Part 6

Olimme ajaneet kolme ja puoli tuntia, kun moottori rupesi ärjähtelemään. Ohjaaja pysäytti ja sanoi, että nyt se on loppu tämän lystin kanssa, sillä jäähdyttäjä on kuiva. Nousimme tarkastamaan: jäähdyttäjä kohisi kuin höyrypannu, niin ettei se aivan kuiva vielä ollut, mutta se vähäinen pisara mikä siellä porisi, kiehui kyllä kuiviin viidessä minuutissa. Vettä piti saada, vaikka mistä, muuten jäämme jalkamiehiksi. — Mutta olihan meillä vettä laatikossa vaunun sivulla oli vielä neljä litran pullollista juomavettä. Ne kaivoimme esille ja kaadoimme jäähdyttäjään. Kiehuminen ja porina kyllä lakkasi, mutta perin pieni tilkka se oli jäähdyttäjälle. — Aamulla Dersorissa olin tehnyt sitruunoista kaksi pullollista limunaatia, matkaeväiksi, ja toinen niistä oli vielä koskematon. Sen uhrasin nyt jäähdyttäjän janoavaan nieluun, olihan sekin siellä lisänä auttamassa. Itse olimme nyt kyllä ilman juomavettä, mutta olihan meillä sitruunoita koko korillinen.

Niin jatkoimme taas matkaa pölypilvessä. Tuntui siltä kuin myrsky olisi hiukan asettunut, sillä tuulispäitäkään ei tullut enää niin useasti. Mutta ilma oli silti yhtä sakeaa, eikä eteensä nähnyt kuin muutaman metrin.

Puolisen tuntia taisimme ajaa taas, ja joka hetki odotimme, että vesi tyystin loppuisi jäähdyttäjästä, ja männät juuttuisivat kiinni. Sitten alkoi edestämme häämöittää jotain tummaa, ja kohta olimme arabialaisteltan edustalla. Tottakai täällä vettä on niissä ihmisiäkin.

Miehiä tuli teltasta meitä ihmettelemään ja kysyimme, missä on etsimämme tulliasema. "Tässähän se on aivan vieressä", ilmoitettiin meille ja kun katsoimme osoitettuun suuntaan, saatoimme tomupilvestä erottaa matalahkon muurin, tulliaseman seinän.

Taas purettiin kuorma ja tavarat tarkastettiin — paitsi minun. — Tullipäällikkö oli mustapintainen syrialainen ja käytti kultakirjailtua vaippaa hartioillaan. Hän esiintyi varsin juhlallisesti, kunnes otin kameran esiin. Silloin juhlallisuus hävisi, ja vaikkei hän puhunut muuta kuin arabiaa, tulimme hyvin toimeen. Hän kutsui minut katsomaan asuntoaan ja virkahuonettaan, johon mielihyvin suostuinkin, sillä helle ulkona oli paahtavan kuuma. Menimme portista muurin ympäröimään pihaan, ja oikealla sivustalla näin kolme matalaa ovea. Astuimme yhteen huoneeseen, savesta muovailtuun nelikulmaiseen pimeään hökkeliin, jota tavallisissa oloissa olisin luullut hevostalliksi. Hämärässä erottivat silmäni kohta pöydän, jolla oli hajallaan papereita, sekä yhden tuolin. Muita huonekaluja ei ollut, paitsi perällä seinän pituinen savesta muurattu penkki. Valoa tuli huoneeseen ainoastaan ovesta sekä kahdesta katonrajassa olevasta pienestä luukusta.

Istuimme, tupakoimme ja puhuimme osviitoilla ja merkeillä, sillä tavalliset lauseparret eivät tehonneet. Kysyin, missä hän nukkuu, kun en nähnyt missään sängyntapaista. — Katolla, katollahan täällä nukutaan, mennäänpäs katsomaan. Kiipesimme jyrkkiä kiviportaita katolle, ja siellähän olikin koko tulliaseman miehistön makuusijat. Metrin korkuinen muuri ympäröi kattolaakeata, jotta siellä oli niinkuin linnoituksessa.

Mutta autonkuljettaja jo toitotteli lähtöön, ja niin jätin tämänkin tulliaseman muistojen joukkoon.

Myrsky oli sillävälin melkoisesti tyyntynyt, ja nyt saattoi nähdä jo taivaanrannalle saakka. Tuulispäät vielä ajelivat toisiaan yli aavikon, ja niitä oi hauska katsella. Taivaanrannalla alkoi näkyä kuin mahdottoman paksu puu. Se oli alhaalta aivan tumma ja jyrkkäpiirteinen, ylempänä se levisi muut tuen vaaleammaksi, kunnes korkealla satojen metrien tasalla se tykkänään laajeni usvamaiseksi vaipaksi ja hävisi olemattomiin. Se kulki uskomattomalla nopeudella yli aavikon, kohisi mennessään kuin pikajuna ja tempasi maasta kaikki irtonaiset esineet mukaansa. Hiekkaa se oli, tuulen pyörittämää hiekkaa ja pölyä, joka näin nousi taivaalle sekoittaen näköpiiriin, jotta aurinkokin näytti vai himmeältä veripunaiselta pallolta.

Tähän loppui Ranskan Syria, ja ensimmäinen pysähdyspaikka taaskin kahdentunnin ajomatkan päässä oli ensimmäinen englantilainen tulliasema Chasal. Tie noudatteli pitkän matkaa jokivartta, oikealla puolen levisi aavikko sileänä, rajattomana. Vaunu vieri eikä kukaan puhunut mitään. Äkkiä ohjaaja terästi katsettaan ja käänsi vaunun jyrkästi oikealle. Luulin, että olimme ajaneet väärään, mutta samalla näinkin edessämme noin puolen kilometrin päässä kolme ruskeata eläintä laukkaamassa täyttä neliä vähän viistoon meidän suunnastamme. Ne olivat pienen vasikan kokoisia, mutta niiden juoksu oli äärettömän jouduttavaa. Harppaukset, joita ne ottivat, olivat monet metrin pituisia, ja kaksi valkoista täplää takapuolessa vilahteli joka kerta, kun ne ponnahtivat ilmaan. Vaikka meillä oli 70 kilometrin tuntinopeus, kesti kuitenkin melko ajan, ennenkuin saavutimme ne noin 50 metrin etäisyydelle. Silloin yksi erkani toisista, ja sitä läksimme nyt takaa-ajamaan. Ohjaajalla oli nähtävästi tarkoitus ajaa se autolla kuoliaaksi.

On merkillistä, kuinka aukealla aavikolla eläin voi nopeasti hävitä näkyvistä. Sillä ei kulunut kuin pari hetkeä, kun ne kaksi olivat kadonneet olemattomiin ja kuitenkaan silmänkantamiin ei ollut pienintäkään kohoumaa tai notkoa, jonka suojaan ne olisivat voineet piiloutua. Mutta niiden väri, vaikka se läheltä katsoen olikin sangen kirjava ja räikeä, sulautui pitemmällä matkalla aavikon väriin silmälle erottamattomaksi.

Sitä yksinäistä nyt ajoimme takaa ja pian pääsimme aivan lähelle. Se oli siro elukka, pää kuin gasellin. Kuulin minä sen arabiankielisen nimenkin, mutta olen unohtanut. Olisimme muutamassa hetkessä ajaneet sen yli, mutta ohjaaja ei malttanut mieltään, vaan päästi korvia vihlovan sotahuudon ja toitotti torvea. Kauhistuneena tästä hypähti eläin syrjään ja lähti laukkaamaan takaisinpäin. Meiltä meni aikaa käännökseen, ja elukka sai hyvän etumatkan, mutta pian sen taas saavutimme. Taaskin ohjaaja rääkäsi, ja sama temppu uudistui. Sitten tulimme seudulle, jossa jotkut eläimet olivat kaivaneet petollisia kuoppia hiekkaan, ja meidän oli pakko hiljentää vauhtia. Kun taas pääsimme varmemmalle maaperälle, oli takaa-ajettavamme hävinnyt näkyvistä.

Puolituntisen olimme tuhlanneet tähän kilpa-ajoon, ja joutuneet monta kilometriä pois tieltä. Kun pysähdyimme Chasalin tulliaseman edustalle, hipoi aurinko jo taivaanrantaa, ja miehen varjo hiekassa oli sata metriä pitkä.

Luulin, että tällä asemalla olisi jo joku, joka ymmärtäisi minuakin, mutta ei. Kaikki olivat arabialaisia, eivätkä käsittäneet muita kieliä. Tullitarkastus kävi kuten ennenkin, mutta tullipäällikkö oli täällä joko pahansuopa tai sitten äärimmäisen tyhmä. Edellisessä paikassa olimme täyttäneet kaikki juomavesipullomme raikkaalla jokivedellä, koska vesi pulloissa pysyi puhtaampana kuin leileissä. Tullipäällikkö kysyi, mitä niissä on, ja sanoimme sen hänelle, mutta hän määräsi, että kaikki pullot on tyhjennettävä leileihin, koskei Iracin puolelle saanut viedä mitään pullotavaraa, ja sitäpaitsi saattoihan niissä olla vaikka sodavettä. Kehoitimme häntä maistamaan, mutta sitä hän ei tehnyt, pelkäsi kait, että aioimme myrkyttää hänet. Sitävastoin eräs tullimiehistä joi ainakin neljänneksen yhdestä pullosta ja sanoi, että vettä se on, mutta ei tämäkään auttanut, kaikki kuusi pulloa oli tyhjennettävä leileihin.

Sitten minut kutsuttiin rakennuksen toiseen päähän poliisin puheille, hän kun ei saanut tolkkua minun passistani. Minä sanelin hänelle kaikki mitä hän kysyi, ja sekä nimi että kotipaikka tulivat oikein merkityiksi, mutta sitten tuli kysymys "nationality", minkä maan kansalainen ja alamainen minä olen.

"Suomen", vastasin hänelle toduudenmukaisesti.

"Niin, niin, täällä on jo sanottu, että te olette Suomesta, mutta nationality, kansalaisuus, mikä se on?"

Vastasin taas, mutta hän ei ottanut uskoakseen, väitti vain, ettei sellaista olekaan. Riitelimme tästä melkoisen ajan, ja minä osoitin hänelle passistani, että kyllä vain on, mutta kun hän ei osannut lukea, ei asiasta tullut sen selvempää. Lopulta hän valisti minun järkeäni tiedonannolla, että "ei ole kuin englisch ja allemagne, englantilainen ja saksalainen, mikä se nyt sitten niistä on?"

"Kirjoita nyt sitten allemagne", sanoin hänelle, sillä asia rupesi minua kiukuttamaan, ja meillä oli kiire lähtöön. Nyt oli poliisi tyytyväinen, ja niin tuli Chasalin poliisiaseman passipöytäkirjaan merkityksi, että minä olen Suomesta kotoisin ja kuljen suomalaisella passilla, mutta nationality on saksalainen.

Seuraavaan tarkastuspaikkaan Telafariin saapuessamme, oli korkea esikunta jo nukkumassa joten meidän oli pakko yöpyä. Telafar on laaja kylä, mutta nykyisin on suurin osa siitä autiona. Ajoimme erään autioksi jätetyn talon muurien ympäröimään pihaan. Siellä oli jo toisiakin matkalaisia, joukko arabialaisia, jotka istuivat pienen tuikkulyhdyn ympärillä tupakoiden ja jutellen. Hetken kuluttua tuli haamun näköinen vanha ukko portista jäljessämme ja kysyi, haluaako kukaan sänkyä, hän voi kyllä toimittaa. Neljä sänkyä tilasimme, ja ukko hävisi taas kuin varjo portin pimentoon.

Kohta "sängyt" tulivatkin, ne olivat kuin puutarhapenkkejä, mutta sentään niin pitkiä, että saattoi; oikaista itsensä suoraksi. Likainen heinillä täytetty matrassintapainen vedettiin alustaksi, kaiken kokenut tyyny päänaluiseksi, vieläpä annettiin kauniskukkasellinen peitekin, sillä aamupuoli yöstä - juuri ennen auringonnousua — on aavikolla varsin viileä.

Vesileilimme riippuivat autonsivussa tyhjinä, ja pyysimme ukon täyttämään ne.

"Ei ole vettä, vesi on loppunut", vastasi hän.

"Koko kylästäkö?"

"Koko kylästä. Lähin vesipaikka on kahden kilometrin päässä, eikä sinne kukaan pimeässä lähde."

Se oli meille murheellinen viesti, sillä meillä oli huimaava jano, ja minä ajattelin kauhistuksella yötä, koska olin tottunut särpimään vähintäin litrallisen vettä joka yö.

Kävimme toisilta matkamiehiltä kysymässä ja heiltä saimmekin suuren kauhallisen leilivettä; se oli tosin ruskeata, mutta maistui janoon hyvältä, kun puristi sitruunamehua joukkoon.

Ukko kysyi minulta, haluaisinko huoneen, siellä olisi kyllä huoneitakin saatavana. Uteliaisuudesta seurasin jäljessään katsomaan, minkälaisia huoneita autio arabialaistalo voi tarjota. Rautasalvalla lukitun oven läpi hän johti minut vankilan tapaiseen muurattuun kammioon, jonka akkunoissa oli kalterit. Puolen korttelin paksuinen likakerros peitti lattian, ja vastaan löyhkäsi inhottava haju. Se oli sama haju, pistävä, ällöttävä, tukahuttava, joka Bagdadin basaareissa yhtäkkiä jostain rotkosta pistää; nenääsi, tai helteisenä iltana tunkeutuu avoimesta hotellinakkunasta huoneeseesi ja salpaa hengityksen. En ole sen kokoomuksesta päässyt selville ja toivon, etten lähemmin tarvitse siihen tutustua, mutta se on kuin myrkkykaasua, tappavaa.

Poistuin kiiruusti huoneesta ja sanoin mieluummin nukkuvani pihalla, jonka jälkeen ukko hävisi pimeyteen.

Heittäydyin vuoteelleni ja katselin miesryhmiä, jotka pienien talilyhtyjen ympärillä yhä istuivat kehässä hiljalleen keskustellen. Siinä oli juuri niitä aavikkomatkustajien kuvaamia tyyppejä, joiden vakava, patriarkaalinen ulkomuoto visusti kätki kaiken, mitä sisässä liikkui.

Yö oli helteisen päivän jälkeen lauha, taivas tähtikirkas, ja tunnelma mitä leppoisin, mutta muurien takaa kylältä kuului äkäinen koirien älinä. Luulen, että siinä kylässä oli koiria enemmän kuin ihmisiä, sillä niitten ääniä kuului joka suunnalta, läheltä ja kaukaa. Eikä se ollut enää mitään tavallista koiran haukuntaa, vaan pitkää, valittavaa ulinaa, joka pani ajattelemaan hyenoja ja sakaaleja. Mutta siihenkin tottui, ja paremman puutteessa kelpasi se matkamiehelle kehtolauluksi.

Heräsin yhtäaikaa auringon kanssa. Ohjaaja laitteli autoaan kuntoon, ja pihaan saapui ensimmäinen vedenkantaja, joka umpeennyljetystä lampaannahasta valutteli yhteen sorkkaan tehdyn tapinreijän kautta vettä tarvitseville. Toiset matkamiehet olivat jo lähteneet, emmekä mekään viivytelleet, vaan ajoimme tulliasemalle. Siellä vielä nukuttiin mutta me kolistelimme heidät jalkeille. Pääsimme vähällä, vain näyttämällä edellisen tullipaikan paperit, muuta ei kysytty eikä tarkastettu.

Puolen kolmatta tunnin ajon jälkeen kohosivat Mosulin kasarmien muurit edessämme. Luonnollisesti ensimmäiseksi tullitarkastus, sitten poliisikamarille leimauttamaan passit. Täällä olivat viranomaiset englanninkielentaitoisia, ja vaikka toimitus poliisikamarilla kestikin lähes tunnin, ennenkuin leima oli saatu lyödyksi passiin, oltiin siellä silti perin ystävällisiä, tarjottiinpa minulle pitkämatkalaiselle aamukahvitkin. Tosin kyllä kukaan korkeista viranomaisista ei tiennyt, millä maailmankolkalla Suomi sijaitsee, mutta jossain hyvin kaukana arvasivat he sen olevan. Karttaakin etsittiin, jotta olisi saatu katsella, mutta sellaista asiapaperia ei koko poliisilaitoksesta löytynyt, joten kotipaikkani pituus- ja leveysaste jäi heille tällä kertaa arvoitukseksi.

Siinä odotellessani oli aikaa muistella tähänastisia passintarkastuksia. Vajaat kaksi ja puoli vuorokautta olimme tehneet matkaa Alepposta Mosuliin, ja sillä ajalla oli passimme tarkastettu neljätoista kertaa, jonka lisäksi kuorma oli tavarain tarkastusta varten purettu kahdeksan kertaa. Ja kuitenkaan emme olleet siirtyneet kuin ranskalaisesta Syriasta englantilaiseen Iraciin. — Kyllä on erämaassakin vahtimista. —

Muuten tällaiset mielettömät passintarkastukset ovat matkailijalle perin epämiellyttäviä ja aikaa ottavia, ja hävittävät matkan muuten tuottamasta hauskuudesta ainakin 50 prosenttia. Jos jossakin paikassa aikoo pysähtyä päiväksi, saa siitä huoletta laskea puolet passintarkastuksiin ja poliisikamarilla juoksenteluun.

Mosul näyttää olevan varsin tärkeä sotilaallinen keskus Iracissa. Kasarmirakennukset ottavat kokonaisen kaupunginosan, keskellä kaupunkia on laaja harjoituskenttä, ja sotaväkeä oli kaduilla enemmän kuin muuta yleisöä. Lentoasema siellä myöskin on. Muuten on kaupunki samaa yksitoikkoista tyyliä basaareineen ja rakennusrähjineen kuin muutkin tämän erämaan kaupungit.

Mutta Mosul on myös kallis kaupunki, se on kallein kaikista tähän saakka käymistäni kaupungeista. Kyselin hintoja, vertailin niitä Pariisin hintoihin ja havaitsin, että Mosulissa tavara maksaa 6-8 kertaa enemmän kuin Pariisissa ja noin 3—4 kertaa enemmän kuin Aleppossa, ja kuitenkin junia kulkee joka päivä Alepposta Mosuliin.

Iltapäivällä tuli hotelliini arvokkaan näköinen vanha arabialainen ja sanoi, että kaupungin sotilaskomendantti haluaisi tavata minua. Kuljimme pitkälti mutkaisia sokkeloita, kunnes tulimme joen rantaan. Siellä sijaitsi komendanttivirasto varsin upeassa rakennuksessa.

Komendantti oli nuori englantilainen. Ilmoitti ensi töikseen, ettei hänellä mitään asiaa ole, mutta kun kuuli, että niin pitkämatkainen vieras oli saapunut kaupunkiin, halusi tavata. Sitä seuranneessa keskustelussa havaitsin kuitenkin, että hän oli pitänyt minua poliittisesti sangen vaarallisena henkilönä, joka kenties suunnitteli Iracin vapauttamista englantilaisesta hegemoniasta. Nyt hän kuitenkin rauhoittui, kun näyttelin muutamia papereita ja ystävinä erosimme. Senverran hyötyä oli käynnistäni, että sain englantilaisia sanomalehtiä, sillä yhteen kuukauteen en ollut nähnytkään sellaista painettua sanaa, jota olisin kyennyt lukemaan.

Oli sovittu, että lähtisimme Bagdadia kohti seuraavana aamuna kolmen korvissa. Kuitenkin olin vasta päässyt unen alkuun, kun minut jo herätettiin ja ilmoitettiin, että auto lähtee aivan heti: kello oli kaksitoista. Sen parempi, ajattelin, viileämpihän on yöllä ajaa, vedin kiiruusti vaatteet päälleni ja läksin autoasemalle. Siellä olikin jo kaikki miltei lähtövalmista, kauppias Ibraim vain vielä riiteli. Ohjaaja oli toinen, ja auto oli toinen, suuri Essex, mutta matkustajia myös seitsemän. Nyt Ibraim rähisi, että hän ei lähde sellaiseen tungokseen, vaan täytyy näin suurelle matkustajamäärälle olla kaksi vaunua. Autoliikkeen johtajan kanssa he seisoivat vastakkain, huusivat kumpikin, niin että yöhiljaiset kadut kaikuivat, ja puivat toistensa nenän alla nyrkkejään. Tai on väärin sanoa nyrkkejään, sillä kertaakaan he eivät koukistaneet sormiaan, vaan puristivat ojennettujen sormien päitä yhteen ja heristivät sillä. Noin puoli tuntia he näin riitelivät ja näky oli perin koomillinen. Kun ei hartaasti odottamaamme suurta tappelua kuitenkaan näyttänyt syntyvän, sanoimme me toiset matkustajat, että ellei hän halua tulla, niin jääköön, jonka jälkeen Ibraim kiltisti kiipesi vaunuun, ja pääsimme lähtemään. Mutta kello oli jo lähes yksi.

Mosulin-Bagdadin välillä on muistaakseni viisi passintarkastusasemaa, ja ensimmäisen saavutimme auringon noustessa. Huomasi heti saapuneensa englantilaiselle alueelle, sillä ensimmäiseksi tarjottiin siellä — tosin maksua vastaan — teetä, mustaa, kuumaa, erinomaisen hyvänmakuista. Eikä mikään ole aavikon helteessä parempaa kuin kuuma tee. Se ei hiota, vaikka luulisi, mutta poistaa janon, eikä meidän koko päivänä tarvinnut avata vesipulloja, sillä lasillinen teetä riitti aina tarkastusasemien väliselle taipaleelle.

Aavikon autonkuljettajat ovat muuten hirveitä ajamaan. Tämäkin otti suuresta autostaan irti minkä sai, ja vinhasti lyheni matka. Saattoi täydesti nauttia vauhdista, kun tiesi, ettei pääse kaatuilemaan ojiin, sillä sellaisia ei ollut. Mietiskelin juuri itsekseni, että tapaturman mahdollisuus täällä ajellessa on yhtäkuin nolla, kun sain hirmuisen kolauksen päähäni ja samalla kuulin valituksia vierestäni. Olimme ajaneet kovimmalla vauhdilla pienen kumpuran yli, jolloin me takanaistujat ponnahdimme katossa olevaa särmäistä rautavahviketta vasten. Korkkinen kaski suojeli päätäni eivätkä vauriot minun kohdaltani olleet kuin tukko hiuksia ja palanen nahkaa, mutta pahemmin kävi vieressäni istujille, jotka olivat avopäin. Toinen sai hiusrajaansa kaksi valtaista verihaavaa, ja toiselta meni nenäluu poikki. Se oli ollut ennen oikein sopiva nenä, mutta nyt siitä tuli konkkanenä. Verta siitä myös tuli vallan määrättömästi, mutta emme jääneet sitä tukkimaan, sillä taivaanrannalla häämöitti seuraava tarkastusasema, ja sinne kiiruhdimme. Sitäpaitsi minun matkalaukkuni, joka sisälsi ainoat lääketarpeet, oli alimmaisena vaununsivussa, emmekä ruvenneet purkamaan kuormaa aavikolle.

Pian pääsimme tarkastusasemalle ja molemmat kalpeat miehet saatettiin savimajaan savipenkille. Verenvuoto nenästä saatiin kohta lakkaamaan, ja sitten kaivoin rohtopullot esille ryhtyäkseni paikkaamaan toisen pääkuorta. Mutta kun hän näki pullot käsissäni, päästi hän äläkän. Ei millään muotoa mitään lääkettä, se kirvelee ja se on myrkkyä, ulisi hän painellen likaisilla käsillään sentin levyistä haavaa otsakulmassaan. Koetin suostutella häntä hyvällä, mutta kun se ei auttanut, pyysin kaksi miestä avukseni. Potilas painettiin selälleen penkille, ja toisten pidellessä kiinni aloitin minä tohtoroimisen. Pesin ensin haavan jodibensiinillä ja sitten voitelin sitä jollain haavavoiteella, jonka jälkeen sidoin ensisiteellä. Mahtoi sitä jonkun verran kirvellä, mutta ei niin paljon kuin mies uskotteli, sillä hän huusi täyttä kurkkua koko toimituksen ajan. Kun päästimme hänet irti, juoksi hän ulos koko savimajasta ja auton takaa kyttäili, vieläkö aiomme hänelle tehdä jotakin. Vasta kun lääkepullot olivat pakatut takaisin matkalaukkuun, hän rauhoittui ja uskalsi tulla viereeni autoon. Loppumatkan Bagdadiin saakka hän sitten nukkui ja autoasemalta kiiruhti ensimmäisenä pois häviten basaarien onkaloihin, enkä häntä senjälkeen enää tavannut.

BAGDAD.

Gramofooni on bagdadilaisen lempi-instrumentti, sitä hän soittelee aamusta iltaan. Gramofoonikauppoja on Bagdadissa joka viidenkymmenen metrin päässä eli niin lähekkäin, että aina tungokseen asti olevalle kuulijakunnalle soitetut mallikappaleet kuuluvat kaupasta toiseen. Kauppojen välillä on kahviloita vieri vieressä, ja jokaisessa kahvilassa on gramofooni. Sitten on miltei jokaisella perheellä oma gramofooni, joka myös on myötäänsä äänessä ja niin asetettu, että se hyvin kuuluu kadulle.

Kuten yleensä musikaalisesti vähemmän armoitetut henkilöt, olen minäkin aikanani pitänyt gramofoonimusiikista, koska sillä saattoi soitella sellaisia kappaleita, joita en itse osannut edes viheltää. Nyt en sitä enää rakasta; kun ajattelenkin sitä pelitoosaa, rupean voimaan pahoin.

Hotelliani vastapäätä oli kahvila ja siellä suuri sininen gramofooni. Heillä oli nähtävästi vain yksi ainoa levy, sillä he soittivat samaa kappaletta aina. Kello kuudelta aamulla, ensimmäisten kahvilavieraitten saapuessa se pantiin pyörimään ja veivattiin sitten yhtämittaa, keskeytymättä kello yhteen saakka yöllä. Viisi tuntia sain olla rauhassa, mutta sitten se taas alkoi uusilla voimilla, niin että päätä pakotti.

Ja jospa niitä olisi ollut vain yksi ulisemassa, mutta huoneeseeni kantautui ainakin kymmenen koneen ääni, sillä kahviloita oli täällä tiheässä. Tämä suuri sininen vei kuitenkin voiton kaikista, ja sitä sekä soittamaansa kappaletta minä vihasin sydämeni pohjasta, sillä kappaleessa ei ollut päätä eikä häntää melodiasta, se oli jonkinlainen pitkäveteinen neekerifalsetin iltahymni.

Mutta jos tämä soitteli pitkäveteisesti, niin antoi naapurikahvilan orkesteri enemmän hoppua esityksilleen. Siellä edusti korkeimpia musikaalisia saavutuksia trio, johon kuului pasuuna, klarinetti ja rumpu. Pasuuna ja klarinetti soittivat samaa ääntä, melodiaa, tosin eri oktaaveissa, ja rumpu hoiteli säestystä. He soittivat niin nopeassa tempossa, että se tuntui miltei uskomattomalta; ennenkuin kuulija oikein kerkisi päästä käsitykseen kappaleen sävystä, oli se jo loppunut. Tiukalle se otti soittajillekin, sillä posket pullollaan ja silmät verestäen he puhalsivat koneisiinsa, ja hiki valui kiiltävinä juovina pitkin kasvoja. Kolme kappaletta he osasivat, ja niitä he vuoron perään soittivat koko illan, joka päivä, niin että minäkin opin ne ulkoa.

Säästäväisyyssyistä olin etsinyt itselleni asunnon arabialaisessa kaupunginosassa, sillä n.s. eurooppalaiset hotellit nylkevät huimaavia hintoja huoneista sekä kaikesta muustakin. Mainitsen vain esimerkkinä että kerran söin eurooppalaisessa hotellissa kolme kananmunaa, ja sain maksaa siitä lystistä 30 markkaa. Seuraavana päivänä poikkesin läheiseen arabialaiseen hotelliin — aivan yhtä siistiin kuin edellinenkin — ja tilasin siellä viiden munan annoksen, mutta tästä ateriasta en tarvinnut maksaa kuin viisi markkaa. Samanlainen suhde on huoneittenkin hinnoilla. Eurooppalaisessa hotellissa maksaa yhden hengen huone 150 mk, jotavastoin minä arabialaisessa hotellissa maksoin vain 22 markkaa. Eihän siellä tosin yhtä hienoa ollut, mutta huone joka tapauksessa ja kuisti, josta saattoi katsella katuelämää.

Kun ensi kerran tulin hotelliin siinä kahden aikaan iltapäivällä, olivat lattiat ja käytävät täynnään vuoteita ja joka vuoteessa lojui puolialaston mies. Vähän kummissani sitä aluksi katselin, kunnes myöhemmin huomasin, että miltei koko Bagdad nukkuu iltapäivähelteen aikana 3-4 tuntia. Silloin katuelämäkin hiljenee ja ne, jotka jaksavat pysyä valveilla, istuvat kahviloissa imeskelemässä vesipiippuaan. Kello neljältä vuoteet taas kääritään kasaan ja viedään katolle, jossa enimmät hotellivieraat nukkuvat yönsä. Siinäkin hotellissa, jossa asuin, ei kattopinta-ala ollut kovinkaan laaja, mutta vuoteita siellä oli yli 40. Se muistutti jo kasarmielämää.

Katuja kastellaan Bagdadissa usein ja joskus niitä myös lakaistaan pienellä palmuluudalla, mutta vasta sitten, kun kasteluvesi ensin on liuottanut kaiken loan liukkaaksi, liisterimäiseksi massaksi, jonka irroittamiseen vaatisi olla toisenlaiset vehkeet kuin palmukuituluuta. Siksipä onkin kastelun jälkeen vaarallista liikkua keskikadulla, sillä siellä on liukasta kuin niljaisessa savikossa.

Kahvilan edustalla hotelliani vastapäätä oli katukäytävällä kaivo, puolen metrin läpimittainen nelikulmainen reikä katuasfaltissa. Vettä siihen tuli nähtävästi jostakin johdosta, sillä se oli aina reunojaan myöten täynnä. Monena päivänä katselin akkunastani sen käytäntöä, joka oli moninaista. Useimmat ohikulkijat pistivät sinne jalkansa ja huuhtelivat pölyn pois, taikka joivat siitä. Toiset pesivät siinä kasvonsa ja kätensä, pikkulapsia pyöri alituiseen sen ympärillä keppien kanssa solkottamassa tai istuivat he siihen vilvottelemaan, kunnes taas joku juomaveden noutaja ajoi heidät pois. Basaariin kannettiin siitä satoja sangollisia juomavettä päivässä ja yksityiset perheitten emännät hakivat vettä savipulloilla eikä siitä kukaan pahakseen ottanut, vaikka siellä jonkun varpaat paraikaa olivat likoomassa, juomavetensä hän sieltä ammensi yhtä tyytyväisenä.

Bagdadin basaarit ovat maineensa arvoisia. Monena päivänä kuljin siellä tuntikaupalla eksyksissä, kunnes aivan nääntyneenä löysin jostain sokkelosta tutummille kaduille. Sillä nämä basaarit ovat kuin labyrintti. Niitten yhteenlaskettu pituus on arvioni mukaan hyvän matkaa toistakymmentä kilometriä, kauppa kaupan vieressä ja jokaisella kaupalla on edustavaa sivua, siis tiskin leveyttä, korkeintaan kolme metriä.

Basaarien katto on savesta holvimaiseksi muurattu ja vain pienistä aukoista katossa pääsee sinne valoa. Siksipä siellä onkin ikuinen hämärä, ikuinen pöly, ikuinen haju ja ikuinen huuto. En tiedä, kuka sieltä kaiken tarjolla olevan tavaramäärän ostaa, sillä näytti siltä, kuin myyjiä olisi ollut kaksi kertaa niin paljon kuin ostajia. Mutta kenties he myyvät toisilleen. Sillä arabialainen osaa kyllä tehdä kauppaa, ja jos ei kauppa käy, niin hän laskee rahojaan.

Basaarit eivät muuten vaikuta kaupungin yleiseen ulkonäköön, koska ne ovat näin peitetyt. Ainoastaan onkaloitten mustat sisäänkäytävät ja holvien kupukatot näkyvät julkisimmille kaduille. Eipä sillä, että ne millään tavalla näitä julkisiakaan katuja pilaisivat, sillä Bagdad on rakennettu melko yksitoikkoiseen tyyliin. Viehättävänä silmänruokana ovat sentään pohjoismaalaiselle palmut, joita siellä kasvaa joka paikassa, missä pienikin multapenkki pihoilla tai rakennusten välillä on löytynyt. Ja palmujen varjossa näyttää rumakin rakennus kauniilta.

Eivät turistitkaan Amerikasta saakka saavu Bagdadia ihailemaan, vaan he tulevat katsomaan muinaisen Babylonin raunioita. Sinne minäkin halusin, vaan en olisi yksinäni lähtenyt. Sain lopulta erään Amerikasta saapuneen valokuvaajan matkatoverikseni, ja muulikyydillä päätimme lähteä. Autoja kyllä kulkee sinne joka aamu ja palaavat iltapäivällä, mutta ne ovat kalliita. Kun eräs Hillalainen muulinajaja läheltä Babylonia lupasi kuljettaa meidät perin halvalla, sovimme lähdön seuraavaksi aamuksi ennen kukonlaulua.

Oli vielä aivan pimeä, kun muulinajaja tuli hotelliini herättämään minua. — Näihin hotelleihin ei muuten tarvitse kolistella sisäänpäästäkseen, sillä ovet ovat aina auki. Kadulla odotti viisi muulia ja pieni poika. Minulle osoitettiin vähäläntä, kirjava elukka, joka ei ollut sen korkeampi kuin että hiukan varpailleni kohoutumalla sain toisen jalkani heitetyksi selän yli. Senverran jäi tilaa jalkojeni alle, etteivät anturat maata laahanneet.

Ajoimme siitä yöhiljaisten ja pilkkopimeiden basaarien läpi sillankorvaan valokuvaajan asunnolle. Pian oli hänkin jalkeilla, ja niin jatkettiin outoa vaellustamme ensin läpi kaupungin palmumetsiin ja sitten aavikkotielle. Lähtiessämme ei kello ollut lyönyt vielä kolmeakaan, mutta muulinajaja selitti, että yöllä on vilpoisin kulkea, kuten sen myös itsekin huomasimme.

Muuli on varsin kiltti eläin ratsuksi. Mitään ohjaksia tai suitsia ei käytetty, vaan jokaisella oli pieni keppi ohjaamista varten. Sillä kun napautti muulia kaulalle, niin se kääntyi heti vastaiselle puolella. Viides muuli, jolla ei ollut ajajaa, tulla kopotteli itsekseen jäljestä. Sen selkään oli muulinajaja sälyttänyt valtaisen kuorman, suuremman kuin muuli itse.

Muuli on uskomattoman sitkeä ja kantaa mahdottomia taakkoja. Näin kerrankin muulin, jonka hyvin olisin jaksanut kantaa sylissäni pitemmänkin matkan, mutta joka selässään kantoi kahta niin suurta omenalastia, että töintuskin olisin niitä yksitellen vierittelemällä saanut siirretyksi paikaltaan.

Aurinko nousi keltaisena pallona ja alkoi puristaa hikeä hartioista. Meillä ei ollut minkäänlaisia satuloita, ainoastaan heinäpussit istuiminamme, ja sieltäkin käsin alkoi lämmittää. Kyllähän lämpö muuten hyvää on, jos se jakaantuu tasaisesti joka puolelle, mutta tällainen yhteen kohti keskitetty kuumuus rupeaa hermostuttamaan. Koetin auttaa asiaa istumalla milloin poikittain, milloin hajareisin, mutta heinät yhä kuumensivat. Kohtahan kuitenkin pääsisimme perille, ajattelin. Muulinajaja oli sanonut, että kello kahdeksalta ollaan jo Babylonissa.

Sivuutimme pieniä palmumetsiköitä, ajoimme taas aavikkoa ja kello tuli kahdeksan, mutta Babyloonia ei vielä näkynyt. Kovenimme muulinajajalle ja näytimme kelloa, hän vain nyökytteli päätään, että; kyllä tullaan kun joudutaan. Ohitsemme oli vilahtanut kolme turistiautoa ajaen hiekkaa silmillemme ja häviten taas lakeudelle, ja koska arvasimme niidenkin tavoittavan samaa päämäärää kohti, huomasimme aavikkoa vielä riittävän. Joka raunion kohdalla kysyimme kyllä muulinajajalta, joko tämä on Balyloonia, mutta hän vain puisteli päätään ja näytti taivaanrannalle, jossa kohosi aavikosta suuria kivikasoja.

Askel askeleelta kivikasat suurenivat ja saivat jonkinlaisia muotoja, ja kello kymmeneltä olimme tämän kolossin, muinaisen Baabelin juurella. Siitä muulinajaja lähti omille teilleen, ja me jäimme harhailemaan raunioitten keskellä.

Babylooniasta ei yhtäkkiä voi saada yhtenäistä kuvaa mieleensä, sillä toinen toistaan kummempi raunio sulkee näköalan, ja niiden välissä vaeltelee ihminen kuin muurahainen katakombeissa. Ihmetellen täytyy vain katsella sitä ääretöntä työn määrää, joka täälläkin on tuhlaten käytetty, ja paljon merkillisiä muistomerkkejä tapaa, joiden tarkoitusta ja alkuperää ei kukaan osaa selittää.

Viisaasti kait on maan valtias aikoinaan ajatellut rakentaessaan valtakuntansa pääkaupungin tänne aavikon keskelle, sillä harvat kykenivät silloisissa oloissa varustamaan sotajoukkoa, joka tällaisen aavikkomatkan tehtyään olisi vielä ollut taistelukelpoinen; olihan Suuren Aleksanterinkin kuuluisa sotajoukko vähällä nääntyä lyhyemmällä erämaamatkalla. Mutta mitä ei valloittaja tehnyt, sen teki aika, kiipesi korkeankin muurin yli ja alkoi jäytää ikänsä elänyttä. Ei vihannoi enää riippuvien puutarhojen muurinterassi, eikä lorise siellä suihkukaivo, aavikon aurinko paistaa hellittämättömästi, ja kivenkylki hehkuu kuumuutta.

Olimme aikoneet ehtiä kello 12 lähtevään autoon, mutta kun tulimme paikalle, oli se jo lähtenyt. Jäisimmekö nyt jalkamiehiksi? Oli siellä vielä yksi auto vallan hyljättynä, ja päätimme jäädä odottamaan, kenellekä se kuuluisi. Kotvan odoteltuamme saapuikin ohjaaja ja hetken kuluttua komeannäköinen vanhempi herrasmies nuoren neitosen seurassa. Ohjaajalta kuulimme hänet amerikalaiseksi, joka tyttärensä kanssa oli turistimatkalla. Iskimme heti kiinni pyytäen päästä mukaan ja pyyntöömme oitis suostuttiin. En tiedä, vaikuttiko matkatoverini amerikalainen murre eduksemme vai ovatko amerikalaiset muuten ennakkoluulottomia; hän kuitenkin sanoi, että jos olimme englantilaisen kanssa tekemisissä, oli vastauksena korkeintain olkapään kohautus.

Eikä sillä hyvä, että pääsimme mukaan, vaan kun Bagdadissa halusimme ottaa kustannuksiin osaa, maksoi jenkki koko kyydin sanoen jotain siihen tapaan, että "ei pyyssä kahen jakoa".

Ei ollut enää aikaa viipyä Bagdadissa, enkä siellä olisi viihtynytkään, sillä gramofoonit kiusasivat minua äärettömästi. Eräs bagdadilainen ihmetteli, kun sanoin, etten pitänyt heidän kaupunkiaan kauniina ja ettei vääryyttä tapahtuisi, täytyy tunnustaakseni että aistikkaimmat moskeijat koko aavikkomatkani varrella tapasin Bagdadissa, sillä ne olivat miltei kaikki kauniisti sommiteltua mosaikkia; ei liikoja koristuksia, mutta hauskat ja valoisat kuviot.