Part 7

Oli siis käytävä vielä poliisikamarissa englantilaisten viranomaisten luona leimauttamassa passi, ja koska minulta hävisi siellä koko aamupäivä, ansaitsee asia mainitsemisen. Kun minua ensin puolen tuntia oli juoksutettu asteettain pienempien herrojen luota suurempien herrojen luo, löytyi lopulta sellainen, joka rupesi suureen kirjaansa tekemään muistiinpanoja passistani. Luulen, että hän kirjoitti sen kahteen kertaan puhtaaksi, sillä tämä toimitus otti noin tunnin, niin että kerkisin polttaa kaksi vankkaa piipullista tupakkaa. Sitten alkoi kyselyjen sarja, joka kesti taas puolisen tuntia. Sen jälkeen vietiin passi kaikkein korkeimman nähtäväksi. Hetken kuluttua se palautettiin ja lähetettin toiseen kabinettiin ja sitten taas sinne korkeimmalle herralle. Taas se palautettiin ja tehtiin uusia kysymyksiä, joihin kaikkiin vastasin selvästi ja totuudenmukaisesti. Nämä vastaukset ja passi lähetettiin kolmannen kerran korkeimman herran katseltaviksi, jonka jälkeen passi palautettiin ja minulle ilmoitettiin, että tämä maksaa viisi rupieta eli melkein saman, kuin koko passin Englannin alusmaitten viseeraus. Protesteerasin jyrkästi tällaisia maksuja vastaan sanoen jo maksaneeni tarpeeksi ja kysyin mistä tämä johtui. Sanottiin olevan siitä hyvästä, että pääsen lähtemään pois Iracista. Väitin sitä yhä edelleen laittomaksi, mutta annoin kuitenkin rahat kovasti muristen. Nyt rupesivat herrat siinä huoneessa keskustelemaan, että mitenkähän se oikein mahtanee olla tämän asian kanssa. He katselivat englannin viisumia passissani ja tulivat siihen lopputulokseen, että minun ei tarvitse maksaa mitään, jonka jälkeen sain rahani takaisin. Nyt vietiin taas passini sen korkeimman herran puheille, mutta se palautettiin sieltä heti määräyksellä, että maksettava on. Kaksi niistä äskeisistä herroista meni sitten hänen puheilleen ja palasivat hetken kuluttua sanoen, ettei sen kanssa voi keskustella. Ei siis auttanut muuta kuin maksaa uudelleen, mutta kahteen kertaan oli passia vielä käytettävä hänen huoneessaan.

Kaiken kaikkiaan oli siis passiani kuljetettu kuusi kertaa sen korkeimman herran käsissä, kaksi kertaa viereisessä huoneessa, jotapaitsi koko passi oli puhtaaksikirjoitettu siinä huoneessa, jossa minä odottelin, eikä lopputuloksena passiin ollut kuin yksi leima, yksi nimi ja viiden rupien leimamerkki.

Johduin tästä ajattelemaan, että meillä Suomessakin pitäisi ottaa tämä sama tuottava tapa käytäntöön. Elikkä siis, ettei ulkomaalaisia matkustajia — ja erikoisesti englantilaisia ja kreikkalaisia, joiden hallintoalueilla tämä systeemi näyttää olevan voimassa — päästetä lähtemään maasta, ennenkuin he ovat suorittaneet lähtöoikeudesta, sanotaan nyt 1000 markkaa. Asiasta olisi ensi tilassa annettava ehdotus eduskunnalle.

Olisin lähtiessäni halunnut ostaa joitakin Iracin oloja kuvaavia ja siellä valmistettuja pikku muistoesineitä, ja sitä varten kiertelin vielä basaareissa, mutta sellaisiapa ei ollut saatavissa. Iracilainen kotiteollisuus on köyhää, eikä heillä ole mitään omaperäistä, kaikki on Persiasta joko tuotua tai lainattua. Kyselin kirjailtuja huiveja ja oviverhoja: persialaisia, sitten näin kauniita mattoja: persialaisia, silkkisiä kimonoita: persialaisia. — Eikö ole mitään Bagdadissa valmistettua? On kyllä, mutta ne ovat tehdastuotetta, painettuja, ainoastaan persialaiset ovat käsintehtyjä. Koska tiesin Intiassa saavani persialaisia tuotteita halvemmalla, jätin ostokset tekemättä. — Hopeatavaroita, Iracissa valmistettuja käärmemallisia rannerenkaita olisi kyllä saanut, mutta kuten kaikki muukin Bagdadissa, olivat nämäkin suhteettoman kalliita tekotapaansa ja valmistuksessa käytettyyn raaka-ainemäärään katsoen, joten nekin jäivät basaarin pöydälle. Helteistä junamatkaa varten ostin palmunkuiduista tehdyn viuhkan, joka maksoi yhden markan.

KOLMANNESSA LUOKASSA.

"Junamatka Bagdadista Basraan kestää 26 tuntia", sanottiin Cookin matkatoimistossa, kun asiasta siellä tiedustelin. "Saammeko varata paikan ensimmäisessä vai toisessa luokassa?"

"Kolmannessa, olkaa hyvä."

"Emme myy ollenkaan kolmannen luokan lippuja ja varoitamme teitä matkustamasta siinä luokassa."

"Olen päättänyt matkustaa kolmannessa. Saanen kait asemalta lipun."

"Sieltä saa, mutta varoitamme vielä."

"Kiitos."

* * * * *

Junan lähtöaika oli 7,30 aamulla, mutta jo kello kuudelta kiipesin hotellini portaita alas saadakseni itselleni hyvän paikan vaunussa. Kuin tilauksesta tuli siihen ajuri, parivaljakko, kuten kaikilla tämän puolen ajureilla, ja sillä läksin kohauttamaan Tigrisvirran toiselle puolen.

Asemalla kysyin ajohintaa, ja kuski sanoi neljä rupieta, eli Suomen rahaksi muutettuna 60 markkaa.

Minä tarjosin yhden rupien, mutta kun se ei kelvannut, panin rahan taskuuni, otin tavarani ja menin asemahuoneeseen. Ajuri seurasi jäljessäni ja jutteli jotain maksusta, jolloin taas tarjosin sitä rahaa, mutta ei vieläkään kelvannut. Sitten haki hän avukseen jonkun englanninkielen taitoisen, ja yhdessä he nyt selittivät, että puolentoista rupieta kaupungista tänne, puolentoista täältä kaupunkiin ja puolen rupieta siltamaksua tullen mennen, siis yhteensä neljä rupieta. Minä puolestani selitin, että yksi rupie kaupungista tänne, siltamaksun maksoin jo sillalla, ja minun puolestani saa ajuri jäädä vaikka loppuiäkseen joen tälle puolen, siis yhteensä yksi rupie. Tarjosin taas hopealanttia, mutta ei vieläkään kelvannut.

Sitten haki hän avukseen asemasillalle saapuneen vormuniekan asemavirkailijan. Kysyin häneltä, mikä on ajurien taksa täällä, ja hän sanoi, ettei sellaista olekaan, jokainen maksaa, minkä katsoo kohtuulliseksi. Kysyi, olenko englantilainen, ja kun kieltäydyin kunniasta, sanoi hän englantilaisten maksavan melkein mitä ajurit vain pyytävät. Sitten hän selitti ajurille, etten minä ole englantilainen, enkä myös maksa muutakuin sen yhden rupien. Nyt oli kuski tyytyväinen ja otti rahan vastaan, neljänneksen annoin vielä siltarahaksi paluumatkalleen.

Kolmannenluokan vaunu oli vielä aivan tyhjä, kun valitsin itselleni paikan perältä, kauimpana ovista. Heti jäljessäni tuli sinne neljä sotilashenkilöä, asettuivat viereeni ja vastapäätä valloittaen neljä makuupaikkaa, — penkit kulkevat näissä vaunun pituussuuntaan. Ryhdyimme heti keskusteluun, mutta kesti kauan koetella, millä kielillä tulisimme toimeen, sillä he eivät puhuneet englantia. Lopuksi eräs kysyi, puhunko Moskovaa. "Da, da, kyllähän minä Moskovalla toimeen tulen", vastasin. Kysyjä kertoi olevansa Kasanista, lähteneensä bolseviikkeja pakoon ja nyt palveli Iracin armeijassa jonkinlaisena hevosvälskärinä kulkien garnisoonista toiseen mukanaan kaksi kengittäjää. Nyt oli matkalla Basraan.

Vaunu oli vähitellen täyttynyt ääriään myöten, mutta meidän sivustallemme ei tunkenut ketään, sillä sotilaat olivat tehneet tavaroistaan barrikaadin kummallekin puolellemme. Katselin tulijoita, ja se oli kirjavaa seuraa. Vaunuun mahtui 58 matkustajaa ja meitä barrikaadin takanaolijoita lukuunottamatta oli matkustajista vain kolme housupukuista, kaikki toiset olivat puettuina viittoihin. Naisia saapui myös moniaita ja ihme kyllä, useimmat heittivät huntunsa pois vaunussa. Vaikka tukalaa kait olisi ollut istua vuorokausi siinä kuumuudessa hunnutettuna.

Kaikilla naisilla oli joko kultaiset tai kirjavat nenäkoristeet. Toisilla riippui se sieramien välisestä kannaksesta yli huulien, toisilla se oli kiinnitettynä nenän ulkosivulle. Eräällä oli sieraimet puristettu miltei yhteen ja suuri kultainen koriste peitti koko nenän.

Arabialainen istuu aina jalat koukussa allaan, niin myös junassa. Mutta sitä minä en voi käsittää, miksi heillä pitää aina olla kädet varpaissa. Niitä he kaivelevat ja hierovat ihan yhtenään että pahaa tekee, ja vain joskus siirtyvät sormet kuopimaan nenää tai raaputtamaan päätä palatakseen heti jälleen takaisin varpaisiin.

Bagdadin-Basran rata lienee yksi maailman halvimmilla kustannuksilla rakennetuista radoista, sillä tasaisempaa maata kuin Eufrat- ja Tigrisvirran välinen aavikko ei ole olemassakaan. Ei siellä ole tarvinnut rakentaa korkeita penkereitä eikä puhkoa kumpuja leikkauksin, vaan radan pohja on ollut joka paikassa tekemättä valmis. Siltoja tosin on matkan varrella joitakuita korottamassa kustannuksia.

Junan kulku on täällä erinomaisen tasainen, sillä kun lämmön vaihtelut ovat perin vähäpätöiset, on kiskot voitu asettaa miltei kiinni toisiinsa. Niinpä ei vaunussa huomaa ollenkaan pyörän siirtymistä kiskolta toiselle, joka meikäläisissä junissa varsinkin pakkassäällä panee koko vaunun tärähtämään.

Päivän niittaan tuli kuumuus vaunussa miltei sietämättömäksi. Molemmat vaununsivut olivat kyllä pelkkää akkunaa, ja kaikki akkunat olivat auki, mutta kun ei käynyt tuulenhenkäystäkään, nousi lämpömäärä vallan kohtuuttomiin. Matkustajat kyllä keksivät keinon kuumuutta vastaan, he riisuivat itsensä paitasilleen, eikä siitä kukaan pahastunut.

Erinomaisena virkistyksenä olivat asemapaikat, joissa juna pysähteli, sillä joka asemalla sai ostaa kuumaa teetä, melooneja ja kurkkuja. Teetä, mustaa kuin tupakkavesi, tarjoiltiin vaunun akkunoista, ja se oli hyvänmakuista sekä helteessä virkistävää. Ei mennyt sitä asemaa, etten juonut ainakin yhtä lasillista, jotapaitsi matkatoverini sotilaat varasivat joka asemalta suuren kannullisen kuumaa vettä, josta laittoivat teetä, ja niin riitti meillä juotavaa taas seuraavalle asemalle.

Muuten olivat kanssamatkustajat minulle varsin ystävällisiä. Kuka tarjosi suuren kurkun, kuka palasen meloonia, kuka kourallisen taateleita, niin että viereeni penkille kerääntyi enemmän tavaraa kuin jaksoin syödä.

Oikeauskoinen arabialainen ei rukoile junassa, eikä siellä olisi mahtunutkaan, sillä tällainen seremonia ottaa verrattain suuren tilan. Mutta kun juna pysähtyi asemilla, silloin otti hän mattonsa, levitti sen sopivalle paikalle radan viereen ja käänsi kasvonsa Mekkaan päin. Kun sattui pitempi pysähdys, että hitaammatkin kerkisivät mukaan, saattoi näitä Allahin palvelijoita nähdä useita rivissä. Toisinaan kyllä junanlähtö keskeytti toimituksen salakavalasti, sillä Bagdadin radan junat lähtevät asemilta viheltämättä, vinkaisematta, ja silloin riipaistiin matto kainaloon ja kiiruhdettiin vaunuun akkunasta, jota kulkutietä kolmannen luokan matkustajat näyttävät suosivan enemmän kuin ovea.

Junista puhuen tuli mieleeni, kuinka erilainen on junan lähtö asemilta Syrian radoilla. Kun aikansa on siellä seisoskeltu, antaa veturinkuljettaja pitkän vihellyksen merkiksi, että nyt sitä oltaisiin niinkuin valmiita lähtemään. Tämän jälkeen junailija puhaltaa kaunisääniseen torveensa merkiksi, että täällä myös ovat asiat jo selvät, ja sitten veturi taas antaa pitkän vihellyksen, joka ilmoittaa, että nyt sitä lähdetään. Se on sellaista kohteliasta vuorokeskustelua junailijan ja veturinkuljettajan välillä, ettei lähtö tulisi hätiköimällä päätettyä.

Kun Kerbela on sivuutettu, noudattaa rata Basraan saakka Eufrat-virran juoksua niin läheltä, että joen rantapenkereet ovat miltei alituiseen näkyvissä. Joen varsilla on viime aikoina innostuttu palmunviljelykseen, sillä tämän tästä sivuuttaa juna muutaman hehtaarin laajuisia, 3-5 vuotisia palmumetsiköitä, jotka ovat varsin hauskan näköisiä ja tuovat vaihtelua yksitoikkoiseen maisemaan. Vanhempiakin palmumetsiköitä näkee siellä täällä harvassa. Mutta kaikki nämä viljelykset ovat vain kuin pisara meressä aavikkoon verrattuna. Tuhansille samanlaisille viljelmille olisi vielä tilaa ja kymmenilletuhansille ihmisille siellä riittäisi tuottava työmaa, jos vain olisi halua.

Aurinko laski, pimeys peitti enemmät näköalat, ja vaunussa ruvettiin ajattelemaan nukkumista. En tiedä, olivatko matkatoimiston herrat koskaan nähneetkään kolmannen luokan vaunua, kun niin kauhistuneina siitä puhuivat. Minä ainakin sain tällä matkallani paremman makuupaikan kuin toisessa luokassa olisin saanut, sillä siellä oli tungos. Sotilaat järjestivät minulle pituiseni penkinpätkän, antoivat viltin alleni, ja kun kirjoituskoneen olin nostanut päänaluisekseni, ei parempaa vuodetta kaivannut. Arabialaiset, mikäli eivät mahtuneet penkeille, nukkuivat lattialla, penkkien alla ja hyllyillä, ja kaikilla oli hyvä olla.

Taikka olisi ollut hyvä olla, mutta juuri uneen päästyämme sivuutimme alavan suomaiseman, ja sieltä saimme kutsumattomia vieraita. Vaunun avonaisista akkunoista ryöpsähti sisään kuin raekuuro heinäsirkkoja, suuria, kolme tuumaa pitkiä votkaleita. Ne poukkoilivat seinästä toiseen, putoilivat alas, kiipeilivät pitkin ihmisten vaatteita, ja taas pörähtivät lentoon lamppua kohti. Eivät ne vaarallisia olleet, vaikkakin tosin iljettäviä, mutta niiden mukana seurasi ääretön lauma moskiittoja. Nämä olivat pieniä kuin mäkäräiset, mutta niitä tuli niin sakeasti, että kun piti kättään avonaisen vaununakkunan edessä, tuntui, kuin olisi kädenselälle satanut hiekkaa. Lamppujen ympärillä niitä kuhisi aivan puurona, ne tunkeutuivat korviin, silmiin ja paidan sisään ja purivat heti kuin keltiäiset. Jokainen kiersi päänsä ympärille vaatetta, mitä vain sai käsiinsä, ja minäkin sukeltauduin viltin alle, jossa kohta hikosin kuin saunassa.

Puolen tuntia kesti tätä piinaa, sitten tulimme taas kuivemmalle aavikolle, ja vieraat jättivät vaunun yhtä nopeasti kuin olivat sinne tulleetkin.

Mutta minä päättelin mielessäni ostaa ensimmäisestä mahdollisesta paikasta moskiittoverkon, sillä koko yön kihelmöi ruumiini, ja nyt tiesin minkälaatuisia kuumien maitten sääsket ovat.

Matkamiehen mieli on huikentelevainen ja herkkä. Vaikka vasiten on lähtenyt kiertämään maailmanrantaa ja päättänyt tykkänään eläytyä sen vaatimuksiin kaiken muun unhoittaen, niin pienikin viesti kotimaasta tuntuu suuriarvoiselta. Sivuutimme aamulla eräällä asemalla pitkän junan, jossa oli moniaita vaunullisia vankkatekoisia lankkuja. "Mistähän nuokin lankut lienevät?" arvelin itsekseni ja kurkottausin vaununakkunasta katsomaan. Lankkujen päässä luki punaisella präntättynä: HALLA. "No perhana, suomalaisia lankkujahan täällä on kiertämässä samaa erämaata kuin minäkin. Terve pojat, enpähän ole yksin enää." Ja niin hävisi orpoudentunne mielestäni, ja tilalle tuli sellainen päättävä rohkeus, jonka joukkoesiintyminen aina heikommassakin yksilössä herättää.

INTIAN SATAMIA.

Lähestyessään ensikerran intialaista satamakaupunkia, on mieli odotusta täynnä, sillä ei oikein tiedä, minkälaiseksi sen kuvittelisi. Onkohan siellä temppeleitä ja pyhäinjäännöksiä, ovatkohan rakennukset savesta vai bambusta, kävelevätkö tiikerit pitkin kujia, ja muita sellaisia ajatuksia pyörii mielessä, sillä kaikissa kirjoissa, joissa Intiasta kerrotaan, näkee vain kuvia temppeleistä, elefanteista ja fakiireista. Jokainen kertojahan haluaa tietysti esittää kaikkein luonteenomaisimman ja alkuperäisimmän, mitä kukin maa voi tarjota.

Suuri oli senvuoksi hämmästykseni, kun Karachin satamasta ajoin raitiovaunulla kaupunkiin. Kadut leveät — yhtä leveät kuin Pariisissa — rakennukset kivestä tai tiilestä eikä savesta, kuten Syrian ja Iracin kaupungeissa. Ellei katuyleisö — sekä ihmiset että eläimet — olisi niin peräti poikkeuksellista, luulisi liikkuvansa etelä-eurooppalaisessa kaupungissa.

Karachi on satamakaupunkina varsin tärkeä, sillä sinne kerääntyvät kaikki Kashmirin, Punjabin ja Rajputanan rautatiet. Senpätakia se onkin niin kosmopoliittisen näköinen, ja joka Intiaa tulee katsomaan, ei tästä saa harmainta aavistustakaan, mitä Intia on. Sen näin kyllä ensikerran, että kameliakin voi menestyksellä käyttää vetojuhtana, ja näin myös, että ylemmän luokan intialainen nainen on väriltään miltei yhtä valkoihoinen kuin eurooppalainen, ja että heistä ainakin joka toinen käyttää silmälaseja, mutta siihen melkein ne katuhuomioni supistuivatkin.

Pääasiana meille laivamatkustajille oli Karachin eläintieteellinen puutarha, joka kulkupuheitten mukaan oli näkemisen arvoinen. Eikä se mainettaan pettänytkään. Sinne oli kerätty — paitsi tietysti Intian — myös runsas valikoima Afrikan ja Tyynenmeren saarien eläinkunnan edustajia, jotapaitsi troopillisia puulajeja oli suunnaton määrä. Ikävä vain, että eläimet olivat niin tiheäpuolaisissa häkeissä, ettei niistä saanut valokuvaa, ja puitten nimiä taas ei eläintarhan opas tiennyt yhtään enempää kuin hindulaiset matkatoverinikaan, jotka olivat ikänsä eläneet Intiassa. Joka tapauksessa oli niitä hauska katsella, vaikkei lähempää tuttavuutta tullutkaan tehdyksi.

Oli minulla sentään Karachissa paljon hyötyä matkatovereistani, he kun tunsivat kaupungin, eikä tarvinnut kyselemällä etsiä paikkoja. Toinen oli juttu Bombayssa. Matkaseuramme hajosi heti laiturilla, ja niin jäin minä yksin kirkuvan kantajalauman keskelle. Monsuuni työnsi vettä taivaan täydeltä, vaikka siitä kyllä en ollut pahoillani, sillä viimeisen sateen olin saanut Nizzassa yli kaksi kuukautta sitten. Tiedustellessani eräältä ajurilta sopivaa kortteeripaikkaa huomasin, että tavarani, vähäläntä kapsäkki ja kirjoituskone eivät enää olleetkaan puun alla, jonne ne olin jättänyt. Eräs opas oli näet havainnut hänellekin avautuneen tilaisuuden ja määrännyt kantajat tuomaan tavarani ajuriin. Ja niinpä he nyt tulivat luokseni opas edellä ja neljä kantajaa jäljessä. Kysyin ankarasti, kuka on antanut heille luvan liikutella tavaroitani ja otin omaisuuteni pois. Opas koki selittää, että hän on valtuutettu toimimaan oppaana näyttäen jonkinlaista paperia. Kehoitin häntä opastamaan ne kantajat hyvin joutuun pois ympäriltäni, kun seisoivat siinä käsi ojolla odottamassa rahaa. En tiennyt, kuka heistä oli toiminut kantajana - minä kun tavallisesti kannoin ne yksin — enkä senvuoksi maksanut kenellekään mitään, sillä pelkäsin maksavani vallan viattomalle. Sitten nostin tavarani ajuriin, ja aloimme ajaa kaupunkiin. Opas juoksi vielä jälessäni ja pyysi päästä mukaan, kun hänellä ei ollut sateenvarjoa, ja helläsydämisenä sallin hänen istua kärryn pohjalaudalla.

Pääsimme siitä hotelliin, maksoin ajurin ja sain tavarani huoneeseen, kun opas hetken kuluttua tulee jäljestä ja vaatii minulta kaksi rupieta. Kysyin, mistä tämä vaatimus johtuisi, ja hän sanoi sen johtuvan siitä, että "hän oli hankkinut minulle tämän hotellin." Enempää ei hän kerinnyt sanomaan, kun ovi siirtyi meidän välillemme, jonka jälkeen lukitsin sen sisäpuolelta ja ryhdyin ajamaan partaani yksinäisyydessä.

Iltapuolella koetin parhaani mukaan tutustua kaupunkiin. Ensimmäiseksi näin hotellini edustalla suuria luppakorvaisia lehmiä, jotka olivat laskeutuneet ettoneelle täydellisesti sulkien keskikadun ja toisen käytävän. Monta autoa ja muuta ajoneuvoa koetti päästä siitä sivu, mutta lehmät eivät liikahtaneetkaan paikaltaan, eikä niitä kukaan mennyt nostamaankaan, joten ajopelit saivat kääntyä takaisin ja etsiä toisia kulkureittejä.

Varis näyttää myös olevan pyhitetty eläin Bombayssa, sillä niitä oli siellä niinkuin kyyhkysiä Marcus-torilla Veneziassa. Edelläni kadulla kulki hindulaisvaimo kantaen kalakoria päänsä päällä. Puunoksalta pudottautui siihen varis, heitti yhden kalan kadulle, toisen otti nokkaansa ja lensi portin päälle sitä syömään. Hetken kuluttua tuli toinen varis, otti kalan ja lensi puunoksalle aterioimaan. Kolmas oli jo niin röyhkeä, että jäi korin laidalle syömään saalistaan. Vasta silloin akka huomasi kutsumattomat ruokavieraat, laski korinsa maahan ja hätisti variksen pois, ei ollenkaan vihaisena, vaan niinkuin meillä kanoja hätistetään.

Bombay on puistojen ja bulevardien kaupunki, ja puitten lajirikkaus on suuri. Se juuri tekeekin puistot niin viehättäviksi ja mielenkiintoisiksi, sillä silmä ei kerkiä väsymään yhden laadun katselemiseen. Kadut ovat leveät, katukäytävät samoin, eikä liikennettä haittaa ollenkaan, vaikka käytävän asfaltista kohoaa rivi puita, joiden rungon läpimitta on kaksi metriä. Niiden varjossa saattaa helteisimpänäkin keskipäivänä nauttia kävelystä.

Keskellä kaupunkia on valtava urheilukenttä. Siellä pelattiin paraikaa hockeytä ja crickettiä, ja kaikesta päättäen oli jonkinlainen kilpailu käynnissä, koska väkeä oli paljon kerääntynyt katsomaan, ja he istuivat hiljaa kuin kirkossa. Siinä lähelläni seisoi eräs erotuomari, joka ei peliin ottanut osaa muuta kuin huutamalla, ja häneltä halusin saada lähempiä tietoja ottelusta. Hän neuvoi minut aurinkoteltan alle paksuhuulisen palkintotuomarin luo, joka istui pöydän takana ja piti kirjaa. Menin sinne, esitin itseni kohteliaasti hiljaisella äänellä, etten häiritsisi pelin menoa ja pyysin taas tietoja ottelusta. Hän ei nähtävästi joutanut kuulemaan puhettani, koska kysyi uudelleen, kuka ja mistä minä olen. Selitin taas kaikki tarkkaan, mutta hän ei tiennyt, missä sellainen paikka kuin Suomi on. Ottelusta hän ei suostunut antamaan minkäänlaisia tietoja.

Syvästi pahastuneena läksin pois koko urheilukentältä, ja menin etsimään uusia tuttavuuksia. Pari tuntia käveltyäni satuin sanomalehden toimituksen edustalle, siinä luki "The Indian Daily Mail." Päätin poiketa toimitukseen tiedustelemaan viime aikojen tapahtumista, sillä sanomalehteä en ollut nähnyt pitkiin aikoihin. Päätoimittaja ei ollut tavattavissa, mutta sitävastoin sain käsiini erään aputoimittajan, joka vähän vastahakoisesti rupesi juttusille. Pian hän kuitenkin muuttui perin puheliaaksi ja vastaili kaikkiin kysymyksiini. Kerroin hänelle myös kokemukseni urheilukentältä, mutta hän sanoi, ettei sitä kannattanut ollenkaan ihmetellä. Bombaylaiset olivat näet haastaneet "All Indian Olympic"-joukon kilpailuun ja ottaneet huimasti selkäänsä, 6-1. Palkintotuomari, jota olin puhutellut, oli bombaylainen, eikä luonnollisista syistä halunnut tunnustaa häviötä.

Ilta oli jo käsissä, ja lähtiessäni pyysin toimittajan neuvomaan minut johonkin sellaiseen paikkaan, joka olisi ja jossa näkisi jotain Bombaylle ja Intialle ominaista. Hetken mietittyään kehoitti toimittaja minua menemään elokuviin. Sanoin hänelle, ettei minun tarvinnut tulla Bombayhin saakka elokuvia katselemaan ja pyysin esittämään muuta paikkaa, mutta ei hän keksinyt mitään paikkakunnalle ominaisempaa tilaisuutta.

Kun en elokuvissa yleensä käy kuin kerran pari vuodessa lasten kanssa, en viitsinyt sinne nytkään mennä, vaan kiipesin hotelliini, jossa valelin korvollisen kylmää vettä niskaani pesuhuoneessa. Sellainen laitos kuuluu nimittäin täällä jokaiseen hotellihuoneeseen halvemmissakin paikoissa, ylellisyys, jota pariin kuukauteen en ollut tavannut.

Muistan koulupoikana piplianhistoriaa lukiessani oudoksuneeni, että jalkojen pesulle pantiin niin suuri paino, että siitä oikein kirjoissa mainitaan. Vasta tällä matkallani huomasin sen olevan vielä tärkeämmän kuin hampaiden pesun. Intiassa toki sataa nykyisin joka päivä, joten kadut pysyvät kosteina, mutta Syriassa ja Mesopotamiassa kerää jo puolenkin tunnin kävely kenkään polttavan kerroksen hienoa pölyä ja ensimmäinen tehtävä kävelyltä tullessa on jalkojen pesu.

Tutustuin Bombayssa vielä toiseenkin sanomalehtimieheen. — Bombayn suurimman sanomalehden, "The Times of Indian"-toimituksessa oli myös kirjakauppa — tosin vain matkakirjallisuutta — ja siellä sain päätoimittajankin käsiini. Muitten juttujen ohella kysäsin häneltä, olisiko Olympialaisista kisoista tullut jo mitään tietoja, mutta hän ei sattunut tietämään, että sellaisia kisoja vietettiinkään missään. Selitin hänelle asian alusta saakka, ja hän lupasi ystävällisesti hankkia tietoja ensi tilassa.

Bombayn katuja mitellessäni tunsin sisimmässäni kuin olisi katuelämästä puuttunut jotakin, joka siihen kuului. Huutoa ja melua siellä kyllä oli, mutta sittenkään ei kaikki ollut täydellistä. Mietiskelin, missä vika olisi, ja lopulta sen keksin: gramofoonit. Olin niistä jo niin kiusaantunut, etten voinut ajatellakaan itämaista kaupunkia ilman gramofoonia, ja nyt niitä jo miltei kaipasin. Enkä muunkaanlaisia musiikki-instrumentteja tavannut koko Bombayssa, ei kaduilla eikä kahviloissa. Ajattelin jo, että Intian asukkaat eivät rakasta musiikkia ollenkaan, vaan viettävät aikaansa hiljaisessa mietiskelyssä.

Tämän ajatuksen kyllä calcuttalaiset heti ensimmäisenä iltana sinne saavuttuani tyystin karkoittivat, mutta se on juttu, jonka kerron toisella kertaa.

CALCUTTALAINEN TÄYSIHOITOLA.

Kyllä matkustavainen Intian kaupungeissa aina asunnon saapi ja hyvänkin, ei sellaista pitkään tarvitse etsiä, mutta saada hyvä ja huokea, se vaatii taitoa. Siinä ei hätäileminen auta, se vaan pilaa asian ja kohottaa hintoja.

Niin minäkin Calcuttaan tultuani seisoskelin asemasillalla vain muina miehinä, vaikka hotellien lähetit kovasti ahdistivat. Sitten vasta, kun niitä oli ympärilläni noin parikymmentä, aloin keskustella ja kysellä hintoja. He nähtävästi luulivat minua miljonääriksi, sillä ensimmäinen pamautti heti huoneen hinnaksi kymmenen rupeeta, jonka tarjouksen luonnollisesti hylkäsin. Toinen luuli keksineensä valtin, joka vetää ja alkoi kehua hotelliaan italialaiseksi, mutta siinä hän pahasti erehtyi, sillä ajoin hänet armotta pois ja sanoin, ettei minun tarvinnut tulla Euroopasta Calcuttaan saakka italialaisia tapoja hakemaan.

Ilmoitin sitten kaikille lähettiläille, etten maksa huoneesta kahta rupeeta enempää, jonka johdosta joukko suuresti harveni. Kaksi heistä kuitenkin pysyi itsepintaisesti luonani, aivan suuni edessä, ettei voinut sylkäistäkään, ja koetti tinkiä määräämääni hintaa edes neljään, mutta minä en suostunut kohottamaan, vaan sanoin löytäväni sellaisen ilman heitäkin ja käännyin mennäkseni. Siitä he hätääntyivät, ja nyt oli jo kummankin edustamassa hotellissa kahden rupeen huone. Sanoin, etten tarvitse kuin yhden, mutta he seurasivat kuitenkin molemmat mukana autoon, sillä saalis oli siltä päivältä ollut heikko, junassa ei tietääkseni saapunut kaupunkiin muita turisteja kuin minä.

Ajoimme pitkiä matkoja monisokkeloisia katuja, kunnes lopulta pysähdyimme murheellisennäköisen talon edustalle. Ei se minusta oikein hotellilta näyttänyt, mutta ajattelin, ettei saa ihmetellä mitään, sillä ulkomuoto voi pettää, ja seurasin saattajiani pimeitä kiertoportaita myöten kolmanteen kerrokseen. Siellä kysyin, kummanko hotelli tämä nyt oikein on, mutta kuulin, ettei tämä ole kummankaan, he ovat vain opastaneet minut sinne. Tämä on boarding-house, täysihoitola, jossa saa asunnon, ruuat ja juomat. Minä puolestani en halunnut ruokaa ollenkaan, ainoastaan asunnon, mutta siihen ei huoneen omistaja suostunut, sillä hän tahtoi välttämättä myös syöttää minua. Hän nähtävästi huomasi, että olin viimeaikoina tuntuvasti laihtunut.

Moitin ankarasti saattajiani, että olivat tuoneet minut tällaiseen paikkaan ja kehoitin heitä poistumaan, jonka he tekivätkin. Muistaakseni pyysivät he lähtiessään palkkaa opastuksestaan, mutta en minä heidän pyyntöään kuullut.

Isännän kanssa aloimme nyt uudelleen keskustella asuntoasiasta, ja hän esitti loppuvaatimuksenaan, että huoneen hinta on kaksi rupeeta, mutta hän ei vuokraa sitä ilman ylöspitoa. Muonan kanssa maksaa se kaksi ja puoli rupeeta kuuluen muonaan kaksi lämmintä ateriaa sekä kolmasti teetä päivässä. Aioin juuri kysyä, kuinka se kannattaa, sillä eihän muonan osalle tullut kuin vajaat kahdeksan Suomen markkaa, mutta maltoin mieleni ja suostuin hänen ehtoihinsa, vaikkakin mielessäni oli sekavia epäilyksiä ruokakomennon suhteen.

Minut johdettiin nyt huoneeseeni — tai paremminkin huoneustoon, sillä sellainen se tosiaan oli. Talonväen eteisestä johti kahdeksan jyrkkää porraspuuta makuuhuoneeseen, joka näinollen ei kuulunut mihinkään kerrokseen, vaan riippui toisen ja kolmannen kerroksen puolivälissä; yhdellä seinällään se oli kiinni muussa rakennuksessa. Makuuhuoneesta johti taas kahdeksan porraspuuta rakennuksesta ulkonevan toisen kerroksen tasaiselle katolle rakennettuun lautahökkeliin, jonka piti kuvailla pesuhuonetta. Sitä varten oli siellä poikkisahattu tynnyrinpuolisko täynnä vettä sekä erilaisia emaljiastioita. Muu osa tätä toisen kerroksen kattoa — jota ympäröi korttelin korkuinen sivusuojus - oli kait tarkoitettu oleskelu- ja kävelykanneksi. Siis kolme eri osastoa oli käytettävissäni.

Tarkastelin makuuhuonettani: 2½ X 3 metriä, siis kokoa tarpeeksi, kaksi akkunaa, joissa yhteensä yksi eheä ruutu. Toinen akkuna oli peitetty säkkikankaalla, toisessa paistoivat kirkkaat reiät. Ruutuja kyllä ei tarvittu ollenkaan, sillä akkunat oli aina pidettävä kuitenkin auki, joten repäisin sen säkkikankaankin pois. Lattia oli murtunutta massaa, josta palasia erkani joka askeleella, ja kävellessä narskui hiekka jalkojen alla kuin kivilouhoksessa. Hutelo pöytäkin oli huoneessa ja pianotuoli, ja siinä ne huonekalut sitten olivat.

Niin, tietysti sänky myös. Se oli leveä ja sitä peitti matrassi — aikoinaan punajuovainen, nyt sen väri oli epäselvä. Kysyin, missä lakana ja tyyny ovat, mutta isäntä sanoi, ettei sellaisia koskaan täysihoitoloissa anneta. Minä sanoin, että kyllä joskus sentään annetaan, ja eritoten nyt pitäisi saada, muuten en maksakaan kahta ja puolta rupeeta. Pitkän sananvaihdon jälkeen pyytämäni esineet sitten tuotiin, mutta ne olivat sen näköisiä, että säilyttelin niitä vain pesuhuoneessa. Sanomalehdistä tein sitten lakanan, vaatteistani päänaluisen ja olin tyytyväinen. Peitettä ei sikäläisessä ilmastossa käytetä eikä tarvita.

Sitten seurasi päiväjärjestyksessä isännän suhteen tärkein kysymys. Hän tuli huoneeseeni ja vaati etukäteen kahden viikon maksua. Sanoin hänelle, etten koskaan ole aikonutkaan asua täällä kahta viikkoa enkä ylimalkaan maksa mitään etukäteen. Neljä päivää viivyn nyt aluksi, siksi kunnes saan Euroopan postin ja siitä ajasta maksan kyllä päivittäin. Isäntä sanoi kuitenkin, että ainakin yhdestä viikosta täytyy maksaa etukäteen, sillä tapa on täällä sellainen; hän kyllä suorittaisi sitten takaisin, jos en asuisikaan koko viikkoa. Tiesin kyllä, minkälaiseksi se takaisinmaksu muodostuisi ja kehokin muuttamaan tapoja, mutta kun hän valitti, ettei täysihoidosta tule mitään, kun hänellä ei ole rahaa ruuan ostoon, heltyi mieleni ja maksoin neljän päivän osuuden etukäteen.

Tämän johdosta tulimme ikäänkuin tuttavammiksi, ja koko perhekunta kävi sitten minua tervehtimässä. Siihen kuului kaikkiaan yksitoista henkeä ja kaksi pientä koiraa. Varsinaisena omistajana esiintyi nuorehko mies, nimeltä Njell, syntyisin Lontoosta, aikaisemmin ollut merimiehenä, jonka hänen tatuoidut käsivartensakin todistivat. Hänen ympärilleen liittyivät sitten muut perheenjäsenet erilaisilla sukulaisuussiteillä. Siellä oli hänen vaimonsa ja äitinsä, isäpuolensa ja lankonsa, siskonsa sekä sisarpuolensa ynnä neljä lasta, joiden omistusoikeudesta en päässyt selville. Koko tämä liuta hoiteli yhteisesti täysihoitolaa, johon kuului neljä vuokrattavaa huonetta. Naisväki piti huolen ruuanlaitosta, molemmat miehet nostivat rahat ja lapset häiritsivät mahdollisuutensa mukaan asukkaita. Kuli kantoi vedet ja lakaisi lattiat, silloin kun käski lakaisemaan, muuten ei. Itse he asuivat kahdessa huoneessa, joista rikkinäisen purjekankaan avulla oli tehty neljä. He elivät alituisessa rahapulassa ja söivät — ei enää kädestä suuhun, vaan viikon etukäteen.

Kysyin miehiltä, mitä he oikein tekevät, ja vastaus oli: "he pitävät täysihoitolaa." Sanoin heille, että pysyyhän se pitelemättäkin, kun eivät siinä kuitenkaan mitään toimita, tekisivät jotain muuta työtä sen ohessa. Mutta he arvelivat, ettei sitä englantilainen sentään tuollaisiin tavallisiin töihin ryhdy.