Part 5

— Meillä on kai täällä Isossakyrössä 4,000 sotilasta nostoväkeä ja 800 miestä viisikkäitä ja rahvasta, mutta niinhyvin upseerien kuin sotamiesten tila on siinä määrässä arveluttava, että ilman pikaista apua Ruotsista joutuvat toiset niinkuin toisetkin perikatoon. Minun ajatukseni on, että tuntuu vaaralliselta odottaa täällä avoimilla kentillä vihollista.

Samaan suuntaan puhui eversti Antero Boije, mutta vastahakaan everstiluutnantti Ernst Kustaa Villebrandt.

Kun viimemainittu oli päättänyt pitemmän puheensa nousi Armfeldt ja lausui hitaasti:

— Teidän ajatuksenne olen nyt saanut tietää; minä valitan vaan, etten voi olla teidän kanssanne samaa mieltä. Katsokaas, minun täytyy ahkeroida Hänen kunink. Majesteettinsa käskyn noudattamista, joka kuuluu, että kaikkialla, missä suinkin mahdollista, on tehtävä viholliselle ankaraa vastarintaa. — Kokouksemme on päättynyt. — Me ryhdymme taisteluun ja teemme parastamme. Pääosan vastuunalaisuutta siitä miten käy, otan minä kantaakseni. Hyvästi hyvät herrat; kukin paikalleen!

Sotaneuvosto hajaantui.

— Viivy hetkinen, Aksel, kuiskasi Armfeldt ratsumestari Burelle, joka oli pitänyt pöytäkirjaa kokouksesta ja seisoi aikeissa lähteä. Puhuteltu nuori mies ei sen vuoksi ollut kiireissään kokoamaan kirjoitustarpeitansa, vaan puuhaili niiden kanssa kunnes everstit olivat poistuneet.

— Kas niin, tuleppas tänne ja käy istumaan vierelleni, sanoi Armfeldt ystävällisesti: Minä tunnen tarvetta saada puhua avomielisesti jonkun ystävän kanssa. Mitä sinä arvelet kaikesta siitä, jota nyt lausuttiin sotaneuvostossa? Puhu niinkuin omatunto! Olenko toiminut oikein vai en?

Kun Bure viivytti vastausta, jatkoi toinen:

— Nyt ei puhu kenraali ratsumestarille, vaan Kaarle setä nuorelle ystävällensä ja uskotullensa. Sano suoraan. Minun päätöstäni jäädä paikoillemme ja taistella, ei tietysti voida panna toimeen ilman että moni heittää henkensä, vaan sehän on sotilaan kohtalo.

— No niin, hyvän sedän toivomusta tahdon noudattaa, vaikka minun ajatukseni eivät olekkaan täysin sopusoinnussa teidän ajatustenne kanssa. Kun minä en kykene selvästi näkemään koko asiain tilaa, vaan ainoastaan muutamia erityiskohtia ja yksityisten henkilöiden suhteita, myönnän minä niiden everstien olevan oikeassa, jotka osoittivat että meidän vähäinen sotavoimamme vaivoin saattaa kauvan pitää puoliansa avonaisella kentällä. Ennen on tapahtunut, että rohkeutensa menettänyt ratsujoukko on käyttänyt kannuksiansa päästäksensä pois tappelusta. De la Barre on urhoollinen mies, mutta hänen ja sinun välillä, setä, on jonkinlaista kateutta olemassa; en tiedä mistä syystä.

— Hän odotti että Tukholman senaatti valitsisi hänet eikä minua Lybeckerin jälkeläiseksi, selitti Armfeldt hymyillen.

— Niin, siinä se on, ja siksi katsoo hän voivansa olla toista mieltä sodankäynti-asioissa. Setä, minä olen pannut merkille, että se ei tiedä hyvää kun hän istuu ja riipoo miekkavyötänsä; sitä hän teki tänään.

Kuuluupa siltä kuin olisit taikauskoisempi kuin Pohjolainen noita-akka. Suo anteeksi vertaus, joka niin vähän soveltuu sinun punasille poskillesi ja sinisille silmillesi, poikani!

— Setä laskee leikkiä, vaan saammepa nähdä mitä seuraa. Mikä minulle kumminkin enimmän saattaa levottomuutta onnettoman Pälkäneen tappelun jälkeen, on että melkoinen osa meidän miehistöstämme on ruvennut käymään toivottomaksi tämän pitkän taistelun loppupäätöksestä. Eihän siinä ole kummeksimista, jos yksi ja toinen, väsyneinä puutteisiin sekä koti-ikävän ajamana on lähtenyt kotiinpäin, mutta muistattehan, setä, että mainitun tappelun jälkeen kaikki Savon ja Hämeen jalkaväkirykmentit pujahtivat piiloon metsiin.

— Niin, oikeassa olet! Se oli arveluttava asia. Hämeen läänin rykmenttiä on meillä tällä erää vaan yksi 280-miehinen pataljoona lippujen alla. Ja minä kumminkin olen yhä ja uudestaan lähettänyt sanoja läänin voudeille ja ratsutiloille aukkojen täyttämisestä. Ne tottelevat kankeasti ja kuitenkaan ei minulla ole sydäntä olla yhtä ankara kuin Nieroht vainaja.

— Niin, mitenkähän viimein käy Ruotsin ja kuninkaan?

— Valtakunnan näyttää käyvän kerrassaan hullusti, mutta moittia Hänen Majesteettiansa, niinkuin niin useat muut, en minä tahdo. Hänellä on kai tuumansa, vaikka me emme niitä käsitä.

— Minä luulen että Kaarle kuningas joko istuu turkkilaisen vankina taikka on hän sitte tullut puolihulluksi.

— Vaiti, Aksel, on olemassa ajatuksia, joita ei saa ilmaista! Sotilas ei saa aprikoida; hänen täytyy sokeasti totella.

Keskustelu keskeytyi, sillä eräs käskyläinen tuli sisään ja ilmoitti että muuan ylioppilas Peldan pyysi päästä puheille.

— Antaa hänen tulla, kuului kenraalin käsky. Lyhytkasvuinen vankkarakenteinen nuorukainen tuli sisään, kumarsi ja lausui:

— Jos herra kenraalimajuri haluaa ja sallii, tahdon mielelläni tehdä jotakin hyödyttääkseni isänmaata. On kerrottu, että kohdakkoin odotetaan suurempaa ottelua, mutta että sotapäällystöllä ei vielä ole luotettavaa tietoa vihollisen voimasta ja liikkeistä. Antakaa minun lähteä vakoilemaan sitä!

— Minkä vuoksi luulee hän voivansa tehdä sen täydellisemmin kuin minun omat sotilastiedustelijani, kysyi Armfeldt ärtyisesti.

— Siitä syystä että minä olen syntynyt tällä paikkakunnalla ja olen usein tehnyt pitkiä retkeilyjä lähipitäjiin. Minä tunnen tarkoin kaikki tiet ja polut, mutta niitä en minä aikoisi noudatella, vaan hiihtäisin suksilla lintuteitä läpi Ilmajoen metsän. Muutamia miehiä toivoisin kuitenkin saada mukaani, mahdollisen kahakan varalta.

— Milloinka herra tahtoisi lähteä?

— Huomisaamuna ennen päivän koittoa.

— No hyvä, liber studiosus [vapaa ylioppilas] näyttää rehelliseltä ja hänellä näkyy olevan matkanvaivoja kestävät jalat. Aksel, valitse 16 miestä joukostasi hänen seuralaisikseen.

Peldan kiitti hänelle uskotusta toimesta ja poistui.

Kenraali ja ratsumestari, parin muun upseerin seuraamina, käytti suuren osan iltapäivää Napuen puoleisen Kyröjoen seutujen tarkastelemiseen.

Seuraavana aamuna — se oli tiistai — kun hämärä vielä peitti tienoot, lähti Gabriel Peldan 16 sotamiehen ja Isonkyröntalollisen Heikki Sippolan kanssa, kaikki suksilla, matkaan. Kun tiedustelu arvattavasti tulisi ulotettavaksi kauvas etelään päin, oli retkikunnan johtaja sanonut, ettei heitä tarvitsisi odottaa takaisin ennenkuin parin vuorokauden perästä. Leirissä oli kohta kaikki miehet liikkeellä, ja puolenpäivän aikaan marssivat kaikki joukot Armfeldtin käskystä Isonkyrön kirkonkylästä neljänneksen verran kaakkoiseen päin ja tulivat niille kentille, jotka ympäröivät Kyrönjokea. Se oli vankassa jäässä, vaan lumetonna, sillä viime viikon oli vallinnut suojailma, ja talvi oli muutoinkin ollut ylimalkain vähäluminen.

Annettiin käsky että tappelujärjestys oli heti paikalla muodostettava.

Tavallisuutta myöten asetettiin jalkaväki kahteen linjaan keskukseen. Siinä oli 11 pataljoonaa, keskimäärin 260 miestä kussakin, kootut seitsemästä niitä suomalaisia rykmenttejä, jotka uudestaan muodostettiin v. 1710.

Oikea sivusta sisälsi 6 eskadroonaa eli ratsuparvea Uudenmaan ja 4 Turunläänin hevosväkeä ynnä 2 eskadroonaa suomalaisia rakuunoita; koko lukumäärä nousi 800 mieheen. Vasen kylki, joka niinkuin vastapäinenkin tukesi asemansa metsää vasten, oli 100 miestä heikompi. Se oli kokoonpantu 10:stä eskadroonasta, jotka kuuluivat osittain jo mainittuihin joukkoihin, osittain Viipurin läänin rykmenttiin.

Sotajoukon rintaman edustalla oli kunnaalla Napuen kylä.

Se vallitettiin miten kuten hirsillä, joita saatiin puretuista asuinrakennuksista ja ladoista, ja varustettiin kahdella pienellä tykillä eli koko sillä tykistöllä, joka oli jäännöksenä paremmilta päiviltä. Patterin varusteeksi asetettiin 300 ratsumiestä ja 200 jalkamiestä.

Kohta jalkaväen taakse keskukseen oli joku määrä porvarirenkejä Vaasasta ja noin 1500 sotaan vähemmin tottuneita viisikkäitä saanut paikkansa. Ne olivat äskettäin kutsutut sotajalalle Isostakyröstä, Laihialta, Mustasaaresta, Maalahdelta ja Vöyristä. Parin päivän perästä odotettiin Uuden Kaarlepyyn ja Oravaisten miehiä tuleviksi.

Sillä tavoin järjesti Armfeldt pienen sotajoukkonsa, ja nyt seurasi pitkiä raskaita odotuksen hetkiä.

Tiistai 16 päivä helmikuuta kului loppuun ja keskiviikko 17 päivä niinikään, ilman että mitään vihollista näkyi. Väki ei kuitenkaan saanut liikahtaa paikaltansa, vaan täytyi sen, sikäli kuin kävi päinsä, kivääri kourassa pitää kenttä-oloa jäisellä maalla ilman kattoa tahi telttaa. Mutta kun toimevan ylikomisaari Friisin onnistui hankkia kylliksi leipää eikä pakkanen ollut kova, saattoi mieliala toki jotakuinkin pysyä virkeänä. Moni kyllä sentään valitti jäsentensä kankeutta ja suurta väsymystä.

Torstaina palasivat vihdoin ne lähetetyt vakoojat. Ainoastaan yksi, talokas Sippola oli kadonnut teille tietymättömille, ja Peldan sanoi suuresti epäilevänsä ettei hän ollut eksynyt metsään, vaan uskottavasti paennut vihollisen puolelle. Venäläiset olivat matkalla nyt tiheissä kolonneissa kaksipeninkulmaisen metsän läpi Ilmajoelta Isoonkyröön. Tämä tieto ilmoitettiin kohta joukoille ja näytti herättävän rauenneen pontevuuden uudestaan eloon.

Paria tuntia myöhemmin ilmaantui metsämailtaan kasakkapatrulli, muutamia satoja kyynäriä Napuen esivarustuksista. Patterin tykkiväki valmistautui joutuisasti taisteluun, ja kohta pamahti ensimäinen laukaus. Tykki oli kumminkin tähdätty niin huonosti ettei luoti vahingoittanut ketään vihollista, mutta sen sijaan kaatui hevonen piispa Gezeliuksen aatelisratsumiehen alta, joka toimitti etuvartijapalvelusta.

Kasakat peräytyivät metsään, ja niin kului vielä se päivä ilman taistelua.

Vasta 20 tuntia myöhemmin, aamupäivällä 19 päivänä helmikuuta, alkoivat vihollisten sotajoukot lähestyä. Ratsujoukkoa ja jalkaväkeä enemmän kuin 12,000 miestä vyöryi hitaasti esiin metsänrannasta, leveten molemmille puolille ja kauvempana kaareutuen suomalaisten aseman ympärille. Etunenässä kuljetti eversti Bills upeata krenatöörien rykmenttiä, joilla oli punaset tamineet sinisine kauhtanoilleen; heti kintereillä tulivat Arkangelgorodin ratsumiehet valkoisissa takeissa. Niiden jälissä nelisti Siperian rykmentti, jonka päällikkö, urhea eversti Mannstein punasessa univormussa ja valkoisella hevosella ratsastaen jo pitkän matkan päästä herätti huomiota. Kauvimpana häämöttivät Rjäsanin jalkamiehet sinisissään, Asovin ja Nishnijnovgorodin vihreissään, ja joukko seurasi joukkoa.

Kun vihdoin venäläinen ylipäällikkö ruhtinas Mikael Galitsin, kenraalien Buturlinin, Zernikoffin, Zekinin ja Dupré'n ympäröimänä tuli näkyviin, silloin leimahti Napue liekkiin, se näet Armfeldtin käskystä oli sytytetty palamaan, ja venäläiset vastasivat sillä että tuohustivat tuleen Turpalan talon rakennukset Laurolan kylässä.

Itätuuli ajoi valtavia savupilviä suomalaisten rivejä vastaan.

Kello oli nyt 1 päivällä.

Kenraali Armfeldt, joka itse komensi armeijansa keskustaa, ratsasti joukkojen edustalla ja tervehti heitä lyhyellä pontevalla puheella sekä jakoi tunnuslauseeksi sodassa usein käytetyt huomiosanat: «Jumalan avulla.»

Saavuttuansa vasempaan sivustaan, jossa De la Barre piti päällikkyyttä, lausui hän hiljakkaasti:

— Minä toivon kenraalimajurin unohtaneen että Te vastustitte tappeluun ryhtymistä, ja tekevän parastanne.

— Tehdään, kuului vastaus, mutta ruuti on märkää; miehet ovat viluissaan ja kehnossa tilassa. Moneen tuntiin eivät ole saaneet vettä vaikka joki on niin lähellä.

— Jos miehet ovat viluissaan, niin antakaa heidän tapella itsensä lämpöisiksi! Hyvästi!

Armfeldt tervehti miekallansa, huusi suomalaisille rakuunoille, jotka seisoivat häntä lähinnä, muutamia sanoja ja ratsasti takaisin paikoilleen.

Vihollisen hyökkäys ei tapahtunutkaan sillä lailla kuin Armfeldt oli arvellut. Venäläisen jalkaväen pääjoukko lähti kulkemaan pitkin 80 sylen levyistä joen jäätä, kun samalla hevosväki hyvin kaukaa tunkeutui esiin Valtalan kylän puolelta. Kun tykit Napuen kunnaalla rupesivat päästämään tulta kidastaan, vetäytyi venäläinen jalkaväki Mustanojan luona pohjoista 6 kyynärän korkuista rantaäyrästä myöten ylös ja kiersi laajassa kaaressa suomalaisten läntisen sivustan; saman liikkeen tekivät kasakat vielä laajemmassa kaaressa metsän kautta. Venäläisen ratsuväen päävoima asettui poikki joen Laurolan kylästä eteenpäin.

Armfeldt, joka hevosen selästä näki tämän manööverin, antoi nyt oman tappelujärjestyksensä tehdä puolikäännöksen vasempaan, joten jalkaväen oikea kylki tuli nojautumaan Napuen kunnasta vasten. Sitä paitsi lähetettiin neljä eskadroonaa Viipurin ratsuväkeä yli oikealle sivustalle, joka näytti saavan pääosan vihollista ratsuväkeä vastaansa.

Kello 1/2 2 alkoi taistelu sillä että venäläiset tekivät kiivaan ryntäyksen niitä sataa ratsumiestä vastaan, jotka seisoivat suomalaisten vasemmassa sivustassa. De la Barre huusi muutamia kehoittavia sanoja läheisyydessään oleville rakuunoille ja iski kannuksensa hevosen kylkiin. Silloin lähti johtaja ja hänen joukkonsa hurjaan neliseen. Ensimäiset venäläiset jalkamiehet väistyivät sivulle, toiset sortuivat hevoisten jalkoihin. Hyökkäys onnistui; muutamissa silmänräpäyksissä oli suomalainen ratsuväki raivannut tiensä vihollisrivin läpi.

Kun De la Barre samassa katsoi taaksensa ja huomasi, kuinka Valtava venäläinen armeija yhteen ainoaan tukahduttavaan syleilykseen näytti sulkevan koko pienoisen suomalaisen sotavoiman, katsoi hän kaikki olevan hukassa. Odottamatta mitään käskyä Armfeldtiltä, käänsi hän taistelutantereelle selkänsä ja alkoi kovassa ravissa ratsastaa pitkin tietä Vähäänkyröön päin. Joukko seurasi päällikköänsä. He eivät kumminkaan olleet ehtineet edes virstan vertaa eteenpäin, ennenkuin takana kuului ankara kavion töminä ja hurjia huutoja, — ohjakset löysällään kiiti sieltä Viipurin ja Uudenmaan läänin hevosväki yhtenä sekasotkuna ja heidän perässänsä muut oikean sivustan ratsumiehet. Selittämättömästä syystä joutuneina mielettömän kauhun valtaan syöksivät he tiehensä, ja De la Barren heikot yritykset saada heitä hillityksi menivät myttyyn.

Kentällä oli jälellä suomalaisesta ratsuväestä ainoastaan kolme eskadroonaa turkulaisia, ja ne taistelivat aluksi urhoollisesti. Ratsumestari Bure ajaa karahutti Armfeldtin luokse ja pyysi määräyksiä. «Pitäkää väki koossa ja tapelkaa viimeiseen mieheen», kuului lyhyt vastaus. Bure nelisti takaisin.

— Eespäin pojat, huusi nyt majuri Freudenfelt, eespäin Jumalan avulla! Nyt on näytettävä mihin me kelpaamme! Hän kannusti hevostansa, mutta ainoastaan muutama silmänräpäys nähtiin hänen sapelinsa heilahtavan. Kuolettavasti haavoitettuna retkahti majuri hevosen selästä, ja niin hurjasti riehui taistelu, että hänen urhoolliset rakuunansa eivät ehtineet korjata pois ruumista. Pistooleja ja karbiineja leimahteli. Sapeleja ja pistimiä iski vastakkain. Pajunetit lävistivät rintoja ja pyssynperät antoivat kuoloniskuja. Ei kukaan huomannut ruudinsavulta ja lumirännältä, kuinka pitkä majuri Bleckert sortui hevosten jalkoihin tai majoitusmestari Calentin väkivoiman alle joutuneena katosi venäläisten riveihin. Ratsumestari Kuhlefelt sai luodin sydämmensä läpi ja majuri Vattrang vuoti verta monesta haavasta.

Vielä istui Aksel Bure satulassa ja hakkasi vimmatusti ympärillensä. Mutta samassa hetkessä kuin hänen harvennut joukkonsa oli rynnistämäisillään läpi, osui häneen luoti ja hän vaipui kuoliaana maahan.

Armfeldt ei ollut vielä huomannut että hänen molemmat kylkijoukkonsa ratsuväen paettua oli jäänyt ilman suojaa. Sankka lumipyry, jota vinha itätuuli ajoi vasten suomalaisten silmiä, kuin myöskin savu palavista kylistä teki mahdottomaksi nähdä eteensä enempää kuin jonkun askelen. Jalkaväki pitkin koko rintamaa oli sillävälin täydessä käsikahakassa, ja mieshukka oli hirmuinen. Yhden tunnin sisään oli kuusi suomalaisista pataljoonista kerrassaan hajalle revitty, tehtyään kyllä vihollisten puolelle suurta hävitystä. Everstit Tethovitsch ja Grekoff vetäytyivät uupuneina sivulle, sillä heidän rykmenteistään oli jälellä vaan muutama kymmenkunta miestä. Kenraali Zernikoff, prikaatin päällikkö, oli kuolettavasti haavoitettuna saatettu pois tappelutantereelta.

Siellä hakattiin ja pistettiin, ja veri liotteli peltosarkoja.

Kello kolmen aikaan saivat suomalaiset toisen kerran seisautetuksi vihollisten jalkaväen, ja Armfeldtin pikku joukon onnistui hetkiseksi anastaa 6 tykkiä. Vaan niistä ei ollut mitään hyötyä, sillä vihollinen oli ennättänyt naulata sytytysreiät umpeen. Kun Galitsin nyt näki väkensä peräytyvän, antoi hän neljän rykmentin rakuunain hypätä ratsailta ja hyökätä suomalaisten päälle takaapäin. Nyt riensivät myöskin kasakat esiin ja kävivät jalkaväen kimppuun vasemmalta sivulta. Niitä vastaan lähetti Armfeldt reservinsä, viisikkäät ja Vaasan porvarirengit, ja ne suoriutuivat niin hyvin, että kasakat näkivät parhaaksi peräytyä ja sen sijaan hävittää kuormastoa ja talonpoikaisrekiä kauvempana.

Mutta yhä uusia venäläisiä pataljoonia sukelsi esiin lyötyjen sijaan.

Turkulaisista äärimpänä oikealla sivustalla oli 80 jo kaatunut, vaan jälellä olevat 300 puollustivat itseään sankarien tavalla. Päällikkyyttä hoitivat kapteenit Sising ja Miltopaeus. Kun viimemainittu näki että hänen joukkonsa alkoi joutua saarrokseen, antoi hän käskyn miehistölle rynnätä läpi hyökkäävien venäläisten ratsumiesten suunnattoman joukon. Se onnistui heille useita kertoja, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä, sillä kun he kiihkeästi ampuen ja iskien vetäytyivät pitkin jäätä, ympäröi heitä kaikilta puolilta yhä uudet vihollisjoukot. Neljännestunnin kuluttua oli parvesta jälellä vaan 20 miestä ja molemmat upseerit. Heille tarjottiin armoa, mutta Sising vastasi ylpeästi: «ei vielä!»

Samassa putosi hän hevosen selästä ja tuli pahoin runnelluksi. Kun Miltopeeus, joka oli saanut keihäänpiston kaulaansa, näki tämän, käski hän vielä elossa olevain 10 miehen laskea kiväärinsä. Heitä ei kumminkaan olisi säästetty ellei sattumalta kenraali Buturlin olisi tullut paikalle ja antanut käskyn miehillensä viedä vangit pois.

Armfeldtin joukko oli taas kaikilta puolilta joutunut mitä tuimimpaan käsikahakkaan.

Satoja ja yhä satoja kaatuu. Armoa ei pyydetä eikä anneta. Upseerit kaatuvat ja harvenneiden rivien johtoon käy alemmanarvoisia sotureita. Tuossa kaatuu Vattrang, viimeinen majuri, ja muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin komentaa aliupseeri kolmen rykmentin rippeitä. Taistelu alkaa olla lopuillaan, kun nuo hajanaiset parvet miekkaillen peräytyvät.

Kenraali Armfeldt on itse keskellä käsirysyä. Hänen avullaan pelastuu eversti Yxkull, mutta sillä välin saa Savon jalkaväen johtaja Pietari von Gerdten kuoloniskun, joka oli aiottu Armfeldtille. Gerdtenin ruumiin ylitse kannustaa kenraali hevosensa. Vielä pari silmänräpäystä seuraa häntä eversti Lauterbach; sitten kaatuu hänkin samassa tuokiossa kuin Armfeldt pienen parven ympäröimänä raivaa itselleen tien Laihialle päin. Viimeinen, jonka kenraali näki kaatuvan, oli hänen ystävänsä Porin jalkaväen eversti Odert Reinhold v. Essen; hänen ruumiissaan tavattiin sittemmin «32 haavaa.»

Niin päättyi kello neljän aikaan iltapäivällä tuo suuri tappelu Napuen kylän luona. Suomalaisista joukoista oli kaatunut 92 upseeria ja 2,000 sotamiestä sekä 300 joutunut vangiksi. Jälelle jääneille urhoollisille sotureille oli varsin vähän lohdutusta siitä että noin 4,000 vihollista makasi hengetönnä tappotantereella.

Minkätähden De la Barre oli paennut, ei koskaan saatu oikein selville.

XI. KUULUMISIA VITSAUKSEN MAASTA.

(1714).

Hänen korkia-arvoisuudellensa Herra Piispa Johan Gezeliukselle.

Koska tänäpänä tarjoutuu tilaisuus saada tämä kirje yli Ruotsiin ja Herra Piispa pakonsa jälkeen Roslageniin ei ole koko vuonna saanut minulta mitään tietoja, tahdon minä nyt lähettää yhden sangen surullisen kertomuksen siitä mitä tämän murheen vuoden 1714 ajalla minun rakkaassa isänmaassani tapahtunut on.

Sittenkuin kenraali Armfeldt 19 päivänä helmikuuta menetti tappelun Napuen kylän tykönä, vetäytyi hän pohjoiseen päin ja viipyi tällä paikkakunnalla, Vanhan Kaarlepyyn eteläpuolella, kokoamassa hajaantuneita joukkojansa. Rahvaan rohkiata yritystä ottaa osaa taisteluun seurasi moskovalaisen hirviä kosto. Monet suuret pitäjät hävitettiin perinpohjin.

Mitä rasitusta vihollisen on tapana kukistetuille matkaan saattaa, on kaikille tunnettua, mutta senkaltaisessa mikä johonkin määrin siedettävää on, en tahdo viipyä, vaan ainoastaan sellaista esiin tuoda, joka kaiken inhimillisen mahdollisuuden ylitse käypi. Teidän korkia-arvoisuutenne suvaitkoon mieleensä painaa, että tälle ankaralle viholliselle on suuri huvi ja ajanviete käyttää kaikenkaltaista tyranniutta, niinkuin kidutusta, piiskaamista, polttamista, paistamista, hirttämistä ja murhaamista, joista julmia esimerkkejä kertoa taidettaisiin. Kansaa kuljettaa hän pois suurissa määrin, sekä miehiä että vaimoja, renkejä ja piikoja, nuoria ja vielä kapalossa makaavia lapsukaisia. Huoneita ja yksityisiä taloja, vieläpä kokonaisia kyliä hän polttaa, semminkin jos hän havaitsee todistetuksi, että on osoitettu uskollisuutta lähetettyjä ruotsalaisia parvikuntia kohtaan. Työnteolla ja orjuudella rasittaa hän enemmän kuin ihmisvoimat kestää taitavat.

Jumala lahjoitti kyllä tänä vuonna ihanan kasvun, vaan sadon on vihollinen korjannut itsellensä, jonka vuoksi asukkaat kärsivät hätää ja täytyy heidän nääntyä nälkään. Kaikki elukat, joita maanmies välttämättä tarvitsee, kuin on hevoset, sarvikarja ja lampaat, on hän osittain karkoittanut osittain anastanut itselleen. Siihen hätään, jota vihollinen saattaa aikaan hävityksellä ja ryöstämisellä, liittyy vielä sekin hankaluus, ettei maakansalla ole vapautta toimittaa töitänsä ja kauppa-asioitansa, joista on seurauksena ääretön suolan puute. Kaikesta väkivaltaisuudesta se kumminkin on kauheinta, etteivät vainajain ruumiit saa rauhassa maata maan povessa, vaan raastetaan sieltä ylös ilvehdittäviksi, riisutaan alastomiksi ja pahoin pidellään.

Hengellistä hätää saatetaan kansalle kirkkojen häväisemisellä ja ryöstämisellä, pappein, erittäinkin niiden, jotka tahtovat Kuninkaalliselle Majesteetille uskolliset olla, karkoittamisella ja poiskuljettamisella, sekä jumalanpalveluksen pilkkaamisella ja häiritsemisellä. Vaikka vihollinen tosin siellä täällä salliikin sanaa saarnata, ei se tapahdu Jumalan kunnioittamisen eikä sielujen autuuden tähden, vaan yksinomaan hänen julistustensa ja plakaatteinsa kuuluttamiseksi. Niin, heti kohta kun venäläinen upseeri tulee kirkkoon jotakin kuulututtamaan, täytyy saarna typistää ja lyhentää loppumaan, vaikka se juuri on alkuunsa päässyt.

Hengen virkaa häväistään ja väärin käytetään silläkin tavoin, että sanan palvelijoita pakoitetaan olemaan hänen vouteinansa ja ylöskantomiehinänsä, joita, elleivät he nääntyneeltä ja raastetulta kansalta enää mitään kiristetyksi saa, mitä julmimmin kohdellaan. Karjalohjan kirkkoherra Joosef Melartopaeus pakoitettiin viettämään jouluyönsä 1713 alastomana istuen lumessa, ja samallaisen onnettomuuden alaiseksi, sen mukaan kuin etelästä kerrotaan, ovat joutuneet pastorit Kristian Sevonius Rymättylässä ja Staffan Svanstrupe Jämsässä. Nousiaisten kappalaisen Gabriel Saloviuksen ovat kirotut kasakat sitoneet pää polvien väliin ja Maksamaan kappalaisen Andreas Ruuthin ovat he kerrassaan kuoliaaksi piesseet. Tyrvään provasti Joh. Wegelius myöskin pahoin lyötiin, vaan pääsi pakoon Ruotsiin. Kalliita sakramentteja, varsinkaan alttarin, ei kansa saa nautita, sillä vihollinen on kohta tultuaan juonut viinin. Se paholaisen keino, mikä vihollisella on saada jollakin juomalla vangittujen äidinkieli ja kristinopintieto sekoitetuksi, saattaa meikäläistemme autuuden suurimpaan vaaraan ja vahinkoon, mutta kävisi liian pitkäksi tässä mainita kaikkia heidän paheitansa ja kauhistavia syntejänsä. Koska ne nyt Ruotsin maissa tehdään, niin ei niitä voi muutoin kuin Ruotsin synteinä pidettää. Niistä syistä on vihollisten valtaan jääneiden ja monien pakosalla olevien mitä välttämättömin tarvis huutaa apua Jeesuksen nimessä ja hänen kalliin ansionsa tähden.

Monien puolesta totisesti voin minä nyt puhua. Eilen ja tänäpänä on taas suuri köyhien pakolaisten joukko kulkenut Vanhan Kaarlepyyn kautta ja tahdon minä tässä kertoa mitä minä omin silmin nähnyt ja omin korvin kuullut olen.

Ensimäisessä reessä tuli, sen mukaan kuin minä kuulin, Turun läänin ratsuväenrykmentin ratsumestarin Delamoth'in rouva, Elsa Galle, ynnä hänen kaksi neitsytytärtänsä sangen suuressa puutteessa; hänen miehensä on venäläisen vankina. Heidän mukanansa oli myöskin neitsy Anna Greetta Straussenfeldt, majurin tytär Narvasta; hän on alaikäisenä päässyt pakoon Venäjältä ja sittemmin palvellut rahvaan luona ainoastaan ruokansa edestä, on nyt hyvin köyhä, sangen kehnot vaateräsyt yllänsä.

Sitten seurasi kapteeni Gripenberg vainajan leski tyttärensä kanssa, laagmanni De la Vahl vainajan leskirouva ja hänen pieni poikansa, kaikki puutetta kärsivässä tilassa. Heille sangen suureksi avuksi pakoretkellänsä oli ollut Magisteri Nikolaus Mathesius huonekuntansa kanssa, jota oli 12 henkeä, vähän paremmassa tilassa.

Eräässä reessä istuivat porvari Anders Göransson Vaasasta, joka oli ollut mukana Kyrön tappelussa ja toisen silmänsä menettänyt, ynnä hänen vaimonsa, kälynsä ja kaksi lastansa. Niinikään seurasi Maalahden kappalainen Jacobus Brunell vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Hän sanoi vihollisen riisuneen hänet alastomaksi ja pahoin pidelleen. Samaan kohtaloon olivat joutuneet sacellanus Porvoosta, herra Johan Hornborg ynnä hänen vaimonsa ja viisi lastansa. He olivat kadottaneet talonsa ja tavaransa sekä sitten pakoretkellänsä joutuneet vihollisten käsiin, jotka heiltä olivat riistäneet ei ainoastaan hänen pientä omaisuuttansa vaan vielä vaatteet päältä, niin hyvin häneltä itseltään kuin myös hänen vaimoltaan ja lapsiltaan. Siitä suuresta joukosta, joka jalkasin seurasi kerjäten tätä surkeata matkuetta, mainitsen vaan rykmentin pastori Keeonin lesken Kristina Stahlin Turusta, erään sokean miehen Eerik Simoninpojan Kristiinan pitäjästä ynnä hänen vaimonsa ja poikansa, vääpeli Kaarle Cedercronan lesken, talollisen Mikael Antinpojan Närpiöstä, Martti Bergin ynnä hänen ramman vaimonsa, henkikirjuri Hannu Barckin Uudeltamaalta ynnä hänen kuusi lastansa, Fabian Malmin, sokean ja kurjan, ja monta muuta heidän veljeänsä ja sisartansa onnettomuudessa.

Teidän Korkia-arvoisuutenne, jolla ehkä on paremmat olot ja ajoissa pääsitte pakoon, ei voi käsittää kaikkea sitä kurjuutta ja surkeutta, mikä täällä vallitsee. Avuttomat eivät voi parhaimmalla tahdollaankaan auttaa toinen toistansa. Itse olen minä myös joutunut sangen suureen köyhyyteen, mutta Jumalan kiitos olen vielä terve, vaikka olenkin ajoittain saanut syödä tavatonta ja kelpaamatonta ruokaa.

Hänen Kuninkaalliselle Majesteetillensa olen alamaisuudessa kirjoittanut ja kertonut maan tilasta. Täällä kulkee huhu, että hän nyt vihdoinkin on kotiutunut ja saa nähdä mihin kurjuuteen hänen sotansa on saattanut tämän onnettoman valtakunnan. Tänne hän tuskin tulee, ja Jumala tietää, tokko Hänen Majesteettinsa ehtii ajatella Suomiraukan kohtaloa. Minä niinkuin muutkin mietin kyllä paljon, mitä en voi enkä tahdo paperille panna.

Me olemme suurimman hädän alaisina näinä viimekuluneina vuosina odottaneet apua niinkuin vangit vapautusta, mutta turhaan. Jos apu vielä kauvemmin viipyy, jota emme usko, emme voi emmekä tahdo pysyä asuinsijoillamme ja maan hoidossa; vaan jätämme maan autioksi ja vaellamme pois kuolemaan tahi viettämään elämäämme hirmuisessa surkeudessa.

Toivottaen Hänen Korkia-arvoisuudellensa kaikkea ajallista ja hengellistä hyvinvointia, olen alati Teidän nöyrin palvelijanne Jacobus Falander.

Past. et praep. Vanhassa Kaarlepyyssä.

XII. TOVERUKSET TORBASOV & LJUKIN.

(1715).

Ja viidennen kerran nyökkäsi Siperialaisen rykmentin majoitusmestari Andrei Ivanovitsch Ljukin ystävällensä korpraali Feodor Jakovlevitsch Torbasoville ja sanoi, virnistäen mustapartaista suutansa ystävälliseen hymyyn:

— Eikös niin, veli pyhä, enkös ollut ajattelevainen kuin sinun oma rakas äitisi, kun toimitin sen tsuhnalaisen akan panemaan meille tätä oivaa olutta! Se on väkevää, hyvää ja huokeata.

— Ah, mamushka, rakas emoni, huoahti toinen, antaen aatoksensa liitää kotipuoleen, mitähän sinä tällä hetkellä miettinet? Ehkäpä muistelet omaa pitkää poikaasi, joka istuu kaukana kylmässä susien maassa ja ikävöi kotiin.

— «Joka paikass' on hyvä, mut siell' emme ole,» lohdutti häntä Ljukin. Vaan anna sinä ämmän olla omin neuvoinsa ja pidä vaan huolta oluthaarikasta niinkauvan kuin minä tarjoon. Ei praasnikkaa ole joka päivä, ja onni se luistaa kuin virta. Tiedäppäs, minä näin viime yönä pahan näyn — Ljukin teki ristinmerkin rintaansa — uneksin, että toverit hyökkäsivät meidän pulleamahaisen tynnyrimme kimppuun ja varrastivat sen keihäillänsä kuin syötetyn hanhen. Se varmaankin merkitsee että me kohta saamme nähdä heidän palaavan takaisin, ja silloin he tietysti tahtovat jakaa aarteemme.

— Sinä olet ihan oikeassa, kelpo Andrei Ivanovitsch; vähässä ei ole jakamista, eipä olekkaan, ei ainakaan useamman kesken kuin kahden hyvän veljeksen. Oli se, jumalan kiitos, minulle koko onni että sinun jalo sydämmesi silläkin siunatulla hetkellä valitsi minut, arvottoman, sinun aseveljeksesi. «Ilman olutta ei ole totuutta.» — Kas niin, eläpäs keskeytä minua! — Kotikylässäni Samaaran kuvernementissä on minulla oikea veli, sinun vertaisesi anteliaisuudessa vaan sinua mahtavampi rikkaudessa. Näkisitpä hänen avarat kaalimaansa elokuussa tai hänen täydet mehiläiskekonsa syyskuussa! Ah, minä muistan viimeisen ihanan illan jonka istuimme siellä kotona! Armas emoni oli leiponut lihapiirakan suuren kuin limpun, ja Timotei tarjosi minulle, hemmoitellulle veljyellensä kurkkuja hunajan kanssa sekä olutta niin runsaasti että viisivuotias lapsi olisi hyvästi voinut uida siinä. Usko pois, siinä juhlittiin kuin pajari maslinitsana. Niin, niin, totta on sananparsi joka sanoo: «Oma maa mansikka, muu maa mustikka.»

Torbasov pyyhkäsi kämmenselällä ruskeakiiltoisia silmiään ja huoahti suloisesti.

Ljukin ystävä valmistautui sielunsa syvimmästä lausumaan muutamia voimallisia lohdutussanoja, kun korina uuninnurkasta sai hänet vikkelästi nousemaan ja virkkamaan:

— Niin, siellä se koira parka nyt makaa ja vinkuu saatuaan selkäänsä, mutta kuka käski hänen ruveta tappelemaan omien maamiestensä kanssa!

— Minä luulin jonkun meikäläisen häntä pistäneen. — Eikö mitä, tulkki kertoi, että tämä talonpoika, meidän armahaisen oluenpanijamme nuorin poika, oli äskettäin ollut häissä ja siellä joutunut riitaan morsiamen veljen kanssa. Hän veti ensimäisenä puukkonsa, vaan toinen oli sukkelampi ja pisti veitsensä hänen kylkiluittensa lomaan. Tiedäppäs, täällä Härmässä ja näillä seuduin yltyleensä on niin kummallinen tapa, että nuoret miehet häämenoissa aina nostavat riidan ja puukottelevat toisiansa. Se kuuluu heidän uskontoonsa, että kaikkina suurina ilojuhlina ainakin yksi uhri on laskettava heidän jumalansa eteen. No niin, tavat ovat monenlaiset, mutta minun mielestäni voisi edes tulisimman sodan ajaksi lakkauttaa mokoman tavan. Ahkeruus on ilomme, ja kyllähän mekin kohdaltamme koetamme, mikäli kykenemme, vähentää tätä koiraheimoa.

— Mutta mistäs pennut tulisivat ellei häitä sodankin aikana vietettäisi? Panenko talonpojalta suun tukkoon?

— Elä huoli, veikkoseni, minä tunnen itsessäni tarpeen antaa tuolle kanaljalle kulauksen olutta.

— Tee tahtosi, Andrei Ivanovitsch, sinulla on sydän hyvä kuin minun omalla äidilläni.

Andrei otti nyt varovasti oluthaarikan ja meni vähän epävakaisilla askelilla vuoteen viereen, missä nuori talonpoika väänteli itseään haavakuumeessa.