II.

Nyt mieli kääntyy aikaan menneeseen, kun sovun henki liikkui kansan yllä ja kukin vankkana läks vaolleen ja veli veljen kohtas hymyilyllä.

Ol' lapsi toivon sulo toukokuu jo nuoruudelta silloin tuntui nuoruus ja teot miehen oli mittapuu ja vanhuudesta huokui vakaa suoruus.

Löys' silloin arvon kyynel kärsivän ja pahast' aina eroitettiin hyvä, sai katseen hellän orpo elämän ja ohjausta tiellään erhettyvä.

Jos maata uhkas' isku vainoojain, niin yksin mielin kansa kesti senkin, kas, vieraan iestä vastustamaan ain' niin läksi ylhäinen kuin alhainenkin.

Oi aika armas, ammoin kadonnut, kai sinuss' ehjintänsä kansa eli! Nyt muistotkin on lokaan tallatut ja veljeänsä vihoin katsoo veli.

Nyt kansaa eroittavi katkeruus, ei ennen pyhä mantu meille riitä, ei onni yhdistä, ei onnettuus, ei mitkään siteet meitä enää liitä.

Nyt kateus taivaallamme kangastaa ja peikot inhat pyrkii onkaloistaan. Kyy kalman kattoamme nakertaa, kun ihminen ei enää tunne toistaan.