Part 2

Tanssi taukosi ja rouva tuli luokseni kysyen, mitä aion tilata tytöille — tanssijoille näet. Sanoin, että juokoot minun puolestani vaikka olutta, mutta ma lähdemme nyt pois. Olimme nimittäin luulleet saavamme jonkunlaisia esityksiä lavalta tai muuten matkan päästä, mutta tämä olikin tarkoitettu perheen juhlaksi, johonka emme olleet valmistautuneet. Siksi emme jääneetkään odottamaan seuraavaa numeroa, vaan poistuimme, joskin äkillinen poistumisemme aiheutti jonkunlaista pettymystä esiintyjissä.

Kadulle tultuamme naisseuramme antoi meille: moitelauseita tämän edesottamisen johdosta, vaikka itse asiassa olimme vallan syyttömiä. Ja lopulta; hekin sentään sanoivat, että "olihan se hauska nähdä tuollainenkin paikka."

Luulen muuten, että näin keväällä ei Ladies Clubissa ollut paljonkaan kävijöitä, koskapa heillä oli "syöttejä ulkona". Seinen sillalla tuli eräänä iltapäivänä luokseni hyvin puettu herrasmies ja kysyi missä on Luxemburgin puisto. Sanoin sen olevan aivan lähellä ja käskin seurata mukanani, koska menisin siitä ohi. Hetken kuluttua kysyi hän, saisiko tarjota minulle lasin olutta. Saihan sitä tarjota, ja niin poikkesimme lähimpään ravintolaan. Esitettyään itsensä sweitsiläiseksi liikemieheksi alkoi hän udella minulta, tunsinko Pariisin huvittelupaikkoja. Selitin olevani vallan vasta-alkaja niiden tuntemisessa, ja silloin hän ehdotti, että menisimme erääseen hyvin hauskaan paikkaan, jonka hän tunsi. Arvasin heti, millä asioilla mies kulki — tunsi Pariisin huvittelupaikat mutta ei tiennyt, missä Luxemburgin puisto oli, jonne hänellä ei näyttänyt enää kiirettä olevankaan. Päätin kuitenkin seurata mukana nähdäkseni, minkälaisen paikan hän keksisi. En tarkastellut katuja enkä kulmia, joissa kiertelimme, kunnes havaitsin olevani Ladies Clubin eteisessä, ja lihava rouva tuli juuri vastaamme. Koska tunsin jo tämän paikan ja arvasin, ettei rouva katsonut minua suopein silmin viime käynnin johdosta, käännyin nopeasti portaita pitkin takaisin kadulle. Sweitsiläinen huusi jälkeeni ja emäntä huusi, mutta minä kiirehdin kulkuani, kunnes kadulla tunsin olevani turvassa. — Taisi jäädä sveitsiläiseltäkin tytöt tanssittamatta.

Mutta on Pariisilla tarjottavana sellaisiakin erikoisnumerolta, joita ei missään muualla näe, vaan joita kuka tahansa voi punastumatta katsella. Sellainen paikka on esimerkiksi Folies Bergère. Se on cabaretti ja se on varietee, kuinka sitä nyt kukin nimittää, mutta sellainenkin esitys kuin paraikaa ohjelmaan kuuluva perhostanssi, oli niin loisteliaan värikäs ja mikseipäs myös taiteellinen, että siitä olisivat lapset vallan haltioissaan. Voisihan joku kenties kuvia katsellessaan huomauttaa, että esiintyjät olivat liian kevyesti puettuja, mutta siihen seikkaan ei siellä kiinnitä kukaan huomiota, muussa esiintymisessä on niin paljon katseltavaa, — ja sitä paitsi siihen tottuu.

Luettelossamme oli sitten sen niminen paikka kuin Grand Guignol. Se on teatteri ja omistajaksi sekä ylläpitäjäksi mainitsi Pariisinopas jonkunlaisen sadistiseuran. Heillehän eivät tavalliset draamat riitä tunteiden kiihoittajiksi, vaan esityksissä täytyi olla jotakin eläimellistä ja raakaa — kuten elokuvayleisökin on jo alkanut vaatia.

Grand Guignolissa kulkee muuten esitys tavallisen teatterikappaleen puitteissa jatkuvasti kehittäen tunteiden ristiriitoja loppukohtausta varten, joka on sitten kaiken kruunu. Varsin suosituksi oli tullut hiljattain esitetty kappale, jonka loppukohtauksessa toinen päähenkilöistä kimmastui niin perinpohjin, että kaivoi vastapelaajaltaan silmän päästä. Katsomo oli ollut vallan hurmioissaan, ja monet tulivat useampaan kertaan vain viimeiseni näytöksen ajaksi saadakseen yhä uudelleen nähdä, sen silmänkaivamisen.

Ostimme siis liput Grand Guignoliin ja katselimme jännityksellä näytelmää. Kieltä taitamattomana en siitä käsittänyt kuin osan, toiset selittivät sen pääkohdissaan. Eikä sisältö kaikkein tärkein ollutkaan, vaan loppukohtaus.

Juoni oli muuten se, että nuori mies surmaa jonkun, muistaakseni morsiamensa, asia tulee ilmi, ja nuorukaista säästääkseen ottaa vanha isä syyn niskoilleen, ja hänet sitten kait hirtettiin. — Kaikki nämä tappoasiat tapahtuvat kulissien takana, eikä katsojaa vaivata ollenkaan tällaisilla tavallisilla filmivedoilla, vaan hän saa vuoropuheista ja miineistä selvän tapahtumista. Ja täytyy sanoa, että esittäjät veivät osansa kunnialla läpi, näytteleminen oli aivan ensiluokkaista. — Nyt tulee syylliselle nuorukaiselle katumus ja kovat tunnonvaivat, ja hän päättää lopettaa itsensä. (Siitä kehittyy nyt loppukohtaus.) Mutta kuinka hän tämän itsemurhan tekee? Ampuuko hän itsensä vai ottaako hän ehkä myrkkyä? Ei sinnepäinkään, sehän olisi liian jokapäiväistä ja inhimillistä. On keksittävä jotain repäisevämpää, julmempaa. Hän etsii sudenraudat, asettaa ne vireeseen näyttämön pitkälle pöydälle. Sitten käy hän pöydälle seljälleen, niin että pää tulee sudenrautojen kohdalle, ja takaraivollaan virityslevyä painaen laukaisee raudat, jotta kaula jää sankojen likistykseen. Juuri tällä momentilla esirippu laskee, sillä se on näytöksen huippukohta, jota kaikki ovat odottaneet. Yleisö on valloitettu, se taputtaa käsiään, huutaa ja jää odottamaan paikoilleen, kunnes sankari ilmestyy esiripun takaa ottamaan suosionosoitukset vastaan. — Äitelää, naurettavaa, sirkustemppuja, sairaan mielikuvituksen keksintöä.

NYKYAIKAISIA MUKAVUUKSIA.

Muistan kerran jonkun häveliäisluontoisen henkilön julkisen sanan kautta moittineen sitä seikkaa, että Valtioneuvoston pihalle rakennettuun peltiseen laitokseen on sisäänkäynti tehty avoimen pihan eikä seinänpuolelta. Asiahan oli mainitsemisen arvoinen, sillä jos kerran tekee piilopaikan, niin tekee sen sitten mahdollisimman piiloon. Mutta rakennusmestari oli nähtävästi ottanut oppia muualta maailmasta ja arvellut, että mukavuuslaitoksessa täytyy olla selvä sisään- ja uloskäynti.

Tämä juttu tuli mieleeni katsellessani Pariisissa vastaavanlaatuisia paikkoja. Siellä ei oltu pantu niin paljon painoa siihen, että pääsisi erikoisemmin piiloon, pääasia oli se, että sai mukavasti asiansa toimitetuksi. Rakennustavaltaan niitä oli kahdenlaisia, toisia jotka muistuttivat meikäläisiä puhelinkioskeja, tosin suurempia, ja joissa alaosa oli ilman seiniä, toisia taas, joissa seinä ulottui maasta miehen vyötäisten kohdalle, mutta seinättömästä yläosasta saattoi vapaasti katsella katuliikennettä. Eivätkä ne olleetkaan mitään nurkka-paikkoja Montparnassella oli rautatieasemaa vastapäätä katukäytävälle pystytetty yksi sellainen, ja siinä se seisoi kenenkään mieltä pahoittamatta toisten — tupakka- virvoitusjuoma- y.m. kioskien rinnalla. Marseillelaiset eivät katsoneet tarpeelliseksi nähdä senkään vertaa vaivaa tuollaisen pikkuasian takia. Rautatieaseman komean portaiston muurinsyrjään oli asetettu korokkeita ja niitten päivänpuoleiselle sivulle hiukan kaareva levy, joka muuten oli vallan tarpeeton siinä ja käsittääkseni toimikin vain kylttinä.

Saavuttaessa itäiseen Eurooppaan, muuttuvat mukavuudetkin yksinkertaisemmiksi. Turkkilaisten ja kreikkalaisten hotellien ilmoituksista päättäen — niissä kun luvataan kaikki komfortit — luulisi ensityökseen saavansa kunnollisen kylvyn. Kysyt kylpyhuonetta, mutta kysymystäsi ei ymmärretä. Selität, että pesua pitäisi, pesemistä matkan jälkeen.

Ahaa, jopas läksi järki luistamaan! "Voilà mösiöö, kyllä on, tännepäin vain!" Sinut johdetaan pieneen pimeään putkaan, ja vasta hetken kuluttua äkkäät laitoksen tarkoituksen, ellet sitä jo heti ole nenälläsi huomannut. Mutta Konstantinoopolissa tuoksuu koko hotellin käytävä samanlaiselle, ettei aina oikein tiedä, missä vaeltaa. Kun silmäsi tottuvat pimeään, näet, että lattiaan on porattu noin nyrkinmentävä reikä. Reiän kummallakin puolen hiukan etuviistoon näet myös kaksi sementtistä, suurehkon saappaanpohjan kokoista jalansijaista, — kantapää reikää kohti — jotka ikäänkuin kutsuvat sinua astumaan niille. Senjälkeen saavat omat mielihalusi määrätä, kuinka olet ja elät.

Turkkilainen on tarkka paperille, kun heillä ei ole paperipuita, ja turhaan katselin itselleni jotain luettavaa. Aikani kuluksi lueskelin taskustani käteensattuneita vanhoja kirjeitä. Lähemmin tarkastellessani tätä putkaani huomasin toisen kantapääni kohdalla seinässä noin korttelin korkeudella permannosta vesihanan, joka sitä koetellessani toimi moitteettomasti. Alussa luulin sitä rakennusteknilliseksi virheeksi, mutta myöhemmin kuulin selityksen. Siinähän näet kädenulottuvilla — oleskellessasi niillä saappaankuvaisilla — oli pesulaitos, huuhtelulaitos, joka teki enemmät pesemiset kuten myös lektyyrin tarpeettomaksi. Eikä sitä turkkilainen jätä koskaan käyttämättä. En aluksi tätä oikein uskonut, ennenkuin "oikea" turkkilainen sen minulle vakuutti.

Hän sanoi, että siihen on omat pätevät perinnäissyynsäkin ja kysyi, olenko huomannut rahvaanmiesten housuja, kuinka ne riippuvat polviniveliin saakka. Lähemmin tarkasteltuani sivuuttamiamme henkilöitä — kuljimme paraikaa sillalla — huomasin tosiaan, etteivät ne roiku kuten pohjolan jätkän housut roikkuvat, vaan että housujen takalistoon oli ommeltu lisuke, noin arviolta kahdesta viiteen kiloon vetävä pussi. Näin säästyi päivänmittaan kuluttamasta kiireellistä työaikaa turhanpäiväisyyksiin, ja kun illalla tuli kotiin, saattoi helposti putkalaitteessa hurauttaa kerralla sen päivän saavutukset, mutta silloin oli myös se vesikraana siinä kantapään vieressä varsin tarpeellinen.

Kreikkalaisilla taas ei näitä huuhtelulaitoksia ollut ainakaan niissä paikoin, joissa kävin, vaan hei ovat omaksuneet melkoisessa määrässä toisten eurooppalaisten tapoja.

Yllämainitussa ja välttämättömässä paikassa oli siellä jalansijaisten kummallakin puolen käden ulottuvilla paperikori, ja niissä sanomalehden kappaleita, vasemmanpuoleisessa sileitä, oikeanpuoleisessa rypistettyjä. Matkustaja sai nyt mielensä mukaan siirrellä paperipalasia toisesta korista toiseen, mutta piti varoa, että siirsi ainoastaan sileitä rypistettyjen koriin eikä päinvastoin. Illalla se rypistettyjen kori sitten olikin tavallisesti aivan täynnä.

Koko muhamettilainen maailma Aasiassa on muuten omaksunut turkkilaisen systeemin, mutta kun heillä ei ole vesijohtoja kuin poikkeustapauksessa, ovat he ottaneet käytäntöön kannut. Ne ovat kuin meillä puutarhakannut, pitkätorvisia, tosin ilman vedenhajoittajasuppiloa, ja ne ajavat aivan saman asian kuin vesijohto. Rautateille ei näitä, kannuja ole pistoovattu, jonkatakia oikeauskoinen arabialainen kuljettaa matkustaessaan mukanaan tällaisen kannun. Hätätilassa se voi palvella juomavesiastianakin, mutta tavallisesti on jokaisella juomavettä varten savipullo. Myöskään ei oikeauskoinen muhamettilainen mielellään mene heilahtelevan rautatievaunun yksityisosastoon, vaan odottaa siksi, kunnes juna pysähtyy, jolloin hän poistuu vapaaseen ja rauhalliseen luontoon ja kääntää kasvonsa Mekkaan päin.

Ravintolavaunussa oli päivällisaika ja tarjottiin juuri riissiä öljyssä paistettujen lihapalasien kera, kun juna pysähtyi pienelle asemalle aavikolla. Silmänkantamiin ei ollut puuta, ei pensasta, ääretön lakeus vain kaikkialla. Oikeauskoinen arabialainen katsoi ajan rukoilemiselle otolliseksi, otti mattonsa, etsi soveliaan paikan jonkun matkaa ravintolavaunusta, ja alkoi pyhän toimituksen. Joka toinen oikeauskoinen arveli myös hetken lyöneen erästä toista toimitusta varten, jonkavuoksi otti vesikannunsa ja käveli myös ravintolavaunun edustalle, asetti kannun maahan ja kyykistyi siihen toisen uskonveljen viereen. Ravintolavaunussa istui amerikalaisia ja englantilaisia turisteja nauttimassa päivällistään, mutta syönti jäi kesken, sillä kaikki olivat kiinnostuneita näkemään sitä lopputoimitusta. Se jäi meiltä kuitenkin näkemättä, sillä juna läksi liikkeelle ja lisäksi viheltämättä, kuten se tekee aina Bagdadin radalla. Rukoileva muhamettilainen ensimmäisenä äkkäsi junan olevan liikkeessä, tempasi mattonsa ja alkoi juosta jälestä. Sitten vasta se kyykistelevä huomasi katsoa taakseen, ponnahti pystyyn kuin vietereillä, sieppasi kannunsa kaulasta ja läksi otattamaan junan jälestä. Ei hän kerinnyt järjestelemään vaatteitaankaan, joten tämän tästä oli vähällä kompastua pukunsa laskoksiin, mutta kiirettä täytyi pitää. Mies oli jo melko ijällisen näköinen, mutta nopeasti hän liikutteli jalkojaan ja pääsikin lopullisesti vaunuunsa. Hauskan hetken hän kuitenkin oli valmistanut toisille helteen uuvuttamille matkustajille, sillä koko juna ulvoi naurussaan.

MARSEILLESSA.

Tavallisesti suunnitellaan matkat siten, että päivät vietetään kaupunkipaikoissa ja öisin matkustetaan. Tätä emme kuitenkaan tahtoneet tehdä, sillä rautatie Pariisi-Lyon-Marseilles kulkee miltei pitkin vanhaa ja historiallista, niin usein romaaneissa kuvattua postitietä, että sen kannattaa päivälläkin matkustaa. Eikä suinkaan mene aika hukkaan siltä, joka tämän matkan päivänaikaan tekee, niin paljon katselemista on tien varrella. Tällä reitillä näkee Ranskan keskuksen, maan luonteen ja sen pääasiallisimmat elinkeinot. Sen nähtyään vasta käsittää, miksi meillä kieltolakimaana on ollut pakko solmia erikoislaatuinen kauppasopimus Ranskan kanssa. Ei Ranskalla ole metsiä eikä voita, mitä myydä ulkomaille, mutta sillä on viinamäkiä. Näkeehän siellä tosin kauniita pyökki- ja tammilehtoja, mutta valtaisimman osan ratavarsimaisemista täyttävät hyvinhoidetut viinitarhat. Kun ensin on päiväkauden vaununakkunasta katsellut Saksassa Lüneburgin nummen surullisen yksitoikkoisia maisemia, nauttii sitä enemmän tästä Etelä-Ranskan vaihtelevasta luonnosta. Jos vielä näkisi järvenselän jossain siintävän taikka solakkavartisen männikön peittävän vuorien rinteitä, olisi kuva meikäläiselle yhä mieluisampi. Mutta niitä ei ole Ranskanmaalle — nimittäin tälle reitille — luotu. Rhône on kaunis kyllä lehtorantoineen, mutta sen vesi on vaaleansavista. Vuorenrinteet ovat kuin viheriäistä mattoa, mutta siellä kasvaa vain Pinus montana, vuorimänty, joka ei jaksa päätään kohottaa korkeammalle kuin meillä isokasvuiset katajat.

Ennenkuin päästään Marseilleen, peittää jo pimeys näköalat, ja silloin joutaa seurustelemaan kanssamatkustajiensakin parissa. Se ei ole läheskään niin vaikeaa kuin pohjoismaissa, sillä ihmiset ovat täällä miltei yhtä avomielisiä kuin minä.

Samassa vaunuosastossamme matkustaa unkarilainen tilanomistaja vaimonsa ja äitinsä kanssa! He ovat erinomaisen herttaista väkeä, ja vanharouva rakastui heti minun vaimooni. Minä taas rakastuin siihen nuorempaan rouvaan, ja nyt meillä riitti puhumista koko illaksi. Luulen, että he olivat varsin varakkaita, sillä tilanomistaja ei puheistaan päättäen ollut tehnyt eläissään mitään muuta kuin matkustanut kaikki maailman kolkat — paitsi tietysti sota-aikana, jolloin hän oli upseerina palvellut ratsuväessä. Hän tunsi kaikki maailmankolkat ja ulkomuististaan pyytäessäni suositteli hotelleja ja ihmisiä missä vain. Kysyin, minne he olivat matkalla, ja hän sanoi, että vanha äitinsä oli halunnut nähdä Marseillea, jonka vuoksi olivat kaikin lähteneet "pienelle" matkalle.

Marseille on muuten kaupunki, johon meriasioihin innostuneen kannattaa tutustua, sillä siellä on Ranskan etelämaakaupan keskus. Satamalaitteet ovat suuret ja ensiluokkaiset, niin että autokin, joka vei meidät vain kolmannen osan laiturin pituudesta, jonne uteliaisuudesta läksimme katselemaan, vaati melkoisen lisämaksun päästäkseen takaisin kaupunkiin, Kyllähän sen lisämaksun olisin muuten maksanutkin, mutta kun senpuolen autoilla on niin mahdottoman ruma ääni, kieltäydyin.

Minun mielestäni autolle kuuluu komia bassoääni tai ainakin barytooni, se vastaa niin hyvin auton olemusta. Mutta jo Pariisissa olin harmikseni saanut kuulla kaikenlaisia kimeitä ulvahduksia, jotka häiritsivät mielestäni katurauhaa. Marseillessa nämä äänet tulivat yhä kimeämmiksi ja Nizzassa ne muuttuivat suorastaan korviavihlovaksi piipitykseksi häiriten yörauhankin. Mutta sitten tulin ajatelleeksi, että ne kenties koettavat täten kunnioittaa kuuluisan tenorin Caruson muistoa, vaikka kylläkin yrityksessään pahasti erehtyivät.

Kun ei tarkoitukseni ole kirjoittaa mitään pätevää maantieteellistä oppikirjaa, vaan ainoastaan näkemyksiäni, en myöskään ryhdy kuvaamaan Marseillen kaupunkia historiallisen pohjan, väkiluvun tai kaupan perusteella. Koko ajan siellä ollessani oli minulla kuitenkin jonkinlainen tuntu, että tämä ei ole enää Ranskanmaata, vaan mieluummin Portugalliaa. Siihen vaikutti tietysti etupäässä läheinen yhteys välimeren eteläpuolisten seutujen kanssa sekä katuelämä yleensä. Väestö monin verroin kirjavampaa kuin Pariisissa, ja huuto sekä melu samoin monta kertaa suurempi.

Pari katukuvaa:

Matkalla asemalta pääkadulle istui katuviereen lyykähtäneenä vanha naisihminen, joka näkyi siinä torkkuvan. Arvelimme häntä joksikin kaupustelijaksi, joka on siihen istunut levähtämään, vaikkakaan emme vielä silloin olleet sellaisiin näkyihin tottuneet. Kun yömyöhäisellä palasimme samaa! tietä takaisin, istui hän siinä samassa asennossa peitettynä, kuten aamullakin. Rääsyläjäksi olisi sitä pimeässä luullut, ellei päivällä olisi nähnyt, että ihminen siinä oli. Seuraavana aamuna, kulkiessamme ohi, istui hän yhä paikallaan, ei jäsentäkään ollut liikauttanut ja yhä edelleen iltamyöhäiseen saakka. Minusta tuntui mahdottomalta, että ihminen voi istua liikahtamatta kuin kuvapatsas kaksi päivää ja yhden yön ja sanoinkin, että kuollut sen täytyi olla. Kun ei kuitenkaan aivan lähellä seisonut poliisi kiinnittänyt pienintäkään huomiota olentoon, en minäkään mennyt häntä ravistelemaan. Tuli kolmas aamu, ja uteliaisuudesta kiiruhdin paikalle katsomaan. Ja siinä hän istui yhä, aivan kuten eilenkin eikä pieninkään liike osoittanut, että siinä oli elävä olio. Parisen tuntia viivyin kaupungilla, mutta kun palasin, oli paikka jo tyhjä. En tiedä sitten, oliko hän ollut elävä vai kuollut, jälkimmäistä otaksumaa pidän todennäköisempänä.

Kananmunakauppias oli järjestänyt asiansa käytännöllisesti. Hän oli ottanut basaariin mukaansa koko kanalan. Siinä ne olivat seinänvierustassa kolmessa kerroksessa, ja joka kanalla oli juuri niin paljon tilaa, että mahtui munansa tipauttamaan. Kotona nähtävästi ei ollut ketään kanojen hoitajaa, ja kun basaarissa piti myydä muutakin pientä ruokatavaraa, niin siinähän se meni kanojen ruokkiminen saman tien ja aina oli tuoreita munia tarjottavana. Kun ostaja tuli, katsottiin joka kanan takalisto ja pienistä luukuista noukittiin munat pois. Samalla näki ostajakin, minkälainen oli munan antaja ja aina tiesi saavansa tuoretta tavaraa.

Tapa, jota meillä ei vielä ole jaksettu ottaa yleiseen käytäntöön, vaan joka on jokaisella marseillelaisella kuin veressä, on se, että hautaussaatolle osoitetaan kunniaa pään paljastamisella. Ajoimme erään hautaussaaton ohi, ja kummallakin katuvierellä paljastui jok'ainoa pää, ja ihmiset pysähtyivät hetkeksi, kunnes ruumisvaunut olivat sivuuttaneet paikan. Myös autonajaja hiljensi vauhtia ja paljasti päänsä. Niin piintynyt tämä tapa on siellä, että kun toisen kerran sivuutimme tyhjät ruumisvaunut, niin autonohjaaja taaskin hiljensi vauhtia ja nosti lakkiaan. Sillä kertaa minä jätin sen tekemättä.

MONTE CARLO.

Kun kerran tulee Rivieralle, niin vaatii käydä Monte Carlossakin maankuuluja pelihuoneita katsomassa, jossa ruletti lakkaamatta pyörii ja raha vaihtaa omistajaa.

Sinne ei kuitenkaan mennä ilman muuta niinkuin johonkin biljardisalonkiin, vaan menijästä otetaan eteishallissa tarkka selko. Passi tarkastetaan, nimet ja asunnot viedään paksuihin kirjoihin ja vasta sitten annetaan lippu kouraan, joka oikeuttaa astumaan pelihuoneisiin, kaikkein pyhimpään.

On paras peliaika, kymmenen korvissa illalla, mutta väkeä vähänlaisesti, — kuitenkin niin paljon, että joka pöytä on käytännössä. Talvisesonki on näet päättynyt eikä kesäsesonki ole vielä alkanut.

Omituisen hiljaista on pelihuoneissa, siellä puhuvat vain rulettipyörä ja pelimarkat, ja ihmiset katselevat jännittyneinä pienen pallon liikkeitä odottaen, mihin se pysähtyy. Pelissä välttämättömät sanat lausutaan hillitysti puoliääneen, eikä muihin puheisiin ole kenelläkään aikaa. Lattian pehmeät matot vaimentavat askeleenkin kaiun, ettei sekään pääse häiritsemään jännittyneitä mieliä.

Keskikohdalla rulettipöytää istuu korkealla tuolilla pelin ylivalvoja, jonka tehtävänä on ainoastaan valvoa, että peli käy sääntöjen mukaan. Itse pelin menon hoitaa kaksi miestä, yksi kummallakin puolen pöytää. He maksavat voitot ja korjaavat tappiot pitkillä haravoilla sekä pyörittävät rulettihyrrää. Pöydän päässä istuu jonkunlainen esipelaaja. Hän on yleisöä varten ja pelaa sellaisten rahoilla, jotka eivät itse hirviä heittää rahojaan vihreälle veralle. Jos häviää, niin sillä hyvä, jos voittaa, on esipelaajalle maksettava prosentti. Varsin paljon häntä näkyivät käyttävän, etenkin naisihmiset, ja useasti hän myös voitti.

Entä pelaajat?— Ne voisi jakaa useampaan eri kategoriaan pelitapansa ja esiintymisensä perusteella. Näemme ensin turistipelaajan, liikkuvimman kaikista, joka kulkee pöydästä toiseen, heittää rahan umpimähkään minne sattuu, tai korkeintaan koettaa käyttää samoja numeroita ja värejä kuin joku vanha ammattipelaaja juuri sillä kertaa sattuu käyttämään, voittaa joskus, mutta pääasiassa häviää. Suurin mahdollinen voitto on 35-kertainen, ja sattuuhan se sokeankin kanan noukkaan jyvä joskus. Muistan kerrankin eräässä pöydässä, kun kaikki pelaajat jo olivat asettaneet panoksensa ja jännittyneinä odottavat hyrrän asettumista. Silloin tulee kuin ammuttu nuori naishenkilö toisesta pöydästä, huutaa "nolla" ja heittää rahansa veralle. Pallo pysähtyy — nollalle, ja nainen korjaa 35-kertaisesti panoksensa. Nämä ovat niitä onnenpotkauksia, joita sattuu vain perin harvoin samalle pelaajalle.

Sitten siellä on pelaajia, jotka luulevat keksineensä systeemin. Heitä on opettelevaisia ja vanhempia, rauhallisia ja hysteerisiä. Luulen, että siellä on sellaisia, jotka ovat ainakin yhden vuosikymmenen viettäneet pelisaleissa. Kalpeita, miltei luurangoiksi laihtuneita, harmaatukkaisia naisia, jotka kiiluvin silmin seuraavat pallon liikkeitä ja vapisevilla sormillaan, jotka ovat kuin haikaran varpaat, siirtelevät pelimarkkoja pöydällä. He eivät näe eivätkä kuule mitään, mitä ympärillään tapahtuu, koko heidän huomionsa on kiinnitettynä yksinomaan pieneen valkoiseen palloon ja ruudulliseen verkaan.

Oikeat systeemipelaajat pitävät tarkkaa kirjaa pelin menosta. Jokaisen heiton tuloksen he merkitsevät muistiin, niin numeron kuin värin. Moni on systeemillä pelannut ja hävinnyt omaisuutensa, mutta paljon kuuluu olevan sellaisia, jotka elävät yksinomaan systeemillä.

Istuin tällaisen pelaajan vieressä ja katselin hänen pelitapaansa. Edessään oli muistikirja, joka oli täynnä numeroita kuin logaritmitaulu. Sitä hän tarkasteli, vain sivusilmin seurasi palloa, mutta ei pelannut. Näytti siltä kuin ei peli olisi liikuttanut häntä ollenkaan.

Sitten yhtäkkiä hän heitti jollekin ruudulle 500 frangia ja voitti samanverran takaisin. Jätti molemmat viisisataset paikoilleen ja voitti uudelleen, teki sen vielä kerran ja taas voitti. Nyt keräsi hän rahat eteensä ja alkoi tutkistella muistikirjaansa ja tehdä sinne merkintöjä eikä pitkään aikaan pelannut ollenkaan. Sitten tuli taas "tuuri" ja hän voitti, mutta minä pidin varani, heittelin rahojani samoihin ruutuihin kuin hänkin ja voitin. Muutaman kerran se onnistui, mutta sitten hän hävisi ja samoin minä, kunnes hän lopetti ja siirtyi toiseen pöytään.

On olemassa systeemi, jolla voittaa varmasti, mutta pienillä summilla pelaten saa istua siellä monta iltaa, ennenkuin voitot miltään tuntuvat ja suuremmilla panoksilla pelaten, jolloin voittokin nopeammin kasvaa, tarvitsee olla melkoinen pääoma eli vararahasto pelissä käytettäväksi. Jos nimittäin pelaa yksinomaan joko mustaa tai punaista, taikka sitten paria tai paritonta ja joka kerralla hävitessään panee häviämänsä summan kaksinkertaisena peliin ja voittaessaan alkaa aina alusta eli pienimmästä panoksesta, ei häviämisen mahdollisuutta ole olemassa. Tiedän sellaisia, jotka tätä systeemiä käyttäen ovat pelihuoneesta lähteneet melko paksulla lompakolla.

Mutta ikävän vaikutuksen teki se, että pelin hoitajat ja muut talon puolesta siellä istujat harjoittivat pelissä suoranaista petosta. Kolme kertaa näin yhtenä iltana tehtävän sellaista, josta reilummissa oloissa olisi vedetty puukko pöytään.

Minua vastapäätä pöydän toisella puolen istui eräs rouva, joka pelasi sarjoilla. Kyseessä olevana kertana muistan hyvin, mihin hän pani rahansa, koska itse heitin 10 frangia vastakkaiselle puolelle. Minä hävisin, hän voitti panoksensa viisikertaisena, ja pelinohjaaja työnsi hänelle rahat. Mutta esipelaaja pöydän päässä veti haravallaan rahat takaisin väittäen, että ne kuuluivat eräälle toiselle naisihmiselle, joka seisoi hänen takanaan. Pelinohjaaja kyllä tiesi, kenen rahoja ne olivat, mutta myötätunnosta esipelaajaa kohtaan ei puhunut sanaakaan, ja meidän toisten vakuuttelut eivät auttaneet mitään. Vetosimme pelinvalvojaan, mutta hyrrä oli jo uudelleen pyörimässä eikä hänellä ollut aikaa kuunnella, ja silleen asia jäi.

Hetkistä myöhemmin sattui erään nuorukaisen panos voittamaan. Hän keskusteli juuri jonkun toverinsa kanssa eikä huomannut voittoaan. Tämän äkkäsi pelin ohjaaja ja haravoi nopeasti voiton pelin kassaan. Joku huomautti tästä nuorukaiselle, joka tuli vaatimaan voittoaan pelin ohjaajalta. Tämä koetti ensin väittää vastaan, mutta silloin me nostimme äläkän, ja mies sai rahansa.

Eräässä pöydässä pelasi muuan systeemillä suurilla panoksilla mustaa väriä. Usean kerran peräkkäin oli tullut punainen, ja hän oli joka kerta kaksintanut panoksensa, joten häviönsä oli jo varsin huomattavissa tuhansissa. Jos nyt olisi tullut musta väri, olisi hän saanut kaikki häviönsä takaisin eli alkuperäisen panoksen 100 frangia voittoa. Mutta sitä pelinhoitaja pelkäsi ja sulki pöydän sanoen, että on liian vähän pelaajia ja kehoitti menemään toisiin pöytiin. Tämän hän teki vasten kaikkia pelin sääntöjä, sillä ainoastaan silloin on pelinhoitajalla oikeus sulkea pöytä, kun joku "räjäyttää" pankin s.o. vie kassan tyhjäksi, taikka sitten jos muuten lopettaa, niin on edeltäkäsin ilmoitettava, että sillä ja sillä kellonlyönnillä pöytä suljetaan.

Tällaiset seikat tekivät vastenmielisen vaikutuksen katselijaankin eivätkä ole kunniaksi pelihuoneelle, joka kehuu pelitapojaan rehellisiksi.

Jos ken sinne joutuu ja innostuu pelaamaan, niin pitäköön sormensa valmiina korjaamaan mahdolliset voitot, sillä niitä ei tuoda käteen ja siellä on monta ottajaa.

TEEMME ALPPIMATKAN.

Hyvin moni matkustaa Nizzaan ihailemaan Välimeren sineä — joka sivumennen sanoen ei ainakaan vielä huhtikuun lopulla ollut niin sininen kuin miksi sitä sanotaan — ja mieli tekisi nähdä samalla vähän laajemmaltikin ympärilleen, kun kerran niin pitkälle on tullut. Tekisi mieli kiipeillä alpeilla ja katsella laajoja näköaloja, mutta Riviera on houkutteleva ja alppien kiipeileminen työlästä eikä lopulta ole enää aikaa enempää kuin tilaisuuttakaan alppiurheiluun.

Niin kävi meillekin, että olisimme saaneet katsella alppeja niiden alimmalta räystäältä, elleivät nizzalaiset, turistien tavat tuntien, olisi asioita jo ajoissa järjestäneet. Kun hotellissa pahoittelimme, että nyt ne jäävät alpit näkemättä, oli heillä heti ehdotus valmiina. "Eipä ollenkaan", sanoivat he, "jos haluatte, pääsette sinne autolla (en muista enää, kuinka monen tuhannen metrin korkeuteen). Matka kestää päivän ja maksaa vain 20 frangia hengeltä."

Heti suostuimme, matka päätettiin, ja auton piti aamulla olla määrätyllä kellonlyönnillä hotellimme edustalla. Niin tapahtuikin, mutta minua vielä puuttui, sillä olin lähtenyt tupakan ostoon, ja sillä saa olla tarkka vainu, joka Nizzassa äkkiä löytää tupakkakaupan; siellä saa elää alituisessa tupakannälässä. Mukaan kuitenkin kerkisin ja läksimme nousemaan.

Vaunu oli hienointa laatua omnibusmallia, voimakaskoneinen, sillä pienillä hevosvoimilla ei niitä mäkiä noustakaan. Tie oli vartavasten laitettu tällaisia turistimatkoja varten. Se kulki seudun ihanuuksia ja näköaloja näytellen, kiemurteli kuin lampaansuoli tuhansissa mutkissa rinteeltä toiselle yhä vain nousten kohti korkeuksia.

Saavuimme eräälle penkereelle, josta oli julkinen näköala yli kuljetun taipaleen kauas Välimerelle, ja matkustajien sallittiin nousta jaloittelemaan.

Siellä oli jo turisteja odoteltu, sillä kaikenlaisia virvokkeita oli saatavana pienessä paviljongissa, samoinkuin seudulle ominaisia pikku muistoesineitä.

Virvokkeet tekivät kauppansa, muistoesineet eivät, hetkinen katseltiin maisemia, mutta kaikkien mieli paloi ylöspäin ja niin lähdettiin taas nousemaan.

Olin pitkän matkaa katsellut vuoriperää, johon tie oli uurrettu, se kun näytti aivan lahonneelta ja palaneelta. Arvelin ilmiön johtuvan jonkunlaisesta maan tuliperäisyydestä, sillä nämä etelänpuoliset syrjänteethän ovat kuuleman mukaan tuliperäisyydelle alttiita, ylempänä varmasti tapaisin oikeata kovaakin kiveä. Mutta virsta vieri, tie kohosi eikä kiven laatu muuttunut sen kummemmaksi, yhtä vaaleanlahoa näyttivät alpit olevan läpeensä. — Koulupoikana olin aina ihmetellyt, kuinka Hannibal ryhtyi niin suurisuuntaiseen työhön, että polttamalla rupesi raivaamaan tietä sotajoukolleen alppien yli, sillä arvasin sen olevan äärettömän hidasta hommaa. Nyt vasta, nähtyäni alpit, käsitin tämän työn mahdollisuuden, sillä hätäkös tuollaiseen, valmiiksi lahoon pintaan on tietä raivata, sehän sortuilee jo itsekseenkin. Ei vainkaan suomalaisen kallion kylkeen noin vain tietä polteta yhtä ylikävelyä varten. Vaatii olla eri vetimet, ennenkuin suomalainen graniitti palasen syrjästään luovuttaa.

Mutta kenties en ole asiaa käsittänyt sen taiteelliselta kannalta, joka ehkä vaatii, että alppien tulee olla vanhannäköisiä. Näissä etelämaissahan kaikki on sitä arvokkaampaa, mitä sortuneempaa se on, koska se silloin on antiikkista, ja laho vuoren kylki on silloin myös antiikkista.

Saavutimme sitten kohdan, jossa ohjaaja sanoi, että tämän korkeammalle ei enää päästä, kun ei ole tietä, ja herrasväki voisi vaikka syödä päivällisen tässä alppihotellissa, sillä vasta kolmen tunnin kuluttua lähdemme alaspäin. Emme olleet vielä varsin korkealla — palmujakin kasvoi siellä — ja tästähän vasta ne kiivettävät alpit alkoivatkin, mutta joka tapauksessa oli paikka jonkinlainen kukkula, joka antoi kaikkiin suuntiin ja näytti meille alppien ihanuudet. Täältä katsoen näytti Välimerikin jo berliininsiniseltä, ja minä vedin takaisin huonon arvosteluni, jonka olin siitä aikaisemmin antanut.

Matkustajien mukavuutta silmälläpitäen oli korkeimmalle kohdalle rakennettu betonista lava, jolta oli laajin näköala. Siellä hampaaton italialainen trubaduuri hurmasi laulullaan naismatkustajat ja sitten keräsi miehiltä rahat pois. Myös toisia turistikalastajia oli kerääntynyt paikalle. Hotellin ulkopuolella koetti Ferhatta Akli pettää minua mattokaupassa, siinä kuitenkaan onnistumatta, ja kaikenlaisia "alppiesineitten" kaupustelijoita pyöri ympärillä tarjoten tavaroitaan "sattumalta erittäin halvalla" ja "ainutlaatuisina tilaisuuksina" j.n.e.

Kun olimme hotellissa nauttineet kalliin päivällisen, oli jo aika lähteä paluumatkalle. Se kulki ensin Mentonin kaupungin läpi Italian rajalle, jossa sallittiin jalkaisin käydä italialaisiakin tervehtimässä, ja iltahämärässä saavuttiin Monte Carloon. Ei ollut vielä oikea peliaika, joten emme käyneetkään Casinolla, muuten vaan ihailimme istutuksia sekä poikkesimme pikimältä baarissa.

Viimeisen taipaleen Monte Carlosta Nizzaan säästi autonohjaaja iltavalaistuksen ajaksi, ja sen matkan kannattaa tosiaan tehdä silloin, kun kaikki sähköt vuorenrinteillä on kierretty palamaan.

VENEZIA.

Matka Milanosta Veneziaan kestää viisi tuntia, ja sen kannattaa tehdä päivällä, jos yhtään on puutarhaviljelyksestä innostunut. Penikulmittain aukenee radan kummallakin puolen tasankoa ja siinä hedelmäpuita niinkuin metsää. En tiedä, mitä laatuja ne olivat, mutta silmää hiveli tämä näky ja oikein tuppasi hävettämään omat vähäiset viljelykseni. Sinne tänne oli jätetty joku korkearunkoinen lehtipuu niinkuin siemenpuuksi, mutta tätä matalarunkoista kauniiksileikattua hedelmätarhaa riitti aina miltei silmänkantamiin, aina sinne, missä vuoriston sininen viiru rajoitti taivaanrannan.