V.

Ei, nyt riittää, ylös matkamies, lyhyt aikas' on ja pitkä ties.

Joka hirsi täällä tarinois, paremp' on kun riennät pian pois.

Tät' ei kauan kestä sielus sun. — Tahdot nähdä laineen kisailun.

Siinä niitty vielä ennallaan, sama polku kulkee kuvettaan.

Mitä? Iltakaste ruohollas, miksi kyynel peittää kulmias?

Älä itke, pyhä ystäväin, säilyit halki aikain myrskyisäin.

Mull' on myöskin vanhat ihanteet, kuivaa, kallis, turhat kyyneleet.

Siinä lahti. Muuttunut et lain, yhä laineittes soi laulu vain.

Muistan kuinka äärell' laiturin ennen kuulauttasi katselin.

Monet kohlut kestin jälkeen sen, sinut toki kohtaan riemuiten.

Paljon ystävältäs vuodet vei, sinuun sentään aika pysty ei.

Sieluun ikuisuutesi imen näin, raskas taas on taival edessäin.

RAKKAAT LÄHIMÄISET

Onnensopukka.

Rikas kaupungeista on Suomenmaa, sen ventovieraskin huomaa, mutt' yhtä katsella kannattaa kuin jumalten kauneinta luomaa. Se ylväsnä katsovi kummultaan kuin viittoen: tänne vaan!

Joku hyvä, armias enkeli, mi luopi onnemme taikaa, mun kulkuni sinne johdatti ja kymmenen ajast'aikaa mä kiersin kirjoissa kaupungin ja veroja suoritin.

Taru kertoo keskelle korpimaan sotapäällikön suuren luoneen tämän kaupungin, kuulun linnastaan, jos' tekivät kuritushuoneen, kun kasvoi kulttuuri, sivistys ja henkinen viljelys.

Kuus' ylen kaunista katua sen rastii poikin ja pitkin niin suoraa kuin suksen latua. Ves'johdot ja viemäritkin sill' on ja asfalttikäytävää myös kymmenen kyynärää.

Tää viimemainittu tehty on juur' kohdalle parhaan puodin, sen isät keksivät valtuuston tän suuren maailman muodin, kun kerran kenraal'kuvernöörin pit' tulla kaupunkikin.

Hän saapunut ei, mut myöhemmin tuli valtionhoitaja kyllä ja kannukset jalon sankarin soi paikalla pyhitetyllä, ja silloin sen puodin isäntä kai komesrootin arvon sai.

Ja vaaran ollessa oteltiin, vaikk' kylläkin myöhään vasta. Kun saksa porhalsi kaupunkiin, nous sankarit sairaalasta, ja monet kerkeät kevätyöt ne maksoi petturin työt.

On siellä asunto maaherran ja kirkko ja korkea raati, mi hiljan, kuulin kerrottavan, taas ajuritaksan 'sääti. Pormestari kerran ryyppypäin ol' nähnyt parhaaksi näin.

Vuos' vuodelta kuuden tuhannen on korvilla asukasluku sen ollut, viidelle perheellen itäruotsalainen on suku suur' suotu ja oma koulukin myös kielellä germaanin.

Kaks' kirjakauppaa ja kirjasto ja kolme lehteä oivaa, myös klassillinen on lyseo, mi tiedon aarteita hoivaa; ja joskus kunniaks kieltolain saa putkaankin asujain.

Käy kauppa, kulttuuri kukoistaa, on panttilaitos ja pankit. Myös väliin leirillä nähdä saa tasavallan armeijan tankit; ja kauppaneuvoksen tytärkin sai jääkäri-majurin.

Vuos'kymmentä pari istuneet samat valtuustoss' ovat nerot ja mukisematta maksaneet samat pölkkypäät ovat verot. On siellä synnytty, kuoltukin ja naitu ja huoltukin.

Tasavallan, niin moni luullut lie, se onnen on soppi vasta, mut siellä ne tuumii: koira vie, paremp' palvella kuningasta! Ja parhain vielä, jos sinne sen sais' valtaistuimen.

Kansanmies.

Kansakoulusta päästäjälleni, opettaja E.S:lle hänen täyttäessään 50 v.

Hän monta iltaa istui itsekseen ja pieni lamppu tuikki valon niukan, min ääreen riensi kirja-aarteilleen mies nuori tehnyt päivätyönsä tiukan.

Hän kurjess' auran käyden sarallaan sai nähdä maansa armahimmat sulot, soi kevät, kesä hälle laulujaan, hän tajus syksyn sekä talven tulot.

Ja sydämensä pohjaan syvimpään hän kätki luontoäidin kalliin kuvan, min elon viimoihin ja vilinään hän monta kertaa näki unhoittuvan.

Jo kotipientarilta omaksui hän kaipuun, jota sykkii kansan povi, siks' askeleensa sinne suuntautui, miss' anojalle aukee tiedon ovi.

Hän, poika maansa sankan salomaan, sen selkeesti tunsi, miss' on kansan voima, jot' ilman ijät piennä harhaillaan ja helpost' yltää suurempien soima.

Hän riensi luokse tiedon lähteitten, hän kaivoi aartehia kaivatuita mielessä väikkyin sääntö kultainen: mies oppikohon opettaakseen muita.

Sä opit, opetit ja vieriä näin ehti päiväsi jo puoleen saakka. Ei miehell' ollut aikaa levätä, vaikk' kuinka liekin ollut raskas taakka.

On kaunis Sun nyt taapäin katsahtaa, työn onni korkein kaikist' on ja suurin. Hänt' aina siunaa kansansa ja maa, ken kansaltansa kasvanut on juurin.

Joulu-ukko.

(Jouluyön tarina.)

Tää vaari vakaa, tuttu vanhastaan, hän joka vuosi saapuu samaan aikaan. Hän keveästi liukuu suksillaan kuin tonttu verhoutuva sadun taikaan.

Hän joka paikkaan ehtii kiertäissään, mutt' itsensä hän muilta tyystin peittää. Kas, ihmisien eloon sisimpään jouluna helpointa on katse heittää.

Jo päivä sammui hämyyn talviseen Ja lankes' ylle tyyni juhlailta, nyt joulu-ukko lähtee kierrolleen, hän tullut tänne mailt' on kaukaisilta.

Niin siinä juuri hänen ladullaan esille elpyy piirteet uhkeen hovin, hän kiipee valaistuhun ikkunaan ja totisena sisään katsoo tovin.

Oi valokylläisyyttä kynttiläin, ja kuinka kuusi hopeinensa hohtaa ja monet pöydät vieri-vierekkäin, ah mitkä herkut sieltä silmää kohtaa!

On kuusen alla lahjaröykkiöt ja lasten laulu iloisesti helkkää, ja vanhemmat ja pikku tylleröt vain hymyä ja onnea on pelkkää.

Hän alas akkunaltaan kapuaa: kas tuossa tuntuu joulua ja juhlaa, ei ihmiselämä lie hullumpaa, se noin kun viljoin riemuansa tuhlaa.

Ja joulu-ukko hyppää suksilleen ja mietteissänsä painuu metsän poveen. Hän vasta huomaa mökin vajonneen, kun suksensa sen oli syöstä oveen.

On nietos ylettyvä ikkunaan, min kokonansa peittää paksu huuru, saa sulan pilkun ukko huulillaan ja katsomahan kaartuu varsi kuuru.

Pien' tuikku heittää valon himmeän ja pöydällä on puurovadit puiset ja tuolta takaa tumman hämärän vilahtaa esiin miehen kasvot luiset.

Ja takan luona päätään painaen kätensä varaan istuu kalvas nainen, katseensa vaipuu tuskan-ilmeinen kehtohon, jossa nukkuu pienokainen.

Ja vuotehella tuvan nurkassa tyttönen pieni käheästi rykii ja toinen piltti vilun kourissa peitettä päälleen jalkopäässä nykii.

Silmähän ukon kyynel kierähtää, pää hartioitten väliin painuu syvään: ah, näinkö vuosi vuodelt' yhä jää toteutumatta uskoni mun hyvään.

Näin eri lailla lahjat jaetaan, toisilla murhe, toisill' onni lauha. Miks kylvetähän katkeruutta vaan? Ei ihme, ettei säily maassa rauha.

Ennen — nyt.

Ain ennen kysyttiin: sä ootko mies ja asioita tutkit tuntos mukaan. Nyt kysytään: sä valkoinenko oot vai punainen ja tuntos' ääntä nyt ei kuule kukaan.

Eräälle ystävälle.

10-vuotisen taiteilijanaolon muistoksi.

Kymmenen vuotta taivalta jäänyt on taaksi, tehty ei suotta unhoitu ei ainiaaksi.

Katselet työtäs, pitkä on piirretty latu, murhetta myötäs' mont' oli, mon' ilon satu.

Enempi kenties matkalla vastusta, vaivaa. Itsepä sen ties mies, mistä aarteensa kaivaa.

Majakka tiehen matkaajan soihtua suova: pyrkimys miehen, työ sekä tutkimus luova.

Kysy ei kukaan oikeinko iskuja annoit, tuntosi mukaan kunhan sä peistäsi kannoit.

Kerranko harhain sävelt' on täytymys soittaa, mutta on parhain aina ken eksyy ja voittaa.

Siinäpä juur on palkka, min taistelu maksoi. Elämä suur' on sille, ken elää sen jaksoi.

Kymmenen vuotta taittunut taistelun matkaa, tehty ei suotta, kaunis on eespäin jatkaa.

Kauppaneuvos.

Majass' sepän matalassa kasvoi poika, paineskeli palkeit' isäukon kanssa, pajassa jo pienest' eli.

Tupasessa teutaroitsi kaksi muuta kakarata. Talven selkä jyrsittihin melkein kuivaa kannikkata.

Antanut ei ainut lehmä silloin pientä maidontilkkaa, tarvis liioin pajassakaan vasaroin ei ollut kilkkaa.

Kesällä, kun talonpoika heinänsä ja touot niitti, silloin työtä sepällekin aamust' asti iltaan riitti.

Tehtiin viikatteet ja sirpit, vannehdittiin vankkur'pyörät, särvintä sai sepän perhe, kertyivät myös leivänkyörät.

Palkehia vanhin poika painoi aina hamaan iltaan, aamullakin herätettiin armaimmilta unosiltaan.

Vieri vuodet, poika tuosta kasvoi, vahvistui ja varttui, nuorempi sai palkeisihin, vanhin vasaraan jo tarttui.

Mietti ukko: uupunenkin, kohta putoo palja käistä, sentään syyt' ei liene huoleen, vara vanhuuden on näistä.

Mutta poika lukutaidon oppineena kinkeriltä hautoi mielessänsä tuumaa päästä näiltä rintehiltä.

Kertoivathan: kaupungissa hyvin naapurinkin Antti pärjää, herrana hän käypi, helpommin siell' lohkee lantti.

Lukutaito on ja siellä oppii hiukan kirjoitusta, silloin paksuksi jo pääsee, jääpi sepän naama musta.

Esitteli isällensä poika vanhin potran tuuman, mutta seppäjäyrän suusta saikin sanaryöpyn kuuman:

»Kappas tätä, mikä tuli pojastani tuulten lelu, mistä miehenalun päähän noin on mennyt herrastelu?

Polvesta on tässä polveen vasarata heilutettu, milloin syötiin selvä leipä, milloin purtiin puinen pettu.

Mutt' ei tätä kamarata jättää mieheen mieli tullut. Mist' on saaneet sarkahousuun herrasväen hommat hullut.

Pysy täällä, paina paljaa, syökse ahjon roihuun rautaa. Täytä toki miehen mitta, moiset houreet ijäks hautaa!»

Poika tuost' ei ollut moinaan, hiljaa hiipi aittahansa, mutta aamun suussa isä löynnyt hänt' ei vuoteeltansa.

Niinpä sepän nuori poika jätti isäukon töllin. Kaupunki se puhtahaksi pesi mustan mörököllin.

Juoksupojan paikan sai hän kohta rautakauppiaalta. Putsattihin uuteen pukuun poika juuri tullut maalta.

Juoksi päivät kaupungilla, herui juomarahaa hiukan, kirjan sekä kynän kanssa vietti loma-ajan niukan.

Vuoden päästä ylennyksen sai ja pantiin tiskin taaksi, siitä saakka uutta vettä halkoi sepänpojan haaksi:

Kauppi vanha oli, nautti poika luottamusta luonaan. Tuntenut ei oisi enää nokinaamaks vielä tuonaan.

Varttui, pyöristyi ja lihoi, ulkoasun hoitaa tiesi. Mietti kansa: oiva tuosta kasvaa vielä kauppamiesi.

Pankkiinkin jo kertyi rahaa — uskoiskohan tuhon kaskuun: päivittäisin aina vero vieri vilkkaan paksun taskuun.

Vanha seppä perheinensä unohtui jo mielestänsä, mitä niistä maalaisista, hält' on poissa käistä känsä.

Niin ne vieri vuodet, vihdoin surma iski kaupin rintaan, silloin sepän poika liikkeen leskelt' osti polkuhintaan.

Hiukan tölhö tavoiltansa, mutta hyvin veti puoti. Puksuna jo taskut paikkas, runsaammin nyt mannaa vuoti.

Kulttuurinsa kukkaseksi nai hän naisen ruotsalaisen, tällä tavoin vielä oppi toisen kielen kotimaisen.

Politiikass' oli halla laillisuuden pohja vankka. Kirjastossa leikkaamaton virui kirjapino sankka.

Valistuksen hyväks' antoi uusi kauppi pari sataa, siitä saakka kunnallisen elämän läks' käymään rataa.

Valtuustohon hänet autti lista lujan laillisuuden, laillisien lehti lausui tervetulleeks' isän uuden.

Pari puhettakin tilas kädest' oivan kynäniekan, ulkoa ne oppi, käytti kirkast' terää sananmiekan.

Vieri taaskin vuodet, karttui kunniaa ja penningeitä. Edistyksen, laillisuuden tunnussanaa mies ei heitä.

Kirkon kolehtihin kantoi markan väliin sunnuntaina, sepän perhe joululahjaks satalappusen sai aina.

Sepäll' ylen harvoin sattui asiata kaupunkihin, kerran kävi vuotta kohti, keittiössä kestittihin.

Joutui sitten sotaan ryssä, tuli maalle tuima vuosi, mutta kunnon kauppamiestä taaskin hyvä onni suosi.

Parhaimpien kansalaisten alkoi siitä ajojahti. Siperian korpiin joutui moni laillisuuden vahti.

Kauppi tuost' ei minään, kaikki vanhat varastonsa möi hän huippuhintaan, hankinnoilla hallituksen rahaa löi hän.

Isänmaallista kun mieltään näin ol' osoittanut tovin, hankki, paitsi miljoonia, suosion myös tsaarin hovin.

Kauppaneuvokseksi tehtiin kolmantena vuonna vainon, keisar' armoitti näin kyvyt Suomen kauppamiehen kainon.

Tuli kumous, tsaari suistui, mutta arvo uusi pysyi. Mistä saatu, mitä varten? — Kuka tuollaista nyt kysyi!

Levoton ol' aika, kansa vallass' oli hengen pahan. Kului vajaa vuosi, nousi punakaarti kapinahan.

Kamalata, monta miestä ruhjoi villi roskajoukko, kauppaneuvostamme sentään suojas syrjäkylän loukko.

Henki säilyi herran, hiukan tavarata tasasivat punaryssät, kunnes heidät saksalaiset karkoittivat.

Karustansa kauppaneuvos saapui pitämähän kestit maansa puoltajille, heiltä hankinnan myös otti pestit.

Uudet vieraat viipyi maassa runsahasti puoli vuotta, eikä kauppaneuvokselle tämä aika mennyt suotta.

Kerkesi hän ansioistaan saada saksalaisen ristin. Isänmaan myös onni tehnyt hänestä on monarkistin.

Hyvin kaikki, yhtä vartoo sentään vielä mielin herkin: milloin presidentti suopi hälle komentajamerkin.

Kamreeri Pulla.

Jaa, vuotta viitisenkolmatta siit' taitaa hyvinkin tulla, kun saapui syksyllä kaupunkiin tää nykyinen kamreeri Pulla.

Oli maalta, mut mistä, tarkoin ei sit' tainnut tuntea kukaan. Vain tämän tiesivät: nimensä hän saanut ol' äitinsä mukaan.

Oli ollut opissa leipurin ja hyvin taikinan sotki, mut pummi sittemmin annettiin, kun liikaa makeita hotki.

Ja sitten, sen verran tiedettiin, ol' luisunut alasmäkeen siks, kunnes myöhemmin kutsun sai hän saapua sotaväkeen.

Siit' alkain paakari Pullalle se lauloi kunniankukko ja aavisti kansa, miehestä mit' aikoi taivahan ukko.

Kun oli hän opinjanoinen, pääs' aliupseerikouluun ja nauhan ensimäisen sai jo tullessa toiseen jouluun.

Kas sellaista onnentähteä on nähty vain aniharvoin, kun viime palvelusvuotensa hän lopetti vääpelin arvoin.

Ja päällystö ihan rukoili, ettei hän heittäisi heitä, vaan jäisi joukkonsa keskuuteen ja kävis sankariteitä.

Hän suostui ja kohta komentoon sai soppakomppaniian. Hän kylpi auringoss' suosion ja naikin everstin piian.

Kuus kuukautta jälkeen häiden hän sai esikoisensa Antin, mi riemuks suureksi vanhempain ol' näköä komendantin.

Näin vietti vuosia parisen hän huumassa onnen hurman, kun kerran keskelle ilojen se vierähti viesti turman.

Joku paperi outo ilmestyi — sen poikanen seinään hakkas, — min mukaan palvelus kotoinen sotaväeltä Suomen lakkas.

Ja samaa tietoa sanomat he kiidätti yli maamme: on viety vannotut oikeudet, väkivaltaa vastustakaamme!

Niin, silloin se yhdessä päätettiin: passiivisin vastaanpanoin maa mahdollinen on pelastaa, ei sortajan armoa anoin.

Ja kyynele silmässä Pullakin kiin' armahan painoi uksen, mut lähteissä nimellä everstin sai seuraavan todistuksen:

»Min oikke hyvä voi suositta, jos palvelus tartte tulla ja jos tartte oikke reelu mees, niin otta veebeli Pulla.

Hen olle isämaa rakasta ja veelä voi tähä lisä, ett' on hän ahkera, naitu on ja kahde o lapse isä.»

Tää paperi arvokas auttoikin taas Pullan toimehen jaloon: pian pääsi pienehen kaupunkiin hän johtajaks vaivastaloon.

Nimi vain ei Pullaa tyydyttänyt, hän johtokunnassa soti siks, kunnes päätyhyn naulattiin uus kilpi: kunnalliskoti.

Niin sitten kunnalliskotia hän tunnontarkasti hoiti ja vammat kaikki vaivaisten hän huolin jodilla voiti.

Vuos' vuodelta pöyhtyi ja pullistui — ol' aina suosikki onnen — ja herra auttaa, kun toimeen käy vain tarmolla tahdon ponnen.

Juu, totta, julki sanoa on tässä täytymys juuri: sai Pullan omaksi miehekseen koko kansan puolue suuri.

Se johtui olojen pakosta tää tärkeä kannan muutos, kun koko kansan puolueell' oli kykymiehistä puutos.

Ja kohta kun päälle muuttunut näin poliittinen oli puku, niin Pullan aikakirjoihin uus leikattihin luku.

Palokunta-aatteen puolelle kuin itsestänsä hän kääntyi ja varapäällikön paikalle jo vuoden päästä hän vääntyi.

Kas hoidossa kaupungin asiain V.P.K. oli suurin mahti, jopa yksin salissa valtuuston sen kuulosti marssin tahti.

Ja kun Pullalla, kuten tunnettu, ol' luonnetta, tarmoa lujaa, niin kulki hän arvosta arvohon kuin pitkin kunniakujaa.

Pian hällä virkoja kaupungin oli hallussansa puolet ja muodosta miehen nähdä voi miten raskaat painoi huolet.

Sai kultasankaiset nenälleen ja vatsa vankasti lihoi, nenä päästään vienosti punertui ja näppylät naamassa vihoi.

Kun maass oli aika ankara ja kammissa peräsimen kun hääräsi ryssä, miehemme taas saavutti hyvän nimen.

Aluss' sodan kun kerran kirjoitti oman puolueensa lehtiin, ett' asia tsaarin on meidänkin, sotakamreeriks hänet tehtiin.

Tuli kumous. Nytkään joutunut ei Pulla valtahan häpeen, vaan nauha punainen ilmestyi yhtäkkiä napinläpeen.

Ja vilkkaissa viirin punaisen ties väistyä vaaran alta taas Pulla puheella: unelmoin ain' ollut on kansanvalta.

Mutt' tullessa joukon valkoisen sai Pullakin sankariksi ja ansioistaan ylennettiin hän reservikapteeniksi.

Myös kamreerin titteli edelleen yht' ylväänä miehellä loistaa ja mainetta maatansa palvelleen näin nuorelle polvelle toistaa.

Isänmaallinen tuomari.

Kun maass' oli vaino ja kunnon mies ei löytänyt turvaa laista, oli silloin hän tuomari luihu ja kansa inhoten kutsui ryssäksi häntä.

On vieläkin yhä hän vartija lain ja isänmaallista mieltään hän parhaiten näyttävi sillä, kun ryssää ryssäksi sanoo.

Ecce homo!

Ecce homo! Viina vienyt hält' on jalat, järjen. Hän itse laatinut on kieltolain ja siitä nauttein hän nyt kuorsaa tuossa.

Ei vihaa — kostoa!

Ei vihaa, veljet, ei! Ei viha ase sen, jok' oikeudesta taistaa, ei murheen kylvö sen, jok' aikoo riemun maistaa.

Ei, veljet, kostoa! Se vietti vimmainen on eläinmielen halvan. Vain yksin anteeksanto kirvoittaa voi kalvan.

Ei vihaa, kostoa! Ei henkeänsä heittää henno niiden tautta. Voi suurta syntyä vain rakkauden kautta.

OMA SYDÄN

Tuletko?

Tyttö, sun vuoksesi vaikkapa harhaan suurimpahan olen valmis ja vuotan. Ah, sinun luoksesi suuntaan ma parhaan aatoksen, tunteen ja tuloosi luotan. Mieletön mies olen, vaaraa en näe, jokainen sanas' on rytmi ja säe. Tuntuu kuin löytänyt oisin sen, jota tarkoitti elämän taisto ja sota. Oudossa hurmassa silmäni sulen, tunnen selvään sun katseesi tulen, syttyvi pyhä odotus poveen: etkö jo kohta kolkuta oveen?

Outo vieras.

Kuin poikanen ketoja kuljen mä alla siintävän laen, sulokaipuun rintaani suljen ja päivänkukkia haen.

Mä lehtyet valkeat nypin ja vastausta niiltä vaadin, kuin riemusta houkkana hypin ja pilvilinnoja laadin.

Joka kukkanen nyökkää ja hymyy: mik' ihme nyt vaivaa miestä, mikä outo sen silmissä lymyy, miks' erkani vanhasta tiestä?

Ei eksynyt kukkien kerhoon hän ennen, kuiskinut meille, vaan vaipuen huolien verhoon vaels' suurille valtateille.

Miks mies, min huulilta poistaa ei salpaa saattanut mikään, yht' ainutta nimeä toistaa kuin muita ei löytyisikään.

Niin, niin, siit' on monta vuotta, kun kukkien mieltä kysyin. Elo pitkä on mennyt suotta, mä syrjässä outona pysyin.

Älä imehdi, kultainen keto, en turhien tähden tullut, tämä ehk' on viimeinen veto, siis kuuntele haavehet hullut.

Suo olla mun nuorena kerran, oon kantanut kuormaa surun. Suo siit' edes hivenen verran, min tuhlasin kaupoissa turun.

Agnus Dei.

Agnus Dei! Niin mä kutsuin sua. — Mitä on se, kysyi ruususuu. »Kaunihimpi maista kaivattua, jumal-lemmen lahja, toukokuu».

Otsallasi asui taivaan hyvyys, karitsainen hymykuopissas, silmistäsi katsoi sielun syvyys, lapsen nauru leikki huulillas.

Koko olentosi unelmoitsi niinkuin kevättänsä vehmas maa. Askel nuoruuttansa ilakoitsi keinuttaissaan vartta notkeaa.

Astuin rinnallasi. Lapsi riemun, mistä eksyit murheen maailmaan? Yhä vielä aatokseni vie mun kesäyön sen helmaan kuulakkaan.

Missä kuljit, siellä liikkui lempi, onnen hurma yllä huminoi. Katse puhui, huuli haastaa empi, suurin riemu sanatonna soi.

Kirkas nuoruus, mikä mahti toi sen tielle hukkunehen harmauteen? Sydän orpo vielä unelmoi sen, min jo uskoi ijäks' uupuneen.

Agnus Dei! Niin mä kutsuin sua, onni ylhä yhden suviyön. Muistos säilyy, muistanetko mua, kohtaloni kanssa arpaa lyön.

Rauha

Oi ällös puhu! Saapuu hiljalleen jo ammoin, ammoin kadotettu tyyni ja vilpas rauha mykkään sydämeen. Oi vaivu hiljaa, armas, syleilyyni.

Oi vaiti, vaiti! Nojaa, nojaa näin ja kuule, kuinka rinnassani soittaa. Sä vielä epäiletkö, ystäväin, ett' emme jaksa taistelua voittaa?

Ei sanaakaan! Nyt vihdoin tullut on se hetki, jota varroin monta vuotta. Nyt uskon, että määrä kohtalon ei ollut meitä yhteen liittää suotta.

Oi laske hiljaa kätes otsallein ja kauan, kauan katso silmihini, sä näätkö kirkastetun rakkautein ja sielun nuortunehen, enkelini.

On vuotten tuskat tuhaks huvenneet — suo liukua sun kätes ohimoita, — on poissa pilvet niitä polttaneet, sun kanssas valloitamme auringoita.

Oi vaiti, vaiti! Viel‘ ei sanaakaan! Tää hetki harvoin elon tiellä toistuu, mutt' tiedät, armas, taistoon alkavaan on voimaa nyt, kun tämä tenho poistuu.

Minkä mä taidan?

Minkä mä taidan, että mun nuoruutes sytti, että sen tuoreus taas veren vanhan ja ehtynehen elähytti, että sun suudelmaas yhä muistan, se huulilla palaa? Sinä sieluni sait, sit' en salaa.

Minkä mä taidan, että sä lempeä vannoit? Ei, et vannonut, et, sanan vain vahingossa sen liukua annoit, tuikkihan tähtöset ja leikitsi lempeä kuudan, mitä merkitsi siis sana muudan!

Minkä mä taidan, että on rinnassa tuli, jonka sä liekkiin sait, sydän monten jos talvien huuruista suli? Armas, nyt olet vait, jollet sa toistaa voi sitä sanaa, jok' esille autuuden manaa.

Miksi?

Utukuva, hetken harha haaveen hämy-mailla unhoittuva unen hauraan, katkelmaisen lailla.

Niinkö riutui ihme sydämesi korkein, ylin? Mihin hiutui ovet kahden auennehen sylin?

Sinäkö, kulta? Kipinäkö vain, min liekiks haastoit? Miksi multa rinnastani kevään nuoren raastoit?

Ah mun houkon avautua eessäsi miks' annoit? Miksi joukon eteen turulle iän kaiken kannoit?

Oi, en soimaa sua. Armas, ällös mua vältä! Ehk' on voimaa kestää vielä isku elämältä.

Jäihän toki muisto murehdittu, aarre surun. Minkä koki kauneinta, ei huku hiekkaan turun.

Lyhyt satu.

Se kesti hetken niinkuin kaikki kestää se, mik' on täällä ilman syvää juurta. Kun sielus hurma alkaa huiman retken, et lentoa sen, heikko, henno estää, vaikk' aavistatkin pettymystä suurta.

Sä pelkkää päivää varten onnes loisit ja pelkäät huolta, jonka huomen tuottaa. Et siedä pienintä sä pilven häivää ja onnettomist' onnettomin oisit, jos et vois polkus' erhettyyteen luottaa.

Mä kautta harhain totuin hakemahan sen, mitä elämäll' on mulle antaa. En tiedä, kuka täällä lienee parhain: hän, joka ottaa hyvän sekä pahan, vai hän, ken hyveellensä koron kantaa.

Oi typeryyttä! Miksi sydämeni et turhasta jo lakkaa liekinnästä? Hän tunne ei sen onnen kylläisyyttä, mi toisi hänet minun rinnalleni, sen, joka juuret ottaa elämästä.

Huusin sieluni suuren hädän...

Huusin sieluni suuren hädän, kohtasin syämet sykettä vailla, rintahan lyöden ja ynsein katsein käännyitte pois fariseusten lailla.

Kaukaa katsoitte silmin karsain, näytitte itsehurskauden uhmaa, tylsä supina huulilla kulki, koetitte nauraa naurua tuhmaa.

Teitä halveksin, sielut harmaat, tyhmyrit alla viisauden viitan, surmaks suuren, ylpeän tunnon käytitte keinoja jesuiitan.

Huusin sieluni suuren tuskan, yksi, ah, yksi huutoni kuuli, keskell' luihun, ilkkuvan hymyn värähti kaunis kalpea huuli.

Katsoi siintävä silmäpari, yksi, ah, yksi ei mua jätä, ei jätä siksi, ett' on hällä itsellä sielussa suuri hätä.

S