Part 1

language: Finnish

HYVÄSTI PORVOO — MORJENS KALKUTTA!

Kirj.

Sulo-Weikko Pekkola

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1928.

POIS PORVOOSTA.

Olikin tullut asutuksi yhdessä kohti pitkään — kohta viisi vuotta ja alkoi jo tunnustaa siltä kuin olisin ollut siellä liikaa. Ilma tuntui ahdistavalta, ihmiset kiukkuisilta, pois piti päästä, mutta keinoja puuttui.

Kun sitten lauantai-iltana saunasta tultuani puhelin soi, ja tuttu ääni kaukaa kysyi: "Lähdetkö?" vastasin vitkastelematta myöntävästi. Hän kehoitti miettimään asiaa, mutta sanoin, että se on jo mietitty.

Eikä yleensäkään ole hyvä viivytellä matkallelähtöä. Koskaan ei voi tietää, minkälaisia esteitä seuraava päivä saattaa keksiä, taikka sitten tulee katumus, joka on niin monta lupaavalta näyttävää matkaa katkaissut jo ennen alkuaan.

Tätä peljäten minäkin heti seuraavana päivänä läksin poliisimestarin puheille hakemaan luottotietoja itsestäni, jotta voisin saada ulkomaanpassin.

Päivä oli kuitenkin sapatti, eikä poliisimestarin velvollisuus vaatinut häntä muuta kuin levolle, mutta kuultuaan asiani oli hän kipeästä jalastaan huolimatta heti valmis tulemaan virastoonsa, jossa kirjoitti minulle asianomaisen paperin ja toivotti hauskaa matkaa. Pyysi lopuksi muistamaan häntäkin matkan varrelta, ja olenkin hänelle silloin tällöin lähettänyt matkaani valaisevia kuvia, joten odotan hänen kohtapuoleen saapuvan jäljessäni.

Passinsaanti on nykyisin leikkiä siihen verrattuna, mitä se oli kymmenisen vuotta sitten. Silloinhan vaadittiin kaikenlaisia takauksia ja muun muassa siitä, että vasta määrättävät verot vielä ansaitsemattomista tuloista tulevat maksetuiksi. Nyt ei niitä enää vaadita, ei kysytä entisiäkään veronmaksuja, nyt toimii maaherran virasto ripeästi, ja kahdessa tunnissa saat sieltä passin kouraasi. Mutta olisikohan kohtuuton pyyntö, jos esittäisin, että johonkin kohti passissa oikein latinalaisilla kirjaimilla präntättäisiin oma nimi, isän nimi, ikä, sukupuoli, passinantopaikka ja -päivä. Sillä vaikka ne olisivat kuinka hyvällä kaunokirjoituksella ja vaikka kuinka monella eri kielellä kirjoitetut, niin ei tarvitse luullakaan, että passintarkastajat — Keski-Euroopan maita lukuunottamatta — viitsivät vaivautua ottamaan selvän niistä. Itse saa olla aina vieressä kymmeneen kertaan tavaamassa heille passin sisältöä; ja jospa ne hyväkkäät sitten uskoisivat, mitä niille puhuu, mutta kun väittävät vielä vastaan ja tahallaan vääristelevät nimiä ja asioita, joita eivät tunne. — Niinkuin sanottu, koskee tämä ehdotus ainoastaan Etelä-Euroopan sekä Aasian maihin annettavia passeja, — vaikka samanlaisiahan ne ovat nykyisin kaikki.

Passi siis oli, mutta viisumit piti vielä hankkia eri maihin. Minua neuvottiin antamaan passini matkatoimistolle, joka nopeasti toimittaa tällaisia asioita, ja niin teinkin, mutta tein sen myös viimeisen kerran.

Matkatoimiston pyynnöstä annoin heille luettelon, missä eri maissa aioin käydä, jotta niihin hankittaisiin viisumit, mutta kun päivää ennen matkallelähtöäni sain passini takaisin, havaitsin, ettei siinä ollut puoliakaan luettelemistani viseerauksista. Tämä aiheutti minulle melkoista harmia ja ajanhukkaa ynnä lisäkuluja matkani varrella, ja kuten sanottu, kierrän tästälähin kaukaa matkatoimistot.

Matkatoimiston syy ei ollut, etten saanut viisumia Chileen, en edes läpikulkua varten. Chilen Suomessa oleva konsuli näet vaati uutta todistusta poliisimestarilta, etten tekisi chileläisille mitään pahaa läpikulkiessani. Konsuli ei nähtävästi tiennyt, että jo passinsaantia varten vaaditaan poliisimestarin suositus, ja kun hän kerran oli suositellut minua kaikkiin maihin, niin ei siinä Chileäkään oltu unohdettu. — Jätin koko Chilen viisumin sikseen, sillä tiesin matkani varrella tapaavani toisiakin Chilen edustajia.

Piletti oli ostettu, lähtöhetki päätetty, ei siis muuta kuin heilauttaa hattua ja kiivetä laivankannelle.

PARIISI.

Jokainen vähänkin liikeasioihin perehtynyt Pariisissa kävijä haluaa luonnollisesti ensitöikseen tutustua pörssiin. Niin tein minäkin heti arkiaamuna, kun satuin kulkemaan sillä suunnalla. Pörssin melu näet kuuluu yli Seinenkin. Sen ja toisen päivän sain rauhallisesti kuunnella tätä melua, joka suuresti muistutti elämää paremmanpuoleisessa sikalassa juuri ennen ruokailuaikaa, mutta kun en koskaan ole omistanut muita kuin erään tamperelaisen tupakkatehtaan osakkeita — joka tehdas ennen voitto-osinkojen jakoa teki konkurssin — en lähemmin puuttunut arvopapereiden kursseihin.

Kolmantena päivänä houkutteli vaimoni Jack Paistinkääntäjän ja minut katsomaan tätä ihmettä. Pikku-Kalle kavahti jo ajoissa itsensä eikä seurannut meitä puuportaille, jossa noteeraukset tapahtuivat ja huuto oli suurin. Siellä oli paraikaa menossa erinäisiä osakkeita, ja mustalle taululle oli niitten arvoksi merkitty fr. 375: -. Jack hihkasi heti erinomaisella tenoorillaan, että 350: — on vallan tarpeeksi, jonka jälkeen virkapukuinen poliisi lähestyi meitä ja ilmoitti, että ulkomaalaisilta on pörssissä esiintyminen jyrkästi kielletty, varsinkin kun hinnoittelu osoitti matalapainetta. Tämä kaikki tapahtui todennäköisesti asianomaisen osakkeenomistajan yllytyksestä, sillä Jackin viimeinen huuto tuli merkityksi taululle, ja siitä lähtien muuttui numero yhä pienemmäksi, sillä jokainen arvasi ulkolaisen sormien olevan pelissä. Poistuimme tämän jälkeen rauhallisemmille kaduille, mutta lähtiessäni nappasin sentään pari valokuvaa suurimmista huutajista.

Tämä olikin muuten ainoa kerta, jolloin poliisi pyytämättämme sekaantui asioihimme, sillä pariisilainen poliisi on maailman siivoimpia ihmisiä. Ei hän tee numeroa itsestään, niinkuin pohjoismaalainen virkaveljensä, ei olemuksellaan tukkea liikennettä kadulla, sillä hän tietää ja ymmärtää, että katu on rakennettu kulkukelpoista yleisöä eikä häntä varten. Hän seisoo vain vaatimattomasti syrjässä sininen vaippansa hartioillaan eikä puutu turhanpäiväisyyksiin, mutta on aina avulias neuvomaan ja opastamaan, vaikkei osaakaan kuin ranskankieltä. Ja liikenne käy luistavasti kaikilla kulkuneuvoilla, eikä jalankulkijankaan tarvitse päällehyökkäävän auton lähestyessä muuta kuin nostaa kättänsä ja auto pysähtyy 30 senttimetrin päähän kulkijasta sallien hänen jatkaa matkaansa. Sitten puhaltautuu se taas täyteen vauhtiin, sellaiseen, joka pyörryttää meikäläisen päätä.

Minäkin olen ajanut kolme vuotta Fordilla ja käynyt parikymmentä kertaa ojassa, mutta aina hiljaisella vauhdilla. Meillähän on näet säädetty, että vaikka tie olisi kuinka leveä ja seutu autio, et autostasi saa ottaa ulos enempää kuin postihevosen vauhdin. Määräys on tietysti annettu tarkkojen kansantieteellisten tutkimusten perusteella, sillä Pariisissa, jossa autoja on enemmän kuin koko Suomen maassa ja ajopinta-ala sanomattoman pieni murto-osa meidän maastamme, ei yhteentörmäyksiä ja yliajoja tapahdu kuin heikko prosentti siitä mitä meillä. Ja silti on ajonopeus Pariisissa aivan rajoittamaton. Siellä saa ajaa kaikilla hevosvoimilla, mutta jos tuhmasti ajat ja teet vahinkoja, on edesvastuu ankara.

Pariisilainen autoilija osaa ajaa eikä tee kuperkeikkoja. Jos kertoisin, että Pääsiäispäivän ehtoopuolella Boulognen avenyillä autovirta oli niin sakea, että se muistutti tukkien juoksua tukkirännissä, niin kaikki sanoisivat, että se on vale. Niitä kulki ainakin viisi rinnakkain yhtäännepäin ja toiset viisi toisaannepäin, ja kaikki toistensa kantapäillä. Niitä tuli kuin vettä kraanasta huimaavaa vauhtia, sitten taas kaikki toisilleen antamasta ja matkustajalle miltei huomaamattomasta merkistä pysähtyivät kuin suvantoon, ja taas muutaman sekunnin kuluttua virta valui edelleen kuin Ämmäkosken nielussa. Istuin yhdessä tällaisessa ja pysäyksen aikana yritin ottaa valokuvan tästä ihmeestä, mutta juuri kun kuva oli tähtäimellä, pääsi sulku auki, ja minut nyäistiin istuimilleni, jolloin luonnollisesti ainakin valokuva epäonnistui. Sen kerran perästä istuin tungospaikoissa kiltisti siinä, mihin minut alunperin oli asetettu.

Huolimatta siitä, että matkustajia kuljetetaan näin nopeasti, ovat autotaksat Pariisissa erinomaisen halpoja suomalaisiin hintoihin verrattuina. Pohjamaksu taksa-autolla on fr. 1:25, (meillä Helsingissä muistaakseni Smk. 5:-) eikä maksu kokemaltani kahdeksan kilometrin matkalta nouse viittä frangia ylemmäs. Tällaiselta matkalta olisi Helsingissä saanut maksaa ainakin 20 markkaa. Ainoa mielestäni epämiellyttävä ja aluksi outo tapa oli se, että autonajajille täytyi antaa juomarahaa. Se on pyhä velvollisuus ja varo itseäsi, jos sen laiminlyöt; korvasi eivät kestä laiminlyöntisi aiheuttamaa sanatulvaa. Mutta pian tähänkin systeemiin tottuu ja mielellään ne prosentit maksaakin, sillä taksat ovat, kuten sanoin, alle puolet Suomessa totutuista taksoista.

Pariisilaiset huutavat hirveästi ja useimmiten aivan syyttä. Mutta se on siellä sallittu, ja huutaminen kuuluu Pariisin katuelämään. Sitäpaitsi venyttävät he viimeisen tavun jonkunlaiseksi palotorven loppusoinnuksi saaden siten huudolleen enemmän pontta. Koetin minäkin opetella sitä ja pääsin jo melkoisiin tuloksiin; ikävä vain etten voi oppiani näyttää Helsinkiin palattuani, koska minut heti ensimmäisen ulvaisun jälkeen vietäisiin heikkomielisten osastolle.

* * * * *

Meillä yleensä luullaan, että Pariisissa täytyy olla puettuna erikoisen chic eli ettei siis meillä tavallisesti käytetyssä — tai oikeammin — käytännössä olevassa kostyymissä voisi Pariisissa esiintyä jokapäiväisessä elämässä. Tämä on kuitenkin suuri erehdys, sillä pariisilainen ei välitä vähääkään siitä, miten puettuna kuljet. Yksi tai pari ulkomaalaista kerrallaan häviää siihen määrättömään massaan niinkuin hämähäkki Möttöskän taikinaan, eikä kukaan kiinnitä vähintäkään huomiota pukuusi ja olemukseesi. Kuulin eräästäkin, joka Pariisinmatkaansa varten oli entisistä käyttökelpoisistaan huolimatta teettänyt viisi uutta pukua, nimittäin muistaakseni tavallisen puvun, shaketin, redingoutin, smokingin ja frakin. En sano tätä pahalla enkä kademielin, sillä jokainenhan pukee itsensä niinkuin haluaa — tai on sitten pukematta, kuten myöhemmin havaitsin useitten pariisilaisten naisten kulkevan, — mutta hienoimpiinkin operetteihin — oopperaa lukuunottamatta, jossa en käynyt — saapuivat kaupungin asukkaat puettuina varsin kirjavasti.

Minä puolestani, hankittuani entisen sokeritoppanuoraksi venyneen kravattini sekä paikkapohjakenkieni tilalle uudet, havaitsin pitkällä laivamatkalla sekä edestä että takaa kiiltäväksi kuluneen sakettini ja lippalakkini (merkki Harcourt) kanssa olevani kutakuinkin pariisilaisten makuun.

Hairahduin puhumaan ehkä pitkälti pukuasiasta, joka muuten ei ole vahvimpia puoliani, mutta tarkoitukseni oli vain huomauttaa, että Pariisista saa kyllä tarpeen tullen kymmenessä minuutissa ostaa minkälaisen istuvan puvun tahansa kolmanneksella siitä hinnasta, jonka Suomessa olisi saanut maksaa parin viikon odotuksen ja koettelemisien jälkeen — kiitos meikäläisten kraatarien lakkoilevan luonteen — ynnä muidenkin lakkojen. (Naiset kyllä koettelevat pukujaan Pariisissakin, mutta se on heistä hauskaa.)

Tämä puvuista, mutta tarvitsee sitä ihmisen ruumis muutakin siivousta, ja yksi tällainen vitsaus miehille — ja muutamille naisillekin — on parranajo. Olkoon housut takaa rikki, sitähän ei voi auttaa, ellei ole tullut katsoneeksi — eikä sinne ole toistenkaan pakko kurkistella, — mutta naamansa näkee Pariisissa aina peilissä, menipä minne tahansa, ja jos silloin on aamupuhteella tämä tärkeä siivous jäänyt toimittamatta, on se pikimiten järjestettävä.

Minä henkilökohtaisesti ajan melkein aina omin käsin partani, mutta eräänä päivänä sai ylpeyden henki minussa vallan ja yllytti menemään oikein pariisilaiseen parturiin. Olen aina tuntenut suurta kunnioitusta sanottua tiedekuntaa kohtaan muistellessani erään virkaveljeni kertomusta, kun hän kaksikymmentävuotta sitten kielentaitamattomana joutui Pariisissa parturiin. Osoitti karvaista leukaansa ja päätänsä sormellaan — lausuen jo oppimansa ranskankielisen sanan: "oui." Karvari tarttui teräskapineihinsa, ajoi parran ja kysyi jotain omalla kielellään. "Oui", kuului vastaus, ja taas seurasi hetken kestävä käsittely. Taas kysyttiin ja taas vastattiin, kunnes kolmen tunnin istunnon jälkeen veljemme oli pariisilaisen parturin haluamassa kunnossa. Mutta lasku oli myös sen mukainen: 35 frangia entisajan rahaa. — Matkakassa oli siinä tuhannen frangia, vähän yli ehkä, Pariisissa piti viivyttämän kaksi viikkoa, myös oli jossain asuttava, syötävä ja vähän hupailtavakin ja parturissa piti käydä joka päivä, sillä kuka sitä nyt Pariisiin partaveistä ottaa mukaansa. — Hän ei ole koskaan kertonut, miten hän asiansa järjesti, mutta niihin aikoihin, kun kuulin tämän kertomuksen, kaamoitti se minua, ja päätin itsekohtaisesti olla varovainen.

Arastellen avasinkin parturin oven jossain asuntoni läheisessä katunurkkauksessa. Kolme tuolia oli huoneessa, joista yksi vielä uhrista vapaana. Siihen minut istutettiin ja ovi suljettiin ottamalla kädensija ulkopuolelta pois. Nyt kysyi siivonnäköinen adjutantti, mitä pitäisi tehdä, mutta minä pidin varani enkä puhunut mitään, näytin vain korvallisiani ja klipsuttelin sormillani, niinkuin saksilla tehdään, mutta en puhunut mitään. Parturi tarttui työhönsä, eikä hän ensi kertaa tuntunut saksia käsittelevänkään. Pian osoitti hän minun otsatukkaani ja kysyi jotakin. Puistelin päätäni vastaukseksi, mutta siitä hän äityi hirveästi puhumaan samalla tehden teatraalisia liikkeitä. Kun minäkin olen joskus näytellyt nuorisoseuroissa ja sen semmoisissa, otin ankaran katsannon, sillä arvelin, että tässä se Ranteliinin juttu nyt taas on, ja sitten salli hän minun poistua. Lähtiessäni kysyin, minkätakia hän saapuessani oli sulkenut oven jälkeeni, ja hän lakoonisesti ilmoitti, että kun kerran kaikki kolme tuolia olivat varatut, ei kenelläkään ollut syytä tulla huoneeseen odottelemaan. Jonottakoot kadulla siksi, kunnes joku paikka vapautuu. Uskalsin epäillä tällaisen tavan kannattavaisuutta, mutta hän väitti, että kun heidän kuitenkin täytyy ajattaa partansa, odottavat he mieluummin kadulla kuin lähtevät toiseen parturiin, joka myös saattaa olla suljettu.

Vaikka ei käykään naisparturissa, tutustuu Pariisissa kuitenkin ja tahtomattaan naisten kauneudenhoitoon, sillä he harrastavat sitä aina ja jokapaikassa. Kyllähän naiset muuallakin hankaavat naamaansa puuteria, ja se luonnollisesti olkoon sallittu, sillä jos jollakin on huono ja rupinen ihonlaatu, niin peittäköön sen toki jauhoilla ja muilla paklausaineilla. Mutta huulien veripunaiseksi maalaaminen ei satu ainakaan minun makuuni. Vielähän senkin voisi sietää että joku huonosti vietetyn yön jälkeen hiukan värjäilisi kalvakoita huuliaan, jos väri pysyisi edes kymmenen minuuttia, mutta kun he eivät malta olla nuoleskelematta huuliaan, lohkeilee väristä palasia pois kuten rappausta ikälopun talon seinästä, eikä näky ole enää silmälle suotuisa. Ja sitten, jos he tyytyisivät maalaamaan vain sen osan huulistaan, jonka luonnonlakien mukaan tulee olla punainen, mutta se ei riitä. Ylähuulen keskelle vedetään korkealle ulottuva punainen marja ja alahuuleen vastaavaan paikkaan samanlainen alaspäin, ja silloin muistuttaa tällainen huulipari enemmän kärpässientä kuin pusujäseniä, — sillä huulethan ovat tehdyt pääasiassa suutelemista ja viheltämistä varten. Vielä niillä kutakuinkin saattanee viheltää, mutta se toinen homma — — —?

Kahviloissa näitä mannekiineja sitten istuu aamusta iltaan vilkuttelemassa silmää ohikulkijoille, mutta puotitytöt ovat yhtä hanakoita maalareita eikä näky ole paremmissa ravintoloissakaan harvinainen.

Kun tulivat ravintolat mainituiksi, en malta sivuuttaa erästä, jota jo Suomessa minulle suositeltiin. Se on Restaurant "Djiguite", Boulevard Edgar-Quinet 19. Erikoisuutena oli mainittu se seikka, että kaikki ravintolan tarjoilijat sekä orkesterin jäsenet ovat venäläisiä ruhtinaita, jotapaitsi siellä tulee toimeen skandinaavialaisilla kielillä. Niinpä ravintola visiittikortissaan erikoisesti sulkeutuikin skandinaavien suosioon.

Nähdäksemme tämänkin paikan, menimme sinne päivälliselle. Ravintolahuone ei ollut suuruudella eikä ylellisyydellä pilattu, ja mitä siivollisuuteen tulee, saattoi hyvinkin uskoa sen olevan venäläisissä käsissä. Mutta henkilökunnan ruhtinaallisuutta uskalsin epäillä. Ainoa, joka saattoi kehua puhtaasti venäläisillä ja sen ohella myös sanokaamme ruhtinaallisilla kasvonpiirteillään, oli pianisti. Ylitarjoilijalta, joka heti saavuttuamme otti meidät huostaansa, kysyin oliko siinä nyt Orlov tai Menshikov, mutta hän vaikeni. Sitten tiedustelin erään vaaleahkon soittoniekan sukujuuria, mutta ei niitäkään ilmaistu enempää kuin muidenkaan. Kaikki oli anonyymiä, salaperäistä, kaikki olivat ruhtinaita, antakaa ruhtinaille heille tuleva arvo. Sanoin epäileväni koko kertomusta humpuukiksi, mutta kivenkovaan vakuutettiin kaikkia täysiverisiksi, jalosukuisiksi.

En tiedä, vaikuttivatko kysymykseni jollain tavalla häiritsevästi, koska ennen lähtöämme hovimestari lahjoitti minulle metrin pituisen Suomen lipun. Se oli kuin ymmärtämyksen merkki, sellainen "ei nyt pidä ottaa pahaksi, vaikka tässä tuli puhutuksi leikkiäkin." Panin lipun taskuuni, ja lienee se matkassani vieläkin.

Toinen skandinaaveille suositeltu ravintola on Strix, lähellä Dome-kahvilaa. Sen on aikanaan perustanut Albert Engström, jonka kuva ja monet piirustukset koristavat huoneen seiniä, ja oli se viime vuosiin saakka skandinaavien suosituin ruoka- ja kokoontumispaikka. Nyt se on joutunut jonkun juutalaisen käsiin, eikä kukaan kerran siellä käytyään enemmälti sinne halaja, sillä ennen niin kehuttu ruotsalainen keittiö on saanut vahvoja sivuvaikutteita tavallisesta ranskalaisesta ruokalasta, ja hinnat ovat kolmattaosaa kalliimpia kuin ranskalaisissa ravintoloissa.

Vastailmestynyt ruotsalainen Pariisinopas kyllä suosittelee vieläkin tätä paikkaa, mutta se puhuu muutakin, johon ei ole luottamista. Muun muassa mainitaan siinä, että katakombit ovat yleisölle avoinna joka kuukauden ensimmäisenä ja kolmantena sunnuntaina, jonka perusteella varustauduimme matkalle kymmenen hengen voimalla. Asema oli kuitenkin suljettu ja portilla luki, että avoinnaolopäivät ovat ensimmäinen ja kolmas lauantai. Tiedusteluumme, milloin päivä on muutettu, vastattiin sen olleen aina siten. Näin jäivät katakombit meiltä näkemättä, koska emme voineet kahdeksi viikoksi jäädä odottamaan seuraavaa tilaisuutta. Mutta luottamuksemme Pariisinoppaaseen oli myös hävinnyt.

PARIISIN NÄHTÄVYYKSIÄ.

Jokainen ottaa Pariisin omalta kannaltaan. Kuka tutkii taidesalongit ja galleriat, kuka sukeltautuu siihen aina pohjasakkaa myöten, mutta ottipa asian miltä kannalta tahansa, ei muutamassa päivässä kerkiä tästä rakennusten labyrintistä saamaan selville kuin pienen nurkan taikka vain perin yleisen kuvan, niinkuin ilmasta katsottuna.

Tarkoitukseni ei ollutkaan kuin ohimennen katsoa Pariisin kevättä, sillä sesonki ei tähän aikaan ollut vielä alkanut, taikka paremminkin se oli jo loppunut. Näin Pääsiäisaamuna saapuessamme arvelimme löytävämme katoolisuudessaan uinuvan kaupungin, mutta vaikka seitsemäs tunti oli vasta alullaan, myytiin niin kaduilla kuin kaupoissakin kaikenlaista tavaraa, ei ainoastaan tarpeellista, mutta myös tarpeetonta. Ottaakseni vain pari esimerkkiä, mainitsen, että käsilaukku- ja viinikauppojen ovet tänä aamuvarhaisena hetkenä olivat selkoselällään. Emme niihin kiinnittäneet sanottavampaa huomiota, sillä etsimme itsellemme huokeahintaista hotellia, jossa voisimme asua arvomme mukaisesti. Sellaisen löysimmekin Seinen eteläpuolelta Montparnasselta eikä meiltä kahden hengen huoneesta, jossa oli sekä puhelin, pesulaitos että muitakin mukavuuksia, verotettu kuin kolmekymmentä frangia.

Kun oli Pääsiäisaamu, menimme tapamme mukaan kirkkoon. Se sattui olemaan katoolinen, emmekä papin esitelmästä paljoakaan ymmärtäneet, sillä hän puhui ainoastaan ranskaa. Esitelmäksi minun tosiaankin täytyy hänen sanatulvaansa kutsua. Ei siinä ollut sitä papillista paatosta, jonka useat meikäläiset prelaatit katsovat välttämättömäksi höysteeksi sananrieskalleen. Tämä pappi puhui kuin Mussoliini, nosteli käsiään milloin yksitellen, milloin parittain ja teki muitakin vaikuttavia eleitä. Yleisö kuunteli siivosti, mutta kun ei meillä ollut aikaa odottaa finaalia, emme myöskään nähneet, taputtiko se saarnan loputtua käsiään, kuten muistaakseni renessanssiaikana olen kuullut tehdyn.

Toinen kirkollinen tapa, jonka vanhanaikaiset papit ovat keksineet, näkyi vielä olevan käytännössä Madeleine-kirkossa. Siellä kansalle jaettiin ainoastaan kuivaa leipää, jonka jälkeen pappi käänsi selkänsä yleisöön ja joi viinin. Tämä sen takia, ettei mitään hukkaantuisi, ja samallahan säästyi tarjoilussakin huomattavasti aikaa. Ihmettelen, ettei meillä Suomessa ole tätä käytännöllistä tapaa ruvettu — ainakaan tietääkseni — harrastamaan, vaikka meillä onkin kieltolaki. Mutta yleisö saattaisi kenties nousta siitä napinaan.

Jokainen, joka on sotaisista asioista innostunut, käypi luonnollisesti invaliidikirkossa katsomassa Napoleonin hautaa ja satoja taisteluissa ränstyneitä lippuja, joista monestakaan ei ole enää jälellä kuin tanko ja palanen repaleista kankaansyrjää. Valtavan kupoolin alla pyöreässä syvänteessä oli suomalaisesta porfyyristä, yhtenä kappaleena hakattu mahdottoman suuri sarkofaagi, jonka sisällä sanotaan Napoleonin tuhkaa säilytettävän. Joku amerikalainen on kirjoittanut kirjan, jossa yksityiskohtaisesti kerrotaan, miten Napoleon St. Helenan saarelta pakeni vedenalaisella veneellä Yhdysvaltoihin ja muistaakseni kuoli siellä farmarina, mutta eihän niiden amerikalaisten puheita tarvitse ottaa vallan toden kannalta. Ranskalaiset ainakin uskovat, että kaikki, mitä on jäljellä Suuresta Napoleonista, on siellä suomalaisen kiven sisällä.

Invaliidikirkon vieressä on n.s. invaliidihotelli, jossa sotainvaliideja huolletaan. Kuuleman mukaan on siellä vielä veteraaneja vuoden 1870 sodasta. Ranskalaiset huolehtivat hyvin sotainvaliideistaan, eikä kaduilla nähnyt silvotuita ihmisiä kerjäämässä leipäänsä, kuten ainakin 10 vuotta sitten niin monessa Berliinin katunurkkauksessa.

Kirkoissa emme sillä kertaa kerinneet enemmälti käymään, ja sellaiset nähtävyydet kuin Notre Dame ovat niin useasti kuvattuja ja selostettuja, että jätän ne entisten kuvausten varaan. Sitävastoin, kun tuli puhe sotilaallisista aiheista, en malta olla mainitsematta "tuntemattoman sotilaan hautaa" riemuportin alla la Place de l'Étoilella. Löytyi näet rintamalla muuan kaatunut sotilas, jonka henkilöllisyydestä ei saatu selkoa, ja hänet haudattiin riemuportin alle. Oli kait useampiakin joutunut kadoksiin, mutta tämä oli nähtävästi viimeisiä, ja kun se saattoi olla kenenkä hyvänsä kadonneen omaisen isä, veli tai puoliso, haudattiin hänet tänne, jotta jokainen voisi saapua kunnioittamaan kaatunutta. Viisi metriä pitkä kivilaatta peittää hautaa, ja rautaisesta maanalaisesta pyörylästä loimuaa ikuinen tuli. Paljon oli haudallakävijöitä, jokainen siinä päänsä paljasti, ja oli liikuttavaa nähdä, kuinka pikkutytöt, joiden isät lienevät haudatut kauas taistokentille, toivat orvokkivihkosia tälle kivilaatalle muistouhrikseen.

Eiffeltornissa piti tietysti käydä siellä viimeisessä huipussa, ei muun takia, mutta kun sanovat, että koko torni ei kestä enää kuin neljäkymmentä vuotta, jonka jälkeen se tulee revittäväksi ja romurautana myytäväksi. Nytkään ei annettu minkäänlaista vakuutta tai varmuutta ylimpään kerrokseen menijöiden alastulomahdollisuuksista tervein jäsenin, mutta uskaltausimme kuitenkin sinne. Kaksi kertaa saa muuttaa hissiä matkan varrella, ja jokainen hissi ottaa keskimäärin satakunta henkeä, riippuen lukumäärä kuitenkin siitä, kuinka hyvin matkustajat ovat ruokitut. Heitä ei nimittäin laskettu yksitellen, vaan punnittiin joukkokaupalla, hissi kun automaattisesti osoitti uhrien painon. Paljon niitä oli toisiakin uskalikkoja, jotka viimeiselle huipulle yrittivät, sillä jonossa sai odottaa toista tuntia.

Mutta kyllä odotus sitten vaivan maksoikin. Pääsiäispäivän aurinko teki laskuaan jonnekin kauas Atlannin valtameren suunnalle, ilma oli vielä kirkas, ja kihisevä kaupunki levisi äärettömän laajana allamme. En luullutkaan Pariisia niin suureksi. Jos sen importteeraisi Suomeen, riittäisi kaupunki Katajanokalta Hämeenlinnaan saakka.

Olimme tornissa niin kauan, että meidät käskettiin sieltä pois. Silloin ei enää paljon nähnytkään, sillä meidän ja kaupungin välille oli ilmestynyt pilvi joka peitti enemmät näköalat, emmekä siellä olisi enemmälti viipyneetkään. Torni alkoi itsekseen jupileerata Citroen auton valoreklaamilla, ja sitä sieti katsella alhaaltakin. Koko Porvoon kaupungissa ei ole niin monta sähkölamppua kuin tässä tuhlaten käytetyssä valovirrassa, mutta Pariisissa taitaakin sähkön hinta olla halvempaa kuin Porvoossa.

Monenlaisen katselemisen jälkeen näyttivät Montparnassen kahvilat varsin viekoittelevilta, niissähän saakin katsella Pariisin yleisöä ja samalla katuelämää. Sillä kahviloista sijaitsee suurin pinta-ala katukäytävällä. Siinä ovat hauskannäköiset korituolit pienien pöytien ympärillä, ja siinä nauttii jokainen julkisesti, mitä mielensä halajaa. Onhan siellä sisälläkin tilaa, mahtavia salonkeja, mutta pariisilainen istuu mieluimmin ulkosalla, jos ilma vähänkin on siedettävä. Pariisissa muuten sataa näin huhtikuulla keskimäärin viisi kertaa päivässä, ellei sada koko päivää yhteen menoon.

Kahviloissa enempää kuin useimmissa ravintoloissakaan ei käytetä tuhkakuppeja ollenkaan, vaan karistaa jokainen tupakastaan tuhkan lattialle. Senpä vuoksi hienokin kahvila, jonka seinät ovat peilinlasia ja pylväiköissä komeita veistoksia, löyhkää iltapäivällä kuin renkitupa. En minä sitä huomannut enkä siitä välittänyt, mutta tupakoitsemattomat sitä valittivat ja pyysivät mainitsemaan.

Erikoisen leiman antaa Pariisille katukauppa. Jokainen liikkeenomistaja aina suurliikkeitä Lafayetteä ja Louvrea myöten kantaa aamusella näytetavaransa katukäytävälle, jossa ne ovat kuin markkinoilla ikään katseltavina ja arvosteltavina. Tämä on mielestäni perin käytännöllisesti järjestetty, sillä liioittelematta voi sanoa, että viisikymmentä prosenttia ostajista tekee kauppansa tämän katureklaamin houkutuksesta. Ilman sitä eivät he olisi koskaan erehtyneet juuri siihen kauppaan. On totta, että kapeammilla kaduilla näytetavarat joskus tukkeavat koko katukäytävän, niin että kulkijan on pakko potkia jaloistaan liikoja näyte-esineitä, mutta sellaisilla kaduilla kuin esimerkiksi Bulevard Haussmannilla, jossa käytävän leveys on 8 metriä, ei se haittaa liikennettä ollenkaan. Se on mukava sekä ostajalle että myyjälle, sillä tungosta ei liikehuoneustossa pääse syntymään, kun ei siellä tarvitse käydä muuta kuin maksamassa. Tapaa sietäisi koetella meilläkin myös muulloin kuin markkinoilla, vaikka epäilen vähän, kuinka helsinkiläinen poliisi suhtautuisi asiaan, jos aamuvarhaisella Stockmann ja Akateeminen kirjakauppa latoisivat pitkät pöydät näytetavaroineen katukäytävälle.

Pariisilainen on tarkka ruoka-ajastaan. Kello 12-14 ovat kaikki konttorit ja pankit suljetut ja katukauppojen yli vedetään presenninki, joka on sulkemisen merkki. Suurliikkeet ovat kaikki suljetut, mutta näiden kahden tunnin aikana ei kukaan kunnon pariisilainen pyrikään kauppaan, sillä ostajatkin nauttivat tällöin ateriansa. Pienemmissä ja keskinkertaisissakin liikkeissä kannetaan pöytä keskelle puotia, katetaan se, ja liikkeen koko henkilökunta isäntää ja juoksupoikaa myöten murkinoi siinä. Jos ken tulee kauppaa tekemään, nousee joku pöydästä, ekspedieeraa kundin ja jatkaa ruokailuaan.

Kun Eiffeltornista katselee taivaanrannan autereeseen ulottuvaa rakennusmerta ja näkee allansa muurahaisina kihisevän väenpaljouden, tulee ajatelleeksi: kuka ja minkälainen mahti ruokkii tämän joukon? sillä tottakai pariisilaisetkin huutavat, kuten ennen roomalaiset: "Panem et circenses." Saadaksemme jonkinlaisen kuvan tästä muonitushommasta, päätimme käydä halleissa, ja annoimme hotellissa määräyksen herättää meidät seuraavana aamuna kello viideltä. Metrolla eli maanalaisella ja sitten autolla saavuimme tähän ruokatavarain sekamelskaan, jota on mahdoton sanoin kuvata. Hallit, mahtavat ja tilavat kaarikattoiset rakennukset muodostavat jo itsessään pienen kaupunginosan, mutta ne eivät läheskään riittäneet sinne saapuneelle tavaramäärälle, vaan oli läheisetkin kadut niin tarkoin otettu käytäntöön, että ainoastaan kapea kujanne jäi jalankulkijoille, eikä autoilla ollut sinne yrittämistäkään. Pysähdyimme sipuliosastojen luo, joita läksimme tarkastelemaan, ja minun täytyy tunnustaa, etten koskaan eläissäni ollut luullut maailmassa niin paljon sipulia olevankaan. Sitten tulivat muut vihannekset, parsat, sellerit, häpyheinät y.m., joita riitti katu kadulta äärettömiä määriä. Halleissa olivat liha- ja kalaosastot. Kun emme ehtineet kulkea kuin pienen alan tämän ruuanpaljouden keskellä, en voi sanoa mitään numeroita tai lukuja. Mutta sen kerkisin laskea, että Suomen suurimman maatilan koko karja tuskin riittäisi tyydyttämään yhden tällaisen osaston tarvetta. Kaloja siellä oli monenlaisia, oli sylen levyisiä kampeloita, oli turskia ja vihaisen näköisiä piikkikaloja ja sellaisia, joita ei luulisi olevankaan, kaikki tuoretta, edellisen yön meren saalista ja pikajunilla kiidätettyä pariisilaisten nälän tyydyttämiseksi.

Huuto halleissa oli korvia huumaava, taikka se ei ollut enää huutoa, se oli äänten pauhinaa, sellaista, jota olen kuvitellut kuuluvan silloin, kun maailma hukkuu. Jotta olisimme saaneet vieläkin paremman tunnun asioista ja eläytyneet siihen, poikkesimme hallin sivustassa olevaan baarintapaiseen, joka kuhisi halliyleisöä. Kyynärpäin tyrkkien pääsimme korkean tiskin luo, josta kovalla äänellä saimme houkutelluksi itsellemme sipulimakkaravoileivän ja seidelin olutta. Ne söimme seisomapöydässä ja sitten kiiruhdimme rauhallisempaan paikkaan pörssiaukeamalle, jossa melu hallimeluun verrattuna oli kuin hyttysen pirinä hörhöläisen pörinän rinnalla.

PARIISILAISET HUVITTELEVAT.

Eri ihmisillä on erilaiset elämän vaatimukset. Kaikki eivät tyydy samanlaisiin asuntoihin, samanlaiseen ruokaan taikka vaatetukseen. Se mikä yhdelle on täysin tyydyttävä, tuntuu toisesta puutteelliselta ja vajavaiselta. Niin on myös huvituksien laita, ja kenties juuri niissä eri ihmisten vaatimukset eroavatkin räikeimmin toisistaan.

Niinpä sellaisia huvituksia, joita meillä Suomessa tarjotaan yleisölle, ei pariisilainen hienostelija katso miksikään. Hänelle täytyy olla jotain kouraantuntuvampaa, raflaavampaa, sellaista, joka poikkeaa mahdollisimman paljon jokapäiväisestä elämästä. Ja Pariisissa osataan kyllä järjestää huvituksia vaativaisemmankin mieltä myöten.

On luonnollista, että utelias matkustajakin haluaa nähdä, miten pariisilaiset huvittelevat, mutta tällöin on paras saada joku paikkakuntalainen asiantuntija oppaakseen. Me kuljimme umpimähkään saamiemme osoitteiden mukaan, emmekä aina oikein onnistuneet käynneissämme.

Eräs petollinen ystävä Helsingissä oli suositellut minulle Ladies Club-nimistä paikkaa sanoen, että se on vallan siisti paikka, ja sinne voi mennä naistenkin kanssa. Pariisissa asuva tuttavani ei vielä tuntenut tätä paikkaa, ja niin päätimme eräänä iltana mennä sinne naistemme seurassa.

Sisäänkäynti oli kapeahko eikä tehnyt oikein avonaista vaikutusta, mutta sellaisiahan ne klubihuoneustojen käytävät tavallisesti ovat. Punertava himmeähkö valo ja pehmeät matot vielä täydensivät tunnelmaa. Pitkien portaitten yläpäässä tuli vastaamme madame, hienosti puettu, lihava rouva. Hän toivotti meidät sydämellisesti tervetulleiksi ja ohjasi kirkkaasti valaistuun vähäläntään huoneeseen, kehoitti istumaan seinänvierille asetetuille pehmeille nojatuoleille ja poistui.

Istuimme ja ihmettelimme, mitä tapahtuisi, kun jonkunlainen automaattinen orkesteri rämähti soimaan verhon takana. Se oli nähtävästi tarkoitettu tanssimusiikiksi, mutta kun en minäkään ole vielä perehtynyt viimeisimpiin tanssiuutuuksiin, jäimme vain kuuntelijoiksi. Samalla aukeni ovi, ja siitä työntyi huoneeseen naiskansaa vallan saunapukeissa alottaen kiivaan tanssin ja kovasti vilkutellen silmää meille. Pelkäsin, että joku tulisi pyytämään minuakin tanssimaan kanssaan, mutta onneksi he pyörivät vain keskenään parittain, ja ainakin viisi paria heitä oli, mikäli kerkisin laskea, sillä he täyttivät huoneen kokonaan. Se lihava rouva seisoi koko esityksen ajan ovella ja hymyili kuin täysikuu.