Part 3

— Kiitos kunniasta, jota minulle ansiottani olette osoittaneet, huusi hän, ja voikaa hyvin, kunnon toverit! Teidän tähtenne tahdon tapella kuin aika mies, murskata kalloja ja valloittaa kaupungit ja kastrat (linnat).

— Sic itur ad astra, [ Niin tähtihin noustaan (= saavutetaan kuolematon maine).] huusi senior heiluttaen hattuansa, Harmon lähtiessä täyttä neliä kiitämään itää kohti viepää tietä. —

Tuntia myöhemmin oli jo pimeä, ja tulliportilla oli taas hiljaista. Silloin tuli kaupungista päin kookas mies vetäen tyhjää rekeä. Se oli kappalainen Simo Starck, joka nyt asiat Turussa hyvin toimitettuaan oli kotimatkalla. Hän oli itsepäisesti hylännyt ystävänsä professorin ehdotuksen vuokrata hevonen; eihän muka ollut kysymyksessä muuta kuin parin tunnin jalkamatka talonpoikaistaloon, missä aiottu hevosen osto oli tehtävä.

Simolla oli paljo tuumailemista, eikä hän sen vuoksi huomannut, kuinka hetkistä myöhemmin muutamia hiipiviä olentoja häämötti hänen takanansa. Äkkiä kuului voimallinen hurraahuuto. Kuusi väkevää käsivartta kahinasi kiini kappalaiseen, väänsi hänet siinä tuokiossa rekeen ja tarttui aisoihin. Vielä useampia oli työntämässä, ja niin sitä mentiin aimo vonkaa iloisessa juoksumarssissa. Mutta ne eivät olleet mitään tavallisia taivaltajia ja maankulkureita, vaan Gideon Gabrielin tovereita, jotka, kun eivät olleet tavanneet vanhaa kunnian-arvoista kappalaista professorin talossa, olivat kiiruhtaneet jälkeen ja hyökänneet hänen kimppuunsa kotimatkalla. Se oli Simo Starckin ainoa riemuretki maailmassa ja sitä peninkulmaa ei hän unohtanut milloinkaan.

V. VENÄLÄISET HYÖKKÄÄVÄT PORVOOSEEN.

(1708).

Kun kaupunkilaiset pikku Porvoossa sunnuntaina 11 p. toukokuuta k:lo 11 aamupäivällä jumalanpalveluksen loputtua tulivat ulos kirkosta, saapui sana eteläisistä rantakylistä: venäläisiä oli äkkiä ilmaantunut Pellinkiin.

Kaupungin pormestari ja raatimiehet pysähtyivät kirkon seiniviereen pitämään pientä neuvottelua ja päättivät kutsua viipymättä porvariston aseisiin. Tiedustelemaan kuinka pitkälle viholliset olivat jo ehtineet, määrättiin luutnantti Gran ja kolme sotamiestä lähtemään veneellä jokea myöten suupuolelle päin.

Niin kului muutamia tuntia levottomassa odotuksessa. Taloista ja taloihin juoksenteli vaimoja ja lapsia, ja vilkasta liikettä havaittiin niiden 80:nen täysissä varuksissa olevien porvarien joukossa, jotka olivat asettuneet raatihuoneen edustalle. Vasta neljän aikaan iltapäivällä tuli muuan renki juoksujalassa metsän läpi Haikosta ja kertoi läähättäen, että 14 venäläistä laivaa oli ankkuroinut selälle ja että osa miehistöä oli jo ryöstänyt Peipotin kartanon. Hän tiesi sitä paitsi kertoa että ne lähetetyt tiedustelijat olivat joutuneet vangiksi ja että kaksi heistä oli ammuttu.

Nyt lähtivät aseelliset porvarit vääpeli Fogelbergin sekä raatimiesten Juhana Schumacherin ja Iisakki Stigell'in johdolla yli sillan ja miehittivät honkametsäisen Nääsinmäen läntisellä jokivarrella. Ennenkuin he kumminkaan olivat ehtineet luoda esivarustuksia, tuli vihollinen 300 miehen suuruisena joukkona marssien yli Nääsinpellon. Sellaista paljoutta vastaan ei luultu voitavan mitään. Porvarit sentähden peräytyivät sillalle repiäkseen sen hajalleen ja asettuakseen ranta-aittojen väliin jokikadun varrelle.

Ainoastaan pari siltapalkkia ja muutamia hirsiä ennätettiin repiä irti, ennenkuin vihollinen nähtiin kolmelta taholta retkivän sillalle johtavaa tulliporttia kohti. Vääpeli komensi koko käännöksen ja joukko vetäytyi taaksepäin melkoisessa hämmennystilassa. Muutamat kuulat, joita venäläiset pitkän matkan päästä ampuivat heidän jälkeensä, vinkuivat niin ilkeästi ja rapisivat niin pelästyttävästi seiniin ja katukiviin, että ei vähempää kuin noin viisikymmentä porvaria katsoi parhaaksi juosta suin päin tiehensä pelastamaan kodistaan irtaimistoansa. Kun itse johtaja, vääpeli, oli vetäytynyt virran mukana, otti nyt neuvokas Iisakki Stigell päällikkyyden.

— Pitäkää vaari, veljet ja asetoverit, huusi hän, että tähtäätte suoraan eteenpäin, jokainen miestänsä, ettemme laske useampia luoteja samaan ruumiiseen. Ensimäisen laukauksen päästämme kaikki yhtäaikaa, vaan sitten ainoastaan puolet kivääreistä kerrassaan. Toiset laitetaan sillaikaa panokseen.

Pari silmänräpäystä kului ankarassa jännityksessä. Silloin alkoivat ryssien rivit suurella huudolla tunkeutua alas sillalle.

— Ampukaa, komensi Stigell. Kiväärit leimahtivat ja sillankaiteiden välillä kieri kymmenkunta ryssää verissään, niiden joukossa myöskin se upseeri, joka oli juossut joukon etunenässä. Toinen laukaus saattoi vihollisen möllästymään ja pysähtymään; kolmannet hyvin suunnatut kuulat vaikuttivat koko käännöksen ja hyökkääjät peräytyivät epäjärjestyksessä takaisin Nääsinmäelle. Nyt eivät suomalaiset siekailleet vaan rynnistivät jälestä miekat lyömäasennossa. Kapeassa tulliportissa syntyi hurja käsikahakka. Porvari Juhana Illberg hakkasi korvan eräältä ryssältä, vaan kaatui samalla kuoliaana maahan, sydän kuulan lävistämänä. Hänen nuori sukulaisensa Eerikki Holm sai miekanpiston silmäänsä ja padanvalaja Matti Nyberg hervahti kuolleena jokeen. Sinne työnnettiin myöskin monta sekä elävätä että kuollutta ryssää. Pari edellisistä hukkui, mutta useimmat uivat maihin ja yhtyivät pääjoukkoon kauvempana mäkirinteellä.

Harvalukuiset porvarit eivät kuitenkaan uskaltaneet jatkaa takaa-ajoa, vaan vetäytyivät uupuneena entisille asemilleen ranta-aittojen luokse. Kun pitempi aika kului ilman että vihollista enää alkoi näkyä, lähetettiin korpraali Riesenkampf neljän porvarin kanssa tiedustelemaan minne se oli joutunut.

Miehet palasivat pian kertomaan sen epämiellyttävän uutisen, että vihollinen oli menossa veneillä yli joen ja varustautui nousemaan maalle kaupungin puolelle jokiniemen alle. Uhattuun kohtaan kiiruhtivat nyt kaikki, jotka vielä voivat aseita kantaa. Kun kaupunki nyt alkoi olla vaarassa joutua vihollisen valtaan, ehätti useita perheitä pakoon, samalla kuin viranomaiset lähettivät pikasanansaattajan Jakkarilaan pyynnöllä että översti Ramsay väkineen rientäisi avuksi. Jouduttamaan Ramsayn lähtöä maatilaltansa kiiruhti kohta sen jälkeen vielä kaksi miestä ratsain matkaan.

Sitten tuli pitkä yö, tuomatta mukanaan lepoa kellenkään. Venäläiset olivat ensimäisen maallenousun mentyä myttyyn leiriytyneet vastapäiselle jokirannalle ja lähettivät sieltä tuon tuostakin terveisiksi vallikranaatteja ja pyssynluoteja.

Varhain maanantaiaamuna palasi ensimäinen sanansaattaja. Hän toi sen tiedon ettei eversti Ramsay voinut saada ruotuihin ja rustitiloille hajaantunutta miehistöänsä kokoon. Ainoastaan 20 miestä everstiluutnantti Rohr'in pataljoonasta tuli lisäväeksi. Se ei todella ollut paljoa, mutta niiden avulla estettiin vihollisen maallenousua kello 10:een edellä puolenpäivän. Laukausten vaihto vilkastui taas hetkeksi, vaan taukosi sitten puollustajain puolelta. Kauppapuotinsa portailla makasi Olavi Häck pitkänä pituuttaan ja Heikki Gammelberg, Juhana Degerman ja Hindik Konradinpoika oli ruumiina kannettu kellariin. Haavoitetut saivat tulla aikoin kuinka parhaiten taisivat. Pihoilla ja kaduilla juoksi ihmisiä raahaten tahi kantaen vaatemyttyjä, huonekaluja, tyynynpäällisiä ja säkkejä täynnä tinatuoppeja, lautasia, lippaita, turkkeja ja ruokatavaroita. Pakolaisten päävirta kulki pappilan ohitse maaseudun metsiin.

Kun venäläiset 11:n aikaan tulivat marssien tulliportista sisään, kohtasi heitä vaan yksinäiset laukaukset. Raatimies Stigell, porvari Lauri Helsing, köydenpunoja Vastens'in renki ja Aksel lasimestari, ne ne suojelivat viimeisten pakolaisten peräytymistä. Mutta kuula, joka osui ensimainittua olkapäähän, teki hänet kykenemättömäksi enää taistelemaan. Toisten avulla saatiin kuitenkin hänetkin talteen.

Ja nyt oli Porvoo autio ja hyljätty, avoin ottamaan vastaan vihollista. Sen ainoat asukkaat olivat pari kiireessä jäänyttä pahoin haavoitettua ja hupsu Nääsin ukko, hän joka kuukausmääriä oli kuljeksinut pitkin joen rantaa, valitellut ja vaikerrellut ja ennustanut kaupungin häviötä. Nyt istui hän kuin ruovonpäristäjä erämaassa ja tarhapöllö hävitetyssä kaupungissa majansa katolla kankurikujan varrella ja odotti mitä tuleman piti.

Kauan ei hänen tarvinnutkaan odottaa.

Venäläinen päällikkö antoi joukollensa käskyn pistää kaupunki tuleen, ja nyt rynnisti hurjia joukkoja talosta taloon ryöstämään ja polttamaan. Ikkunat lyötiin säpäleiksi, suljetut ovet paiskattiin rikki, pistimillä ja miekoilla lävistettiin sänkyjä ja kaappeja. Kuvia ja tauluja heitettiin maahan, ja kaupungin puollustajain ruumiilta riistettiin vaatteet päältä.

Jopa leimusi pieni liekki raatihuoneen katossa — kaupungin arkistoa käytettiin sytykkeinä — ja Rihkamakadun ja Kirkkokadun varrella lensi se punahelttainen kukko talosta taloon. Vuorikadun vähäisiä hökkeleitä ei vielä vihollinen ollut sytyttänyt palamaan ennenkuin suomalainen puukirkko roihusi jo täysissä liekeissä ja sen viereisestä palavasta kellotapulista lensi kipunoita tuomiokirkon paanukattoon. Ja liekit kipusivat kuin mitkä punalakkiset kääpiöt tervatuita tikapuita ja kattoliisteiden tasaisia rivejä myöten ylös itäisen päädyn ristiin. Pian ahmivat ne ikivanhoja vuoliaisia; orsi ortensa jälkeen romahti alas, musertaen osia kattokaarikosta ja levittäen paloa kirkon penkkeihin ja koristeihin.

Tunnin sisään oli kaupunki yhtenä pauhaavana ja räyskävänä tulimerenä. Tosiaan, niin hurjasti kiitivät liekit pitkin kapeita katuja ja mutkaisia kujia, että voittajien oli pakko paeta pappilaan, joka yksinään oli jätetty vahingoittamatta. Näköala sieltä oli laaja ja hyvä, ja katselijat nauttivat nähdessään liekkien kiemurtelevan korkealle ilmaan ja kuullessaan sihinää ja vonkumista, kun puoliksi palaneita seiniä ja tulikuumia tiiliskiviä syöksyi alas jokeen. Eijaa!

Silloin kuului äkkiä voimakas jymäys! Yksi kirkonkelloista oli paiskautunut kellotapulin korkeudesta maahan. Sitten seurasi toinen ja sitten kolme viimeistä yhdellä haavaa. Kun ne kolme jykevää malmikieltä huusivat yksiäänisen «voi teitä murhapolttajat», kouristuivat sydämet ja muutamat sotamiehistä ristivät silmänsä hartaina, ennenkuin lähtivät polttamaan kyliä ja kartanoita kaupungin ympäristössä. Sela!

Mutta kun hänen tsaarillinen majesteettinsa sai tiedon urhoollisten joukkojensa sankarityöstä Porvoossa, lyötti hän iloissaan mitalin amiraali Feodor Matveievitsch Apraxin'in kunniaksi. Eijaa!

VI. HIRMURUTTO.

(1710)

Sill'aikaa kuin Euroopan valtiaat kahdeksannentoista vuosisadan ensi kymmenluvulla Espanjan perintösodassa ja isossa Pohjansodassa parhaimpansa mukaan hävittivät toistensa maita ja kansoja, tuli Aasiasta uusi vihollinen, joka ei välittänyt miekoista eikä musketeista. Se vihollinen anasti nopeasti Pultavan voittajalta Etelävenäjän, nutisti hiljaa ja helposti Unkarin, Puolan ja Itäsaksan jalkojensa juureen ja valtasi alulla vuotta 1710 kaikki huomattavammat rantaseudut Kuurin- ja Liivinmaalla sekä Virossa.

Silloinpa mahtava tsaarikin vapisi, sillä hän havaitsi että rutto oli vaarallisempi vihollinen kuin ruotsalainen. Hän kiiruhti joukollansa sulkemaan Inkerinmaan länsirajan ja kielsi hengen uhalla kaiken yhteyden saastutettujen maakuntain kanssa. Ja tsaari Pietarin onnistuikin suojella uusi hallituspaikkansa Nevan varrella, mutta sitä hurjemmin raivosi suljettu vihollinen niiden venäläisten joukkojen seassa, jotka piirittivät Riigaa ja Tallinnaa. Edellisistä tempasi kulkutauti 900 miestä ja siihen lisäksi kolmannen osan kaupungin väestöstä. Elokuulla kukistettiin Tallinna, ja nyt asettui kamala vihollinen vaanimaan tilaisuutta päästäkseen Suomen puolelle.

Sellainen tilaisuus tarjoutuikin pian. Maalais- ja kaupunkiväestöä riensi ruotsalaisesta maakunnasta pakoon sekä ryssää että ruttoa. Muutamat kiiruhtivat Itämeren yli, toiset Suomenlahden poikki. Jälkimäisten joukossa, niin kertoo vanha tuomiokirja, oli myöskin komisaari Möller ja neljä nimittämätöntä miestä perheineen. He ottivat kotieläimensä ja irtaimistonsa mukaansa laivaan ja purjehtivat pohjoiseen. Heidät ja heidän mukanaan kuoleman vei tuuli maihin Pellingin saaristoon Porvoon pitäjässä.

Sundön rantaan kasattiin sänkyjä ja patjoja, turkkeja ja vuotia, mattoja ja palttinapakkoja, elintarpeita ja tupakkaa. Möller seuralaisineen «anasti väkisin» asunnokseen Antti Hannunpojan pirtin, vaan ainoastaan pari päivää kesti kun jo kaikki viisi makasivat kuolleina. Ruumiit jätettiin viikkokausiksi makaamaan hautaamatta riihimäelle, sillä useimmat saaristolaisista olivat sairastuneet ja ne harvat, jotka jäivät terveiksi, eivät uskaltaneet heihin kajota.

Mutta tullimies Kaarle Kustaa Nilssonin tuli sääli Tallinnalaisten oivallista jälkeen jäänyttä omaisuutta ja hän kuljetti sen pohjoiseen päin Grennääsiin. Sillä matkalla pääsivät ruttohenget leviämään yli koko rannikkoseudun, lentäen kuin raatolinnut itään ja länteen saalista hakemaan. Syyskuun 9 päivänä tulivat ne Helsinkiin.

Vaara kasvoi päivä päivältä suuremmaksi. Papit saarnasivat ja kuuluuttelivat viranomaisten varokeinonmääräyksiä. Lääkärit, ne harvat joita oli olemassa, määräilivät, mikäli tilaisuus ja olot myönsivät, estekeinoja ja lääkkeitä. Terveiden piti muka pestä itseään etikalla ja sitruunahapolla, ja sairaiden nieleksiä alunaa, kanvärttiä, salpietaria ja tulikivijauhoa. Kylissä otettiin vanhat kotilääkkeet käytäntöön ja uusia koeteltiin. Kuumetta koetettiin ehkäistä keinotekoisella hiostamisella ja veren vuotoa nenästä semmoisilla keinoilla kuin «vetämällä nenäänsä kuumennetulle tiiliskivelle pantua sianlantaa.» Mutta vaan aniharvoja onnettomia pelastui.

Päivä päivältä ilmaantui yhä uusia taudinkohtauksia. Voi sitä kuumesairasta, joka sai kouristuksia ja kainaloita mustanpuhuvia paiseita kaulaan ja rintaan! Useimmissa tapauksissa joutui hän parin vuorokauden perästä johonkin joukkohautaan. Ei ollut enää aikaa hommata arkkua ja hautaa jokaiselle erikseen. Tusinoittain mätettiin ruumiita suunnattomiin kuoppiin ahtaiden kirkkomaan aitauksien sisä- ja ulkopuolelle. Mutta ei edes niinkään kunniallista hautausta suotu kaikille ruton uhreille.

Muutamissa seuduin vaikutti hirmuinen rutto sen, että ihmiset kovasydämmisyydestä tai mielettömästä pelosta kerrassaan unohtivat luonnollisimmat velvollisuutensa. Siitä on todisteena muun muassa kuuluutus, jonka kenraali Nieroht 20 p:nä marraskuuta 1710 julisti Turun kaupungin asukkaille. Kenraali sanoo että se yleinen ruttosääntö, jonka hän on painosta julkaissut ja yli koko maan noudatettavaksi levittänyt, on jätetty varteen ottamatta. Hän oli surulla kuullut «että osa pahantapaisia ja kristillisen velvollisuutensa unohtaneita ihmisiä on ryhtynyt sellaiseen hulluuteen että ovat öisin työntäneet kaduille kuolleita ruumiita, vieläpä joukossa semmoisiakin, joissa vielä oli henkeä ja joita olisi voitu auttaa, menettely, joka todella on sekä häpeällistä että kristillisyyttä vastaan sotivaa.» Sen kauhistavan menettelyn estämiseksi, «että ihmisiä niinkuin metsänpetoja ja järjettömiä luontokappaleita heitetään kadulle ja kuraan» säädettiin, että joka semmoiseen tekoon havaitaan syypääksi «vedetään kaakinpuuhun ja toisille varoitukseksi ja pelotukseksi ankarasti ruoskitaan ja suomitaan elikkä myös sakotetaan sata taaleria hopeaa.» — —

Kuinka paljo joutui ruton uhriksi silloin Suomessa? Kysymys ei liene vastattavissa, sillä varmoja tietoja asian tutkijalle on vaan muutamista paikkakunnista.

Puhukoot ne tunnetut numerot yksinkertaista kieltänsä!

V. 1710 asui Helsingissä 713 manttaalin kirjoitettua henkilöä; seuraavana vuonna oli luku alentunut 387:ään. Marraskuun 22 päivänä haudattiin yhtaikaa 30 kaupungin porvaria. Kun rutto joulukuussa vihdoin lakkasi, oli se temmannut kaupungista 1,185 henkeä, vierasseutuiset siihen luettuna. Summa ei kyllä itsessään ole suuren suuri, mutta kasvaa vertaillessa lukuun 1,800, jota kaikkien luulojen mukaan voidaan pitää kaupungin väkilukuna alulla vuotta 1710.

Syyskuun lopulla joutui rutto Turkuun. Se sai aikaan täydellisen häiriön yhteiskunnan kaikissa oloissa. Kauppa seisahtui, kaikki maalaistuotteet jäivät tulematta; hovioikeus ja akatemiat lakkauttivat työnsä. Useita kymmenkuntia perheitä kuoli sukupuuttoon. Etevin ruttolääkäri, tohtori Kylburger laskettiin paareille. Marraskuussa ei enää ehditty tavallisella tavalla haudata ruumiita, vaikka erityinen joukko «ruumiinvetäjiä» oli palkattu kunnan palvelukseen. Hämeentullin ulkopuolella virui viikkokausia hiekkarinteellä kasoittain ruumiita. Kaupungin noin 6,700:sta asukkaasta oli sillä ajalla likipitäin joka kolmas kaatunut kuoleman saaliiksi. Tauti levisi sitten kaikkiin kaupunkeihin Pohjanlahden rannalla. Pikkuruisessa Uudessakaupungissa kuoli 77, Vanhassa Kaarlebyyssä 100. Miten paljon yksityiset maalaiskunnat 1710 saivat luovuttaa hautoihin, ei sanottavasti tunneta. Hauhossa, Pälkäneellä, Kruunun kylässä, Mäntyharjussa ja Elimäellä kuoli paljo. Itäiseltä Uudeltamaalta, jossa osa Suomen sotajoukkoja seisoi Kymin varrella, tuli sanoma, että sotilailta puuttui sekä lääkäreitä että lääkkeitä, sekä pappeja että ehtoollisviiniä, jonka vuoksi «miehet kauheasti tuskiansa valittaen makasivat ja kuolivat kuin pakanat.»

Niin kului kumminkin vihdoin vuosi loppuun, ja rutto alkoi useimmilla paikoin lakata. Vaan eloonjääneiden muistosta ei vuosi 1710 voinut koskaan haihtua. Se oli myös sama vuosi jolloin Viipuri, oltuaan neljän vuosisadan kestäessä alinomaa itäisen naapurinsa hyökkäysten alaisena, vihdoin viimein joutui venäläisten käsiin.

VII. PIENI PÄIVÄNPILKAHDUS.

(1711).

Oikeastaan omisti Kukkarannan muori ainoastaan puolen nuottaa, joten saaliistakin vain puolet tuli hänen osalleen; mutta koska naapurin isäntä eukkoineen lapsineen oli kuollut ruttoon ja talo jäänyt autioksi eikä perillisiä ollut ilmoittaunut, niin oli Kukkarannan muorin mielestä toisinaan koko nuotta hänen omansa. Hän olikin viime talvena kutonut uuden kolmea syltä pitkän kappaleen ja pannut sen «osakas-puoliskoon»; senpätähden olikin muorilla mielestään sitä enemmän syytä puhua «meidän nuotastamme.»

Ja nyt oli se meressä, mutta oli maihin päätymäisillään tuossa mainiossa silakka-apajassa Suomalaissaaren luona. Entisinä hyvinä aikoina, kun saaristossa oli kyllälti väkeä, oli, paitsi «nuottapäällysmiestä», Kukkarannan isäntää, kolme reipasta miestä katsottu tarvittavan nuottaa hoitamaan, sillä se oli 55 syltä pitkä ja 7 kyynärää korkea. Mutta nyt ei ollut varaa panna muuta kuin yksi mies ja kaksi vaimoa, joista tietysti Kukkarannan muori itse oli toinen.

Mies — se oli hänen nuorin poikansa, joka oli kolmannellakolmatta ikävuodella ja jonka nimi oli Kaarle Antero. Yksin hoiti hän nyt nuottaa toisella laidalla, kun toisella vetivät äiti ja Loviisa Ulriikka, kalastajan tytär Sipoon Kaunissaarelta. Tyttö oli vastikään tullut veneellä selän poikki lainaamaan vakallisen rukiisia jauhoja, ja kun hänen kumminsa, Kukkarannan muori, oli sanonut että hän kentiesi saisi vähän tuoreita silakoita kotiviemisiksi, jos malttaisi jäädä vetämään yhtä apajaa, niin oli hän jäänyt, ja mielelläänpä jäikin, sillä siitä oli viikkoja kulunut, kun hän viimeksi oli nähnyt Kaarle Anteron. Mutta siitä hän ei virkkanut mitään.

Ja nyt oli, niinkuin sanottu, nuotta jo likellä rantaa, eikä silloin ollut aikaa tyhjiä rupatella. Muori kiskoi kiskomistaan ja mietiskeli itsekseen, että tokkohan hänen kaksi vanhempaa poikaansa, jotka viisi vuotta sitten olivat lähteneet sotaan, vielä elivät ja mahtoivatkohan koko aikana saada edes kertaakaan kunnollista suolasilakkaa syödäkseen. Kaarle Antero, jonka jäntereisessä ruumiissa asui hyvän sävyinen mieli, oli hyvillään runsaasta saaliista, ja samalla hän tuumaili että olipa arvon hyvä että vaikka tänään oli lauvantai, hän oli tullut ottaneeksi puhtaan paidan, koska Loviisa Ulriikka oli sattunut heille tulemaan.

Kun nuotan köydet oli saatu rantaan ja jonkun aikaa oli lapettu märkää nuottaa, sanoi Kaarle Antero verkalleen:

«Tänään saamme mitata silakoita tynnyrittäin eikä kapottain.»

«Hyväpä olisi», huudahti äiti, «jos Jumala taas kerrankin siunaisi köyhän apajan! Luuletko siinä olevan neljän tynnyrin paikoilla?»

«Niillä vaiheilla tai hiukan enemmän.»

«No, sitten suolaan runsaan tynnyrin verran osakaspuoliskon edestä. Ei tuota tiedä, kuka sitä vielä voipi tulla perimään.»

Nyt ehti nuotan perä rantakiville, ja vesi oli oikein paksuna kaloista.

Silakanpoikaset mennä vilistivät sivuttaisin silmukoista ja katosivat merenpohjalle päin. Mutta isot, ne eivät päässeet mihinkään, vaan makasivat väristen ja räpistellen, niin että vesi ja suomukset pärskyivät. Lokit lentelivät kerjäten pienissä piireissä Loviisa Ulriikan pään päällä, ja kun Kaarle Antero näki, että hän oli heittänyt heille suuren silakan, viskasi hän pari kolme muuta perässä. Täytyyhän tässä olla vähän antelias linnuille, tuumi hän.

«Sill'aikaa kun käännätte verkon ja tyhjennätte kalat vasuihin, menen sisään ja keitän oikein hyvää ruokaa. Täytyyhän sitä joku kerta vuodessa semmoisellakin herkutella.»

Näin sanoi muori, mennessään saaren länsipuolisessa painanteessa sijaitsevaa tupaa kohti, jossa hän poikansa kanssa asui.

Nuoret jäivät työhön, ja ripeästi se luistikin. Kaarle Antero oli juuri rupeamaisillaan lappamaan nuottaa veneeseen, kuin hän äkkiä pysähtyi ja kysyi:

«Miksi et ole niin pitkään aikaan ollut meillä?»

«Eihän sitä olisi puuttunut halua käydä katsomassa naapureita toisilla saarilla. Mutta entäs sinä itse? Matka täältä Kaunissaarelle ei liene sen pitempi kuin sieltäkään tänne.»

«Enhän ole voinut jättää äitiä yksin pyydyksineen.»

«Enkä minä isää... yksiinpä tuo menee. — Kuulehan, Kaarle Antero», jatkoi tyttö lyhyen vaitiolon jälkeen, «koetappas arvata erästä somaa arvoitusta, jonka isä eilen opetti minulle. Hän oli sen nuoruudessaan kuullut muutamalta Ahvenan merimieheltä.»

«No, anna tulla!» sanoi nuorukainen, asettuen kivelle istumaan ja nojaten käsillään polviinsa.

«Tämmöinen se arvoitus on», jatkoi Loviisa Ulriikka hiukan hämillään:

«Makea kuin mansikainen, Kaikki sitä halajais; Kukaan kyllästyis ei vainen, Vaikka millä mitoin sais.»

Kaarle Antero mietti hetkisen, mutta sitten hän napsautti keskisormellaan peukaloa vastaan ja huudahti:

«Mitä saan, jos arvaan oikein?»

«Ehkäpä saat jonkun pienen muistin.»

«Tässä on selitys» — Ja Kaarle Antero veti tytön polvillensa ja painoi suudelman hänen huulillensa. Loviisa Ulriikka aikoi ensin huutaa, mutta siitä ei tullutkaan mitään, sillä nuorukainen suuteli häntä vielä useita kertoja, ja kiireessä oli tyttö kietonut kätensä hänen kaulaansa. Sitten he istuivat pitkän aikaa kuiskaillen, kuulematta miten aallot loiskuivat rautaa vastaan tai kalalokit kirkuivat.

Mutta silloin tuli muori takaisin rantaan, ja samassa seisoivat nuoret suorina nuotan vieressä. Eukolla oli hyvät silmät; hän näki, että vasuissa, oli runsaasti viisi tynnyriä silakoita, ettei nuottaa vielä oltu lapettu veneeseen ja että Kaarle Anterolla, jolla oli ollut kaksi kalansuomusta poskella, nyt oli vain yksi, jota vastoin Loviisa Ulriikka oli saanut suomuksen ylähuuleensa. Niin, niin!

Mutta muori ei sanonut mitään, naureskelihan vain itsemielessään. Hänen miesvainajansa oli kerran nuorra miessä hänen tähtensä seisonut päällään täydessä kalavasussa!

Kun kaikki olivat tulleet tupaan, sylkäsi Kaarle Antero kerran ja yskäsi kahdesti. Sitten hän katsoi äitiä suoraan silmiin ja sanoi, että Loviisa Ulriikka ja hän nyt olivat kihloissa ja huomenna he aikovat lähteä kirkolle panettamaan kuulutuksiin.

Kukkarannan muori tarttui poikansa ja tytön käteen ja sanoi odottaneensakin että niin kävisi. Sitten hän luki siunauksen heidän ylitsensä ja toivotti heille onnea.

Kun äiti sitten meni ulos, jäi Kaarle Antero tyttöinensä istumaan penkille ikkunan alle; täytyihän heidän tietenkin saada vähän jutella. Auringonpaiste tulvasi ikkunasta sisään leveinä juovina, sääsket hyppelivät pannen hienointa piipitystään, ja kimalainen röykytti selkäänsä ikkunalasia vastaan suristen karkeata surinaansa. Koivuissa tuvan ulkopuolella liversi pari peipposta, ja kärpässieppo viserteli pensastossa; mutta kaikkea tätä soitantoa eivät nuoret kuulleet, siinä kahden kesken istuessaan. — —

Iltapäivällä seurasi Kaarle Antero morsiantaan Kaunissaarelle, ja seuraavana aamuna kolmen aikaan he taas istuivat veneessä matkalla kirkkoon. Erkinniemellä he nousivat maihin ja kulkivat sitten jalan puolitoista peninkulmaa. Kun kello löi 9, seisoivat he rovastin virkahuoneessa pappilassa ja kuulivat, kuinka vanha kirkkoherra harmaalla sulkakynällä piirsi heidän nimensä suureen mustaan kirjaan.

«Milloinka häät pidetään?»

«Viisi viikkoa ennen Mikonpäivää.»

«Vai niin, minulla ei tänään ole muita aviokuulutuksissa kuin teidät. Ajat ovat levottomat, mutta täytyyhän ihmisten mennä naimisiin, vaikka onkin sota maassa. Jumalan haltuun!»

Sydämmessä tuntui niin omituinen liikutus, kun nuoret kihlatut astuivat vanhaan harmaakiviseen kirkkoon. Talvipakkanen ei ollut vielä kokonaan haihtunut sen paksuista muureista, mutta ilman kosteus ja raakuus jäi heiltä vallan huomaamatta. Saarna alkoi, ja harvalukuinen kirkkoväki kuunteli hartaudella. Mutta sitten tuli tarkkaavaisuus keskeytetyksi. Loviisa Ulriikka ja kaikki muut näkivät ihmeekseen vääpelin ja muutamien sotamiesten astuvan sisään, niin että aseet kupeilla kalisivat. Vääpeli harppasi pitkin askelin lukkarin penkkiin kuorissa ja antoi kanttorille paperin, jonka tämä heti vei kirkkoherralle ylös saarnastuoliin.

Oli siis tullut kuulutus; mitähän pahoja asioita se sisältänee, tuumaili itsekseen moni.

Kun saarna oli loppunut ja rovasti oli lukenut rukouksen esivallan puolesta, valtakunnan sotajoukon puolesta maalla ja merellä sekä maan hedelmästä, oli vuoroon tullut Kaarle Anteron ja Loviisa Ulriikan kuulutus. Heistä se sointui niin ihmeen kauniille; mutta pari heidän tuttavistaan pani merkille, että kirkkoherran ääni värähteli.

Viimein tuli sen kuulutuksen vuoro, jonka vääpeli oli tuonut. Siinä kenraalikuvernööri ja kaikkien Suomeen sijoitettujen ruotsalaisten joukkojen ylipäällikkö, kreivi Karl Nieroht, lyhyesti ja pontevasti vaati uutta sotaveroa.

Talonpojat katsoivat säikähtyneinä toisiinsa kuullessaan mikä määrä oli kunkin manttaalin suoritettava. Luettelo kuului: «2 tynnyriä rukiita, 1 tnri ohria, 1/2, tnriä ryyniä, 3/4 tnriä kauroja, 7 leiviskää kuivaa lihaa ja 40 leiviskää heiniä.»

Mutta ei siinä vielä kyllin. Seurasipa toinen kuulutus, joka sisälsi, että kolmannesrykmentit olivat täydennettävät ja Sipoon pitäjän tuli asettaa 10 miestä. Koska valitettavasti oli huomattu — niin sanottiin kuulutuksessa — että rusthollit ja ruodut olivat niskoitelleet ja tehneet vaikeuksia täyttäessään velvollisuuksiansa korkeata kruunua ja isänmaata kohtaan, niin lueteltiin nimeltä 10 nuorta miestä, joiden käskettiin neljänkolmatta tunnin kuluessa saapua pääkortteeriin Pernajan Sarvilahdella. Jos joitakuita heistä oli kirkolla, niin olivat he heti «otettavat talteen», luki kirkkoherra edelleen ja mainitsi lopuksi nimet. Viimeinen, joka huudettiin, oli kalastajanpoika Karl-Anders Blomstrand Söderkullan saarelta.

Kun Kaarle Antero kuuli nimensä mainittavan saarnastuolista, meni hän kalman kalpeaksi. Kirkko pilareineen, alttareineen ja vaakunakilpineen alkoi pyöriä hänen silmissään, kun hän tuijotti eteensä. Mitenkä nyt kävisi heidän, mitenkä äidin ja nuotan! Hän nousi verkalleen ja käveli ulos käsityksin Loviisa Ulriikan kanssa. Tyttö veti hänet pois kirkon seinän luo; siihen he istuivat sireenien alle ja itkivät. Oli niin vaikea nyt keksiä lohdutuksen sanoja.

Tunnin kuluttua tuli vääpeli ja pyysi Kaarle Anteroa kiirehtimään; heidän piti pian lähteä. Hänen vaatteensa saatettiin lähettää jälestä pääkortteeriin.

Jopa se nyt oli ikävää!

Loviisa Ulriikka otti tertun valkeita sireenejä ja pisti sen sulhasensa käteen.

«Jumala olkoon kanssasi», hän kuiskasi: «kyllä minä odotan sinua vaikka kuinka monta vuotta!»

Sitten he suutelivat ja Kaarle Antero sanoi: «Vie terveisiä äidille ja käy häntä joskus katsomassa, kun hän on niin yksin!»

<tb>

Tammikuun 6 p:nä 1719 iltapäivällä jättivät muutamat Pohjanmaan rykmentin sotamiehet leposijansa Dufedin linnoituksessa Jemtlannissa ja lähtivät hiihtäen etsimään tovereitansa, jotka olivat jääneet jälelle paluumatkalla. Norjasta. Kauan he eivät olleet kulkeneet, kun tapasivat lumeen puoleksi hautaantuneen sotamiehen. He vetäsivät lunta syrjään muutamilla kuusen oksilla ja huomasivat, että mies, joka oli palvellut Uudenmaan jalkaväen rykmentissä, oli paleltunut kuoliaaksi. He eivät silloin vielä aavistaneet, että 600 heidän tovereistaan oli joutunut yhtä onnettomaan kohtaloon. Kun tämä oli ensimäinen, niin he malttoivat tutkia häntä vähän tarkemmin ja huomasivat, että hän jähmettyneessä kädessään piti pientä kuivunutta kukkasta. Ja näytti siltä kuin olisi se kerran ollut terttunen valkeita sireenejä.

VIII. KUNINKAAN KÄSKY.

(1711).

Honkametsäiselle hiekkaharjulle, joka etelään käsin ulottuu Suvantoon Kiviniemen luona, oli eräänä iltana elokuun lopulla leiriytynyt pieni parvi jalkarakuunoita. Ilma oli kolea, mutta salatakseen oloansa eivät he olleet sytyttäneet lämmittävää nuotiovalkeata, vaan ainoastaan pienen tulennoksen, jonka ääressä kaksi miehistä paistaa kärventeli muutamia koivupuikkoihin varrastettuja jäniksiä. Lopetettuaan toimensa, jota toiset suurimmalla huomiolla olivat seuranneet, alkoi iltaisen syönti. Kukin piti siinä hyvästi puoliansa; voimakkaat leuvat pureskelivat leveitä pettuleivän viipaleita ja likaiset sormet silpoivat lihaa kalan selkäruodosta. Tuon tuostakin ryypättiin aimo kulaus hapanta piimää parista puuleilistä.

— Kas niin, Volmari ja Saarela, nyt teidän on hyvä aika lähteä vahtivuoron vaihdolle — lausui suomeksi pienen parven päällikkö, kapteeni Simo Torakka. Pitäkää silmänne auki ja antakaa merkki tavallisella tavalla, kun kuormat lähenevät siltaa. No, mitä te siekailette, ovatko jalkanne pölkkyjä, häh! Sukkelaan tielle, niin ennättävät ehkä vielä toisetkin saada muutaman suupalan ennen tappelua.

Ne, joille nämä sanat lausuttiin, nousivat seisalleen, tarttuivat kivääreihinsä ja katosivat äänettöminä metsän peittoon Kiviniemen puolelle.

Kapteeni istahti tyhjälle säkille ja muut miehet heittäytyivät nurmikkoon ympärille. Leirikuva ei näyttänyt juuri kovin sotilaalliselta. Ellei olisi kimallellut sinne tänne heitettyjä aseita ja jokunen pistooli vyössä, ei kukaan olisi voinut aavistaa että tässä oli urhoollisten värvättyjen jalkarakuunojen eli «Sissien», niinkuin heitä kansan kesken nimitettiin, kantajoukko, vaan luullut, että ne olivat joitakin maankulkureita. Ei edes upseereillakaan ollut mitään ulkonaisia merkkejä arvostaan. Hetkisen vaitiolon perästä rupesi Torakka taas puhumaan:

— Minä huomaan että potrat poikani ovat täysin levänneitä, kosk'ei kukaan jaksa edes maata. Jutellaanpa sitten vähäsen, niin aika kuluu ratommin. Suru majurin kiinijoutumisesta ei nyt tarvitse ijankaiken tukkia urhoollisten miesten suita. Luukkoinen oli kyllä reippain meistä kaikista, vaan Kuninkaallisella Majesteetilla on kyllä muitakin kelpo upseereja Suomessa. — Katsokaas, miehet, näettekö mitä minulla on tässä — hän veti esiin vähäisen käärön suutupakkaa —; tässä on viimeinen jäännös hänen kreivillisen ylhäisyytensä kenraali Nierohtin lahjasta majurille ja minulle urhoollisuudesta sodassa, ja nyt minä tahdon jalomielisesti suoda puolen tästä mustasta mitalista sille teistä, joka kertoo parhaan jutun.

Miehet nousivat puoliksi istualleen ja katselivat ahnain silmin kapteenin kädessä olevaa aarretta.

— Minkälaisia juttuja ne sitte pitää olla, kysyi eräs heistä, luutnantti Tarhanpää.

— Niin tosiaan, sinäpä, Olli, oletkin oikea mies alkamaan. Sinä, joka ennen olet ollut ryssän palveluksessa, olet kyllä siellä rajan toisella puolella oppinut kehumaan. Kerroppa nyt jostain urostyöstäsi, mut valitsekkin oikein mehevä, muutoin menee tupakka sivu leukojesi.