Part 7

Toinen katseli malttamattomana ja kummastellen hänen tointansa, vaan ei ilmaissut ajatustansa. Kun Jukko oli rukouksensa lopettanut, pani hän lakin päähänsä ja sanoi miettiväisesti:

— Kuulkaahan nyt, minä olen arvellut omalla tavallani ja luulen että meidän on paras tehdä näin. Leipä on kohtalaisen iso, mutta kuitenkin liian pieni kahden jaettavaksi. Se ei riitä pitämään täysikasvuista miestä voimissaan kauvempaa kuin yhden vuorokauden, ja ennen kahden päivän valkenemista ette te enkä minä tapaa ihmisiä. Minä näet otaksun, että menemme eri haaralle kumpikin. Minun täytyy hakea tahkoa, eikä sitä ole Kajaanin puolella.

— Mikä on aiheesi Jukko? Aiotko todella viedä yksin koko leivän? Parempaa luulin vanhasta sotatoverista!

— Se on turhaa puhetta, ja nyt ei ole aika laskea joutavia, vaan pitää ensin ajatella ja sitten toimia. Ellette olisi ennen-maailmassa sotinut rinnallani, niin voisimme muitta mutkitta ratkaista asian, kumpiko on saapa koko aarteen, taistelemalla siitä, puukolla tai pistoolilla, sama se. Mutta nyt me jätämme sen keinon koettelematta ja valitsemme toisen, joka viepi meidät tai oikeammin toisen meistä pikemmin perille.

Urpala päätti harvinaisen pitkän puheensa taittamalla lähimmästä petäjästä kuivan oksan ja paloittamalla siitä kaksi eri pituista kappaletta. Ne kätki hän toiseen käteensä, ojensi sen Rosenfelfiä kohti ja sanoi: — Kas niin, vetäkää nyt elämä tai kuolema! Joka vetää pitemmän puikon, se saa leivän ja jääpi eloon.

Vapisevalla kädellä tarttui Rosenfelt toisen puikon päähän ja veti. Se oli pitempi. Hänen iloisesti huudahtaessa veti Jukko, kasvojaan värähdyttämättä, povestansa leivän, käänteli ja punnitsi sitä varovasti ja sanoi:

— Nuorella Rosenfelt'illä oli parempi onni kuin minulla. Kas tässä! Ottakaa omanne ja lähtekää matkaanne! Aika on kiiruhtaa, sillä päivä kuluu.

Empien otti toinen leivän, vaan samassa kun hän oli saanut sen käteensä, kiiruhti hän taittamaan polveansa vasten siitä kannikan.

— Ota edes tämä pieni palanen!

— En ota, leipä on liian pieni kahden jaettavaksi, johan sen sanoin, mutta malttakaas, — ristiriitaisia tunteita näytti liikkuvan tuon muuten niin jörömäisen suomalaisen povessa — antakaa minun vaan vielä kerran katsella sitä jumalanviljaa! Aikoja on kulunut siitä, kun viimeksi näin selvää ruisleipää.

Jukko otti nyt leivän käteensä ja tarkasteli sitä sekä murrospaikasta että syrjiltä ja lappeilta.

— Täällä näyttää olevan vähän jauhoja alapuolella; hän viivähti joka sanalla. No, jauho nyt ei oikeastaan olekaan itse leipää. Mitähän jos ma ottaisin sen?

Jukko katsahti toveriin vähän hämillään.

Rosenfelt nyökkäsi hymyillen, ja silloin antoi Jukko leveän kielensä hitaasti kulkea yli jauhoisen kohdan ja maiskautti suutansa.

— Niin, kyllä se tuntuu olevan selvää ruisjauhoa! — Mutta nyt on meidän aika erota. Suunnatkaa ensin kulkunne Naapurinvaaraa kohti ja sieltä sitten luoteeseen päin Rupukkavaaralle, niin pitäisi teidän 10 tuntia kulettuanne päästä parille metsäpirtille, jonne vihollinen ei vielä ole löytänyt. Jumala olkoon kanssanne, ja pitäkää evästänne säästin mukaan! Terveisiä kotiin!

Molemmat miehet kouristivat lujasti toistensa kämmeniä ja erosivat. Kyynel kimmelsi Rosenfeltin silmässä, kun hän näki vakavan toverinsa pitkillä askelilla kiipeävän ylös Vuokatin rinnettä ja katoavan kuusikkoon.

Jukko ei pysähtynyt ennenkuin oli saapunut suurelle lumipeittoiselle louhikolle. Siellä löysi hän helposti mitä oli hakenutkin, nimittäin kahden kallionlohkareen yli kaatuneen hongan. Toisen lohkareen kielekkeen alla oli pieni luolan tapainen ontelo, ja siihen oli pari vuotta sitten majoittunut muuan naaraskarhu. Sen oli Jukko kiertänyt ja tappanut karhukeihäällään, ja samaisella metsästysretkellä oli hän pannut huomioonsa, että olipa mesikämmen siinä osannut valita kelpo makuupaikan itsellensä.

Hetkisen huoattuansa vaivaloisesta kiipeämisestään Jukko taitteli muutamia tuuheita kuusenlehviä ja puhdisti, niin hyvin kuin voi, karhunpesän lumesta. Sitten levitteli hän havut luolan pohjalle ja puuhaili, hommaili, kunnes oli saanut siihen itselleen kuivan ja mukavan vuoteen.

— Isoisethan ne saavat havuilla verhotun haudan, mutisi hän, ja senhän minäkin voin toimittaa itselleni. Tässä nukkuu Urpalan Jukko tuomiopäivään asti, eikä vaan kukaan hänen lepoaan häiritse.

Sitten ryömi hän havujen väliin ja vetäytyi pitkälleen. Mutta ennenkuin hän sulki silmänsä, luki hän sanat: «Maasta olet sinä tullut« j.n.e. ynnä kaikki hautarukoukset. Vaan sitten alkoi Jukko miettiä, tokko Herramme mahtaisi hyväksyä sitä, että hän oli yhtaikaa pappina, lukkarina ja haudattavana. Lopuksi ajatteli hän hetkisen vanhaa äitiänsä ja vihdoin viimein sitä leipää ja niitä ruisjauhoja.

Korkeat kuuset humisivat niin omituisesti hänen korviinsa, hän koetti kuulla, huusiko ken hänen nimeänsä — — —

Ilta tuli raskaine pilvineen. Sää muuttui suojaiseksi, ja lumihiutaleet vaipuivat kerros kerroksen päälle yli seudun. Ja kului yö ja kului päivä, ja kaikki oli vaan yhtä autiota ja hiljaista. Mutta kun seuraava yö oli joutunut puoliväliin, alkoi lumikinos karhunpesän päällä liikahdella ja esiin konttasi Jukko Urpala hymyilevänä ja entistään ehompana.

Hän katseli kummastellen ympärilleen, haukotteli ja oikoi käsivarsiaan, lausuen viimein:

— Vai niin, Jukko, sinä et ole näkynyt jaksavan kuolla; no, sinun täytyy kai elää sitten.

Ja nyt kiskaisi hän nälkävyönsä kireämmälle, heitti musketin olallensa ja laskeutui rivakoin askelin Vuokatin rinnettä alas.

XV. KOTIINPÄIN!

(1718).

Joulukuun 4 päivänä iltapäivällä sai nimismies Jan Nilsson Nordmalingissa pikasanoman etelästä, että Kaarle kuningas viisi päivää aikaisemmin oli kaatunut Norjan sotaretkellä.

Rivakoin askelin ja mahtipontisen näköisenä astui innokas pienikasvuinen virkamies ystävänsä kirkkoherran luokse ja kertoi kiireisesti tuon suuren surullisen uutisen. Tuskin oli hän sanonut jäähyväiset Jan Nilssonille, kun hän jo riensi menemään naapurinsa lukkarin luokse, ja hetkistä myöhemmin nähtiin tämän kirkonpalveljian juoksujalassa kiiruhtavan talosta taloon ilmoittamaan mitä erinomaista oli tapahtunut. Ja niin joutui ukkoja ja eukkoja, vilkasjalkaisia poikia ja pitkäsäärisiä tyttöhepakoita liikkeeseen, ja sanoma kulki kylästä kylään saapuen illan suussa ensimäiseen pirttiin Årejoen suun kalastuspaikkaan.

Eerik Anderssonin talossa, joka sijaitsi uloimpana lumisella maankielekkeellä, työskenteli muutamia miehiä takkavalkean loisteessa. Kaksi veisti ja kolmas katseli työn kulkua. Pirtin isäntä sattui olemaan poissa; hän oli aamiaisten aikaan pannut kelkkaansa vasun tuoreita matikoita, ja lähtenyt Grundsundaan, mutta hänen veljensä, miehekäs ja muutamien mielestä vähän kehuskeleva Anders Andersson piti isännän virkaa ja johti puhetta. Hän se siinä katseli kuinka luotsivanhus ja Bergöön-Matti [Bergö, saari pari penink. Vaasasta lounaaseen] veistelivät.

— No, Bergöön-Matti, alotti Andersson puheen, syntyykö kauppaa vai ei? Minä tarjoon viimeisen kerran 22 taaleria veneestäsi, puolet hyvissä hopeataalereissa ja toiset puolet Gjörtzenin kuparirahassa! Kättä päälle vaan, niin saat kaupanpäällisiksi tämän pienen pullon lääkeviinaa. Katso itse: tässä on kirjoitettuna, jos osaat lukea, Uoma Vendela Hammarsköld vainajan voimavettä, ranskalaisesta paloviinasta tislattua ja vihriällä vihtrillillä, meripihkalla, kirsikalla, karhunsapella ja majavanhajukkeella höystettyä. Sitä kelpaisi nauttia ja sen pitäisi tekemän hyvää, sillä minä olen maksanut puoli taaleria tästä pikku pullosta.

Tähän sanatulvaan vastasi veneenomistaja, nuori varteva mies, jolla oli reipas silmänluonti ja päivänpuremat terävät kasvonpiirteet:

— Ei myy seppä vasaraansa eikä sotilas kivääriänsä, eikä kalastaja luovu vapatahtoisesti veneestään. Ja kuinkas minä matkustaisin kotiin ilman venettä?

Mies laski kirveen, jolla hän juuri oli veistänyt airopuusta suuren lastun, hetkiseksi lepäämään.

— No, te kun olette niin osava veneenrakentaja, jatkoi Andersson mielistellen, voitte kyllä tehdä itsellenne uuden veneen, tai lähteä naapuripitäjän suomalaisten kanssa yhteen matkaan.

— Kas vaan, kun ei ole muistavinaan, että vallesmanni toisella viikolla otti pois heidän veneensä, kun he tahtoivat lähteä Suomeen. — Mutta minä en todentotta ymmärrä mitä pahaa siinä on että ihmiset haluavat lähteä kotiin!

— Niin, menkää vaan minusta nähden vaikka maailman toiseen laitaan, niin pääsemme teistä, suomalaiskerjäläisistä.

— Suu kiini, Andersson, en minä eikä perheeni ole kerjännyt päivääkään siitä saakka kuin laskimme maihin tänne, ja siitä on jo neljä vuotta. Kunniallisella työllä olemme elättäneet itseämme. Sitä paitsi Andersson kyllä tietää, että me, niinkuin muinoin juutalaiset Babylonin virtain äärellä, olemme kerran toisenkin ikävöineet ja halanneet päästä kotiin.

— No, no, vähemmällä, vähemmällä, vastasi ruotsalainen hymyillen. Enhän minä nyt tarkoittanut sinua enkä luotsivanhusta, mutta niinkuin itse olet sanonut, on Ruotsi aina Tukholmasta asti kauas Länsipohjaan saakka täynnä suomalaisia pakolaisia. Miksi ette paremmin puolustaneet maatanne, niin ei teidän olisi tarvinnut tulla tänne?

— Elä vastaa hänelle, Matti, virkkoi harmaapartainen luotsivanhus, Matin, lanko, veistele sinä vaan airoasi. Ehkä tarvitsemme sen ennen kuin luuletkaan. Tunnin perästä on minulla puomi valmiina, ja jos kiiruhdamme eikä meri jäädy, pitäisi meidän saada parin päivän perästä vene vesille ja sitten jääkää hyvästi vaan!

— Mutta kun korkea esivalta on kieltänyt teitä lähtemästä niin — — —

— Lähdemme kuitenkin, lisäsi Bergöön-Matti päättävästi. Täällä käy aika pitkäksi, ja vaimoni ja minä tahdomme vihdoin päästä takaisin kotiin. Jos Andersson toimittaa vallesmannin meitä estämään, niin sopiihan koettaa mitä se auttaa. Kyllähän on ihmisiä vähin kussakin, jotka ovat valmiit rahan edestä tekemään mitä tahansa. Mutta minun venettäni ei Andersson sinä ilmoisna ikänä saa, ei rahalla eikä viinalla.

Samassa nykäistiin ovi auki, ja muuan naapuri astui sisään, huutaen:

— Jumala meitä auttakoon, hyvät ystävät, nyt on kuningas ammuttu kuoliaaksi!

— Mitä, mitä sanot?

— Minä en tiedä muuta kuin että onnettomuus on tapahtunut Norjassa. Hänen majesteettinsa sai luodin päänsä läpi ja kuoli ennättämättä sanoa hyvästiäkään.

— Kuinkas nyt valtakunnan käypi ja vieläköhän sotaa jatketaan? kysyi Bergöön-Matti huolestuneena.

— En tiedä, kysy lukkarilta! — Kas niin, hyvästi siksi aikaa, minun täytyy rientää muuanne. Mies meni, ja Matti jatkoi:

— Nytpä ei taida Ruotsissa kuningasta ollakkaan. Eiköhän nyt voisi saada lupaa lähteä kotiin? Vai mitä arvelet, lanko, joka olet vanha ja viisas?

— Maltahan kun vähän mietin, mutta elä anna sill'aikana kirveen jäätyä kiini kouriisi!

— Tällaisena surun päivänä pitäisi antaa kaiken työn seisattua, sanoi Andersson ja pani kätensä ristiin. Kaarle kuningas oli hyvä kristitty ja kelpo sankari.

— Tahtoisinpa tietää, — sanoi Matti, — mitä hyötyä valtakunnalla on ollut hänen monista ja pitkistä sodistansa. Maa on lopen köyhtynyt ja autio; pirtit ovat tyhjät ja haudat täydet.

— Urhoollisen alamaisen tulee rakastaa ja kunnioittaa esivaltaansa.

— Kyllä minäkin tavallani olen rakastanut Kaarle kuningasta, lisäsi luotsivanhus miettiväisenä. Minä vaan odotin, että hän rientäisi kotiin turkkilaisen maasta ja tulisi Suomeen, jossa hätä oli suurin. Me pohjolaiset emme ole mitään suuria sotaherroja ja karoliineja, jotka elävät kunniasta ja komeudesta, me olemme vaan halpaa kansaa, joka elää silakasta ja leivästä. Jos sekä ruokaa että vaatteita puuttuu ja siihen lisäksi on karkoitettu kodistaan, niin tahtoo ilo käydä vähänlaiseksi. Mutta saattaisippa kyllä olo muuttua taas paremmaksikin, kunhan päästäisiin kotiin.

Anderssonia rupesi haukottamaan ja hän kiipesi vuoteellensa ja käänsi selkänsä molemmille Bergöön miehille, jotka äänettöminä ja ahkerasti jatkoivat työtänsä. Kun puomi ja airo pari tuntia myöhemmin oli valmiina, menivät langokset rantaan, jossa vene oli. He pitivät pitkän neuvottelun ja päätökseksi tuli että he huomis-aamuna aikoivat lähteä matkalle.

Ilta yhä pimeni, mutta siitä huolimatta tekivät he vielä työtä hyvän aikaa. Vene tyhjennettiin vedestä ja muutamia telapuita noudettiin. Tuhdot, airot ja purje kasattiin veneeseen. Lukitusta kala-aitasta kantoi Matti pari siniseksi maalattua arkkua ja pari turkkia. Ne peitettiin irtonaisilla laudoilla ja suojapeitteellä. Sitten lähtivät he pirttiin, jossa Matin vaimo ja lapset asuivat. Se oli sangen ahdas, ja sen vuoksi olivat he olleet veistämässä Anderssonin luona. Matin ilmoitettua muutamin sanoin vaimollensa päätöksestä että muutamien tuntien perästä oli kotimatka edessä, rupesivat he kaikki levolle.

Aamulla varhain, kun Matti hiljaa astui Anderssonin pirttiin, noutaaksensa unohdettua höyläänsä, näki hän kummakseen vuoteen olevan tyhjän. Joku tärkeä asia oli mahtanut olla syynä siihen että tuo riidanhaluinen veneen ostelija niin varhain oli jättänyt leposijansa. Matti kiiruhti sen vuoksi joutuisasti perheensä luoksi kehoittamaan lähtöön.

Eikä viipynytkään monta minuuttia, ennenkuin Matin vaimo oli pukenut Maija Liisan, Juho Erkin ja nelivuotisen iloisen Priita Maijan.

Lapset kiiruhtivat edellä rantaan, isä ja äiti tulivat perässä, kantaen suuria vaatemyttyjä.

— Kas niin, lapset, virkkoi Matti iloisen näköisenä, sittenkuin kaikki tavarat olivat sijoitetut veneeseen, nyt lähdetään Jumalan avulla menemään kotiin Bergööhön. Tarttukaas kiini nyt kaikki, sekä pienet että suuret; vene vesille!

Raskas pursi alkoi hitaasti liikkua, vierien teloillaan. Mutta sitten pysähtyi se, ja molemmat miehet loivat huolestuneita katseita toisiinsa; se oli raskaampi kuin olivat luulleetkaan.

Pitäisikkö heidän nyt lykätä lähtönsä muutamaa tuntia myöhemmäksi ehtiäkseen hankkia pari luotettavaa apumiestä kalastuspaikalta. Mutta se viivytyshän saattaisi tehdä tyhjäksi koko lähdön. Luotsivanhus sanoi nimittäin luulevansa että Andersson oli arvannut heidän aikeensa ja lähtenyt kielittelemään nimismiehelle. Hän huudahti siis:

— Nyt ei saa kukaan säästää voimiansa. Tarttukaa kiini, joka kynsi!

Mutta vene ei hievahtanutkaan, ennenkuin Matti tunsi kuinka pikku Priita Maija nykäisi häntä polventaipeesta ja kertoi sanat: Tarttukaa kiini, joka kynsi! Silloin kasvoi Matin voima. Hän kohotti ylös veneen perän ja veti sitä samalla eteenpäin. Nyt se alkoi mennä, ja muutaman minuutin kuluttua saavuttiin rantajäälle; nyt alkoi kova työ jään särkemisessä.

Kun ohutta jääpeitettä oli enää vaan muuan syli särkemättä ja kaikki jo olivat veneessä paikoillaan, nähtiin pari miestä juoksevan rantaa kohti ja tiukka ääni kuului huutavan:

— Pysähtykää, pysähtykää! Maaherran nimessä kiellän teitä menemästä kauvemmaksi!

— Ja kenenkäs nimessä maaherra käskee? huusi luotsivanhus vastineeksi ja nousi seisalleen, ylpeänä katsoen pientä nimismiestä, joka varovasti soluttelihe jäälle.

— Kuninkaan nimessä, tietysti!

— Kuningas Kaarle on kuollut, emmekä me tiedä kestään muusta.

— Minun asiani on vaan täyttää käskyjä, vastasi nimismies, joka oppaansa Anderssonin seuraamana oli pysähtynyt muutamien sylien päähän heistä. Kielto on annettu, ettei yksikään suomalaisvene saa lähteä yli, ettei joutuisi vihollisen käsiin ja helpottaisi hänen hyökkäystänsä Ruotsin kimppuun.

— Veneestäni minä kyllä tiedän pitää huolen, ettei se joudu vääriin käsiin, huudahti Matti, ja lisäsi ivallisesti: vai kuinka, Andersson, eikös tämä ole oiva vene, joka kulkee sekä maalla että merellä, mutta korjaa nyt luusi, muutoin — — —

Kun se, jolle nämä sanat lausuttiin, näki Matin kyyristyvän alas, ehkäpä aikeessa tarttua hylepyssyynsä, lähti hän juoksemaan, mutta pysähtyi sitten nolona, kun koko hyökkäys typistyi siihen, että Juho Erkki heitti hänen jälkeensä suolatun silakan.

Nyt oli vene joutunut sulan reunaan, ja muutamassa tuokiossa olivat purjeet ylhäällä ja kunnossaan. Lounaistuuli täytti purjeet ja hyvällä vauhdilla alkoi alus kulkea avointa ulappaa kohti.

— Jumala varjelkoon herra vallesmannia ja Ruotsia myös, huusi Matti ja heilutti koirannahkalakkiansa jäähyväisiksi. Me emme karkaa valtakunnasta, me matkustamme vaan kotiin.

Ja silloin hurrasivat kaikki veneessä olijat, ja itse vallesmannikin unohti ankaran käskynsä ja viittaili rohkealle miehelle ystävälliset jäähyväisensä.

Vene kulki aika vauhtia. Se kohoili ja vaipui vaahtoisissa aalloissa ja tyrsky loi sisään ylälaidan puolelta kun keula sukelsi laineeseen. Mutta siitä ei kukaan välittänyt. Sade oli lakannut, ja kaakossa rupesi joulukuun aurinko kohottamaan vaaleankeltaista kehräänsä näköpiirin yläpuolelle.

Veneen pohjalla olivat lapset ryömineet tyynyjen ja myttyjen väliin, ja siellä heillä oli oikein lämmin ja hyvä olla. Äiti antoi heille kullekin leipäpalasen ja Priita Maija sai kupposen maitoa, mutta ennenkuin oli kunnolla saanut iltaistaan lopetetuksikaan, nukkui hän jo uneen. Isän vene oli hyvä kehto.

Suunta pidettiin suoraan kaakkoa kohti, ja eteenpäin sitä mentiin aimo kyytiä.

Iltasella myöhään näkyi Isosaari kirkkaassa tähtivalossa pistävän ylös taivaanrannalta, ja paljaiden kallioiden näkeminen herätti sydämmellistä iloa tuossa pikku matkueessa. Tuntia myöhemmin jäi Koukkusaari alatuulen puolelle, ja kun vene oli onnellisesti sivuuttanut Pohjoiskivet, alkoivat matalan Bergöön heikot piirteet häämöittää näkyviin. Matkalla olivat molemmat langokset vuorotellen peränpidossa, mutta kun vene läheni kotirantaa, pyysi luotsivanhus päästä peränpitäjäksi, vaikka toisen vuoro ei vielä ollut lopussa. Täysin purjein kiiti vene Joutsensaarten ja Ytterbådan välitse suoraan Bredhällin lahteen.

Meri oikein mylleröitsi. Karit kuohuivat ja vaahto räiskyi korkealle rantoja vastaan. Olipa kuin vene olisi kiiruhtanut kulkuansa saapuaksensa niinpian kuin mahdollista vanhaan valkamaansa. Luotsivanhus käänsi peräsimenvartta vähän vasemmalle ja niin pyyhki vene iloista vihakkaa kivikoiden välitse suoraan maalle.

Semmoinen oli ikimuistoisista ajoista saakka ollut Bergööläisten rohkea maihinmenotapa.

Kaikki hyppäsivät venheestä maalle ja kun Maija Liisa valitti jalkojensa kankeutta, otti luotsivanhus häntä kädestä ja lähti juoksemaan rantaa ylös. Mutta Matti otti vaimonsa syliinsä ja suuteli häntä, ja sitä ei Juho Erkki muistanut koskaan ennen nähneensä, ja sitten otti hän Priita Maijan käsivarrellensa ja oikein tanssi. Ja se huvitti tytöntypykkää niin paljon, että hän nauroi sydämmensä pohjasta ja veti isää parrasta.

— Kas niin, Matti, jouduppas nyt, niin peitetään kirstut purjeilla ja lähdetään kylään — jos sitä vielä on olemassa, lausui luotsivanhus miettiväisenä ja tähysteli tutkivasti itäänpäin.

Matti noudatti kehoitusta ja hetkisen perästä olivat pakolaiset tiellä.

Kello oli viisi aamulla, kun he saapuivat kylään. Kaikki näytti olevan entisellään. Pirtti seisoi vanhalla paikallaan. Vihollinen ei, jumalankiitos, ollut niitä polttanut poroksi. Äiti sytytti suuren roihun takkaan, isä haki kala-aitasta vanhan pukinnahkaturkkinsa ja luotsivanhus meni tarkastelemaan kalanpyydyksiä.

Niin alkoi vanha työ taas uudestaan.

XVI. ELOKUUN 30:S PÄIVÄ.

(1721).

Samalla aikaa kuin Viipurin linnan päällikkö piti upeita kaksipäiväisiä kemuja tsaarin käskyläiselle ja tahallaan viivytti hänen lähtöänsä Uuteenkaupunkiin, pidettiin siinä pienessä kaupungissa rauhanneuvottelua. Ruotsin valtuutetut asiamiehet, valtakunnanneuvos kreivi Lillienstedt ja Kopparbergin läänin maaherra vapaaherra Strömfelt olivat parhaimpansa mukaan koettaneet tinkiä venäläisten asiamiesten runsaista vaatimuksista.

Keskustelut olivat kestäneet jo toukokuun lopusta saakka, ja nyt, 30:s päivä elokuuta, oltiin päästy niin pitkälle, että riidanalainen rauhansopimus oli viimeistä kertaa luettavana ja tarkastettavana.

Kenraali, kreivi Bruce, toinen tsaarin valtuutetuista, alkoi hitaasti ja juhlallisesti lukemisen:

«Tästä päivästä aikain on ainainen, ikuinen, todellinen ja rikkomaton rauha maalla ja merellä sekä vilpitön sopu ja ijäti pysyvä ystävyydenliitto oleva Ruotsin Kunink. Majesteetin ja Venäjän tsaarillisen Majesteetin välillä.» — — —

Hymyn vivahdus värähti parooni Östermanin jyrkillä kasvoilla, ja Lillienstedt, joka neuvottelupöydässä istui häntä vastapäätä, tahtomattaan kiinitti ajatuksensa rauhansopimuksiin kuluneelta vuosisadalta. Niissäkin oli sisältynyt «ikuisen rauhan» määräykset. Mutta silloin oli Ruotsi ollut ottavana puolena. Nyt oli laita päinvastainen. Nyt oli kukistetun, nöyryytetyn valtakunnan asia antaa, antaa yhdellä haavaa pää-osa suuruudenajan ylpeistä valloituksista.

Alakuloisena kuunteli rehellinen Lillienstedt kohta kohdalta sen sopimuksen esittelyä, jonka laadinnassa hänen oli ollut pakko olla mukana. Kyllä oli hän taistellut ja vaan tuuma tuumalta antanut myöten.

Bruce oli nyt joutunut neljänteen pykälään, ja vastoin hänen tahtoaan kuvastui hänen äänessään tyytyväisyys mitä hän tunsi, vaan koki peittää.

«Ruotsin Kunink. Majesteetti luovuttaa täten •omasta ja jälkeläistensä puolesta Hänen Tsaarilliselle Majesteetillensa ja hänen jälkeläisillensä ikuiseen huostaan ja täydellisesti omiksi, jota luovutusta ei koskaan peruuteta, Hänen Tsaarillisen Majesteettinsa aseilla Ruotsin valtiolta valloitetun Liivin-, Viron- ja Inkerinmaan ynnä osan Karjalaa — — kaupungit ja linnoitukset Riigan, Dünamünden, Pernon, Tallinnan, Tarton, Narvan, Viipurin, Käkisalmen ja kaikki muut — — —

— Pysähtykää, hetkinen, keskeytti Lillienstedt säihkyvin silmin. Minä vetoon vielä viimeisen kerran Teidän Ylhäisyyteenne. Sallikaa jalon sydämenne puhua ja antakaa rajan kulkea itäpuolitse Viipurin. Se paikka on portti Ruotsin valtakuntaan. Siitähän ei konsanaan voi olla eri mieliä, kenen omaisuutta portti on, isännänkö vai naapurin.

— Herra kreivi on jo ennen monissa kokouksissa puhunut lämpimästi Viipurin puolesta, vastasi Österman kohteliaasti, ja kun minä tiedän että Te pidätte Suomea isänmaananne, annan minä tunnustukseni teidän tunteillenne, mutta tässä kohdassa kieltävät määräykseni minua kaikista myönnytyksistä.

— Mutta mitä sanovat kansalaiseni, mitä sanoo Ruotsin kansa — — —

— Nykyaika ja jälkimaailma on kernaasti myöntävä, että Herra kreivi on täyttänyt raskaan velvollisuutensa miehen tavalla. Venäjän joukot ovat voittaneet, heikomman puolen tulee antaa myöten. Miksi ei Kaarle, XII valinnut rauhaa silloin kuin hän olisi voinut lopettaa sodan kunniakkaasti. Muistakaa, ettei meillä ole tässä vahvistettavana loppupäätöstä viimeisten yhdentoista vuoden sotaretkistä tässä köyhässä Suomenmaassa, vaan nyt on tullut hetki Venäjälle tehdä loppusuoritus kokonaisesta aikajaksosta aina vuodesta 1617. Parooni Österman oli korottunut ääntänsä.

— Erehdyksiä ja vääryyksiä on tapahtunut, vastasi Lillienstedt arvokkaasti, mutta niitä ei tasoiteta uusilla. Mennään eteenpäin.

Kenraali Bruce jatkoi pitkän asiakirjan monien pykälien lukemista eikä kukaan läsnäolevista häntä enää keskeyttänyt.

Kun hän oli lopettanut, ojensi hän kynän Lillienstedtille. Tämä sipaisi joutuisasti nimensä ja hänen jälkeensä kirjoitti Otto Reinhold Strömfelt huolellisesti nimensä. Niiden oikealle puolelle kirjoittivat Johan David Bruce ja Heinrich Joh. Friedrich Österman.

Tuokion perästä oli myöskin toinen kappale sopimuskirjaa saanut allekirjoitukset ja Uudenkaupungin rauha oli peruuttamattomasti vahvistettu.

Kokouksen päätyttyä tekivät Ruotsin valtuutetut pitkän kävelymatkan ulos kaupungista. Vilkkaassa puhelussa ollen kiinnittivät he vaan ohimennen huomiotansa siihen että eräs kuriiri idästäpäin täyttä nelistä ratsasti heidän sivuitsensa. Vasta viikkoa myöhemmin tuli heidän korviinsa se sanoma, että käskyläinen, jonka he olivat kohdanneet, oli ollut tsaarin kuriiri, joka, viivytettynä Viipurissa, oli tuonut Östermanille sen käskyn, että jos Ruotsin herrat itsepäisesti pitävät kiini siitä ettei Viipuria olisi luovutettava, hän siinä tapauksessa saisi antaa myöten.

Lillienstedt ja Stömfeldt jatkoivat kauvan keskusteluansa päivän suuresta tapauksesta. Kun he olivat juuri eroamaisillaan, lausui viimemainittu:

— Jos sovintokirjan määräys täytetään, pitäisi 6:n tai 8:n viikon kuluttaa tätä maata koskeva Venäjän valloitustoimi olla loppuun suoritettu. Mitä luovutettuihin maakuntiin tulee, niin olemmehan koettaneet niiden asukkaille laittaa asiat niin hyvin kuin mahdollista. Minä tarkoitan 9:ttä kohtaa.

— Niinpä kyllä, sinä olet oikeassa, rakas veli, virkkoi Lillienstedt lämpimästi, ja suo minun lohdutukseksemme vielä kerran kertoa se.

«Hänen Tsaarillinen Majesteettinsa lupaa maakuntien kaikkien asujanten oikeudet, perintötavat ja etuudet, mitä he Ruotsin vallan alaisina ovat omistaneet, pysyväisinä ja järkähtämättöminä säilyttää, voimassa pitää ja suojella.»