Part 5

Hetkistä jälkeen kahdeksan hän taas saapui ja tosiaan toikin passini asianmukaisesti leimattuna. Siellä siis ei tarvittu minun läsnäoloani muuta kuin esilukijaksi. Tartuin tavaroihini aikoen kantaa ne alakertaan, mutta hänellä oli vielä jotain sanottavaa. Hän sanoi olevansa vaikeassa rahapulassa ja olisi tarvinnut sen viisi puntaa nyt heti. Minä vetosin sopimukseemme, jonka mukaan maksan summan Bagdadissa, enkä luvannut maksaa mitään, sillä paljon mahdollista oli, että auto olikin jo lähtenyt täydessä lastissa, ja nyt hän koetti houkutella minulta rahat seuraavaa tilaisuutta varten, joka saattoi tulla viikon kuluttua.

Hän vakuutti, että auto on paikallaan ja heti lähtövalmiina. Eikö nyt mitenkään kävisi laatuun antaa edes yksi punta, kun hän niin tarvitsisi. Sanoin, että kun olen nähnyt auton ja saanut tavarani siihen, maksan punnan etukäteen.

Menimme autovajalle, joka oli kadun toisella puolen, ja siellä se kulkuneuvo, Ford olikin, vaikkei läheskään lähtövalmiina. Arabialainen rupesi taas puhumaan, että kyllä hän sentään olisi tarvinnut kaksi puntaa, hän kyllä antaa kuitin siitä, ja sitten ei jää Bagdadissa maksettavaksi kuin kolme. Hetken riideltyämme suostuin hyväsydämisenä hänen pyyntöönsä, ja menimme pihalta konttorihuoneeseen kirjoittamaan kuittia.

Konttorihuone sijaitsi portinpielessä ränsistyneen kivitalon holvimaisessa pohjakerroksessa. Autonomistaja Markarian ojensi minulle liikkeen edustuskortin pyytäen kirjoittamaan kuitin, ja hän poistui järjestelemään asioitaan. Kun hän hetken kuluttua palasi, ojensin kuitin ja rahat pyytäen allekirjoitusta. Hän kuitenkin sanoi tarvitsevansa kolme puntaa aivan välttämättömästi ja sitenhän minullekin jäisi vähemmän perillä maksettavaksi. Otin rahat pöydännurkalta ja vastasin, että minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin, eikä sitä muuta enää kukaan. Ellei kelpaa, niin saavat lähteä ilman minua, saan kyllä toisiakin autoja.

Nyt kirjoitti hän nimensä kuittiin, sai kaksi kultapuntaa, mutta katseli niitä pitkään. Sanoi sitten, että hinta on määrätty pound sterlingeissä eikä Syrian punnissa (pound sterling on 18 frangia Syrian Puntaa kalliimpi). Silloin minunkin luontoni alkoi nousta, sillä hävittömyys meni mielestäni liian pitkälle. Sanoin hänelle kaikki oppimani arabiankieliset sanat perätysten ja senjälkeen paljon muuta, kunnes hän myönsi, että sopimus oli tehty kultapunnista.

Mutta vielä hän yritti viimeistä keinoa. Selitti, ettei millään tavalla voinut järjestää minulle istumapaikkaa takana, joten nyt joka tapauksessa saan etuistuimen, josta hinta olisi 6 puntaa ja muutenkin, kun hän oli ohut erehdyksessä näitten puntien suhteen ja nyt tulee hirveästi kärsimään, niin voisin kuitenkin maksaa viisi ja puoli puntaa.

Olin niin kiukuissani, etten voinut muuta kuin nauraa. Jätin konttorihuoneen ja menin pihalle katsomaan, joko auto oli kunnossa. Ohjaaja siellä paraikaa kiinnitteli vesileilejä autonsivuun ja iii moitti, että aivan heti lähdemme, pari matkustajaa lähti vain noutamaan tavaroitaan kaupungilta.

Kello tuli 10, tavarat oli lastattu ja sidottu, mutta lähtö viipyi. Tiedustelin syytä ja kuulin, että paperit on vielä laitettava kuntoon, sillä olihan erinäisiä tullipaikkoja sivuutettava matkan varrella. Katselin sitä hommaa ja näin, ettei arabialainen tosiaankaan hätiköi työssään. Puhuttiin pitkälti, leviteltiin käsiä, riideltiin äänekkäästi ja sitten taas kirjoitettiin jokunen sana. Ja niin oli kello jo puoli 11 ennenkuin nousimme vaunuumme ja ohjasimme itää kohti läpi hehkuvanhelteisten katujen. Ahdasta oli vaunussa, kun bensiiniastioita oli ahdettu matkustajien jalantilat täyteen, ja kysyin, miksei niitä pantu vaunun vasemmalle ulkosivulle, joka oli aivan tyhjä, mutta kuulin, että syrialainen poliisi on kieltänyt lastaamasta vaunun molempia ulkosivuja, toisen sivun täytyy olla tyhjänä. Koetin mukautua oloihin ja tyydyin kohtalooni.

BENZIINIKAMELILLA AAVIKOLLE.

Aleppon linna jäi taaksemme, huimaavalla vauhdilla sivuutimme korkeata kannokkoa muistuttavan laajan hautausmaan, kun tienmutkasta pyörähti eteemme kaksi poliisia. Siis ensimmäinen tarkastus! He vaativat nähdäkseen paperit, kysyivät tarkkaan, minne menemme ja mitä tavaraa kuljetamme, kirjoittivat kaikki muistiin, ja sitten saimme jatkaa.

Pääsimme tuskin kilometrin, kun saavuimme tienhaaraan. Siinä oli tullitarkastusasema, pieni, ränsistynyt lautahökkeli. Ainoastaan yksi tullimies tarvittiin tämän aseman hoitoon. Erinomaisella huolella sidottu kuormamme purettiin tielle ja joka kolli tarkastettiin perinpohjin. Minä säästyin tarkastukselta, sillä tullimies ei koskenutkaan tavaroihini. Sitten seurasi ruumiintarkastus, joka oli varsin perinpohjainen, mutta josta minä taas säästyin, Katmalta löytyi isosta tupakkamassista tupakan seasta enemmän kultakolikolta kuin on lupa kuljettaa yhdelläkertaa pois Syriasta, ja tulli takavarikoi koko massin. Katma kulki haikeillaan edestakaisin käheällä äänellään hokien: "Ollah, Allah, lalla", kaivoi sitten viittansa laskoksista sinne piilotetun kultarahan, jonka salavihkaa työnsi auton ohjaajan käteen. Tämä puolestaan tarjosi sitä tullille, mutta tulli jyrkästi torjui useaan kertaan uudistetun tarjouksen. Näin riidellen tulivat he lautahökkelin luo ja hävisivät sen taa, jonne myös Katma meni jäljestä.

Hetken kuluttua he saapuivat, ensimmäisenä Katma, joka tupakkamassistaan ravisteli tupakoita maahan. Tämän tempun piti näet minulle osoittaman, että massin ja tupakat hän sai takaisin, mutta rahat jäivät tullille. Nousimme autoon, sanoimme tullille hyvästit ja ohjasimme edelleen.

Kysyin, kuinka siellä oli käynyt ja he sanoivat, että tulli sai yhtä paljon kuin Katma.

Tienhaarasta olimme kääntyneet pohjoiseen eikä itään, kuten matkamme piti. En puhunut mitään, arvelin, itsepähän paremmin tietävät. Ja näkyivät tietäneen. Noin kilometrin kuljettuamme loppui miehenkorkuinen pensaikko tykkänään, ja siitä ohjaaja käänsi oikealle, kiviselle kentälle, ja pensaikon laitaa hurjasti ajaen, niin että luulin auton särkyvän, saavutimme kohta etäisen tien. Kysyin, mistä tämä mutka aiheutui, ja ohjaaja sanoi tullin niin halunneen. En saanut selville, kenenkä silmänlumeeksi.

Edessämme oli erämaa, tasainen kuin meren jää, ja leveä sepelillä laskettu tie veti viivasuorana sen läpi. Oikealla puolellamme rajoitti taivaanrantaa korkea vuorijono, mutta tunnin kuluttua sekin häipyi näkyvistä. Sitten oli kaikki yhtä aukeata, autiota. Alkumatkalla olimme sivuuttaneet muutamia arabialaiskyliä, jotka kekomaisine savimajoineen muistuttivat suurta muurahaisyhteiskuntarykelmää. Pian nekin painuivat taivaanrannan taa ja vain siellä täällä harhailevat lammas- ja kamelilaumat muistuttivat, että muitakin on vielä elossa tällä äärettömällä hieta-aavikolla.

Sepelitie oli loppunut verrattain lyhyeen, mutta ei sitä tarvittukaan, sillä alkumatkan kivikkoinen luonne muuttui miltei puhtaaksi hietikoksi, josta siellä täällä pisti näkyviin valkoinen tasainen savi, ja siellä saattoi ajaa mistä halusi. Tie oli pääasiassa vain matkan suunnan osoittajana.

Ohjaaja oli arabialainen ja rakasti kovaa menoa, Kumpuraisetkin paikat hän antoi mennä täydellä kaasulla ja viisari osoitti alituiseen 70-75 km:n tuntinopeutta. Mutta jos eteen sattui mutkapaikka, otti hän sen järjestään liian myöhään, joten heilahdimme parisenkymmentä metriä suunnastamme syrjään ja saavutimme sen vasta puolen kilometrin päässä. Ajattelin mitenkähän käynee, kun tullaan vuoristoon.

Kaksi tuntia ajettuamme olimme sivuuttaneet Eufratin mutkan, jossa joimme ja täytimme vesileilit, sillä polttavassa helteessä kiehui auton jäähdyttäjä kuiviin lyhyessä ajassa. Siitä lähdettyämme saavuimme omituisen muotoisille vuorille, jotka olivat kuin lumen peittämät, tosin siten, että vuorien huiput olivat mustia, mutta rinteiltä näkyi ikäänkuin valuvan alas äskensatanut lumi. Niin häikäisevän valkoisilta ne loistivat auringossa, ettei paljain silmin saattanut niitä ollenkaan katsella. Kuljettuamme niiden juurella penikulman toisensa jälkeen, kääntyi tie vuorille. Se kulki mitä moninaisimmissa mutkissa kysymysmerkkejä ja kahdeksannumeroisia tehden, hypähti rotkojen poikki kapeita kivisiltoja myöten ja silloin ajattelin, että jos kuljettaja ottaa täälläkin mutkat yhtä loivasti kuin aavikolla, niin rotkosta saavat meitä etsiä. Mutta hän oli täällä äärimmäisen varovainen, siltojen yli ajoi käymäjalkaa ja oli tärkeän näköinen.

Päästyämme korkeimman huipun toiselle puolen, ei tullutkaan mitään laskeutumista, vaan erämaa levisi siellä ylängöllä yhtä laajana kuin vuorten alla. Pysähdyimme sen laidalla syömään, jotta nousussa perin kuumentunut kone olisi saanut jäähtyä, mutta kenelläkään ei näyttänyt olevan ruokahalua. Rinkeleitä ja kurkkuja söivät toiset, minä söin vain kurkkuja ja imeskelin sitruunoita. Taikka en tiedä, mitä ne viimeksimainitut olivat, sillä ne olivat aivan sitruunain näköisiä, värisiä ja makuisia, mutta niistä lähti kuori kuten appelsiinista, ja ne lohkeilivat palasiin kuten appelsiini. Sitruunoita olin Aleppossa pyytänyt ja näitä antoivat. Erinomaisen mehukkaita ne vain olivat ja helteessä verrattomia.

Täällä kuljettaja ja matkatoverini selittivät minulle, että nyt tullaan Tübnin poliisiasemalle, ja minun täytyy olla hyvin vihainen. Tiedustelin, mikä mahtaisi aiheuttaa tämän vihanpurkauksen, ja he puhuivat ja selittivät kaikki yhteen ääneen, mutta kun ainoa joukosta, joka osasi jonkun sanan englantia, nimittäin Ibraimkaan ei osannut sitä sanoin määritellä, jäi vihan syy minulle arvoitukseksi. Kuitenkin luulin lopulta käsittäneeni, että poliisi vaatisi meitä jäämään sinne yöksi, jotavastoin me taas haluamme jatkaa matkaamme. Siis piti olla vihainen.

Auringon ollessa jo vallan matalalla saavutimme kotvan edessämme häämöttäneen vuoriston ja aloimme kiivetä sen rinteitä. Vasemmalla päättyi vuori jyrkästi kauniina kiemurtelevaan jokeen, jota seuralaiseni kutsuivat Fara-joeksi. Luulen muuten että joki oli Eufrat, vaikka sitä eri kohdilla juoksuaan kutsutaan eri nimillä, sillä ei ainakaan minun kartoissani ole sellaista jokea merkittynä, ja se oli kuitenkin melkoisen leveä.

Tübnin poliisiasema hämmästyttää matkailijaa jurossa yksitoikkoisuudessaan. Se on rakennettu vuoren korkeimmalle huipulle linnamaiseen tyyliin ja näkyy kauas. Sinne ei pääse autolla, joten kaikki virantoimitus tapahtuu vuorenhuipun juurelle rakennetussa savitalossa. Tübnissä yhtyy kolme vanhaa karavaanitietä, ja jo vanhoista ajoista saakka on siinä ollut aina kulloinkin vallanpitäjän asettama tarkastaja.

Savitalon edustalla risukatoksen alla istui virkapukuinen poliisi neljän patriarkaalisen näköisen arabialaisen seurassa juomassa teetä. Siinä he varmasti istuivat päiväkaudet, nuo viisi erakkoa, monien kymmenien penikulmien päässä lähimmästä naapurista, katselemassa Fara-joen kiemuroita alhaalla rotkossa, sillä muuta nähtävyyttä ei täällä ollut, paitsi joen toisellapuolen olevalle tasangolle silloin tällöin ilmestyvät lammas- ja kamelikarjat.

Poliisi tarkasti passimme, arabialaiset kantoivat meille vettä, ja kaikki olivat perin ystävällisiä. — Ihmettelin, minkätakia minun olisi pitänyt olla vihainen, kuten oli kehoitettu. Otin kameran esille pyytäen saada ottaa paikasta ja sen asukkaista kuvan, johon poliisi mielihyvin suostui. Olisin valokuvannut sen savimajan, mutta poliisi sanoi, että ei sitä, mutta tuo hänen asuntonsa tuolla huipulla. Kaikki asettuivat rintamaan, ja sitten minä näpsäytin. Ikävä vain, ettei kuvasta tullut mitään, sillä aurinko oli juuri laskemassa, ja koko ilmapiiri aivan punaisena.

Me kiiruhdimme lähtöön; sanottiin Salem Aleikumit, heilautettiin kättä, ja kohta häipyi Tübni muistojen joukkoon.

Määränämme oli ehtiä Eufratin rannalla olevaan el Der'in kaupunkiin yöksi, mutta sinne oli vielä pitkälti matkaa. Seutu muuttui kivisemmäksi, vaikka se ei kulkuamme haitannut, sillä kohta pääsimme sileälle viertotielle, ja kuljettaja avasi venttiilit seljälleen. Tunnin kuluttua tuikahti ensimmäinen valo taivaanrannalla, ja kellon lyödessä kahdeksan pysähdyimme kaupungin ensimmäisten rakennusten ulkopuolelle, sillä meidän tavarammehan eivät olleet asianmukaisesti lastattuina. Kun sekin asia oli järjestetty, saatoimme ajaa poliisilaitokselle, jossa passeista kerättiin kaikki mahdolliset tiedot, ja niin saimme mennä hotelliin.

Lepo olikin tarpeen, sillä yhdeksän tunnin yhtämittainen ajo sellaisessa helteessä panee oudokseltaan raukasemaan. Pyysin huonetta itselleni ja sainkin sellaisen, tosin kahdelle hengelle, kun ei muunlaisia ollut. Hetken kuluttua tuli huoneeseeni Ibraim, joka ilman muuta asettautui toiseen vuoteeseen ikäänkuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia. Kun hän muuten oli verrattain siistin näköinen, kävi europalaisesti puettuna ja kuten sanottu puhui jonkun sanan englantia, en ryhtynyt häntä häätämään pois, sillä — ajattelin — tuleehan huone halvemmaksi kahden asuen kuin yksin, ja näihin mietteisiini nukahdin.

ARABIALAISIA.

Arabialainen on kyllä saattanut keksiä numerot, mutta näitä tavallisen jokapäiväisen elämän kysymyksiä on hänen järkensä vähän kankea käsittämään. Sen huomasin Aleppossa heti ensi iltana. Hotellin isäntä pyysi passiani poliisille tehtävää ilmoitusta varten. Kunhan ei siitä kuitenkaan mitään ymmärtänyt, pyysi hän minua selittämään, mitä se sisälsi. Istuimme vastakkain pöydän viereen, isäntä hoiti kirjurin virkaa ja alettiin:

"Nimi, mikä on sukunimi?" kysyi isäntä.

"Pekkola."

"Pakkola?"

"Pekkola."

"Pakkola."

"PEkkola."

"Ollah, Pekkola", nyt isäntä sen käsitti ja piirsi muutamia harakanvarpaita kirjaansa. Katsoi sitten minuun ja lausui:

"Pakkola."

"PEkkola, PEkkola, PEkkola", karjuin minä, minkä keuhkoistani jaksoin.

"Pekkola, Pekkola, Pekkola", toisti isäntä, pyyhki ensimmäisen kirjoituksensa yli ja kirjoitti uudelleen, pyyhki senkin yli ja kirjoitti vielä kerran. Katsoi sitten taas minuun ja sanoi:

"Mikä se olikaan sukunimi?"

En vastannut mitään, vaan otin paperia, jolle suurilla latinalaisilla kirjaimilla tekstasin koko nimeni. Isäntä osasi lukea latinalaista tekstiä, ja hän tankkasi siitä nimeni moneen kertaan. Kysyi kuitenkin vielä, mikä on toinen kirjain sukunimessä. Ryhtyi sitten taas kirjoittamaan kirjaansa. Kolmas kirjoitus pyyhittiin yli ja kirjoitettiin uudelleen, pyyhittiin yli ja kirjoitettiin viides kerta ja senjälkeen vielä, kunnes kuusi kirjoitusta oli pyyhitty pois kelvottomina. Sitten alettiin uusi sivu päiväkirjassa.

Sieppasin isännän edestä poliisilaitokselle annettavan ilmoituslomakkeen, jonka toisella puolen oli ranskankielinen, toisella arabiankielinen teksti. Ranskankieliselle puolelle kirjoitin kaikki tarvittavat tiedot ja käskin isännän lähettää lomakkeen poliisille, muuta ei tarvita. Kirjoittakoon siitä omaan kirjaansa niin paljon kuin haluaa.

Isäntä katseli paperia tyytyväisenä, ja minä läksin kaupungille. Kun olin menossa portaissa, kiiruhti hän jälkeeni ja kysyi:

"Mikä se olikaan sukunimi?"

Pari tuntia viivyin poissa, ja koko ajan uurasti isäntä päiväkirjansa kanssa. Palattuani hän ensi työkseen kutsui minut konttoriin, näytti täyteen töhrittyä päiväkirjan sivua ja kysyi:

"Olenkohan minä nyt kirjoittanut oikein?"

"Mitä sinne on kirjoitettu?"

"Sulo — — Weikko — — Pekkola."

* * * * *

Arabialainen on muuten perin viisas itsemielestään, ja hän tietää kaikki asiat paremmin kuin toiset. Jos kysyt häneltä jotain asiaa, antaa hän siihen heti varman vastauksen — siinä tapauksessa nimittäin, ettei asia koske millään tavalla hänen etujaan, jossa tapauksessa sitä kyllä visusti harkitaan.

Autoliikkeen englanninkielentaitoinen tulkki Aleppossa istui huoneessani juttelemassa, ja kysyin häneltä, missä mahtaisi olla Thos. Cook & Son Matkatoimiston konttori.

"Oh, yes", hän tietää kyllä, lähdetäänkö sinne, hänellä on kyllä aikaa tulla näyttämään.

"Onko sinne pitkältäkin?" kysyin.

"Ei, se on aivan lähellä?"

Läksimme kävelemään keskipäivän helteisiä katuja ja sata metriä kuljettuamme valui minusta hiki jo virtanaan. Kuljimme ensin sen leveämmän kadun päähän asti, arviolta kilometrin, sitten poikkesimme kapeammille sivukaduille, kiertelimme mutkaisia sokkeloita ja painuimme puolen kilometrin pituiseen holvimaiseen halliin, jossa sentään oli viileätä kuin kellarissa. Taas tulimme päivänpaisteisille kulkuväylille, minä hikosin kuin saunassa ja päätä pyörrytti. Tiukkasin oppaalta, eikö jo kohta olla perillä, ja hän vakuutti, että aivan heti tulemme sinne.

Kuljettuamme arvioni mukaan noin viisi kilometriä, huomasin olevamme erään suuren nahanvientiliikkeen edustalla. Olin tuttava talossa ja poikkesin sisään tiedustelemaan asiasta. Sain kuulla, ettei Thos. Cook & Son Matkatoimistolla ole Aleppossa minkäänlaista konttoria tai edustajaa. Kun kovenin oppaalle, miksi hän on juoksuttanut minua turhanpäin kokonaisen tunnin, vastasi hän luulleensa minun tietäneen, että sellainen toimisto oli olemassa, ja kyllä hän sen olisi löytänytkin siinä tapauksessa.

Hän pyysi kymmenen frangia vaivoistaan, mutta ennenkuin kerkisin antaa hänelle, mitä halusin, ehti hän portaille ja hävisi kadulle.

* * * * *

Mutta kuten sanottu, numeroilla arabialainen kyllä osaa laskea ja järjestää asiat itselleen edullisesti.

Dersorin kaupungissa yövyimme kauppias Ibraimin kanssa samassa huoneessa. Sovimme, että maksamme huoneen puoliksi kumpikin ja niillä perusteilla pyysin aamulla saada suorittaa osani. Se olikin mielestäni varsin kohtuullinen, enkä siitä mukissut sen enempää, mutta kun näin Ibraimin maksavan ainoastaan kolmanneksen siitä, mitä minä olin suorittanut, arvasin koiruuden tapahtuneen ja päätin pitää varani seuraavalla kerralla.

Mosulissa otimme taas yhteisen huoneen, ja otin etukäteen tarkan selon huoneen hinnasta. Kun sitten tuli maksuaika, annoin Ibraimin maksaa ensin, jonka jälkeen suoritin saman määrän kuin hänkin. Siitä nousi kuitenkin kova meteli, eikä se loppunut muuten kuin että minä pistin rahat taskuuni ja sanoin, että ellei kelpaa, niin antaa olla täällä. Hotellin isännällä ja Ibraimilla oli senjälkeen pitkä ja tulinen arabiankielinen keskustelu, josta sain senverran selvää, että isäntä syytti Ibraimin valehdelleen ja sanoneen minun maksavan kaksi kertaa sen kuin hän. Minä selitin isännälle tällaisen systeemin periaatteessa mahdottomaksi ja tarjosin uudelleen rahaa, joka nyt kelpasi. En tiedä lieneekö Ibraim maksanut puuttuvan erän.

Ibraim seurasi mukana aina Bagdadiin saakka, mutta olin saanut hänestä jo kyllikseni, jonka vuoksi päätin eksyttää hänet jäljiltäni. Autoasemalta kiiruhdinkin tavaroineni kadulle etsimään hotellia, ja kun kolmessa olin käynyt tiedustelemassa hintoja ja kaikki olivat samanarvoisia, otin eräästä siistin kolmen rupien huoneen, jossa arvelin saavani olla rauhassa.

Onnettomuudeksi kuitenkin näki Ibraim iltapäivällä minun tulevan hotellista, ja seuraavana aamuna tuli hän jo visiitille. Kysyi huoneen hintaa ja sen kuultuaan kauhistuneena sanoi tietävänsä aivan tässä vieressä toisen hotellin, jossa saa huoneen puolellatoista rupiella. Kysyin, mitä hän maksaa huoneestaan, mutta hän sanoi asuvansa tuttaviensa luona. Kehoitti minua heti muuttamaan pois näin kalliista hotellista, ja niinpä läksimmekin katsomaan sitä hänen hotelliaan.

Osoittautui, ettei sellaista ollutkaan tiedossa. Ensin vei hän minut Hotel Majestic'iin, jossa itse olin edellisenä päivänä käynyt ja todennut halvimman huoneen hinnaksi neljä rupieta. En puhunut tästä mitään, vaan annoin hänen mennä yksin hotelliin, koska, sanoin, hänen arabialaisena on helpompi saada huone.

Hetken kuluttua hän palasi, sanoen kaikkien huoneitten olevan varattuina. Minä sanoin eilen illalla käyneeni siellä, jolloin vielä moniaita huoneita oli vapaina, mutta kaikki ylen kalliita, ja silloin hän muljautti minuun kulmiensa alta.

Kävimme sitten monessa hotellissa, mutta kaikki olivat joko siivottomia tai kalliita. Lopulta kuitenkin löysimme erään mukiinmenevän, jossa tosiaan sain huoneen puolellatoista rupiella, ja sen lupasin ottaa, jos ensin pesevät lattian. Se olikin nopeasti tehty, ämpärillinen vettä vain lattialle, ja sitten harjalla lakaistiin kaikki parvekkeelle tippumaan allakulkijain niskaan.

Läksin noutamaan tavaroitani toisesta hotellista, ja Ibraim oli haltioissaan:

"Sanoinhan minä, että löydän kyllä halvankin hotellin", hän toimitti. "Onhan vallan mahdotonta maksaa huoneesta kolme rupieta, kun saa puolellatoista."

Pyysin hänen vertailemaan huoneita toisiinsa: toisessa matot lattialla, täällä likainen kivipermanto, siellä kylpyhuone, täällä kaikkien käyttämä yhteinen pesuallas j.n.e. ja hän myönsi eron olevan suuren, mutta hoki kuitenkin itsekseen: "Kolme rupieta, kolme rupieta."

Palasimme uuteen asuinpaikkaani, ja minä rupesin taloksi. Huoneenikin oli jo kalustettu poissaollessamme, sinne oli tuotu sänky, pöytä ja tuoli. Pöytä oli tehty pakkilaatikon laudoista. Sitten rupesi Ibraim taas juttelemaan. Hän sanoi, että kun hän nyt on hankkinut minulle näin halvan huoneen, niin voisin antaa hänelle vaivoistaan kaksi rupieta.

Minä sanoin, että olen itse ottanut tähän etsimiseen yhtä tehokkaasti osaa, ja jos nyt maksan hänelle kaksi rupieta, ei muutostani olisi mitään hyötyä, joten katson edullisemmaksi olla maksamatta. Jonkun aikaa hän vielä istuskeli siellä, sitten lähti kaupungille, ja minä ryhdyin töihin.

Kului puolisen tuntia rauhassa. Sitten huoneeni ovi työnnettiin auki, sisään tunki mustapintainen kuli kantaen kahta suurta kapsäkkiä, ja heti hänen jäljessään seurasi Ibraim. Kysyin, onko hänkin ottanut huoneen täältä, ja hän ilmoitti tulevansa asumaan minun kanssani. Sanoin, etten ollenkaan perusta bolagistista, mutta jos hän nyt haluaa, niin voihan hän sentään tulla, vaan siinä tapauksessa en maksa kuin yhden rupien. Isäntä toi samalla jo toista sänkyä huoneeseen, ja Ibraim selitti, että huone maksaa yhden rupien ja vuode puoli, siis yhteensä puolitoista. Minä osoitin hänelle, että huone ja kaksi vuodetta tekee siis yhteensä kaksi rupieta eli yhden rupien mieheen, mutta Ibraim sanoi, ettei hän maksa huoneesta mitään, kun se on minun huoneeni.

Nyt vasta minä käsitin, mitä hän oli tällä hotellin muutoksella ajanut takaa, nimittäin panna minut vuokraamaan huone ja sitten tulla sinne asumaan puolella rupiella. Sanoin, että ellei hän halua maksaa puolta huoneen hinnasta, niin vieköön hyvin joutuun tavaransa ja sänkynsä pois huoneestani. Se tapahtui, sillä hän näki, että minä vien ne muuten itse.

Ibraimin sänky siirrettiin katolle, jossa hän saa nukkua puolella rupiella.

AAVIKKOMATKAN HEKUMAA.

El Der eli Dersor kuuluu ranskalaiseen Syriaan eikä englannin hallinnon alla olevaan Mesopotamiaan, kuten uusimmissakin kartoissa on väärin merkitty. Se on puhtaasti arabialainen kaupunki eikä siellä ihmeekseenkään löydä henkilöä, joka ymmärtäisi edes pari sanaa muita kieliä, paitsi korkeimmat poliisiviranomaiset, jotka puhuvat myös ranskaa. Poliisilaitos on syrialaisten käsissä, samoin sotalaitos, ranskalaista sotaväkeä ei siellä ole ollenkaan. Alkuasukassotilaita sensijaan tapaa tiheään, voipa sanoa, että joka toinen vastaantulija on sotilashenkilö.

Emme aikoneet viipyä Dersorissa kuin sydänyön ajan ja sitten taas nousta vaunuumme, jonka vuoksi annoimme ohjaajalle määräyksen tulla herättämään meidät heti kun sarastaa. Hän tuli vasta kellon käydessä seitsemää ja sanoi, että meidän täytyy mennä poliisilaitokselle.

"Johan siellä illalla kävimme antamassa kaikki tiedot, eikö se riitä?"

"Ei kuulu riittävän, määräys on tullut, että pitää mennä sinne."

Menimme poliisilaitokselle ja kysyimme, mitä he haluavat.

"Se on passiasiasta, antakaa passit tänne ja tulkaa kello 10 uudelleen, silloin on virallinen passintarkastus."

Me nostimme kovan melun ja sanoimme, että meidän täytyy juuri nyt päästä matkalle, jos mieli ehtiä Mosuliin yöksi. Passiherra pöydän takana levitti käsiään selittäen, että se on aivan mahdotonta, kun hänellä on niin paljon passeja tarkastettavana ja osoitti pöydällä olevaa passiläjää, jossa oli kuusi passia. Hän puhui yhteen mittaan ainakin kymmenen minuuttia, jolla aikaa olisi hyvin kerinnyt tarkastaa meidän passimme. Varmemmaksi vakuudeksi johti hän meidät vielä oven ulkopuolelle, jossa haalistuneesta lapusta luki meille, että passintarkastus on klo 10 ja 5 ja se maksaa kaksi Syrian puntaa. Minä sanoin, että sitä maksua en rupea ollenkaan maksamaan, koska sitä ei Aleppossakaan vaadittu ja olen jo kerran viisumista maksanut, mutta hän väitti, että niin on määrätty.

Menimme takaisin hotelliin, sillä päivä oli kuuma, ja navakka tuuli ajoi erämaasta pilvenään pölyä pitkin tunkkaisia katuja. Kului tuskin puolisen tuntia, kun poliisilaitokselta jo lähettivät sanan, että saamme mennä noutamaan passimme. Tällä kertaa meidät johdettiin kaikkein korkeimman herran puheille, — se äskeinenkin seisoi asennossa hänen edessään — ja saimme tehdä tiliä matkastamme. Kun kävi selville, että minä puhun saksaa, innostui hän kovin, sillä hän kertoi olleensa Rheinin maakunnissa seitsemän vuotta ja vasta viime vuonna saapuneensa tänne erämaahan. Nyt kävi passintarkastus nopeasti, ja kun kysyin häneltä siitä maksuasiasta, sanoi hän, ettei tule kysymykseenkään.

Tavarat oli kauniisti sidottu auton kupeelle ja hyvillä mielin nousin vaunuun, kun taas pääsi matkalle. Ajoimme pari kadunnurkkausta, sitten seisoi poliisi vastassa ja vaati passeja. No mitä h—ä tämä tällainen passintarkastus on, kun ei pääse sataa metriä ilman, että jo taas kysytään? tiukkasimme ohjaajalta.

"Tulliin", vastasi ohjaaja ja ajoi edelleen. Sinne jäivät passimme poliisille, mutta ohjaaja sanoi, että ne viedään sillalle siksi, kun me olemme tullista selvät.

Kaupungin eteläpuolisessa päässä, akkunattomassa makasiinissa sijaitsi tulli. Kauniisti köytetty kuormamme purettiin kadulle, tavarat kannettiin pihalle ja tarkastettiin, sitten saimme taas lähteä.

Eufrat on Dersorin kohdalla kaksihaarainen. Kapeamman yli — joka juoksee kaupungin läpi — johtaa silta, leveämmän, päävirran yli, joka rajoittuu erämaahan — kuljetaan lautoilla ja veneillä. Siltakin näytti olevan tekeillä.

Kapeamman virran sillalla seisoi kaksi poliisia vaatien passeja nähdäkseen. Tämä oli siis neljäs kerta samassa kaupungissa yhden vuorokauden aikana ja kolmas kerta samana aamuna. — Meillä ei kuitenkaan tällä kertaa ollut passeja, kun poliisi oli ne ottanut, vaan sanoimme niiden tulevan jälestä ja pääsimme sillä.

Eufratin pääjuoksu on tällä kohtaa aika leveä, arviolta 300 metriä — katsoen siihen, että olemme vasta alkupäässä. Virran rannalla oli ennen meitä jo neljä autoa sekä paljon kansaa, jalkamiehiä. Kaikki näyttivät keskustelevan jostain tärkeästä asiasta ja osoittelivat virran toiselle puolen. Hetkisen kuluttua sain selville, että aavikolla on myrsky, hietamyrsky, ja kysymys oli siitä, lähteäkö vaiko ei. Ja tosiaan näkyi maisema virran toisella puolen olevan valkoisena pölypilvenä.

Kolme autoista pyörsi takaisin kaupunkiin, ja ainoastaan yksi jäi seuraksemme, sillä olimme päättäneet joka tapauksessa lähteä. Passejamme ei vain kuulunut kaupungista, joten ohjaaja lähti takaisin niitä hakemaan. Hän viipyi runsaan puolen tuntia ja palattuaan kertoi poliisin unohtaneen ne jonnekin pöydälle, josta sitten löytyivät. Rantaan rakennetussa risuhökkelissä ne sitten tarkastettiin viidennen kerran, ja niin olimme otolliset jättämään Dersorin. Lautta, jolle autot ajettiin, oli rakennettu kolmen veneen varaan ja näytti hutelolta, mutta hyvin tuntui kestävän kahden auton painon, ja lauttamiehet olivat tottuneita hommassaan. Kovaa melua he kyllä pitivät, mutta kiltisti lautta totteli heidän airojaan, vaikka tuuli ja laineet sitä kiskoivat omille teilleen.

Virran toisella rannalla oli määrättömästi lampaita, ja yhä uusia laumoja saapui aavikolta myrskyä pakoon. Me laitoimme kuormamme uudelleen, — ei niinkuin syrialainen poliisi oli määrännyt — ja silläaikaa toinen auto hävisi hiekkapilveen, emmekä sitä sen koommin nähneet.

Aavikko edessämme oli tasainen kuin pöytä niin pitkälle kuin näki, ja tienjälki veti suoraan itään. Vinha tuuli puhalsi, eikä meillä ollut sivusuojuksia, joten se pääsi vapaasti meitä peittoinaan. Se nosti maasta suuria hiekkajyväsiä kuin herneitä ja nakkeli niitä vasten kasvojamme, niin että naama alkoi punottaa kuin tomaatti. Alkumatkasta peitti maata vielä jonkinlainen kasvullisuus, joka sitoi hiekan, mutta puolen tunnin ajon jälkeen ei nähnyt kuin siellä täällä kituvan vihreän kanervantapaisen typpyrän, hiekka oli löysempää, ja tuuli nosti sitä pilvinä ilmaan.

Mitä pitemmälle päästiin, sitä sakeammaksi muuttui sää, ja tunnin kuluttua ei nähnyt enää paria metriä pitemmälle eteensä — eikä aika ajoin sitäkään. Tämän tästä oli pakko pysähdellä ja tarkastaa, olimmeko ollenkaan tiellä, sillä ainoana tienmerkkinä oli kaksi kiiltäväksi painunutta pyöränjälkeä, muuten oli kaikkialla yhtä sileätä. Ja niinpä kävi, että hetken kuluttua ohjaaja sanoi, ettei tiedä kummallako puolen tietä ollaan. Olisi ollut viisainta nousta autosta ja mennä jalkaisin kummallekin puolen tutkimaan, mutta me ajoimme viistoon ensin yhtäännepäin, sitten taas toisaannepäin, kunnes emme tienneet suunnasta enää mitään. Tuulensuuntaa ohjeenamme pitäen ajoimme nyt täydellä vauhdilla toivossa, että osuisimme keitaalle, ensimmäiselle poliisiasemalle aavikolla, jonne matka laskettiin kahden tunnin ajoksi. Siitä oli taas kahden tunnin ajo seuraavalle vesipaikalle, Eufrat-joen lisähaaralle ja samalla myös viimeiselle syrialaiselle poliisi- ja tulliasemalle.

Kaikilla toisilla oli kunnolliset sivusuojukilla varustetut silmälasit, minulla vain tavalliset tummat lasit ilman sivusuojia. Vastatuulessa ne kyllä melkolailla suojelivat silmiä hiekalta, mutta kun meillä oli koko ajan sivutuuli, toimivat ne vain pölynimijöinä, ja vähän väliä sain silmistäni karistella teelusikallisen hiekkaa. Koetin istua päin tuuleenkin, mutta ei sekään auttanut, sillä miltei säännöllisesti joka viiden minuutin kuluttua jouduimme tuulispäähän, jossa kiehui kuin kattilassa tupruttaen joka puolelta.

Puolen tuntia olimme jo ajaneet, mutta keidasta emme löytäneet. Kun kolme tuntia oli kulunut umpeen, tiesimme varmasti ajaneemme ohi. Seuraavalle vesipaikalle kyllä löytäisimme, se kun oli joki, jonka yli meidän matkamme piti, mutta toinen asia oli, pääsisimmekö sinne. Jäähdyttäjä nieli nimittäin mahdottomasti vettä, sitä piti täytellä joka puolen tunnin kuluttua, ja lähtiessä olimme leileihin ottaneet vain runsaan kahden tunnin annoksen — eikä niihin enempää mahtunutkaan.

Jo tunti sitten oli ohjaaja kaatanut jäähdyttäjään viimeisen pisaran leilistä, ja sen varassa nyt kuljimme. Ohjaaja otti koneestaan irti minkä sai, ja mittari näytti 75 km. — Aina tuulispään jälkeen tuli vähän tyvenempi, niin että saattoi nähdä kilometrinkin ympärilleen, mutta yhtä tasaista ja autiota oli joka puolella. Hetken kuluttua taas pölypilvet pimittivät näköalan, ja rusahtaen murskasi auto eteensattuneen kamelinluurangon, jotta kalvenneet luut sinkoilivat pitkälle.