Part 3

Ennen Veronaa puhkaisimme vuoriston ja sitten laskeutui rata taasen tasangolle, kohti Adrianmerta. Sielläkin oli paljon hedelmäistutuksia, mutta välille oli jätetty laajoja, valleilla neliöihin jaettuja aukeita peltoja, joita vielä osittain peitti vesi. Joku sanoi niitä vehnäpelloiksi, mutta minä en uskonut häntä. Luulen, että sinne oli istutettu makaroonia, sillä muutamia taimiakin näkyi jo siellä täällä.

Matkaseuranamme vaunuosastossa oli muuan keski-ikäinen milanolainen pariskunta poikansa ja tyttärensä kera, joka eleistään päättäen teki kuin häämatkaa. Jo Milanossa junaan tullessaan pitivät he niin suurta ääntä, etteivät toiset saaneet omia sanojaan ollenkaan kuuluville, — vaikkei minulla muuten ollutkaan mitään puhuttavaa. Sitten hämärän tullen rouva rupesi torkkumaan, painoi silmänsä umpeen ja avasi suunsa raolleen, mutta herra pisti sormensa heti suuhun. Rouva heräsi ja nosti molemmat jalkansa herran syliin, jossa ne eivät kuitenkaan kauan olleet, sillä herra rupesi niitä hirveästi kutittelemaan. Seurasi aselepo, jonka jälkeen rouva yritti uudelleen nukkua pitäen suunsa visusti kiinni. Tällä kertaa herra kastoi oikean kätensä etusormen omaan suuhunsa ja pyyhkäisi sillä rouvan nenää, jolloin rouva heräsi ja pörrötti herran tukan. Paljon muutakin leikillisyyttä he osasivat, jota kaikkea ei kerkiä kertoa, ja meillä oli erinomaisen hauskaa. Poika ja tytär istuivat kaulakkain koko matkan ja lauloivat kauniita lauluja, sillä kummallakin oli heleä ääni.

Ensimmäinen tehtävä Veneziaan tultuaan on tietysti ottaa gondooli ja ajella pitkin kanaaleja. Sen teimme mekin, mutta ensin otimme tarkan selon hinnoista, sillä kertomuksista päättäen sieti pitää varansa seurustellessaan liikeasioissa sikäläisen väestön kanssa. Taksa kuului olevan 12 liiraa tunnilta, mutta hotellissa kehoitettiin varomaan, ettei minuuttiakaan menisi ajasta yli, koska gondolieri siinä tapauksessa perisi kaksinkertaisen maksun.

Istuimme siis gondoolin pehmeille nojatuoleille, käskimme soudella suunnilleen tunnin ja esillä olevasta taksasta osoitimme sormellamme 12 liiraa. Oli jo vallan ilta, puolikuu makasi vatsallaan korkealla, ja tuhannet valot välkkyivät kanavan pinnassa. Olisimme nauttineet vieläkin enemmän näkemästämme, ellei gondolieri olisi puhunut kaiken aikaa ja häirinnyt tunnelmaa. Vaikka nimenomaa halusimme kulkea leveillä kanaaleilla, yllytti hän meitä lähtemään kaikkein kapeimmille siten eksyttääkseen meidät ja saadakseen pitemmän aikaa soudella. Asia ei päättynyt muuten kuin että minä osoitin lähintä laituria ja käskin ajamaan siihen, jotta pääsisimme pois haahdesta. Sitten vasta hän totteli, mutta hoki vielä pitkän aikaa itsekseen: "Vihainen mies, vihainen mies."

Soutelimme noin kolme neljännestuntia, ja gondolieri tuli taas puheliaammaksi, kun kysyin, eikö hän möisi koko gondoolia. Sanoin vieväni sen Porvooseen ja panevani takatuupparin johonkin sopivaan paikkaan. Hän ilmoitti hinnaksi 5000 liiraa, mutta sanoi, ettei se kestä minkäänlaista moottoria, kun on niin hutelosti tehty. Ja totta hän tuntui puhuvan, sillä kun pieni höyrylaiva tuli vastaamme nostaen vaahtopäälaineita, rusahti gondoolin kylki kuin revetäkseen. Annoimmekin heti määräyksen paluumatkaa varten.

Vielä kertoi gondolieri, että koko hänen sukukuntansa on venezialaista. Hänen pappansa oli gondolieri, hänen pappansa pappa oli gondolieri, hänen pappansa papan pappa oli gondolieri, ja hän itse on 44 vuotta vanha ja sen ajan asunut gondoolissa.

Saavuimme hotellimme edustalle soudeltuamme sanotut kolme neljännestuntia, ja ojensin hänelle taksanmukaiset 12 liiraa. Hän kuitenkin väitti, että olimme olleet matkalla runsaasti tunnin ja vartin, jonka perusteella vaati kaksinkertaista maksua. Pidin tällaista vaatimusta epähienona enkä maksanut, mutta kun hän yhä äänekkäämmin pysyi vaatimuksessaan eikä huolinut tarjoamaani rahaa, sanoin tyrkkääväni hänet esi-isiensä luokse laguuniin. Kun rannalla oli paljon pikkupoikia katselemassa, jätin sen sentään sillä kertaa tekemättä. Pistin rahat taskuuni ja kävelin hotelliini, jonne huutava gondolieri seurasi jälestä. Siellä löin rahat tiskille ja sanoin, jotta ellei kelpaa, niin marssikoon hyvin äkkiä ulos. Onnekseni olin lähtiessäni jutellut hotellin isännän kanssa, ja hän muisti kellonlyönnin, jolloin läksimme, eikä siitä vieläkään ollut täyttä tuntia kulunut, ja niin painui vaakalauta minun edukseni. Isäntä pisti rahat gondolierin kouraan ja yhdessä portierin kanssa työnsi hänet kovista vastusteluistaan huolimatta kadulle. Minäkin olisin mennyt auttamaan, mutta ensimmäinen ja toinen hovimestari pitelivät takinliepeistäni kiinni, kun pelkäsivät, että minulla olisi ollut henkilökohtaistakin kaunaa gondolierille. Kun en muuta voinut, niin karjasin karkeasti, jolloin gondolieri hävisi ruuheensa, enkä sen; koommin häntä nähnyt.

Hotelli, jossa asuimme, "Doge Venier", on muuten kiintoisa siitä, että se on sijoitettu ikivanhaan venezialaiseen rakennukseen. Kapeita käytäviä, portaita ja sokkeloita kiemurtelee kuin labyrintissä joka suuntaan, ja kuka vain on innostunut vanhasta rakennustekniikasta, menköön sinne asumaan. Sisustus on tehty varsin hauskaksi, ja huoneet ovat suuremmat kuin yleensä nykyaikaisissa hotelleissa. Hinnat ovat peräti halvat, jotapaitsi hotelli sijaitsee vain satakunta metriä asemalta aivan suuren kanavan varrella. Vielä mainitsen, että koko palveluskunta siivoojattaria myöten puhuu saksaa, joten italiankieltä taitamatonkin voi päästä keskustelun alkuun. Me ainakin viihdyimme siellä mainiosti ja isäntäväki oli nähtävästi myös meihin tyytyväinen, koskapa lähtiessämme saimme muistoksi kaksi pronssista Pyhän Markuksen kyyhkystä. — Joku koiranleuka tietysti sanoo, että ne olivat annetut rauhallisen ja alistuvan mielenlaadun symbooleiksi muistuttamaan näistä ominaisuuksista vaikeissakin tilanteissa, mutta se on väärä puhe. Yhtähyvin he olisivat voineet antaa vaikka gondoolin kuvaisen.

Venezia on muuten siitä mieluisa paikka, ettei siellä tarvitse katsella raunioita. Vanhaa ja historiallista kyllä näkee joka askeleella, mutta se on hyvin säilynyttä. Venezialainen ei näytä matkailijalle jotain sorakasaa ja selitä, että tässä oli ennen sellainen ja sellainen muhkea laitos, jottei maassa vertaa, nosta hattuasi sen kunniaksi. Ei, hän viepi sinut Doge-palatsiin ja sanoo, että tällainen tämä oli Venezian suuruuden aikana ja samanlainen se on vieläkin. Sillä Doge-palatsi on erinomaisen hyvin säilynyt kautta levottomienkin aikojen, kaikki on siellä hoidettua, ja puuttuvat vain purppuraviittaiset dogit istuntosalin tuoleilta, niin tuntisi astuneensa keskiaikaan.

Maalaukset palatsin seinillä ja katossa ovat niin suurenmoiset, että tällainen maallikko ei kykene niitä enää ihmettelemäänkään. Sali toisensa jälkeen suurten mestarien töitä toinen toisistaan ihmeellisempiä. Eräs maalari, jonka käsialoja siellä oli runsaasti, oli naismallinaan käyttänyt yksinomaan vaimoaan, ja niinpä tämä eräässäkin taulussa esiintyy ainakin kymmenessä eri asennossa. Ikävä kyllä olen taiteilijan nimen unohtanut, enkä saa mistään lähdekirjallisuuttakaan, koska kirjoitan tätä Intian meren laivan hytissä.

Doge-palatsia katselisi koko päivän yhtämittaa, mutta sieltä käsketään välillä pois, että vahtimestarit pääsevät ruokailemaan. Ja onhan Veneziassai muutakin katseltavaa. Markustorin ympäristö on täynnään historiallisia rakennuksia ja näkemisen arvoisia. Maailmansodan aikana oli niitä uhannut tuho, kun itävaltalaiset kohdistivat tykkitulensa juuri kirkkoihin ja kuuluisiin rakennuksiin. Kaikki arvokkaimpien rakennusten ja kirkkojen katot peitettiin kuitenkin hiekkapussikerroksella, ja niin säilyivät ne kutakuinkin vahingoittumattomina.

Markustorin kyyhkysiä oli ensin syötettävä, ne kun olivat niin kesyjä, että tulivat olkapäälle ja käsivarsille pyytämään. Sitten poikkesimme Pyhän Markuksen katedraaliin, jonne kerkisimme juuri messun ajaksi. Sattuikin olemaan tavallista juhlallisempi tilaisuus, sillä mikäli toimituksesta käsitin, vihittiin siinä kolme noviisia papiksi. Kymmenkunnan loistavapukuista pappia otti osaa juhlamenoihin, joissa vuorolaulut näkymättömän kuoron kanssa sekä pyhän savun suitsutukset vaihtelivat. Seurakunta ei millään tavoin puuttunut toimituksen kulkuun, katseli vain hartaana niinkuin teatterikappaletta, jota se suuresti muistutti. Ainakin parin korkea-arvoisimman prelaatin esiintyminen oli perin itsetietoista, liikkeet huoliteltuja ja hiottuja ja katse ylvään kirkkoruhtinaan, joka tuntee valtansa kansan yli.

OIKEUTTA JAKAMASSA.

Vaikka ihminen luonnoltaan ei olekaan luotu oikeudenpalvojaksi eikä siihen erikoisemmin vihkiytynyt, sattuu kuitenkin elämässä tapauksia, jolloin pakostakin täytyy näyttää, kumpi on oikea ja kumpia vasen käsi.

Niin sattui minullekin Konstantinoopolissa. Olimme matkatoverini bulgaarialaisen kirurgiantohtorin ja hänen rouvansa kanssa käyneet pankissa nostamassa rouvalle kuuluvat tuhannen dollaria, jotka hän huolimattomasti työnsi pieneen käsilaukkuun päällystakkinsa vasemmanpuoliseen ulkotaskuun. Galatan rantakadulla kuhisi väkeä kuin markkinoilla ja sen läpi puhkoilimme kulkuamme uudelle sillalle päin asuntoamme kohti.

Pankin ulkopuolella oli kuitenkin tilaisuutta vaaninut pari henkilöä, jotka huomaamattamme läksivät seuraamaan meitä väentungoksessa. — Käytävä oli kapea, joten minä kävelin pari askelta tohtorin pariskunnan jälessä, ja silloin tulee toinen rosvoista roiskauttaen pitkän syljen tohtorinnan päällystakin oikealle puolelle tarkoituksella, että minä olisin sen huomannut. Katselin kuitenkin satamaan, olisiko joitain S.H. O.Y:n laivoja sattumalta siellä, enkä havainnut tapausta, ennenkuin mies itse nyhkäisi minua kylkeen ja osoitti, että katsos nyt mitä on tapahtunut. Minä alarmeerasin heti tohtorin herrasväen ja ryhdyin taskuliinallani kuivaamaan tohtorinnan takkia, johon tohtorikin otti osaa ja kaikki olimme kiinnostuneet tähän hommaan. Sillä aikaa toinen rosvo kuin ohimennen sieppaa tohtorinnan vasemmanpuoleisesta taskusta käsilaukun ja ne tuhannen dollaria pistäen omaan taskuunsa.

Mutta tohtori huomasi tapauksen, ja kun käännyin katsomaan, näin kuinka iso pajukori — rosvo oli puettu kantajaksi — lensi monta metriä kadulle ja sitten alkoi kilpajuoksu pitkin muurinviertä. Rosvolla oli kyllä verrattain suuri pakenemisenhalu, mutta tohtorilla oli pitemmät koivet, ja vajaan viidenkymmenen metrin päässä hän pääsi kintereille. Kirurgina tiesi hän tarkkaan, mihin paikkaan oli potkaistava, ja niinpä lensikin rosvo ainakin kolme metriä suudellen katukiviä. Nousi siitä kuitenkin, jonka jälkeen tohtori piteli häntä vähän kovakouraisesti. Minulla oli painava valokuvauskone kaulassani, enkä päässyt niin nopeasti paikalle, mutta sinne ehdittyäni vaati tiheäksi kerääntynyt väkijoukko että mies on päästettävä vapaaksi ja esiintyi varsin uhkaavasti tohtoria kohtaan. En minä heidän vaatimuksistaan mitään ymmärtänyt, mutta kun näin että rosvo oli juuri livahtamaisillaan karkuun väkijoukkoon, hyppäsin väliin ja löin häntä pari kertaa yhteenlikistetyllä kämmenelläni, jonka johdosta hän lopetti kaikki karkaamisyrityksensä ja asettui levolle.

Lieneekö päässäni ollut tropiikkikaski sekä fortissomossa lausutut suomenkieliset ennenoppima lauseparret vaikuttaneet sen, että yleisö jonkun verran hajaantui, sillä se ei enemmälti puuttunut asioiden menoon, varsinkin kun paikalle joutui eräs turkkilainen upseeri, joka oli kadulta kerännyt rosvon heittämät tavarat rahoineen ynnä tohtori hatun. Poliisia emme nähneet missään, ja minä nostin rosvon niskasta pystyyn ja aioin kantaa hän Bosporukseen. Vähitellen alkoi hän kuitenkin itsekseenkin kävellä — tosin minun taluttamanani, ja hoki: "no mister, no mister". Silloin otti upseeri ohjakset käsiinsä, ja silloin alkoi myös toinen leikki. Minä en tiedä, mitä he puhuivat, mutta kohta sateli rosvon korvallisille lattealla kämmenellä annettuja iskuja kuin raesade. Vasta seuraavana päivänä sen käsitin kuullessani sanomalehtiuutisen tapahtumasta. Rosvo on nimittäin kreikkalainen, ja ketäpäs ei turkkilainen löisi mieluummin kuin kreikkalaista.

Seuraavassa kadunkulmauksessa tapasimme poliisin, — jolloin upseeri hävisi — ja me asianosaiset marssimme poliisikamarille. Siellä tehtiin sitten selostus tapahtumasta ja kaikki kirjoitimme nimemme asiakirjan alle, jonka jälkeen juttu oli selvä.

Seuraavan päivän aamulehti kertoi sitten tapahtumasta: "Eilen iltapäivällä ryöväsi kreikkalainen suurvaras — — — madame — — —:lta käsilaukun ja 1000 dollaria. Madamen mies sekä eräs tuntematon henkilö ottivat varkaan kiinni ja mukiloivat hänet pahanpäiväiseksi, jonka jälkeen toivat poliisiasemalle. — Poliisi on jo pitemmän aikaa etsinyt sanottua kreikkalaista hänen tekemiensä varkauksien johdosta."

Olimme siis tehneet varsin ansiokkaan työn aivan kädenkäänteessä ja nautimme suurta kunnioitusta hotelliväen puolelta, jotka olivat kuulleet tapauksesta. Mutta kun sunnuntaiaamuna partani ajettuani ja muutenkin vähän siistittyäni itseäni olin lähdössä Ruotsin konsulaattiin visiitille, saapui hotelliimme naapuritalosta eli poliisikamarista virkapukuinen mies, joka vaati, että Captain Kolan olisi pikimmiten saavuttava oikeudenistuntoon Sofianmoskeijan vieressä. Kun hotellissa ei asunut ketään sen nimistä captainia, kysyin oikeudenpalvelijalta, että mahtaisikohan asia mahdollisesti koskea minua ja näytin hänelle passini, mutta hän vain puisteli päätään ja lähti tiehensä.

Viiden minuutin kuluttua hän kuitenkin palasi ja ilmoitti, että minun läsnäoloani siellä juuri vaaditaankin. Arvasin kohta, että tämä kaikki johtuu siitä toissapäiväisestä asiasta, kun olin melko kovaäänisesti moittinut poliisilaitosta siitä, että en saanut Angoran viisumia ennen Salonikia ja mietinkin jo lähteä uimaan Bosporukseen, mutta kun bulgaarialainen tohtori rouvineen lupasi saattaa minua oikeuspaikalle saakka, en minäkään ilennyt jänistää.

Oikeuspalatsi sijaitsee täältä hotellista mennessä vasemmalla puolella siivotonta toria, ja se on suuri rakennus. Kauan harhailtuamme ja monilla kieli kyseltyämme pääsimme lopulta pitkän käytävän perin kulunutta lattiaa pitkin hampaattoman vahtimestarin puheille, joka esitti asiamme jonkunlaiseen kabinettiin. Kenties olisimme kauankin saaneet odotella sisäänpääsyä, mutta minä sanoin vahtimestarille, että en ole syönyt vielä mitään koko aamuna, ja ellei anneta audienssia, niin lähden tykkänään pois. Hän meni uudelleen kabinettiin, ja silloin kutsuttiin minut hetipaikalla sinne.

Huoneessa oli neljä herraa, joista äkkisilmäyksellä havaitsin kolme heikommanarvoisiksi ja yhden, — joka muuten oli perin ystävällinen katsannoltaan — päättelin pääpomoksi. Hän kysyi, olenko minä Captain Kola ja saatuaan nimeä täydentävän vastauksen hymyili kauniisti ja tarjosi tuolin istuakseni.

Senjälkeen istui hänkin pöydän toiselle puolen ja viittauksestaan toi eräs läsnäolevista kullallareunustetun vaipan hänen hartioilleen. Hän alkoi keskustelun, mutta kun en ymmärtänyt turkinkieltä kuin viittauksin, oli etsittävä tulkki. Hetken kuluttua saapuikin eräs englanninkielentaitoinen, ja niin alkoi kuulustelu.

Tuomari kysyi ensimmäiseksi:

"Tiedättekö kuka minä olen?"

— "Minun on mahdoton tuntea kaikkia ihmisiä, mutta ulkomuodostanne päättäen arvelen Teitä rauhantuomariksi", vastasin hänelle.

En tiedä, kuinka tulin tuon attribuutin lisänneeksi, mutta jostain Jack Londonin romaanista kait muistui mieleeni "justice of peace".

Tulkki käänsi ja tuomari naurahti ja sanoi, että olkoon nyt niin, koska tänään on eurooppalaisten sunnuntai. Minä lisäsin, että on rukouspäivä, eikä ollenkaan otollinen virantoimitukselle, mutta hän ei sitä käsittänyt.

Sitten kysyi tuomari, olinko läsnä toissapäivänä, kun eräs varas otettiin kiinni Galatassa lähellä siltaa.

Minä sanoin taas, että ilman minua ei mitään kiinniottoa olisi kenties tapahtunutkaan ja kysyin puolestani, onko varkaalle tapahtunut joitain vaurioita. Kun enimmän osan puheistani sanelin suomenkielellä, jäi tämäkin kysymys huomioonottamatta.

Nyt kysyttiin kaikki nimeni, isävainaan nimi, vaimon nimi ynnä onko lapsia. Minulla onneksi oli vaimon ja lasten valokuvat taskussani ja näytin ne tuomarille, joka hirveästi ihastui heihin, ja niin kääntyi keskustelu Suomen oloihin. Tuomari oli varsinkin metsäasioista innostunut ja kerrottuani hänelle karhunkaatojuttuja, tuli hän aivan haltioihinsa. Lupasi tulla käymään Suomessa.

Palasimme asiaan. — Tuomari kysyi, tahdonko minä Allahin nimessä kertoa kaikki, mitä tiedän tästä ryöstöyrityksestä. Kun tulkki käänsi Allahin englanniksi "by God", keskeytti tuomari puheen ja tiedusteli, mikä se "God" on. Tulkki selitti, että jumalia on monenlaisia, ja tämä olisi nyt minulle sopiva. Minä kuitenkin — muistellen sitä lyömistäni — vannoin Allahin kautta, josta tuomari oli kovin tyytyväinen.

Kun asia oli perinpohjin pengottu ja kirjoitettu paperille, tuotiin rosvo huoneeseen, jossa hänelle selostettiin tapahtumien kulku, — jos nimittäin jotain olisi jäänyt häneltä unhoon. Hän esiintyi perin rauhallisena aina siihen saakka, jolloin kirjoitimme sekä tulkki että minä nimemme asiakirjan loppuun, mutta kun mieheltä otettiin peukalonkuvainen samaiseen paperiin, pääsi häneltä itku. Kaduin silloin katkerasti, etten ollut häntä suoraapäätä kantanut Bosporukseen ja antanut uida Skutarin puolelle, sillä tarkoitukseni ei ollut saattaa häntä pahalle mielelle, ja nyt oli myöhäistä vetää sanojaan takaisin. Kovasti ulisten hän sitten lähti huoneesta omaan kamariinsa.

Kaksi tuntia vierähti tässä virantoimituksessa, ja kun tulimme kadulle, huuteli pappi moskeijan tornista puolipäivämessua Mekkaan päin. Se oli merkki, että virastot suljetaan kahdeksi tunniksi ja nyt menee itsekukin syömään sekä pelaamaan noppaa katuvieruskahvilassa, — jota kutsumusta mekin noudatimme.

KONSTANTINOOPOLIA HARHAILEMASSA.

Vieras paikkakunta eksyttää helposti, ellei ole varustautunut yllätyksien varalle. Mukanani oli siis Konstantinoopolin kaupungin kartta eli asemakaava jonka mukaan arvelin löytäväni vaikka minne. Mutta kun kartassa ei ollut katujen nimiä — paitsi kaikkein suurimpien — ei siitä ollut apua kuin eri kaupunginosia etsiessäni. En luule, että kaikilla kaduilla nimiä olikaan, kun eivät paikkakuntalaisetkaan niitä tunteneet. Ja vaikea on siellä muuten etsimäänsä henkilöä löytää, ellei palkkaa kallista opasta ja tietymätöntä on silloinkin, löytääkö haluamansa.

Tehtäväkseni olin ottanut etsiä käsiini erään verrattain suuren liikemiehen Stambulin puolella, mutta kun ei katua ollut tiedossani, poikkesin poliisilaitokseen kysymään sitä. He mietiskelivät asiaa keskenään, mutta liikettä ei löytynyt. Kysyin, olisiko kaupungissa jonkunlaista osoitetoimistoa, jolta voisi tiedustaa, mutta sellaista ei kuulunut olevan, — taikka eivät ainakaan poliisilaitoksessa siitä tienneet.

Kun lopulta sain liikkeen oikean puhelinnumeron tietooni ja soitin sinne, oli liikkeen johtaja päivällisellä kotonaan, jonne antoivat tarkan osoitteen. Nyt läksin tavoittamaan häntä kotoaan, mutta se oli vaikeampi tehtävä kuin luulinkaan. Senverran tiesin, että se oli Englannin lähetystön lähellä, ja sinne löysin itsekin, mutta sitte täytyi turvautua kyselyihin. Kirjoitettu osoite oli mukanani niin meikäläisillä kuin turkkilaisilla kirjaimilla.

Näytin paperia passipoliisille, ja hän selitti, että kolme kadunnurkkaa tuonnepäin, sitten vasemmalle. Siellä taas kysyin, ja poliisi sanoi, että olen aivan hiivatissa, tuonnepäin noin on mentävä. Taas laukkasin osoitettuun suuntaan määrätyn matkan, jossa tiedustelin suuresta tukkuliikkeestä. Siellä neuvoivat kolmanteen suuntaan, ja se oli luullakseni verrattain kohdalleen, mutta kun perille päästyäni kysyin kellokauppiaalta, sain kuulla, että olen kulkenut koko ajan aivan eksyksissä. Hän tiesi suunnilleen neuvoa, ja puolen tuntia kuljettuani tiesivät jo useat antaa varsin tarkkoja tietoja, mutta eivät oikein olleet varmoja asiasta. Kuten myöhemmin huomasin, olin eräästäkin verrattain suuresta liikkeestä kysynyt, mutta he eivät tienneet mitään, vaikka katu oli vajaan viidenkymmenen metrin päässä liikkeestään, ja kuitenkin koko liikkeen henkilökunta oli ollut asiaa pohtimassa.

Lopuksi eräs alamittainen tyttölapsi kuullessaan kyselyjäni sanoi, että hän kyllä löytää sinne, setä tulee vain minun jäljessäni, ja hänhän sen sitten löysikin eikä matkaa ollut kuin pari kierosti kulkevaa katua. — Kuitenkin oli tähän etsimiseen kulunut aikaa puolen neljättä tuntia ja etsimäni henkilö oli jo lähtenyt liikkeeseensä. Kotoaan saamieni osviittojen perusteella löysin liikkeen nyt verrattain nopeasti ja mitä havaitsin! Se sijaitsi miltei sen poliisilaitoksen vieressä, josta ensin olin tiedustellut, oli verrattain suuri liikehuoneusto ja selvästi havaittava kyltti ovenpäällä. Mutta poliisilaitoksessa eivät tienneet siitä mitään.

Voisi ajatella, että tällainen tietämättömyys johtui ulkolaista kohtaan osoitetusta yrmeydestä, mutta kun syntyperäinen turkkilainen hotellimme isäntäkin sitä pariin otteeseen oli tiedustellut, ja tulos oli aina sama, käsitin syyn olevan siinä, etteivät konstantinoopolilaiset itsekään tiedä, mitä heidän kaupungissaan on ja mitä ei. Siksipä syntyikin mielessäni salainen, mutta palava halu saada käsiini sellainen julmetun suuri — sanotaan noin sata metriä korkea — tankkijyrä, jolla olisin ajellut edestakaisin, kadut ensin suoriksi, sitten ristiin rastiin, pitkin ja poikin, kunnes kysymättäkin olisi jo kaukaa nähnyt etsimänsä paikan. Tästä mainitsemastani tietämättömyydestä johtunee osittain myös se epäluulo, jota turkkilainen tuntee ulkolaisia kohtaan ja joka pääasiassa esiintyy varsinkin juuri viranomaisten puolelta osoitettuna epäkohteliaisuutena. Keskenään kantavat Balkanin vallat kaunaa toisilleen enemmän kuin kuokkavieraat muolaalaisissa häissä, ja se olkoon heille sallittu, koska eivät muutenkaan voi olla, mutta muille ulkolaisille voisivat turkkilaiset sentään olla ystävällisempiä eikä raakuuteen vivahtavan töykeitä.

Olen mielessäni innolla kannattanut turaanilaista aatetta useita vuosia, mutta nyttemmin olen siitä suuresti luopunut mikäli aate koskee turkkilaista, sillä häntä en millään suostu tunnustamaan veljekseni.

Eipä sillä, etteikö Konstantinoopolissa tapaisi ystävällisiäkin ihmisiä, joiden ystävyys lisäksi saattaa olla paljon sydämellisempää kuin usean eurooppalaisen, mutta niihin en joutanut liiemmälti tutustumaan.

Niitä turkkilaisia kaunottaria, joista Pierre Loti niin mukaansatempaavasti kertoo, en ihmeeksenikään nähnyt yhtään. Kaduilla liikkui sitä tavallista lyhyttukkaista naiskansaa, jota näkee joka kaupungissa, enkä tiedä, mihin kaupunkiin näkemiäni sovelluttaisin, kun olen niin monessa taas käynyt, että käsitteet menevät sekasin. Olihan niillä useilla melko kiiluvat silmät, ja silmien perusteella kai Lotikin on päästänyt mielikuvituksensa irralleen, sillä hänhän näki ne siihen aikaan vain hunnun läpi, mutta oman näkemäni perusteella voin neuvoa asiasta mahdollisesti innostuneita, ettei erikoisesti kauniita naisia varten kannata Konstantinoopoliin matkustaa. Haaremeissa niitä lienee aikoinaan ollut, mutta luulen, että kun haaremien portit sitten avattiin kaiken kansan käydä ulos, mahdolliset kaunottaret ensimmäisinä pudistivat Konstantinoopolin tomut jaloistaan ja hävisivät suotuisammille maille.

Ja kun sulttaanikunnasta tehtiin repupliikki, ei pashakaan enää viihtynyt Stambulissa, vaan otti vuoteensa ja kävi Angoran puolelle pois meren rannalta, sillä hän nähtävästi arvasi, että kohtapuoleen tulevat toisetkin kansalaiset jäljessään yli Bosporon sinne oikeaan kotimaahansa.

Olin erinäisistä matkakertomuksista lukenut, että Konstantinoopolissa on paljon koiria, rotukoiria ja rakkeja, mutta etupäässä rakkeja eli Stambulin sekoitusta, niinkuin sitä fakkikielellä kutsutaan. Turhaan kuitenkin katselin katuja pitkin, sillä keskimäärin yhden koiran päivää kohti tapasin. Kissoja sitävastoin oli runsaasti. Joka ravintolassa niitä oli vähintäin kaksi, rumannäköisiä, mutta varsin kesyjä ja leikkisiä, ja yönaikaan ne pitivät serenaadia akkunani alla.

Kysyin sentakia matkatoveriltani tohtorilta, joka tunsi hyvin sikäläiset olot — hän kun oli tapellut monta vuotta turkkilaisia vastaan sekä myös heidän rinnallaan — missä ovat kaikki koirat. Minä nimittäin pidän koirista ja erikoisesti rotusekoituksista.

Tohtori kertoi:

Kun Turkki eurooppalaistui ja hunnut heitettiin pois samalla kuin pitkät palmikot vaihtuivat polkkatukaksi, katsoi vallassa oleva pasha, että kaupunkia muutenkin voitaisiin siivota. Silmätikkuna olivat etupäässä koirat, jotka siihen saakka olivat toimineet kaupungin puhtaanapitolaitoksena. Ne piti nyt poistettaman, mutta millä tavalla? Uskonto kielsi koiraa tappamasta taikka rääkkäämästä, jonkavuoksi ne sitten kerättiin hellävaroin laivaan ja vietiin autiolle saarelle. Näin ei loukattu uskontoa ollenkaan, sillä koirat saivat täyden vapauden saarellaan, mutta ruokaa ei niille muistettu jättää, ja nyt on saari koiranraatoja täynnä. Niinpä ei Konstantinoopolissa enää näekään koiria kuin ihmeeksi, ja nekin ovat perin pieniä.

Minulla oli Stockmannin lahjoittama kauhavalainen puukko mukanani pashalle, erikoisesti sopiva koiran nylkypuukoksi, mutta kun minun ei sallittu matkustaa Angoraan Kreikan kautta, jäi tämä tarpeellinen lahja antamatta. Kun sitäpaitsi kuulin, että siellä on järistelty maata sekä rautateitä sorrettu, ja autot kiskovat huimaavia hintoja särkyneiltä paikoin, katsoin laivamatkan turvallisemmaksi. Ja kun lisäksi on kuukauden istunut junavaunussa miltei yhtämittaa, antautuu mielellään höyrylaivan vietäväksi, sillä Aegeanmeri on niin sininen, että sitä katselee ilman historiallistakin pohjaa mielellään.

ITALIALAISTEN VIERAANA.

Matkamiehen mieli palaa aina eteenpäin, ja vaikka Konstantinoopolissa olisi vielä ollut paljon katseltavaa — enhän ollut vasta nähnyt kuin yhden nurkan siitä sekä nenälläni saanut jonkunmoisen yleiskatsauksen — päätin otollisen hetken tullen poistua. Tiistaina tulikin sinne kaksi laivaa, toinen rumaanialainen ja toinen itaalialainen, ja niillä saatoin päästä Piraiokseen.

Matkatoimistossa kehoittivat minua ostamaan piletin rumaanialaiseen laivaan, mutta kun olin matkakirjoista lukenut yhtä ja toista itaalialaisista laivoista, halusin saada omakohtaista kokemusta, jonkavuoksi ostin matkalipun jälkimmäiseen, Umbria-nimiseen genovalaiseen laivaan.

Teutoniaklubilla Perassa olin tullut tuttavaksi "Turkische Post'in" pääartikkelinkirjoittajan von Homeyerin kanssa, ja hän kehoitti ostamaan ainoastaan kolmannenluokan lipun, koska sanomalehtineekerinä saisin sillä matkustaa jollei nyt juuri ensimäisessä, niin ainakin toisessa luokassa, ja niin vakuuttivat matkatoimistossakin. Kun aina olen ollut luonteeltani säästäväinen, noudatin siis näitä osviittoja ja ostin kolmannen luokan tiketin, mutta menin sentään laivaan kapteenin puheille saadakseni! varmuuden asiasta.

Esitin itseni ja selostin olemustani hänelle kysyen, voisinko tällaisella piletillä saada jonkinlaisen paikan jossa kirjoittaa, sillä pilettini edellytti ainoastaan etukannella oloa. Kapteeni oli perin ystävällinen ja sanoi, että hän kyllä järjestää asiat, joten voin huoletta tulla laivaan. Niin läksin järjestämään passiasiaani sillä Konstantinoopolista ei matkustetakaan ilman muuta, siihen vaaditaan korkean poliisin suostumus, vaikka viisumi olisi kuinka kunnossa.

Menin siis naapuriin poliisilaitokseen ja ilmoitin, että haluaisin tänään kello 6 i.p. matkustaa laivalla pois tästä kaupungista Kreikanmaalle. Passiviranomainen otti päälleen virallisen muodon, katseli passiani ja kysyi, missä se on annettu. Minä sanoin, että se on Suomessa Helsingin kaupungissa kirjoitettu, jonka jälkeen hän kysyi, onko se Saksanmaata. Kun selitin, että Suomi on Saksan pääkaunpunki, kapitooli, ja pyysin saada seinäkartalla näyttää hänelle syntymäseutujani, uskoi hän puheeni, kun heillä ei ollut karttaa ja käski tulla seuraavana! päivänä noutamaan passini, jolloin olisin vapaa matkustamaan. Matkalippuni edellytti kuitenkin nopeampaa toimintaa, ja kun olimme hetkisen keskustelleet kovaäänisesti, ryhtyi hän kirjoittamaan. Vaikka passini oli vallan kunnossa, täytyi minun uudelleen luetella koko sukukuntani ja edesottamiseni sekä maksaa 50 piasteria siitä, että pääsisin lähtemään pois Turkinmaalta. Kaksi tuntia, kaksi leimaa ja kolmen miehen allekirjoitus vielä tarvittiin, ennenkuin olin sovelias jättämään tämän tuoksuvan kaupungin, enkä siellä liikoja enää viivytellytkään.

Matkatoverini bulgaarialaisen tohtorin kanssa — hän matkusti myös samalla laivalla Genovaan — läksimme siis laivalle ja kävelimme hotellista parinsadan metrin päässä olevalle autoasemalle kantaen tavaroitamme. Mutta Stambulissa ei saa kantaa omia tavaroitaan, ellei siinä ole heti kymmenen rääsyistä kantajaa ympärillä. Sanoimme heille, että itsekin kyllä tulemme toimeen, mutta eräs oli niin itsepäinen, että kolmesta vakavasti lausutusta varoituksestani huolimatta roikkui likaisen hikisillä kourillaan käsivarressani ja koetti minulta riistää kapsäkkiäni. Silloin kolautin häntä kirjoituskoneellani silmäkulmaan, jolloin mies jäi kadulle istumaan. Luulin siinä pahemminkin käyneen, mutta kohta hän nousi, nosti lakkiaan ja poistui toisaanne. Vieressä ollut poliisi nauroi leveästi tapahtumalle.

En käsitä, minkätakia turkkilaiset näkevät niin paljon vaivaa matkustajien takia. Sataman tullikamarissa saimme nimittäin vielä läpikäydä melkoisen kuulustelun, jossa taas otettiin selville oma nimi, vaimon nimi, isän nimi (isän nimi oli jokapaikassa erikoisen tärkeä) ynnä muut mahdolliset tiedot, ja sitten vasta saatoimme astua laivaan.

Laivan piti lähteä kello 6 iltapäivällä, mutta neljännestä vaille tuli sen viereen suuri proomu munalastissa, ja niitä ruvettiin nyt lastaamaan. Parin tunnin kuluttua olivat kananmunat laivassa, köydet irroitettiin ja erkanimme laiturista. En tiedä, jäikö joitakuita jälkeen, sillä rannallaolijat huusivat: hirveästi, ja yläkanneltakin kuului kova mölinä. Ottaaksemme osaa suruun, huusimme tohtorin kanssa minkä jaksoimme, kunnes tohtoria, joka matkusti toisessa luokassa, kutsuttiin ruualle.

Minäkin menin mukaan, sillä matkatoimistossa oli sanottu, että kolmannenluokan kansimatkustajat saavat syödä à la carte. En minä muuten ruokaa tarvinnutkaan, sillä paljon kokeneena ja kärsineenä olin ottanut Stambulista leipää, ison kimpaleen jughurttia ja pähkinöitä, jotta hyvin saatoin kestää matkan ilman laivan muonitusta, mutta meninhän vain katsomaan, minkälaiselta italialaiseni laivan ruokapöytä näyttää. Steward ajoi minut kuitenkin pois ja sanoi, että ensimmäisessä luokassa tarjoillaan à la carte.

Menin ensimmäiseen luokkaan, mutta siellä ilmoitettiin, että vasta kello 9 voi jotain saada, koska päivällistarjoilu oli paraikaa menossa eikä tarjoilijoilla ollut aikaa. Poistuin siis etukannelle ja söin omia eväitäni kylläkseni. Kun olen kuitenkin perin utelias luonteeltani, kiipesin uudelleen kello 9 ensimmäisen luokan ruokailusalonkiin, mutta silloin sanottiin, että kolmannen luokan matkustajilla ei ole oikeutta tulla sinne. Pyysin saada tavata kapteenia, mutta ilmoitettiin, että hän on jo mennyt nukkumaan.

Sitten tapasin ensimmäisen perämiehen, jolta tiedustelin, voisinko jossain paikassa saada tilaa kirjoittaakseni. Hän vastasi pyyntööni ystävällisesti ja lupasi heti järjestää asian, mutta sinä iltana en häntä enää tavannut, vaikka etsin kaikki luokat.

Näissä hommissa kuluikin ilta myöhäiseksi, ja etsiessäni perämiehen hyttiä jouduin ovelle, jonka otsikossa oli vain kaksi kirjainta. Hytissä ei ollut ketään ja sinne asettauduin levolle. Se oli kuitenkin jonkinlainen automaatti, sillä vesi lorisi kaiken aikaa ja noin joka kolmas minuutti tuli sellainen suurempi kohaus. Pari tuntia nukuttuani poistuinkin etsimään rauhallisempaa paikkaa, kun kapteeni nimenomaan oli päivällä sanonut, että voin liikkua laivalla aivan kuin kotonani.