III.

Laps rannoilta kaunihin Kallaveen, oi katso, sun kattosi hajoo, sä seisothan äärellä jyrkänteen, min kuiluhun mökkisi vajoa. Oi heitä vihasi, onneton mies, tuo turmaa muuten sun ties.

Sun vierellä kehtosi keinuvan ihan itse onnetar lymyi, ja hän, joka luonut on maailman, kai hymynsä parhaimman hymyi, kun loi hän sulle sun syntymämaas', oi katso sen kauneutta taas!

Nuo eikö velvoita välkkyvät veet ja liplatus leppeä laineen, ja ylväinä siintävät harjanteet, eikö nosta kahleista aineen? Ja lauluna helkkävät vehreet haat, oi niistähän voimaa saat.

Ken meistä ei tuntenut rinnassaan ole hiudetta hengen janon, tai hylkivi omaa heimoaan, sen aina mä heittiöks sanon. Ei sukunsa juurista noussut hän ole lähteille elämän.

Mut ken tuntee, kuinka se velvoittaa tuo laulu, mi laajana helää: niin kaunis meillä on syntymämaa, elo sentään maksavi elää — hän vasta on lapsia heimon sen, jonk' on kukkana — ihminen!

Valkeat kentät.

Valkeat kentät, tanteret aavat, tervehdin teitä. Mistä ne saavat kirkkahat silmät, tähtäävät meitä?

Timanttisilmät hohtavat, jalot. hankien päällä. Auringon valot, kuuhuen kullat leikkivät täällä.

Huumaavat katseen kirpeät kiteet, sielusi soittaa. Laukeevat siteet tuntosi tuskan, valkeus voittaa.

Valkeat kentät, rannaton rauha, hopea puissa. Kultainen nauha soiluvi päivän kimmalteluissa.

Hohtavat hanget, valkea suuruus, kumarran pääni, Helkkyvi huoruus', lempeä metsä, elämän ääni.

Valkeat kentät, sopua suokaa kansani kyliin, umpehen luokaa veljien haudat hankien syliin.

Kevätlaulu.

Oi käykää, käykää ja katsokaa, kevät huokuu kenttien yli, hyyt talven rinnoista riistäkää, niin lämmin on luonnon syli, kevättuoksuin hellin se kuohuttaa. Niin kaunis, kaunis on maa!

Niin ihana, ihana elämä on lumoparmailla luonnottaren. Pyhäpäivä siellä on ainainen, miks muistella huolia aren! Miks synkkänä kylpeä kyynelin, kun voimme me hymytäkin?

Oi katsele rauhaa rantaman, min kiviä lainehet kaulaa, oi katso viitaa vihertävää ja kuuntele kuinka se laulaa. Eikö sunkin rintasi laulu soi? Se ilmoille päästä, oi!

Saa silmäsi auki ja katsahda sinipinnan välkkyvän taaksi ja katsele lehdot, metsät ja maat ja laske laineille haaksi. Oi eikö se nosta ja nuorenna ja voimia kasvata?

Oi kuinka hellä on tuulahdus, mi ylitse kumpujen kulkee, oi annan sen otsaasi hivellä, sadun aarteet se syliinsä sulkee. Veres' oudot ourut se viihdyttää. Eikö murru rintasi jää?

Oi kuule kiurusen säveltä, mi kiitävi pilvien rataa, sen tasalle nosta aatteesi, älä anna sen maassa mataa. Sävel kiehtovan kirkas kaikuu se: oi etkö jo lämpene!

Oi katso kattoa kaarevaa, kun se illan rusossa hohtaa, tai valonantaja-auringon kun se aamuin korkean kohtaa, värihohtehin tuhansin leimuvi, eikö leimua sielusi!

Jos minne katsot, oi ystävä, näät kevättä, kevättä pelkkää. Jos kuulet minkä sä sävelen, se kevättä, kevättä helkkää. Oi kuinka se tenhoo ja tyynnyttää, oi kaunista elämää!

Juhannusyö.

Tissun-tassun, tanhuaan keijut karkeloivat, ilma pitää iloaan, luonnon urut soivat: tule tänne ihminen, kuivaa kyynelees, poista ryppy poskien, näytä otsa sees.

Älä muista murhetta, huolistasi havaa, katso' lännen rannalla kultaa kuumottavaa. Usko, mieles' uupumus valhetta on vaan, katso, mikä kauneus täyttää taivaan, maan.

Näätkö, paennut on yö, hehkuu valkeus vastaan, välkkyy sinivetten vyö sulle ainoastaan. Vieläkinkö empinet? Riennä toki luo, avaa syämes; aartehet sun on kaikki nuo.

Kuule, luonto laulavi eessä luonnon herran, paina sieluus' ijäksi ihanuus sen kerran. Kuule, ääni äidin on, kasvot kantajas, toistuu vielä huoleton lapsuusunelmas.

Hulmuvata huntuaan kesän keijut huiskii, ilma pitää iloaan, luonto suuri kuiskii: ihminen, oi ihminen, suur' on mahtis sun, salli, sieluus karkelen ihmeet iloihin.

Uhrilehdossa.

Mi kumma lienee mennyt mieleheni, kun rauhaa saavuta en pihasalla, vaan laulut kiehtovat soi sielulleni lehdossa tuolla pihlajien alla. Te polut vanhat, monta kertaa käydyt, kuink' aina uutta äärillänne huomaan, ja leivon laulu kuinka lennättäydyt sävelin tuorein tervehdykses tuomaan.

Oi kuinka rakastinkaan pienest' asti karua, kallioista Pohjolata. Näin liekö palvonehet palavasti etelän lapset maataan ihanata? Mun riemuihini honkain rivi yhtyi ja surujani itki vaivaiskoivut ja haapa herkkä lohduttamaan ryhtyi: laulusta lehtieni totta toivut.

Taas kaikki kohtaan vanhat ystäväni mä liikkuessain lehtoani kohti, nää ain on lähell' olleet sydäntäni, jos minne kuljin, kunne tieni johti. On tuttu täällä joka polun mutka, jokainen puu luo katseen lähestyvään, kaikk' kannot, kivet kysyy multa: kutka nyt ovat syyssä otsas ryppyyn syvään.

Kenties on täällä isäin uhrilehto sijainnut ennen helmass' ajan harmaan ja moni miete, jonk' on täällä kehto, lie teoks saanut koittaiss' aamun armaan. Kentiesi täältä etsi jumalaansa mies kaatumaton kohtalonsa alle ja merkin piirsi pyhään pihlajaansa uhrinsa tuoden Tuntemattomalle.

Taas tuntuu kuin tää seutu tarinoisi ajasta tuosta ammoin mennehestä ja edessänsä vielä nähdä voisi urohon uljaan polvest' entisestä. Hän metsän-käyjä ylväs, yksinäinen majansa laittoi tuonne vaaran laitaan ja sieltä käsin, korven jättiläinen, hän kuninkaana kaitsi riistamaitaan.

Hän mahdillansa manas metsän hiidet ja kontion hän keihäällänsä suisti. Ol' naapurikin peninkulmat viidet, sen vainolaisen tullen vain hän muisti. Kun kaukovaarain päältä savu nousi, niin silloin heimoutta sydän sykki, ja kainalossaan keihäs sekä jousi hän silmät hehkuin lylyn lumeen lykki.

Nyt tuntuu niinkuin vasta ymmärtäisi, minvuoksi kerran murhan teki Lalli: miks korven miehen kostamatta jäisi, kun erämaillaan haukkui vieras halli? Ei orjuutehen vapauttaan vaihda, ken itse ohjas omat kohtalonsa ja iskiessään keinoja ei kaihda, kun eestä oman konnun lyödään konsa.

Näin kulkee editseni mielikuvat mun maani armaan aamuhämärästä, ne usein meiltä aivan unhottuvat, kun väsähdimme päivän hyörinästä. Ei miehen avu enää ole kunto, vaan eri mitoin meillä mitatahan, on herpoutunut oikeudentunto ja sammaltunut raja hyvän, pahan.

Nyt hyve meillä sortuu hyödyn kautta ja oma etu pyrkii ohjaksikin. On vainovalkeat vain turhan tautta, ne sattuu silmään, vaan ei sydämihin. Maa kaunis hymyänsä turhaan tuhlaa, sit' ymmärtämään tuskin ehtii kukaan, nyt naamioidut viettää ilojuhlaa ja kaikki kilvan kiirehtivät mukaan.

Heimolaulu.

Ensimäisen opinahjoni, Karttulan kansakoulun 30-vuoiisjuhlassa.

Kiire on, kiire on, vuodet vierii pakohon eestä inehmon.

Vielä hehkuu rintas lies, kohta taittua voi ties, matkamies.

Ankarana aika lyö, hellitä ei päivä, yö, vaatii työ.

Vaatii pelto vaalijaa, korvet hallaa huohottaa tuhoavaa.

Elämä on lyhyt, vie kautta kamppailujen tie, raskas lie.

Raskas askel kyntäjäin, mutta käsky kuuluu näin: eteenpäin!

Kiire on, kiire on, muurahaisen levoton tie oli inehmon.

* * *

Olet köyhä mun heimoni kullasta, sua varten ei valtojen pöydät, kivipeltosi karusta mullasta myös monta murhetta löydät. Sua hylkii onni ja vierahat sulle suuret on unelmat.

Sä louhista, kivien koloista ain kasvatit kallihin jyvän. Monest' yrminyt lie sua poloista se, ken saanut on sadon hyvän, mutt' tiesikö hän, kun sinua löi, miten henkesi hedelmät.

Toki hän, joka ylväs on voimastaan ja leipänsä leikillä korjaa, sanan saanut on maksuksi soimastaan ja hengen notkeutta norjaa hän nähnyt on kylissä heimon sen, joka tuttu on puuttehen.

On täälläkin vaalittu valoa ja taisteltu voimien takaa, on kylvetty siementä jaloa; työ käynyt on harras ja vakaa. Tule tänne turpeen rehevän mies, on lämmin meilläkin lies.

Mekin käymme miehissä vastahan, kun tiellä on Louhen linnat. Soi meillekin helkyt rastahan ja päilyvät järvien pinnat. On meillekin painunut sydämeen maa-äitimme kasvoineen.

On meilläkin veressä velvoitus, se on meille sääntö ja laki: vain kunto on heimomme kelvoitus, eikä se, mi etuja haki. Kukin meistä tietävi tunnossaan: pyhä pyrkimys kruunataan.

Pahan torju, heimoni, vallalta vain riehua rintasi palon, sun sarkasi suojele hallalta ja kaitse ahjoja valon! Meill' olkohon mittana ihmisyys ja aattehen ylevyys!

Maaemon kunniaksi.

Eräillä maamiesjuhlilla.

Maa-äiti, oi emo armahin, sulle nyt kiitosta soikoon laulajan lyyra, ja kansa, sun huuliltas huminoikoon ylistys hälle, mi parmahin suojeli siemenet, sadon suoden ja täyttäin sun aittas ja ladon. Soi, kuulu nyt kunniansa!

Mies, nainen, mi usein astellut viert' olet peltosi saran, kun kevät karkeli maita ja kuuro sun sarkasi kastellut juur' oli, katsellen aran kuin sä loit: miten laita? Joko jälkiä oraan näyttää sun peltosi pinta, vaiko sortuva soraan työs' on jo hikesi hinta?

Oi kuinka sun paisui onnesta rintas ja riemua läikkyi nähdessäs' orahan alun, mi saralla väikkyi. Käs'vartesi voimasta, ponnesta kuinka sä nautit ja halun iskeä tunsit turpeesen uuteen, alat laajemmat laskea valtasi alle, tähdätä määräsi vastaisuuteen ja näyttää sun tarmosi maailmalle.

Ja entä kun korkeimman kaartehen aurinko kesällä kulki ja luonto soitti ja lauloi suurimman onnensa julki, kun tuuli sun peltosi aartehen syliinsä leutohan sulki, lempien ruistasi kauloi ja kasvatti ohran ja kauran, mitä aattelit silloin, astuja auran?

Oi eikö sun sielusi kiittäen kääntynyt maaemon puoleen? Hän siemenet kasvuhun siittäen lahjoitti rintansa mehun, ettei vain valvotti huoleen joutuisi puuttuissa rehun, vaan aika kun saapuu pakkasen sarjoin, ois' elo huoleton huonees ja karjain.

Ja vihdoin kun kuutamo kullasta huolitti hohtavan sillan, aleni auringon rata ja tuijotti tummuus illan, niin silloinpa maaemon mullasta kohosi kypsänä heelmä. Lyhdettä sadalta sata katkesi. Riemuiten korret, kantavat kaunista viljaa, ottivat riihesi orret. Mielessäs kuiskasit hiljaa: siunattu kätteni teelmä!

Myös tunnettu arpa on armoton, perkaaja peltojen, sulle, kun halla sun sarkaasi hiipi. Mutt' taittua voipi vain tarmoton, ei tuho vahvalle tulle. Jos koskeekin kohtalon siipi ja kylmä sun vainios hyytää, niin muista ett' aurasi alla sun lempeäs maaemo pyytää ja kanssasi kärsii ja suree. Mies kestävi vaikenemalla ja hampaansa yhtehen puree.

Maaemo, kaikkemme antaja, sulle nyt laulumme helää. Maaemo, rinnoillas kantaja kaiken, mi syntyy ja elää, kiitos ja kunnia sulle armaalle, armoitetulle!

Pääsiäisenä.

On pääsiäinen. Hiljaa mieleen palaa taas vanhat muistot pitkäin vuotten takan, nyt sydän haastaa halujansa halaa ja hymyänsä tahtois huuli jakaa. On kevät herrana ja talvi taipuu, kaikk' eloon herää, syntyy uudestaan. Sun sieluhusi syttyy suuri kaipuu kohota kerran yläpuolle maan.

Ois halu sulla heittää hetkeks' aine, sirottaa ulos sisimpäsi pyhin. Lyö täyteläisnä valtimosi paine, tie onneen tuntuis' olevan nyt lyhin. Syleillä mielis syämes' ikuisuutta ja sielusi sun toivo siivittää, aatokses kammoaisi kataluutta ja ihmisessä etsis' ystävää.

Sun rinnassasi puhuu tunne aito, kuin vakavahan vaivut rukoukseen: suo elo mulle elämisen taito ja älköön palausta paatumukseen täst' enää olko; kannan intomiellä mä uhrin eteen suuren ihmisen, en, elämä, mä onneasi kiellä ja lakejasi koskaan polje en.

Sun ehkä halusi ois haastaa näistä, sun, joka yhä pääsinpäivää vuotat tutkien tuntees lankaa tuhatsäistä ja ihmisen viel' ilmestykseen luotat. Mutt' turhaa sun on sydäntäsi purkaa, sun osas suurempi vain murhe ois. On niinkuin ylhäält' ääni soisi: surkaa, ja templin vaski tuskaa vaikerois.

On hullu hän, ken puhuu sydämille, ei hymyn mahti maailmassa auta, on iva palkka toden etsijille ja kohtaloita ratkaisevi rauta. Ei mistään kuulu kutsumusta: valtaan sydänten sopusointu, ylevyys, on väkivalta lyönyt jalat altaan, nyt kunniahan nouskoon ihmisyys!

Ei, viha, sorto vallitsevi maita, ihmisenpoika riippuu ristinpuulla ja viettää vielä pitkääperjantaita, etikkasien' on vapahtajan suulla. Ken kärsiväisen nostaa Golgathalta ja koska koittaa ylösnousemus? Ken karvaan kalkin ottaa janoavalta ja miss' on ihmisten vapahdus?

Vanhassa kodissa.