Part 4

Useimmat ovet olivat kuitenkin suljettuja, mutta edessäni aukeni pitkä käytävä, jossa oli pehmeä, punainen matto. Päätin ottaa siinä pienen edestakaisinkävelyn, sillä yö oli melko vilakka eikä merellä ollut mitään nähtävää. Jotkut huolimattomat ihmiset olivat kuitenkin jättäneet kenkiä käytävälle, jotka olivat kävelylle haitaksi sekä muutenkin rumannäköisiä. Keräsin ne sen vuoksi yhteen ja vein siihen huoneeseen, jossa äsken olin levännyt. Sitte läksin etsimään itselleni uutta makuupaikkaa silti kapteenia herättämättä, vaikka hän oli luvannut minulle sellaisen toimittaa.

Laivan keulapuolessa oli osasto, jossa en tavannut ketään. Se oli arvioni mukaan laivan sairaala, sillä oven päälle oli maalattu epäselvä punainen risti. Sänkyjen päällä näin kaikenlaisia laatikoita ja purkkeja, mutta nostelin ne varovaisesti syrjään ja kävin levolle.

Kello kuudelta heräsin vallan virkkuna ja menin ensimmäisen luokan salonkiin lukemaan sanomalehtiä. Tunnin kuluttua tuli sinne tarjoilija ja sanoi, ettei minulla ole lupa olla siellä. Hän oli perin pieni kasvultaan, enkä minä viitsinyt sanoa hänelle mitään. Kymmenen minuutin kuluttua tuli ylisteward edellisen saattamana ja käski minun poistua, mutta minä sanoin, että kapteeni on käskenyt olla aivan kuin kotonani, ja tässä minun on hyvä olla.

Luettuani sanomalehdet loppuun menin etukannelle katselemaan delfiinejä, jotka hyppivät vilkkaasti laivan ympärillä. Silloin saapui sinne vastaherätetty ensimmäinen perämies ylistewardin saattamana ja piti minulle pitkän esitelmän siitä, mikä sopii kolmannen luokan matkustajalle ja mikä ei. Suurimman osan tästä esityksestä ymmärsin, mutta osa jäi ikävä kyllä käsittämättömäksi pulinaksi. Halusin luonnollisesti vastata jotain hänelle, mutta kun italiankielentaitoni on perin heikko, kykenin vain vaatimattomasti lausumaan:

"Oui maccaroni."

Luulin perämiehen halkeavan, sillä niin vihaiseksi hän tuli. Hän hyppi aluksi steppiä, jazzia ja tasajalkaa köysikimpun päällä ja piti kovaa ääntä, ja kun luulin hänen minulta jotain kysyneen, lausuin taas:

"Posetivo."

Samalla otin kuitenkin vakavan muodon päälleni eikä perämies enemmälti puhellut, vaan läksi poistumaan minun seuratessa aina välikannelle saakka. Jotain hän puhui mennessään kapteenista ja minä puolestani pyysin heti saada tavata kapteenia.

Aamu meni ja tuli lunchin aika, mutta minua ei kutsuttu aterialle. Sitävastoin heitti toisen luokan steward kapsäkkini kannelle ja huomautti, että minä olen kansimatkustaja. Pyysin taas saada tavata kapteenia, mutta turhaan.

Istuin rasvaiselle presenningille ja kaivoin matkalaukustani leipää ja palasen jughurttia eli piimäjuustoa, joka kuulemma pidentää ikää. Sitten tuli tohtori lunchiltaan sanoen, että hänellä on hirveä nälkä, sillä lunchilla oli tarjottu vain öljyssä vatkutettuja makarooneja. Hän oli keksinyt paikan, jossa voi rahalla saada ruokaa ja juomaa, ja niin kiipesimme keulapuolen äärimmäiseen luolaan. Siellä oli laivan muonituskeskus ja kaikenlaisia ruokatavaroita hyllyillä ynnä katossa. Savustetusta siankinkusta onnistuimme saada palasen sekä pullon wermuthia ja aloimme aterioida. Jaoimme siankinkunviipaleen kahtia eikä kulunut minuuttiakaan, kun olin pureksinut oman osani. Tohtori askaroitsi pullon kanssa, ja kun hän tuskin oli aloittanut ateriansa, pyysi hän minun lähemmin tarkastamaan viipalettaan. Siinä kuhisi puolen sentin pituisia matoja kuin muurahaispesässä muurahaisia ja ne olivat varsin virkun näköisiä. Minä en voinut enää omaa palastani katsella, kun olin sen jo syönyt, mutta sydämestäni toivoin, ettei siinä olisi ollut niin vilkasta elämää. Tohtori sanoi, ettei hän syö mitään elävältään, jonkatakia hänen viipaleensa jäi pöydälle kävelemään itsekseen, mutta viiniä sentään hiljalleen nautiskelimme.

Sitten tuli ylisteward sinne ja kysyi, mistä olemme saaneet wermuthia. Kuultuaan asian laidan moitti hän ankarasti varastonhoitajaa sanoen, että heillä on enää kaksi pulloa jälellä sitä tavaraa, ja se on tarkoitettu vain matkustajille. Huomautimme hänelle, että mekään emme kuulu laivaväkeen, vaan olemme matkustajia, mutta hän ei ottanut puhettamme miksikään. Hän näet tarkoitti matkustajilla ensiluokan asukkaita.

Juomatta ja myymättä ne kaksi, pulloa sentään ainakin siltä päivältä jäivät, sillä Aegeanmeri oli äkäisellä päällä ja keinutteli laivaamme ankarasti. Päivällisen aikaan oli sää pahimmillaan. Nytkään ei minua kutsuttu päivälliselle, mutta en siitä ollut pahoillani, sillä järjestään kaikki ensiluokan matkustajat tulivat hetken kuluttua kannelle ja antoivat päivällisensä delfineille.

Lukijalle kävisi kenties yksitoikkoiseksi kuulla kaikki sen päivän yksityistapahtumat. Mainitsen vain, että ainakin kymmenen kertaa pyysin saada tavata kapteenia, mutta aina hän oli joko syömässä tai ettoneella tai muuten varattu, joten en nähnyt hänestä vilaustakaan. Iltapuolella kiipesin komentosillalle ja pyysin saada valokuvata ensimmäisen perämiehen, jonka kanssa olin aamulla keskustellut. Sanoin, että panisin hänen kuvansa sanomalehteen ja lähettäisin sitten yhden kappaleen tätä kirjoitusta Umbriaan, mutta hän ei sallinut itseään valokuvattavan.

Seuraavan yön nukuin kolmannessa luokassa, jossa löysin tyhjän vuoteen, eikä kukaan minua enää häirinnyt. Olivatpa vielä niin ystävällisiä, että tulivat aamulla herättämään ja toivat takaisin passini, jonka Konstantinoopolista lähtiessämme olivat ottaneet. Laivamme saapui juuri Piraioksen satamaan, johon olin ostanut matkalipun, ja niin jätin hyvästit laivalle sekä toivotin hauskaa jatkoa.

Mutta näitä asioita muistellen uskon todeksi jokaisen sanan, mitä Amundsen kertoo Nobilesta ja muista italialaisista.

ELÄMYKSIÄ KREIKANMAALLA.

Valokuvauskoneesta on paljon hyötyä ja huvia matkalla, mutta saattaa siitä olla harmiakin. Balkanilaiset harrastavat hirveästi valokuvausta, mutta kun heillä ei ole itsellään koneita, pyytävät he matkailijan ikuistamaan heidät. Niin minutkin pysäytettiin kadulla monen monituista kertaa ja vaadittiin kuvanottoon. Ellei sitä tehnyt, sai jälkeensä pitkän jonon ainakin seuraavaan kadunnurkkaan saakka, kunnes jotenkuten pääsi livahtamaan pakoon.

Minä kuitenkin tavallisesti suostuin pyyntöön ja näpsyttelin koneellani — tosin ilman filmiä ja kasettia -, sillä jos kaikki "kuvat", mitä olen näpännyt matkallani, olisivat vaatineet filmin, ei matkakassastani olisi enää mitään jäljellä. Ihmisille oli pääasia vain, että "otti" heistä kuvan, sitten he taas lähtivät tyytyväisinä tiehensä. Ainoa otus, jonka tosiaan olisin halunnut ikuistaa, oli muuan ikivanha pappi Konstantinoopolissa, mutta hän ei siihen suostunut, peitti kasvonsa ja kiiruhti lähimmän porraskäytävän pimentoon. Mutta ravintoloissa, joissa söin, piti järjestään jokainen edeskäypä valokuvata ensin itsekukin yksinään ja sitten kaikki yhdessä. Suurta kameraani he yleensä luulivat elokuvakoneeksi, ja siitä luultavasti johtui tämä tavaton innostus.

Aina seuraavana päivänä kuvanoton jälkeen he jo tiukkasivat minulta kuvia, mutta minä sanoin ettei niitä voi valmistaa, ennenkuin koko rulla on veivattu, ja jälellä on vielä pari kilometriä rullaa.

Kun tuli mainituksi ravintolat, niin ruokakin johtui mieleen. Voita ei yleensä käytetä, mutta sitävastoin höystetään kaikki ruuat öljyllä, ja siksi tuoksuvat ravintolat aivan ällöttävästi palaneelle öljylle. Aluksi saattoi mielihalullakin syödä öljyssä keitettyä lampaanpaistia, mutta ei se useammasti tunnu maittavan. Ainoat, joihin he eivät voi öljyään sotkea, ovat kanamunat, leipä ja juusto, ja niiden kannalla pysyttelinkin pääasiallisesti. Suolasilakkaa olisin mielelläni halunnut ja etsin niitä kaupoista, mutta silakat oli kuivattu vallan ryppyisiksi, ja sitten kauppias oli ripustanut ne raukat parittain nuoralle ovensa ulkopuolelle nippuihin, jossa ne surullisina heiluivat tuulessa kärpästen ahdistamina. Olihan siellä toki sentään nelikkosilakoitakin, joka kaupan ulkopuolella moniahkoja astioita, mutta niistä nousi kauhea löyhkä, ja kun tuuli päivän toisensa jälkeen ajoi tomua kadulta niihin, eivät nekään maittaneet.

Omituiselta muuten tuntui, että appelsiinit ja banaanit noteerattiin samoihin hintoihin kuin Suomessa, vaikka niitä kyllä oli joka kadunnurkassa suuret vankkurilliset.

Näistä ruokahommista vielä puhuen on mainittava teurastuslaitos. Ei siellä tarvinnut kuljettaa lahtilehmäänsä pitkiä matkoja teurastuslaitokselle ja lihantarkastuksiin, se vietiin lihakauppiaan oven edustalle, jossa kaupat tehtyä elukka lyötiin kuoliaaksi katuasfaltille ihmisten jalkoihin, veri laskettiin ja nahka nyljettiin siinä, jonka jälkeen alettiin myydä kappaleita halukkaille.

Kreikkalainen ravintola on myös niin järjestetty, ettei siellä tarvitse kysellä, mitä ruokalajeja on tarjottavana. Hella ja keittovehkeet sijaitsevat aivan sisäänkäytävän vieressä, siinä keitetään ja paistetaan, ja jokainen vieras saa itse katsella patoihin sekä valita mieleisensä ruokalajin, joka sitten kannetaan pöytään. Paitsi ruokailuhuonetta on useissa ravintoloissa lisäksi korkeitten muurien tai rakennusten ympäröimä pieni pihatto pöytineen, ja siellä vihreän muratti- tai viiniköynnöksen peittämän seinän varjossa on viihtyisä aterioida. Pari kanarialintuhäkkiä kuuluu tietysti asiaan samoinkuin ainakin kaksi kissaa, kuten Konstantinoopolissakin.

Jotta kaikki olisi käytännöllistä, on pihan keskellä kaivo, josta tarvittava vesi otetaan. Likakaivoa ei tarvita, kun likavedet heitetään ovesta kadulle.

Pian kreikkalaisessa ravintolassa tuttavaksi tulee. Kun parikin kertaa käväiset samassa ravintolassa syömässä, niin heti sinut jo tunnetaan ja seuraavalla kerralla saapuessasi jokainen tarjoilija äänekkäästi tervehtii ja ohikulkiessaan aina sanoo; jonkun ystävällisen sanan, sillä kreikkalainen on luonteeltaan peräti ystävällinen. Mainitakseni esimerkin kerran, että kun passipoliisilta kysyin Suomen konsulaattia, jätti hän passipaikkansa ja läksi saattamaan moniaan kadunnurkan, kunnes tapasi toisen poliisin, joka vuorostaan otti minut huostaansa, kunnes pääsimme haluamaani paikkaan. Saattoipa hän vielä hissillä neljänteen kerrokseen, aina ovelle saakka, eikä ottanut vastaan tarjoamaani rahaa vaivoistaan.

Mutta toisaalta kreikkalainen on liikemies ja osaa kyllä keksiä keinoja, millä vierasta nykäiseisi. Hotellissa, jossa asuin, tuotiin lasku heti yhden yön nukuttuani ja maksoinkin sen, sillä arvelin tämän kuuluvan hotellin tapoihin. Seuraavana päivänä kysyi isäntä, kuinka kauan aion vielä viipyä. Vastasin viipyväni kenties kuutisen päivää, riippuen siitä, milloin laiva lähtee, ja silloin hän heti: kirjoitti kuuden päivän laskun vaatien maksua. Luonnollisesti en maksanut, vaan sanoin suorittavani laskun vasta lähtiessäni, johon hänen oli tyytyminen.

Kun sitten uudelleen sain laskun, oli siihen merkitty minulle käsittämätön menoerä, joka mielestäni oli suhteettoman suuri juomarahoiksi. Mainitsin siitä hänelle, mutta hän sanoi ylimääräisen erän olevan sähköstä, kun olen valvonut niin myöhään öisin ja kirjoittanut. Protesteerasin jyrkästi tällaista vaatimusta vastaan, mutta kun tosiasia oli, että luteitten pelotukseksi olin tavallisesti antanut valon palaa aamunkoittoon saakka, en ruvennut enemmälti riitelemään vaan maksoin, mutta lisäsin, että tässä tapauksessa hän saa itse huolehtia juomarahoista palveluskunnalle, sillä niitä en suorita kenellekään.

En oikein päässyt käsittämään, mitä sikäläiset oikein hommasivat yönaikaan, sillä kaiket yöt he kulkivat hotellin ovissa ja keskustelivat äänekkäästi käytävissä, ja vaikka aamuisin nousin tavallista varhaisemmin, oli alahallissa jo täysi liikenne. Sitävastoin söivät ja nukkuivat he päivällä kello kahdestatoista kuuteentoista, jona aikana kaikki kaupat eivät tosin olleet suljettuja, mutta kuitenkin näytti olevan rikos myydä silloin mitään. Kerrankin halusin tällaiseen aikaan ostaa joitain vaatekappaleita, mutta myyjä ei uskaltanut niitä antaa kaupassa, vaan kehoitti minua menemään kadulle, jonne hän toi paketin jäljessäni ja salavihkaa työnsi käteeni. Toisen kerran erehdyin taas kiellettyyn aikaan pyrkimään erääseen kauppaan lengollaan olevasta ovesta, mutta lähellä seissyt henkilö esti minut sanoen sen olevan suljettuna. Se aika on nimittäin ravintoloiden ja kahviloiden aika, ja silloin niissä on elämää. Varsin omituisilta näyttivät eräänlaiset pelihuoneet, verrattain suuret tupakansavun täyttämät kahvilat, joissa miltei järjestään joka pöydässä pelattiin joko korttia, noppaa tai eräänlaista sormibiljaardia, joka viimemainittu on meilläkin jo tullut muotiin. En niissä rahoja nähnyt suuremmin liikuteltavan, ja peli olikin nähtävästi vain ajanvietteeksi tarkoitettu, mutta aniharvaan pöytään tilattiin jotakin ja sadasta miehestä korkeintaan kymmenellä oli kahvikuppi edessään. En käsitä kuinka tällaiset pelikahvilat kannattavat.

Sensijaan kannattanevat eräät toisenlaiset huvittelupaikat paremminkin. Muistin lukeneeni muinaisista kreikkalaisista hetairoista ja halusin nähdä sellaisia, vieläkö olivat kuvauksiensa arvoisia. Sain erään piraioslaisen oppaakseni, ja niin ajoimme raitiovaunulla pitkän matkaa, kunnes pysähdyimme valtavan rakennuksen eteen. Portista tulimme jonkinlaiselle atriumin tapaiselle moniosaiselle pihamaalle, jonka joka sivulta avoinna olevista ovista valo virtasi pihan sementille, ja kaikenlaatuisen musiikin hälinä tunkeutui korviimme. Astuimme eräästä ovesta sisään. Huone oli kuin meillä entiset anniskeluyhtiöitten olutkrouvit, pitkiä pöytiä seinänvierustoilla, keskiosassa senverran tyhjää tilaa, että joku halukas kykeni siinä tanssimaankin. Yhdelle seinälle oli rakennettu koroke, niinkuin saunanlavo, ja siinä istui vieri vieressä äärimmäisen keveästi puettuja tyttöjä — tai paremminkin sanoen naisia, sillä useat näyttivät jo eläneen parhaimman aikansa — kaikenvärisiä, odottamassa ottajaansa. Joku pari näkyi yrittelevän tanssia keskilattialla, mutta tuskinpa monikaan oli vielä saanut kultaistaan omaan kamariinsa, koska rivi näytti olevan varsin eheä. Ehtoo oli kuitenkin vasta alullaan, ja kaikesta päättäen liike menestyi hyvin, sillä miesväkeä istui pöydät täynnään juomassa viiniään ja äänekkäästi keskustellen.

Emme kauan istuneet, kun poistuimme ja menimme toiseen, vieressä olevaan "salonkiin" ja vielä kolmanteenkin. Kaikissa näytti olevan sama meno ja samanlainen "henkilökunta". Kolmannessa oli jo täysi markkinahumu vallalla, sellaisen rämämarkkinan, joka tuoksuu rihkamalle. Poissa oli siitä se elämänilo ja hekuma, joka vanhojen aikojen kuvauksista henkii lukijalle romantiikkaa. Mutta kenties eivät senkään ajan huvittelut olleet tämän kummempia. Ja toisaalta — onhan kertojalla aina oikeus muovailla henkilöitä ja oloja mielensä mukaan eli niinkuin hän niiden toivoisi olevan, ettei juttu näyttäisi ruokottomalta.

Läksimme ajamaan takaisin asuntooni ja raitiovaunussa istuessamme juttelin tästä piraioslaiselle tuttavalleni sanoen, että voisivat viedä nuo tytöt Akropoliin, jossa on muitakin raunioita, siellähän ne saisivat koko maailman ihastuksen osakseen, jos sanottaisiin niiden polveutuvan Kreikan suuruuden ajalta. Tuttava vähän suutahti ja sanoi, että kyllä täällä on parempiakin paikkoja, lähdetään sinne vain. Mutta minä olin sinä iltana nähnyt tarpeekseni enkä halunnut enemmälti tehdä tuttavuutta tällaisten laboratorioitten kanssa.

CYPROLAISIA TUTTAVUUKSIA.

Kun eivät turkkilaiset sallineet minun matkustaa Kreikan kautta Angoraan, oli pakko etsiä toinen reitti. Englannin konsuli Piraioksessa ei antanut viisumia Aleksandriaan, joten ainoa mahdollinen tie oli Cyproksen kautta Syyriaan. Sille reitille ostinkin piletin enkä kadu matkaani, sillä Cypros on tosiaan näkemisen arvoinen paikka.

Suomen konsuli Piraioksessa hankki minulle toisen luokan piletin kreikkalaiseen laivaan — italialaisia laivoja kartan viime matkani jälkeen - tosin ilman laivan muonitusta, sillä hän sanoi, etten kuitenkaan olisi tyytyväinen siellä tarjottuun ruokaan. Kehoitti ostamaan evästä matkalle, koska siten saisin mieluistani, ja enimmät matkustajat kuuluvat elävän omavaraistaloudessa.

Tiu munia ja iso leivänkimpale kainalossa soudatin sitten itseni laivalle, jossa sain paikan kuuden hengen hytissä. Arvailin itsekseni, minkälaisia olisivat tulevat tupatoverini, kun he kohta saapuivatkin kovalla melulla. Cyprolaisia ylioppilaita yksitoista kappaletta, jotka lukukauden loputtua palasivat Ateenasta kotiinsa. Muutamien opinnot olivat jo päättyneet, ja minä sain hyttitovereikseni yhden insinöörin, yhden filosofian tohtorin ja yhden papin sekä kaksi nuorempaa miestä. Vielä oli matkassa vasta valmistunut tuomari sekä Cypron arkkipiispa, ja he sijoittuivat viereiseen hyttiin; toisten ylioppilaiden mukana. Kun vielä mainitsen kolme arabialaista kauppiasta sekä pari naishenkilöä, on seurakunta lueteltuna.

Mutta hauskempaa seurakuntaa en vielä matkoillani ole tavannut. Heille oli ilo ja ilonpito niin luontaista, ettei se kaivannut mitään lisäyllykkeitä ja he saivat monesti minutkin, vanhan miehen, vallan pakahtumaan nauruuni. Kukaan heistä ei koko matkalla ryypännyt lasillistakaan kreikkalaista punaviiniä vahvempaa, mutta jos meillä laivassa tai hotellissa esiinnyttäisiin niinkuin siellä, niin heti paikalla kiellettäisiin ruuankin tarjoilu.

Ja arkkipiispa oli mukana kaikessa. Hän oli kaiken aikaa yhtenä hymynä, ja kun minä en viitsi nyt ottaa erikoisemmin osaa nuorten pöytäleikkeihin, seurusteli hän minun kanssani. Emme suuremmasti ymmärtäneet toistemme kieltä, mutta saimme erään arabialaisen tulkiksemme ja sitten kävi seurustelu mutkattomasti. Olin Piraioksesta ostanut rukousnauhan, ja arkkipiispa opetti sitä käyttämään, mutta, tulkki sanoi, että hän puhuu vallan ruokottomia, eikä niihin ole uskomista.

Ensimmäisenä iltana oli meno salongissamme niin suuri, että koko laivan päällystö tuli sinne. Sitten siirryimme joukolla, ensimmäisen luokan musiikkisalonkiin, jossa, viulun, mandoliinin ja pianon avulla pidimme musikaalisen illan. Kuljimme Aegeanmeren arkipelaagin labyrinttejä, meri oli tyyni kuin rasvalla silattu, ja yö helteinen. Puolikuu kurkotteli taivaalla välkkyen loivilla mainingeilla yhä lisäten tunnelmaa, ja musiikkisalongin avatuista akkunoista kuului soitto ja pauhu varmasti vanhaan Troijaan saakka.

Cyprolaiset eivät muuten turhaan kersku sillä, että Afrodite on noussut merestä Cypron rannalla. Siellähän on Afroditen luolakin vielä jäljellä, jonne hän nukutti rakastettunsa ja kävi aina silloin tällöin tervehtimässä. — Sillä cyprolaiset ovat kaunista kansaa. Heidän joukossaan tapaa juuri vanhojen kreikkalaisten kuvapatsaitten malleja paljon runsaammin kuin itse emämaassa, sillä heissä lienee kreikkalainen veri säilynyt puhtaimpana.

Tänä vuonna, tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Englanti otti Cypron Kreikalta. Luonnollisesti johtui puhe siihenkin asiaan, ja kysyin, mitä Cyprolaiset pitävät englantilaisista. Asia näytti olevan vähän arka, enkä saanut selvää vastausta kysymykseeni, kunnes eräs matkustajista sanoi, että "onhan luonnollista, että jokainen rakastaa äitiään enemmän kuin holhoojaansa." Cyproon päästyäni sain tästä kouraantuntuvamman osoituksen.

Päästyäni Piraioksen lutikkapesästä pois, nukuin ensimmäisen yön laivalla tarkkaan. Se oli kuitenkin varomattomasti tehty, sillä laivassa oli kirppuja, ja minulla taas on sellainen luonnonlaatu, että kirpunpurema on melkein sama kuin käärmeenpurema. Niinpä seuraavan päivän sainkin potea härkäpavun suuruisia palkoja eri osissa ruumistani.

Asia unohtui kuitenkin iltapäivällä, kun ankara ukkosilma yllätti meidät. Ilma oli helteisen polttava, ja kaikki juomavesi loppui toisen luokan matkustajilta niinkuin keittiöstäkin. Steward huomasi ajan otolliseksi kaupantekoon, sillä hänellä oli olutta varastossa. Useampaan kertaan hän tuli minullekin tarjoomaan oluttaan, mutta hinta oli pöyristyttävä. Vertauksen vuoksi mainitsen vain, että hän olutpullosta pyysi 28 drakmaa ja samankokoisesta konjakkipullosta 32 drakmaa. Kun kuitenkin muistin samanlaisen konjakkipullon Piraioksessa maksaneen vain 13 drakmaa ja olutpullon vain 1/5 pyytämästään, kehoitin hänen sulkemaan kaappinsa ovet ja tyydyin vain punaviiniin, jota markalla sai suuren juomalasillisen. Arkkipiispan kanssa sitten pahimman sateen ajan istuimme kahden ruokailusalongissa, kun nuorempi väki oli poistunut ensimmäiseen luokkaan musiikkitunnille.

Menihän se seuraavakin yö, vaikka nukkumatta, sillä sänkyyni en enää hirvinnyt mennä. Pari tuntia lojuin siellä pukeissani, sitten alkoi taas kihistä nilkoissa ja ranteissa, jonka vuoksi otin kirjoituskoneen kainalooni ja marssin kannelle. Eikä ihanampaa yötä tarvitse katsellakseen toivoa. Ukkospilvet olivat siirtyneet taivaanrannalle, keskitaivaalla loisti kuu, ja synkistä pilvistä laivan kolmella puolen singahteli välkkyviä salamoita. Ne olivat kuin ohratulia elokuisena iltana, äänettömiä, aavemaisia kuin revontulet. Aina aamunkoittoon saakka istuin kannella, kunnes steward tuli ja ilmoitti, että nyt voisi jo saada teetäkin, jos haluttaa. En tiedä, mistä hän oli hankkinut vettä.

Puoliltapäivin alkoivat Cypron vuoret häämöittää taivaanrannalla. Samalla alkoi lännestä navakasti puhaltaa, ja kun ankkuroimme Limassolin ulkopuolelle, oli meri vallan valkoisena. Kun musiikkisalongissa oli englantilaisten viranomaisten kanssa läpikäyty monimutkainen passintarkastus ja taas nousimme kannelle, piiritti parikymmentä venettä käsittävä eskaaderi laivamme. Ne olivat kaikki "virallisia" tavaran ja henkilönkuljetukseen määrättyjä veneitä, ja jokaisessa oli oma vormuniekka kapteeninsa.

Ensimmäisen luokan matkustajat järjestettiin yhteen moottoriin, toisen luokan toiseen ja niin edespäin, mutta kaikki ei käynyt niin yksinkertaisesti kuin luulisi. Monesti näytti siltä, että nyt juuri tulee ilmitappelu, kun viisi miestä seisoi nyrkit ojossa toisiaan vastaan ja jokainen huusi minkä kurkustaan kykeni. Riita aiheutui siitä, että pakaasit olivat jotenkuten sekaantuneet, ja jokainen "kapteeni" koetti omaan veneeseensä saada mahdollisimman paljon tavaraa, sillä maksu laskettiin kolliluvun mukaan.

Onnellisesti siitä kuitenkin selvisimme tilavaan moottoriveneeseen ja porhalsimme laituria kohti hinaten jäljessämme kahta pakaaseillamme lastattua venettä. Tullihuoneen luona tuli kuitenkin jonkunlainen kommellus, sillä meitä ei laskettu maihin. En aluksi päässyt selville, mistä oli kysymys, sillä veneessämme nousi sellainen meteli, että se voitti myrskyn pauhinankin. Lopulta tohtori selitti, että vain ensiluokan matkustajat pääsevät tavallisen tullikamarin kautta, jotavastoin toisen luokan matkustajat viedään karanteeniin.

Kysyin, onko laivalla ollut tarttuvaa tautia sairastavia matkustajia, ja kuulin, ettei asia koske sairautta ollenkaan, vaan englantilaiset etsivät aseita. Cyprolaiset eivät näet valtakunnan turvallisuuden vuoksi saa kantaa minkäänlaisia ampuma-aseita, jonka lisäksi on säädetty, että veitsenterä ei saa olla kahta tuumaa pitempi. Jos pitempiteräinen joltakulta tavataan, on rangaistus kuukausi vankeutta joka tuumalta. Tämän kuultuani tunsin itseni vähän levottomaksi, minulla kun oli terien yhteenlaskettu pituus vähän päälle 30 tuumaa.

Ajoimme muutaman sata metriä karanteeniaseman edustalle rakennetun pitkän laiturin kärkeen, jossa meri pahimmin möyrysi. Parin turhan yrityksen jälkeen saimme miesvoimin pidätellyksi venettä siksi, että naismatkustajat pääsivät laiturille, kun samassa tuli syvä aallonpohja, joka nielasi veneenlaidan laiturinnurkan alle. Kun heti jäljestä tuli suuri kuohupää, ei vene noussutkaan sen harjalle, vaan otti hulisten sisäänsä koko annoksen. Me laiturinpuolella olijat pääsimme kutakuinkin kuivina, mutta ulkolaidan väki jäi istumaan veteen. Veneen kapteeni huusi enimmin, mutta ei kukaan hänestä enää perustanut, kun jokainen kiiruhti karanteeniin, jonne tavaroitamme paraikaa kannettiin toisista veneistä.

Karanteeniasema oli jonkinlainen nelikulmainen pihatto, kukin sivu noin 50 metriä ja korkean muurin ympäröimänä. Yksi jykevätekoinen portti sinne johtaa, eikä siellä ole suojapaikkaa päivän helteeltä.

Tällaiseen paikkaan meidät suljettiin ja portti lyötiin lukkoon, jonka jälkeen alkoi tavaroiden tarkastus. Upseereja ja tullimiehiä oli siellä miltei yhtä paljon kuin matkustajia. Jokainen sai avata tavaransa ja tehdä selkoa, minkälaista tavaraa kuljetti. Kysyttiin, onko morfiinia ja kokainia, ja minä näyttelin heille jodipulloa sekä sublimaattia. Sublimaattikapsellien pääkallonkuva oli kovin arveluttava, mutta lääkäri sattui siihen parahiksi kohdalle — lääkärintarkastus kuului myös asiaan — ja sanoi, että sellaisia kyllä matkalla tarvitsee. Sitten kysyttiin, onko aseita. "Minkälaisia aseita?" kysyin puolestani. — "Ampuma-aseita." — Ei ollut. "Hyvä on sitten, pankaa tavarat kasaan."

Kiiruusti sen teinkin ja läksin laputtamaan portillepäin, mutta minut pysäytettiin. Selitettiin, että itse saan poistua, mutta tavarat on jätettävä sinne pieneen kiviseen vajaan, jossa ne uudelleen asianomaisen poissaollessa tarkastetaan, "jos sattuisimme löytämään jotakin", kuten tullimies selitti. Kahden tunnin kuluttua saa tulla noutamaan. "Tullaus maksaa yhden shillingin ja venemiehelle menee kaksi."

Saatu ja maksettu. Vein tavarani osoitetulle paikalle ja menin uudelleen portille, mutta siellä oli ruumiintarkastus. Taskut kopeloitiin ja taputeltiin puolelta ja toiselta, - olisihan joku siinä häläkässä saattanut pistellä taskuihinsa yhtä ja toista kiellettyä. Tupakkaa kysyttiin, mutta minä sanoin, ettei ikävä kyllä ole edes itselle, saati sitten tarjota, jonka jälkeen sain poistua.

Kun arkkipiispa oli kutsunut minut luokseen illalla ja tuomari luvannut hankkia halvan asunnon, odottelin portin ulkopuolella heitä. Pian olimme kaikin taas koolla, ja minä hoputin lähtemään kaupunkiin, mutta cyprolainen on ylen puhelias. Tästä karanteenijutusta he nyt keskustelivat innokkaasti portin ulkopuolella, ja jokaista erikseen nykien pääsimme aina parikymmentä metriä, mutta sitten jäätiin taas keskustelemaan. En saanut täyttä tolkkua heidän puheistaan, mutta sen käsitin, että kaikki olivat kiukkuisella tuulella.

Aikani odoteltuani jätin heidät sinne ja etsin itselleni asunnon. Kun kahden tunnin kuluttua saavuin noutamaan tavaroitani, tapasin heidät taas ja sanoimme ystävälliset, jäähyväiset toisillemme. He luullakseni jäivät sinne vielä minun jälkeeni.

Portilla poistuessani vaadittiin vielä yksi shillinki portin avaamisesta ja sulkemisesta, mutta kun minä olin jo päässyt portin ulkopuolelle, jätin sen kerran maksamatta, vaikka kolme portinaukaisijaa seurasikin minua pitkän matkaa kovasti huutaen. Vasta kun kaupungin laidassa yksinäiseen ojanteeseen päästyämme laskin tavarani maahan ja juttelin heille suomeksi, luopuivat he vaatimuksestaan ja palasivat portille jättäen minut rauhassa jatkamaan kulkuani.

HERRA MARKARIANIN AUTOLIIKENNE.

Heti Aleppoon tultuani tiedustelin hotellissa, mihin aikoihin junia kulkee Bagdadiin, mutta siellä sanottiin, ettei kulje junia, kun ei ole rataakaan. Näytin heille karttaa — viimeisintä saksalaista tuotetta — johon selvällä punaisella juovalla oli merkitty rautatie Alepposta Mosulin kautta Bagdadiin ja sanoin, että jo monta vuotta olen kuullut puhuttavan Bagdadin radasta, — mikä sen nyt olisi hävittänyt. He väittivät kivenkovaan, ettei sellaista ole, saksalaiset kyllä aloittivat radan rakentamisen, mutta eivät saaneet valmiiksi, kun saapuivat englantilaiset ja ranskalaiset, eikä sen jälkeen ole radalle tehty mitään.

Näin kertoivat aleppolaiset. Kuten kuitenkin seuraavina päivinä huomasin, on rautatie valmis ja hyvässä kunnossa Alepposta Basraan saakka, ja sillä kulkee joka päivä junia, mutta välimatkalla Aleppo-Bagdad kuljetetaan vain tavaroita eikä ihmisiä ollenkaan, ja siitä kait johtui aleppolaisten tietämättömyys.

Pyysin heidän sitten hankkimaan minulle kameelin, jolla voisin taipaleen katkaista, mutta sellaisia laitteita kuin karavaaneja ei täällä enää käytetä. Nyt on autojen aikakausi ja muuta kulkuvälinettä kuin auto ei ole saatavissa, ellei halua tallustella jalan. Autolla pääsee Bagdadiin kolmessa päivässä, karavaanilta otti se viisitoista päivää ja jalkaisin kenties kuukauden. Tiedustelin, saisiko mistään toveria tällaiselle matkalle, mutta he nauroivat. Laskivat, että tarvitsisi olla vähintäin viisi muulia kantamassa vettä ja ruokatavaroita, jotapaitsi ketään ei saisi houkutelluksi mukaan paitsi tietysti mahdottomasta maksusta.

Kuin asian aavistaen saapui huoneeseeni silloin pitkä arabialainen ja tarjosi autoa käytettäväkseni. Hänellä on niitä useampiakin, voisin lähteä vaikka huomenaamuna, eikä hinta ole kuin pieni osa siitä, mitä toiset ottavat. Kysyin hintaa, mutta siitä ei oikein tahtonut tulla tolkkua, — hän nähtävästi halusi ensin tarkastella minua voidakseen arvioida kapasiteettini. Sitten pitkän harkinnan jälkeen hän ilmoitti, että pääsisin matkan kymmenellä punnalla.

Tarjosin hänelle neljä, kun hotellin edeskäypä sormillaan osoitti, että viisi puntaa on tavallinen taksa. Kovasti käsiään levitellen hän selitti sen tahdottomaksi ja sanoi tekevänsä vararikon, kunnes lopulta sovimme viidestä kultapunnasta, ja ylihuomenna lähtisimme. Kuitenkin jätin asian omasta kohdastani avoimeksi huomiseen saakka ja riippumaan siitä, saisinko erään minulle uskotun tehtävän siihen mennessä suoritetuksi.

Seuraavana aamuna tuli hän erään englanninkielentaitoisen toverinsa kanssa jo kuudelta aamulla tiedustelemaan lähtisinkö. Käskin tulla iltapäivällä kello neljältä, mutta siitä huolimatta kävi hän kolme kertaa jo aikaisemmin ja joka kerralla istuskeli pitkät tovit huoneessani, enkä saanut häntä muuten poistumaan kuin lähtemällä itse kaupungille.

Kello neljältä sitten ilmoitin olevani vapaa lähtemään huomisaamuna ja pyysin varaamaan paikan jommassakummassa autossa, — niitä lähti nimittäin kaksi. Hinta oli nyt kuusi kultapuntaa, ja kun tiedustelin, mistä tämä hinnannousu aiheutuisi, sanoi hän varaavansa minulle paikan ohjaajan vieressä, ja sellaiset paikat ovat punnan kalliimpia. "Sitäpaitsi kaikki englantilaiset turistit aina istuvat etuistuimella, kun se on hienompaa", lisäsi hän.

"Minä istun mieluummin takaistuimella", vastasin hänelle, "ja maksan vain viisi puntaa."

"Mutta kolme muuta matkustajaa on arabialaista, eihän monsieur nyt sellaisten kanssa istu."

"Minkälaisia miehiä ne ovat."

"Kolme Mosulilaista kauppiasta, Tallafat, Katma ja Ibraim."

"Minä olen Katman kanssa nukkunutkin rinnakkain laivassa Cyprokselta Beirutiin, kyllä minä hänen kanssaan saatan istuakin rinnakkain."

Kun hän huomasi kaikki yrityksensä turhiksi, enkä minä puolestani suostunut korottamaan hintaa eilen puhutusta, sovimme uudelleen viidestä kultapunnasta. Hän pyysi passini käydäkseen leimauttamassa sen poliisilaitoksella, ja aamulla kello neljältä piti lähdettämän.

Puoli seitsemältä illalla tuli hän hotelliin ja sanoi, ettei poliisi suostu leimaamaan passiani ellen ole henkilökohtaisesti läsnä, joten minun pitäisi nyt mennä poliisilaitokselle. Tämä johtui siitä, ettei poliisi ollut ymmärtänyt passistani mitään. Läksin kiireen kaupalla osoitettuun paikkaan, mutta siellä ilmoitettiin, että passitoimisto on suljettu jo kello kuusi. Käskivät tulla seuraavana aamuna yhdeksältä.

Minua pakkasi kiukuttamaan, nyt myöhästyisin autosta, ja taas menisi päivä suunnitellusta hukkaan. Myrtyneenä menin hotelliini, jonne yli katumetelin kuului korvia vihlova klarinetin ja rummun duetto viereisestä ravintolasta, ja siihen äänten sekamelskaan nukuin.

Aamulla seitsemän aikaan ryntäsi arabialainen autonomistaja huoneeseeni, ja sekavasta puheestaan sain senverran tolkkua, että toinen auto on jäänyt odottamaan minua, ja nyt hän lähtee poliisilaitokselta hakemaan minun passini. Sanoin, ettei kannata yrittääkään, sillä minun täytyy mennä sinne kello yhdeksältä, mutta hän väitti, että kyllä hän vain nyt lähtee, sillä hänellä on sellainen mies mukanaan, joka osaa lukea kirjoitusta. Tunnin kuluttua lähtee auto, ja he tulevat hakemaan minua, jotta olen valmiina.