä vihollista vastaan olen tehnyt, monta kelpo ruplaa ottanut, vaan vaikka minä olen jokseenkin hyvissä rahoissa, niin olen köyhä kuin peijakas kaikesta syötävästä. Sinulla kai on, Jukko, jotakin suuhun pantavaa?

— Ei niin leivänpalaa, ei edes kynnen hienoista viipaletta, kuului vastaus. Sitte eilisaamun en ole syönyt muuta jumalanviljaa kuin vähän lunta, mutta tuolla taloissa — hän viittasi kourallaan itään päin — toivon saavani jotain nälkäni sammukkeeksi. Nuori Rosenfelt ei suinkaan liene syönyt kaikkea minulta? Ja Jukko virnisti ystävällisesti suutansa.

— Elä naura, Urpala, ruokavarojen laita on huonompi kuin voit aavistaakkaan! Kahden peninkulman matkalla itäänpäin ei ole ainoatakaan taloa, enää jälellä!

— Häh, mitäpä hän pakisee?

— Totta se on; vihollinen on polttanut kaikki, mikä palaa voi, ja kaikki ihmiset ovat pakosalla, vankina tai kuolleina.

— Voi, voi! Sitäpä en olisi uskonut. Nyt meidän täytyy kuolla nälkään!

Tuokion perästä jatkoi Jukko:

— Minnekkäs Rosenfelt nyt menee?

— Minä aion Ruotsiin. Sota on täällä lopuillaan; täällä ei ole enää kunniaa eikä rahaa ansaittavana. Tuhma minä olin, kun en jo ennen lähtenyt. Ensiksi poikkean kumminkin Kajaaninlinnaan levähtämään viikkokaudeksi kaikista rasituksistani.

— Ei maksa vaivaa sinne mennä.

— Mitä sillä tarkoitat, kyllä minä jaksan maksaa sekä kortteerista että ruuasta!

— Kai kai, mutta minä sanon vaan, että linna on valloitettu ja lennätetty ilmaan.

— Jos totta puhut, niin paholainen vieköön sekä vihollisen että meidät!

— Ei pidä vannoa ja heilutella noin käsivarsiaan! Kyllä kaikki ilmankin menee tarpeeksi nurinpäin!

Tuskin oli Jukon suusta päässyt varoitus, kun hän sekä Rosenfelt kummastuksissaan hypähtivät jaloilleen. Kivi, jolla he luulivat istuvansa oli liikahtanut vaaksan verran syrjään.

— Mitä tämä tietää? mutisi Jukko ja pyyhkäsi kämmenellään päällimmäistä lunta pois, tutkiakseen syytä heidän istuinpaikkansa liikahtamiseen. Eikö kivet enää kestä istua?

Seuraavana hetkenä huudahti hän:

— Voi, voi, toveri! Me olemme istuneet ruumiin päällä; nyt se on käännähtänyt selälleen. Mies se näkyy olevan; kas täällä pistää esiin käsivarsi ja tukkaa. Niin, niin, sillä lailla se käy, kun suotta vannoo!

— Jopas nyt peijakas, huudahti Rosenfelt ja astahti vielä pari askelta taaksepäin. Tule, lähtään pois, mitä sinä kopeloit?

— Ei, maltetaanpas, meidän pitää ensin katsoa mikä hän on miehiänsä.

Jukko paljasti nyt parhaimman mukaan tuon jäätyneen ruumiin lumesta ja tutki sitä tarkoin.

— En tunne miestä; näyttää olevan viidenkymmenen maissa. Vaatteista päättäen näyttää olevan rajamaan asukkaita, suomalainenko vai Venäjän karjalainen, en osaa sanoa. Ei näy mitään haavoja, hän on kai paleltunut kuoliaaksi. Malttakaas, niin, viisi päivää sitten oli oikea tulipalopakkanen. Niinhän se on, toiset saavat kuolla kylmään, toiset nälkään; luulen kumminkin, että se ensimäinen kuolema on parempi.

— Katsohan, mitä miehellä on povessa nutun alla, kehoitti Rosenfelt, ehkäpä hänen eväänsä.

Jukko avasi varovasti vainajan sarkanutun ja veti iloisena esiin leivän.

— No, siin' on mies mokoma, rupeappas kuolemaan, pistämättä ensin poskeensa oivaa evästään! Niinpä niin, toisen surma, toisen ruoka, saattaa nyt tosiaankin sanoa.

— Aiotko ottaa sen — ruumiilta? kysyi Rosenfelt inholla.

— Nuori Rosenfelt ei mahda olla kovin nälissään, kun voi puhua noin syntisesti! Mutta jos hän pitääkin halpana kuolleen lahjaa, niin en ainakaan minä, sillä minulla on kovin nälkä.

— Ei, Jukko, anna tännekin palanen; polttelee kuin tulella tyhjässä vatsassani. Tunnen itseni niin ruuanhaluiseksi, että luulisin voivani syödä kymmenen leipää. Tahdotko myydä minulle oman puoliskosi viiteen hopearuplaan, kuule, viiteen!

— Huono tarjous; elämä on suuremman arvoinen kuin muutamat ruplat.

— Kas niin, — Rosenfelt polki jalkaa, — sukkelaan, tai — — —

— Mitä tai? Jukko katsahti häneen kummastuneena, pisti leivän tyynesti turkkinsa poveen ja vieritti sitten ruumiin alas suureen lumikinokseen. Tämän tehtyään otti hän lakin päästänsä, pani kätensä ristiin ja luki siunauksen.