I.

Oi terve syntymäseutu, koti kallis lapsuutein, niin monen kaunihin muiston mä sulta lahjana vein. Niin moni on murtunut niistä elon ankaran telmeesen, mutt' yks' on kaikista kaunein, sitä koskaan mä unhoita en.

Sen maidosta äidin rinnan sain sieluni sisimpään, kun uinuin mä unten purteen hänen laulunsa äyrinään. Se poikana poveen syöpyi mun ketoja kirmatessa, kun tarhasta suven rikkaan mä päivänkukkia hain.

Sen säilytti altis mieli, kun nuoruuden hurmaa join, ja tulta hehkuvin rinnoin sen koulusta kotiin toin. Se seurasi miesnä mua kovan iskeissä kohtalon, sai siitä uupunut uskon ja toivoa toivoton.

Oi kiitos syntymäseutu, sä kasvatit kauneimman, min koskaan kohtalo suonut lie lapsensa rintahan. Sä juurrutit nuoreen sieluun sen armaimman aattehen: ain ymmärrä veljes hätä, ole itse — ihminen!