II.

Eräänä päivänä pani Inkeri taas evästä vasikannahkareppuunsa ja sanoi: — Nyt minä lähden vähän sukulaisteni luokse. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Minulla olisi heille tähdellistä puhuttavaa. —

Iisakki ei seurannut häntä heti ulos, vaan viivytteli. Kun hän viimein kömpi ovelle salaten parhaansa mukaan uteliaisuuttaan ja raskaita aavistuksiaan, oli Inkeri jo painumassa metsään, — Hm. Tuletko takaisin? huusi mies voimatta pidättää itseään. — Tulenko takaisin! vastasi vaimo. Mitä sinä höpiset! — Vai niin. —

Niin oli hän jälleen yksin, jaa'a, Herra paratkoon! Työvoimineen ja työintoineen ei hän voinut vain vetelehtiä majassa ja olla itsellensä vastuksena, hän alkoi tehdä jotakin, kuoria hirsiä, piiluta niitä tasaisiksi kahdelta sivulta. Siinä puuhassa joutui ilta, jolloin hän lypsi vuohet ja kävi levolle.

Autiota ja hiljaista majassa, raskas vaikenemisen tuntu turveseinissä ja maapermannossa, hän oli syvästi ja vakavasti yksin. Mutta rukki ja kartat olivat paikoillaan ja helminauha hyvässä tallessa katon rajassa, Inkeri ei ollut ottanut mitään mukaansa. Mutta Iisakki oli sellainen pöpö, että hän kävi pimeänpeloksi valoisana kesäyönä ja näki jos minkä hiipivän ikkunan ohi. Kun kello valosta päättäen saattoi olla kahden korvilla, nousi hän jo ylös ja söi aamiaista, aimo vadillisen puuroa koko päivän varalle, niin että häneltä ei mennyt aikaa hukkaan uusiin keittämisiin. Hän raivasi uutismaata iltaan mennessä, levensi perunapeltoaan.

Hän vuoroon veisteli hirsiä, vuoroon raivasi maata kolme päivää — eiköhän Inkeri jo huomenna mahtane tulla. Ei ollut liikaa, jos hänellä oli kalaa vaimoaan varten tämän saapuessa, mutta hän ei halunnut mennä oikotietä ja ikäänkuin tulla häntä vastaan tunturin yli, vaan meni kiertotietä kalavedelle. Hän tuli tuntemattomille tunturiseuduille, siellä oli harmaata vuorta ja ruskeata vuorta ja siellä oli pikku kiviä niin raskaita, että ne saattoivat olla lyijyä tai kuparia. Täällä saattoi olla paljon näissä ruskeissa kivissä, ehkä sekä kultaa että hopeata, hän ei sitä ymmärtänyt ja samapa se hänestä oli. Hän tuli järvelle, kala nyki hyvin sääskisenä yönä, hän sai taas kantamuksen kaloja ja Inkeri saisi nähdä! Kun hän taas palasi kotiin aamusella samaa kiertotietä, jota hän oli tullutkin, tuli hän ottaneeksi mukaansa pari kappaletta noita raskaita pikkukiviä tunturilta, ja ne olivat ruskeita, täynnä tummansinisiä täpliä, ja niin tavattoman raskaita.

Inkeri ei ollut tullut, eikä häntä kuulunut. Oli jo neljäs päivä. Hän lypsi vuohet, kuten silloinkin kun hän oli yksin niiden kanssa eikä hänellä ollut ketään apuna, sitten hän meni erääseen kivilouhikkoon ja kantoi pihamaalle suuria kasoja sopivia muurikiviä. Hänellä oli kaiken maailman tehtäviä.

Viidentenä iltana hän kävi levolle pieni epäilys sydämessään, mutta olihan siinä kyllä rukki ja kartat ja olihan siinä helmet. Sama autius majassa, ei ääntäkään, tunnit olivat tavattoman pitkiä, ja kun hän vihdoin kuuli jonkinlaista töminää ulkoa, ymmärsi hän hyvin, että hän oli vain jotain kuulevinaan. Jaa'a, Herra paratkoon! sanoi Iisakki tuntien itsensä hyljätyksi, eikä hän lausunut sellaisia sanoja suotta. Sieltä kuului nyt töminää jälleen, ja hetken päästä näki hän jonkin liukuvan ikkunan ohi, mikä se nyt sitten lie ollutkin, jonkin, jolla oli sarvet ja joka asteli rivakasti. Hän hypähti ylös, säntäsi ovelle ja näki näyn. — Jumala tai Saatana! mutisi Iisakki, ja sellaista ei hän päästänyt suustaan ilman painavaa syytä. Hän näki lehmän, Inkerin ja lehmän, ne katosivat läävään.

Jollei hän olisi siinä seisoessaan kuullut, että Inkeri puheli lehmälle läävässä, ei hän olisi uskonut korviaan, mutta siinäpä hän seisoi. Samassa hetkessä sai hän pahan aavistuksen: — Herra häntä siunatkoon, luonnollisesti, olipa se hiivatinmoinen vaimo, ettei vertaa, mutta liika oli liikaa. Rukki ja kartat, ne vielä menettelivät, ja helmet olivat epäilyttävän hienoja, mutta menetteliväthän nekin vielä! Mutta lehmä, ehkä löydetty tieltä tai joltain laitumella, sitä omistaja varmasti kaipaisi ja koettaisi päästä sen jäljille.

Inkeri astui ulos läävästä ja sanoi ylpeänä hymyillen: — Minä toin vaan lehmäni! — Vai niin, vastasi mies. — Viivyin niin kauan, kun en voinut kulkea sen kanssa kovempaa tunturin yli. Sillä on vasikka tulossa. — Toitko lehmän? kysyi mies. — Toin, sanoi vaimo vallan pöyhistyneenä maallisesta rikkaudestaan. Vai luuletko sinä, että minä tyhjiä höpisen! sanoi hän. Iisakki pelkäsi pahinta, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi vaan: — Tule sisälle syömään. —

— Näitkö lehmän? Eikö se ollut sievä? — Verraton. Mistä olet saanut sen? kysyi mies niin välinpitämättömänä kuin taisi. — Sen nimi on Mansikki. Mitä sinä sillä muurilla, jota tuonne olet rakentanut? Tapat itsesi työllä, sen teet. Mutta tuleppa katsomaan lehmää!

He menivät ja Iisakki oli alusvaatteisillaan, mutta mitäpä siitä. He tarkastelivat lehmää kyllästymättä mielihyvällä ja kaikkia sen tuntomerkkejä, päätä, utareita, ristiluita, kylkiä; punaisen ja valkoisen kirjava, säyseä.

Iisakki kysäisi varovaisesti: — Miten vanhan sen luulet olevan? — Luulet? sanoi Inkeri. Se on juuri neljännellä vuodella. Minä sen hankin, ja kaikki sanoivat, että se oli säysein vasikka, mitä he lapsuudestaan saakka ovat nähneet. Mitä luulet, saammeko sille ruokaa? — Iisakki alkoi jo uskoa, mitä hän mielellään halusi, ja selitti: — Mitä ruokaan tulee, niin kyllä sitä sille riittää!

Niin menivät he sisälle ja söivät ja joivat ja kävivät levolle. He makasivat ja juttelivat lehmästä, tapahtumasta: — Mutta eikö se ole sievä lehmä? Nyt se saa toisen vasikan. Sen nimi on Mansikki. Nukutko, Iisakki? — En. — Ja sepä tunsi minut heti ja seurasi minua aivankuin karitsa eilen. Lepäsimme hetken tunturilla yöllä. — Vai niin. — Meidän täytyy pitää sitä kytkyessä koko kesä, tai muuten se laputtaa tiehensä, sillä lehmä on lehmä. — Missä se on tähän asti ollut? kysyi Iisakki viimein. — Sukulaisteni luona, he sitä pitivät. He eivät tahtoneet siitä luopua ja lapset ne itkivät, kun minä otin sen mukaani.

Oliko mahdollista, että Inkeri valehtelisi niin taitavasti? Hän puhui luonnollisestikin totta, että lehmä oli hänen. Alkoi jo olla kamaa talo täynnä, oli olemista, tuskinpa enää mitään puuttuu! Sitä Inkeriä, Iisakki rakasti häntä ja hän rakasti Iisakkia, he olivat tyytyväisiä, he elivät puulusikan aikakautta ja heidän oli hyvä olla. Käydään levolle! ajattelivat he. Ja niin he kävivät levolle. Aamusella he heräsivät seuraavaan päivään, oli aina yhtä ja toista puuhaa, olipa kyllä, taistelua ja iloa niinkuin elämä on.

Siinä nyt olivat nuokin hirret, koettaisikohan niitä pystyttää? Iisakki oli pitänyt sitäkin silmällä kylillä ollessaan ja hän oli suunnitellut rakennusmuodon, hän osasi kyllä mökin salvaa. Ja eikö hän ollut aivan pakotettukin sitä rakentamaan? Oli tullut lampaita taloon, lehmä taloon, vuohet olivat lisääntyneet ja olivat yhä lisääntymässä, karjalle oli majan puolikas ylen ahdas, hänen täytyi keksiä keino, millä päästä pulasta. Täytyy ryhtyä puuhaan heti perunan kukkiessa ja ennenkuin heinänteko vielä on alkanut, Inkeri sai häntä autella yhdessä ja toisessa.

Iisakki herää yöllä ja nousee ylös, Inkeri nukkuu sikeästi taivalluksensa jälkeen. Hän menee jälleen navettaan. Ei hän puhuttele lehmää niin, että se maistuisi äitelältä imartelulta, mutta hän taputtelee sitä ystävällisesti ja tutkii sitä uudelleen joka puolelta, eikö sillä olisi jotakin vieraan omistajan tuntomerkkiä. Hän ei löydä mitään merkkiä ja lähtee keventyneenä pois.

Siinä lojuvat hirret. Hän alkaa niitä vieritellä, nostella kivijalalle neliöksi, suureksi tupaneliöksi ja pieneksi kamarineliöksi. Se kävi perin hitaasti, se veti kaiken hänen huomionsa puoleensa, että hän kokonaan unohti ajan. Nyt nousi savua majan räppänästä ja Inkeri tuli kutsumaan aamiaiselle. — Mitä sinä nyt puuhailet? sanoi hän. — Oletko ylhäällä? vastasi Iisakki.

Kas sitä Iisakkia, hän oli niin salamyhkäinen, mutta hän oli silti hyvillään, että vaimo kyseli ja oli utelias ja piti ääntä hänen hommistaan. Saatuaan ruokaa istui hän hieman pitkään majassa ennenkuin läksi taas ulos. Mitä hän odotti?

— Tässä minä vaan istun! sanoi hän ja nousi. Niinkuin ei olisi yllin kyllin tekemistä! sanoi hän. — Rakennatko taloa? kysyi vaimo. Etkö voi vastata! — Mies vastasi armosta, hän oli niin erinomaisen mahtava, kun hän rakensi ja tunsi isännyytensä, sentähden hän vastasi: — Näet kai, että minä rakennan. — Vai niin. Jaha. — Mitä ihmettelemistä siinä on? sanoi Iisakki. Sinä tuot kokonaisen lehmän taloon, täytyy kai sille saada navetta.

Inkeri raukka, hän ei ollut niin perin viisas kuin mies, kuin Iisakki, luomisen herra. Hän ei ollut vielä oppinut tuntemaan miestään, eikä ollut päässyt selville hänen puhetavoistaan. Inkeri sanoi. — Et kai rakenna navettaa? — Jotakinhan minä, sanoi mies. — Mitä höpiset? Parempi olisi kai rakentaa tupa. — Niinkö luulet? sanoi mies ja katsoi häneen teeskentelevän tyhjin ilmein, aivankuin olisi ällistynyt tästä vaimon ajatuksesta. — Niin. Silloin saisivat elukat majan - Mies ajatteli asiaa: — Luulenpa tosiaan, että niin on paras tehdä! — Siinä näet, sanoi voittoisa Inkeri, en minäkään vallan päätön ole! — Et. Ja mitä arvelet kamarista tuvan lisäksi? — Kamarista? Niinhän se olisi kuin muillakin. Niin, jospa sen saisimme!

He saivat sen, Iisakki rakensi ja veisteli salvokset ja pystytti seinät, samaan aikaan muurasi hän uunia sopivista kivistä, mutta tämä viimeinen työ onnistui häneltä huonommin ja hän oli pitkän ajan tyytymätön itseensä. Kun heinänteon aika tuli, täytyi hänen laskeutua alas rakennukselta ja kierrellä laajalti mäkiä ja niittää, hän kantoi heinät kotiin suunnattomina kantamuksina. Eräänä sadepäivänä sanoi Iisakki, että hänen täytyi lähteä kylälle. — Mitä sinä siellä? — Enpä tiedä itsekään. —

Hän meni ja oli poissa kaksi vuorokautta, hän palasi kotiin tuoden keittouunin — proomu tuli keinuen ja kantaen selässään rautahellaa. — Sinä et ole ihmisellinen itseäsi kohtaan sanoi Inkeri. — Nyt purki Iisakki jälleen uunin, joka näytti niin hullunkuriselta uudessa talossa, ja asetti keittouunin sen sijaan. — Kaikilla ei olekaan keittouunia, sanoi Inkeri, jopa nyt jotakin, että meillä on, sanoi hän.

Heinäntekoa jatkui, Iisakki korjasi heinää suuret määrät, sillä metsäheinä ei ole samanarvoista kuin niittyheinä, vaan melkoista huonompaa. Hän saattoi nyt vain sadepäivinä rakentaa tupaa, se kävi hitaasti, niin että elokuussa, kun kaikki heinä oli kotona ja suojassa kallionkielekkeen alla, oli uusi talo vasta puoleksi pystyssä. Syyskuussa sanoi Iisakki, ettei tämä käy, sanoi hän, — luulenpa, että sinun täytyy juosta kylälle hakemaan apumiestä minulle, sanoi hän Inkerille. Inkeri oli alkanut käydä hieman pulleaksi viime aikoina, eikä enää voinut juoksennella, mutta luonnollisestikin valmistautui hän lähtemään.

Mutta nyt oli mies ajatellut asiaa, ylpeys oli taas voittanut ja hän tahtoi tehdä kaikki yksin. — On ikävää vaivata ihmisiä, sanoi hän, minä teen yksin! — Et sinä yksin voi. — Auta sinä vain tukkeja ylös. —

Kun tuli lokakuu, selitti Inkeri: — En jaksa enää! — Olipa suuri vahinko, kattotuolit piti välttämättä saada ylös, että hän saisi kattaa talon ennen syyssateiden alkua, oli jo kiire. — Mikähän sitä Inkeriä vaivasi? Ei suinkaan hän vain ollut kääntymässä sairaaksi? — Silloin tällöin valmisti hän kutunjuustoja, mutta yleensä ei hänestä ollut muuhun kuin vaihtamaan Mansikkia kytkyeineen paikasta toiseen useita kertoja päivässä. — Tuo tullessasi suuri kori tai laatikko tai jokin sen tapainen, kun ensikerran käyt kylällä! oli Inkeri sanonut. — Mitä sinä sillä, kysyi Iisakki. — Minä tarvitsen, vastasi hän.

Iisakki veti kattotuolit köydellä ylös ja Inkeri lykkäsi toisella kädellä, hänen pelkkä läsnäolonsa tuntui auttavan. Työ edistyi vähin erin, katto ei ollut varsin korkea, mutta palkit olivat tavattoman suuria ja paksuja tuohon pieneen taloon.

Syysilmat pysyivät kutakuinkin kauniina, Inkeri otti yksinään perunat maasta, ja Iisakki sai talon katettua, ennenkuin sateet alkoivat täydellä todella. Vuohet oli jo muutettu majaan ihmisten puolelle yöksi, sekin vielä menetteli, kaikki menetteli, ihmiset eivät siitä valittaneet. Iisakki valmistautui taas lähtemään kylälle. — Voisit tuoda tullessasi ison korin tai laatikon minulle! sanoi Inkeri taas ikäänkuin nöyrästi pyytäen. — Minä olen tilannut itselleni muutamia lasiruutuja, jotka minun on tuotava, vastasi Iisakki, ja minä olen tilannut itselleni kaksi maalattua ovea, vastasi hän ylemmyydellä. — No, niin, sitte saa kori jäädä.

— Mitä sinä sillä? — Mitäkö minä sillä? Eikö sinulla ole silmiä päässäsi? —

Iisakki läksi syvissä mietteissä ja tuli takaisin kahden vuorokauden kuluttua tuoden ikkunan ja oven tupaa varten ja toisen kamaria varten, sitäpaitsi riippui hänen rinnallaan laatikko Inkeriä varten ja laatikossa oli erilaisia ruokatarpeita. — Inkeri sanoi:

— Katso vaan, ettet kanna itseäsi kuoliaaksi jonakin päivänä! — Mitä, kuoliaaksi? Kaukana siitä, että Iisakki olisi ollut puolikuollut, hän otti taskustaan lääkepullon, jossa oli naftaa ja antoi sen Inkerille määräten hänen käyttämään sitä ahkerasti, että hän toipuisi. Ja siinä olivat nyt ikkunat ja maalatut ovet, joita hän nyt saattoi käyttää hyväkseen, hän ryhtyi heti asettamaan niitä paikoilleen. Oli noita pieniä ovia, jotka jo kyllä olivat käytetyt, mutta maalatut taas somiksi valkoisella ja punaisella maalilla, ne koristivat kotia kuin maalaukset.

Nyt muuttivat he uuteen rakennukseen ja karja sijoitettiin koko majaan; yksi lammas karitsoineen pantiin lehmän seuraksi, ettei siitä tuntuisi yksinäiseltä.

Erämaan asukkaat olivat nyt päässeet pitkälle, niin ihmeen pitkälle.

III

Niin kauan kun maa oli sulana, raivasi Iisakki kiviä ja kantoja maasta ja tasoitteli niittyänsä seuraavaksi vuodeksi, kun maa jäätyi, meni hän metsään ja hakkasi suuret määrät halkoja. — Mitä sinä teet niin suurella halkomäärällä? kysäsi Inkeri. — Enpä oikein tiedä, vastaa Iisakki, vaikka kyllä tiesi. — Vanhaa, sankkaa ikimetsää oli aivan miltei rakennuksiin saakka ja se esti heinämaiden laajennuksen, sitäpaitsi aikoi hän saada tavalla tai toisella kuljetetuksi halkoja kylille talven aikana ja myydä sellaisille, joilla ei ollut puita. Iisakki oli varma, että siinä piili hyvä ajatus, hän yhä vain raivasi metsää ja hakkasi haloiksi. Inkeri tuli usein katsomaan kun hän teki työtä, mutta hän ei ollut siitä piittaavinaan aivankuin se ei olisi ollut lainkaan tarpeellista, mutta Inkeri ymmärsi, että se oli Iisakille mieleen. Heidän keskensä vaihdettiin harvoja sanoja: — Eikö sinulla ole muuta tekemistä kuin tulla tänne paleltumaan pilalle? sanoi Iisakki. — Ei minun ole vilu, vastasi Inkeri, mutta sinä tärvelet terveytesi, sanoi hän. — Ota nyt päällesi minun nuttuni tuolta! — Sekö tässä nyt vielä pitäisi tehdä, sillä enhän minä täällä voi istua, kun Mansikin pitäisi poikia. — Vai niin, vai pitäisi Mansikin poikia? — Etkö sitä ole kuullut? Ja mitä arvelet, pitäisikö meidän pitää vasikka? — Tee niinkuin tahdot, minä en tiedä. — Emmehän me voi syödä vasikkaa minun ymmärtääkseni. Sillä silloinhan meillä ei olisi kuin yksi ainoa lehmä. — Enpä luule sinun haluavan, että syömme vasikan, sanoi Iisakki.

Nuo yksinäiset ihmiset, niin rumia ja reheviä kuin he olivatkin, olivat kuitenkin hyviä toisilleen ja elukoille ja maalle!

Sitte poiki Mansikki. Se oli tärkeä päivä erämaassa, suuri siunaus ja onni, Mansikki sai hyvää jauhojuomaa ja Iisakki sanoi: — Älä säästä jauhoja! Vaikka hän oli niitä selässään kantanut. Siinä oli nyt sievä vasikka, vasikkakaunotar, punakylkinen sekin, ylen pökerryksissään sen ihmeen jälkeen, joka sille oli tapahtunut. Parin vuoden päästä olisi se jo itse äiti. — Siitä vasikasta tulee perin kaunis lehmä, sanoi Inkeri, enkä minä tiedä mikä sille pantaisiin nimeksi, sanoi hän. Inkeri oli lapsellinen eikä suinkaan älyllä pilattu. — Nimeksi? sanoi Iisakki, et keksi sille parempaa nimeä kuin Tiistikki!

Satoi ensi lumen. Niin pian kuin tuli ajokeli, läksi Iisakki kylään ja oli salamyhkäinen kuten tavallisesti, eikä tahtonut selittää asiaansa Inkerille. Hän palasi mitä suurimmalla yllätyksellä — hevosella ja reellä. — Johan sinä kummittelet! sanoi Inkeri, et kai ole ottanut hevosta? — Ottanutko hevosen! — Löytänyt, tarkoitan? — Oh, jospa Iisakki nyt olisi voinut sanoa: minun hevoseni, meidän hevosemme! Mutta hän oli vain saanut hevosen lainaksi joksikin ajaksi, hänen oli määrä ajaa sillä halkonsa.

Iisakki ajoi halkonsa kylälle ja ruokaa ja jauhoja ja silliä kotiin. Ja kerran toi hän kotiin vuoden vanhan sonnimullikan reessä, hän oli saanut sen tavattoman halvalla, koska seudulla alkoi olla rehunpuute. Laiha ja pörrökarvainen se oli, eikä sen ammumisestakaan ollut taikaa, mutta mikään epäkelpo se ei ollut ja hyvällä ruokolla se siitä pulskistuisi. Härkä oli vielä liian nuori. Inkeri sanoi: — Kaikkia sinä tuot! Ja Iisakki toi kaikkea, hän toi lankkuja ja kaappipöydän, jonka hän oli vaihettanut hirsiin, hän toi tahkokiven, vohveliraudat, työkaluja, kaiken sen sai hän haloilla. Inkeri paisui rikkaudesta ja sanoi joka kerta: — Vieläkö lisää tuot? Nyt on meillä härkä ja kaikkia mitä ajatella voi! — Ja eräänä päivänä vastasi Iisakki: — Ei, nyt en enää tuo enempää!

Heillä oli yllin kyllin pitkäksi ajaksi ja he olivat hyvinvoipaa väkeä. Mihin ryhtyisi nyt Iisakki keväällä? Hän oli astellut satoja kertoja puukuormansa jäljessä talven kuluessa ja ajatellut asiaa: hän aikoi raivata edelleen mäkeä ja kiireen kaupalla, hakata halkoja, antaa niiden kuivaa kesän yli ja ajaa kaksinkertaisen määrän ensi talvikelin aikana. Siinä laskussa ei ollut virheitä. Iisakki oli myös satoja kertoja ajatellut erästä toista asiaa: Mansikkia, mistä se oli, kuka sen omisti? Sellaista vaimoa kuin Inkeri ei ollut toista, sellainen hupsu tyttö ja kuitenkin hän oli kaikessa miehensä mieleinen, niin että häneen saattoi kaikessa olla tyytyväinen; mutta jonakin päivänä saattoi joku tulla ja ottaa Mansikin takaisin ja taluttaa sen pois talosta nuorassa. Ja paljon pahaa saattoi olla siitä seurauksena. Et kai ole ottanut hevosta? sanoi Inkeri, tai löytänyt sitä? sanoi hän. Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa, häneen ei voinut olla uskomista, ja mitä olisi Iisakin tehtävä? Sitä oli hän ajatellut. Eikö hän ollut saanut härkääkin Mansikille, ehkä varastetulle lehmälle!

Ja nyt täytyi viedä hevonen takaisin. Se oli vahinko, sillä hevonen oli pieni ja tanakka ja oli tullut ihmisille rakkaaksi. — Niin, mutta olethan saanut sillä suuria tehdyksi, sanoi Inkeri lohduttaen. — Nyt kevätpuolla olisin tarvinnut hevosta, vastasi Iisakki, olisi niin paljon ajotöitä!

Aamusella ajoi hän hiljakseen kotoa viimeisine puukuormineen ja oli poissa kolmanteen päivään saakka. Kun hän tulla kompuroi takaisin kotiin jalkaisin, kuuli hän jo tuvan ulkopuolelle heikkoa ääntä, mitä se nyt lie ollutkin, hän jäi hieman kuuntelemaan. Lapsen huutoa — jaa'a, Herra paratkoon, siitä ei päässyt minnekään, mutta se oli kauheata ja ihmeellistä, eikä Inkeri ollut sanonut mitään.

Hän astui sisälle ja näki ensimäiseksi laatikon, tuon oivan laatikon, jonka hän oli kantanut kotiin rinnuksillaan, se riippui nyt kahdessa nuorassa kattoparrusta ja oli kehtona ja liekkuna lapselle. Inkeri hoippui ylhäällä puoleksi pukeutuneena, ja hän oli epäilemättä myös lypsänyt lehmän ja vuohet.

Kun lapsi vaikeni, kysyi Iisakki: — Oletko jo suoriutunut siitä? — Niin, nyt se on tehty. — Vai niin. — Se tuli saman päivän iltana, jona sinä läksit. — Vai niin. — Minun piti vain kurottautua ja ripustaa laatikko, niin oli kaikki valmiina; mutta se oli liikaa, jälkeenpäin teki niin kipeätä. — Miksi et varottanut minua? — Tiesinkö minä niin tarkkaan ajan! Se on poika. — Vai niin, vai poika. — Kunhan vain tietäisin ja keksisin minkä nimen sille antaisin! sanoi Inkeri.

Iisakki sai nähdä nuo pienet, punaiset kasvot ja ne olivat säännölliset, eivätkä jäniksenhuuliset, ja päässä oli sakeasti hiuksia. Pieni, soma mies säätynsä ja asemansa mukaan laatikossa, Iisakki tunsi itsensä ihmeen heltyneeksi, myllynruho seisoi ihmeen edessä, se oli kerran saanut alkunsa pyhässä yksinkertaisuudessa, nyt se näyttäytyi elämässä pienillä kasvoilla aivankuin vertauskuvana. Päivät ja vuodet tekisivät tuosta ihmeestä ihmisen.

— Tule syömään, sanoi Inkeri.

Iisakki raivaa metsää ja hakkaa halkoja. Hän on päässyt entistä pitemmälle, hänellä on saha, hän sahaa puut, ja pinot kasvavat valtaviksi, hän tekee niistä pitkiä jonoja, kokonaisen kylän. Inkeri on nyt enemmän sidottu tupaan, eikä hän voi käydä miehensä luona tämän työpaikalla, mutta sensijaan pistäytyy Iisakki silloin tällöin kotona. Olipa nyt tuokin jotakin, pieni pirpana laatikossa! Iisakin päähän ei pälkähtänyt siitä sen enempää välittää ja sitäpaitsi oli se vain pieni matonen, antaa sen maata siinä! Mutta olihan hän sentään ihminen, eikä voinut ilman osanottoa kuulla huutoa, tuota pientä kirkunaa.

Ei, älä koske siihen! sanoo Inkeri, sillä sinulla on kai pihkaiset kourat, sanoo hän. — Pihkaiset kouratko? Oletko hullu! vastaa Iisakki. Minulla ei ole ollut pihkaa kourissa sen jälkeen, kun rakensin tämän rakennuksen. Anna poika tänne, niin minä hyssytän sitä! — Ei, nyt se jo lakkaa huutamasta.

Toukokuussa tulee vieras nainen tunturin yli yksinäisten uutisasukkaiden luo, hän on Inkerin sukulaisia kaukaa ja hänet otetaan hyvin vastaan. Hän sanoo: — Minä tulin vaan katsomaan, miten Mansikki jaksaa sen jälkeen, kun se joutui meiltä pois! — Ihmiset eivät kysele sinun vointiasi, joka pieni olet! valittaa Inkeri lapselle. — Niin hän — näenhän minä nyt miten hän voi. Onhan siinä poikaa, näen minä! Ja olisipa joku sanonut minulle vuosi sitten, että minä tapaisin sinut, Inkeri, täällä, ja että sinulla olisi mies ja lapsi ja talo ja olemista! — Ei sinun sitä tarvitse minulle sanoa. Mutta tuolla istuu nyt hän, joka otti minut sellaisena kuin olin! — Onko hän vihitty? Eihän hän taida olla vihitty. — Mutta saadaan nyt nähdä, kunhan tämä mies pitäisi ristiä, sanoo Inkeri. Olisihan pitänyt vihkiä, mutta ei ole sopinut. Mitä ajattelet, Iisakki? — Vihkiä — tietysti. — Etkö sinä, Ulla, voisi tulla takaisin peltotöiden väliaikana ja olla täällä elukoiden hoitajana, sillä aikaa, kun me teemme retken? kysyi Inkeri. — Kyllä, sen vieras lupasi. — Me kyllä palkitsemme sinua siitä. — Niin, senhän kyllä tiesi... Ja nyt on hän taas alkanut rakentaa, näen minä. Mitä hän rakentaa? Eikö hänellä jo ole kylliksi? — Inkeri käyttää tilaisuutta hyväkseen ja sanoo: — Niin, kysy sinä häneltä, minä en sitä saa tietää. — Mitä minä rakennan, vastaa Iisakki, siitä ei kannata puhua. Pientä vajaa, jos sellaista tulisi tarvitsemaan. Mitä, Mansikkiako halusit nähdä? kysyy hän vieraalta.

He menevät läävään, lehmää ja vasikkaa näytetään, härkä on kulipää, vieras nyökäyttää elukoille ja itse läävälle, että kaikki on parasta lajia, ja suurelle puhtaudelle, että se on erinomaista. — Minä valvon Inkeriä kaikessa, mitä tulee elukkain hyvään ja maalliseen ruokkoamiseen! sanoo nainen.

Iisakki kysyy: — Vai on Mansikki ollut sinun luonasi ennen? — Vasikasta saakka! Eipä juuri minun luonani, mutta poikani luona; mutta sehän on sama asia. Meillä on vielä sen emä tiinussa!

Iisakki ei ollut kuullut ilahduttavampia sanoja pitkään aikaan, hän pääsi taakan alta, Mansikki oli nyt Inkerin ja hänen lehmänsä kaiken oikeuden mukaan. Totta puhuen oli hän, päästäkseen epävarmuudestaan, puolittain aikonut turvautua surulliseen keinoon ja teurastaa Mansikin syksyksi, kaapia karvat nahasta, haudata sarvet maahan ja peittää siten kaikki jäljet Mansikki-lehmän maallisesta vaelluksesta. Nyt ei sitä tarvinnut tehdä. Hän vallan ylpistyi Inkeristä ja sanoi: — Niin puhdasko? Hänellä ei ole vertaistaan! Olisinhan voinut yhtä hyvin saada tänne tuhrustavan naisen. — Saattoiko muuta odottaa! sanoi Ulla vaimo.

Tämä tunturin takaa tullut vaimo, lauhkea ja sävyisästi puhuva ihminen, järkevä ihminen, jonka nimi oli Ulla, hän jäi olemaan pariksi päiväksi ja sai maata kamarissa. Kun hän Iäksi jälleen kotia, sai hän mukaansa vähän lampaanvilloja Inkeriltä, hän piilotti nyyttiä Iisakilta, minkä tähden nyt liekin niin tehnyt.

Lapsi, Iisakki ja vaimo — maailma oli taas sama kuin ennenkin, jokapäiväinen työ, monta pientä ja suurta iloa, Mansikki lypsi hyvästi, vuohet olivat vohlineet ja lypsivät hyvästi, Inkeri laittoi pitkän riitan valkoisia ja punaisia juustoja ja pani ne valmistumaan Tarkoituksena oli valmistaa niin monta juustoa, että hän voisi ostaa kangaspuut niillä — sitä Inkeriä, hän osasi kutoa kangasta.

Ja Iisakki rakensi vajaa, hänellä oli myös kai suunnitelma. Hän pystytti majan viereen uutta lisärakennusta kaksinkertaisista viilulaudoista, teki siihen oven ja pienen, sievän, neliruutuisen ikkunan, sitten laittoi hän katon paaluista ja pohjusti maan tiiviisti tuohilla ja pani päälle turpeita. Pelkkää välttämättömyyttä ja hyötyä, ei permantoa, ei höylättyjä seiniä, mutta Iisakki veisti pilttuun aivankuin hevosta varten ja teki seimen.

Oltiin jo pitkällä toukokuussa, aurinko oli sulattanut mäet, Iisakki peitti majansa turpeilla, sitten se oli valmis. Eräänä aamuna söi hän aamiaista koko päivän varaksi, pani ruokaa mukaansa, otti kuokan ja lapion olalleen ja läksi kylälle. — Voitko tuoda neljä kyynärää karttuuniikangasta! huusi Inkeri hänen jälkeensä. — Mitä sinä sillä? vastasi Iisakki.

Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut jäädä ikipäiviksi sille tielle, Inkeri katseli joka päivä säätä, ilman valtiasta, aivankuin hän olisi odottanut purjehtijaa, meni yöllä ulos kuuntelemaan, hän ajatteli ottaa lapsen käsivarrelleen ja lähteä hänen jälkeensä. Vihdoin palasi Iisakki hevosella ja kärryillä. Ptruu! sanoi Iisakki kovaa oven ulkopuolella, ja vaikka hevonen seisoi hiljaa paikallaan ja höristeli tutunomaisesti majaa kohden, huusi Iisakki tupaan: — Voitko tulla pitelemään vähän hevosta?

Inkeri ulos. — Mitä nyt? sanoi hän. Iisakki, oletko saanut taas sen lainaksi! Missä olet ollut koko tämän ajan? On kuudes päivä. — Missäkö olisin ollut? Minun täytyi tehdä työtä monessa paikassa päästäkseni kulkemaan rattaillani eteenpäin. Pitele vähän hevosta, sanoin! — Rattaillasi? Et kai ole ostanut rattaita, vai mitä? —

Iisakki ei puhu mitään, Iisakki on aivan mykkänä. Hän ryhtyy nostamaan rattailta auraa ja karhia, jotka hän oli hankkinut, nauloja, ruokatarpeita, rautakankia, jyväsäkkiä. — Mitenkä lapsi voi? kysyy hän.

Lasta ei mikään vaivaa. — Oletko ostanut kärryt? kysyn minä. Sillä minä kiusaan ja kiusaan kangaspuita, sanoi hän oikein veitikkamaisesti, niin iloinen hän oli siitä, että mies oli jälleen kotona.

Iisakki oli taas ääneti pitkän hetken ja askaroi tavaroillaan, hän ajatteli ja katseli minne panisi kaikki kalunsa, niille ei näyttänyt olevan pihalla lainkaan paikkaa. Mutta kun Inkeri lakkasi enempiä kyselemästä ja sen sijaan alkoi puhella hevoselle, katkaisi Iisakki äänettömyyden; — Oletko nähnyt taloa ilman hevosta ja rattaita ja auraa ja karhia ja kaikkea mitä siihen kuuluu? Ja jos tahdot tietää, niin olen ostanut sekä hevosen, kärryt että kaikki, mitä siinä on, vastasi hän. — Inkeri vain heilutti päätään ja sanoi: — No hyvänen aika sentään!

Eikä Iisakki nyt ollutkaan pieni ja arka, oli kuin hän olisi maksanut herrasmiehen tavoin Mansikista: olkaa hyvä — pyöreissä rahoissa hevonen minun puoleltani! Hän oli niin joustava, että hän otti vielä kerran auran ja muutti sen yhdellä kädellä kantaen tuvan seinustalle ja nosti sen pystyyn. Hän oli sellainen johtaja että! Ja myöhemmin otti hän karhin, rautakangen, uuden hangon, jonka hän oli ostanut, kaikki nuo arvokkaat maanviljelyskalut, uutistalon kalleudet. Se oli suuremmeistä, täydet varustukset, nyt ei puuttunut mitään.

— Hm. Täytyy kai saada varoja kangaspuihinkin, sanoi Iisakki, jos minulla vain terveyttä riittää. Siinä on karttuunia, niillä ei ollut muuta kuin sinistä karttuunia.

Inkeri sanoo: — Olipa hullusti, ettei Ulla saanut nähdä kaikkea tätä ollessaan täällä.

Pelkkää pötyä ja turhamaisuutta vaimon puolelta ja mies tuhautti nenäänsä hänen puheilleen. Mutta eipä hänelläkään olisi ollut mitään sitä vastaan, että Ulla olisi nähnyt kaiken tämän ihanuuden.

Lapsi itki.

— Mene sisälle pojan luo, sanoi Iisakki. Sillä nyt on jo hevonen huvitellut tarpeeksi.

Hän riisuu hevosen valjaista ja taluttaa sen talliin — vei hevosensa talliin! Hän ruokkii ja sivelee sitä ja on sille ystävällinen. Mitä oli hän velkaa hevosesta ja rattaista? Aika summan, suuret rahat; mutta kesän kuluessa hän saisi sen maksetuksi. Hänellä oli sen edestä halkoja, vähän rakennustuohia viime vuodelta ja lopuksi joitakin hyviä hirsiä. Se ei tuntunut miltään. Sitten kun jännityksen ajat ja suuret vastoinkäymiset alkoivat, oli hänellä monta karvasta pelon ja tuskan hetkeä, nyt riippui kaikki kesästä ja syksystä, ilmoista!

Päivät kuluivat maatyössä, yhä enenevässä maatyössä, hän perkasi uusia maakaistaleita kannoista ja kivistä, kynti, lannoitti, karhitsi, kuokki, rusenteli kokkareita käsillään, anturoillaan, oli kaikin tavoin maanmöyrijä ja teki pellot samettikentiksi. Hän odotteli pari päivää, näytti hankkivan sadetta ja hän kylvi siemenen.

Useita satoja vuosia olivat varmaankin hänen esi-isänsä kylväneet siementä, se oli harras toimitus hiljaisena ja lauhkeana ja tyynenä iltana, mieluimmin armeliasta, pientä tihkusadetta odoteltaessa, niin pian kuin mahdollista villihanhien paluun jälkeen. Peruna oli uusi kasvi, siinä ei ollut mitään mystillistä, ei mitään uskonnollista, naiset ja lapset saattoivat olla mukana sitä kylvämässä, noita maaomenia, joita tuotiin vieraasta maasta niinkuin kahvia, mainiota ruokaa, mutta laadultaan ylellistä. Ohra oli leipää, ohra tai ohran puute, se oli elämä tai kuolema. Iisakki kulki paljain päin ja Jeesuksen nimessä ja kylvi, hän oli kuin käsillä varustettu pölkky, mutta sisällisesti hän oli täysi lapsi. Hän huolehti kaikesta läheisestään, hän oli ystävällinen ja alistuva. Kas, nyt itävät nämä ohran silmät ja nousevat oraalle ja lisääntyvät, ja niin on kautta koko maan kun ohraa kylvetään. Juudaanmaalla, Amerikassa, Gudbrandlaaksossa — oh, miten maailma on avara, ja se piskuinen kaista, jota Iisakki kylvi, se oli kaiken keskuksena. Hänen kädestään sinkoili ohran suihkeita, taivas oli pilvinen ja hyvä, kaikki ennusti pitkällistä, pientä tihkusadetta.

IV

Peltotöiden välillä oli hyvää aikaa, mutta Ulla vaimoa ei kuulunut.

Iisakki oli päässyt pelloilta, hän valmistautui kahdella viikatteella ja kahdella haravalla heinäntekoon, teki pitkät liisteet kärrynpohjiin, niin että hän saattoi ajaa niillä heiniä ja hankki itselleen sirppejä ja kalupuita halkorekeä varten talveksi. Hän teki paljon hyvää. Ja mitä kahteen seinähyllyyn tulee, teki hän sellaiset tupaan, niin että niille saattoi asettaa kaikenlaista, sekä almanakan, jonka hän vihdoinkin oli ostanut, että astioita, jotka eivät olleet käytännössä. Inkeri sanoi, että nuo kaksi hyllyä olivat hyvään tarpeeseen!

Inkeristä oli kaikki niin erinomaista. Tuo Mansikkikin, sekään ei enää yrittänyt karata, vaan kierteli päivät pääksytysten iloisena metsiä vasikan ja härän seurassa. Ja vuohetkin viihtyivät ja niiden raskaat utaret hipoivat miltei maata. Inkeri neuloi pitkän mekon sinisestä karttuunista ja pienen hiipan samasta kankaasta, se oli sominta, mitä nähdä saattoi ja se oli kastepuku. Itse poika makaili ja seurasi silmillään työtä, oli se aika poika, ja jospa sille lopuksi pantaisiin nimeksi Elias, niin ei Iisakki tahtonut enää sitä vastaan hangoitella. Kun mekko oli valmis, oli siinä kahden kyynärän pituinen karttuunilieve ja jokaisella kyynärällä oli hintaa, mutta sitä ei auttanut katsoa, lapsihan oli ensimmäinen. — Jos sinun helminauhaasi joskus käytetään, niin kai nyt! sanoi Iisakki. — Niin, Inkeri oli kyllä ajatellut niitä, helmiä, hän ei ollut turhan tautta äiti, vaan vallan tyhmän ylpeä. Helmet eivät riittäneet pojan kaulan ympäri, mutta ne koristivat kyllä hiippalakin otsapuolta ja siihen hän ne kiinnitti.

Mutta Ullaa ei kuulunut.

Jolleivät elukat olisi pidättäneet, niin olisivat kaikki lähteneet yhdessä ja palanneet kolmen neljän päivän kuluttua takaisin lapsi ristittynä. Ja jollei tuota siunattua vihkimistä olisi ollut, olisi Inkeri lähtenyt yksin. — Eikö sitä vihkimistä voitaisi lykätä, sanoi Iisakki. — Inkeri vastasi: — Kuluupa kymmenen ja kaksitoistakin vuotta, ennenkuin tuo Elias voi jäädä kotiin lypsämään!

Ei, Iisakin täytyi käyttää järkeään. Oikeastaan oli kaikki alkanut ilman alkua, vihkimys oli kai yhtä tarpeellinen kuin kastekin, mistäpä hän tiesi. Nyt näytti kaikki ennustavan kuivuutta, oikein ankaraa kuivuutta, jollei sadetta pian tulisi, palaisi koko laiho; mutta kaikki oli Herran kädessä. Iisakki valmistautui lähtemään kylälle noutamaan jotakin ihmistä. Taaskin oli polettava nuo monet peninkulmat.

Olipa niistä vihkimisistä ja kasteista haittaa! Korven asukkailla on todella monta pientä ja suurta surua Niin tuli Ulla...

Nyt olivat he vihityt ja kastetut hyvässä järjestyksessä, he olivat sentään antaneet vihkiä itsensä ensin, että lapsesta tulisi laillinen. Mutta kuivuutta kesti yhä ja nyt paloi pieni ohravainio pilalle, paloivat samettikaistaleet, ja minkä tähden? Kaikki oli Jumalan kädessä. Iisakki niitti niittymaansa, eikä niissä ollut paljoakaan ruohoa, vaikka ne oli keväällä lannoitettu, hän niitti niittämistään mäillä ja etäisimmillä takalistoilla, eikä väsynyt niittämään, kuivaamaan ja ajamaan heiniä kotia, sillä hänellä oli hevonen ja suuri karja. Mutta puolivälissä heinäkuuta täytyi hänen niittää ohrakin rehuksi, muuksi se ei kelvannut. Niinpä täytyi nyt panna kaikki toivo perunoihin!

Miten oli perunain laita? Oliko se vain jonkinlaista ulkomaalaista kahvilajia, jota ilman saattoi olla? Potaatti on erinomainen hedelmä, se kestää kuivuuden, se kestää kosteuden ja kasvaa aina. Se uhmaa säitä ja sietää paljon, jos se saa hieman hoitoa ihmiseltä, palkitsee se sen viistoistakertaisesti jälleen. Kas, perunalla ei ole rypäleen verta, mutta sillä on kastanjan liha, sitä voi paistaa ja keittää ja käyttää kaikkeen. Mies voi olla leivättä, jos hänellä on perunaa, ei hän ole ruuatta. Perunaa voi hautoa kuumassa tuhkassa illalliseksi, sitä voi keittää vedessä aamiaiseksi. Mitä vaatii se särpimeksi? Sangen vähän, peruna on tyytyväinen, maitotilkka, silli riittää. Äveriäät käyttävät sen kanssa voita, köyhät kastavat sitä suolakulhoon, Iisakki saattoi sunnuntaisin huuhdella sen alas Mansikin maidosta saadulla kermalla. Tuo halveksittu ja siunattu peruna!

Mutta nyt kummitteli perunakin.

Iisakki tarkasteli taivasta lukemattomat kerrat päivässä, taivas oli sininen. Useana iltana tuntui hankkivan sadetta. Iisakki meni sisälle ja sanoi: — Onpa ihme, jollei nyt kuitenkin tule sadetta! Parin tunnin päästä oli jo kaikki toivo mennyt.

Kuivuutta oli kestänyt seitsemän viikkoa ja kuumuus oli ankara, peruna oli kestänyt koko tämän ajan ja kukki komeana, kukki luonnottomasti ja merkillisesti. Pellot näyttivät etäämpää aivankuin lumikentiltä. Milloin tämä loppuisi? Almanakka ei antanut pienintäkään vihjausta, nykyajan almanakat eivät olleet sellaisia kuin ennen, niistä ei ollut mihinkään. Nyt näytti taas hankkivan sadetta ja Iisakki meni sisälle Inkerin luo ja sanoi: — Kaipa nyt Jumalan avulla tulee yöllä sade! — Näyttääkö siltä? — Näyttää. Ja hevonen ravistelee ankarasti itikkaparven kynsissä. — Inkeri katsoi ovelta ja sanoi: — Niin, nyt saat nähdä! — Muutamia tippoja putoili. Tunnit kuluivat, asukkaat kävivät levolle, kun Iisakki meni ulos yöllä katsomaan, oli taivas sininen. — No Herra Jumala! sanoi Inkeri. Mutta sittehän kuivuu sinun viimeinenkin heinäkarhosi huomenna, sanoi hän lohduttaen parhaansa mukaan.

Niin, Iisakki olikin karhonnut aika tavalla ja hänellä oli joukko mitä parhaita karhoja. Se oli arvokasta karjanruokaa, hän käsitteli sitä kuin ainakin heinää ja peitti sen tuohilla metsään. Hänellä oli vain pieni erä enää jäljellä, siksi sanoi hän Inkerille niin syvästi epätoivoisena ja välinpitämättömänä: — Minä en korjaa sitä, vaikkapa ei kuivuisikaan! — Mitä höpiset? sanoi Inkeri.

Seuraavana päivänä hän ei korjannut sitä, kuten sanonut oli, ei korjannut karhoa. Olkoon siellä, ei nyt kuitenkaan sadetta tullut, olkoon karho siellä vain Herran nimessä! Hän saattoi korjata sen sieltä jolloinkin ennen joulua, jollei aurinko ollut sitä siihen mennessä kokonaan polttanut!

Niin perin pohjin hän tunsi itsensä loukatuksi, ei enää kelvannut istua kynnyksellä ja katsella maita ja omistaa niitä. Siinä nyt perunapellot kukkivat hullun tavoin ja kuivuivat perin, olkoon karhokin siellä missä oli niine hyvineen! Sitä Iisakkia — ehkäpä oli hänellä pieni petos mielessä kaikessa yksinkertaisuudessaan, ehkäpä teki hän niin täydestä harkinnasta ja aikoi tarkastella sinitaivasta kuun vaihteessa.

Illalla näytti taas hankkivan sadetta. — Olisit korjannut karhosi, sanoi Inkeri. — Minkä tähden? kysyi Iisakki muina miehinään. — Kylläpä höpiset siinä, mutta nyt voi tulla sade. — Näet kai, ettei tänä vuonna sadetta tule. Mutta yöllä pimeni sittenkin ikkunassa, tuntui myös siltä kuin jotakin valuisi sitä vasten ja kastelisi sen, mitä se nyt lie ollutkin. Inkeri heräsi ja sanoi: — Nyt sataa, katso ikkunaa! — Iisakki vain tuhautti ja vastasi: — Sataa? Ei se sadetta ole. Enpä tiedä, mitä puhut — Älä nyt taas höpise! sanoi Inkeri. Iisakki todella höpsi. Ja hän vain petti itseään. Tietenkin se oli sadetta ja ankara kuuro se olikin, mutta kun se oli kastellut hyvänpäiväisesti Iisakin karhon, niin se lakkasi. Taivas oli sininen. — Sanoinhan minä, ettei sadetta tullut, sanoi Iisakki itsepintaisesti ja vähän synnillisesti.

Perunoille ei tämä kuuro merkinnyt mitään ja päivät kuluivat, taivas oli sininen. Niin alkoi Iisakki näperrellä halkorekeään varsin ahkerasti ja nöyryytti sydämensä ja höyläsi ja veisteli kärsivällisesti, jaa'a, Herra paratkoon! Kas, päivät tulivat ja menivät, lapsi kasvoi, Inkeri kirnusi ja laittoi juustoja, tultiinpahan toimeen, kyllä taitavat ihmiset korvessa katovuoden kestävät. Ja sitäpaitsi — kun oli kulunut yhdeksän viikkoa, tuli oikein siunattu sade, kokonaisen vuorokauden kestävä sade, vettä tulvi kuusitoista tuntia, taivaat olivat avautuneet. Jos tämä olisi tapahtunut kaksi viikkoa aikaisemmin, olisi Iisakki sanonut: — Se on myöhäistä! — Nyt hän sanoi Inkerille: — Saat nähdä, että se virvoittaa osan perunaa! — Kyllä vaan, vastasi Inkeri lohduttaen, se virvoittaa kaikki!

Ja nyt alkoi jo näyttää paremmalta, sadekuuroja tuli joka päivä, äpärikkö alkoi vihannoida kuin ihmeen kautta. Peruna kukki yhä, vieläpä pahemmin kuin ennen ja latvoihin kasvoi suuria marjoja, eikä se ollut lainkaan hyvä merkki; mutta kukaan ei tiennyt, mitä oli sen juurissa, Iisakki ei ollut uskaltanut katsoa. Silloin tuli Inkeri eräänä päivänä ja hän oli löytänyt yli kaksikymmentä pientä perunaa samasta juuresta. — Ja niillä on vielä viisi viikkoa kasvamisen aikaa! sanoi Inkeri. — Se Inkeri, hänen piti alituiseen lohduttaa ja puhua hyvää jäniksensuullaan. Ja surkeata oli hänen puheensa, se sähisi aivan kuin vuotava höyryventtiili; mutta hänen lohdutuksensa oli hyvään tarpeeseen korvessa. Ja elämänhaluinen oli hän luonnoltaan..— Voisit tehdä yhden sängyn lisää! sanoi hän Iisakille. — Vai niin, sanoi tämä. — Niin, eihän sillä aivan kiirettä ole, mutta.

He alkoivat kaivaa perunoita ja saivat ne ylös Mikonpäiväksi, niinkuin vanha tapa oli. Tuli keskinkertainen sato, kelpo sato, nähtiin taaskin, ettei peruna juuri piittaa ilmoista, vaan kasvaa kaiken uhalla ja sietää paljon. Tietenkään ei sato tullut erikoisen kehuttava, kun satoi paljon, mutta tänä vuonna ei satanut paljon; muuan lappalainen oli kulkenut eräänä päivänä ohi ja ihmetellyt uutistalon perunoita, kylillä oli niiden laita paljon huonommin, sanoi hän.

Sitten oli Iisakilla taas joku viikko aikaa maan perkaukseen, kunnes maa routaantui. Karja kulki nyt pelloilla ja missä halusi, Iisakista oli mieluista työskennellä niiden lähettyvillä ja kuulla kellojen kilkettä, se vei häneltä hieman aikaakin, sillä härkä oli kärkäs tekemään vahinkoa ja puskeutumaan heinäsuoviin ja vuohet ne kapusivat kaikkialle, yksin majan katollekin.

Suuria ja pieniä suruja.

Eräänä päivänä kuulee Iisakki hätähuudon, Inkeri seisoo kynnyksellä lapsi käsivarrella ja osoittaa härkää ja Tiistikki hiehoa, ne ovat rakastelemassa. Iisakki heittää kuokan ja lähtee juoksemaan päin, mutta se oli jo myöhäistä, onnettomuus oli tapahtunut. — Kas pannahista, jopa nyt aikaisin, vuoden, puoli vuotta liian aikaisin, pannahinen, kakara! — Iisakki taluttaa sen majaan, mutta myöhäistähän se on. — Niin, niin, sanoi Inkeri, onhan se tavallaan hyväkin, sillä muuten olisivat molemmat tulleet kantamaan syksyllä! — Sitä Inkeriä, hänellä ei kylläkään ollut liikaa järkeä; mutta hän kai tiesi, mitä teki päästäessään Tiistikin ja härän aamulla yhdessä ulos.

Tuli talvi, Inkeri karttasi ja kehräsi, Iisakki ajoi halkoja, suuria kuormia kuivia puita hyvällä kelillä, kaikki velka tuli kuitatuksi, hevonen ja rattaat, aura ja karhi olivat hänen. Hän kuljetti pois Inkerin kutunjuustot ja toi loimilankaa, kangaspuut, pirran ja kangastukin kotiin, hän toi taas jauhoja ja ruokatarpeita, lankkuja, lautoja ja nauloja; eräänä päivänä toi hän lampun. — Kylläpä sinä kummittelet, niin totta kuin tässä seison! sanoi Inkeri, mutta hän oli jo kauan tuntenut, että lamppu oli tulossa. He sytyttivät sen illalla ja olivat kuin paratiisissa, pikku Elias luuli varmaan sitä auringoksi. — Kas, kuinka se on kummissaan! sanoi Iisakki. Inkeri saattoi tästä lähin kehrätä lampun valossa.

Iisakki toi palttinaa paidoiksi ja uudet karvatallukat Inkerille. Tämä oli pyytänyt häneltä erilaisia väriaineita villalankoja varten, hän toi niitäkin. Mutta eräänä päivänä hän toi kellon. Minkä? Kellon! Inkeri oli kuin taivaasta pudonnut eikä saanut isoon aikaan sanaa suustaan. Iisakki ripusti varovaisesti kellon seinälle ja asetti sen harkiten, hän veti puntit ylös ja sai sen lyömään. Lapsi käänsi silmänsä kaikuvia lyöntejä kohden ja katsoi sitten äitiin. — Niin, ihmettele vaan! sanoi tämä ja otti pojan syliinsä ja oli itse liikutettu. Sillä kaikesta hyvästä täällä yksinäisyydessä ei mikään voinut vetää vertoja tupakellolle, joka kävi koko pimeän talven ja löi somasti tunnit.

Halot oli ajettu, Iisakki alkoi taas hakata metsässä uusia puita, teki halkojononsa ja -kylänsä ensi talvea varten. Hän eteni yhä kauemmaksi rakennuksista, suuri, avara mäki oli nyt valmiina viljelyksille ja hän varoi kaatamasta korpea enää kaljuksi, vaan kaatoi tästä lähtien vanhimmat, kuivuneet puut.

Luonnollisesti oli hän myös jo kauan ymmärtänyt, miksi Inkeri oli puhunut uudesta sängystä, nyt sai hän pitää kiirettä, eikä enää lykätä sen tekoa tuonnemmaksi. Hän palasi metsästä kotiin eräänä pimeänä iltana ja silloin se oli tapahtunut, perhe oli lisääntynyt, taas poika, Inkeri oli vuoteessa. Sitä Inkeriä, aamulla oli hän koettanut saada häntä lähtemään kylälle: — Voisit vähän liikutella hevostakin, oli hän sanonut, sillä se seisoo vaan ja kuopii pilttuussa! — Ei minulla ole sellaiseen aikaa, oli Iisakki sanonut ja lähtenyt. — Nyt tiesi hän, että Inkeri oli tahtonut vain saada hänet pois kotoa, ja miksi? Hän olisi ollut tarpeen kotosalla. — Miksi et sinä voi koskaan varottaa? sanoi hän. — Nyt saat tehdä itsellesi sängyn ja maata kamarissa, vastasi Inkeri.

Se ei ollut kyllä sillä hyvä, että teki sängyn, täytyi myös olla sänkyvaatteet. Heillä ei ollut kaksia vällyjä, eikä uudestakaan ollut tietoa ennen seuraavaa syksyä, jolloin voisi teurastaa jonkun karitsan, mutta eihän parista karitsastakaan vielä vällyjä tullut. Iisakki kärsi ja häntä paleli öisin jonkun aikaa, hän koetti kaivautua heiniin kallionkielekkeen alle, hän koetti maata elukkain luona, hän oli koditon. Oli onni, että oltiin toukokuussa, pian tuli kesäkuu, heinäkuu...

Merkillisen paljon oli jo saatu kuntoon korvessa, ihmisasunto ja läävä ja viljellyt maat, kaikki kolmessa vuodessa. Mitä rakensi Iisakki nyt? Uutta vajaa, aittaa, lisärakennusta tupaan. Koko talo tärisi, kun hän iski kahdeksan tuuman nauloja sisään ja Inkeri tuli silloin tällöin ulos ja pyyteli lasten puolesta. — Niin, lapset, puhele heille, laula heille, anna Eliaksen kalkutella pytyn kantta! Eihän niitä isoja nauloja niin kauan hakata, tässähän niitä juuri tarvitaan jatkoksessa, joka liittää koko lisärakennuksen kiinni taloon. Sitten ei ole jäljellä muuta kuin laudat ja kahden ja puolen tuuman naulat, se on jo leikintekoa.

Jyskytystäkö voisi välttää! Siellä olivat sekä sillitynnyri, jauhot että muut ruokatarpeet tallissa, jottei niiden tarvinnut olla paljaan taivaan alla, mutta sianlihaan tuli sivumakua, aitta oli aivan välttämätön. Pikku poikien täytyi kai myös tottua joihinkin vasaraniskuihin seinään, Elias oli aivankuin hieman hentonen ja huono, mutta toinen se imi kuin oikea Herran enkeli ja kun se ei huutanut, nukkui se. Sellainen poika, ettei sen vertaa. Iisakki ei pannut vastaan, että sen nimeksi tulisi Siivertti, se oli ehkä parasta, vaikka hän oli taaskin ajatellut Jaakoppia. Erinäisissä tapauksissa oli Inkeri oikeassa, Elias oli hänen pappinsa nimi, mutta Siivertti oli Inkerin eno nimeltään, kihlakunnan kassanhoitaja, hän, joka oli naimaton ja hyvinvoipa mies, vailla perillisiä. Mitäpä parempaa olisi poika voinut osakseen saada, kun periä hänen nimensä?

Niin tuli uudet kevättyöt ja kaikki saatiin maahan helluntaiksi. Silloin kun Inkerillä oli vain Elias, ei häneltä mitenkään riittänyt aikaa miehen avuksi, esikoinen kiinnitti hänet kokonaan; nyt kun hänellä oli kaksi lasta, kitki hän maat ja teki kaikenlaista: oli pitkät ajat mukana perunaa istuttamassa ja kylvi porkkanoita ja nauriita. Sellaista vaimoa ei aina saanut. Eikö hänellä ollut vielä kangaskin kuteilla? Vähän väliä hän juoksi kamariin ja kutoi pari puolaa ja siitä tuli puolivillaista alusvaatteiksi talvea varten. Kun hän sai lankansa värjätyiksi, laittoi hän sinistä ja punaista hamekangasta itselleen ja lapsille, hän pani vihdoin useampia värejä kuteiksi ja teki patjakangasta Iisakille. Pelkkiä välttämättömiä ja hyödyllisiä töitä ja niin lujia töitä!

Kas niin, nyt oli korven perhe päässyt jaloilleen ja jos ilmat olivat suotuisia, niin saattoi uutisasukkaita vallan kadehtia. Mitä puuttui vielä? Lato tietenkin, ja siihen puimalaattia, se oli tulevaisuuden päämäärä, se kyllä aikaa myöten saataisiin niinkuin kaikki muukin! Nyt oli Tiistikki hieho poikinut, vuohet vohlineet ja lampaat karitsoineet, laitumella aivan vilisi pikku elukoita. Entä ihmiset? Elias käveli jo minne tahtoi ja pikku Siivertti oli ristitty. Inkeri? Hänellä oli kai taas lapsi tulossa, koska hän oli niin rehevä. Mitäpä merkitsi lapsen saanti hänelle? Ei mitään — toisaalta paljonkin, somaa pikku väkeä, hän oli ylpeä lapsista ja antoi ymmärtää, ettei Jumala kaikille suonutkaan sellaisia suuria ja sieviä lapsia. Inkeri oli nuoruutensa parhaissa voimissa. Hänellä oli vialliset kasvot ja hän oli elänyt koko nuoruutensa hyljeksittynä, pojat eivät olleet häneen katsoneet, vaikka hän osasi sekä tanssia että tehdä työtä, he halveksivat hänen sulojaan, he kääntyivät hänestä pois — nyt oli hänen aikansa, hän kehittäysihe, hän kukoisti alituiseen ja kulki raskauden tilassa. Iisakki itse, hän oli yhäti vakaa mies, mutta hänellä oli ollut menestystä ja hän oli tyytyväinen. Millä hän oli pysytellyt hengissä ennen Inkerin tuloa, se oli hämärän kätkössä: perunoilla ja vuohen maidolla, murheellisilla, nimettömillä ruuilla; nyt oli hänellä kaikkea, mitä olla saattoi hänen asemassaan olevalla miehellä.

Tuli taaskin kuivuus ja kato. Lappalainen Jänkä-Antti, joka kulki koirineen ohitse, tiesi kertoa, että kylien asukkaat olivat kaikkialla niittäneet ohranlaihon rehuksi. — Vai niin. Eikö heillä sitten ollut mitään toivoa? kysyi Inkeri. — Ei. Mutta he ovat suolanneet silliä. Sinun enosi Siivertti saa maakaistaleen.

— Hänellähän oli olemista jo ennestäänkin, sekä tiinussa että padassa! — Aivankuin sinullakin, Inkeri!

— Niin, Jumalan kiitos, eihän sovi valittaa. Mitä ne sanovat minusta siellä kotipuolessa? — Jänkä-Antti ravistelee päätään ja sopertaa, ettei hänellä ole siihen sanoja. — Jos tahdot itsellesi maitotilkan, niin puhu pois, sanoo Inkeri. — Älä huoli kestitä! Mutta olisiko sinulla vähän koiralle?

Maitoa tuli, koiranruokaa tuli. Lappalainen kuuli tuvasta soittoa ja kysäsi: — Mitä se on? — Se on meidän tupakellomme, joka lyö, sanoi Inkeri paisuen suurellisuudesta.

Lappalainen heilutteli päätään ja sanoi: — Hänellä on talo ja hevonen ja olemista, voitko sanoa mitä hänellä ei olisi! Emmehän me, Jumalan kiitos. — Ulla käski tervehtää sinua. — Vai niin. Miten hän jaksaa? — Siinähän tuo menee. Missä miehesi on?

— Hän on maata raivaamassa. — Ne sanovat, ettei hän ole ostanut? tokasee lappalainen. — Ostanut? Kuka niin sanoo? — Sanovat vaan. — Keneltä hän ostaisi? Sehän on yhteismaata. — Niin, niin. — Ja monta hikipisaraa on hän tähän kylvänyt! — Sanovat, että se on valtion maata?

Inkeri ei ymmärtänyt tästä mitään ja sanoi: — Olkoonpa niinkin. Ullako se on sellaisia puhellut? — En muista, kuka niitä lie puhunut, vastasi lappalainen ja vilkuili ympäriinsä. Inkeri ihmetteli miksi hän ei pyytänyt mitään, niin teki Jänkä-Antti aina muulloin, niin tekivät kaikki lappalaiset, ne kerjäävät. Jänkä-Antti istuu ja täyttää piippunysäänsä ja sytyttää. Kas sitä piippuniekkaa, hän polttaa ja imee, niin että hänen vanhat, kurttuiset kasvonsa ovat täynnä riimuja. — Niin, eipä tarvitse kysyä, ovatko ne sinun lapsiasi, sanoi hän ja sopersi yhä. Sillä ne ovat aivan sinun näköisiäsi. Aivan samanlaisia kun sinä itse olit pienenä!

Inkeri, joka oli viallinen ja epäkelpo — olihan se hupsua, mutta se paisutti häntä sittenkin. Yksin lappalainenkin voi tehdä äidin sydämen iloiseksi. — Jollei säkkisi olisi niin täysi, voisit saada sinne vähäisen, sanoi Inkeri. — Älä huoli kestitä!

Inkeri menee sisälle lapsi käsivarrella, samalla kun Elias jää lappalaisen luo. He tulevat hyvin juttuun, poika saa nähdä lappalaisen säkissä jotakin harvinaista, jotakin karvaista, hän saa silittää sitä. Koira ärhentelee ja haukkuu. Kun Inkeri tuli ulos evästä tuoden, päästää hän pienen ähkäisyn ja istuutuu kynnykselle: — Mitä sinä siellä näyttelet? kysyy hän. — Enpä mitään. Jänistä vaan. — Minä näin sen. — Tuo sinun pikku poikasi tahtoi nähdä sitä. Koirahan sen ajoi kiinni tänään ja toi minulle. — Tässä on evääsi! sanoi Inkeri.

V

Vanha kokemus oli, että ainakin kaksi katovuotta seurasi toisiaan, Iisakki oli kärsivällinen ja tyytyi osaansa. Ohra paloi ja heinäntulo oli huononpuoleinen, mutta peruna näytti taaskin menestyvän; asiat olivat siis kylläkin hullusti, mutta hätää ei vielä ollut. Iisakilla oli vieläkin halkoja ja hirsiä vietävänä kylille, ja kun oli saatu hyvästi silliä pitkin rannikkoa, oli ihmisillä yllin kyllin rahaa ostaa puita. Oli aivankuin kohtalon ohjausta, että ohra epäonnistui, sillä missä olisi hän puinut viljansa ilman riihtä? Olkoon ohjausta, ei haittaa ajan oloon.

Toinen asia oli, että uusia seikkoja saattoi tulla päivänvaloon ja tehdä hänet levottomaksi. Mitä olikaan se lappalainen kesällä sanonut Inkerille — ettei hän ollut ostanut? Pitäisikö hänen ostaa, ja miksi sitten? Täällä oli korpea, täällä oli metsää, hän raivasi maata ja pystytti kotinsa keskelle alkuperäistä luontoa, lisäsi perhettään ja karjaansa, ei ollut kenellekään velkaa, teki työtä, raatoi. Hän oli useita kertoja ajatellut puhua nimismiehelle ollessaan kylillä, mutta se oli jäänyt tekemättä; nimismies ei puhutellut häntä, ja hän oli harvapuheinen. Mitä hän sanoisi, jos menisi, mitä asiaa hänellä olisi?

Eräänä päivänä talvella tuli nimismies ajaen uutistalolle, hänellä oli joku mies ja paljon papereita laukussa mukanaan — se oli itse nimismies Geissler. Hän näki suuren aukean mäen, josta metsä oli kaadettu ja joka lepäsi tasaisena ja somana lumen alla, hän luuli kai, että koko aukea oli viljelty ja sanoi: — Tämähän on suuri viljelys, luuletko saavasi sellaisen ilmaiseksi?

Siinä se tuli! Iisakki säikähti kovin eikä vastannut.

— Olisit tullut minun luokseni ja ostanut maan, sanoi nimismies. — Niin. —

Nimismies puhui velaksi panosta, rajankäynnistä, verosta, kuninkaallisesta verosta, sanoi hän, ja kun Iisakki sai vähän selityksiä, ei se tuntunutkaan hänestä enää niin tavattomalta. Nimismies kääntyi seuralaisensa puoleen ja sanoi: — No, arviomies, kuinka suuri on tilus? — Mutta hän ei odottanut vastausta, hän kirjoitti tiluksen alan summamutikassa. Hän kysyi Iisakilta heinäkuormien ja perunatynnyrien lukua. Ja mitenkä rajankäynti tehtäisiin? He eivät voineet käydä rajaa syvän lumen aikana metsässä, mutta kesällä ei ollut tänne ihmisten tulemista. Mitä oli Iisakki itse ajatellut metsäksi ja laitumeksi? — Sitä ei Iisakki tiennyt, hän oli tähän saakka ajatellut omakseen kaikkea, minkä näki. Nimismies sanoi, että valtio panee rajan. — Kuta suuremman alan saat, sitä enemmän maksaa se, sanoi hän. — Vai niin. — Niin. Etkä sinä saa kaikkea, minkä nähdä voit, saat omiksi tarpeiksesi. — Vai niin. —

Inkeri pani maitoa esille ja nimismies ja hänen seuralaisensa joivat. Inkeri toi lisää maitoa. Onko nimismies ankara? Hän silitti kuitenkin Eliaksen päätä ja sanoi: — Kiviäkö ne ovat, joilla hän leikkii?

Saanko nähdä niitä kiviä. Mitä tämä on? Ne ovat niin raskaita, niissä on varmaankin jotakin metallia.

— Niitä on paljon tuolla ylhäällä tunturilla, sanoi Iisakki.

Nimismies kääntyi taas toimitukseen: — Etelä- ja länsipuoli on kai sinulle arvokkainta? kysyi hän Iisakilta. Sanotaanko neljännes etelään päin? — Kokonainen neljännes pääsi seuralaiselta. — Sinä et voi viljellä kahtasataa kyynärää, sanoi nimismies lyhyesti. — Iisakki kysyi: — Mitä maksaa neljännes? — Nimismies vastasi: — Sitä en tiedä, sitä ei tiedä kukaan. Minä ehdotan alhaisen hinnan, tänne on peninkulmien taival, eikä mitään liikeväyliä.

— Niin, mutta kokonainen neljännes! sanoi taas seuralainen.

Nimismies kirjoitti neljänneksen etelään päin ja kysyi: — Entä tunturille? — Sieltä tahtoisin järveen saakka. Siellä on iso järvi, vastasi Iisakki.

Nimismies kirjoitti. — Entä pohjoiseen päin? — Sieltä päin ei ole suuresta väliä, vastasi Iisakki. Soilla ei ole oikeata metsää. Nimismies kirjoitti oman päänsä jälkeen puoli neljännestä. — Itään? — Sieltä ei ole liioin suuresta väliä. Siellä on vain Ruotsiin vievä tunturi.

Nimismies kirjoitti.

Kun hän oli kirjoittanut, laski hän koko alan silmänräpäyksessä ja sanoi: — Luonnollisestikin tulee tästä suuri maatila ja jos se olisi asutuilla seuduilla, ei sitä kukaan ostaisi. Minä tahdon ehdottaa sadan taalarin hinnan kaikesta. Mitä arvelet? kysyi hän seuralaiseltaan. — Seuralainen vastasi: — Eihän se ole hinta eikä mikään! — Sata taalaria! sanoi Inkeri. Älä ota niin suurta alaa, Iisakki! — En, sanoi Iisakki. — Seuralainen puuttui puheeseen: — Johan minä sanoin! Mitä hän tekisi niin suurella alalla?

Nimismies sanoi: — Viljelee sen.

Hän oli istunut siinä ja tärinyt ja kirjoittanut, silloin tällöin olivat lapset kirkuneet tuvassa, hän tahtoi vielä kirjoittaa kaiken valmiiksi, hän ei päässyt kotiin ennenkuin myöhään yöllä, tai vasta aikaisin aamulla. Hän pani paperit omapäisesti laukkuun. — Lähde valjastamaan! sanoi hän seuralaiselleen. Hän kääntyi Iisakin puoleen ja selitti: — Oikeastaan pitäisi sinun saada tämä paikka ilmaiseksi ja vielä maksua kaiken lisäksi, niin kuin olet tässä työtä tehnyt. Ja siitä tahdon huomauttaa ehdotuksessani. Sittenhän saamme nähdä, miten paljon valtio haluaa ottaakseen helmaansa.

Iisakki — Herra sen ties, mitä hänessä liikkuu. Oli aivankuin hänellä ei olisi mitään sitä vastaan, että pantiin korkea hinta hänen tilalleen ja hänen suunnattomalle työlleen sen hyväksi. Hän ei kai pitänyt mahdottomana selvitä sadasta taalarista aikojen kuluessa, sentähden ei hän sanonut mitään, hän saattoi tehdä työtä niinkuin ennenkin, raivata maata ja hakata huonosta metsästä halkoja. Iisakki ei ollut niitä, jotka tähyilevät ja vaaniskelevat tilaisuuksia, hän teki työtä.

Inkeri kiitti nimismiestä ja pyysi häntä valvomaan heidän asiaansa valtioon nähden.

— Kyllä. Mutta minähän en päätä mitään, minä vain kirjoitan mielipiteeni. Miten vanha on tuo nuorin? — Puolen vuoden vanha. — Poika vai tyttö? — Poika.

Nimismies ei ollut ankara, vaan ylimalkainen, eikä turhantarkka. Arvio- ja taksoitusmieheensä, todistajaansa Brede Olseniin ei hän kiinnittänyt lainkaan huomiota, tuon tärkeän asian järjesti hän vain onnen kaupalla, tuon suuren oston, joka oli ratkaiseva Iisakille ja hänen vaimolleen ja ratkaiseva heidän jälkeläisilleen ehkä monessa sukupolvessa, merkitsi hän papereihinsa umpimähkään, nimismies vain käytteli kynää. Mutta hän osoitti uutisasukkaille suurta ystävällisyyttä, hän otti taskustaan kirkkaan kahdenkymmenen killingin rahan ja antoi pikku Siivertin käteen, sitten nyökkäsi hän ja astui ulos rekeen.

Äkkiä kysyi hän: — Mikä tämän paikan nimi on?

— Nimi? — Niin, miksi sitä nimitetään? Meidän täytyy panna nimi.

Sitä eivät asukkaat olleet ajatelleet, he katsoivat toisiinsa, Inkeri ja Iisakki.

— Sellanrå? sanoi nimismies. Hän kai keksi sen, se ei ehkä ollut edes mikään nimi, mutta hän toisti:

— Sellanrå! nyökkäsi ja ajoi pois.

Kaikki sattumakaupalla, rajat, hinta, nimi...

Muutamia viikkoja myöhemmin ollessaan kylällä kuuli Iisakki, että nimismies Geisslerin asiat olivat hullusti, oli tullut kysymys joistakin rahoista, joista hän ei voinut tehdä tarkkaa selkoa ja siitä oli tehty ilmoitus maaherralle. Niin hullusti saattoi käydä, toiset ihmiset teutaroivat elämässä eteenpäin, sitten töksähtävät he niitä vastaan, jotka siinä kävelevät!

Kun Iisakki eräänä päivänä oli ollut kylällä viimeisiä puukuormiaan viemässä ja oli paluumatkalla, saa hän ihmeekseen nimismies Geisslerin rekeensä. Nimismies astui vain ulos metsästä käsilaukku muassaan ja sanoi: — Otappa minut mukaan!

He ajoivat hetken, eikä kumpikaan puhunut mitään. Kerran otti nimismies esille pullon ja ryyppäsi siitä, hän tarjosi myös Iisakille, joka ei huolinut. — Minä pelkään vatsaani tällä matkalla, sanoi nimismies.

Hän alkoi puhua Iisakin talon kaupasta: — Minä toimitin asian perille heti ja suosittelin sitä lämpimästi. Sellanrå on sievä nimi. Oikeastaan olisi sinun pitänyt saada ilmaiseksi, mutta jos minä olisin kirjoittanut niin, olisi valtio häikäilemättä pannut oman hintansa. Minä kirjoitin viisikymmentä taalaria. — Vai niin, eikö hän kirjoittanutkaan sataa taalaria? — Nimismies rypisti kulmiaan ja mietti: — Mikäli muistan, kirjoitin viisikymmentä taalaria.

— Minne hän nyt on matkalla? kysyi Iisakki. — Länsipohjaan, vaimoni sukulaisiin. — On paha päästä yli tähän vuodenaikaan. — Kaipa tuota pääsee. Etkö sinä voisi seurata minua jonkun matkaa? — Kyllä. Ei hänen pidä lähteä yksin. —

He saapuivat uutistalolle ja nimismies makasi yön kamarissa. Aamusella otti hän taas naukun pullostaan ja sanoi: — Vatsani menee varmasti pilalle tällä matkalla! — Hän oli muuten samanlainen kuin edellisellä kerralla siellä ollessaan, hyväntahtoisen päättäväinen, mutta vilkas ja hieman vaipunut omaan kohtaloonsa; ehkäpä hänen tilansa ei sentään ollutkaan niin surullinen. Kun Iisakki rohkaistui sanomaan, ettei koko mäki ollut viljelty, vaan ainoastaan pienet tilkut siitä, antoi nimismies seuraavan hämmästyttävän vastauksen: — Sen minä ymmärsin sangen hyvin istuessani täällä kirjoittamassa. Mutta ajomieheni, Brede, hän ei ymmärtänyt mitään, hän on lörpöttelijä. Virastossa on eräänlainen taulukko. Kun on niin vähän heinäkuormia ja perunatynnörejä niin suurella viljelysalalla, kuin minä ilmoitin, niin sanoo viraston taulukko, että se on kehnoa maata, halpaa maata. Olin sinun puolellasi, ja siitä kirjeestä ansaitsen autuuteni. Me tarvitsisimme pari, kolmekymmentä tuhatta sellaista miestä kuin sinä näille maille. — Nimismies nyökäytti päätään ja kääntyi Inkerin puoleen: — Miten vanha on nuorin? — Hän on nyt kolmeneljännes vuotta. — Onko se poika? — On. —

— Mutta sinun pitää kiirehtää asiaa ja saada talonkauppa päätetyksi niin pian kuin mahdollista, sanoi hän Iisakille. Nyt haluaa muuan toinenkin mies ostaa noin puolivälistä tämän ja kylän väliltä, mutta silloin nousee tämän paikan hinta. Osta sinä nyt ensin, niin saa se nousta sitten! Siinähän saat vähän korvausta vaivoistasi. Sinähän alotit täällä korvessa.

Asukkaat olivat kiitollisia hänen neuvostaan ja kysyivät, eikö hän itse järjestäisi kauppaa. Hän vastasi, että hän oli tehnyt voitavansa, kaikki riippui nyt valtiosta. — Minä matkustan nyt Länsipohjaan, enkä enää palaa, sanoi hän suoraan.

Hän antoi Inkerille kahdenkymmenen killingin rahan, mikä oli aivan liikaa. — Muista viedä vähän lahtia kylään perheelleni, sanoi hän, vasikka tai lammas, mitä teillä on. Vaimoni maksaa. — Panehan myös pari kutunjuustoa mukaan silloin tällöin, lapset pitävät niistä.

Iisakki seurasi häntä tunturin yli, ja ylhäällä vuoristossa oli tie kovaa, niin että oli hyvä käydä. Iisakki sai kokonaisen taalarin.

Niin Iäksi nimismies Geissler, eikä enää palannut takaisin niille seuduille. Kansa ei siitä tuntunut välittävän, häntä alettiin pitää epäluotettavana henkilönä ja seikkailijana. Ei sen puolesta, ettei hän tiennyt kylliksi, hän oli oppinut mies ja oli lukenut paljon, mutta hän eli liian leveästi ja käytti muiden rahoja. Kuulutettiin, että maaherra Pleymin ankaran kirjelmän mukaan Geissler oli karannut, mutta hänen perheelleen ei tehty mitään ja se asui vielä jonkun aikaa paikkakunnalla, sitä oli vaimo ja kolme lasta. Muuten ei kestänyt kauan, ennenkuin puuttuvat rahat lähetettiin Ruotsista, nimismiehen perhe ei ollut siis enää panttina, mutta jäi asumaan aloilleen, koska sitä niin halutti.

Iisakille ja Inkerille ei sama Geissler ollut ollut mikään hullumpi mies, päinvastoin. Herra ties, minkälainen uusi nimismies mahtoi olla, jospa koko uutistalon kauppa alettaisiin alusta!

Maaherra lähetti erään kirjurinsa seudulle, se oli uusi nimismies. Hän oli nelisenkymmenen vuotias mies, voudin poika ja nimeltään Heyerdahl; hän oli ollut liian köyhä päästäkseen ylioppilaaksi ja virkamieheksi, mutta hän oli istunut maaherran virastossa kirjoittamassa viisitoista vuotta. Kun hänellä ei ollut varoja mennä naimisiin, oli hän jäänyt vanhaksi pojaksi, maaherra Pleym oli perinyt hänet edeltäjältään ja antanut hänelle saman kurjan palkan, jolla hän ennenkin oli ollut; Heyerdahl otti vastaan palkkansa ja kirjoitti. Hän kuihtui ahdingossaan, mutta hän oli valpas ja oikeudentuntoinen, hän oli myöskin taitava töissä, joihin hän kerran oli perehtynyt ja joihin hänen kykynsä riittivät. Päästyään nyt nimismieheksi, alkoi hän käydä hieman itsetietoiseksi.

Iisakki rohkaisi itsensä ja meni hänen luokseen.

— Sellanrån asia — niin, tässä se on, palautettu virastosta. Halutaan kaikenlaisia selityksiä, koko asia hän on peruisin tuon Geisslerin kädestä, sanoi nimismies. Kuninkaallinen lääninkonttori haluaa tietää, onko maatilalla mahdollisesti hyviä lakkasoita. Onko hirsimetsää. Onko mahdollisesti malmia ja muita metalleja sikäläisissä vuorissa. On mainittu suuri tunturijärvi, onko siinä kaloja? Tämä Geissler on aivan oikein antanut joitakin selityksiä, mutta hän ei ollut sellainen mies, johon saattoi luottaa, minun täytyy täällä käydä läpi kaikki hänen jälkeensä jääneet asiat. Nyt tulen sinne teille Sellanråhon ensi tilassa tutkimaan ja taksoittamaan tilan. Montako peninkulmaa sinne on? Kuninkaallinen virasto haluaa tehtäväksi kunnollisen rajankäynnin, luonnollisesti täytyy meidän tehdä rajankäynti. — On perin vaikeata käydä rajaa, ennenkuin kesemmällä, sanoi Iisakki. — Täytyyhän se tehdä. Emme voi lykätä kesään vastauksen antamista virastolle. Tulen jonakin päivänä. Samalla tiellä myyn valtion puolesta eräälle toisellekin viljelysmaata. — Onko se hän, jonka piti ostaa minun asumukseni ja kylän puolivälistä? — En tiedä, niin ehkä se on sama. Muuan täkäläinen mies, minun taksoitusmieheni muuten, todistajani. Hän on kysynyt Geissleriltä ostaakseen, mutta tämä oli evännyt ja vastannut, ettei hän kyennyt viljelemään edes kahtasataa kyynärää! Silloin kirjoitti mies suoraan lääninkonttoriin ja nyt olen saanut asian käsiteltäväkseni. Jaa sitä Geissleriä!

Nimismies Heyerdahl tuli uutistalolle mukanaan arviomies Brede, he olivat kastuneet rämeitä rämpiessään ja kastuivat yhä enemmän yrittäessään käydä rajaa sulavassa kevätlumessa tuntureilla. Nimismies oli innokas ensimäisenä päivänä, mutta seuraavana päivänä kulki hän väsyneenä ja vain seisoi etäämmällä ja huusi ja osoitteli. Ei ollut enää puhetta ”sikäläisten vuorien” tarkastuksesta, ja lakkasuot tutkittaisiin tarkasti kotimatkalla, sanoi hän.

Virasto oli asettanut monta kysymystä, sillä oli kai taaskin taulukko. Ainoa, jolla oli jotakin merkitystä, oli kysymys metsästä. Oli kyllä hieman hirsiä, ja ne olivat Iisakin neljänneksen alueella, mutta siellä ei ollut puita myytäväksi, ainoastaan tarkalleen kotitarpeiksi. Mutta vaikkapa täällä olisi ollutkin kosolta hirsiä, kuka olisi ne kuljettanut peninkulmien päähän ihmisilmoille? Sen saattoi vain tehdä myllynruho Iisakki, kun hän talven kuluessa ajoi muutamia tukkeja kylälle ja sai lankkuja ja lautoja sijalle.

Näytti siltä, että tuo merkillinen Geissler oli antanut esityksen, jota ei voinut parannella. Siellä istui nyt uusi nimismies ja koetti saada häntä virheistä kiinni, mutta turhaan. Hän kysyi vain useammin kuin Geissler neuvoa seuralaiseltaan ja arviomieheltään ja kiinnitti huomiota hänen sanoihinsa, ja sama arviomies oli kai muuttanut mieltään ja katseli asioita toisin, kun hänestä itsestään oli tullut valtion yhteismaan ostaja. — Mitä arvelet hinnasta? kysyy nimismies. — Viisikymmentä taalaria on vallan kylliksi sille, joka ostaa aikoo, vastasi arviomies. — Nimismies kaavaili asian juhlalliseen kieliasuun. Geissler oli kirjoittanut: — Mies haluaa myös tästä lähtien saada vuotuisen veron määrätyksi, hän ei luule voivansa suorittaa korkeampaa. kauppahintaa kuin viisikymmentä taalaria jaettuna kymmenen vuoden osalle. Valtio voi hyväksyä hänen tarjouksensa tai ottaa häneltä hänen maansa ja hänen työnsä. — Heyerdahl kirjoitti: — Mies anoo kunnioittavasti arvoisalta virastolta oikeutta saada pitää maan, joka ei ole hänen, mutta johon hän on uhrannut tuntuvasti työtä, viidestäkymmenestä — 50 — taalarista, maksettavaksi vähitellen viraston suosiollisen arvion mukaan.

Luulen, että minun onnistuu saada maatila varmennetuksi sinulle, sanoi nimismies Heyerdahl Iisakille.

VI

Tänään pitäisi iso härkä vietämän pois. Se on paisunut tavattoman suureksi elukaksi ja käynyt liian kalliiksi pitää uutistalossa, Iisakki on aikeissa lähteä kylälle sitä kauppaamaan ja hankkimaan sijalle sopivan, vuoden vanhan härän.

Se on Inkerin puuhaa ja hän tiesi kai mitä teki toimittaessaan Iisakin pois juuri tänään.

— Jos menet, niin mene tänään, sanoi hän. Härkä on vierasperäinen, keväällä on vierasperäisellä lahdilla hyvä hinta, sen voi lähettää kaupunkiin, siellä maksetaan pulskasti. — Niinpä niin, sanoi Iisakki. — Pahinta on se, että härkä voi käydä sinulle matkalla vaaralliseksi. — Siitä ei Iisakki vastannut. — Mutta onhan se jo ollut vähin ulkona viikon ajan ja jo tottunut. — Iisakki ei vastannut, mutta hän ripusti suuren veitsen vyöhönsä ja talutti härän ulos.

Olipa siinä otus, kiiltävä ja kauhea, lantiot keinuivat sen astellessa. Se oli melko matalajalkainen; juostessaan taittoi se vesakkoa rinnallaan, se oli kuin veturi. Sen niska oli aivan muodottoman jykevä, siinä niskassa oli elefantin voima.

— Kunhan se ei vaan rupea hulluttelemaan tiellä, sanoi Inkeri. — Iisakki vastasi hetken päästä: — Niin, silloin saan teurastaa sen tielle ja kantaa lihat.

Inkeri istuutui kynnykselle. Häneen koski ja hänen kasvonsa olivat kuumeiset, hän oli pysytellyt pystyssä, kunnes Iisakki lähti, nyt oli hän hävinnyt härkineen metsään ja Inkeri saattoi valitella ilman vaaraa. Pikku Elias puhuu jo ja hän kysyy: — Äiti kipeä? — Niin, kipeä. — Poika matkii äitiä, painelee risteyksiään ja valittelee. Pikku Siivertti nukkuu.

Inkeri vie Eliaksen mukanaan sisälle, antaa hänelle yhtä ja toista millä leikkiä permannolla ja paneutuu itse sänkyyn. Hetki on tullut. Hän on koko ajan täysin tajuissaan, hän pitää silmällä Eliasta, katselee seinälle, mitä kello on. Hän ei huuda, tuskin liikahtaa; hänen sisuksissaan tapahtuu kamppailu, äkkiä liukuu hänestä taakka ulos. Miltei samassa silmänräpäyksessä kuulee hän vieraan kirkunan sängystään, pienen, siunatun ääniraukan, eikä hänellä nyt ole lainkaan rauhaa, vaan hän kohottautuu ja katsoo jalkapuoleensa. Mitä hän näkee? Hänen kasvonsa muuttuvat samassa hetkessä harmaiksi ja ilmeettömiksi, järjettömiksi, kuuluu ähkäisy, se on niin luonnoton, niin mahdoton, se on kuin väärä ulvahdus.

Hän vaipuu takaisin sänkyyn. Kuluu minuutti, hän ei saa rauhaa, tuo pieni kirkuna käy voimakkaammaksi, hän kohottautuu taas katsomaan — hyvä Jumala, pahinta kaikesta, ei lainkaan armoa, lapsi oli kaiken sen lisäksi tyttö. —

Iisakki ei ollut ehkä vielä ehtinyt puolta peninkulmaa pitemmälle, ei ollut kulunut tuntiakaan siitä kun hän oli lähtenyt pihalta. Kymmenessä minuutissa on lapsi syntynyt ja kuristettu...

Iisakki palasi takaisin kolmantena päivänä, hän talutti nuorassa nälkiintynyttä yhden vuotiasta härkää, joka tuskin jaksoi liikkua, siksi oli matka kestänyt niin kauan.

— Miten kävi? kysyi Inkeri, ja kuitenkin oli hän itse niin heikko ja sairas.

Olihan se menetellyt. Niin, iso härkä oli kyllä hullaantunut viimeisellä puolella peninkulmalla ja Iisakin oli täytynyt sitoa se ja lähteä hakemaan kylästä apua. Kun hän sitten tuli takaisin, oli härkä riistäytynyt irti, eikä sitä löydetty vähiin aikoihin. No, laatuunpahan kävi, kauppias, joka osti lahtia kaupunkiin, oli maksanut hyvin. — Ja tässä on nyt uusi härkä, sanoi Iisakki, anna lasten tulla sitä katsomaan!

Sama mielenkiinto kaikkia elukoita kohtaan, Inkeri katseli härkää, tunnusteli sitä, kysyi hintaa; pikku Siivertti sai istua sen seljässä. — Minä kaipaan niin isoa härkää, sanoi Inkeri, se oli niin kiiltävä ja kiltti. Kunhan ne nyt teurastaisivat sen kauniisti!

Päivät menivät peltotöissä, karja oli laskettu ulos, tyhjässä läävässä oli perunoita laatikoissa ja hinkaloissa itämässä. Iisakki kylvi vielä enemmän ohraa tänä vuonna ja äärimmäisen ahkerasti muokkasi maata, hän teki lavoja porkkanoita ja nauriita varten ja Inkeri kylvi siemenen. Kaikki kävi kuten ennenkin.

Inkeri käytti jonkun aikaa heinäpussia vatsansa päällä näyttääkseen paksulta, hän vähensi heiniä vähitellen ja heitti vihdoin koko pussin pois. Iisakki huomasi asian laidan vihdoin eräänä päivänä ja kysyi:

— Mitenkä on, eikö tällä kerralla tullutkaan mitään?

— Ei, sanoi Inkeri, ei tällä kerralla. — Vai niin. Minkätähden? — Ei kai ollut tullakseen. Mitä arvelet, Iisakki, saatkohan raivatuksi kaiken tämän minkä näemme!

— Kävikö sinun hullusti? kysyi Iisakki. — Kävi. — Vai niin. Etkö itse saanut vauriota? — En. Olen niin monta kertaa ajatellut, että meidän pitäisi saada porsas. — Iisakki, hidas käänteissään, vastasi hetken päästä: — Jaa porsas — olen ajatellut sitä joka kevät. Mutta niin kauan kuin emme saa lisää perunoita ja pikku perunoita ja hiukkasen ohraa, ei meillä ole mitään sille antaa. Saa nyt nähdä tänä vuonna. — Olisi ollut niin hyvä saada porsas. — Niinpä kyllä. —

Päivät kuluvat, tulee sadetta ja pellot ja niityt viheriöivät, tänä vuonna kyllä menestyy! Pieniä ja suuria elämyksiä seuraa, ruokaa, unta ja työtä, pyhäpäiviä kasvonpesuineen ja kammattuine hiuksineen, Iisakki istuu uudessa punaisessa paidassaan, jonka Inkeri on kutonut ja neulonut. Niin tapahtuu, että tuota tasaista elämää häiritsee suurempi sattuma: lammas karitsoineen on takertunut johonkin kivilouhikkoon, muut lampaat tulevat illalla kotiin, Inkeri kaipaa heti kahta päätä, jotka ovat poissa. Iisakki etsimään. Ja Iisakin ensimmäinen ajatus on, että kun näin hullusti käy, on onni, että on sunnuntai, ettei hänen tarvitse keskeyttää työtään. Hän etsii tuntikausia, laidun on aivan rajaton, hän kulkee kulkemistaan; kotona on koko perhe jännityksessä, äiti hillitsee lapsiaan niillä lyhyillä sanoilla, että kaksi lammasta on poissa, hiljaa! Kaikki ovat huolissaan asiasta, koko tuo pieni yhdyskunta, itse elukatkin tuntevat, että jotakin tavatonta on tapahtunut ja mölyävät, sillä Inkeri käy vähän väliä ulkona ja kutsuu huutaen kovalla äänellä metsään päin, vaikka jo kohta on yö. Suuri tapahtuma erämaassa, yhteinen onnettomuus. Saatuaan lapset levolle, lähtee Inkerikin ulos etsimään. Väliin hän huhuilee, mutta ei saa vastausta, Iisakki on kai niin kaukana.

Missä ihmeessä ovat lampaat, mitä on niille tapahtunut? Onko karhu liikkeellä? Onko susi tullut tunturin yli Ruotsista ja Suomesta? Ei kumpikaan, kun Iisakki löytää lampaan, seisoo se takertuneena kivilouhikkoon jalka poikki ja utaret repeytyneenä. Se on kai ollut kauan louhikossa, vaikka se on vakavasti haavoittunut, on se kalunnut ruohon ympäriltään aivan multaan saakka. Iisakki nostaa lampaan ja pelastaa sen, ensi töikseen se etsii heinää. Karitsa ryhtyy heti imemään. Paras lääkitys haavoittuneelle utareraukalle on tämä tyhjennys.

Nyt kerää Iisakki kiviä ja täyttää tuon vaarallisen kivilouhikon, tuon salakavalan kivilouhikon, se ei enää koskaan taita lampaansääriä! Iisakki käyttää nahkaisia housunkannattimia, hän ottaa ne ja sitoo niillä lampaan repeytyneet utaret paikoilleen, sitten nostaa hän lampaan olalleen ja lähtee kotiin sen kanssa. Karitsa seuraa.

Ja sitten? Lastoja ja tervasiteitä. Muutaman päivän päästä alkaa lammas kuopia kipeällä jalallaan, sillä haavaa jomottaa parantuessa. Kaikki selviää taas -- kunnes ensi kerran jotakin tapahtuu.

Jokapäiväistä elämää, tapahtumia, jotka kiinnittävät kokonaan uutisasukkaat puoleensa. Oh, se ei ole suinkaan pientä, se on kohtalo, se koskee onnea, elatusta ja menestystä.

Iisakki käyttää aikansa peltotöiden välillä veistääkseen muutamia uusia, pihalla lojuvia hirsiä, hänellä on kai siinä jokin ajatus. Hän lohkoo sitäpaitsi useita hyödyllisiä kiviä ja kuljettaa ne pihalle; kun hän on saanut tarpeeksi kiviä, rakentaa hän niistä kivijalan. Jos nyt olisi ollut laita samoin kuin vuosi sitten tai sitä ennen, olisi Inkeri ollut utelias ja ihmetellyt, mitä miehellä oli mielessä, mutta nyt puuhaili hän mieluummin omissa hommissaan, eikä kysellyt mitään. Inkeri on ahkera kuten ennenkin ja hoitaa taloutta, lapsia ja elukoita, mutta hän on alkanut laulaa, sitä hän ei tehnyt ennen, hän opettaa Eliakselle iltarukousta, sitä hän ei tehnyt ennen. Iisakki kaipaa hänen kysymyksiään, Inkerin uteliaisuus ja hänen kiitoksensa miehensä aikaansaannoksista teki tämän tyytyväiseksi ja verrattomaksi mieheksi, nyt kulkee Inkeri ohi ja sanoo ilmaan, että mies tappaa itsensä työllä. Hänelle oli kai sittenkin tullut vauriota viime kerralla! ajattelee Iisakki.

Ulla tulee uudelleen käymään. Jos olisivat asiat olleet samoin kuin viime vuonna, olisi hän ollut tervetullut, nyt oli asianlaita toinen. Inkeri kohtelee häntä ensi silmäyksestä tylysti, mikä sitten syynä lieneekin, mutta Inkeri on käynyt vihamieliseksi.

— Luulinpa tulevani taas oikeaan aikaan, sanoi Ulla simasuulla. — Kuinka niin? — Niin, että kolmas olisi ollut ristittävä. Miten on laita? — Ei, sanoi Inkeri. Sen asian takia ei sinun olisi pitänyt vaivautua. — Vai niin. —

Ulla alkaa kehua pikku poikia, jotka olivat tulleet niin suuriksi ja somiksi, Iisakkia, joka muokkaa maata ja taas näyttää olevan rakentamispuuhissa — perin suurellista kaikki, ei moista missään! Ja voitko sanoa, mitä hän rakentaa? — En, sitä voit kysyä häneltä itse. — Ei, sanoi Ulla, mitäpä minä siitä. Minä tulin vain katsomaan, miten hänen laitansa oli, sillä se on minulle suuri ilo ja hupi. Mansikista en tahdo kysellä tai ottaa sitä puheeksi, sen on nyt käynyt niinkuin pitikin käydä!

Kuluu hetkinen kaikessa rauhassa, eikä Inkeri ole enää niin epäystävällinen. Kun kello tuvan seinällä lyö heleitä lyöntejään, kihoavat kyyneleet Ullan silmiin, hän ei ole koskaan köyhän elämänsä aikana kuullut sellaista urun soittoa, Inkeri käy rikkaaksi ja auliiksi vähäpätöistä sukulaistaan kohtaan ja sanoo: — Tulehan kamariin katsomaan kuteilla olevaa kangastani!

Ulla jää koko päiväksi. Hän juttelee Iisakin kanssa ja kehuu kaikkia hänen töitään. — Olen kuullut, että olet ostanut peninkulman joka haaralle, etkö olisi voinut pitää sitä ilmaiseksi? Kuka olisi sinua kadehtinut?

Iisakki saa nyt sitä kiitosta, jota hän on kaivannut, ja hänen miehisyytensä paisuu: —- Minä ostan nyt hallitukselta, vastaa hän. — Niin, niin, mutta ei kai se olisi ollut sinua kohtaan mikään peto, se hallitus. Mitä sinä rakentelet? — Enpä tiedä. Eipä siitä mitään kummempaa. — Sinä raadat ja rakennat! Sinulla on maalatut ovet ja lyömäkellot seinällä, niinpä kai rakennat isoa tupaa? — Älähän nyt höpise! vastaa Iisakki. Mutta hän on hyvillään ja sanoo Inkerille: — Etkö voisi keittää pikkuruikkusen kermapuuroa vieraalle? — En, vastaa Inkeri, sillä olen juuri kirnunnut. — Enhän minä höpise, olen vain yksinkertainen nainen ja kyselen, rientää Ulla vastaamaan. No kun siitä ei tule isoa tupaa, niin kai sitten mainio rakennus kaikkia viljojasi varten. Sinulla on peltoja ja niittyjä, täällä vuotaa rieska ja hunaja aivan niinkuin Raamatussa sanotaan.

Iisakki kysyy: — Miltä näyttää vuodentulo hänen seuduillaan? — Siinähän tuo menee. Jollei vaan Herra sytytä ja polta niitä tänäkin vuonna, suokoon syntini anteeksi! Kaikki on hänen kädessään ja vallassaan. Mutta niin suurellista kuin täällä hänellä ei ole missään meidän puolessa, kaukana siitä!

Inkeri kyselee muista sukulaisistaan, varsinkin Siivertti enostaan, kihlakunnan kassanhoitajasta, hän on suvun suuri mies ja hänellä on nuotat ja veneet, hän ei kohta puoleen tiedä, mihinkä kaiken olemisensa panisi. Tämän puheen aikana on Iisakki yhä enemmän jäänyt syrjään ja hänen rakennuspuuhansa unohtunut. Hän sanoo vihdoin: — No kun nyt tahdot sen tietää, Ulla, niin rakentelen minä oikeastaan pientä latoa ja koetan saada siihen puimapermannon.

— Enkö minä sitä sanonut! vastasi Ulla. Oikea mies ajattelee eteenpäin ja taaksepäin ja pitää kaikki mielessään. Täällä ei ole kulhoa, ei pyttyä, jota sinä et olisi suunnitellut. Puimapermannonko sanoit?

Iisakki on suuri lapsi, hän ei kärsi Ullan imarteluja ja tekee itsensä hieman narrimaiseksi: — Mitä siihen uuteen rakennukseen tulee, niin täytyy siinä olla puimalaattia, se on minun vakaa aikomukseni, sanoo hän. — Puimalaattia! sanoo Ulla ihmeissään ja huojuttelee päätään. — Sillä mitä hyötyä on ohrasta pellolla, jollei saa sitä puiduksi? — Johan minä sanoin: kaikkea sinä haudot päässäsi. — Inkeri on taas käynyt epäystävälliseksi, toisten keskustelu on häntä kiihdyttänyt, hän sanoo äkkiä: — Kermapuuroa — mistä luulet minun kermaa ottavan? Onko kermaa joessa?

Ulla käy vaaraa vastaan: — Inkeri, siunaa ja varjele, etkö kuule pyyntöäni? Älä puhu mitään kermapuurosta, älä mainitsekaan sitä! Mitäpä tällaisesta kiertolaisesta kuin minä!

Iisakki istuu vielä vähän aikaa, sitten hän sanoo: — Ei tässä auta istua, täytyy lohkoa lisää kiviä muuriin! — Siihen meneekin sellaiseen kiviä! — Kiviä? vastaa Iisakki. Tuntuupa siltä, kuin ei niitä koskaan saisi tarpeeksi. —

Kun Iisakki on lähtenyt, ovat naiset taas paremmassa sovussa, heillä on niin paljon juteltavaa kyliltä, tunnit kuluvat. Illalla saa Ulla nähdä, miten karja on kasvanut, kolme raavasta, härkä siihen luettuna, kaksi vasikkaa ja vallan vilisemällä kuttuja ja lampaita. Mitä tästä lopulta tuleekaan! kysyy Ulla ja luo silmänsä taivaaseen.

Hän jäi yöksi.

Mutta seuraavana päivänä hän lähtee. Hän on taas saanut jotakin myttyyn ja kun Iisakki on kivilouhoksessa, lähtee hän kiertotietä välttääkseen häntä.

Kahden tunnin kuluttua palaa Ulla takaisin uutistaloon, astuu sisään ja sanoo: — Missä on Iisakki?

Inkeri seisoo astioita pesemässä. Hän tuntee, että Ullan on täytynyt kulkea Iisakin ja lasten ohi, jotka ovat kivilouhoksessa, ja aavistaa pahoja: — Iisakki, mitä sinä Iisakista? — Mitäpä minä hänestä! Mutta en saanut sanotuksi hänelle hyvästiä. — Äänettömyys. Ulla vaipuu ilman muuta penkille, aivankuin hänen jalkansa ei kannattaisi häntä. Hän haluaa näyttää jotakin tavatonta, erittäinkin sillä, että on vähällä pyörtyä.

Inkeri ei enää hillitse itseään, hänen kasvonsa kuvastavat raivoa ja pelkoa, hän sanoo: — Sain sinulta tervehdyksen Jänkä-Antin myötä. Se oli kaunis tervehdys! — Kuinka? — Se oli jänis. — Mitä sanot? kysyy Ulla ihmeen lempeästi. — Koitappa kieltää sitä! huutaa Inkeri tuijottavin silmin. Minä isken tämän puukauhan keskelle kuonoasi! Kas siinä!

Löikö hän? Löipä kyllä. Ja kun Ulla ei kaadu ensi iskusta, vaan päinvastoin mukisee ja huutaa: — Varo itseäsi! Minä tiedän sinusta, minä tiedän! niin käyttelee Inkeri edelleen puukauhaansa ja saa Ullan permannolle, kaataa hänet alleen, käy polvineen hänen päälleen.

— Aiotko vallan kuristaa minut? kysyy Ulla. Hänen yllään oli tuo kauhea jäniksen suu ja suuri, voimakas nainen kädessään nuijamainen kauha. Ulla oli aivan pöhönä lyönneistä, hänestä vuoti verta, mutta hän mukisi vain eikä antautunut: — Vai niin, vai aiot kuristaa myöskin minut! — Niin — tappaa sinut, vastaa Inkeri ja lyö. Siitä saat! Isken sinut hengiltä! — Hän tiesi nyt, että Ulla tunsi hänen salaisuutensa, eikä hän välittänyt enää mistään. — Siitä saat kärsääsi! — Kärsääni? Sinulla kärsä on! ähkii Ulla. Herramme on leikannut ristin naamaasi!

Kun Ulla on niin sitkeähenkinen, niin riivatun sitkeä, täytyy Inkerin lakata lyömästä, siitä ei ole mitään hyötyä, se vain väsyttää häntä itseään. Mutta hän uhkaa — oo, hän uhkaa kauhalla Ullan silmien edessä, että hän saa lisää, saa niin että riittää! Minulla on leikkuuveitsi, saatpa nähdä sen!

Hän nousee ikäänkuin veistä etsiäkseen, mutta nyt on hänen pahin raivonsa ohi ja hän käyttää vain kieltään. Ulla kömpii penkille kasvot sinisinä ja keltaisina, turvonneina ja verisinä, hän pyyhkäisee hiukset taapäin, asettaa päähinettään, sylkäisee; hänen suunsa on pöhötyksissä. — Senkin elukka! sanoo hän.

— Sinä olet käynyt metsässä nuuskimassa, huutaa Inkeri, siihen sinulta nämä tunnit meni, sinä olet löytänyt sen pikkuisen haudan. Mutta olisit saanut kaivaa samalla kuopan itsellesi. — Nyt saat nähdä! vastaa Ulla ja hän säteilee kostonhalusta. En sano enempää, mutta ei ole enää puhetta tuvasta ja kamarista ja urkukellosta. — Siihen et sinä mitään mahda! — Siihen mahtaa tämä Ulla kyllä jotakin!

Tästä kinastelevat nuo kaksi naista. Ulla ei ole niin karkea ja äänekäs, ei, hän on miltei rauhallinen julmassa ilkeydessään; mutta hän on piintynyt ja vaarallinen: — Katselenpa turhaan myttyäni ja kadun, että jätin sen metsään. Saat villasi takaisin, minä en niistä huoli! — Vai niin, luuletko minun ne varastaneen? — Itsepä tiedät työsi!

Siitä he taas palpattavat. Inkeri päätyy näyttämään niitä lampaita, jotka hän on kerinnyt, Ulla kysyy rauhallisesti ja pehmeästi: — Niin, niin, mutta kukapa tietää, mistä sait ensimmäisen lampaan? — Inkeri mainitsee nimen ja paikan, missä hänen ensimmäinen lampaansa karitsoineen oli ruokolla. Ja sinun on vain paras tukkia paikalla suusi! uhkaa hän. — Hahhaa! nauraa Ulla hiljakseen. Hänellä on aina vastaus varalla, eikä hän peräydy: — Suuni? Entä oma suusi! Hän osoittaa Inkerin epämuodostumaa ja nimittää häntä Jumalan ja ihmisten malliksi. Inkeri vastaa suhisten, ja koska Ulla on lihava, nimittää hän häntä rasvatynnyriksi; — sellainen sika, mikä olet! Ja sinä saat kiitokset siitä jäniksestä, minkä lähetit! — Jäniksestä? Olisinpa yhtä tietämätön synnistä kun siitä jäniksestä! Minkä näköinen se oli? — Minkä näköinen se oli? — Minkä näköinen jänis on? — Sellainen kuin sinä. Aivan sinun näköisesi. Eipä sinun tarvitsisi jäniksiä katsella.— Ulos minä sinut ajan! kirkuu Inkeri. Sinä sen Jänkä-Antin jäniksineen lähetit. Toimitan sinulle rangaistuksen. — Rangaistuksen? Puhutko rangaistuksesta? — Sinä kadehdit kaikkea, mitä minulla on ja sinä aivan paistut kateudesta minua kohtaan, jatkaa Inkeri. Sinä et ole totisesti saanut unta silmiisi siitä lähtien, kun minä jouduin naimisiin ja sain Iisakin ja kaiken, mitä täällä on. Hyvä Jumala, mitä sinä oikein tahdot minusta? Onko minun syyni, etteivät sinun lapsesi päässeet minnekään taloihin ja ettei heistä tullut mitään? Sinä et siedä nähdä, että minun lapseni ovat terverakenteisia ja että niillä on hienommat nimet kuin sinun lapsillasi, ja voinko minä sitä auttaa, että ne ovat sievempiä lihaltaan ja vereltään kuin sinun lapsesi!

Mikään muu ei olisi voinut saattaa Ullaa sellaiseen raivoon kuin tämä. Hän oli niin monta kertaa ollut äiti, hänellä ei ollut muuta kuin lapsensa sellaisina kuin ne kerta kaikkiaan olivat, hän kehui niitä mainioiksi ja kerskui niistä, pani niille ansioita, joita niillä ei ollut, ja salasi niiden virheet. — Mitä sinä sanot? vastasi hän Inkerille. Ettet vajoa maahan häpeästä! Minun lapseni, jotka ovat taivaan valoisa enkeliparvi sinun lapsiisi verrattuina! Uskallatko mainita minun lapsiani? Ne olivat kaikki seitsemän Jumalan luomia, kun ne olivat pieniä, ja nyt ne ovat kasvaneet suuriksi kaikki tyynni. Että uskallat! — Entäs Liisa, eikö hän joutunut linnaan? kysyy Inkeri. — Hän ei ollut tehnyt mitään, hän oli viaton kuin kukkanen, vastaa Ulla. Ja hän on naimisissa Bergenissä ja hän käy hatussa, mutta mitä sinä teet! — Ja mitenkä oli laita Niilon? — Minä en kehtaa vastata sinulle. Mutta yksi sinun lapsistasi makaa nyt tuolla metsässä, mitä sinä olet sille tehnyt? Sinä olet tappanut sen! — Suus kiinni ja korjaa luusi! kirkuu Inkeri ja hyökkää Ullan kimppuun.

Mutta Ulla ei väisty, hän ei edes nouse ylös. Tämä pelkäämättömyys, joka muistuttaa paatumusta, lamauttaa taas Inkerin ja hän sanoo vain: — Ei, nyt minä otan leikkuuveitsen! — Koetappas vaan, neuvoo Ulla, kyllä minä lähden muutenkin. Mutta mitä siihen tulee, että sinä ajat ulos sukulaisiasi, niin olet sinä aika elukka! — Niin, laputa nyt vaan!

Mutta Ulla ei lähde. Nuo kaksi naista pälpättävät vielä kauan aikaa ja joka kerta, kun tuvan kello lyö täyden tunnin tai puolituntia, nauraa Ulla ivallisesti ja saattaa Inkerin raivoon. Vihdoin rauhoittuvat molemmat hieman ja Ulla tekee lähtöä. — Minulla on pitkä taival ja yö edessä, sanoo hän. Ja olipa vahinko, etten tullut ottaneeksi vähän evästä mukaani kotoa, sanoo hän.

Tähän ei Inkeri vastaa mitään, hän on tullut taas järkiinsä ja hän panee Ullalle vettä vatiin: — Siinä on — jos tahdot vähän siistiä itseäsi! sanoo hän. Ullakin huomaa, että hänen on ruokottava itseään ennenkuin lähtee, mutta kun hän ei tiedä, missä on verisiä paikkoja, pesee hän hullusti. Inkeri seisoo tätä katsellen hetkisen, sitten hän näyttää: — Tuossa — vähän ohimoltakin! Ei, vaan toista ohimoa, jota minä juuri osoitan! — Tiedänkö minä, mitä ohimoa sinä osoitat! vastaa Ulla.— On vielä suusi päälläkin. Pelkäätkö vettä? kysyy Inkeri.

Lopuksi täytyy Inkerin pestä haavoittunutta ja antaa hänelle pyyhe.

— Mitä minun pitikään sanoa, sanoo Ulla kuivatessaan itseään, ja hän on jälleen täysin rauhallinen, mitenkä tulevat Iisakki ja lapset toimeen sillä aikaa? — Tietääkö hän sen? kysyy Inkeri. — Eikö hän tietäisi! Hän tuli ja näki sen. — Mitä hän sanoi? — Mitä hän saattoi sanoa! Hän jäi sanattomaksi niinkuin minäkin.

Äänettömyys.

— Sinä olet syynä kaikkeen! valittaa Inkeri ja purskahtaa itkuun. — Olisinpa yhtä puhdas synnistä! — Minä kysyn Jänkä-Antilta, saat olla varma siitä! — Tee niin!

He juttelevat siitä kaikessa rauhassa ja Ullan kostonhalu näyttää lauhtuvan. Hän on etevä poliitikko ja on tottunut keksimään keinoja, nyt lausuu hän jonkunlaisen surkuttelun: että kun se nyt tulee ilmi, niin on surku Iisakkia ja lapsia. — Niin, sanoo Inkeri ja itkee entistä rajummin. Minä olen sitä pohtinut ja pohtinut yötä päivää. — Ulla ajattelee pelastuksena sitä, että hänestä ehkä voisi olla apua. Hän voisi ehkä tulla ja olla täällä uutistalossa, kun Inkeri pantaisiin kiinni.

Inkeri ei itke enää, hän aivankuin samalla kuulostaa ja harkitsee: — Ei, sinä et huolehdi lapsista.

— Enkö huolehdi lapsista? Höpiset. — Vai niin. — Jos minä jostakin pidän, niin kai lapsista. — Niin, kyllä omistasi, sanoo Inkeri, mutta minkälainen olisit minun lapsilleni? Ja kun minä ajattelen, että olet lähettänyt minulle jäniksen turmellaksesi perin juurin minun elämäni, niin et sinä ole muuta kuin täynnä syntiä. — Minäkö? kysyy Ulla. Minuako tarkoitat? — Sinua juuri minä tarkoitan, vastaa Inkeri ja itkee. Sinä olet ollut pahin hylkiö minua kohtaan, enkä minä usko sinusta mitään hyvää. Ja sitäpaitsi tahdot sinä vain varastaa villat meiltä, ollessasi täällä. Ja kutunjuusto toisensa jälkeen menee teikäläisille meiltä. — Oletpa sinä elukka, sanoi Ulla.

Inkeri itkee, pyyhkii silmiään ja puhuu välillä. Ulia ei tietenkään tahdo tuppautua, sillä hän voi olla Niilo poikansa luona, jossa hän on koko ajan ollut. Mutta kun nyt Inkerin pitää lähteä linnaan, niin jäävät Iisakki ja viattomat pienokaiset hoivatta ja Ulla voisi heistä sillä aikaa huolehtia. Hän esittää asian houkuttelevat puolet, se ei kävisi niinkään huonosti. Voithan ajatella asiaa, sanoo hän.

Inkeri on lyöty. Hän itkee ja puistelee päätään katse maahan luotuna. Hän menee kuin unissakävijä aittaan säälimään evästä vieraalle. — Ei, älä huoli kestitä! sanoo Ulla. — Ethän voi lähteä ruuatta tunturin yli, sanoo Inkeri.

Kun Ulla on lähtenyt, livahtaa Inkeri ulos, katselee ympärilleen, kuuntelee. Ei kuulu ääntäkään kivilouhoksesta. Hän menee lähemmäksi ja kuulee lasten leikkivän pienillä kivillä. Iisakki on istuutunut, pitelee rautakankea polviensa välissä ja nojaa siihen aivankuin sauvaan. Siinä hän istuu.

Inkeri hiipii metsänreunaa pitkin. Hän oli pannut pienen ristin maahan erääseen paikkaan, risti on nurin, mutta siinä missä se on seissyt, on turvetta nostettu pois ja maata kaivettu. Hän istuutuu ja tasoittaa maan käsillään. Ja siinä hän istuu.

Hän oli tullut uteliaisuudesta nähdäkseen, miten paljon Ulla on kaivanut tuota pientä hautaa, hän jää istumaan, koska karja ei vielä ole tullut kotia illaksi. Hän itkee ja ravistelee päätään katse maahan luotuna.

VII

Päivät kuluvat.

On siunatut kasvusäät, auringonpaistetta ja sadekuuroja ja laiho on sen mukaista. Uutisasukkaat ovat saaneet heinänteon melkein loppuun suoritetuksi ja saavat tavattomasti heinää, ei tahdo riittää kaikelle tilaa, he sullovat täyteen kallionkielekkeen alustan ja tallin, sullovat rakennuksen alle, tyhjentävät aitan kaikesta, mitä siellä on, ja sullovat senkin kattoa myöten täyteen. Inkeri tekee työtä välttämättömänä apulaisena myöhään ja varhain, Iisakki käyttää hyväkseen jokaista sadetta saadakseen uuden ladon katon alle ja ainakin eteläseinän täyteen kuntoon, niin voidaan kaiken maailman heinä sulloa sinne. Se edistyy rivakasti, se kyllä valmistuu!

Tuo suuri suru ja tapahtuma — siitä ei päässyt minnekään, työ oli tehty ja seuraukset tulisivat näkyviin. Hyvä menee usein jälkiä jättämättä, paha tuottaa aina seurauksia. Iisakki otti asian alusta saakka järkevästi, hän sanoi sen verran vaimolleen, että mitenkä sinä olet tehnyt! sanoi hän. — Siihen ei Inkeri vastannut mitään. — Ja hetken päästä puhui Iisakki taas: — Oletko sinä sen kuristanut? — Olen, sanoi Inkeri. — Ei sinun olisi pitänyt tehdä sitä. — Ei, vastasi Inkeri. — Enkä minä ymmärrä, kuinka sinä saa voit tehdä sen. — Se oli aivan samanlainen kuin minä, vastasi Inkeri. — Mitenkä? — Sen suu. — Iisakki ajatteli kauan asiaa: — Niin, niin, sanoi hän.

Ja siihen se asia jäi sillä kertaa, ja koska päivät kuluivat aivan yhtä rauhallisesti kuin ennenkin ja sitäpaitsi oli niin paljon heinää korjattavana ja sellainen tavaton laihopelto, niin painui tihutyö vähitellen taka-alalle heidän ajatuksissaan. Mutta se riippui kuitenkin ihmisten ja paikan yllä. He eivät voineet toivoa Ullan pitävän suutaan kiinni, se oli sangen epävarmaa. Ja vaikkapa Ulla pitäisikin suunsa kiinni, puhuisivat muut, nuo mykät todistajat haastaisivat, tuvan seinät, puut pienen haudan ympärillä metsässä; Jänkä-Antti saattoi tehdä viittailuja, Inkeri itse voisi ilmaista itsensä valveilla tai unissaan. He olivat valmistautuneet pahimmankin varalle.

Mitä muuta saattoi Iisakki tehdä kuin ottaa asian järkevästi? Hän huomasi nyt, miksi Inkeri oli joka kerta tahtonut yksin synnyttää, yksin kärsiä tuon suuren tuskan siitä, tulisiko lapsesta epäluoma vai virheetön, yksin ottaa vaaran vastaan. Kolmasti oli hän uudistanut sen. Iisakki ravisti päätään ja hän surkutteli Inkeri-raukan viallisuutta. Hän sai kuulla lappalaisen mukana lähetetystä jäniksestä ja hän vapautti hänet syyllisyydestä. Se synnytti heissä suurta rakkautta toisiansa kohtaan, hullua rakkautta, he sulivat toisiinsa vaaran uhatessa, Inkeri aivan uhkui karkeata suloa hänelle ja hän oli ylenpalttisen hullaantunut Inkeriin, myllynruho, ukko. Inkeri käytti kylläkin karvatallukoita, mutta hän ei ollut lappalaisen näköinen, hän ei ollut pieni ja kuivettunut, vaan päinvastoin verrattoman kookas. Nyt kesäiseen aikaan kävi hän paljain jaloin ja hänen pohkeensa näkyivät korkealle, ja näistä paljaista pohkeista ei Iisakki saanut silmiänsä käännetyksi.

Inkeri lauleskeli virren pätkiä koko kesän ja opetti Eliakselle rukouksia, mutta hän alkoi vihata epäkristillisinä kaikkia lappalaisia ja antoi niiden, jotka kulkivat ohi, kuulla kunniansa: — He saattoivat taas olla jonkun lähettämiä, heillä oli taas ehkä jänis nahkarepussaan, he saivat lähteä! — Jänis? Mikä jänis?

— No, etkö ole kuullut, mitä Jänkä-Antti teki? — En. — Enpä siitä pahene, vaikka sen sanonkin: hän tuli tänne jänis repussaan, kun minä olin raskaana.

— Oletko kuullut hullumpaa! Viotuitko? — Se ei kuulu sinuun, sinun on nyt vaan lähdettävä! Tässä on sinulle vähän suuhun pantavaa ja nyt saat lähteä!

— Eikö sinulla olisi nahkapohjaa tallukoihini? — Ei. Mutta minä annan sinulle seipäästä, jollet nyt lähde!

Lappalainen kyllä kerjää nöyrästi, mutta jos häneltä kielletään, käy hän kostonhaluiseksi ja uhkaa. Muuan lappalaispariskunta kulki kaksine lapsineen uutistalon ohi, lapset lähetettiin tupaan kerjäämään, he tulivat takaisin ja ilmoittivat, ettei tuvassa ollut ketään. Perhe seisoi hetkisen keskustellen asiasta lapinkielellä, sitten meni mies sisälle katsomaan. Hän ei palannut. Vaimo meni hänen jälkeensä, sitten lapset, he jäivät kaikki seisomaan tupaan jutellen lapinkieltä. Mies kurkistaa kamariin, sielläkään ei ole ketään. Tuvan kello lyö, perhe kuuntelee ihmeissään ja jää seisomaan.

Inkeri on kai vainunnut vieraita talossa, hän tuli nopeasti astellen mäkeä alas, kun hän näkee lappalaisia ja lappalaisia, joita hän ei edes tunne, sanoo hän siekailematta: — Mitä hän täältä tahtoo? Eikö hän nähnyt, ettei täällä ollut ketään? — Mjaa, sanoo mies. — Inkeri uudistaa: — Hänen on lähdettävä täältä ulos.

Perhe vetäytyy ylen vastahakoisesti ulos. — Me jäimme seisomaan ja kuuntelemaan sinun tupakelloasi, sanoo mies, se löi niin perin kauniisti. — Eikö sinulla olisi leivänkannikkaa meille? kysyy vaimo. — Mistä hän on? kysyy Inkeri. — Vatnasta, toiselta puolen. Olemme kulkeneet koko yön. — Minne hän on matkalla? — Tunturin yli. —

Inkeri menee ja säälii evästä, kun hän palaa ulos, kerjää vaimo hiippakangasta, vähän villoja ja kutunjuustoa ja kaikenlaista. Inkerillä ei ole aikaa, Iisakki ja lapset ovat heinämaalla. — Hänen täytyy nyt lähteä, sanoo hän.

Vaimo lepertelee: — Näimme karjasi tuolla korvessa, siellä on elukkaa aivankuin taivaalla tähtiä. — Taitamattomasti! sanoo mieskin. Eikö sinulta joutaisi pari vanhoja karvatallukoita?

Inkeri sulkee oven ja lähtee takaisin työhönsä mäelle. Silloin huusi mies jotakin, jota hän ei ollut kuulevinaan ja meni vain edelleen, vaan jonka hän kuitenkin kuuli: — Ostatko jäniksiä?

Sitä ei voinut ymmärtää väärin. Lappalainen kysyi ehkä aivan viattomasti, joku oli uskotellut hänelle, hän kysyi ehkä pahassa tarkoituksessa; mutta Inkeri oli joka tapauksessa saanut viestin. Kohtalo varoitti...

Päivät kuluivat. Uutisasukkaat olivat tervettä väkeä, se mikä oli tuleva, se sai tulla, he tekivät työtänsä ja odottivat. He elivät toisiaan lähellä kuin metsäneläimet, he nukkuivat ja söivät, oltiin jo niin pitkällä, että he olivat maistaneet uusia perunoita ja ne olivat suuria ja jauhoisia. Isku — miksi ei isku tullut? Nyt oli elokuu lopussa, pian tuli syyskuu, säästyisivätkö he talven yli? He elivät alituisesti vahtia pitäen, joka ilta ryömivät he pesäänsä onnellisina siitä, että päivä oli mennyt ilman, että mitään oli tapahtunut. Niin kului aika lokakuuhun saakka, jolloin nimismies tuli vierasmiehineen ja laukkuineen. Laki astui ovesta sisälle.

Tutkimus vei aikansa, Inkeriä kuulusteltiin erikseen, hän ei kieltänyt, hauta metsässä avattiin ja tyhjennettiin, ruumis lähetettiin tutkittavaksi. Ja tuo pieni ruumis, se oli puettu Eliaksen kastemekkoon ja hiippalakkiin helmineen.

Iisakki taas aivankuin havahtui puhumaan: — Niin, niin, nyt on meidän käynyt niin hullusti kuin käydä saattoi, sanoi hän. Sanon vieläkin saman, ettei sinun olisi pitänyt sitä tehdä. — Ei, vastasi Inkeri. — Miten sinä teit? — Inkeri ei vastannut, — ja että sinä sait sellaista päähäsikään! — Se oli aivan samannäköinen kuin minä. Silloin minä painoin käteni hänen kasvojaan vasten. — Iisakki ravisti päätään. — Ja silloin hän kuoli, jatkoi Inkeri ja purskahti valtavaan itkuun. — Iisakki oli hetkisen vaiti: — Niin, niin, nyt on myöhäistä itkeä. — Sillä oli ruskeita hiuksia niskassa, nyyhkytti Inkeri.

Siihen se taas jäi.

Jälleen kuluivat päivät. Inkeriä ei pantu kiinni, virkamiehet olivat häntä kohtaan lempeitä, nimismies Heyerdahl kuulusteli häntä aivankuin hän olisi kuulustellut jotakuta sivullista ja sanoi vain: — On surullista, että sellaista pitää tapahtua! — Kun Inkeri kysyi, kuka oli hänet antanut ilmi, vastasi nimismies, että sitä ei ollut kukaan yksityinen tehnyt, useat olivat siitä puhuneet, hän oli saanut vihiä asiasta useilta eri haaroilta. — Eikö hän itse ollut ilmaissut itseään joillekin lappalaisille? — Inkeri: — Niin, hän oli kertonut joillekin lappalaisille Jänkä-Antista, joka oli kulottanut kesällä heillä käydessään mukana jänistä ja tehnyt hänen sydämensä alla olleen lapsen haarahuuliseksi. Ja eikö Ulla ollut lähettänyt jänistä? — Sitä ei nimismies tiennyt. Mutta hän ei millään muotoa tahtonut panna pöytäkirjaan sellaista tietämättömyyttä ja taikauskoa. — Äitini sai myös nähdä jäniksen kantaessaan minua, sanoi Inkeri...

Lato oli valmis, se oli tilava rakennus, jonka kummassakin päässä oli heinäsuojamat ja keskellä puimalattia. Aitta ja muut väliaikaiset paikat tyhjennettiin nyt ja heinät siirrettiin latoon, ohra leikattiin ja kuivattiin seipäillä ja ajettiin sisään, Inkeri otti maasta porkkanat ja nauriit. Kaikki oli katon alla. Nyt olisi kaikki ollut niin hyvin, uutistalossa oli hyvinvointia, Iisakki raivasi taas uutismaata ennen maan jäätymistä ja laajensi ohrapeltoa, hän oli aika maan möyrijä; mutta marraskuussa sanoi Inkeri: — Nyt olisi hän ollut puolen vuoden vanha ja tuntenut meidät kaikki! — Siitä ei kannata puhua, sanoi Iisakki.

Talvella pui Iisakki ohran uudella ladon lattialla ja Inkeri oli mukana pitkät ajat ja käytteli varstaa siinä missä hänkin, samalla kun lapset leikkivät ylhäällä heinien päällä. Ohra oli suurta ja lihavaa. Uudeksi vuodeksi tuli hyvä rekikeli ja Iisakki alkoi ajaa halkoja kylälle, hänellä oli nyt vakinaiset ostajat ja hän sai kesäkuivista puistaan hyvän hinnan. Eräänä päivänä sopi hän Inkerin kanssa siitä, että Mansikin kookkaanlainen härkävasikka vietäisiin rouva Geisslerille ja pantaisiin mukaan kutunjuusto. Rouva ilostui kovasti ja kysyi maksua. — Ei mitään, vastasi Iisakki, nimismies on maksanut edeltäkäsin. — Herra häntä siunatkoon, onko todellakin! sanoi rouva Geissler liikutettuna. Hän lähetti Eliakselle ja Siivertille sekä kuvakirjoja, kaakkuja että leikkikaluja. Kun Iisakki tuli kotiin ja Inkeri näki tavarat, kääntyi hän pois ja itki. — Mitä nyt? kysyi Iisakki. — Inkeri vastasi: — Eipä mitään. Nyt juuri olisi hän vuoden vanha ja saattaisi nähdä kaiken tämän! — Niin, niin, mutta tiedäthän, minkälainen hän oli, sanoi Iisakki lohduttaakseen häntä. Ja sitäpaitsi saattaa tapahtua, ettei käykään niin hullusti. Olen saanut kysellyksi, missä Geissler oleskelee. — Inkeri kuulosti: — Voisiko hän auttaa meitä? — Sitä en tiedä. —

Sitten ajoi Iisakki viljan myllyyn ja sai sen jauhetuksi ja toi jauhot kotiin. Sitten aloitti hän taas metsätyönsä ja hakkasi seuraavan vuoden halot. Hänen elämänsä vaihteli työstä toiseen vuodenaikojen mukaan, pellolta metsään ja metsästä jälleen pellolle. Iisakki oli nyt työskennellyt kuusi vuotta uutistalolla ja Inkeri viisi, kaikki olisi ollut hyvin, jos niin olisi suotu. Mutta niin ei ollut suotu. Inkeri kutoi kangasta ja ruokkosi karjaansa, hän lauloi myöskin ahkerasti virsiä, mutta Herra paratkoon sitä laulua, hän oli kuin kieletön kello.

Niin pian kuin korpeen tuli keli, noudettiin hänet kylälle kuulusteluun. Iisakki jäi kotia. Ollessaan yksin kotosalla, päätti hän tehdä matkan Ruotsin puolelle: etsimään Geissleriä, tuo hyvä nimismies tahtoisi ehkä vielä kerran osoittaa ystävällisyyttään Sellanrån asukkaita kohtaan. Mutta kun Inkeri tuli takaisin, oli hän kysellyt yhtä ja toista ja saanut vähän selkoa tuomiosta: oikeastaan olisi kuolemanrangaistus, pykälä 1, mutta. Kas hän oli noussut seisaalleen keskellä oikeuden pyhyyttä ja tunnustanut kaiken; kaksi seurakunnan todistajaa oli katsellut häntä säälien ja tuomari oli kysellyt häneltä leppeästi; mutta Inkeri jäi joka tapauksessa alakynteen lain älyniekkojen keskellä. Nuo korkeat herrat lainoppineet ovat niin nokkelia, ne osaavat pykäliä, ne ovat oppineet ne ulkoa ja muistavat ne, sellaisia älyniekkoja ne ovat. Eivätkä he ole vailla yksityistä ymmärrystäkään, eivät aivan vailla sydäntäkään. Inkerillä ei ollut valittamista tuomioistuinta vastaan: hän ei puhunut mitään jäniksestä, mutta kun hän itkien tunnusti, ettei hän ollut tahtonut vialliselle lapselleen niin kurjaa osaa, että se olisi jäänyt elämään, niin nyökäytti tuomari hiljaa ja vakavasti. — Mutta, sanoi hän, olethan sinä itsekin ristihuulinen ja sinun on käynyt hyvin elämässä? — Niin, Herran kiitos! vastasi Inkeri vain. Eikä hän saanut sanotuksi mitään lapsuutensa ja nuoruutensa salatuista kärsimyksistä.

Mutta tuomari oli kai huomannut yhtä ja toista, hänellä oli itsellään kämpäjalka, eikä hän ollut koskaan voinut tanssia. Tuomio — ei, sitä en tiedä, sanoi hän. Oikeastaan on se kuolemanrangaistus, mutta. Enkä tiedä, saammeko sen lievennetyksi alempiin asteisiin, toiseen asteeseen tai kolmanteen asteeseen, viidestätoista kahteentoista vuoteen, kahdestatoista yhdeksään vuoteen. Siellä istuu joku komitea lieventämässä rikoslakia, mutta siitä ei tule valmista. Mutta toivokaamme parasta, sanoi hän.

Inkeri palasi takaisin välinpitämättömänä, häntä ei huolittu vangita. Kun Iisakki parin kuukauden päästä palasi eräänä iltana kalamatkaltaan, oli nimismies todistajineen käynyt Sellanråssa. Inkeri oli ystävällinen ja iloinen Iisakille ja kehui häntä, vaikka hän ei ollut saanut suurtakaan saalista.

— Mitä minun pitikään sanoa, onko täällä ollut vieraita? kysyi Iisakki.— Vieraita? Mitä sinä kyselet? — Minä näin tuoreita jalan jälkiä ulkona, saappaan jälkiä. — Täällä ei ole ollut muita vieraita kuin nimismies ja muuan toinen. — Vai niin. Mitä he tahtoivat? — Sen kai tiedät. — Tulivatko ne sinua noutamaan? — Tulivatko ne minua noutamaan! Se oli vain tuomio. Ja sen sanon sinulle, Iisakki, että Jumala oli armollinen, ei tullut sitä, mitä pelkäsin. — Vai niin, sanoi Iisakki jännittyneenä, ei kai tullut niin pitkää aikaa? — Ei, vain muutamia vuosia. — Montako vuotta? — Niin, niin, sinusta kai ne tuntuvat pitkiltä, mutta minä kiitän Jumalaa sydämestäni!

Inkeri ei maininnut vuosien lukua. Myöhemmin illalla kysyi Iisakki, milloin häntä tultaisiin noutamaan, mutta sitä hän ei tiennyt tai ei tahtonut ilmoittaa. Hän oli taas miettiväinen ja sanoi, ettei hän ymmärtänyt miten kaikki kävisi, mutta he saisivat kai Ullan tänne, eikä Iisakkikaan tiennyt muuta neuvoa. Miten oli muuten Ullan tulon laita? Hän ei saapunutkaan tänä vuonna kuten tavallista. Oliko hänen aikomuksensa pysytellä poissa hyvällä, saatettuaan heidän elämänsä hunningolle? He tekivät kevättyöt, mutta Ullaa ei kuulunut. Pitikö hänet ehkä hakea! Hän kyllä tulla taaperteli, rasvatynnyri, peto.

Vihdoin eräänä päivänä hän tuli. Se vasta ihminen oli, oli aivankuin ei mitään olisi tapahtunut hänen ja avioparin välillä, hän kutoi sentään juovikkaita housuja Eliakselle, sanoi hän. — Tulin katsomaan, miten tällä puolen tunturin voidaan, sanoi hän. — Havaittiin, että hän oli jättänyt vaate- ja tavarasäkkinsä metsään ja oli valmistunut jäämään.

Illalla veti Inkeri miehensä syrjään ja sanoi: — Aioitko etsiä sitä Geissleriä? Nyt peltotöiden välillä olisi aikaa. — Niin, vastasi Iisakki, koska Ulla nyt on täällä, niin lähden aamulla aikaisin. — Inkeri oli tästä kiitollinen. — Ja sinun pitää ottaa mukaasi kaikki rahat, mitä sinulla on, sanoi hän. — No, etkö sinä voi niitä kätkeä? — En.

Inkeri laittoi heti runsaasti evästä ja Iisakki heräsi yöllä ja valmistautui matkalle. Inkeri seurasi häntä oven ulkopuolelle, eikä itkenyt eikä valittanut, sanoihan vaan: — Ne voivat nyt tulla minä päivänä hyvänsä. — Tiedätkö jotakin? — Mitäpä minä tietäisin! Ei kai se vielä niin väleen tapahdu, mutta. Kunhan nyt vaan tapaisit sen Geisslerin ja saisit jonkun hyvän neuvon!

Mitäpä voisi Geissler nyt tehdä? Ei mitään. Mutta Iisakki lähti.

Inkeri oli kai kuitenkin tiennyt jotakin, hän oli kai myös laittanut sanan Ullalle. Kun Iisakki palasi kotiin Ruotsista, oli Inkeri käyty noutamassa. Ulla oli lasten luona.

Se oli raskas sanoma Iisakille ja hän kysyi korkealla äänellä: — Onko hän matkustanut? — On, vastasi Ulla. — Minä päivänä? — Sen jälkeisenä, kun läksit. — Iisakki huomasi, että Inkeri oli taaskin halunnut saada hänet pois ollakseen ratkaisun hetkellä yksin, sentähden oli hän myöskin pyytänyt häntä ottamaan kaikki rahat mukaansa. Oo, Inkeri olisi kyllä tarvinnut muutaman kolikon tuolle suurelle matkalle!

Mutta kävikin niin, että pikku poikien huomio heti kiintyi pieneen keltaiseen porsaaseen, jonka Iisakki oli tuonut mukanaan kotiin. Se oli muuten hänen ainoa tuomisensa: se Geisslerin osoite, joka hänellä oli, oli vanhentunut, Geissler ei ollut enää Ruotsissa, vaan oli palannut takaisin Norjaan, hän oli Trondhjemissa. Mutta porsaan oli Iisakki kantanut käsivarrellaan Ruotsista ja antanut sille maitoa pullosta ja nukkunut se rinnoillaan tunturilla; hän oli tahtonut ilahduttaa sillä Inkeriä, mutta nyt leikkivät Elias ja Siivertti sillä ja heillä oli sangen hauskaa. Se hieman haihdutti Iisakin ikävää. Sen lisäksi saattoi Ulla Iisakille nimismiehen terveiset, että valtio vihdoin oli hyväksynyt Sellanrån kaupan, ja Iisakin piti vain mennä nimismiehen konttoriin maksamaan. Se oli hyvä sanoma ja se poisti Iisakin pahimman alakuloisuuden. Vaikka hän oli ylen väsynyt kävelystä, otti hän uudet eväät reppuun ja läksi heti kylään. Häntä elähytti vielä pieni toivo tavata Inkeriä.

Se toivo raukesi, Inkeri oli matkustanut kahdeksaksi vuodeksi. Iisakin mieli kävi synkäksi ja autioksi ja hän kuuli vain sanan silloin, toisen tällöin siitä, mitä nimismies sanoi; — Että oli surkeata, että sellaista tapahtui. Hän toivoi, että se oli Inkerille hyväksi opiksi, että hänessä tapahtuisi kääntymys ja että hän tulisi paremmaksi ihmiseksi, eikä kuristaisi lapsiaan!

Nimismies Heyerdahl oli mennyt edellisenä vuonna naimisiin. Hänen vaimonsa ei tahtonut tulla äidiksi, eikä saada lapsia. Hänellä ei ollutkaan lapsia.

— Vihdoinkin voin minä päättää Sellanrån asian, sanoi nimismies. Kuninkaallinen virasto on hyväksynyt myynnin suunnilleen minun ehdotukseni mukaan. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Siihen on mennyt aikaa, mutta tyydytyksekseni saan nähdä, ettei työni ole mennyt hukkaan. Minkä minä kirjoitin, se on läpäissyt miltei pilkulleen. — Pilkulleen, sanoi Iisakki ja nyökäytti päätään. — Tässä on asiakirja. Voit saada sen kuulutetuksi ensi käräjillä. — Jaa, nyökkäsi Iisakki. Mitä minun tulee maksaa? — Kymmenen taalaria vuosittain. Niin, tässä on virasto tehnyt pienen muutoksen: kymmenen taalaria viiden asemasta vuodessa. En tiedä, miten siihen suhtaudut? — Kunhan vain siitä selviän, sanoi Iisakki. — Ja kymmenenä vuotena.

— Iisakki katsoi säikähtäneenä häneen. — Niin, virasto ei tahdo toisin, sanoi nimismies. Eikä se ole mikään maksu niin suuresta maatilasta, niin viljeltynä ja rakennettuna kuin se nyt on.

Iisakilla oli tämänvuotiset kymmenen taalaria, hän oli saanut ne haloista ja kutunjuustoista, jotka Inkeri oli kerännyt varastoon. Hän maksoi. Sitten jäikin hänelle vielä vähän.

— Onpa todella sinun onnesi, ettei virasto ole saanut vihiä vaimosi matkasta, sanoi nimismies. Muuton olisi se ehkä saanut toisen ostajan. — Vai niin, sanoi Iisakki ja kysyi: ja hän on nyt siis matkustanut kahdeksaksi vuodeksi? — Niin, sitä ei voi muuttaa, oikeuden täytyy tulla täytetyksi. Hänen tuomionsa on sitäpaitsi lievää lievempi. Nyt on sinulla yksi tehtävä: sinun tulee hakata selvä raja talosi ja valtion maitten välille. Hakkaa putipuhtaaksi suora linja niitä merkkejä myöten, jotka minä olen osoittanut ja merkinnyt pöytäkirjaan. Puut saat pitää itse. Tulen sinne katsomaan myöhemmin.

Iisakki vaelsi kotia.

VIII

Vuodet kuluvat nopeasti? Kyllä siltä, joka on vanhettunut.

Iisakki ei ollut vanhettunut eikä heikontunut, hänelle olivat vuodet pitkiä. Hän teki työtä talossaan ja antoi ruostepartansa kasvaa, minkä halutti.

Silloin tällöin katkaisi korven yksitoikkoisuuden joku ohi kulkeva lappalainen tai yksi ja toinen tapahtuma karjan keskuudessa, sitten kaikki taas niinkuin ennenkin. Kerran tuli joukko miehiä käyden, he lepäsivät Sellanråssa ja söivät ja saivat maitoa, he kyselivät Iisakilta ja Ullalta polkua tunturin yli, heidän piti tehdä sähkölennätinlinjaa, sanoivat he. Toisen kerran tuli Geissler —- ei kukaan vähempi kuin Geissler. Hän tuli vallan vapaasti astellen kylältä päin ja hänellä oli mukanaan kaksi miestä, joilla oli poraustarpeet ja kuokka ja lapio.

Sitä Geissleriä! Hän oli sama kuin ennenkin, muuttumaton, hän sanoi hyvää päivää, puheli lapsille, meni tupaan ja tuli taas ulos, katseli peltoja, avasi navetan ja ladon ovia ja kurkisti sisälle. — Mainiota! sanoi hän. Iisakki, onko sinulla vielä niitä kiviä? — Kiviä? kysyi Iisakki. — Niitä pieniä kiviä, joilla poikasi leikki silloin kerran, kun olin täällä?

Kivet olivat joutuneet aittaan, jossa ne olivat hiiren pyydyksen painoina, ja nyt tuotiin ne esille. Nimismies ja nuo kaksi miestä tutkivat niitä ja puhuivat niistä, iskivät niitä vähän ja punnitsivat niitä kädessään. — Kuparikiveä! sanoivat he. — Voitko tulla tunturille meidän kanssamme ja näyttää, mistä olet ne löytänyt? sanoi nimismies.

Kaikki lähtivät yhdessä tunturille, eikä kivien löytöpaikka ollutkaan kaukana, mutta he kiertelivät tunturilla pari päivää ja etsivät metallisuonia ja laukoivat kallioita. He palasivat takaisin taloon mukanaan kaksi raskasta pussia täynnä kiviä.

Iisakki oli nyt saanut puhutuksi Geisslerille kaikki asiansa, hän oli kertonut talon kaupasta, joka oli tullut maksamaan sata taalaria viidenkymmenen asemasta. — Se ei merkitse mitään, sanoi Geissler kevyesti. Sinulla on täällä tunturissa ehkä tuhansia. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Mutta sinun täytyy saada tilasi kuulutetuksi niin pian kuin varat sallivat. — Niinpä kyllä. — Ettei valtio rupea metkuilemaan kanssasi, ymmärrätkö. — Iisakki ymmärsi. Mutta pahin on Inkerin laita, sanoi hän. — Niin, sanoi Geissler ja mietti tavallista kauemmin. Asia voitaisiin ehkä ottaa uudelleen käsiteltäväksi. Hän saattaisi mahdollisesti saada lievennystä rangaistukseensa. Mutta me voisimme ehkä anoa armahdusta ja saavuttaa saman tuloksen. — Vai niin, luuleeko hän niin. — Mutta armahdusta emme voi hakea vielä. Vasta tuonnempana. Mitä minun pitikään sanoa: sinä olet vienyt perheelleni sekä lahtia että kutunjuustoja, mitä olen velkaa? — Ei mitään, nimismies on maksanut niin paljon. — Minäkö? — Ja ollut meille niin hyväksi avuksi. — Ei, sanoi Geissler lyhyesti ja antoi muutaman taalarinsetelin. Ota nuo! sanoi hän.

Se mies ei tahtonut ottaa mitään ilmaiseksi, ja rahoja tuntui hänellä taas olevan yllin kyllin lompakossa, niin paksu se oli. Herra ties, oliko hän todella niin varoissaan.

— Mutta hän kirjoittaa, että hän voi hyvin, sanoi Iisakki, joka vain ajatteli omiaan. — Vai niin, vaimosi? — Niin. Ja sitten, että hän sai pikku tytön — hän on saanut suuren, sievän tytön. — Sepä erinomaista! — Ja sitten auttavat ne häntä siellä kaikki ja ovat hyviä, sanoo hän.

Geissler sanoi: — Nyt lähetän minä nämä kivet jollekin asiantuntijalle saadakseni tietää, mitä niissä on. Jos niissä on runsaasti kuparia, saat vielä paljon rahaa. — Vai niin, sanoi Iisakki, ja milloin hän luulee, että voimme anoa armahdusta? — Jonkun ajan kuluttua. Minä kirjoitan sinulle. Minä tulen myöhemmin uudelleen. Mitä sanoitkaan, onko vaimosi saanut lapsen sen jälkeen kun hän matkusti? — On. — Ne ovat siis passittaneet hänet raskaana täältä. Siihen ei heillä ollut oikeutta. — Vai niin. — Siinä on yksi lisäsyy, jolla hänet voi saada jonkun ajan kuluttua vapautetuksi. — Sepä olisi hyvä! sanoi Iisakki kiitollisena.

Iisakki ei tiennyt, että viranomaisten oli täytynyt laatia ja lähettää monta pitkää kirjelmää edestakaisin tuon raskaan vaimon asian johdosta. He eivät olleet aikoinaan huolineet vangita häntä kahdesta syystä: paikkakunnalla ei ollut vankilahuonetta ja he tahtoivat olla lempeitä. Siitä oli arvaamattomat seuraukset. Kun Inkeriä myöhemmin tultiin noutamaan, ei kukaan ollut kysynyt hänen tilaansa, eikä hän itse ollut hiiskunut mitään... Ehkä hän olikin vaiennut tahallaan, jotta hänellä olisi lapsi läheisyydessään noina kovina vuosina; kun hän käyttäytyi hyvin, sai hän kai nähdä sitä silloin tällöin. Ehkä oli hän vain ollut tylsä ja välinpitämätön siitä, missä tilassa hänet vietäisiin...

Iisakki teki työtä ja ponnisteli, hän perkasi ja raivasi maitaan, hän aukaisi rajaa oman alueensa ja valtion maiden välille, puista tuli taas vuoden halot.

Mutta kun hänellä ei ollut enää Inkeriä ilahdutettavanaan, raatoi hän enemmän tavasta kuin mielihyvästä. Hän oli myös laiminlyönyt tilansa kuulutuksen kaksilla käräjillä, koska se ei ollut hänen sydämellään, vihdoin hän oli tänä syksynä saanut sen tehdyksi. Hänen laitansa ei ollut aivan niinkuin piti. Kärsivällinen ja harkitseva hän kyllä oli, mutta hän oli kärsivällinen ja harkitseva sentähden, että hän oli joutunut alamäkeen. Hän otti esille nahat, siksi että ne täytyi valmistaa, vuohennahat, vasikannahat, pani ne virtaan ja kaapi ne, pani ne parkkiin ja valmisti ne kenkänahaksi. Hän eroitti talvella heti ensi puinnissa siemenviljan seuraavaa kevättä varten, jotta sekin tuli tehdyksi, oli parasta, että sekin oli tehty, hän oli järjestyksen mies. Mutta elämä oli hänestä harmaata ja yksinäistä, jaa'a, Herra paratkoon, vaimoton mies jälleen ja kaikkea.

Mitä iloa oli hänellä nyt istua sunnuntaisin tuvassaan peseytyneenä ja koreassa, punaisessa paidassa, kun hänellä ei enää ollut ketään, jolle olla korea! Sunnuntait olivat päivistä pisimmät, ne tuomitsivat hänet joutilaisuuteen ja surullisiin ajatuksiin, hänen piti vain kiertää maitaan ja katsella kaikkea, mitä piti tehdä. Joka kerta oli hänellä pikku pojat mukanaan, aina toinen käsivarrellaan. Oli hauskaa kuunnella niiden puhelua ja vastata niiden kysymyksiin.

Vanha Ulla oli hänellä sentähden, ettei hänellä ollut ketään muuta. Ulla ei ollutkaan hullumpi olemassa, hän karttasi ja kehräsi ja kutoi sukkia ja lapasia ja laittoi kutunjuustoja hänkin; mutta hänen kätensä ei ollut menestyksellinen ja hän teki työtä ilman rakkautta, kaikki, mitä hän otti käsiinsä, oli toisen omaa. Iisakki oli kerran Inkerin aikana ostanut korean ruukun kauppiaalta, sen paikka oli hyllyllä, se oli savesta ja sen kannessa oli koiran pää, oikeastaan oli se jonkinlainen tupakkirasia, Ulla otti kannen ja pudotti sen permantoon. Inkeriltä oli jäänyt muutamia fuksian taimia erääseen laatikkoon, ne olivat lasin alla, Ulla otti lasit pois ja painoi ne takaisin kovaa ja huolimattomasti — seuraavana päivänä olivat kaikki taimet kuolleet. Iisakista ei ollut suinkaan helppoa nähdä tätä, hänen kasvoillaan näkyi ehkä joku ilme ja kun hänessä ei ollut mitään pehmeätä eikä joutsenenomaista, oli se ehkä vaarallinen ilme. Ulla oli sitkeä ja lauhkea, hän mutisi: — Minkä minä sille! — Sitä en tiedä, sanoi Iisakki, mutta olisit antanut sen olla. — Minä en enää koske hänen kukkasiinsa, sanoi Ulla silloin. Mutta ne olivat nyt kuolleet.

Ja miksi tuli lappalaisia nyt useammin Sellanråhon kuin ennen? Jänkä-Antti; mitä asiaa oli hänellä, eikö hän voinut kulkea ohitse? Hän tuli kaksi kertaa tunturin yli samana päivänä, eikä hänellä ollut poroja katsottavana, vaan eli hän kerjuulla ja oleskelemalla toisten lappalaisten luona. Kun hän tuli uutistaloon, jätti Ulla kaikki työnsä ja alkoi lörpötellä hänen kanssaan seutukunnan asukkaista, kun hän läksi pois, oli hänen säkkinsä täynnä kaikenlaista. Iisakki sieti tätä vaieten kaksi vuotta.

Sitten piti Ullan taas saada uudet kengät, mutta silloin ei Iisakki enää voinut vaieta. Oli syksy ja Ulla kulutti kenkiä joka päivä sensijaan, että olisi käynyt karvatallukoissa tai puukengissä. Iisakki sanoi: — Kaunis ilma tänään. Hm! — Niin hän alotti. — Niin on, sanoi Ulla. — Eikö niin Elias, että sinä näit kymmenen kutunjuustoa hyllyllä tänä aamuna? kysyi Iisakki. — Niin, vastasi Elias. — Nyt ei ole muuta kuin yhdeksän. —

Elias laski uudelleen ja muisteli pienessä päässään: — Niin, ja sitten se, minkä Jänkä-Antti sai. Sitten on kymmenen.

Äänettömyys tuvassa. Pikku Siivertin piti myöskin laskea ja hän toisti veljen sanat: — Sitten on kymmenen.

Taas äänettömyys. Mutta vihdoinkin täytyi Ullan selittää. — Niin, hän sai pikkuruikkusen juuston, enpä luullut, että se mitään tekisi. Eikä lapset ole vielä niin suuria, että niistä tietäisi, mitä niissä asustaa, ja mistä minä tiedän tai näen, kehenkä ne tulevat! Sillä eivät ne ainakaan sinuun tule, Iisakki, sen tiedän.

Viittaus, joka Iisakin täytyi torjua: — Lapset ovat kyllä hyviä. Mutta voitko sinä sanoa, mitä hyvää Jänkä-Antti on tehnyt minulle ja omaisilleni? — Hyvää? sanoo Ulla. — Niin? — Jänkä-Antti? sanoo Ulla. — Niin? Että minä olisin hänelle kutunjuustoja velkaa? — Ulla on voittanut aikaa ja antaa seuraavan vastauksen: — Ei, mutta Herra varjelkoon minua sinusta, Iisakki! Minäkö olen aloittanut jutun tuosta Jänkä-Antista? Jos minä olen sanallakaan hiiskunut hänestä, niin saat minut nitistää tähän paikkaan!

Mainiota. Iisakki on aseeton, kuten niin monesti ennenkin. Ulla ei hellittänyt: — Ja jos minun pitää tässä vallan paljasjaloin ottaa talvea vastaan, aivan ilman kenkiä, jotka Jumala on luonut jalkoja varten, niin anna minun se tietää. Minä puhuin kengistä jo kolme, neljä viikkoa sitten, mutta minä en näe niistä vielä merkkiäkään ja tässä minä kuljen niinkuin ennenkin. — Iisakki kysyi; — Mikä vaivaa puukenkiäsi, kun et niitä käytä? — Mikä vaivaa? kysyy Ulla yllätettynä. — Niin, sitä minä kysyn? — Puukenkiä? —

— Niin? — Sinä et puhu siitä, että minä karttaan ja kehrään ja ruokkoan elukat ja pidän lapset kurissa, siitä et puhu mitään. Ja jos niin on, niin ei kai sinunkaan vaimosi, joka on linnassa — ei kai hänkään kulkenut paljasjaloin lumessa. — Ei, hän kulki puukengissä, sanoi Iisakki. Ja kun hän lähti kirkkoon tai ihmisiin, niin meni hän karvatallukoissa, sanoi hän. — Niin, niin, vastasi Ulla, hän olikin niin paljon parempi! — Niin oli. Ja kun hän kulki karvatallukoissa kesällä, niin oli hänellä vain heiniä niissä. Mutta sinä — sinä käytät sukkia kengissä kaiken vuotta.

Ulla sanoi: — Mitä siihen tulee, niin kyllä kai minä puukengätkin rikki kulutan. Enpä luullut, että oli niin kiire kuluttaa hyvät puukengät hajalle. — Hän puhui hiljaa ja jauhomaisesti, hänen silmänsä olivat puoliummessa ja hän oli hyvä ja viekas: — Inkeri, sanoi hän, vaihdokas, kuten me häntä nimitimme, hän oli minun lasteni seurassa ja oppi kaikenlaista noina vuosina. Siinä on nyt kiitos. Kun minun tyttäreni Bergenissä käy hattu päässä, niin samoin kai tekee Inkerikin, hän matkusti Trondhjemiin hattua ostamaan, hehe.

Iisakki nousi ja aikoi lähteä ulos; mutta nyt oli Ulla pääsyt alkuun, hän purki koko suursuuaarteensa, hän vallan säteili häijyyttä ja tunnusti, ettei ainoallakaan hänen tyttäristään ollut repaleisia kasvoja aivankuin jollakin tultasylkevällä pedolla, paremmin sanoen, mutta silläpä heille oli luonnistunutkin. Kaikilla ei ollut sydäntä kuristaa lapsia. — Varo itseäsi! huusi Iisakki, ja että toinen ymmärtäisi päivän selvästi, lisäsi hän: — Saatanan akka!

Mutta Ulla ei varonut itseään, ei hehe! sanoi Ulla ja katsoi taivasta kohden ja huomautti, että oli oikeastaan ristihuulisuuden väärinkäyttämistä menetellä siten kuin eräät. Täytyi sentään pitää rajansa!

Iisakki oli iloinen päästessään vihdoin talosta ulos. Ja mitäpä muuta saattoi hän tehdä kuin hankkia Ullalle kengät? Korven raataja ei ollut lainkaan jumalien kaltainen, eikä voinut käsivarret ristissä sanoa palvelijalleen: — Mene! — Niin välttämätön taloudenhoitajatar, hän oli turvassa, sanoipa hän tai teki mitä tahansa.

Yöt ovat kylmät ja kuutamoiset, rämeet routaantuvat sen verran, että ne juuri kantavat miehen, päivisin sulattaa aurinko ne taas ja tekee ne ylipääsemättömiksi. Iisakki lähtee kylälle eräänä pakastavana yönä tilaamaan kenkiä Ullalle. Hänellä on mukanaan kaksi kutunjuustoa rouva Geisslerille.

Puoliväliin tietä on nyt lähin uutisasukas sijoittunut. Hän oli kai varoissaan oleva mies, koska hänellä oli ollut rakentajia kylältä taloa pystyttämässä ja lisäksi palkkaväkeä kyntämässä auki pientä hiekkarämekaistaa perunamaaksi; itse teki hän sangen vähän tai ei mitään. Mies oli Brede Olsen, nimismiehen apuri ja todistaja, mies, joka saatiin noutamaan lääkäriä tai jolle papin rouva saattoi uskoa porsaan teurastuksen. Hän ei ollut vielä täyttä kolmeakymmentä, mutta hänellä oli jo neljä lasta elätettävänään, lukuunottamatta vaimoa, joka hänkin oli melkein vielä lapsi. Eihän se Breden varallisuus varsin leveätä ollut, ei oikein lyönyt leiville sellainen laiskan virka ja ulosmittauksissa kierteleminen; nyt aikoi hän koettaa maanviljelystä. Hän oli lainannut pankista rakennusrahat. Hänen talonsa oli nimeltään Breidablik, nimismies Heyerdahlin rouva oli antanut sille tämän ihanan nimen.

Iisakki kiirehtii uutistalon ohi, eikä suo itselleen aikaa pistäytyä sisälle, mutta lasi-ikkuna on täynnä lapsia, niin aikaista kuin vielä onkin. Iisakki kiiruhtaa, sillä hän aikoo ehtiä takaisin tänne saakka ensi yökelillä. Korven miehen tulee ajatella kaikenlaista saadakseen kaikki juontumaan parhaalla tavalla. Hänen töillään ei tällä erää kylläkään ole niin tavatonta kiirettä, mutta hän on huolissaan pikku pojista, jotka ovat kotona Ullan kanssa.

Kulkiessaan muistaa hän ensimmäisen vaelluksensa täällä. Aika on vierinyt, kaksi viimeistä vuotta ovat olleet pitkät; on ollut paljon hyvää Sellanråssa ja muuan paha seikka, jaa'a Herra paratkoon! Nyt oli siis ilmestynyt korpeen uusi raivio, Iisakki tunsi hyvin tämän paikan, se oli muuan noista miellyttävistä paikoista, joita hän itse oli tutkinut vaelluksellaan, mutta sivuuttanut. Tästä oli lyhempi matka kylään, se oli totta, mutta metsä ei ollut niin hyvää; tässä oli tasankoa, mutta se oli rämettä; maa oli helppoa raivata, mutta ilkeätä ojittaa. Tuo hyvä Brede ei saanut peltoa, jos hän tonki rämettä! Entäpä, eikö Brede aikonutkaan laittaa vajaa heinäladon päähän työkaluja ja ajoneuvoja varten? Iisakki pani merkille, että pihalla seisoi rattaat paljaan taivaan alla.

Hän suorittaa asiansa suutarilla, ja rouva Geissler on matkustanut pois, niinpä myy hän kutunjuustonsa kauppiaalle. Illalla on hän paluumatkalla. Pakastuu yhä enemmän, on kevyt kävellä, mutta Iisakin kulku on raskasta. Herra ties, milloin Geissler nyt palaa, kun hänen vaimonsakin oli matkustanut pois, ehkei hän palannut enää koskaan. Inkeri oli poissa, aika kului.

Hän ei poikkea Bredelle paluumatkallakaan, ei, hän tekee pienen kaarroksen Breidablikin kohdalla ja käy ohitse. Hän ei tahdo puhella ihmisten kanssa, hän haluaa vain päästä eteenpäin. Vieläkin seisovat Breden kärryt siellä, saa nähdä, jääkö ne siihen ainaiseksi? ajattelee hän. No, kullakin on omansa! Nythän on hänellä itsellään — Iisakilla itsellään — sekä kärryt että vaja niitä varten, mutta ei hänelle silti ole paremmin käynyt: hänen kotinsa on puolinainen, se oli kerran ehjä, nyt se on puolinainen.

Kun hän päivällä on päässyt niin pitkälle, että hän näkee kotinsa kaukana mäellä, kirkastuu hänen mielensä, vaikka hän on väsynyt ja uuvuksiin saakka kävellyt, kaksipäiväisen taipaleen jälkeen: siellä kohoavat rakennukset, savua nousee kattotorvesta, pienet pojat ovat ulkona, niin pian kun he näkevät hänet, tulevat he häntä vastaan. Hän käy sisälle, tuvassa istuu kaksi lappalaista, Ulla nousee yllätettynä rahilta ja sanoo: — Mitä — joko nyt tulit! — Hän keittää kahvia liedellä. Kahvia? Kahvia!

Iisakki on huomannut sen ennenkin: kun Jänkä-Antti tai joku muu lappalainen on käynyt, keittää Ulla kahvia Inkerin pienessä pannussa pitkät ajat. Hän tekee sitä Iisakin ollessa metsässä tai maillansa, ja kun Iisakki odottamatta saapuu ja näkee sen, on hän vaiti. Mutta hän tietää, että hän on joka kerta tullut kutunjuustoa tai villamyttyä köyhemmäksi. Iisakki on sittenkin perin hyvänahkainen, kun hän ei ota Ullaa kouriinsa ja rusenna häntä kappaleiksi hänen alhaisuutensa vuoksi. Oikeastaan koettaa Iisakki todenteolla tulla yhä paremmaksi ja paremmaksi ihmiseksi, mitä hän nyt sillä tarkoittaneekin, tehneekö hän sen kotirauhan vuoksi vai toivoen, että Jumala pikemmin antaisi hänelle Inkerin takaisin sen vuoksi. Hänellä on taipumusta mietiskelyyn ja taikauskoon, hänen talonpoikaismaisuutensakin on herkkäuskoinen. Tässä syksyllä havaitsi hän, että hänen tallinsa turvekatto alkoi painua alas hevosen päälle, silloin kourasi Iisakki pari kertaa ruostepartaansa, mutta sitten hän hymyili kuten ainakin mies, joka ymmärtää leikkiä, ja pönkitti katon parruilla. Häneltä ei päässyt ainoatakaan pahaa sanaa. Toinen piirre: aitta, jossa hänellä oli kaikki ruokatavaransa, oli pystytetty korkeille kivipylväille. Nyt tuli pikku lintuja aittaan sisälle suurista aukoista muurissa ja lenteli ympäri löytämättä ulospääsyä. Ulla valitti, että ne noukkivat ruokavaroja ja söivät säilykelihaa ja, mikä pahempi, likasivat niitä. Iisakki sanoi: — On hullusti, että pikku lintujen pitää tuleman sisälle löytämättä ulospääsyä! — Ja keskellä kiirettä työaikaa louhi hän kiviä ja täytti aukon.

Herra ties, mitä hän tarkoitti sillä, toivoiko hän saavansa Inkerin takaisin jo ensi tilassa, kun hän käyttäytyi näin hyvin.

IX

Vuodet kuluvat.

Taaskin tuli insinööri päällysmiehen ja kahden työmiehen kanssa Sellanråhon ja heidän piti taas raivata sähkölennätinlinjaa tunturin yli. Nykyisen suunnitelman mukaan piti linjan kulkea läheltä rakennuksia, soma tie piti hakattaman metsään, se ei haitannut, se teki paikan vähemmän autioksi, muu maailma pääsi valaisemaan.

Insinööri sanoi: — Tämä paikka tulee kahden laakson keskipisteeksi, sinä ehkä ottaisit huoleksesi linjan kunnossapidon molemmille suunnille. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Sinä saat kaksikymmentäviisi taalaria vuodessa. — Vai niin, sanoi Iisakki, mutta mitä minun pitää sen edestä tekemän? — Pitää johto kunnossa, korjata lankaa, kun se katkeaa, raivata pois pensaita, jotka kasvavat linjalle. Sinä saat seinällesi pienen, sievän koneen, joka näyttää, milloin sinun pitää lähteä. Ja silloin pitää sinun heittää kaikki puuhasi ja lähteä.

Iisakki ajatteli asiaa: — Voisin ottaa työn talveksi, sanoi hän. — Koko vuodeksi, sanoi insinööri, koko vuodeksi tietysti, sekä kesäksi että talveksi. — Iisakki selitti: — Keväisin ja kesäisin ja syksyisin on minulla maatyöt, enkä jouda muuhun.

Silloin katseli insinööri häntä hetkisen, ennenkuin teki seuraavan yllättävän kysymyksen: — Voitko ansaita sillä enemmän? — Ansaita? sanoi Iisakki. — Ansaitsetko enemmän maanviljelyksellä niinä päivinä, jolloin voit olla linjan tarkastuksella? — Sitä en tiedä, vastasi Iisakki. Mutta maatyötähän minä täällä olen tekemässä. Minulla on monta ihmistä ja vielä useampia elukoita elätettävänä. Me elämme maasta. — No niin, voin tarjota paikan toiselle, sanoi insinööri.

Tämä käänne näytti vain keventävän Iisakin mieltä, eikä hän olisi tahtonut vastustaa korkeata herraa, hän selitti: — On sillä lailla, että minulla on neljä raavasta, härkä siihen luettuna. Ja sitten on minulla kaksikymmentä lammasta ja kuusitoista vuohta. Elukoista saadaan ruokaa ja villoja ja nahkaa, niiden täytyy saada ravintoa. — Se on selvää, sanoi insinööri lyhyesti. — Niin. Enkä sano muuta, kuin että miten minä hankkisin niille ravintoa, jos minun pitäisi maatöiden aikana lähteä sähkölennätintä korjailemaan? — Insinööri sanoi: — Emme puhu enää koko asiasta. Mies tuolla lähistöllä, Brede Olsen, saa toimen, hän sen kyllä ottaa mielellään vastaan. — Insinööri kääntyi väkensä puoleen parilla sanalla: — No, lähdetään eteenpäin, pojat!

Nyt huomasi kai Ulla äänensävystä, että Iisakki oli ollut jäykkä ja tolkuton, siitä oli ehkä hänelle hyötyä: — Mitä sinä sanoit, Iisakki: kuusitoista vuohta? — Iisakki katsoi häneen. Ja Ulla katsoi häntä suoraan kasvoihin. — Eikö vuohia ole kuusitoista? kysyi Iisakki. — Ei, vastasi Ulla ja katsoi avuttomasti vieraisiin Iisakin tolkuttomuuden vuoksi. — Vai niin, sanoi Iisakki hiljaa. Hän sai jonkun parranhaivenen hampaittensa väliin ja alkoi sitä pureskella.

Insinööri ja hänen miehensä läksivät.

Jos nyt Iisakissa olisi ollut miestä osoittamaan tyytymättömyyttään Ullalle ja ehkä rouhimaan häntä, niin oli hänellä siihen hyvä halu, vallan taivainen halu, he olivat yksin tuvassa, pikku pojat olivat seuranneet vieraita, eivätkä vielä olleet palanneet. Iisakki seisoi keskellä permantoa ja Ulla istui lieden luona. Iisakki rykäsi pari kertaa antaakseen tietää, että häneltä ei ollut puhe kaukana. Hän vaikeni. Se oli hänen sielunvoimansa. Eikö hän tuntenut omat vuohensa yhtä hyvin kuin kymmenen sormeaan, oliko akka hullu! Katoaisiko navetasta joku elukoista, joiden parissa hän joka päivä oleili ja joille hän puheli, vuohia oli kuusitoista! Oliko Ulla hävittänyt yhden vuohen eilen, kun Breidablikin emäntä kävi täällä katsomassa? — Hm! sanoi Iisakki ja oli aivan vähällä sanoa enemmän. Mitä oli Ulla tehnyt? Se ei ehkä ollut suorastaan murha, mutta se ei ollut siitä kaukanakaan. Iisakki saattoi puhua kuolettavan vakavasti kuudennestatoista vuohesta.

Ikuisesti ei Iisakki voinut seista siinä permannolla ja vaieta. Hän sanoi: — Hm. Vai niin, eikö ole muuta kuin viisitoista vuohta nyt: — Ei, vastasi Ulla lauhkeasti. Niin, voit itse laskea ne, minä en saa niitä enempää kuin viisitoista.

Nyt, tässä silmänräpäyksessä saattoi hän sen tehdä: ojentaa kätensä ja muuttaa melkoisesti Ullan ulkomuotoa yhdellä ainoalla kunnon otteella. Sen hän saattoi tehdä. Hän ei tehnyt sitä, mutta hän sanoi urhakasti mennessään ovelle: — En sano enempää tällä kertaa! — Sen sanottuaan läksi hän ulos aivan kuin seuraavalla kerralla ei tulisi puuttumaan nasevia sanoja hänen puoleltaan.

Elias! huusi hän.

Missä oli Elias, mihin olivat menneet molemmat pojat? Isällä oli heiltä kysyttävää, he olivat nyt suuria poikia, heillä oli hyvät silmät. Hän löysi heidät ladon permannon alta, he olivat ryömineet aivan perälle, eikä heitä näkynyt, mutta pelokas kuiskaili! ilmaisi heidät. He tulivat esille aivankuin rikollisina.

Seikka oli se, että Elias oli löytänyt insinöörin jäljiltä värikynän pätkän ja kun hän aikoi juosta sitä viemään, olivat nuo pitkäsääriset aikamiehet jo ehtineet pitkälle metsään, Elias pysähtyi. Hänessä heräsi ajatus, että hän ehkä saattoi pitää kynän — mitäpä, jos hän voisikin sen tehdä! Hän sai mukaansa pikku Siivertin, ettei hän olisi aivan yksin työssä osallisena, ja he ryömivät molemmin ladon permannon alle saaliineen. Sitä kynän pätkää — se oli merkillinen esine heidän elämässään, ihme! He löysivät lastuja ja piirtelivät niihin merkkejä, ja kynän toinen pää teki punaisen, toinen sinisen jäljen; pojat käyttivät sitä vuorotellen. Kun isä kutsui heitä niin käskevästi ja äänekkäästi, kuiskasi Elias: — Vieraat ovat kai tulleet takaisin noutamaan kynää! Ilo oli kuin pois pyyhkäisty heidän mielistään ja heidän pienet sydämensä alkoivat rajusti pamppailla. Pojat ryömivät esiin; Elias piti kynää kurkotettuna niin pitkälle kuin taisi isää kohden, että tässä se on ja etteivät he sitä ole rikkoneet, kunpa eivät olisi sitä koskaan nähneetkään. —

He eivät nähneetkään insinööriä. Heidän sydämensä rauhoittui, he tunsivat sanomatonta onnea jännityksensä jälkeen.

— Täällä oli muuan vaimo eilen, sanoi isä. — Niin? — Naapurin emäntä. Näitkö, kun hän lähti pois? — Näinkö? — Oliko hänellä vuohi mukanaan? — Ei, sanoivat pikku pojat. Vuohi? — Eikö hänellä ollut vuohi mukanaan, kun hän lähti täältä? — Ei. Mikä vuohi?

Iisakki mietti miettimistään. Kun karja illalla tuli kotiin metsästä, laski hän vuohet kerran: niitä oli kuusitoista. Hän laski ne vielä toisen kerran, laski ne viisi kertaa — vuohia oli kuusitoista. Ei ainoakaan ollut poissa.

Iisakki huokasi keventyneenä. Miten oli tämä ymmärrettävissä? Ulla, se nauta, ei kai ollut osannut laskea kuuteentoista. Iisakki sanoi hänelle äkäisellä äänellä: — Mitä sinä lörpöttelet, onhan vuohia kuusitoista? — Onko vuohia kuusitoista? kysyi Ulla viattomana. — On. — Vai niin. Jaa — Olet sinä aika laskumestari. — Ulla vastasi tähän hiljaa, kuin vääryyttä kärsineenä: — Kun kaikki vuohet ovat tallella, niin ei Ulla ole niistä ainakaan yhtään syönyt, Jumalan kiitos. Siitä olen iloinen hänen puolestaan!

Hän eksytti tällä metkullaan Iisakin ja sai hänet rauhoittumaan. Hän ei enää laskenut karjaa, hänen päähänsä ei pälkähtänyt laskea lampaita. Luonnollisestikaan ei Ulla ollut aivan pahimpia, hän piti hänelle jotenkin taloutta ja hoiti hänen karjaansa, hän oli vaan niin tyhmä, että hän vahingoitti itseään, eikä häntä. Antaa hänen eleskellä, ei häneen kannattanut kiinnittää huomiota. Mutta harmaata ja ilotonta oli elää Iisakkina sellaista elämää.

Vuosia oli kulunut. Nyt kasvoi ruohoa tuvan katolla, ja ladon kattokin, joka oli useita vuosia nuorempi, viheriöitsi. Metsän alkuperäiset maahiiret olivat jo kauan pitäneet aittaa tyyssijanaan. Talitiaisia ja muita pikku lintuja parveili uutistalon ympärillä, oravia oli mäellä, olipa tullut harakoita ja variksiakin. Mutta ihmeellisin tapaus sattui edellisenä kesänä, kun rannikolta tuli lokkeja, tuli peninkulmain takaa rannikolta ja asettui tälle alueelle erämaahan. Niin tunnetuksi oli uutistalo tullut luomakunnassa! Ja mitäpä ajatuksia Elias ja pikku Siivertti salvatkaan nähdessään lokit? Ne olivat vieraita lintuja tavattoman kaukaa, niitä ei ollut paljon, mutta niitä oli kuusi kappaletta, valkoisia, aivan samanlaisia, ne astelivat maassa sinne tänne ja nokkasivat välillä ruohoa. — Isä, mitä varten ne ovat tänne tulleet? kysyivät pikku pojat. — Sentähden että ne odottavat myrskyä merellä, vastasi isä. — Tuo lokkien tulo oli hämärää ja ihmeellistä!

Monta muutakin hyödyllistä ja hyvää opetusta antoi Iisakki lapsilleen. He olivat nyt siinä iässä, että heidän olisi pitänyt olla koulussa, mutta koulu oli monen peninkulman päässä kylässä, eikä sinne voinut päästä. Iisakki oli opettanut pojille aakkosia sunnuntaisin, mutta minkäänlaista korkeampaa oppia ei hän itsekään omistanut, ei tuo synnynnäinen maanmöyrijä itsekään omistanut; katkismus ja raamatunhistoria saivat olla kaikessa rauhassa hyllyllä kutunjuustojen parissa. Iisakki kai arveli, että kirjatiedon puutteessa piili ihmiselle jonkinlainen voima, niin antoi hän poikien kasvaa. Ne olivat hänen ilonsa ja siunauksensa, Iisakki muisti ehkä usein sen ajan, jolloin ne olivat pieniä ja niiden äiti oli kieltänyt häntä nostamasta niitä sentähden, että hänen kätensä olivat pihkassa. Pihka, sehän oli puhtainta elämässä! Terva ja kutunmaito ja esimerkiksi luunydin — tervettä ja erinomaista nekin; mutta pihka, männyn pihka — mitä siitä puhuikaan!

Niin, lapset elelivät täydellisessä tietämättömyyden paratiisissa; mutta ne olivat somia lapsia, kun ne joskus pestiin, ja pikku Siivertti oli oikea kunnon mies, mutta Elias oli hienompi ja syvempi. — Niin, mutta kuinka voivat lokit tietää, milloin myrsky tulee? kysyi hän. — Ne ovat säätautisia, sanoi isä. Mutta muuten ei ole mikään niin säätautinen kuin kärpänen, sanoi hän, miten hänen laitansa sitten lieneekin, saaneeko hän kihtiä vai pyörryttäneekö häntä vai ei. Mutta älkää koskaan hosuko kärpästä, sillä siitä se vain tulee pahemmaksi, sanoi hän. Muistakaa se, pojat! Toista maata on hyttynen, se kuolee itsestään. Hyttynen ilmestyy kesällä yhtäkkiä ja yhtäkkiä se taas katoaa. — Minne se joutuu? kysyy Elias. — Minnekö se joutuu? Rasva kuivaa siinä niin, että se kellistyy!

Joka päivä lisää oppia: Kun he hyppäsivät alas korkeilta kiviltä, tuli heidän pitää kieli tarkasti suussa, ettei se jäänyt hampaiden väliin. Kun he kasvoivat suuremmiksi ja heidän piti saada kirkkoon mennessään itsensä hyvänhajuisiksi, tuli heidän vähän hieroa itseään pietaryrtillä, jota kasvoi mäellä. Isä oli täynnä viisautta, hän opetti lapsille kivistä ja piistä, että valkoinen kivi oli kovempaa kuin harmaa; mutta kun hän löysi piikiveä, piti hänen myös löytää kääpää, jota hän keitti lipeässä, josta hän teki taulaa. Sitten hän iski heille tulta. Hän opetti heille kuusta, että kun he saattoivat tarttua siihen vasemmalla kädellä, oli se kasvava, ja kun he saattoivat tarttua siihen oikealla kädellä, oli se vähenevä — muistakaa se, pojat! Kerran meni Iisakki liian pitkälle ja jutteli ihmeitä; hän lausui erään kerran, että vaikeampi on kamelin tulla taivaaseen kuin ihmisen päästä neulansilmän läpi. Erään toisen kerran hänen puhuessaan enkelien loistosta, sanoi hän, että ne olivat naulanneet kengänpohjiinsa tähtiä pohjarautojen asemasta. Hyvä ja herkkäuskoinen oppi, joka sopi uutistaloon, koulunopettaja kylällä olisi nauranut sille, Iisakin lapset ravitsivat sillä vahvasti mielikuvitustaan. He saivat oppia ja kasvatusta omaa, lähintä maailmaansa varten, mikä olikaan parempaa? Syksyllä teurastuksen aikaan olivat pojat hyvin uteliaita ja ylen pelokkaita ja apeamielisiä eläinten vuoksi, joiden piti kuolla. Iisakin täytyi toisella kädellä pidellä kiinni ja toisella pistää, ja Ulla sekoitti verta. Vanha pukki talutettiin esiin varmana ja parrakkaana, pikku pojat katselivat kulman takaa — on sikamaisen kylmä tuuli tänä vuonna, sanoi Elias ja tuhisutti nenäänsä ja kuivaili silmiään. Pikku Siivertti itki peittelemättömämmin, eikä voinut pidättäytyä vaan huusi: — Vanha pukki raukka! — Kun pukki oli teurastettu, tuli Iisakki poikiensa luo ja antoi heille seuraavan opetuksen: — Ei pidä koskaan valitella ja säälitellä teuraita. Silloin ne vain tulevat sitkeähenkisiksi. Muistakaa se!

Niin olivat vuodet vierineet, ja nyt oli taas kevät tulossa.

Inkeri oli jälleen kirjoittanut, että hänen oli hyvä olla ja että hän oppi paljon laitoksessa. Hänen pikku tyttönsä oli jo iso ja se oli ristitty syntymäpäivänsä, lokakuun viidennentoista mukaan Leopoldiinaksi. Hän osasi kaikkea, vieläpä häkilöidä ja ommellakin taitavasti, olipa sitten kysymys karkeammasta tai hienommasta.

Merkillisintä tässä viimeisessä kirjeessä oli se, että Inkeri itse oli sen kirjoittanut. Iisakki ei ollut yhtä taitava, hänen täytyi luetuttaa kirje kylässä kauppiaalla; mutta kun hän oli saanut sen päähänsä, pysyi se myös siellä, tullessaan kotia, osasi hän sen ulkoa.

Nyt istuutui hän juhlallisesti pöydän päähän, levitti kirjeen eteensä ja luki sen pojille. Ulla sai myöskin kernaasti nähdä, että hän luki sujuvasti kirjoitusta, mutta muuten ei hän kääntynyt tämän puoleen sanallakaan. Lopetettuaan lukemisen, sanoi hän: — Siinä kuulette, Elias ja Siivertti, teidän äitinne on itse kirjoittanut tämän kirjeen ja hän on oppinut paljon kaikenlaista. Ja teidän pikkuruikkuinen sisarenne, hän osaa enemmän kuin me kaikki yhteensä. Muistakaa se. Pojat istuivat ja ihmettelivät ääneti. — Sepä vasta on! sanoi Ulla.

Mitä hän tarkoitti? Epäilikö hän Inkerin vilpittömyyttä, vaiko Iisakin lukutaitoa? Ei ollut helppoa päästä selville Ullan todellisesta tarkoituksesta, kun hän istui siinä sävyisänä ja päästeli kaksimielisyyksiä. Iisakki ei ollut häntä huomaavinaan.

— Ja kun teidän äitinne tulee kotiin, niin pitää teidän myös oppia kirjoittamaan, sanoi hän pikku pojille.

Ulla siirsi joitakin uunin luona kuivamassa riippuvia vaatteita, siirsi pataa, siirsi taas vaatteita ja oli yleensä tekevinään jotakin. Hän ajatteli koko ajan. — Kun täällä korvessa nyt on niin tavatonta tulossa, niin olisit voinut ostaa taloon naulan kahvia, sanoi hän Iisakille. — Kahvia? pääsi Iisakilta. — Ulla vastasi rauhallisesti: — Näihin asti olen ostanut vähäisen omillani, mutta.

Kahvia, joka oli unelmaa ja seikkailua Iisakille, sateenkaari! Ulla höpsi tietysti, hän ei suuttunut hänelle; mutta vihdoin viimein tuli tuo hidasajatuksinen mies muistaneeksi Ullan vaihtokaupat lappalaisten kanssa ja hän sanoi äreästi: — Kyllä minä ostan kahvia sinulle! Naulastako puhut? Olisit pyytänyt edes leiviskän. Sitä ei pidä puuttuman! — Älä höpise, Iisakki. Niilo veljelläni on kahvia, Bredellä tuolla Breidablikissä on kahvia. — Niin, kun niillä ei ole raukoilla maitoa. — Miten liekin sen asian. Mutta sinä, joka tiedät niin paljon ja osaat lukea kirjoitusta oikosenaan — sinä kai tiedät myös, että kahvia on joka miehen tuvassa. — Nauta! sanoi Iisakki.

Silloin istuutui Ulla rahille, eikä suinkaan halunnut vaieta: — Ja mitä Inkeriin tulee, sanoi hän — jos uskallan tässä sanaakaan hiiskua. — Voit sanoa, mitä haluat. Minä en sinun puheistasi piittaa. — Hän palaa kotiin ja on oppinut kaikkea. Hänellä on kai helmiä ja sulkia hatussakin? — Kyllä kai hänellä on. — Niin, niin, sanoi Ulla, hän voi nyt kiittää minua vähäisen kaikesta siitä suuruudesta, mihin hän on tullut. — Sinua? pääsi Iisakilta. — Ulla vastasi nöyrästi: — Koska minä olen ollut vähäisenä välikappaleena ja syynä siihen, että hän joutui pois.

Siihen ei Iisakki voinut sanoa mitään, sanat salpautuivat hänen kurkkuunsa, hän istui tuijotellen. Kuuliko hän oikein? Ulla näytti siltä kuin hän ei olisi mitään sanonut. Ei, sanasotaan ei Iisakki pystynyt.

Hän työntäytyi ulos pinta pimeänä. — Ulla, tuo elukka, joka elätti itseään ilkeydellä ja lihoi — olipa hullusti, ettei hän ollut iskenyt häntä hengiltä heti ensimmäisenä vuonna! ajatteli hän ja harmitteli itseään. Siihen hänestä kyllä olisi ollut miestä, ajatteli hän edelleen. Miestä — hänestä? Kukaan ei voinut olla peloittavampi.

Ja nyt sattuu naurettava tapaus: hän menee läävään ja laskee vuohet. Ne seivovat siinä kileineen täysilukuisina. Hän laskee raavaat, porsaat, neljätoista kanaa, kaksi vasikkaa. — Olenpa miltei unohtanut lampaat! sanoi hän ääneen itsekseen, hän laskee lampaat ja on olevinaan jännittynyt siitä, ovatko ne kaikki tallella. Iisakki tietää sangen hyvin, että yksi lammas on poissa, hän on tiennyt sen jo kauan, miksi siis näytellä tietämättömän osaa? Asia oli se, että Ulla oli aikoinaan johtanut hänet harhaan puhumalla vuohista, vaikka kaikki vuohet olivat tallella, hän oli pahastunut siitä sillä kertaa aika lailla, mutta siihen se asia oli jäänyt. Samoin kävi aina, milloin hän joutui Ullan kanssa sanasille. Kun hän syksyllä teurasti, huomasi hän heti, että yksi lammas oli poissa, mutta hänessä ei ollut miehen mieltä eikä sydäntä vaatia siitä Ullaa tilille heti. Eikä siitä tullut myöhemminkään mitään.

Mutta tänään on Iisakki tuima, Ulla on saattanut hänet hupsuksi. Hän laskee uudelleen lampaat, koskettaa sormella jokaista lammasta ja laskee ääneen — Ulla saa kernaasti kuulla sen, jos hän on ulkosalla. Ja hän lausuu kovalla äänellä paljon pahaa Ullasta: että hän ruokkii lampaita aivan uudella tavalla siten, että yksi on joutunut hukkaan, yksi lammas; hän on vallan tavaton varaslönttänä, ymmärsikö hän sen! Niin, Ulla sai kernaasti olla ulkosalla ja säikähtää oikein kunnolla!

Hän kähmii ulos läävästä, menee talliin, laskee hevoset, sen jälkeen painelee hän sisälle — painelee hän omaan taloonsa puhumaan suunsa puhtaaksi. Hän astuu niin nopeasti, että pusero löyhähtelee äkäisesti hänen selässään. Mutta Ulla on ehkä huomannut yhtä ja toista ikkunasta, hän tulee hiljaa ja varmana kynnykselle, hänellä on pyttyjä käsissä ja hän aikoo läävään.

— Minne sinä olet haudannut sen lattakorvaisen lampaan? — kysyy hän. — Lampaan? kysyy Ulla. — Ja jos se nyt olisi ollut täällä, olisi sillä ollut kaksi karitsaa, mihin olet ne haudannut? Se sai aina kaksi karitsaa. Sillä lailla olet hävittänyt minulta kolme lammasta, ymmärrätkö!

Ulla on aivan pökertynyt syytöksistä, hänen päänsä huojuu ja hän näyttää olevan lysähtämäisillään maahan, hän voi ehkä kaatua ja kolhaista itseään. Hänen päänsä huojuu koko ajan viekkaasti, hänen kekseliäisyytensä on aina päästänyt hänet pälkähästä, aina tuottanut hänelle hyötyä, se ei nytkään pettäisi.

— Minä varastan vuohet ja minä varastan lampaat, sanoi hän hiljaisella äänellä. Enpä tiedä, mitä niillä oikein teen? Syön ne suuhuni. — Itsepä tiedät, mitä teet. — Vai niin. Eikö minulla sitten olisi yllin kyllin ruokaa ja särvintä täällä sinun leivissäsi, Iisakki, olisiko minun pakko varastaa lisää? Mutta sen minä sanon sinulle suoraan, että sitä minun ei ole tarvinnut näinä vuosina tehdä. — Minnekä sinä sitten olet sen lampaan pannut? Onko Jänkä-Antti saanut sen? — Jänkä-Antti! Ullan täytyy laskea pytyt maahan ja lyödä kätensä yhteen: — Olisinpa yhtä puhdas synnistä! Mistä lampaasta karitsoineen sinä oikein puhut? Siitäkö vuohesta, jolla on lattakorvat? — Nauta! sanoo Iisakki ja aikoo mennä. — Kylläpä olet merkillinen, Iisakki! Sinulla on läävässä kaikenlaista elukkata niinkuin tähtiä taivaalla, mutta sinulla ei ole kylliksi! Mistä minä tiedän, mitä lammasta ja mitä karitsaa sinä minulta vaadit? Kiittäisit Jumalaa hänen armostaan, joka ilmenee tuhansin tavoin. Tämä kesä ja kappale syksyä lisäksi, niin karitsoivat lampaat taas ja sinulla on kolme kertaa niin paljon kuin sinulla nyt on!

Sitä Ullaa!

Iisakki lähti pois muristen kuin karhu. — Kylläpä olin pöllö, kun en nitistänyt häntä heti ensi päivänä! ajatteli hän ja sadatteli voimakkaasti itseään; olinpa tolvana, hevosensontaa koko mies! Mutta ei se vieläkään ole myöhäistä, odottakoon, antaa hänen mennä läävään! Tänä iltana ei sovi tehdä hänelle mitään mutta huomenna sopii. Kolme lammasta kateissa! Kahvia! sanoi hän.

X

Seuraava päivä oli tuova tullessaan suuren elämyksen: uutistaloon tuli vieraita, Geissler tuli. Rämeillä ei ollut vielä kesä, mutta Geissler ei välittänyt kelistä, hän tuli jalkaisin hienoissa leveällä lakeerireunalla koristetuissa saappaissa; hänellä oli keltaiset hansikkaat ja hän oli hienona; muuan kylän mies kantoi hänen tavaroitaan.

Hän tuli nyt oikeastaan ostamaan tunturialuetta Iisakilta, kuparikaivantoa, ja mikä sille pantaisiin hinnaksi? Mutta sitäpaitsi toi hän terveisiä Inkeriltä — toimekas vaimo, josta pidettiin; hän tuli Trondhjemista ja oli puhutellut häntä. Iisakki, sinä olet tehnyt lujasti työtä täällä! — Niinpä kyllä. Onko hän puhutellut Inkeriä? — Mikä tuo tuolla on? Olet laittanut myllyn, jauhat itse jauhosi? Mainiota. Ja sinä olet raivannut paljon maata senjälkeen kun olin täällä. — Ja hänelle kuului hyvää? — Hyvin hän voi. Niin, vaimosi? Saatpa kuulla jotakin! Menkäämme kamariin. — Ei — siellä ei ole kunnossa! sanoo Ulla useammasta syystä torjuen.

He menivät kamariin ja lukitsivat oven, Ulla jäi tupaan, eikä saanut kuulla mitään.

Nimismies Geissler istuutui ja löi lujasti polviinsa ja julisti Iisakin kohtalon. — Et ole kai vielä myynyt kuparivuortasi? kysyi hän. — En. — Hyvä. Minä ostan sen. Niin, minä olen puhunut Inkerin kansaa ja useiden muidenkin. Hän pääsee vapaaksi ensi tilassa, asia on nyt kuninkaalla. — Kuninkaalla? — Kuninkaalla. Minä menin vaimosi luo, minun ei luonnollisestikaan ollut vaikea sinne päästä, me puhelimme yhdessä pitkän aikaa: — No, Inkeri, täällä sujuu hyvästi, oikein hyvästi? — Eipä ole valittamisen syytä.

— Kaipaatko kotiin? — Enpä voi muutakaan sanoa.

— Pääset pian kotiin, sanoin minä. Ja sen voin sinulle sanoa, Iisakki, hän on topakka vaimo, ei lainkaan kyyneliä, päinvastoin hän sekä hymyili että nauroi — hänen suunsa on muuten leikattu ja neulottu. Hyvästi, sanoin minä hänelle, ei sinun täällä enää kauan tarvitse olla, annan siitä sanani!

Minä menin johtajan luo, olisi vain puuttunut, ettei hän olisi ottanut minua vastaan. — Teillä on täällä vaimo, jonka pitäisi päästä pois kotiin, sanoin minä, Inkeri Sellanrå. — Inkeri? sanoi hän, niin, hän on hyvä ihminen, olen tyytyväinen, voisimme pitää hänet täällä vielä kaksikymmentä vuotta, sanoi hän. — Siitä ei tule mitään, sanoin minä, hän on ollut täällä jo liian kauan. — Liian kauan? sanoi hän, tunnetteko te asian? — Minä tunnen asian perin pohjin, olin hänen nimismiehensä. — Olkaa hyvä, istukaa, sanoi hän silloin — se vielä puuttui! — Niin, me järjestämme Inkerin ja hänen pienen tyttönsä asian niin hyvin kuin voimme, sanoi johtaja. Vai on vaimo teidän seudultanne? Olemme auttaneet häntä saamaan oman ompelukoneen, hänestä on tullut oikea mestari työhuoneessa, hän on oppinut kunnollisesti kutomaan kangasta, kunnollisesti hoitamaan taloutta, värjäämään, leikkaamaan.

Onko hän ollut täällä liian kauan, sanotteko niin? — Tiesin kyllä, mitä minun olisi ollut vastattava, mutta minä tahdoin odottaa ja sanoin vain: — Niin, hänen asiaansa on käsitelty huonosti, se tulee ottaa uudelleen käsiteltäväksi; nyt rikoslain uudistuksen jälkeen olisi hän ehkä kokonaan vapautettu. Hänelle lähetettiin jänis hänen ollessaan raskaana. — Jänis? kysyi johtaja. — Jänis, niin, sanoin minä. Ja lapsesta tuli haarahuuli. — Johtaja hymyili ja sanoi: — No siis. Teidän mielipiteenne mukaan ei siis ole otettu tätä seikkaa tarpeeksi huomioon? — Ei, sanoin minä, tätä seikkaa ei ole edes mainittu. — Ehkeipä se ollut niin vaalilistakaan? — Se kävi kyllä hänelle vaaralliseksi. — Luuletteko te jäniksen voivan tehdä ihmeitä? kysyi hän. — Minä vastasin: — Missä määrin jänis voi tehdä ihmeitä tai ei, siitä en tahdo keskustella herra johtajan kanssa. Kysymys on siitä, mitä vaikutuksia jäniksen näkemisellä on siinä tilassa ristihuuliseen vaimoon, uhriin. — Sitä ajatteli hän hetken: — No niin, sanoi hän, mutta täällä laitoksellahan meidän tehtävänämme on vain vastaanottaa tuomittuja, me emme tarkista tuomioita. Tuomion mukaan ei Inkeri ole ollut täällä liian kauan.

Nyt aloin siitä, mitä oli sanottava: — On tehty virhe Inkerin vastaanottamisessa. — Virhe? — Ensiksikään ei häntä olisi pitänyt passittaa siinä tilassa, missä hän oli. — Johtaja katsoi tarkasti minuun: — Niin se on, sanoi hän. Se ei kuitenkaan ole meidän asiamme täällä vankilassa. — Toiseksi, sanoin minä, ei hän olisi saanut olla täällä kahta kuukautta täyttä rangaistusta kärsimässä, ennenkuin hänen tilansa olisi pitänyt tulla viranomaisten tietoon. — Se sattui paikalleen, johtaja oli kauan vaiti: — Onko teillä valtakirja asian ajoon vaimon puolesta? kysyi hän. — On, sanoin minä. — Kuten sanottu, me olemme tyytyväisiä Inkeriin täällä ja kohtelemme häntä sen mukaan, puheli johtaja, ja hän luetteli taas kaiken, mitä he olivat hänelle opettaneet, niin, he olivat opettaneet hänet myöskin kirjoittamaan, sanoi hän. Ja pienen tyttären he olivat antaneet jonkun huostaan ja niin edespäin. — Minä selitin olosuhteita Inkerin kotona: kaksi pientä sielläkin ja palkattu apulainen niitä hoivaamassa ja niin edespäin. Minulla on hänen mieheltään esitys, sanoin minä, se voidaan liittää myötä, joko sitten asia tulee uudelleen käsiteltäväksi, tahi anotaan armahdusta vaimolle. — Antakaa minulle tuo esitys, sanoi johtaja. — Minä tuon sen huomenna vastaanottoaikana, vastasin minä.

Iisakki istui ja kuunteli, se oli mukaansatempaavaa, seikkailu vieraasta maasta. Hän seurasi Geisslerin huulia orjan katsein.

Geissler kertoi edelleen: — Menin hotelliin asuntooni ja kirjoitin esityksen, tein asian omakseni ja kirjoitin alle Iisakki Sellanrå. Mutta älä luulekaan, että minä kirjoitin sanaakaan siitä, että oli tehty vankilaan passittaminen hulluun aikaan. En maininnutkaan sitä. Seuraavana päivänä vein asiakirjan. — Olkaa hyvä, istukaa! sanoi johtaja heti. Hän luki esitykseni ja nyökäytti silloin tällöin, lopuksi hän sanoi: — Mainiota. Ei kannata ottaa asiata uudelleen käsiteltäväksi, mutta. — Kyllä, sen lisäesityksen johdosta, joka minulla myös on, sanoin minä ja se osui taas paikalleen. Johtaja kiirehti sanomaan: — Olen harkinnut asiaa eilisen jälkeen ja huomaan olevan paikallaan, että jätetään anomus Inkerin puolesta. — Jota herra johtaja tilaisuuden tullen tahtoo kannattaa? kysyin minä. — Tahdon puoltaa sitä, puoltaa lämpimästi.— Silloin kumarsin minä ja sanoin: — Silloin on armahdus varma. Minä kiitän onnettoman ihmisen ja tyhjän kodin puolesta. — Enpä luule, että tarvitsemme lisäselvityksiä hänen kotiseudultaan, sanoi johtaja, tehän tunnette hänet? — Minä tiesin, miksi asian piti mennä niin sanoakseni kaikessa hiljaisuudessa ja vastasin: — Selitykset kotipuolesta vain viivyttäisivät asiaa.

Siinä kuulit koko historian Iisakki. — Geissler katsoi kelloaan: — Ja nyt itse asiaan! Voitko seurata minua taas kuparivuorelle?

Iisakki oli kuin kivitönkkä, hän ei voinut niin äkisti siirtyä asiasta toiseen, hän oli vaipunut ihmetteleviin ajatuksiin ja alkoi tehdä kysymyksiä. Hän sai kuulla että anomus oli lähetetty kuninkaalle ja saattoi tulla ratkaistuksi ensimmäisissä valtioneuvoston istunnoissa. — Ihme ja kumma! sanoi hän.

He lähtivät tunturille, Geissler, hänen seuralaisensa ja Iisakki, ja he olivat poissa muutamia tunteja; tänä lyhyenä aikana seurasi Geissler kuparisuonta pitkän vuorenharjan mitan ja pystytti rajamerkkejä sille alueelle, jonka hän halusi ostaa. Hän oli perin sukkela. Mutta tyhmä ei mies ollut, hänen nopea arvostelukykynsä oli ihmeen varma.

Kun hän palasi takaisin taloon — taaskin pussillinen koekiviä mukanaan — otti hän esille kirjoitusneuvot ja istuutui kirjoittamaan. Mutta hän ei vain kirjoittamistaan kirjoittanut, hän jutteli välillä: — Niin, Iisakki, suuria rahoja ei tällä kertaa vuorestasi lähde, mutta pari sataa taalaria voit saada! Sitten kirjoitti hän taas. — Muista huomauttaa minulle, että käyn katsomassa myllyäsi, ennenkuin lähden, sanoi hän. — Hän huomasi joitakin sinisiä ja punaisia piirroksia kangaspuissa ja kysyi: — Kuka on piirtänyt tuon?

— Kas, Eliashan se oli piirtänyt hevosen ja pukin, hän käytti värikynäänsä kangaspuihin ja muihin puuesineihin, koska hänellä ei ollut paperia. Geissler sanoi: — Se ei ole hullummin tehty! ja Elias sai kahdenkymmenen killingin rahan.

Geissler kirjoitti taas hetken ja sanoi: — Tänne kai tulee pian joitakin uutisasukkaita lisäksi, tänne korpeen? — Seuralainen virkkoi tähän: — Niitä on jo alkanut tulla. — Keitä? — Siellä on nyt ensiksi Breidablik, kuten sitä nimitetään, Breidablikin Brede.

— Vai hän! tuhautti Geissler halveksivasti. — Niin, ja sitten on pari muuta, jotka ovat ostaneet. — Kunhan niistä olisi johonkin! sanoi Geissler. Ja kun hän samassa havaitsi, että tuvassa oli kaksi poikasta, veti hän pikku Siivertin luokseen ja antoi hänellekin rahan. Ihmeellinen mies se Geissler! Nyt olivat muuten hänen silmänsä alkaneet käydä ikäänkuin kipeiksi, silmäluomien reunoissa oli ikäänkuin punaista härmää. Se oli saattanut tulla yövalvonnasta: toisinaan johtuu se väkevistä juomista. Mutta hän ei tehnyt sitä vaikutusta, että hän oli alaspäin menossa; kun hän puheli yhtä ja toista, istui hän silti koko ajan ajatellen edessään olevaa asiakirjaa, sillä äkkiä tarttui hän kynään ja kirjoitti taas pätkän.

Nyt näytti hän saaneen sen valmiiksi.

Hän kääntyi Iisakin puoleen: — Kuten sanottu, mikään rikas mies ei sinusta tule tämän kaupan kautta.

Mutta voit saada myöhemmin lisää. Mutta kaksisataa voit saada nyt.

Iisakki ei tajunnut koko asiasta paljoakaan, mutta kaksisataa taalaria oli joka tapauksessa jälleen ihme ja suuri summa. Hän ei ajatellut saavansa sitä muuta kuin paperilla, ei luonnollisestikaan käteisessä, mutta välipä sillä, Iisakilla oli muuta mielessä, hän kysyi:

— Ja hän uskoo, että hän saa armahduksen? — Vaimosi? Jos täällä olisi lähistöllä sähkölennätin, vastasi Geissler, olisin kysynyt Trondhjemista, onko hän jo päässyt vapaaksi. — Iisakki oli kuullut puhuttavan sähkölennättimestä, se oli jotain ihmeellistä, lanka korkeiden pylväiden varassa, jotain ylimaailmallista, — nyt oli hän vähällä ruveta epäilemään Geisslerin suuria sanoja ja hän virkkoi: — Mutta jos kuningas epää? — Geissler vastasi siihen: — Siinä tapauksessa lähetän minä lisäesitykseni, joka tulee sisältämään kaiken. Ja silloin täytyy sinun vaimosi päästä vapaaksi. Älä ensinkään epäile sitä.

Sitten luki hän sen, mitä oli kirjoittanut, kauppakirjan vuoren myynnistä, kaksisataa taalaria käteen ja myöhemmin korkea prosentti liikkeestä tai mahdollisesta kuparilöydön myynnistä. — Kirjoita tähän alle! sanoi Geissler. Iisakki tahtoi paikalla allekirjoittaa, mutta hän ei ollut mikään kynäniekka, hän oli koko ikänsä vain leikannut kirjaimia puuhun. Mutta tuossa seisoi tuo vastenmielinen Ulla ja katseli, hän tarttui kynään, tuohon mitättömän keveään vehkeeseen, sipasi oikean pään alaspäin ja kirjoitti — kirjoitti nimensä. Sen jälkeen lisäsi Geissler siihen jotakin, varmaankin jonkun selityksen, ja seuralainen todisti nimikirjoituksellaan.

Valmis.

Mutta vieläkin seisoi Ulla paikoillaan, nyt hän oikeastaan vasta jäykistyikin. Mitä oli tulossa?

— Tuo ruokaa pöytään, Ulla! sanoi Iisakki ja oli vähän olevinaan miestä senjälkeen, kun hän oli kirjoittanut paperille. Sellaista ruokaa, kuin me voimme vieraille tarjota, sanoi hän Geisslerille.

— Täällä lemuaa hyvälle lihalle ja sopalle, sanoi Geissler. Kas tässä, Iisakki, ovat rahat! — Geissler otti lompakkonsa ja se oli paksu ja raskas, otti siitä kaksi setelipinkkaa, laski ne ja pani pöydälle: — Laske itse!

Äänettömyys. Hiljaisuus.

— Iisakki! kutsui Geissler.

— Jaa. No niin, vastasi Iisakki, mutisten hämmentyneenä: — Se ei nyt ole minun vaatimukseni — kaiken sen jälkeen, mitä hän on tehnyt. — Tuossa pitäisi olla kymmenen kymppiä ja tuossa kaksikymmentä viitosta, sanoi Geissler lyhyesti. Toivon, että saat kerran paljon enemmän.

Silloin tuli Ulla jälleen tolkuilleen. Ihme oli tapahtunut. Hän toi ruuan pöytään.

Aamulla oli Geissler virran luona myllyä katsomassa. Kaikki oli pientä ja karkeatekoista, se näytti olevan aivankuin joidenkin maanalaisten mylly, mutta luja ja hyödyllinen ihmisille. Iisakki kuljetti vieraansa hieman ylemmäs virtaa ja näytti erään toisen putouksen, johon hän myös oli jo hieman pannut työtä, siihen piti tulla saha — jos Jumala terveyttä soi. — Mutta se vain on, että koulu on niin kaukana, sanot hän, minun täytyy lähettää pojat kylälle. — Kevytajatuksinen Geissler ei nähnyt tässä suurempaa haittaa: Nythän juuri tulee useampia uutisasukkaita korpeen ja niin muodostuu tänne koulupiiri. — Siitä kai ei tule mitään, ennenkuin minun lapseni ovat suuria. — Ja entä, jos laitat ne johonkin taloon kylälle? Viet hevosella pojat ja ruokaa ja noudat heidät taas kotiin kolmen viikon tai kuuden viikon kuluttua, onko se mikään asia sinulle! — Ei, sanoi Iisakki. —

Eipä niin, mikään ei pohjaltaan ollut Iisakille vaikeata nyt, kun Inkeri palaa kotiin. Hänellä oli talot ja maat ja ruokaa ja olemista, suuret rahat oli hänellä nyt myöskin ja rautainen terveys. Mikä terveys todellakin, tuima ja kuihtumaton kaikin tavoin, oikea miehen terveys.

Kun Geissler oli lähtenyt, alkoi Iisakki mietiskellä monia ylpeitä asioita. Tuo siunattu Geissler oli sanonut hänelle viimeksi ne rohkaisevat sanat, että hän lähettäisi Iisakille tiedon ensi tilassa — päästessään sähkölennättimen yhteyteen. Voit kuulustaa puolisen kuukauden ajan postista, sanoi hän. Ne olivat kaikki suuria asioita, ja Iisakki alkoi laitella istuinta kärryihin, todenteolla, istuinta, joka voitiin ottaa pois, kun lantaa ajettiin, ja panna jälleen sijoilleen kyydittäessä. Ja kun hän oli saanut istuimen valmiiksi, oli se niin valkoinen ja uusi, että se piti maalata tummemmaksi. Mutta sitäpaitsi — mikä olisi ollutkaan tehtävä! Koko talo olisi pitänyt maalata. Eikö hän myös vuosikausia ollut miettinyt latoonsa lavaa ja lavasiltaa heinien sisäänajamista varten? Ja eikö hän ollut ajatellut saada sahan pian valmiiksi, aidata koko viljelyksensä, rakentaa veneen tunturijärveen? Monta seikkaa oli hän ajatellut. Mutta ei auttanut, vaikka hänen voimansa olisivat olleet tuhatkertaiset, aikaa ei riittänyt kaikkeen. Oli sunnuntai ennenkuin hän tiesikään, ja vähän päästä oli taas sunnuntai.

Mutta maalata hän tahtoi joka tapauksessa, välttämättömästi, rakennukset seisoivat siinä harmaina ja alastomina aivankuin paitahihasillaan. Hänellä oli aikaa ennen kevättöitä, ei ollut vielä kunnon kevät, pieni karja oli laskettu ulos, mutta maa oli vielä yleensä roudassa.

Hän ottaa mukaansa muutaman tiun munia myytäväksi, lähtee kylään ja palaa maalia mukanaan. Se oli yhtä rakennusta, latoa varten, siitä tuli punainen. Hän noutaa uutta maalia, keltaista okkeria tuparakennusta varten. — Niinkuin sanon, täällä tulee nyt vallan tavatonta! mutisee Ulla joka päivä. Ulla huomasi varmaankin, että hänen olonsa Sellanråssa oli pian lopussa, hän oli kyllin sitkeä ja luja kestääkseen sen, mutta ei ilman katkeruutta. Iisakki puolestaan ei antautunut mihinkään kohtauksiin hänen kanssaan, vaikka hän viime aikoina pisteli ja varastelikin hyvästi. Iisakki antoi hänelle vuoden vanhan pässin, sillä hän oli itse asiassa ollut kauan hänen luonaan pienellä palkalla. Ulla ei sitäpaitsi ollut ollut lapsia kohtaan niinkään hullumpi, hän ei kyllä ollut ankara eikä rehellinen eikä muuta sellaista, mutta hän oli säyseä lapsille, kuunteli heidän puheitaan, eikä kieltänyt heiltä juuri mitään. Jos he tulivat paikkeille, kun hän teki juustoa, antoi hän heidän maistaa, jos he jonain sunnuntaina pyysivät päästä kasvojenpesusta, salli hän sen.

Kun rakennukset oli yhteen kertaan sivelty, läksi Iisakki kylälle noutamaan niin paljon maalia, kun hän kantaa jaksoi, eikä se suinkaan ollut pieni määrä. Hän siveli rakennukset kolmeen kertaan ja maalasi ikkunat ja reunuslaudat valkoisiksi. Kun hän nyt tuli kotiin kylältä ja näki kotinsa mäellä, näki hän Soria Morian linnan. Korpi oli tullut tuntemattomaksi ja asutuksi, se oli saanut siunauksen, elämä oli herännyt pitkästä unesta, siellä eli ihmisiä, lapsia liikkui rakennusten ympärillä. Aina siniseen tunturiin saakka seisoi metsä suurena ja ystävällisenä.

Mutta kun Iisakki oli viimeistä kertaa noutamassa maalia, antoi kauppias hänelle sinisen, vaakunalla varustetun kirjeen, se maksoi viisi killinkiä. Kirje oli sähkösanoma, joka oli lähetetty edelleen postitse, se oli nimismies Geissleriltä. Siunattu olkoon se Geissler ja merkillinen mies hän oli! Hän sähkötti nuo muutamat sanat, että Inkeri vapaa, tulee pian. Geissler. — Ja nyt pyöri kauppapuoti Iisakin silmissä, ja myymäpöytä ja ihmiset loittonivat kauas. Hän paremmin tunsi kuin kuuli sanovansa: — Jumalalle kiitos ja kunnia! — Hän voi jo olla täällä huomenna, jos niikseen on, että hän on matkustanut ajoissa Trondhjemista, sanoi kauppias. — Vai niin, sanoi Iisakki.

Hän odotti seuraavaan päivään. Vene, joka toi postia höyrylaivan päätekohdasta, tuli kylläkin, mutta Inkeri ei ollut mukana. — Sitten hän ei tule ennenkuin ensi viikolla, sanoi kauppias.

Olipa miltei hyvä, että Iisakki sai niin pitkän odotusajan, hänellä on niin paljon tehtävää. Tuliko hänen unohtaa kaikki ja lyödä laimin maansa? Hän lähtee kotiin ja alkaa vetää lantaa pelloille. Se on pian tehty. Hän koettelee rautakangella peltoja ja seuraa päivästä päivään roudan sulamista. Aurinko paistaa suurena ja lämmittävänä, lumi on poissa, kaikkialla viheriöi, iso karjakin on laskettu ulos. Eräänä päivänä Iisakki kyntää, jonkun päivän päästä hän kylvää ohran ja panee perunan. Pikku pojatkin kylvävät perunaa kuin enkelit, niillä on siunatun pienet kädet ja ne voittavat täydellisesti isän.

Sitten pesee Iisakki kärryt virran luona ja panee istuimen paikoilleen. Hän juttelee pojille matkasta, jonka hän aikoo tehdä kylään. — Niin, mutta etkö sinä kävele? kysyvät he. — En. Minun päähäni on pälkähtänyt lähteä hevosella ja kärryillä tänään. — Emmekö me saa tulla mukaan? — Teidän tulee olla kilttejä pikku poikia ja jäädä kotiin tällä kertaa. Nyt tulee teidän äitinne ja hän opettaa teille paljon kaikenlaista. — Elias tahtoo mielellään oppia ja kysyy: — Kun sinä kirjoitit paperille, miltä se tuntui? — Ei se tuntunut juuri miltään, vastaa isä, käsi liikkuu aivankuin tyhjiltään. — Eikö se pyri liukumaan aivankuin jäällä? — Mikä? — Kynä, jolla kirjoitat? — Kyllä niin. Jaa, sinä saat nyt oppia sitä ohjaamaan.

Mutta pikku Siivertti, hän oli toista maata, eikä hän puhunut kynästä mitään, hän tahtoi päästä kärryille, tahtoi vain istua laudalla ja maiskutella valjastamattomille kärryille ja ajaa huimaa vauhtia. Hänen ansiotaan on, että molemmat pojat saivat istua isän vieressä ja ajaa melko matkan tietä pitkin.

XI

Iisakki ajaa, kunnes hän tulee suonsilmän kohdalle, siinä hän pysähtyy. Suonsilmä, pohja on musta, pieni vedenpinta liikkumaton, Iisakki tiesi, mihin se kelpasi, hän oli tuskin koko elämässään käyttänyt muuta kuvastinta kuin tuollaista suonsilmää. Kas hän on perin somissa pukineissa tänään, punaisessa paidassa, nyt ottaa hän esille sakset ja leikkaa partansa. Tahtoiko tuo turhamainen myllynruho tehdä itsensä vallan uhkeaksi ja erota viisivuotisesta ruosteparrasta? Hän leikkaa leikkaamistaan ja peilaa itseään. Luonnollisesti olisi hän voinut tehdä tämän työn kotonakin, mutta hän ei tehnyt sitä Ullan tähden, oli jo varsin paljon, että hän aivan hänen nenänsä edessä otti ylleen punaisen paidan. Hän leikkaa leikkaamistaan, kuvastimeenkin putoaa muutamia karvoja. Kun hevonen ei enää tahtonut seisoa aloillaan, lopettaa hän työnsä ja pitää itseään valmiina. Ja totisesti tuntee hän itsensä ikäänkuin nuoremmaksi — hitto sen ties, mutta ikäänkuin norjemmaksi. Niin ajaa hän kylään.

Seuraavana päivänä tulee postihöyry. Iisakki on vastassa eräällä kallionkielekkeellä kauppiaan laiturin luona ja tähystelee, mutta nytkään ei Inkeriä näy. Herra nähköön, mukana oli useita matkustajia sekä aikuisia että lapsia, mutta Inkeriä ei. Hän oli pysytellyt syrjässä ja istuskellut siinä kallionkielekkeellä, nyt ei hänellä ollut enää mitään syytä istua siinä, hän meni laivalle. Lappoi yhä laatikoita, tynnyreitä, väkeä ja postia maihin, mutta omaisiaan ei Iisakki nähnyt. Sitävastoin näki hän erään naisihmisen ja pienen tytön seisovan ylhäällä hytinoven luona, mutta tuo naisihminen oli sievempi kuin Inkeri, vaikka ei Inkerikään ruma ollut. Mitä — mutta sehän _oli_ Inkeri. — Hm, sanoi Iisakki ja kähmi ylöspäin. He tervehtivät toisiaan, Inkeri sanoi hyvää päivää ja antoi kättä, hän oli vähän viluinen ja kalpea meritaudista ja matkasta. Iisakki seisoi vaan siinä, vihdoin hän sanoi: — Nyt tekee kaunista ilmaa! — Minä näin sinut kyllä tuolla kauempana, mutta en tahtonut tunkeutua esiin, sanoi Inkeri. Oletko kylässä tänään? kysyi hän. — Olen. Hm. — Ja te kaikki siellä voitte hyvin? — Kyllä, kiitos vaan kysymästä. — Tämä on Leopoldiina, hän on ollut paljon kestävämpi kuin minä tällä matkalla. Tämä on isäsi, tervehdi nyt isääsi, Leopoldiina. — Hm, sanoi Iisakki yhä, hänen oli niin omituinen olla, hän oli kuin vieras heidän seurassaan. — Inkeri sanoi: — Jos näet ompelukoneen siellä alhaalla laivassa, niin se on minun. Ja sitten on minulla kistu. — Iisakki lähti perin mielellään, joku laivamies näytti hänelle kistun, mutta ompelukonetta täytyi Inkerin itsensä tulla etsimään. Se oli hieno, oudonmuotoinen laatikko, jonka päällys oli kupera ja jossa oli kahva kantamista varten — ompelukone tässä maan kolkassa! Iisakki nosti kistun ja ompelukoneen hartioilleen ja katsoi omaisiinsa: — Minä juoksutan nämä mitä pikimmin ylös ja tulen sitten häntä noutamaan, sanoi hän. — Ketä? kysyi Inkeri hymyillen. Luuletko, ettei iso tyttö voi kävellä?

He astelivat hevosen ja kärryjen luo. — Oletko saanut uuden hevosen? sanoi Inkeri, ja oletko hankkinut oikein istuinkärryt? — Tietystikin. Mitä minun pitikään sanoa: haluttaako sinua vähän syödä? Minulla on ruokaa mukana. — Anna sen olla, kunnes tulemme metsään, vastasi Inkeri. Mitä arvelet, Leopoldiina, voitko istua yksinäsi? — Isä ei salli sitä: — Ei, hän voi pudota pyöriin. Istu hänen kanssaan ja aja itse.

Niin he ajoivat ja Iisakki kulki jäljessä.

Hän asteli ja katseli noita kahta kärryissä istuvaa. Siinä oli nyt Inkeri palanneena, pukimiltaan ja ulkomuodoltaan vieraana, ilman jäniksenhalkiointa, vain punainen viiru ylähuulessa. Hänen puheensa ei ollut enää sihisevää, se oli merkillistä, hän puhui selvästi. Harmaa ja punainen, hetulareunainen villahuivi oli komeasti kiedottu hänen mustan tukkansa ympäri. Hän kääntyi kärryillä ja sanoi: — Olisi ollut hyvä, jos sinulla olisi ollut vällyt mukanasi, illalla voi lapsen tulla kylmä. — Hän saa minun nuttuni, sanoi Iisakki, ja kunhan tulemme pitemmälle metsään, saamme sinne panemani vällyt. — Onko sinulla vällyt metsässä? — On. En tahtonut ajaa ne mukanani laiturille siltä varalta, ettet tulisikaan tänään. — Vai niin. Mitä vastasitkaan minulle: voivatko pikku pojatkin hyvin? — Kyllä, kiitos vaan kysymästä. — Ne ovat nyt suuria, tiedän minä? — Onhan niillä jo kokoa. He jo istuttivat perunaa. — Oo, sanoi äiti hymyillen ja heilutti päätään, osaavatko ne jo istuttaa perunaa! — Elias ulettuu jo minulle tähän saakka ja Siivertti tähän, sanoi Iisakki ja näytti.

Pikku Leopoldiina alkoi pyytää ruokaa. Oo, tuo soma, pieni olento, tuo leppäkerttu kärryillä! Hän puhui laulaen, uskomatonta Trondhjemin kieltä, isä ei sitä aina ilman käännöstä ymmärtänyt. Hänellä oli pikku poikien piirteet, ruskeat silmät ja soikeat kas voi, jotka kaikilla olivat äidin perintöä; lapset olivat äidin lapsia ja se oli hyvä! Iisakki hieman kainosteli pientä tyttöään, kainosteli hänen pieniä kenkiään, hänen pitkiä, hoikkia, villasukkien peittämiä sääriään ja lyhyitä hameitaan; kun hän oli tervehtinyt vierasta isää, oli hän niiannut ja antanut hänelle pikkuisen kätensä.

He tulivat metsään ja pysähtyivät, kaikki söivät, hevonen sai ruokaa, Leopoldiina juoksi ympäri kanervikkoa ruokaa kädessä. — Sinä et ole suuresti muuttunut, sanoi Inkeri ja katsoi miestään. — Iisakki katsoi syrjään ja vastasi: — Vai niin, siitäkö näyttää. Mutta sinusta on tullut vallan suurellinen! — Hahhaa, ei, minä olen nyt vanha, sanoi Inkeri veikeillen. — Sitä ei voinut salata, Iisakki ei varmistunut, vaan oli yhä pidättyväinen ja aivankuin häpeissään. Miten vanha oli hänen vaimonsa? Hän ei voinut olla vähempää kuin kolmekymmentä vuotta — se on, hän ei voinut olla vanhempi, se oli mahdotonta. Ja vaikka Iisakki istui syöden ruokaa, nykäisi hän maasta kanervan ja alkoi pureskella sitäkin. — Mitä — syötkö sinä kanervaa! huudahti Inkeri hymyillen. Iisakki heitti pois kanervan varvun, pisti ruokaa suuhunsa ja meni ja nosti hevosen etujalat ilmaan. Inkeri seurasi tätä kohtausta hämmästyneenä ja näki hevosen seisovan kahdella jalalla. — Miksi sinä niin teet? kysyi hän. — Se on niin ystävällinen, sanoi hän hevosesta ja laski sen taas maahan. — Miksikä hän olikaan sen tehnyt? Hänet valtasi kai voimakas halu tehdä niin. Ehkä tahtoi hän peittää hämilläänoloaan sillä.

Sitten ajoivat he taas ja kaikki kolme kävelivät jonkun matkaa. He tulivat eräälle uutistalolle. — Mikä tämä on? kysyi Inkeri. — Se on Breden paikka, jonka hän on ostanut. — Breden? — Ja sen nimi on Breidablik. Tässä on laajat rämeet ja huono metsä.

— He puhelivat siitä enemmän päästyään Breidablikin sivuitse. Iisakki pani merkille, että Breden rattaat olivat ulkosalla paljaan taivaan alla.

Mutta nyt alkoi lasta nukuttaa ja isä otti hänet varovasti syliinsä ja kantoi häntä. He kulkivat kulkemistaan, Leopoldiina oli pian nukahtanut ja Inkeri sanoi: — Ei, nyt me panemme hänet vällyyn kärryille, jotta hän saa nukkua niinkuin haluaa. — Häntä tärskyttelee niissä, sanoi isä ja tahtoi kantaa häntä. He pääsevät rämeitten yli jälleen metsään ja ptruu! sanoo Inkeri. Hän seisauttaa hevosen ja ottaa lapsen Iisakilta ja pyytää häntä asettamaan kirstun ja ompelukoneen niin, että Leopoldiina voi nukkua rattaiden pohjalla: — Ei häntä siinä niin tärskytä, se on turhaa juttua! — Iisakki järjestää kaiken ja käärii vällyt pienen tyttärensä ympärille ja panee nuttunsa hänen päänsä alle. Niin ajavat he taas.

Mies ja vaimo kävelevät ja juttelevat kaikenlaista. Aurinko paistaa myöhään illalla ja ilma on lämmintä. — Ulla — missä hän on nukkunut? kysyy Inkeri. — Kamarissa. — Vai niin. Entä pojat? — He nukkuvat omassa sängyssään tuvassa. Siellä on kaksi sänkyä tuvassa, aivankuin sinun lähtiessäsi. — Sinä olet aivan samanlainen kuin ennenkin, sanoo Inkeri. Usean taakan ovat hartiasi kantaneet tästä korven halki, mutta ne eivät ole siitä heikontuneet. — Eipä suinkaan. Mitä minun pitikään sanoa: onko sinulla ollut siedettävä olo näinä vuosina? — Iisakki tuli sangen liikutetuksi tehdessään tämän kysymyksen ilmaan. Inkeri vastasi, että on, hän ei voinut valittaa.

Heidän keskustelunsa muuttui tunteellisemmaksi ja Iisakki kysyi, eikö Inkeri ollut väsynyt kävelystä ja eikö hän mieluummin tahtonut ajaa. — Ei, kiitos vaan, sanoi Inkeri. Mutta en ymmärrä, miten minun laitani on: senjälkeen kun pääsin meritaudista, olen ollut nälkäinen koko ajan. — Haluatko ruokaa? — Kyllä. Kunhan en vain kovin hidastuta kulkua. — Sitä Inkeriä, hän ei suinkaan ollut itse nälkäinen, mutta hän toivoi Iisakin syövän, tämän ateria kun oli häiriytynyt kanervanvarvun kautta.

Ja kun ilta oli lämmin ja valoisa ja heillä oli vielä pitkä peninkulma ajettavana, rupesivat he jälleen syömään.

Inkeri otti kirstustaan käärön ja sanoi: — Minulla on yhtä ja toista pikku miehille. Mennään tuonne pensaikkoon, sinne paistaa aurinko! — He menivät pensaikon luo istumaan ja Inkeri näytti tavaroita: hänellä oli somat, soijilla varustetut housunkannikkeet pikku pojille, kirjoitusvihkoja, joissa oli esikirjoitus, lyijykynä kummallekin, linkkuveitsi kummallekin. Itselleen oli hänellä erinomainen kirja — tahdotko nähdä, tuossa on nimi keskellä, se on hartauskirja. Hän oli saanut sen johtajalta muistoksi. Iisakki ihaili jokaista esinettä hiljaisin sanoin. Inkeri näytti pieniä kauluksia, jotka olivat Leopoldiinan, ja hän antoi Iisakille suuren kaulaliinan, joka kiilsi kuin silkki. — Saanko minä sen? kysyi hän. — Saat sinä. — Iisakki otti sen varovasti käsiinsä ja siveli sitä. — Onko se sinusta soma? — Oh, somako! Minä matkustaisin sillä vaikka maailman ympäri! — Mutta hänen sormensa olivat niin karheat, että ne tarttuivat kiinni tähän puolisilkkiin.

Nyt ei Inkerillä ollut enää muuta näytettävää, mutta kun hän laittoi kääröä, istui hän niin, että hänen säärensä näkyivät, hänen punaraitaiset sukkansa. — Hm. Ne ovat kai kaupunkilaissukat? kysyi Iisakki. — Niin, se on tehtaanlankaa, mutta minä olen itse kutonut ne — neulonut, niinkuin me sanoimme. — Ne ovat kovin pitkät sukat, polven yläpuolelle, kas vaan... Hetken perästä kuuli Inkeri kuiskaavansa: — Sinä — sinä olet samanlainen — kuin ennenkin!

Jonkun ajan kuluttua ajavat he taas eteenpäin ja Inkeri istuu ja pitelee ohjaksia. — Minulla on myöskin pussillinen kahvia, sanoo hän, mutta sinä et voi saada maistaa sitä tänä iltana, sillä se ei ole paahdettua. — Äläpä huolikaan! vastaa Iisakki.

Tunnin kuluttua laskee aurinko ja ilma käy viileäksi, ja Inkeri tahtoo laskeutua kävelemään. He kietovat molemmin vällyjä Leopoldiinan ympärille ja hymyilevät sille, että hän voi nukkua niin kauan. Sitten puhelevat mies ja vaimo taas vaeltaessaan. On hauskaa kuulla Inkerin puhuvan, ei kukaan puhu nyt puhtaammin kuin hän.

— Eikö meillä ole neljä raavasta? kysyy Inkeri. — Ei, meillä on nyt useampia, vastaa Iisakki ylpeänä, meillä on nyt kahdeksan. — _Kahdeksan_ raavasta! — Niin, härän kanssa. — Oletko myynyt voita? — Olen. Ja munia. — Onko meillä kanojakin? — Tietysti. Ja sikoja. — Inkeri on toisinaan niin ihmeissään, ettei hän tajua kaikkea, vaan keskeyttää hetkiseksi: — Ptruu! — Ja Iisakki on ylpeä ja tahtoo hämmästyttää häntä: — Geissler, sanoo hän, tiedäthän Geisslerin? Hän oli täällä joku aika sitten. — No? — Hän osti minulta kuparivuoren. — Vai niin. Mikä se kuparivuori on? — Se on kuparista. Se on ylhäällä tunturilla, koko järven pohjoisen rannan pituinen. — Vai niin. Siitä kai et mitään maksua saanut? — No kuinkas. Hän ei ole sellainen mies, joka ei maksaisi. — Mitä sinä sait? — Hm. Sinä et kai usko sitä, mutta kaksisataa taalaria. — Jotka sinä sait? huudahtaa Inkeri ja pysäyttää taas hetkiseksi: — Ptruu! — Jotka minä sain. Ja talon olen maksanut jo aika päiviä, sanoi Iisakki. — Sinäpä verraton olet! —

Oli todellakin hauskaa saattaa Inkeri ihmeisiinsä ja tehdä hänestä rikas vaimo, sentähden lisäsi Iisakki, ettei hänellä ollut lainkaan velkaa kauppiaalle tai kenellekään. Eikä hänellä vain ollut Geisslerin kaksisataa hallussaan, vaan vielä enemmänkin, satakuusikymmentä taalaria enemmän. Niin etteivät he voineet kyllin kiittää Jumalaa.

He puhelivat enemmänkin Geissleristä, Inkeri saattoi antaa tietoja Geisslerin työstä hänen vapauttamisekseen. Se ei ollut sujunut niinkään helposti häneltä, hän oli ajanut asiaa kauan ja ollut monta kertaa johtajan luona. Geissler oli kirjoittanut myöskin itse valtioneuvoksille tahi joillekin muille korkeille virkamiehille, mutta sen hän teki johtajan tietämättä, ja kun johtaja sai sen tietää, pahastui ja suuttui hän, kuten odottaa sopi. Mutta Geissler ei siitä säikähtänyt ja niin vaati hän uutta kuulustelua ja uutta oikeudenkäyntiä ja kaikkea. Mutta silloin piti kuninkaan kirjoittaa alle.

Tuo entinen nimismies Geissler oli aina näille kahdelle ihmiselle ollut hyvä mies ja he olivat usein ajatelleet syytä siihen, hän oli tehnyt kaiken pelkällä kiitoksella, sitä ei saattanut ymmärtää. Inkeri oli puhellut hänen kanssaan Trondhjemissa eikä ollut tullut hänestä hullua viisaammaksi. — Hän ei välitä kenestäkään muista tällä seudulla kuin meistä, selitti hän. — Sanoiko hän niin? — Sanoi. Hän on kiukkuinen koko seudulle. Hän vielä näyttäisi heille! sanoi hän. — Vai niin. — Ja että he saisivat katua, että olivat hänet menettäneet, sanoi hän.

He tulivat metsän laitaan ja näkivät kotinsa. Oli useampia rakennuksia kuin ennen, ne olivat kauniiksi maalatut, Inkeri ei enää tuntenut niitä omikseen ja ja pysähtyi kerrassaan: — Et kai tarkoita, että tuolla — että tuo on meidän talomme! huudahti hän.

Pikku Leopoldiina heräsi vihdoin ja nousi pystyyn täysin levänneenä, hänet nostettiin alas ja hän sai kävellä. — Tuonneko mennään? kysyi hän. — Niin. Eikö se ole kaunis?

Huoneitten luona liikkui pieniä olentoja, ne olivat Elias ja Siivertti, jotka siellä odottelivat; nyt tulivat he juosten. Inkeri kävi niin vilustuneeksi, hän sai yskän ja nuhan, oo, se purkautui kuitenkin silmistä ulos, purkautui ulos vetenä. — Laivassa niin vilustuu, oletko nähnyt moista, kuinka kosteaksi ja vilustuneeksi käy silmistään!

Mutta kun pikku pojat tulivat lähemmäksi, pysähtyivät he äkkiä juoksussaan ja jäivät tuijottelemaan. Äitinsä ulkomuodon olivat he unohtaneet ja pientä sisartaan eivät he koskaan olleet nähneet. Mutta isä — häntä he eivät liioin tunteneet, ennenkuin hän tuli aivan lähelle. Hän oli leikannut pois tuuhean partansa.

XII

Nyt on kaikki hyvin.

Iisakki kylvää kauransa, karhitsee sen ja jyrää. Pikku Leopoldiina tulee ja tahtoo istua päälle. Istua jyrän päälle — hän on niin pieni ja tietämätön, hänen veljensä tietävät paremmin, eihän isän jyrässä ole istuinta.

Mutta isästä on hauskaa, että pieni Leopoldiina tulee ja on niin luottavainen, hän puhelee hänelle ja pyytää häntä astumaan varovasti pellolla, ettei hän saa kenkiään täyteen multaa. —

Tokkohan sinulla on ylläsi sininen hame tänään? Katsotaan, sininenpä se näkyy olevan. Ja sen päällä vyö ja kaikki. Muistatko sitä suurta laivaa, jolla tulit? Näitkö koneet? Niin, nyt saat mennä kotiin poikien luokse, niin keksit siellä jotakin. —

Kun Ulla oli lähtenyt, ryhtyi Inkeri jälleen entisiin tehtäviinsä talossa ja läävässä. Hän menee ehkä hieman liiallisuuteen puhtauden ja järjestyksen pidossa näyttääkseen, että hän on saanut aikaan uuden komennon kaikessa, ja onpa todella merkillistä nähdä sitä suurta muutosta, läävämajan lasiruudutkin pestiin nyt ja hinkalot lakaistiin.

Mutta näin oli laita vain ensi päivinä, ensimmäisellä viikolla, sitten alkoi hän käydä huolimattomammaksi. Oikeastaan se ei ollut niin välttämätöntä tuo läävän prameus, aikaa voitiin käyttää paremmin, Inkeri oli oppinut niin paljon kaupungissa ja sitä oppia piti hänen käyttää hyväkseen. Hän otti jälleen rukin ja kangaspuut käytäntöön, ja totta oli, että hän oli tullut vieläkin taitavammaksi ja nopeakätisemmäksi, liiankin nopeakätiseksi, hui, varsinkin kun Iisakki sitä katseli; hän ei ymmärtänyt, että ihminen voisi oppia käyttämään sormiaan niin, tuon suuren käden pitkiä, somia sormia. Mutta kesken kaiken Inkeri jätti yhden työn ja siirtyi toiseen. Niinpä niin, hänellä oli nyt useampia töitä toimitettavana kuin ennen ja enemmän juoksua, ehkäpä hän ei ollut niin kärsivällinenkään enää, häneen oli tullut hieman jotakin rauhatonta.

Siinä olivat nyt nuo kukatkin, jotka hän oli tuonut tullessaan, ne olivat mukuloita ja taimia, pieniä alkuja, joita niitäkin piti ajatella. Ikkuna kävi liian pieneksi, ikkunalauta kapeaksi kaikille kukkaruukuille, hänellä ei ollut ruukkujakaan ja Iisakin täytyi tehdä pieniä laatikoita begoniaa, fuksiaa ja ruusua varten. Ja sitäpaitsi ei yksi ikkuna ollut riittävä; mitä oli yksi ikkuna kokonaista tupaa varten!

— Mutta sitäpaitsi ei minulla ole silitysrautaakaan, sanoi Inkeri. Minä tarvitsisin silitysraudan silittääkseni hameita ja vaatteita, on mahdotonta saada hyviä neuloksia aikaan ilman minkäänlaista rautaa.

Iisakki lupasi pyytää kylässä asuvan sepän takomaan oikein hyvän silitysraudan. Iisakki tahtoi tehdä kaikki, mitä Inkeri toivoi, sillä niin paljon tunsi hän hänen oppineen ja tulleen verrattomaksi. Myöskin hänen puheensa oli muuttunut toisenlaiseksi, hieman paremmaksi, huolellisemmaksi. Hän ei enää koskaan huutanut hänelle kuten ennen: — Tule sisälle syömään! — nyt hän sanoi: — Ole hyvä, tule ruualle! Kaikki oli muuttunut. Hän oli entisinä aikoina korkeintaan vastannut: — Jaa! — ja tehnyt edelleen työtä hyvän aikaa, nyt hän vastasi: — Kiitos! ja meni heti. Rakastuminen tekee viisaan tyhmäksi, toisinaan vastasi Iisakki: — Kiitos, kiitos! — Mutta totisesti oli kaikki muuttunut, ja eikö hän jo alkanut käydä liian hienoksi? Kun Iisakki sanoi sontaa ja puhui maanviljelyskieltä, sanoi Inkeri lantaa, "lasten tähden".

Inkeri huolehti lapsista ja opetti heille kaikkea, kehitti heitä, pikkuinen Leopoldiinakin oppi pian häkilöimään ja pojat saivat ohjausta kirjoituksessa ja alkeistiedoissa, heidän ei tarvinnut joutua valmistumattomina kouluun kylälle. Varsinkin oli Eliaksesta tullut taidokas, mutta pikku Siivertistä suoraan sanoen ei vielä ollut suurtakaan taikaa, hän oli vain suuri vekkuli, uskalsipa hän ruuvailla äidin ompelukonettakin ja hän oli veistellyt lastuja sekä tuolista että pöydistä linkkuveitsellään, jonka oli saanut. Häneltä oli jo uhattu ottaa pois koko veitsi.

Sitäpaitsi oli lapsilla koko talon karja, ja Eliaksella vielä lisäksi värikynä. Hän käytti sitä hyvin varovasti ja lainasi vain hätimmiten veljelleen, mutta vuosien kuluessa ilmestyi piirroksia sittenkin kaikille seinille ja värikynä pieneni arveluttavasti. Vihdoin katsoi Elias todella välttämättömäksi panna Siivertin valvonnan alle ja lainata hänelle värikynän yhtä piirustusta varten joka sunnuntai. Tämä ei ollut Siivertin mielen mukaista, mutta Elias oli horjumaton mies. Lukuunottamatta sitä, että Elias oli vahvempi, oli hänellä lisäksi pitemmät käsivarret ja hän saattoi eri mielisyyksien sattuessa viedä niillä paremmin tahtonsa läpi.

Mutta sitä Siiverttiä! Silloin tällöin löysi hän riekonpesän metsästä, kerran puhui hän hiirenkäytävistä ja teki itsensä mielenkiintoiseksi, toisen kerran ihmisen kokoisesta taimenesta virrassa; mutta ne olivat hänen omia keksintöjään, hänellä oli hieman taipumusta tehdä musta valkeaksi, sillä Siivertillä, mutta muuten hän oli kunnon mies. Kun kissa sai pieniä, vei hän sille maidon, kun se sähisi liiaksi Eliakselle, eikä Siivertti väsynyt katselemaan tuota levotonta laatikkoa, tuota kotia, joka kuhisi käpäliä.

Entä kanat sitten, joita hän päivittäin piti silmällä, kukko orhinharjoineen ja prameuksineen, kanat, jotka astuskelivat kaakotellen ja noukkivat hiekkaa tai yhtäkkiä kirkuivat tavattoman äkäisinä munimisen jälkeen.

Siinä oli nyt iso pässi. Pikku Siivertti oli oppinut tekemään hyvin vertailuja, mutta hän ei voinut sanoa pässistä, mikä roomalainen nenä sillä oli! Sitä hän ei voinut sanoa. Mutta Siivertti taisi parempaa: hän tunsi pässin karitsasta saakka ja ymmärsi sitä ja oli yhtä sen kanssa, sukulainen, kanssaluomus. Kerran oli mystillinen alkuvaikutelma häilähtänyt hänen aisteissaan, sitä hetkeä hän ei koskaan unohtanut: pässi kulki syöden metsässä, äkkiä nosti se päänsä, eikä enää pureskellut, seisoi vain ja katseli. Siivertti katsoi ehdottomasti samaan suuntaan — ei mitään merkillistä. Mutta silloin tunsi Siivertti itse jotakin merkillistä sisässään: — On aivankuin se katselisi Eedenin tarhaan! ajatteli hän.

Siinä olivat raavaat, joista lapset omistivat pari kappaletta kukin, suuria purjehtivia eläimiä, niin hyvänsävyisiä ja ystävällisiä, että ne milloin tahansa saatettiin tuoda sisälle pienten ihmislasten taputeltaviksi.

Siinä oli porsas, valkoinen ja perin tyytyväinen oloonsa, kun se oli hyvällä ruokolla, se kuunteli kaikkia ääniä, oli aivan koomillisen kärkäs ruualle, kutkuava ja hytkähtelevä kuin tyttö. Ja tuossa oli pukki — Sellanråssa oli aina vanha pukki, kun toinen pääsi päiviltään, otti toinen paikan. Ei ollut sen pukkimaisempaa naamaa kuin pukilla! Parhaillaan oli sillä useita vuohia holhouksessaan, mutta väliin kyllääntyi hän koko seurueeseensa ja heittäytyi pitkäkseen, miettiväisenä ja pitkäpartaisena, täydellisenä isä Aabrahamina. Mutta kesken kaiken ponnahti se taas ylös ja laukkasi vuohien jälkeen. Se jätti jälkeensä väkevän hajun.

Talon jokapäiväinen elämä kulkee kulkuaan. Kun joku harvinainen vieras, joka aikoo tunturin yli, kulkee ohi ja kysyy: — Hyvinkö täällä voidaan? niin vastaa Iisakki ja vastaa Inkeri: — Kyllä, kiitos vain kysymästä!

Iisakki tekee alituiseen työtä, hän kysyy almanakalta neuvoa kaikkiin töihinsä nähden, ottaa vaarin kuun vaihteista, sovitteleikse säätietojen mukaan, tekee työtä. Hän on saanut kuntoon sen verran tietä erämaan halki, että hän voi ajaa hevosella ja kärryillä kylälle, mutta useimmiten hän kuitenkin itse kantaa taakkoja, kuljettaen kutunjuustoja tai nahkoja ja kaarnaa ja tuohia ja voita ja munia, kaikki tavaroita, joita hän myi ja sai sijaan muita tavaroita. Hän ei aja useasti kesässä senkään vuoksi, että tie Breidablikista lähtien on niin huonossa kunnossa. Hän oli pyytänyt Brede Olseniakin auttamaan puolestaan tien kuntoon laittamisessa, ja Brede oli luvannut, mutta ei ollut koskaan pitänyt sanaansa. Niinpä ei Iisakki viitsi sitä enää kerjätä. Hän kantaa mieluummin taakkoja selässään. Ja Inkeri sanoo: Enpä ymmärrä, kuinka sinä jaksat tuollaista! Ja kyllä hän jaksoikin. Hänellä oli niin paksut, raskaat ja raudoitetut saappaat, joiden raksitkin oli kiinnitetty niittinauloilla — että oli vallan merkillistä, kuinka mies saattoi sellaisilla kävellä.

Eräällä kylämatkallaan tapaa hän rämeillä työmiehiä, jotka muuraavat kivialustoja ja pystyttävät sähkölennätinpylväitä. Osa miehistä on kylältä, Brede Olsenkin on joukossa, vaikka hän on asettunut tänne korpeen maanviljelystä harjoittamaan. Että hänellä on aikaa! ajattelee Iisakki.

Päällysmies kysyy Iisakilta, eikö hän halua myydä sähkölennätinpylväitä. — En. — Eikö hyvästäkään maksusta? — Ei. Iisakki oli jo tullut nokkelammaksi, hän osasi jo paremmin katsoa eteensä. Jos hän nyt myisi pylväitä, niin saisi hän vain vähän rahaa lisää, joukon taalareita, mutta hänellä ei olisi enää metsää, mitä etua siitä olisi? Itse insinööri tulee paikalle esittämään saman pyynnön, mutta Iisakki epää. — Meillä on kyllä pylväitä, sanoo insinööri, mutta olisi helpompi ottaa niitä sinun metsästäsi ja säästyä pitkältä kuljetukselta. — Minulla on liian vähän metsää ja tukkeja itselläni, sanoo Iisakki, minun pitäisi saada pystyyn pieni saha ja sahata niitä, minulla ei ole latoa, minulla ei ole rakennuksia.

Nyt sekaantuu Brede Olsen keskusteluun ja sanoo: — Olisinpa sinun sijassasi Iisakki, niin myisin pylväät. — Tuo varsin pitkämielinen Iisakki kävi hieman tuimaksi katsahtaessaan Bredeen ja vastasi: — Sen kyllä uskon. — Mitenkä niin? kysyy Brede. — Mutta minä en olekaan sinun laisesi, sanoi Iisakki.

Joku työmiehistä virnisti hieman tämän vastauksen johdosta.

Niin, Iisakilla oli erikoinen syy antaa hieman naapuriaan nenälle, hän oli juuri tänään nähnyt kolme lammasta Breidablikin maalla ja yhden niistä Iisakki tunsi, saman lattakorvan, joka Ullan aikana oli kadonnut. Antaa Breden pitää lampaan, ajatteli hän jatkaessaan matkaansa, antaa Breden ja hänen vaimonsa rikastua lampaalla!

Ja saha oli myöskin alituiseen hänen ajatuksissaan, olipa hän jo viime talvikelin aikana ajanut kotiin suuren sirkkelilevyn ja välttämättömät rautaosat, jotka kauppias oli hankkinut hänelle Trondhjemista. Nyt olivat nämä koneosat hänen aitassaan pellavaöljyllä siveltyinä, etteivät ruostuisi. Jonkun sulkulaitteeseen tarvittavan hirren oli hän myös ajanut kotiin, hän saattoi alottaa rakentamisen milloin tahansa, mutta hän lykkäsi sitä. Hän ei sitä ymmärtänyt, oliko hänen alotekykynsä herpoutunut? Muille se ei olisi ollut mikään ihme, mutta hänelle itselleen se oli vallan uskomatonta. Oliko hän tullut pyörälle päästään? Hän ei ollut ennen välttänyt työtä, mutta hän oli kai muuttunut senjälkeen kun hän oli rakentanut myllyn pieneen koskeen. Hänellä oli tarjona apua kylästä, mutta hän tahtoi taas koettaa yksin, ryhtyä työhön jonakin päivänä, Inkeri sai olla hänelle apuna.

Hän puhui siitä Inkerille: — Hm. Kunpa jonakin päivänä ehtisit vähän auttaa minua siinä asiassa! — Inkeri ajatteli asiaa: — Niin, jos minulle sopii. Oletko aikonut rakentaa sahan? — Se on vakaa aikomukseni. Olen sen jo tuuminut päässäni. — Onko se pahempi kuin mylly? — Paljon pahempi, kymmenen kertaa pahempi, kehui Iisakki. Hyvänen aika, tässähän täytyy kaiken sopia yhteen pienintä piirtoa myöten ja sirkkeli pyörii keskessä. — Kunpa siitä vain suoriutuisit! sanoi Inkeri ajattelemattomuudessaan. — Iisakki otti hieman itseensä näistä sanoista ja vastasi: — Sittenpähän nähdään. — Etkö voi saada jotakin osaavaa miestä avuksesi? kysyy Inkeri. — En. — No sitten et siitä suoriudu, sanoi Inkeri ja pysyi päätöksessään.

Iisakki kohotti hiljaa käden tukkaansa, oli aivankuin karhu olisi nostanut käpäläänsä. — Sitähän minä juuri pelkäsin: etten siitä suoriutuisi, sanoi hän, siksi olisin halunnut hieman apua sinulta, joka ymmärrät asioita, sanoi hän. — Tässä karhu todellakin osasi oikeaan, mutta se ei sukeutunut hänelle miksikään voitoksi, Inkeri nakkasi niskojaan ja heittäytyi nurjaksi ja kieltäytyi auttamasta. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Pitäisikö minun seista polvia myöten virrassa ja menettää terveyteni? Ja kenen luulet sitten neulovan koneella ja hoitavan elukoita ja huoltavan taloutta ja kaikkea? — Eiei, sanoi Iisakki.

Mutta olisihan hän tarvinnut apua ainoastaan neljän kulmapylvään pystyttämisessä ja kahden keskipylvään asettamisessa sivuseinille, ei muuta! Oliko Inkeri sisimmässään tullut niin mutkalliseksi pitkän kaupungissa olonsa aikana?

Seikka oli se, että Inkeri oli paljon muuttunut eikä enää ajatellut niin vakaasti heidän yhteishyväänsä kuin omaa itseään. Hän oli ottanut kartat ja rukin ja kangaspuut käytäntöön, mutta hän neuloi paljoa mieluummin ompelukoneella, ja kun seppä oli takonut hänelle silitysraudan, oli hän täysin valmis toimimaan ammattitaitoisena neulojana. Se oli hänen kutsumuksensa. Alkajaisiksi neuloi hän pari hametta pikku Leopoldiinalle, Iisakista ne olivat kauniita ja hän ylisti niitä ehkä vähän liikaakin, Inkeri huomautti, ettei se vielä ollut mitään siihen nähden, mitä hän osasi. — Mutta ne ovat liian lyhyitä, sanoi Iisakki. — Sellaisia käytettiin kaupungissa, vastasi Inkeri, niin ettet sinä sitä ymmärrä. — Iisakki oli mennyt liian pitkälle ja antanut toiveita jonkinlaisesta kankaasta hänelle itselleen, Inkerille itselleen. — Päällystakkikangastako? kysyi Inkeri. — Niin, tai mitä tahdot. — Inkeri halusi päällystakkikangasta ja kuvaili, minkälaista sen piti olla.

Mutta kun hän oli neulonut päällystakin, täytyi hänen myöskin saada näyttää sitä ja siksi seurasi hän poikien mukana kylälle, kun ne piti panna kouluun. Eikä tämä matka mennyt hukkaan, se jätti jälkensä.

Ensiksi ajoivat he Breidablikin ohi, ja Breidablikin emäntä ja hänen lapsensa tulivat ulos katsomaan matkustajia. Siinä istuivat Inkeri ja molemmat pojat ja ajoivat herrasväkenä, ja pojat olivat matkalla kouluun ja Inkeri istui siinä päällystakissa. Breidablikin emännän lävitse sähähti käärme kun hän tämän näyn näki, ilman päällystakkia hän saattoi olla, eihän hän, Herra paratkoon, ollut narrimainen; mutta hänellä oli itsellään lapsia, suuri tyttö Barbro, häntä lähin Helge, ja Katri, kaikki kouluiässä. Luonnollisestikin oli kaksi vanhinta ollut koulussa heidän kylässä asuessaan, mutta kun perhe muutti rämeille, tänne syrjäiseen Breidablikiin, tuli lapsista taas pakanoita.

— Onko sinulla ruokaa pojille? kysyy vaimo. — Ruokaako? Etkö näe tätä kistua? Se on minun matkakistuni, jonka toin kotia tullessani, se on täynnä ruokaa. — Mitä sinulla on mukana? — Mitäkö minulla on mukana? Minulla on läskiä ja lihaa keittoruuaksi ja voita ja leipää ja juustoa kuivaksi ruuaksi. — Onpa siellä suuremmeistä korvessa! sanoi vaimo, ja hänen kalpeat lapsiraukkansa kuuntelivat sekä silmin että korvin puhetta noista hyvistä ruuista. Mistä saat asunnon heille? kysyi hän. — Sepältä. — Vai niin, sanoi vaimo. Minun lasteni pitäisi nyt myös tulla kouluun, he saavat asunnon nimismiehen luona. — Vai niin, sanoi Inkeri. — Tai tohtorin tai pastorin luona. Tuo Brede se on niin hyvä tuttu kaikkien isoisten kanssa. — Silloin korjasi Inkeri päällystakkinsa poimuja ja sai joitakin mustia silkkitupsuja edullisesti esiin. — Mistä olet saanut tuon kapan? kysyi vaimo, toitko sen mukanasi? — Olen neulonut sen itse. — Johan minä sanoin, teillä on siellä metsänkorvessa tavaraa ja ruokaa ihan yltäkyllin!

Kun Inkeri ajoi edelleen, tunsi hän itsensä ylpeäksi ja iloiseksi, ja kun hän tuli kylään, esiintyi hän ehkä hieman liian suurellisesti, ainakin harmitti nimismies Heyerdahlin rouvaa se, että hänellä oli yllään kappa: Sellanrån emäntä unohti, mikä hän oli, unohti, mistä hän oli tullut kuuden vuoden oleskelun jälkeen! Mutta Inkeri sai joka tapauksessa näytetyksi päällystakkiansa, eikä kauppiaan vaimolla, eikä sepän vaimolla, eikä opettajan vaimolla ollut mitään sitä vastaan, että hekin olisivat saaneet samanlaisen kapan, mutta he tahtoivat vielä odottaa.

Ei kulunut kauan, ennenkuin Inkerin luona alkoi käydä vieraita. Joitakuita vaimoja tunturin toiselta puolen tuli uteliaisuudesta, Ulla oli kai vasten tahtoansakin tullut maininneeksi hänestä vähän yhdelle ja toiselle, tulijat toivat tullessaan paljon uutisia Inkerin kotiseudulta, siitä hyvästä kestittiin heitä ja he saivat katsella ompelukonetta. Nuoria tyttöjä tuli parittain meren puolelta, kyliltä, kysymään Inkeriltä neuvoa: oli syksy, he olivat säästäneet itselleen kangasta ja nyt piti Inkerin neuvoa heille suuren maailman muotia ja silloin tällöin leikata kangas. Inkeri virkistyi näiden käyntien kautta, kukoisti, oli hyväntahtoinen ja avulias ja sitäpaitsi taitava ammatissaan, niin että hän muitta mutkitta osasi leikata; toisinaan hän neuloi pitkät ompeleet koneella ilmaiseksi ja antoi tytöille kankaat takaisin noilla herttaisen leikillisillä sanoilla: — No, nyt voit itse neuloa napit kiinni!

Myöhemmin syksyllä sai Inkeri kutsun tulla kylään ompelemaan isoisille. Sitä hän ei voinut, hänellä oli väkensä ja karjansa ja kotiaskareensa, eikä hänellä ollut piikaa. — Mitä hänellä ei ollut? — Piikaa!

Hän sanoi Iisakille: — Kun minulla olisi apua, niin voisin enemmän neuloa. — Sitä ei Iisakki ymmärtänyt: Apua? — Niin, talousapua, piika. — Silloin kai asia selvisi Iisakille, koska hän myhäili ruostepartaansa ja otti sen pilaksi: — Niin, meillä pitäisi olla piika, sanoi hän. — Kaikilla emännillä kaupungissa on piika, sanoi Inkeri. — Vai niin, sanoi Iisakki.

Kas, Iisakki ei enää ollut niin leppeä ja iloinen, ei niin myöntyvä, sillä nyt oli hän alkanut pystyttää sahaa ja se oli vienyt paljon aikaa, hän ei voinut pitää pylvästä yhdellä kädellä, ohjata vipevää toisella kädellä ja samalla kiinnittää vinolankkuja, mutta nyt kun pojat tulivat kotiin koulusta, kävi se paremmin, noista siunatuista pojista oli suuri hyöty, varsinkin oli Siivertti merkillisen tanakka poika nauloja lyömään, mutta Elias pystyi parhaiten luotaamaan narulla. Viikon kuluttua oli Iisakki poikineen todellakin saanut nurkkapylväät pystytetyiksi ja kiinnitetyiksi paksuilla vinolankuilla. Suuri työ oli tehty.

Se kävi — kaikki kävi. Mutta Iisakki alkoi iltaisin tuntea väsymystä, mistä se nyt lie tullutkin. Ei ollut vain kysymys sahan rakentamisesta ja sillä hyvä, kaikki muukin oli tehtävä. Heinä oli ladossa, mutta vilja tuleentui parhaillaan, nyt piti se pian leikattaman ja kuivattaman, perunat piti myös pian otettaman maasta. Mutta Iisakilla oli pojista mainio apu. Hän ei kiittänyt heitä, se ei kuulunut heikäläisen kansan tapoihin, mutta hän oli heihin erinomaisen tyytyväinen. Joskus istahtivat he hetkeksi kesken kiireen ja puhelivat keskenään, isä saattoi silloin melkein täydellä todella neuvotella poikiensa kanssa, mihin ensin ryhdyttäisiin ja mihin sitten. Ne olivat pojille suuria hetkiä ja he oppivat ajattelemaan tarkasti ennenkuin puhuivat, etteivät erehtyisi. — Olisipa hullua, jollemme saisi sahaa katon alle ennen syyssateita, sanoi isä.

Kunhan vain Inkeri olisi ollut sellainen kuin entisinä päivinä! Mutta Inkeri ei, paha kyllä, ollut enää niin luja terveydeltään kuin ennen, kuten odottaa saattoikin tuon pitkäaikaisen sisälläolon jälkeen. Että hänen mielensä oli muuttunut, se oli toinen seikka, hän oli tullut niin ajattelemattomaksi, aivankuin matalammaksi, kevytmielisemmäksi. Hän sanoi lapsesta, jonka hän oli kuristanut: — Olinpa minä otus, hänen huulensahan olisi voinut neuloa, niin ettei minun olisi tarvinnut häntä tappaa! — Eikä hän koskaan mennyt metsään pienelle haudalle, jonka hän kerran oli paljain käsin laittanut ja ristillä varustanut.

Mutta Inkeri ei ollut mikään ihmispeto, hän piti yhä hyvää huolta toisista lapsistaan, vaihtoi heille vaatetta, neuloi heille uusia, saattoi istua myöhään yöhön neulomassa heille pukimia. Hänen unelmansa oli, että heistä tulisi jotakin suurta.

Niin tuli vilja kuivatuksi, niin saatiin peruna otetuksi maasta. Niin tuli talvi. Mutta saha ei tullutkaan katon alle syksyksi, sille ei mitään mahtanut, se ei ollut elinkysymys. Ensi kesä kyllä neuvon toisi.

XIII

Ja talvella oli tavalliset puuhat halkojen vedossa ja työ- ja ajokalujen kuntoon laittamisessa, ja Inkeri hoiti taloutta ja ompeli. Pojat olivat taas kylällä koulussa. Heillä oli talvisin ollut yhteisesti pari suksia ja niillä he tulivat hyvästi toimeen niinkauan kun olivat kotona: toinen seisoi ja odotti niinkauan kuin toinen hiihti tai seisoi toinen toisen takana suksilla. He tulivat siten hyvin toimeen, he eivät paremmasta tienneet, niin alkuperäisiä he olivat. Mutta kylässä olivat olot suuremmat, koulussa oli vilisemällä suksia, Breidablikin lapsillakin näkyi olevan kullakin omat suksensa. Iisakin täytyi niin ollen saada tehdyksi uudet sukset Eliakselle, niin Siivertti sai pitää yksinään vanhat.

Iisakki teki enemmänkin, hän puetti pojat uudelleen ja antoi heille lujat saappaat. Mutta kun se oli tehty, meni Iisakki kauppiaalle ja tilasi sormuksen. — Sormuksen? kysyi kauppias. — Niin, sormuksen. Olen käynyt niin ylpeäksi, että tahdon antaa vaimolleni sormuksen. — Pitäisikö sen olla hopeasormus vai kultasormus vai vaan messinkisormus, joka on riippunut kultasavussa? — Sen pitää olla hopeasormus. — Kauppias ajatteli kauan asiaa: — Koska kerran sitä puuhaat Iisakki ja koska tahdot lahjoittaa vaimollesi sormuksen, josta hänet voit tuntea — niin osta nyt kultasormus! — Mitä! sanoi Iisakki äänekkäästi. Mutta hän oli varmasti sisimmässään ajatellut kultasormusta.

He punnitsivat asiaa joka puolelta ja saivat sen jonkinlaiseen päätökseen, Iisakki mietti ankarasti ja ravisti päätään, hänestä oli juttu pulmallinen, mutta kauppias ei tahtonut tilata muuta kuin kultasormuksen. Kun Iisakki palasi kotia päin, oli hän itse asiassa iloinen päätöksestään, mutta samalla hän kauhistui niitä menoja, joita rakastuminen saattoi tuoda tullessaan.

Oli tasaisen luminen talvi ja kun uudenvuoden tullen tuli hyvä keli, alkoivat miehet vetää kylästä sähkölennätinpylväitä rämeille ja sijoittivat niitä määrättyjen välimatkojen päähän. He ajoivat monilla hevosilla Breidablikin ohi, ajoivat Sellanrån ohi — sitten kohtasivat he hevosmiehiä, jotka ajoivat pylväitä toiselta puolen tunturia, ja niin oli koko linja täydellinen.

Niin kului elämä päivästä päivään ilman suuria tapahtumia. Mitäpä saattoi tapahtua? Keväällä alkoi sähkölennätinpylväiden pystytys, Brede Olsen oli taas mukana, vaikka hänellä oli kevättyöt tehtävänä talossaan. Että hänellä on aikaa! ajatteli kai Iisakki taas.

Iisakilla itsellään oli tuskin aikaa syödä ja nukkua, täpärällä oli, että hän sai kevättyöt ajoissa tehdyksi, hänen maansa oli jo laajentunut siksi suureksi.

Mutta maatöiden väliajalla sai hän kuitenkin sahan katon alle ja saattoi aloittaa koneiston paikoilleen asettamista. Se ei ollut tuo hänen aikaansaannoksensa mitään ihmeen hienoa puutyötä, mutta jättimäisen lujaa, ja se seisoi siinä ja tuotti hyötyä, saha kävi, saha halkoi; Iisakki oli käyttänyt silmiään ollessaan kylällä sahassa ja pannut muistiinsa. Se oli herttainen, pieni sahalaitos, tuo hänen rakentamansa, mutta hän oli siihen tyytyväinen, hän piirsi oven päälle vuosiluvun ja puumerkkinsä.

Ja kesällä tapahtui sitten kuitenkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa Sellanråssa.

Sähkölennätintyömiehet olivat nyt ehtineet niin pitkälle korpeen, että ensimmäiset ryhmät ehtivät jo taloon eräänä iltana ja pyysivät yösijaa. He saivat maata ladossa. Sitä mukaa kuin päivät kuluivat, saapui uusia ryhmiä, he saivat kaikki suojaa Sellanråssa, työ edistyi talon ohitse, mutta miehet tulivat yhä latoon makaamaan. Eräänä lauvantai-iltana tuli insinööri maksamaan palkkoja.

Kun Elias näki insinöörin, alkoi hänen sydämensä pamppailla ja hän luikki ulos ovesta, jottei joutuisi tilille värikynästä. Ne olivat ankaria hetkiä, eikä Siiverttikään tullut ulos, että hän olisi saanut hieman tukea! Elias hiipi aivankuin kalpeana varjona seinävieriä, vihdoin hän sai käsiinsä äidin ja lähetti sanan Siivertille. Ei ollut muuta neuvoa.

Siivertti otti asian kevyemmin, häntä ei liioin painostanut syyllisyyden taakka. Veljekset istuutuivat turvalliseen paikkaan ja Elias sanoi: — Kunpa sinä tahtoisit ottaa sen syyksesi! — Minäkö? sanoi Siivertti. — Sillä sinä olet niin paljon pienempi, ei hän sinulle mitään tee. — Siivertti ajatteli asiaa ja näki veljen olevan hädässä, se hiveli myös hänen itserakkauttaan, että Elias pyysi häneltä apua. — Voisinhan minä sinua auttaa, sanoi hän miehevästi. — Tee se! huudahti Elias ja antoi muitta mutkitta veljelle sen pätkän, mikä värikynästä oli jäljellä. Saat pitää sen omanasi! sanoi hän.

Heidän piti mennä jälleen yhdessä sisälle, mutta Eliaksella oli jotain tekemistä sahalla, sanoi hän, tai oikeastaan myllyssä, sanoi hän, hänen piti käydä siellä jotakin katsomassa, se veisi aikaa, hän ei sieltä aivan heti pääsisi palaamaan. Siivertti meni yksin sisälle.

Siellä istui insinööri ja maksoi palkkoja seteleissä ja hopearahoissa, ja kun hän oli saanut palkat maksetuiksi, sai hän Inkeriltä juodakseen maitoa kannusta ja lasista ja hän oli siitä kiitollinen. Sitten jutteli hän pikku Leopoldiinalle ja kun hän näki piirustukset seinähirsissä, kysyi hän heti, kuka oli mestaroinut, sinäkö? kysyi hän Siivertiltä. Insinöörin piti kai vähän miellyttää talon väkeä kiitollisuuden osoitukseksi vieraanvaraisuudesta, hän ilahutti äitiä kiittämällä piirustuksia, Inkeri puolestaan antoi tarkat selitykset: piirustajia oli ollut kaksi, hänen molemmat poikansa. Heillä ei ollut ollut paperia, ennenkuin hän oli tullut kotia ja tuonut sitä, niinpä olivat he tuhrineet seinät. Mutta hänellä ei ollut sydäntä pestä niitä. — Antaa niiden olla, sanoi insinööri. Paperia? sanoi hän ja otti esille joukon suuria arkkeja: Siinä on, piirtäkää nyt, kunnes tulen seuraavan kerran! Miten on lyijykynien laita? — Siivertti näytti muitta mutkitta lyijykynän pätkää, miten pieni se oli. Hän sai uuden alkamattoman värikynän: — Piirusta tuolla! Mutta tee mieluummin hevonen punaiseksi ja pukki siniseksi. Eikö totta, ettet ole nähnyt sinisiä hevosia?

Niin matkusti insinööri.

Samana iltana tuli kylältä muuan mies laukkuineen, hän jakoi työmiehille muutamia pulloja ja läksi taas takaisin. Mutta hänen mentyään ei Sellanråssa enää ollutkaan niin hiljaista, vetopeli soi, puhuttiin ja laulettiin äänekkäästi ja pistettiin tanssiksikin pihamaalla. Muuan työmiehistä halusi saada Inkeriäkin pyörimään, ja Inkeri — kukapa häntä käsitti, hän naurahti ja tanssi tosiaankin muutamia kierroksia. Kun hän lopetti, tahtoivat useat tanssittaa häntä ja hän tanssikin aika lailla.

Kukapa käsitti Inkeriä! Hän tanssi ehkä ensimmäistä onnellista tanssiaan elämässä, kolmekymmentä miestä tavoitteli ja kiihkeästi ahdisti häntä, hän oli yksin, ainoa valittavana, kukaan ei häntä tunkenut tieltään. Ja miten nuo juurevat sähkölennätinmiehet nostelivatkaan häntä! Miksi ei tanssisi? Elias ja Siivertti nukkuivat kuin tukit kamarissa ja pikku Leopoldiina oli ylhäällä ja katseli ihmeissään äidin hyppyä.

Iisakki oli tällä välin ollut pellolla koko ajan illallisen jälkeen ja kun hän tuli kotia käydäkseen levolle, tarjottiin hänelle pulloa ja hän ryyppäsikin hieman. Hän istuutui ja katseli tanssia Leopoldiina sylissään. — No nyt saat pyöriä! sanoi hän hyväntahtoisesti Inkerille, saatpa nyt käyttää jalkojasi! sanoi hän.

Mutta hetken kuluttua lopetti soittoniekka soittonsa ja tanssi oli lopussa. Työmiehet valmistautuivat lähtemään kylään viettääkseen siellä lopun yötä ja koko huomisen päivän ja tullakseen vasta maanantaiaamuna takaisin. Pian oli Sellanrå taas yhtä hiljainen kuin ennenkin, pari vanhempaa miestä vain jäi jäljelle mennen latoon nukkumaan.

Iisakki katseli ympärilleen etsien Inkeriä, jotta tämä veisi Leopoldiinan sisälle nukkumaan, mutta kun hän ei nähnyt häntä missään, kantoi hän itse lapsen sisälle vuoteeseen. Hän pani itsekin levolle.

Yöllä heräsi hän, eikä Inkeri ollut sisällä. Onko hän läävässä? ajatteli hän, nousi ylös ja meni läävään. — Inkeri? kysyi hän. Ei vastausta, elukat nostivat päätään ja katsoivat häneen, kaikki oli hiljaista. Vanhasta tottumuksesta laski hän karjan, laski pikku elukatkin, yhdellä lampaalla oli tapana usein maata ulkona — nyt se oli taas ulkona. — Inkeri? kysyi hän. Ei vastausta nytkään. Ei kai hän nyt ole mennyt kylälle saakka mukaan? ajatteli hän.

Kesäyö oli valoisa ja lämmin, Iisakki istui hetken portailla, sitten nousi hän ja lähti metsään etsimään lammasta. Hän löysi Inkerin. Inkeri täällä? Inkeri ja vielä eräs toinen. He istuivat kanervikossa ja Inkeri pyöritti miehen lierihattua etusormellaan, he juttelivat keskenään, Inkeriä kai tavoiteltiin taas.

Iisakki kähmi hiljakseen heitä kohden, Inkeri kääntyi ja näki hänet, hän lysähti kasaan kuin riepu, tupertui rinnoilleen, pudotti hatun, lyykähti lamaan. — Hm. Tiedätkö, että lammas on taas poissa? sanoi Iisakki. Mutta sitä et kyllä sinä tiedä! sanoi hän.

Nuori sähkölennätintyömies poimi lakkinsa ja alkoi sivuttain poistua: — Minun kai pitää lähteä toisten jälkeen, sanoi hän, ja hyvää yötä, sanoi hän ja meni. Ei kukaan vastannut.

— No, istutko sinä täällä! sanoi Iisakki. Aiotko istua täällä?

Hän alkoi kulkea kotia päin. Inkeri pääsi polvilleen, pääsi jaloilleen ja lähti jäljessä, niin he kulkivat, mies edellä, vaimo perässä, sanaakaan sanomatta. He tulivat kotia.

Inkeri oli kai jo ehtinyt tointua, kyllä hän itsensä pelasti: — Sitä lammastahan minä juuri menin etsimään, sanoi hän, minä näin, että se oli poissa. Sitten tuli se mies ja auttoi minua etsinnässä. Me olimme tuskin istuutuneet, kun tulit. Minne sinä menet?

— Minäkö? Pitänee etsiä elukkaa.

— Ei, sinun pitää käydä levolle. Ja jos joku etsii sitä vielä, niin minä sen teen. Sinun pitää käydä levolle, sinä tarvitset sitä. Mutta voihan lammas maata ulkonakin, onhan se ennenkin maannut.

— Ja joutua petojen ruuaksi! sanoi Iisakki ja meni.

— Älä hulluttele! huudahti Inkeri ja tarttui häneen. Sinä tarvitset lepoa. Minä menen.

Iisakki antoi myöten. Eikä hän halunnut, että Inkerikään enää etsisi lammasta. He menivät molemmat sisälle.

Inkeri katsasti lapsia, kävi kamarissa poikia katsomassa, esiintyi aivankuin hän olisi ollut ulkosalla mitä luvallisimmilla asioilla, eipä paljoa puuttunut, ettei hän hieman hyvitellen kohdellut Iisakkia, aivankuin hän olisi odottanut tänä iltana vähemmän rakkautta kuin koskaan ennen — sillä nyt oli Iisakki saanut täyden selityksen. Mutta Iisakki ei ollutkaan niin nopea käänteissään, hän olisi mieluummin nähnyt, että Inkeri olisi ollut syvästi suruissaan ja suunniltaan katumuksesta. Sitä olisi hän mieluummin suonut näkevänsä. Mitäpä merkitsi se vähäinen, että hän lysähti kasaan metsässä, se vähäinen hämmennys, mihin hän joutui, kun Iisakki yllätti hänet — mitäpä se merkitsi, kun se niin pian meni ohitse!

Hän ei ollut seuraavanakaan päivänä, sunnuntaina leppeä, vaan kuljeskeli katsomassa sahaa ja katsomassa myllyä ja katsomassa maita poikien kanssa tai yksinään. Kun Inkeri erään kerran aikoi lyöttäytyä joukkoon, meni Iisakki tiehensä: — täytyy mennä virtaa ylöspäin katsomaan jotakin, sanoi hän. — Jokin hänen mieltään kalvoi, mutta hän salasi sen, eikä hiiskunut mitään. Iisakissa oli jotakin suurta, samantapaista kuin Israelissa, luvattua ja petettyä, mutta kylläkin uskovaa.

Maanantaina oli mieliala jo keveämpi ja sitä mukaa kuin päivät kuluivat, alkoi tuon harmillisen lauvantaiyön vaikutelma haihtua. Aika korjaa kaiken: sylky ja sade, uni ja ruoka parantaa kaikki haavat. Iisakin ei ollut käynyt kaikkein hulluimmin, hän ei edes varmasti tiennyt, oliko häntä petetty, hänellä oli sitäpaitsi paljon muuta ajateltavaa, juuri nyt piti heinänteko alettaman. Ja kaiken lisäksi oli sähkölennätinkin pian valmis, jolloin taas vallitsisi rauha talossa. Leveä, valoisa maantie kävi halki metsän ja pylväitä lankoineen oli ylös tunturille saakka.

Seuraavan lauvantain palkanmaksuajaksi, joka olikin viimeinen, laittautui Iisakki pois kotoa, hän tahtoi itse niin. Hän lähti kylään voita ja juustoa viemään ja palasi takaisin maanantaita vasten yöllä. Kaikki työmiehet olivat lähteneet ladosta, melkein kaikki, viimeinen mies asteli talosta pussi seljässä, melkein viimeinen mies. Ettei vielä ollut täysin turvallista, sen huomasi Iisakki rasiasta, joka vielä oli ladossa; missä sen omistaja oli, sitä hän ei tiennyt, ei tahtonut tietää, mutta lierihattu rasian päällä oli harmillinen todistuskappale.

Iisakki paiskasi rasian pihalle ja paiskasi hatunkin pihalle ja lukitsi ladon. Sitten meni hän talliin ja kurkisteli ulos ikkunasta. Antaa rasian olla siellä, ajattelee hän varmaan, ja antaa hatun olla siellä, olkootpa kenen tahansa, hän on kelmi ja viis minä hänestä, ajattelee hän varmaan. Mutta kun hän nyt tulee rasiataan ottamaan, niin menee Iisakki ulos ja tarttuu häntä vähän käsivarteen ja sinervöittää sitä. Ja mitä pellolle heittämiseen tulee, niin saa hän tuta senkin!

Sitten lähti Iisakki tallista läävään ja kurkisteli sieltä, eikä hänellä ollut lepoa missään. Rasia oli sidottu narulla, raukalla ei ollut edes lukkoa siihen ja naru oli irtautunut — oliko Iisakki tarttunut liian kovakouraisesti rasiaan? Miten lie ollutkaan, mutta hän ei ollut enää aivan varma, oliko hän menetellyt oikein. Hän oli vastikään nähnyt kylämatkallaan uuden haravansa, jonka hän oli tilannut, mainion koneen, pyhimyskuvan, niin, se se oli, tuo uusi tulokas. Mahtoikohan nyt siunaus sitä seurata. Se korkeampi mahti, joka ohjasi ihmisten askeleita, tarkasteli kai parhaillaan häntä, ansaitsiko hän siunausta vai ei, Iisakki askarteli aina korkeampien voimien kanssa, olipa hän nähnyt omin silmin Jumalan metsässä eräänä syysyönä, hän oli merkillinen näkemään.

Iisakki meni ulos pihalle ja seisoi rasian vieressä. Hän mietti, hän työnsi hatun toiselle korvalle ja raapi päätänsä ja näytti hurjalta ja uhkamieliseltä, näytti espanjalaiselta. Mutta näin mahtoi hän siinä ajatella: — Ei, tässä minä seison ja olenpa kaikkea muuta kuin kunnon ihminen, mainio ihminen, koira minä olen! Niin köytti hän narun rasian ympäri, otti ylös hatun ja kantoi kaikki takaisin latoon. Nyt se oli tehty.

Kun hän lähti ladosta ja kulki myllylle päin, pois pihamaalta, pois kaikesta, eikö seissyt Inkeri tuvan ikkunassa. No niin, antaa hänen seista missä haluaa, muuten makasi hän kai sängyssä, missäpä muualla hän olisi? Mutta entisinä päivinä, ensimmäisinä viattomina vuosina täällä uutisviljelyksellä, silloin ei Inkerillä ollut lepoa eikä rauhaa, vaan oli hän ylhäällä ja odotti häntä, kun hän oli tulossa kylältä. Nyt olivat asiat muuttuneet, kaikki oli muuttunut. Niinkuin silloinkin, kun hän antoi hänelle sormuksen — olisiko enää voinut huonommin luonnistaa? Iisakki oli ollut tavattoman säyseä, eikä ollut puhunut mitään kultasormuksesta: — Eihän se juuri mikään ole, mutta voithan sen panna sormeesi ja koettaa sitä! — Onko se kultaa? kysyi Inkeri. — On, mutta eihän se suuri ole, sanoi Iisakki. — Onpas! oli hänen tarkoituksensa vastata, mutta hän vastasi: — Ei, ei, päinvastoin niin suuri, mutta. — Voithan käyttää sitä toisena oljenkortena, sanoi Iisakki lopuksi apeana.

Mutta Inkeri oli kyllä kiitollinen sormuksesta ja piti sitä oikeassa kädessä ja välkytteli sitä neuloessaan; ja silloin tällöin saivat kylältä tulleet tytöt koetella sitä ja pitää sitä vähän aikaa sormessaan, kun he tulivat hänen luokseen neuvoa kysymään. Eikö sitten Iisakki ymmärtänyt, että Inkeri oli tavattoman ylpeä sormuksesta!...

Mutta yksinäiseksi kävi myllyssä istuminen ja kosken kohinan kuunteleminen yön pitkään, Iisakki ei ollut mitään hullutuksia tehnyt, eikä hänen tarvinnut piileskellä. Niin läksi hän myllystä ja kulki peltoja pitkin ylös kotiansa, tupaan. —

Ja nyt kävi Iisakki noloksi, tosiaankin, iloiseksi ja noloksi. Brede Olsen istui siellä, naapuri, eikä kukaan, muu, hän istui siellä ja hörppi kahvia. Inkeri oli ylhäällä, he istuivat siellä vain kahden ja juttelivat ja joivat kahvia. — Siinähän se Iisakki on! sanoi Inkeri ystävällisellä äänellä ja nousi ja kaasi hänellekin kupin. — Hyvää iltaa! sanoi Brede ja oli yhtä ystävällinen.

Iisakki huomasi kyllä, että Brede oli ollut viettämässä erojaisia sähkölennätintyömiesten kanssa, hän näytti perin väsyneeltä, mutta se ei tehnyt mitään, hän oli hymyilevä ja ystävällinen. Luonnollisestikin kerskaili hän hieman: oikeastaan ei hänellä olisi ollut aikaa tähän sähkölennätintyöhön, hänellähän oli talonsa; mutta hän ei ollut voinut kieltäytyä, kun insinööri oli niin kovin häntä halunnut. Ja niin oli se johtanut myöskin siihen, että Breden oli pitänyt ottaa vastaan linjan tarkastajan toimi. Se ei suinkaan ollut palkan vuoksi, kylällä saattoi Brede ansaita monta kertaa enemmän, mutta hän ei ollut tahtonut panna vastaan. Niin oli hän saanut pienen, kiiltävän koneen seinälleen, se. oli varsin mukava, melkein sähkölennätin.

Iisakki ei parhaalla tahdollaankaan voinut kantaa kaunaa tätä pienkerskuria ja laiskuria kohtaan, siksi keveäksi kävi hänen mielensä, kun hän tapasi kotoaan naapurinsa eikä vierasta. Iisakilla oli talonpojan tasapainoisuus, hänen niukat tunteensa, hänen vankkumattomuutensa, hänen hitautensa, hän jutusti Breden kanssa ja nyökkäili hänen pintapuolisuudelleen. — Eikö sinulla ole vielä kahvia Bredelle? kysyi hän Inkeriltä. Ja Inkeri kaasi.

Inkeri kertoi sitäpaitsi insinööristä, hän oli verrattoman hyväntahtoinen mies, hän oli katsellut pikku poikien piirustuksia ja kirjoituksia ja nyt tahtoi hän ottaa Eliaksen luokseen, sanoi hän. — Ottaa hänet luokseen? kysyi Iisakki. — Ottaa hänet kylään. Hän halusi hänet kirjoittamaan itselleen, konttoristiksi konttoriinsa, niin paljon piti hän hänen piirustuksistaan ja kirjoituksistaan. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Niin, mitä ajattelet? Hän käyttäisi hänet rippikoulussakin. Minusta se on vallan paljon. — Niin minustakin! sanoi Brede. Ja niin paljon tunnen minä insinööriä, että kun se mies sanoo sellaista, niin tarkoittaa hän täyttä totta. — Meillä ei ole Elias liikaa täällä maatöissä, sanoi Iisakki.

Näitä sanoja seurasi pieni, ikävä äänettömyys. Luonnollisestikaan ei Iisakin päätä kannattanut käännyttää. — Kun nyt poika itse tahtoo päästä eteenpäin! sanoi Inkeri vihdoin, ja kun hänellä on kykyä tulla joksikin! sanoi hän. — Taas äänettömyyttä. Mutta nyt sanoi Brede hymyillen: — Insinöörihän olisi tahtonut ottaa yhden minun lapsistani! minulla niitä on kylliksi. Mutta vanhin on Barbro ja hän on tyttö. — Niin, Barbro on hyvä kyllä, virkkoi Inkeri ollakseen kohtelias. — Niin, eihän häntä mikään vaivaa, sanoi Bredekin, hän on kyllä kelpaava, hän menee nyt nimismiehelle olemaan. — Meneekö hän nimismiehelle? — Eikö minun olisi pitänyt luvata! Nimismiehen rouva kun sitä minulta niin pyysi. —

Oli jo aamupuoli ja Brede laittaitui lähtemään. — Minulla on rasia ja hattukin teidän ladossanne, sanoi hän. Jolleivät miehet vaan ole ottaneet mukaansa kaikkia, sanoi hän kujeillen.

XIV

Ja aika kului.

Tietystikin joutui Elias kaupunkiin, Inkeri ajoi sen lävitse. Hän oli siellä ensin yhden vuoden, sitten kävi hän rippikoulun, minkä jälkeen hän vakituisesti istui insinöörin konttorissa ja kehittyi yhä pätevämmäksi kirjuriksi. Hän kirjoitti kotiinkin kirjeitä, toisinaan mustalla ja punaisella musteella, oikeita kuvailuja. Ja se vasta kieltä ja puhetta oli! Silloin tällöin pyysi hän rahaa, pyysi apua, hän tarvitsi sitä taskukelloon perineen, ettei hän nukkunut liian kauan aamulla ja tullut myöhään konttoriin; hän tarvitsi sitä piippuun ja tupakkaan, kuten kaupungin muutkin nuoret konttoristit; tarvitsi johonkin, jota hän nimitti taskurahoiksi; johonkin, jota hän nimitti iltakouluksi, jossa hän oppi piirustusta ja voimistelua ja muita säätynsä ja asemansa vaatimia aineita. Eliaksen virassa pitäminen kaupungissa kävi kaiken kaikkiaan varsin kalliiksi.

— Taskurahoja, kysyi Iisakki, ovatko ne rahoja, joita pidetään taskussa? — Niinpä kai, päätteli Inkeri, se on kai sitä paljon, ettei ole aivan ilman. Eikä se niin paljoa olekaan taalari silloin tällöin. — Todellakin, taalari silloin ja taalari tällöin, vastasi Iisakki äkäisenä. Mutta hän oli äkäinen sentähden, että hän kaipasi Eliasta ja halusi hänet takaisin kotiin. — Mutta siitä kertyy monta taalaria, sanoi hän. Eikä se kannata, sinun täytyy kirjoittaa, ettei hän saa enää. — Vai niin, sanoi Inkeri loukkaantuneena. — Entä Siivertti, saako hän mitään taskurahoja? kysyi Iisakki. — Inkeri vastasi: — Sinä et ole ollut kaupungissa, etkä tunne sitä, Siivertti ei tarvitse taskurahoja. Mutta sitäpaitsi niin eihän Siivertti joudu tappiolle, kun Eno Siivertti kuolee. — Sitä et sinä tiedä. — Kyllä minä tiedän. —

Ja hän oli tavallaan oikeassa, eno Siivertti oli luvannut, että pikku Siivertti saisi periä hänet. Eno Siivertti oli kuullut harmistuen Eliaksen kaupunkilaishienoudesta ja suuruudesta ja hän oli nyökännyt ja purrut huulensa yhteen, ettei sisaren pojan, jolla oli hänen nimensä — eno Siivertin nimi — tarvitse joutua puutteeseen! Mutta mitä eno Siivertti oikeastaan omisti? Omistiko hän huonossa ruokossa olevan talonsa ja kalaveneensä lisäksi sen suuren rahasumman ja omaisuuden, jota yleisesti huhuttiin? Kukaan ei sitä tiennyt. Ja lisäksi tuli, että eno Siivertti oli itsepäinen mies, hän toivoi, että pikku Siivertti tulisi olemaan hänen luokseen. Se oli eno Siivertille kunnia-asia: hän tahtoi ottaa luokseen Siivertin niinkuin insinööri oli ottanut Eliaksen. Mutta miten mahtoi pikku Siivertti päästä kotoaan? Se ei ollut mahdollista. Hän oli isän ainoa apu. Sitäpaitsi ei pojalla itsellään ollut suurtakaan halua joutua enon luo, tuon kuuluisan kihlakunnan kassanhoitajan luo, hän oli jo sitä kokenut kerran, mutta oli palannut kotiin. Hän kävi rippikoulun, työnsi latvaa ja kasvoi, sai hienoa untuvaa leukapuoliinsa ja suuret, käsnäiset kädet. Hän teki työtä kuin mies.

Iisakki ei kai koskaan olisi saanut pystyyn uutta latoa ilman Siivertin apua, mutta nyt se seisoi siinä ajosiltoineen ja ilmaluukkuineen ja kaikkineen, suurena kuin itse pappilan lato. Luonnollisestikin oli se vain laudoitettu ristikkorakennus, mutta erittäin lujasti rakennettu, nurkat varustettu rautahakasilla ja seinät peitetty tuuman laudoilla, jotka oli sahattu omassa sahassa. Siellä täällä oli Siivertti nuijinut seinään usean naulan ja nostanut raskaita hirsiä parsille, niin että oli menehtyä. Siivertti viihtyi isän seurassa ja teki työtä ankarasti isän rinnalla, hän oli isän juurta. Eikä hän ollut sen hienommaksi ja hemmotellummaksi tullut kuin että hän meni ylös mäelle ja hieroi itseään hieman pietaryrtillä, tuoksuakseen hyvälle kirkkomatkalla. Silloin alkoi todella pieni Leopoldiina olla vaativampi kuten odottaa saattoikin, hän kun oli tyttö ja ainoa tytär. Nyt kesän mittaan ei hän ollut voinut syödä iltapuuroaan ilman siirappia, ei, hän ei saanut sitä alas, eikä hänestä ollut mihinkään työhönkään.

Inkeri ei ollut luopunut ajattelemasta piian saantia, joka kevät oli hän siitä puhunut, mutta aina oli Iisakki pannut vastaan. Miten paljon enemmän hän olisikaan voinut leikellä kankaita ja neuloa ja kutoa hienoja kankaita ja ommella koruompeleisia tohveleita, jos hänellä olisi ollut kylliksi aikaa! Eikä Iisakki pohjaltaan ollutkaan enää niin taipumaton kuin ennen, mutta hän murahteli kuitenkin. Ensi kerralla oli hän puhunut pitkän pätkän, ei mistään järkisyistä eikä liioin ylpeydestä, mutta sen pahempi, heikkoudesta ja raivosta. Mutta nyt oli kuin hän antaisi hieman myöten ja häpeisi.

— Jos kerta apua tarvitsen, niin tarvitsen sitä nyt, sanoi Inkeri. Sillä sitten tulee Leopoldiina suuremmaksi ja voi tehdä yhtä ja toista. — Apua? kysyi Iisakki, mihin sinä apua tarvitset? — Mihinkäkö apua tarvitsen? Eikö sinulla itselläsi ole apua? Entä Siivertti? —

Mitäpä voisi Iisakki vastata sellaiseen järjettömyyteen? Hän vastasi: — Jaa, kun nyt sitten saat piian, niin voitte kai kahdessa kyntää ja niittää ja hoitaa taloa. Niin voimme Siivertti ja minä lähteä tiehemme.

— Miten nyt lie sen laita, vastasi Inkeri, mutta nyt voisin saada Barbron palvelukseen, hän on siitä kirjoittanut kotia. — Mikä Barbro? kysyi Iisakki, Bredenkö Barbro? — Niin. Hän on Bergenissä. — Minä en tahdo nähdä sen Breden Barbrota täällä, sanoi Iisakki. On kai niitä muitakin, lisäsi hän.

Hän ei siis kieltänyt kaikkea.

Kas, se Breidablikin Barbro ei nauttinut Iisakin luottamusta, hän oli häilyvä ja pintapuolinen kuten isäkin — ehkä myös kuten äiti —, hän oli huikenteleva ja vailla kestävyyttä. Hän ei ollut kauan ollut nimismiehellä, vain yhden vuoden, kun hän oli käynyt rippikoulun, muutti hän kauppiaalle ja oli sielläkin vuoden. Siellä hän tuli heränneeksi ja uskovaiseksi ja kun seudulle tuli pelastusarmeija, liittyi hän siihen ja sai punaista käsivarteensa ja kitaran käteensä. Tässä asussa matkusti hän Bergeniin kauppiaan jahdilla, se oli edellisenä vuonna. Nyt oli hän juuri lähettänyt valokuvansa kotiin Breidablikiin, Iisakki oli sen nähnyt: oudon näköinen naikkonen, tukka korkealle röyhellettynä ja pitkät kellonperät rinnoilla riippumassa. Vanhemmat olivat ylpeitä pikku Barbrosta ja näyttivät kuvaa jokaiselle, joka poikkesi Breidablikiin, hänestä oli tullut vallan suurta, eikä hänellä enää ollut punaista käsivarressa eikä kitaraa käsissä.

— Minä otin sen mukaan ja näytin sitä nimismiehen rouvalle, hän ei enää tuntenut häntä, sanoi Brede. — Jääkö hän Bergeniin? kysyi Iisakki epäilevänä. — Hän on Bergenissä niin kauan kuin leipää pystyy puremaan, vastasi Brede. Jollei hän matkusta Kristianiaan, sanoi hän. Mitäpä hän täällä kotona? Hän on nyt saanut uuden paikan ja on taloudenhoitajana kahdelle hienolle konttoristille, nuorellemiehelle. Ja hänellä on tavaton palkka. — Paljonko? kysyi Iisakki. — Sitä hän ei suoraan mainitse kirjeessä. Mutta että se on vallan kamala verrattuna täkäläisiin, sen huomaa siitä, että hän sai joululahjoja ja kaikenlaisia lahjoja ilman että niitä vedetään pois palkasta. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Niin, et kai sinä tarvitsisi häntä palvelukseen? kysyi Brede. — Minäkö? kysyi Iisakki. Se kysymys pääsi häneltä. — Ei, hehe, minä kysyin vain muuten, Barbro jää sinne, missä on. Mitä minun pitikään sanoa: Näetkö mitään vikaa sähkölennättimessä siellä päin? — Sähkölennättimessä? En. — Niin, ei siinä ole paljon korjailemista ollut sen jälkeen kun otin sen tarkastaakseni. Ja sitten on minulla seinällä oma koneeni, joka ilmoittaa minulle milloin jotakin on vialla. Minun täytyy kai käydä jonain päivänä linjaa katsomassa. Minulla on niin liian paljon tekemistä ja puuhaamista, enemmän kuin yhden miehen työt. Mutta niin kauan kuin olen tarkastajana ja minulla on tämä julkinen toimi, niin täytyy minun se toimi suorittaa niin kauan kuin sitä kestää. — Iisakki kysyi: — Et siis aio siitä luopua?

— Enpä tiedä, vastasi Brede, en ole oikein selvillä, mitä teen. He tahtovat niin, että muuttaisin takaisin kylään. — Kuka tahtoo? kysyi Iisakki. — Kaikki tyynni. Nimismies tahtoo minua vieraaksimieheksi ja tohtori kaipaa minua kyyditsijäksi ja pastorin rouva on useammin kuin kerran halunnut minun apuani, jollei matka vain olisi niin pitkä. Mitenkä oli, Iisakki, saitko niin paljon rahaa, kuin sanottiin, vuorestasi?

— Kyllä, ei se mikään vale ole, vastasi Iisakki. — Mutta mitä sillä Geisslerillä oli siinä tekemistä? Siinäpä se. Se on merkillistä. Ja nyt on siitä kulunut vuosia. — Iisakki oli itse useasti pohtinut tätä arvoitusta, hän oli puhunut siitä nimismiehen kanssa, oli kysynyt Geisslerin osoitetta kirjoittaakseen hänelle. Olihan koko asia merkillinen. — En minä tiedä mitään, sanoi Iisakki.

Brede ei salannut, että hänen mieltään kiinnitti tämä vuorikauppa: — Sanovat, että on muitakin vuoria siellä yhteismaalla kuin sinun, sanoi hän, siellä voi olla paljonkin niissä, me kuljemme täällä vain kuin mykät elukat, emmekä näe sitä. Olen päättänyt mennä jonakin päivänä sinne tutkimaan asiaa. — Vai niin, ymmärrätkö sinä vuoria ja kivilajeja? kysyi Iisakki. — Enhän minä vallan taitamaton ole ja minä olen vähin kysellyt muilta. Ja täytyyhän minun jotakin keksiä, minä en voi elää täällä talostani koko perheineni. Se on vallan mahdotonta. Vallan toista on sinun, joka sait kaiken metsän ja kaiken hyvän maan. Täällä ei ole muuta kuin suota. — Suo on hyvää maata, sanoi Iisakki lyhyesti. Minulla on itselläni suota. — Sitä on mahdoton saada kuivaksi, vastasi Brede...

Mutta ei ollut mahdoton saada suota kuivaksi. Kun Iisakki tänään asteli tietä kylälle päin, näki hän uusia raivauksia, kaksi niistä oli lähellä kylää, mutta yksi oli kaukana Breidablikin ja Sellanrån välillä — erämaa alkoi jo tulla viljellyksi, ensi aikoina Iisakin siellä asuessa oli se autio. Ja nämä kolme uutisviljelijää olivat muilta paikkakunnilta ja näyttivät olevan järkevätä väkeä, he eivät ensi töikseen lainanneet rahoja ja rakentaneet taloa, he tulivat yhtenä vuonna ja ojittivat maan ja menivät taas matkoihinsa, olivat kateissa kuin kuolleet. Se oli oikea menetelmä: ojittaa, kyntää, niin sitä piti. Aksel Ström oli nyt Iisakin lähin naapuri, kelpo mies, naimaton, syntyjään helgolantilainen, hän oli saanut lainaksi Iisakin kääntökoneen suon muokkausta varten ja vasta toisena vuonna oli hän saanut pystyyn ladon ja majan itselleen ja parille elukalle. Hänen asuinpaikkansa oli nimeltään Måneland, koska kuu paistoi niin kauniisti siellä. Hänellä ei ollut naisväkeä ja hänen oli vaikea saada kesäapua syrjäiseen paikkaansa, mutta hänen edistymismenetelmänsä oli suuremmoisen oikea. Vai olisiko hänen Breden tavoin ensin tullut rakentaa tupa ja sitten tulla perheineen ja monine lapsineen korpeen, omistamatta elukoita tai peltomaata, mistä elää? Mitäpä tiesi Brede Olsen suonmuokkauksesta ja uutismaan raivauksesta!

Hän osasi kyllä kuluttaa aikaa vetelehtimiseen, tuo Brede Olsen. Eikö hän eräänä päivänä kulkenut Sellanrån ohi ja ollut matkalla tuntureille etsimään kalliita metalleja! Illalla tuli hän takaisin, eikä ollut löytänyt mitään varmempaa, sanoi hän, vain muutamia merkkejä, sanoi hän ja nyökkäsi. Hän aikoi tehdä pian uuden matkan, hän aikoi myös tutkia kauempana Ruotsin rajalla olevat tunturit.

Ja aivan oikein tulikin Brede uudelleen. Hän oli kai päässyt makuun, hän sanoi syyksi sen, että hänen täytyy tarkastaa sähkölennätinlinjaa. Sillä välin saivat vaimo ja lapset hoitaa maita kotona tai saivat ne olla hoidotta. Iisakki työlästyi hänen käynteihinsä ja läksi ulos tuvasta kun hän saapui, niinpä juttelivat Inkeri ja Brede sydämellisesti yhdessä. Mitä he oikein mahtoivat jutella? Brede oli usein kylällä ja tiesi aina uutisia sikäläisestä vallasväestä, Inkerillä taas puolestaan oli kerrottavaa tunnetusta matkastaan Trondhjemiin ja olostaan siellä. Hän oli tullut niin kieleväksi niinä vuosina, jotka hän oli ollut poissa, hän soitti suutaan kenen kanssa tahansa. Ei, hän ei ollut enää sama vilpitön ja oikea Inkeri kuin ennen.

Vaimoja ja tyttöjä kävi edelleen Sellanråssa saamassa kankaansa leikatuiksi tai pitkät saumat neulotuiksi käden käänteessä, ja Inkeri piti heille kaikille hauskaa. Ulla tuli myös jälleen, hän ei voinut pysyä poissa, vaan tuli keväisin ja syksyisin, jauhemaisen pehmeänä, sulavana kuin voi ja viekkaana. — Minun piti tulla katsomaan, miten te täällä voitte, sanoi hän joka kerta. Ja minä kaipaan niin pikku poikia, sanoi hän, minä niin kiinnyin niihin herranenkeleihin. Niin, niin, ne ovat nyt suuria miehiä jo, mutta on niin ihmeellistä, minä en unohda sitä, kun ne olivat pieniä ja ne olivat minun hoivissani. Ja hän rakentaa ja rakentaa ja laittaa tästä vallan kaupungin. Aikooko hän ripustaa oikein kellon soimaan ladon katon yläpuolelle niinkuin pappilassa on?

Kun Ulla kerran tuli, seurasi häntä muuan toinen nainen, ja nuo kaksi vaimoa pitivät nyt Inkerin kanssa hauskan päivän. Kuta useampia Inkerillä oli ympärillään istumassa, sitä paremmin hän leikkasi ja neuloi ja käytti kieltään ja heilui saksineen tai silitysrautoineen. Se muistutti häntä siitä ajasta, jolloin hän oli laitoksella ja heitä oli niin paljon. Inkeri ei salannut sitä, mistä hänen taitonsa ja tietonsa olivat peruisin, ne oli hän saanut Trondhjemissa. Oli aivankuin hän ei olisi ollutkaan vankilassa tavalliseen tapaan, vaan opissa, räätälinopissa, kutomakoulussa, värjärinopissa, kirjoitusopissa, kaiken sen oli hän oppinut Trondhjemissa. Hän puheli laitoksesta aivankuin kodistaan, siellä oli niin paljon väkeä, siellä oli päälliköitä ja tarkastusmiehiä ja vartioita, kun hän palasi kotia, oli siellä aivan autiota, hänestä oli tuntunut varsin kovalta vetäytyä kokonaan pois seuraelämästä, johon hän oli tottunut. Hän oli yhä ikäänkuin vilustunut, koska hän oli tottumaton olemaan raa'assa ulkoilmassa, vielä vuosia senjälkeen kun hän tuli kotiin ei hänen terveytensä sietänyt tuulta ja tuiskua. Ulkotöihin hän oikeastaan olisi tarvinnut apua. — No Herranen aika, sanoi Ulla, eikö sinulla nyt pitäisi olla palvelija, sinulla kun on varaa ja sinulla kun on oppia ja suuri talous!

Inkeriä miellytti se, että häntä ymmärrettiin, eikä hän sanonut vastaan. Hän ompeli niin, että sormus hänen sormessaan välkähteli.

— Nyt näet, sanoi Ulla toiselle vaimolle, eikö ole totta niinkuin sanoin, että Inkeri on saanut kultasormuksen? — Tahtooko hän katsoa sitä? kysyi Inkeri ja otti sen sormestaan. Ulla tarttui siihen, hän ei näyttänyt olevan aivan varma, hän tutki sormusta aivankuin apina tutkii pähkinää, katsoi leimaa: — Niin on, kuten sanoin, sillä Inkerillä on rikkautta ja tavaraa! — Toinen vaimo otti sormuksen kunnioittavana käteensä ja hymyili nöyrästi. — Saat pitää sitä vähän aikaa, pane se vain sormeesi, eihän se kulu!

Inkeri oli ystävällinen ja hyväsydäminen. Hän kertoi Trondhjemin tuomiokirkosta ja alkoi: — Ette kai ole nähneet Trondhjemin tuomiokirkkoa, ei, ettehän te siellä ole olleet. Se oli kuin hänen oma kirkkonsa, hän puolusti sitä, kehui sitä, ilmoitti korkeuden ja suuruuden, vallan tavattomat. Seitsemän pappia saarnasi siellä yhtaikaa, eivätkä he kuitenkaan voineet kuulla toisiaan. Ette kai ole liioin nähneet pyhän Olavin kaivoa? Se on keskellä tuomiokirkkoa, toisella sivulla, ja se kaivo on pohjaton. Kun me menimme sinne, oli meillä pieni kivi kullakin ja me pudotimme sen siihen, mutta se ei tavannut lainkaan pohjaan. — Ei tavannut pohjaan! kuiskailivat vaimot ja huojuttelivat päitään. — Mutta sitäpaitsi on tuomiokirkossa tuhat muuta seikkaa, puheli Inkeri innostuneena, siellä on se hopealipaskin. Se on pyhän Olavi pyhimyksen lipas, joka hänellä oli. Mutta marmorikirkon, joka oli yhdestä marmorikappaleesta hakattu pieni kirkko, sen ottivat tanskalaiset meiltä sodan aikana...

Vaimot tekivät lähtöä, Ulla vei Inkerin syrjään, vei hänet aittaan, jossa hän tiesi kaikkien juustojen olevan ja lukitsi oven. — Mitä tahdot? kysyi Inkeri.

— Ulla kuiskasi: — Jänkä-Antti ei enää tohdi tulla tänne. Olen häntä kieltänyt. — Vai niin, sanoi Inkeri.

— Sanoin hänelle, että uskaltakoonpa vaan, sen jälkeen mitä hän sinulle teki! — Niin, sanoi Inkeri. Mutta hän on ollut täällä useampia kertoja, ja sitäpaitsi voi hän kernaasti tulla, minä en häntä pelkää! — Ei, sanoi Ulla, mutta minä tiedän mitä tiedän, ja jos tahdot, niin minä ilmoitan hänet. — Vai niin, sanoi Inkeri. Ei, älä huolikaan!

Mutta hänen mieleensä oli, että Ulla oli hänen puolellaan, se maksoi pienen kutunjuuston, mutta Ulla kiitteli suuremmoisesti siitä: — Niin on kuin sanoin ja aina olen sanonut: Inkeri ei epäröi antaessaan, hän antaa molemmin käsin! Ei, sinä et pelkää Jänkä-Anttia, mutta minä olen nyt kieltänyt häntä tulemasta sinun silmiesi eteen. Se oli vähin, millä voin sinua palvella. — Silloin sanoi Inkeri: — Mitäpä siitä, vaikka hän tulee? Hän ei voi enää minua vahingoittaa. — Ulla heristi korviaan: — Vai niin, oletko oppinut jonkun tempun sitä vastaan? — Minä en saa enää lapsia, sanoi Inkeri.

Niinpä he olivat siis tasaväkiset ja heillä oli yhtä hyvät valtit: Ullahan tiesi, että Jänkä-Antti lappalainen oli kuollut toissapäivänä...

Miksei Inkeri saisi enää lapsia? Hän ei ollut huonoissa väleissä miehensä kanssa, he eivät olleet koira ja kissa, kaukana siitä. Heillä oli kummallakin omituisuutensa, mutta he torailivat harvoin, eivätkä koskaan kauan, jälkeenpäin oli taas kaikki hyvin. Useasti saattoi Inkerikin äkkiä riehaantua aivankuin entisinä aikoina ja raataa läävässä ja pelloilla, oli aivankuin hän olisi uudelleen nuortunut ja saanut aika ajoin terveytensä takaisin. Iisakki katseli silloin kiitollisena vaimoaan ja jos hän olisi ollut niitä, jotka heti ilmaisevat ajatuksensa, olisi hän sanonut jotain sentapaista kuin: — Mitä? Hm. Hullutteletko? tai jotain muuta tunnustusta ilmaisevaa. Mutta hän vaikeni liian kauan ja tuli kiitoksineen liian myöhään. Se ei tietenkään ollut Inkerille mieleen, eikä hän välittänytkään sen pitemmältä ponnistella.

Hän olisi voinut vielä yli viisikymmenvuotiaana saada lapsia, mutta nykyisellään oli hän tuskin neljääkymmentä. Kaikkea oli hän oppinut laitoksella — oli oppinut myös joitakin temppuja itselleen. Hän palasi niin oppineena ja kokeneena kotia, sieltä toisten murhaajien parista, hän oli ehkä myös kuullut yhtä ja toista herroilta, vartioilta, lääkäreiltä. Hän kertoi Iisakille kerran, mitä eräs nuori lääkäri oli sanonut koko hänen rikoksestaan: Miksi pitää olla rangaistus lapsen taposta, vieläpä terveiden, hyvinmuodostuneiden lasten? Eiväthän ne ole muuta kuin lihamöhkäleitä. — Iisakki kysyi: — Oliko hän sitten peto? — Hänkö! huudahti Inkeri ja kertoi, miten ystävällinen hän oli ollut häntä, Inkeriä itseään kohtaan, että juuri hän oli saanut erään toisen lääkärin opereeraamaan hänen suunsa ja tekemään hänestä ihmisen. Nyt oli hänellä vain arpi.

Nyt oli hänellä vain arpi ja hän oli oikein sievä vaimo, kookas, eikä mikään lihava, tumma, runsastukkainen, kesäisin enimmäkseen paljain jaloin ja hameenhelmat korkealla, pohkeet arastelematta näkyvissä. Iisakki näki ne, kukapa ei niitä olisi nähnyt!

He eivät torailleet enää, Iisakilla ei ollut siihen taipumuksia ja vaimo oli tullut paljoa rivakammaksi vastaamaan. Kelpo tora vei aikaa tältä ukolta, tältä myllynruholta, hän sotkeutui vaimon puhetulvaan, eikä saanut suuria sanotuksi, sitäpaitsi tunsi hän myös hellempiä tunteita häntä kohtaan, voimakasta rakkautta. Hänen ei tarvinnutkaan useasti vastata puolestaan, Inkeri ei tehnyt hyökkäyksiä, hän oli erinomainen mies monessa suhteessa ja vaimo antoi hänen olla. Mitä oli hänellä valittamista? Todellakin, Iisakkia ei ollut halveksiminen, hän olisi voinut saada huonommankin. Kulunut? Totta oli, että hänessä oli väsymisen merkkejä, mutta ei niin, että se olisi haitannut. Hän oli niin sanoakseni täynnä vanhaa, käyttökelpoista terveyttä aivankuin Inkerikin, ja jälkikesän yhdyselämässä täytti hän osansa lemmekkyydessä ainakin yhtäsuurella lämmöllä kuin hänkin.

Mutta suurempaa komeutta ja kauneutta ei hänessä kai ollut? Ei. Ja tässä suhteessa oli Inkeri häntä etevämpi. Inkeri tuli kai toisinaan ajatelleeksi, että hän oli nähnyt kauniimpaakin, miehiä hienoissa pukimissa ja kävelykeppi kourassa, herroja, joilla oli nenäliina ja kovat kaulukset, oo noita kaupunkiherroja! Hän kohteli senvuoksi Iisakkia ainoastaan sinä, mikä hän oli, niin sanoakseni ainoastaan hänen ansioittensa mukaan, ei enempää: hän oli uutisraivaaja korvessa; jos hänen suunsa olisi ollut kunnossa koko ajan, ei hän koskaan olisi ottanut häntä, sen tiesi hän nyt. Ei, hän olisi voinut ottaa toisen. Se koti, jonka hän oli saanut, koko se yksinäinen olo, jonka Iisakki oli hänelle valmistanut, oli itse asiassa perin vaatimaton, olisihan hän voinut päästä naimisiin kotiseudullaan, jossa hänellä olisi ollut seuraa ja tuttavia, eikä olisi näin muuttunut metsänpeikoksi. Täällä ei hän tarvinnut muuta, hänen käsityksensä oli muuttunut.

Eikö ollut merkillistä, miten katsomus saattoi muuttua! Inkeri ei enää jaksanut iloita oikein sievästä vasikasta tai lyödä ihastuksesta käsiänsä yhteen, kun Iisakki tuli kotia tuoden suuren kantamuksen tunturijärvestä saamiaan kaloja, ei, hän oli ollut kuusi vuotta suuremmissa oloissa. Olipa vähin erin mennyt ohi sekin aika, jolloin hän oli herttainen ja taivaallinen Iisakille kutsuessaan häntä ruualle: — Etkö tule sisälle syömään? sanoi hän nyt. Olipa sekin tapa! Aluksi ihmetteli hän hieman tätä muutosta, tätä perin töykeätä ja epäkohteliasta tapaa, Iisakki vastasi: — En tiennyt, että ruoka on valmista. — Mutta kun Inkeri väitti, että piti kai hänen tietää auringosta, luopui hän vastaväitteistä eikä hiiskunut sanaakaan.

Mutta kerran sai Iisakki hyvän tilaisuuden tarttua häneen ja käytti sitä: se oli silloin kun Inkeri aikoi varastaa häneltä rahoja. Ei siksi, että Inkeri olisi ollut niin perso rahoille, vaan siksi, että ne olivat niin ehdottomasti Iisakin. Siitä olisi voinut koitua hänelle pahoja. Eikä Inkeri kuitenkaan ollut tässä asiassa aivan tunnoton ja jumalaton, Eliaksenhan piti se raha saada, tuon siunatun Eliaksen, joka kaupungista käsin taas pyysi taalariaan. Pitikö hänen kulkea siellä hienon väen joukossa tyhjin taskuin? Eikö hänellä ollut äidin sydäntä? Hän oli pyytänyt rahoja isältä, mutta kun siitä ei ollut apua, oli hän itse ottanut. Mitenkä nyt sitten lie käynytkin, oliko Iisakki epäillyt häntä vai sattumako se lie ollut — tuo ruma juttu tuli joka tapauksessa ilmi ja samassa silmänräpäyksessä tunsi Inkeri otteen molemmissa käsivarsissaan ja tunsi, että hänet ensin nostettiin ylös permannolta ja sitten survaistiin alas lattialle jälleen. Se oli jotakin tavatonta, aivankuin jokin maanvieremä. Iisakin kädet eivät olleet nyt kuluneet ja väsyneet. Inkeriltä pääsi parahdus, hänen päänsä vaipui alas, hän vapisi ja ojensi taalarin takaisin.

Nytkään ei Iisakki paljoa puhunut, vaikka Inkeri antoi hänelle siihen tilaisuuden, hän vain puuskautti lyhyeen: — Tiedä huutia, sinulla ei ole tässä talossa enää sananvaltaa!

Hän oli aivan tuntemattomaksi muuttunut. Hän kai purki ulos pitkien aikojen suuttumuksen.

Seurasi murheellinen päivä ja pitkä yö ja jälleen päivä. Iisakki meni pois ja oleili ulkona, vaikka hänellä oli kuivia heiniä ajettavana latoon; Siivertti oli isän mukana. Inkerillä oli pikku Leopoldiina ja elukat luonaan, mutta hän tunsi olonsa yksinäiseksi, itki melkein koko ajan ja ravisteli päätään itsellensä: niin suuri mielenliikutus oli hänellä ollut vain kerran ennen, silloin kun hän kuristi pikku lapsensa.

Missä olivat Iisakki ja poika? He eivät olleet laiskotelleet, he olivat päinvastoin näpistäneet yhden vuorokauden heinänteolta ja rakentaneet veneen tunturijärvelle. Se oli kömpelö ja sangen koruton ruuhi, mutta pitävä ja luja niinkuin kaikki, mitä he tekivät, ja nyt oli heillä vene ja he saattoivat kalastaa siimalla.

He palasivat kotia ja heinä oli yhtä kuivaa. He olivat peijanneet taivasta luottamalla siihen, ja he olivat voittaneet siinä, heille oli ollut siitä hyötyä. Silloin osoitti Siivertti ja sanoi: — Äiti on korjannut heinää! — Isä katsoi niitylle ja sanoi: — Vai niin. — Iisakki oli heti huomannut, että osa heiniä oli poissa, olihan siis Inkeristä kotona johonkin. Hän oli tehnyt varsin hyvin korjatessaan heinät, vaikka Iisakki oli häntä eilen könistänyt. Ja se oli raskasta, pitkää heinää, hän oli tehnyt työtä ankarasti ja sitäpaitsi oli hänellä ollut lehmät ja vuohet lypsettävänä. — Mene sisälle syömään! sanoi Iisakki Siivertille. — Entä sinä? — En. —

Kun Siivertti oli ollut sisällä hetkisen, tuli Inkeri ulos ja seisoi nöyränä kynnyksellä ja sanoi: — Etkö sinäkin voisi tehdä niin hyvin itseäsi kohtaan, että tulisit syömään sinäkin? — Siihen murahti Iisakki vain ja sanoi: Hm! Mutta Inkerin nöyryys oli niin harvinainen ilmiö viime aikoina, että Iisakin itsepäisyys alkoi laantua. — Kunpa panisit pari hammasta haravaani, niin saisin enemmän haravoiduksi, sanoi Inkeri. Hän kääntyi pihalla olevan miehensä puoleen ylimalkaan vain pyynnöllä ja hän oli kiitollinen, kun ei saanut pilkallista kieltoa: — Sinä olet haravoinut ja ajanut kylliksi, sanoi Iisakki. — Ei se ole vielä kylliksi. — Minulla ei ole aikaa laittaa hampaita haravaasi, näethän, että sade uhkaa!

Niin sanoen meni Iisakki työhön.

Iisakki tahtoi kai säästää häntä; se pari minuuttia, joka olisi mennyt haravan hammastamiseen, olisi tullut kymmenkertaisesti korvatuksi sillä, että Inkeri olisi ollut mukana työssä. Nyt tuli Inkeri sitäpaitsi perässä haravoineen, sellaisena kuin se oli, ja alkoi korjata suurella touhulla; Siivertti tuli hevosineen ja heinäkärryineen, ja kaikki ahersivat niin, että hiki valui, ja heinä saatiin latoon. Se oli aimo työ. Ja Iisakki vaipui mietteisiin siitä korkeammasta voimasta, joka johtaa kaikkia askeleitamme, aina taalarin varastamisesta saakka kokoamaan joukon heiniä. Siellä oli nyt sitäpaitsi vene, jota hän puolen ikäänsä oli suunnitellut, tunturijärvellä oli nyt vene. — Jaa'a, Herra paratkoon! sanoi Iisakki.

XV

Siitä tuli itse asiassa merkillinen ilta, käännekohta, Inkeri, joka pitkät ajat oli ollut poissa raiteiltaan, oli yhdellä nostolla permannolta päässyt entiselleen. Kumpikaan heistä ei puhunut tapahtumasta, Iisakkia oli myöhemmin hävettänyt käytöksensä tuon taalarin takia, joka ei ollut mikään suuri raha ja joka hänen kuitenkin oli täytynyt antaa, koska hän sen Eliakselle soi. Ja sitäpaitsi: eikö taalari ollut yhtähyvin Inkerin kuin hänen? Tuli aika, jolloin Iisakki oli nöyrä.

Seurasi kaikenlaisia aikoja, Inkeri oli taaskin vaihtanut käsityskantaansa, hän muuttui taas, lausui taas vähin hienouksiaan ja kävi jälleen vakavaksi ja sydämmelliseksi uutistalon emännäksi. Että miehen nyrkit saattoivat niin suuria asioita aikaan! Mutta niin oli oleva, vahva, kunnollinen nainen, jonka oleskelu teennäisessä ilmapiirissä oli pilannut, häilyi sinne tänne, — hän puski miestä vastaan, joka seisoi vankkumatta jaloillaan. Iisakki ei ollut hetkeksikään jättänyt luonnollista paikkaansa maan kamaralla, omaa alustaansa. Häntä ei voinut muuttaa.

Seurasi kaikenlaisia aikoja, seuraavana vuonna tuli taas kuivuus ja näivetti kasvullisuuden ja vähensi ihmisten muonantoiveita. Vilja kuivettui, peruna — tuo ihmeellinen peruna — ei kuivettunut, vaan kukoisti kukoistamistaan. Korkeampi voima ohjasi kaikkia asioita, mutta niityt alkoivat käydä harmaiksi.

Niin tuli Geissler eräänä päivänä, entinen nimismies Geissler, vihdoinkin tuli hän jälleen. Oli oikein ilahduttavaa, ettei hän ollut kuollut, vaan sukelsi taas esiin. Minkätähden hän tuli?

Geisslerillä ei ollut tällä kertaa suuria asioita, ei vuorikauppoja eikä asiapapereita, vaan oli päinvastoin varsin köyhissä pukimissa ja hänen tukkansa ja partansa olivat harmaantuneet ja hänen silmänsä olivat punareunaiset. Hänellä ei ollut enää ketään kantajaa, papereita vartenkin oli hänellä vain tasku eikä enää laukkua.

— Hyvää päivää, sanoi Geissler.

— Hyvää päivää, vastasi Iisakki ja vastasi Inkeri. Sellaisiako vieraita nyt tulee!

Geissler nyökkäsi.

— Ja kiitos viimeisestä Trondhjemissa! sanoi Inkeri erikseen.

Ja tähän nyökkäsi myöskin Iisakki ja sanoi: — Niin, kiitos viimeisestä molempien puolesta!

Mutta Geisslerillä oli se tapa, ettei hän sulanut aivan hellämieliseksi, hän sanoi: — Minäpä olen matkalla tunturien yli Ruotsiin.

Vaikka talon väki olikin masennuksissa kuivuuden takia, elpyivät he Geisslerin tulon johdosta, he kestitsivät häntä runsaasti, heistä oli erittäin hauskaa ottaa hänet vastaan sydämellisesti. Hän oli tehnyt heille niin paljon hyvää.

Geissler puolestaan ei ollut masennuksissa, hän alkoi heti puhella, katsella peltoja ja nyökkäillä, hänen ryhtinsä oli yhä suora ja hän näytti siltä, kuin olisi hänellä satoja taalareita taskussaan. Ja hänen muassaan tuli taloon vilkkautta ja elämää, ei niin, että hän olisi pitänyt melua, mutta hän puheli eloisasti.

— Ihana paikka tämä Sellanrå! sanoi hän. Ja nyt lappaa niitä yhä useampia tänne korpeen sinun jäljessäsi, Iisakki, minä laskin jo viisi uutistaloa. Onko useampia?

— Seitsemän kaikkiaan, kahta ei näy tielle.

— Seitsemän taloa, sanokaamme viisikymmentä asukasta. Tästä tulee pian tiheään asuttu seutu. Eikö teillä ole jo koulupiiri ja koulutupakin?

— On.

— Sen arvasin. Koulutupa Breden talossa, koska se on keskellä. Ajatelkaa, Brede kun on ruvennut uutisviljelijäksi! sanoi hän ja myhähti. Olen kuullut sinusta, Iisakki, sinä olet perustus. Olen iloinen siitä. Oletko saanut sahankin pystyyn?

— Sellainen kun se nyt on. Mutta hyvin sillä toimeen tulee. Ja minä olen sahannut sillä usean tukin niillekin siellä alempana.

— Niin sitä pitää!

— Olisipa hupaista kuulla, mitä nimismies siitä sanoo, jos hän tahtoo tulla katsomaan sahaa.

Geissler nyökkäsi aivankuin ammattimiehenä, että sen hän tekee, tulee katsomaan sahaa, tarkastaa kaikki paikat. Hän kysyy: — Sinulla oli kaksi poikaa, missä on toinen? Kaupungissa? Konttorissa? Hm! sanoi Geissler. Mutta tuo tuossa näyttää aimo pojalta, mikä sinun nimesi olikaan?

— Siivertti.

— Entä toisen? —

— Elias.

— Sellaisessa insinöörikonttorissa? Mitä hän siellä oppii? Se on pelkkää kitumista. Olisi tullut minun luokseni, sanoi Geissler.

— Niin sanoi Iisakki vain tahtoen olla kohtelias. Hänen kävi häntä sääli. Tuo kunnon Geissler ei näyttänyt siltä, että hän voisi nyt pitää vierasta apua, hänen oli ehkä vaikea itsekin tulla toimeen, olihan hänen takkinsa hiansuista aivan risainen.

— Ehkä hän tahtoo kuivat sukat? kysyi Inkeri ja toi uuden parin omiaan, jotka olivat hänen hienoimmilta päiviltään ja olivat raitaiset ja ohuet.

— Kiitos ei, sanoi Geissler lyhyesti, vaikka hänen jalkansa tietenkin olivat märät. — Hänen olisi ollut parempi tulla minun luokseni, sanoi hän Eliaksesta, minä olisin tarvinnut häntä, sanoi hän ja otti taskustaan pienen hopeaisen tupakkirasian ja leikitteli sillä. Se oli ehkä ainoa loistoesine, mikä hänelle oli jäänyt entisiltä päiviltä.

Mutta hän ei malttanut viivähtää kauan missään asiassa, hän pisti hopearasian takaisin taskuun ja alotti jotain muuta: — Mutta — onko niitty harmaana tuolla alhaalla? Minä luulin sitä varjoksi. Miksi palaa maa tuolla lailla? Tule minun kanssani, Siivertti!

Hän nousi samassa pöydästä ja jätti kestityksen, hän kääntyi ovelle, kiitti Inkeriä ruuasta ja läksi. Siivertti seurasi.

He kulkivat virralle, Geissler tähysteli ympäriinsä koko ajan. — Tässä! sanoi hän ja pysähtyi. Ja nyt purki hän sanottavansa: — Ei käy päinsä, että maa näin kuivettuu niiltä, joilla on kaiken maailman vesi saatavana virrasta! Niitty on huomiseksi viheriöivä!

Hämmästynyt Siivertti sanoi: — Niin.

— Sinä kaivat tästä ojan poikittain, maa on tasainen, alkupäässä käytämme kuurnaa. Kun teillä kerran on saha, on kai myös joku pitkä lauta? Hyvä? Käy noutamassa kuokka ja lapio ja alota tästä, minä tulen uudelleen ja merkitsen kunnolla linjan.

Niin juoksi hän takaisin talolle ja hänen saappaissaan lotisi, niin märät olivat hänen jalkansa. Hän pani Iisakin laittamaan kuurnia, useita kuurnia, ne piti pantaman sinne tänne, missä maahan ei kaivettu ojaa. Iisakki koetti huomauttaa, että vesi ei ehkä ehtisi perille, tie oli liian pitkä, kuiva maa imisi sen, ennenkuin se ehtisi kuivuneille niityille. Geissler selitti, että siihen menisi vähän aikaa, maa imisi jonkun verran, mutta vähitellen virtaisi vesi pitemmälle — pellot ja niityt viheriöivät huomenna näihin aikoihin! — Vai niin, sanoi Iisakki ja alkoi naulata kuurnia kaikin voimin. Geissler palasi Siivertin luo: — Hyvä on, sanoi hän, jatka vain sillä lailla, johan minä näin, että sinä olet aimo poika! Linja kulkee näitä seipäitä pitkin. Jos tapaat kiven tai kallion, niin väistä sivulle, mutta samalla tasolla. Ymmärrätkö: samalla korkeudella.

Sitten meni hän taas Iisakin luo: — Olet saanut valmiiksi yhden, me tarvitsemme ehkä kuusi, jatka vain Iisakki, huomenna se viheriöi, viljasi on pelastettu! Geissler istuutui mäelle, löi kätensä polviin ja oli ihastunut, jutteli, ajatteli kaikkea: — Onko sinulla tervaa, onko sinulla tilkkeitä? Suuremmoista, kaikkea sinulla on. Sillä alussa tahtovat kuurnat vuotaa, sitten ne kyllä turpoavat ja käyvät pitäviksi kuin pullot. Sinulla on sekä tilkettä että tervaa, koska olet rakentanut veneen, sanot sinä, missä se vene on? Tunturijärvessä? Käynpä katsomassa sitäkin!

Geissler lupasi niin paljon. Hän oli häilyväinen herra ja oli käynyt vielä entistään vilkkaammaksi, hän teki kaikkea laukaten. Mutta nytpä kävikin kaikki nopeasti. Hänessä oli kyllä ylemmyyttä. Luonnollisestikin pyrki hän liioittelemaan, pellot ja niityt eivät voineet käydä viheriöiviksi seuraavaksi päiväksi, mutta Geissler oli rivakka mies näkemään ja tekemään päätöksiä, ja tämän merkillisen miehen ansioksi on luettava, että Sellanrån viljelys säästyi.

— Montako kuurnaa sinulla nyt on? Niitä on liian vähän. Kuta useampia puukuurnia sinulla on, sitä tasaisemmin vesi juoksee. Jos naulaat kymmenen tai kaksitoista kymmenen kyynärän kuurnaa, niin et siinä tappiolle joudu. Onko sinulla joku kahdentoista kyynärän lauta, sanot sinä? Käytä ne, kyllä ne itsensä maksavat syksyyn mennessä! Enempää ei Geissler malttanut, vaan nousi mäestä ja juoksi taas Siivertin luo: — Suuremmoista, Siivertimies, nyt käy hyvin, sinun isäsi naulaa ja laittaa kuurnia, me saamme useampia kuin luulinkaan. Käy nyt noutamassa kuurnia, niin alotamme!

Koko iltapäivän he rehkivät, se oli ankarinta työtä mitä Siivertti oli vielä tehnyt, aivan vieras tempo hänelle, he malttoivat tuskin käydä sisällä ruualla. Mutta nyt virtasi vesi! Siellä täällä täytyi heidän kaivaa ojaa syvemmäksi, siellä täällä täytyi heidän laskea tai nostaa kuurnaa, mutta vesi virtasi. Myöhään iltaan kulkivat nuo kolme miestä ja parantelivat ja korjailivat työtään ja olivat ankarassa puuhassa, mutta kun vettä alkoi valua kuivimmille paikoille pellolla, ilostui talon väen mieli. — Minä unohdin kelloni, mitä kello on? sanoi Geissler. Viheriätä huomenna näihin aikoihin! sanoi hän. Vielä yöllä nousi Siivertti katsomaan vesijohtoa. Hän tapasi isänsä, joka oli ulkona samalla asialla. Herra nähköön, mikä jännitys ja elämys korvessa!

Mutta seuraavana päivänä makasi Geissler pitkään sängyssä ja oli raukea, hoppu oli mennyt hänestä. Hän ei jaksanut käydä katsomassa venettä tunturijärvellä ja ehkä vain häpeissään hän kävi katsomassa sahaakin. Vesijohtoakaan kohtaan ei hänellä enää ollut samaa lämmintä harrastusta; kun hän näki, etteivät pellot eivätkä niityt olleet yöllä tulleet viheriöiksi, meni häneltä halu, hän ei ajatellut, että vesi virtaili ja levisi yhä laajemmalle alalle pitkin maata. Hän piti itseään jonkun verran vireillä sanomalla: — Saattaa käydä niin, että vasta huomenna näet seuraukset. Mutta älä menetä rohkeuttasi!

Päivemmällä tulla tupsahti Brede Olsen, hänellä oli kivinäytteitä, joita hän tahtoi näyttää Geisslerille: — Ne ovat joitakin aivan ihmeellisiä, minun ymmärtääkseni! sanoi Brede. — Geissler ei tahtonut nähdä hänen kiviään: — Sillä laillako sinä harjoitat maanviljelystä korvessa, että juokset ympäriinsä rikkauksia etsimässä? kysyi hän pilkallisesti. — Brede ei enää huolinut pitää hyvänään ojennuksia entiseltä nimismieheltään, hän antoi hänelle kunnollisesti takaisin, alkoi sinutella häntä ja sanoi: — Sinusta minä viis välitän! — Yhä sinä vieläkin puuhaat pötyä, sanoi Geissler. — Entä sinä! vastasi Brede, mitä muuta olet sinä puuhannut koko elämäsi! Sinullahan on vuori tuolla ylhäällä, josta ei ole mihinkään, se vaan on siellä omia aikojaan. He, he, sinä vasta mies olet paikallasi! — Mene tiehesi! sanoi Geissler. — Eikä Brede enää viipynytkään, vaan heitti pienen pussin olalleen ja läksi hyvästiä sanomatta takaisin kotiansa.

Geissler istuutui selailemaan joitakin papereita ja painui ajattelemaan niitä. Oli kuin hän olisi päässyt saaliin makuun ja tahtonut nähdä, miten kuparivuoren, kauppakirjan ja analyysin laita oli: sehän oli melkein puhdasta kuparia, sinikuparia, hänen pitäisi tehdä jotakin, eikä taaskin lysähtää kasaan.

— Minä tulinkin oikeastaan järjestämään koko asiaa, sanoi hän Iisakille. Minä arvelen sangen pian voivani panna töihin suuren miesjoukon ja alottaa toiminnan vuoressa, mitä sinä siitä ajattelet?

Iisakin kävi taas häntä sääli, eikä hän sanonut vastaan.

— Se ei ole yhdentekevää sinulle. Eihän voi välttää sitä, että tänne tulee paljon hälinää, touhua ja louhimista, en tiedä, mitä sinä siitä pidät. Toiselta puolen tulee seudulle elämää ja liikettä ja sinä saat hyvän menekin tuotteillesi. Voit pyytää, mitä haluat niistä.

— Niin, sanoi Iisakki.

— Puhumattakaan siitä, että sinä saat korkean prosentin kaikesta, mitä vuoresta voitetaan. Siitä tulee paljon rahaa, Iisakki.

Iisakki vastasi: — Minä olen saanut jo aivan liian paljon häneltä...

Seuraavana aamuna lähti Geissler talosta ja suuntasi kulkunsa itään päin, Ruotsia kohti. Hän sanoi lyhyesti ”Kiitos ei” Iisakille, joka tahtoi saattaa häntä matkalla. Teki miltei pahaa nähdä hänen lähtevän niin köyhänä ja yksinäisenä, Inkeri oli antanut hänelle mainiot eväät ja paistanut muun muassa vohveleita hänelle, mutta eiväthän ne kyllä kaikkein parhaita olleet; hänen piti myöskin saada kermaa panniin ja joukko munia, mutta niitä hän kieltäytyi kantamasta. Niin että niissä toiveissa Inkeri pettyi hänestä.

Geisslerin oli varmaankin vaikeata lähteä Sellanråsta, ilman että hän maksoi, kuten tavallista, hän tekeytyi siis aivankuin olisi maksanut, aivankuin hän todella olisi antanut suuremman setelin, ja sanoi pikku Leopoldiinalle: — Ja nyt saat sinäkin jotakin lisäksi, tule tänne! Ja niin antoi hän hänelle tupakkikotelon, hopeakotelon. — Voit pestä sen ja pitää siinä neuloja, sanoi hän. Eihän se muuten oikein sovi, jos vaan olisin päässyt kotia, niin olisit saanut jotain muuta, onhan minulla yhtä ja toista...

Mutta vedenjohdatin jäi jäljelle Geisslerin käynnistä, jäi ja vaikutti yötä päivää, viikko viikolta, sai pellot viheriöimään, sai perunan kukkimaan, sai viljan tähkimään.

Uutisasukkaat alempaa tulivat vuoron perään ylös katsomaan ihmettä, Aksel Ström tuli, naapuri Månelandista, hän joka oli naimaton ja jolla ei ollut naisapua, mutta kuitenkin tuli toimeen, hänkin tuli. Hän oli valoisalla mielellä sinä päivänä ja kertoi, että hän oli saanut lupauksen eräältä tytöltä kesäavuksi, niin oli siitä kiusasta suorittu! Hän ei maininnut tytön nimeä, eikä Iisakkikaan sitä kysynyt, mutta hän oli saanut lupauksen Breden Barbrolta, se maksaisi vain sähkösanoman Bergeniin. No, Aksel pani rahat sähkösanomaan, vaikka hän olikin perin tarkka mies, vieläpä hieman saitakin.

Vedenjohdatin oli tänään houkutellut Akselin Sellanråhon, hän tarkasti sen päästä päähän suurella mielenkiinnolla. Hänen maatalollaan ei ollut virtaa, mutta hänellä oli puro, hänellä ei myöskään ollut lautoja kuurniksi, mutta hän aikoi kaivaa koko johdon maahan, sen kyllä saattoi tehdä. Hänen veteläperäinen maansa ei tosin vielä näyttänyt uhatulta, mutta jos kuivuutta kestäisi, täytyisi hänenkin ruveta kastelemaan. — Kun hän oli nähnyt, mitä halusi, sanoi hän hyvästi. Häntä pyydettiin käymään sisälle, mutta hänellä ei ollut aikaa, hän tahtoi vielä samana iltana alottaa kaivauksen. Niin hän läksi.

Se oli toista kuin Brede.

Nyt oli Brede saanut levitetyksi sen tiedon ympäri rämeitä, että Sellanråssa oli nyt vedenjohdattimet ja kaikki ihmeet! Ei ole hyvä liiaksi tonkia maata, oli hän sanonut, Iisakki on nyt ojittanut niin kauan, että hänen täytyi ruveta kastelemaan!

Iisakki oli kärsivällinen, mutta hän toivoi usein pääsevänsä tästä miehestä, tästä kielikellosta Sellanrån ympäristöllä. Brede sanoi sähkölennättimen syyksi, että niin kauan kuin hän on julkinen katsastusmies, hänen täytyy pitää linjaa kunnossa. Mutta sähkölennätinlaitoksen oli jo useita kertoja täytynyt huomauttaa häntä hänen laiminlyönneistään ja tointa oli jälleen tarjottu Iisakille. Ei, sähkölennätin ei Bredeä kiinnittänyt, vaan metallit tunturilla, se oli tullut hänelle sairaloisuudeksi, päähänpiintymäksi.

Tapahtuipa varsin usein, että hän tuli Sellanråhon siinä luulossa, että hän oli löytänyt aarteen, hän nyökkäsi ja sanoi: — En sano enempää, mutta että olen löytänyt jotakin erikoista, sitä en kiellä! Hän hukkasi aikaa ja voimia aivan turhaan. Kun hän siten tuli väsyneenä kotia tupaansa, laski hän pienen, kivinäytteitä sisältävän säkin laattialle ja läähätti ja huokasi päivätyönsä päälle ja oli sitä mieltä, ettei kukaan raatanut niin ankarasti elatuksensa vuoksi. Hän kasvatti vähän perunaa vetisellä suolla ja niitti ne ruohotäplät, joita kasvoi itsestään hänen tupansa ympärillä. Se oli maanviljelystä. Hän oli joutunut väärälle uralle, eikä hän voinut menestyä. Nyt oli jo hänen turvekattonsa pilalla ja kyökinportaansa lahonneet vesitipusta; pieni tahko oli maassa, rattaat seisoivat ainaisesti paljaan taivaan alla.

Breden oli sikäli hyvä olla, etteivät sellaiset pikkuseikat häntä lainkaan vaivanneet. Kun lapset kierittivät tahkoa leikkien sillä, oli isä hyvä ja ystävällinen ja auttoikin toisinaan kierittämisessä. Kevyt ja laiska luonne vailla vakavuutta, mutta myös vailla raskasmielisyyttä, heikkoluonteinen, hieman edesvastuuton, mutta hän hankki ruokaa miten taisi, hän eli omaisineen päivästä päivään, he pysyivät kaikki hengissä. Mutta luonnollisestikaan ei kauppias voinut ikipäiviä elättää Bredeä ja hänen perhettään, hän oli sanonut sen usein, nyt oli hän sanonut sen ankarasti. Brede itsekin älysi asian ja lupasi, että hän nyt keksisi keinon: hän aikoi myydä talonsa ja ehkäpä voittaa siitä hyvästi ja maksaa kauppiaalle!

Vaikkapa Bredelle tulisi tappiotakin siitä, niin tahtoi hän myydä, mitäpä hän maalla! Hän kaipasi takaisin kylälle kevytmielisyyteen ja juoruiluun ja rihkamapuotiin — sinne kaipasi hän sensijaan, että olisi asettunut tänne rauhaan ja tehnyt työtä ja unohtanut suuren maailman. Saattoiko hän unohtaa joulujuhlat tai kevätjuhlat tai hallit kunnantalolla! Hän rakasti puhella jonkun kanssa, udella uutisia, mutta kenenkä kanssa puhelisi hän täällä suolla? Sellanrån Inkeri oli yhteen aikaan osoittanut hieman taipumuksia siihen, nyt oli hän jälleen muuttunut aivan toisenlaiseksi, niin harvasanaiseksi. Ja sitäpaitsi oli hän ollut linnassa ja Brede oli julkisuuden mies, se ei sopinut.

Ei, hän oli itse vetäytynyt syrjään lähtiessään kylästä. Nyt näki hän kateudella, että nimismies oli hankkinut itselleen toisen todistajan ja tohtori toisen kyyditsijän; hän oli lähtenyt pois ihmisten luota, jotka tarvitsivat häntä, nyt kun hän ei ollut enää saatavissa, tultiin toimeen ilman häntä. Mutta sellainen todistaja ja sellainen kyyditsijä! Oikeastaan pitäisi hänet — Brede — noutaa takaisin kylään hevosella!

Mutta siinä oli nyt Barbro, ja miksi olikaan hän halunnut saada häntä Sellanråhon? Keskusteltuaan asiasta vaimonsa kanssa. Jos kaikki kävi hyvin, saattoi siinä olla tytöllä tulevaisuus, ehkäpä vähän tulevaisuutta koko Breden perheelle. Kahden konttoristin taloudenhoitaminen oli hyvä kyllä, mutta Herra ties, mitä siitä hänelle pitemmän päälle koituisi; Barbrohan oli sievä ja kukkea, hänellä oli kai parempi mahdollisuus täällä kotona päästä eteenpäin. Sellanråssa oli kaksi poikaa.

Mutta kun Brede tunsi, että tämä suunnitelma raukesi, keksi hän uuden. Eipä itse asiassa ollutkaan mitään houkuttelevaa joutua Inkerin, rangaistun henkilön sukulaiseksi, olihan muitakin poikia kuin Sellanrån pojat, olipa Aksel Ström. Hänellä oli talo ja turvemaja, siinä oli mies, joka teki ja säästi ja vähin erin keräsi elukoita ja muuta omaisuutta, mutta jolla ei ollut vaimoa eikä mitään naisapua. — Sen minä sanon sinulle, että jos saat Barbron, niin saat sen avun mitä tarvitset, sanoi Brede Akselille. Ja tässä näet hänen valokuvansa! sanoi hän.

Pari viikkoa kului, sitten tuli Barbro, ja Aksel oli hiljattain alottanut heinänteon ja hänen täytyi niittää öisin ja korjata päivisin ja sai tehdä yksin kaiken, mutta sitten tuli Barbro! Se oli todellinen lahja. Hän huomasi, että Barbro osasi tehdä työtä, hän pesi astiat ja vaatteet ja keitti ruokaa, hän lypsi elukat ja oli ulkotöissä, kantoipa hän sisään heiniäkin, teki kaikkea; Akseli päätti antaa hänelle hyvän palkan ja kuitenkin suoriutua siitä.

Hän ei ollut täällä ainoastaan hienon naisen valokuva. Barbro oli suora ja laiha, puhui hieman käheästi, osoitti kypsyyttä ja kokemusta sangen paljossa, eikä ollut mikään rippikoululainen. Aksel ei käsittänyt, miksi Barbro oli kapea ja kuihtunut kasvoiltaan: — Minunhan pitäisi tuntea sinut ulkomuodolta, sanoi hän, mutta sinä et ole valokuvan näköinen. Se on matkan tähden ja koko kaupungin ilman tähden. Ei kestänytkään kauan, kun Barbro pyöristyi ja sievistyi jälleen ja hän sanoi: — Voit uskoa, että sellainen matka ja sellainen kaupungin ilma on sangen kuluttavaa! Hän viittasi myös Bergenin viettelyksiin — siellä sai varoa itseään! Mutta kun he näin juttelivat keskenään, pyysi hän Akselia tilaamaan sanomalehden, bergeniläislehden, niin että hän saattoi nähdä maailman uutisia. Hän oli tottunut lukemiseen ja teatteriin ja musiikkiin, täällä oli niin autiota.

Kun Aksel Strömillä oli ollut sellainen menestys kesäavustaan, niin tilasi hän lehden ja pyysi myös Breden perhettä usein käymään hänen uutistalossaan syömässä ja juomassa. Hän tahtoi antaa tunnustusta palvelusavulleen. Mikään ei voinut olla hauskempaa, kuin sunnuntai-illat, kun Barbro näppäili kitarankieliä ja lauleskeli käheällä äänellään, hän tuli aivan liikutetuksi siitä, noista vieraista, somista lauluista ja siitä, että joku todella istui ja lauloi hänen uutistalossaan.

Kesän kuluessa oppi Aksel myös tuntemaan hänet muilta puolilta, mutta hän oli yleensä kuitenkin tyytyväinen häneen. Barbro oli hiukan oikullinen ja hän saattoi olla pikainen vastaamaan, hieman liiaksikin pikainen. Sinä lauvantai-iltana, jolloin Akselin välttämättä täytyi mennä kylälle rihkamapuotiin, ei Barbron olisi pitänyt jättää elukoita ja majaa ja lähteä hänenkin pois koko talosta. Siitä nousi pieni tora. Ja minne hän oli mennyt? Vain kotiinsa, Breidablikiin, mutta kuitenkin. Kun Aksel tuli kotiin majaansa yöllä, oli Barbro poissa, hän katsoi elukoita, etsi ruokaa ja pani maata. Aamupuoleen tuli Barbro. — Minä tahdoin vain koettaa, miltä tuntui taas olla talossa, missä on puupermanto, sanoi hän koko purevasti. — Tähän ei Aksel voinut mitään vastata, sillä hänellä oli vain maja, jossa oli multapermanto, mutta hän vastasi kuitenkin, ettei hän ollut aivan ilman hirsiä, kaipa kerta saataisiin tupa ja puupermantokin! — Silloin näytti kuin Barbro olisi katunut, sen pahempi ei hän ollut, ja koska oli sunnuntai, meni hän koreasti metsään noutamaan uusia katajanhavuja permannolle.

Mutta kun hän oli niin erinomainen ja hyväsydäminen, niin täytyikin Akselin ottaa esille se korea pääliina, jonka hän oli ostanut hänelle eilen illalla, hän oli jo aikonut unohtaa sen ja odottaa jotakin erikoisempaa Barbron puolelta, ennenkuin sen antaisi. Kas, hän näytti siitä pitävän ja koetti sitä heti, vieläpä hän kysyi Akselilta, eikö se pukenut häntä. No tietenkin, panipa hän vaikka Akselin nahkalakin päähänsä, niin se puki häntä! Silloin hymyili Barbro ja tahtoi olla hänkin puolestaan oikein makea ja sanoi: — Minä menen paljoa mieluummin kirkkoon tämä liina kuin hattu päässä. Bergenissä me tosin kaikki kävimme hatussa, lukuunottamatta tavallisia piikatyttöjä, jotka tulivat maalta.

Pelkkää ystävyyttä jälleen.

Ja kun Aksel otti esille lehden, jonka hän oli saanut postitoimistosta, istuutui Barbro lukemaan maailman uutisia, sisäänmurrosta erään kultasepän liikkeeseen Rantakadulla, tattarien tappelusta, lapsenruumiista, joka oli löydetty uiskentelemassa kaupungin satamasta. Se oli neulottu vanhaan paitaan, joka oli leikattu poikki hihojen kohdalta. — Kukahan sen lapsenkin on sinne heittänyt? sanoi Barbro. Hän luki myös vanhasta tottumuksesta torihinnat.

Kesä meni.

XVI

Suuria muutoksia Sellanråssa.

Niin, mitään ei enää tuntenut samaksi kuin ensi aikoina oli, siellä oli nyt kaikenlaisia rakennuksia ja sahat ja myllyt, autio korpi oli muuttunut ihmisten asumaksi maaksi. Ja vielä enemmän oli tulossa. Mutta Inkeri oli ehkä merkillisin, hän oli taas niin kääntynyt ja hyveellinen.

Viime vuotinen selkkaus ei kylläkään ollut yhtäkkiä saanut voittoa hänen kevytmielisyydestään, alussa tunsi hän taantumisen taipumuksia, hän tahtoi yhä puhella laitoksesta ja Trondhjemin tuomiokirkosta. Nehän kyllä olivat pieniä ja viattomia asioita, ja sormuksen otti hän kädestään ja huolettoman lyhyet hameenhelmansa teki hän pitemmiksi. Hän oli tullut ajattelevammaksi, talo kävi hiljaisemmaksi, vieraat vähenivät, seutukunnan tytöt ja vaimot tulivat harvemmin, koska hän ei ryhtynyt heidän kanssaan lörpöttelyihin. Kukaan ei voi elää syvällä korvessa ja pysyä seuran rakkaana. Ilo ei ole ajankulutusta.

Korvessa on jokaisella vuodenajalla ihmeensä, mutta aina muuttumatta tuo raskas, rajaton ääni taivaalta ja maasta, jokapuolella piirittävä korpi, metsän pimeys, puiden ystävällisyys. Kaikki on raskasta ja hempeää, mikään ajatus ei siellä ole mahdoton. Sellanrån pohjoispuolella oli pienoinen lammikko, lätäkkö, akvariumin kokoinen. Siellä uiskenteli pienoisia kalanpoikasia, jotka eivät koskaan tulleet suuremmiksi, ne elivät ja kuolivat siellä, eivätkä kelvanneet mihinkään, Herra paratkoon, eivät kerrassa mihinkään. Eräänä iltana seisoi Inkeri siellä ja kuulosteli lehmänkelloja, silloin hän ei kuullut muuta, sillä kaikki oli kuollutta, vaan ainoastaan laulua akvariumista. Se oli niin hiljaista, tuskin mitään, melkein tyhjää. Se oli noiden pienten kalojen laulua.

He olivat Sellanråssa onnellisia siitä, että joka syksy ja kevät näkivät villihanhien parvissa liitävän erämaan ylitse ja kuulivat niiden juttelun ylhäällä ilmassa, se oli kuin kuulohäiriöistä puhelua. Ja oli kuin maailma olisi seissyt hetken alallaan, kunnes parvi oli kadonnut. Eivätkö ihmiset tunteneet jonkunlaisen heikkouden kulkevan heidän lävitsensä sinä hetkenä? He alottivat jälleen työnsä, mutta he hengähtivät ensin, jokin oli puhellut heille tuolta puolen.

Suuret ihmeet ympäröivät heitä joka aika, talvella tähdet, talvella myös usein revontulet, taivaanlaki täynnä siipiä, tulipalo, Jumalan luoma. Silloin tällöin, ei usein, ei tavallisesti, vaan silloin tällöin kuulivat he ukkosen. Se tapahtui varsinkin syksyisin, se oli pimeätä ja juhlallista ihmisille ja eläimille, karja, joka kävi kotilaitumella, keräytyi yhteen ryhmään seisomaan. Miksi ne noin olivat painuksissa? Odottivatko ne loppua? Ja mitä odottivat ihmiset korvessa, kun he seisoivat ukkosessa päät painuksissa?

Kevät — oli menneeksi, sen nopeus ja hullutus ja innostus; mutta syksy! Se luontui pimeän pelkoon ja iltarukoukseen, nähtiin näkyjä ja kuultiin varoituksia. Ihmiset saattoivat mennä ulos jonakin syyspäivänä ja etsiä jotakin, miehet saattoivat haeskella jotakin katupuuta ja naiset elukoita, jotka nyt juoksivat hullaantuneina sieniä hakemassa, — he palasivat kotia monta salaisuutta mielessään. Astuivatko he huomaamattaan mauriaisen päälle ja litistivät sen takaosan polkuun kiinni, niin ettei yläruumis enää päässyt hievahtamaan? Tulivatko he liian lähelle riekonpesää ja saivat vastaansa räpyttelevän ja sähisevän emon? Eikä suuri lehmänsienikään ollut aivan mitään sanomatta, ihminen ei käy tyhjäksi ja valkeaksi silmiltään sitä katsoessaan. Lehmänsieni ei kukoista, eikä siirry paikaltaan, mutta siinä on kuitenkin jotain vierivää ja se on kummitus, se muistuttaa keuhkoa, joka seisoo ja elää paljaana ilman ruumista.

Inkeri kävi lopulta varsin murtuneeksi, korpi painoi häntä, hän tuli uskonnolliseksi. Saattoiko hän sitä välttää? Kukaan korvessa ei voi sitä välttää, siellä ei ole ainoastaan maallista puuhaa ja maailmallisuutta, siellä on hartautta ja kuolemankammoa ja paljon taikauskoa. Inkeri toivoi kai siten voivansa paremmin kuin muut suoriutua taivaan rangaistuksesta, se ei kylläkään jäisi tulematta, hän tiesi kyllä, että Jumala kiersi iltaisin katsomassa kaikkea korpeaan ja hänellä oli satumaiset silmät, hän kyllä löytäisi hänet. Hänen jokapäiväisessä elämässään ei tosin ollut niin kovin paljoa, jota hän olisi voinut muuttaa, hän saattoi piilottaa kultasormuksen syvälle kistun pohjalle ja hän saattoi kirjoittaa Eliakselle, että tämäkin tekisi kääntymyksen; mutta sen lisäksi ei ollutkaan jälellä muuta kuin tehdä itse hyvästi työtä, eikä säästää itseään. Vielä saattoi hän tehdä jotakin: pukeutua nöyrään pukuun ja ainoastaan sitoa pienen, sinisen silkkinauhan kaulaan sunnuntain merkiksi. Tämä teennäinen ja tarpeeton köyhyys oli eräänlaisen filosofian, itsensäalentamisen, stoalaisuuden ilmausta. Tuo sininen silkkinauha oli käytetty, oli ratkottu hilkasta, joka oli tullut pikku Leopoldiinalle liian pieneksi, se oli sieltä täältä haalistunut ja suoraan sanoen hieman likainen, nyt käytti Inkeri sitä nöyränä koristeena pyhäpäivisin. Niin, hän liioitteli ja jäljitteli matalien majojen kurjuutta, hän teki itsensä muka köyhäksi, — olisivatko hänen ansionsa olleet suuremmat, kun hän oli pakotettu näin vähäiseen koreiluun? Jättäkäämme hänet rauhaan, hänellä on oikeus rauhaan!

Hän liioitteli suuremmoisesti ja teki enemmän kuin hänen olisi tarvinnut. Talossa oli kaksi miestä, mutta Inkeri piti varalta, kun he olivat poissa, ja sahasi puita, mitäpä hyötyä tästä vaivasta ja kurituksesta nyt oikeastaan oli! Hän oli niin vähäpätöinen ihminen, niin mitätön, hänen voimansa olivat niin tavalliset, hänen kuolemaansa tai elämäänsä ei huomattaisi maassa, ainoastaan täällä korvessa. Täällä hän oli miltei suuri, hän oli ainakin suurin, ja hän oli mielestään kaiken sen kurituksen arvoinen, johon hän itsensä alisti. — Hänen miehensä sanoi: — Siivertti ja minä olemme puhelleet siitä, me emme halua, että sinä sahaat meidän puut ja rasitat itsesi pilalle. — Minä teen sitä omantuntoni vuoksi, vastasi Inkeri.

Omantunnon? Se teki taas Iisakin ajattelevaksi, hän oli jo iäkäs mies, hidas käänteissään, mutta painava, kun hän vihdoin puhkesi sanomaan. Omantunnon täytyi olla aika voimakkaan, koska se käänsi aivan ylösalaisin Inkerin. Ja miten liekin ollut, mutta Inkerin kääntymys vaikutti myöskin häneen, Inkeri tartutti miehensä, hänestä tuli mietiskelevä ja kesy. Se oli perin raskas ja loppumaton talvi, Iisakki etsi yksinäisyyttä, etsi piilopaikkoja. Säästääkseen omaa metsäänsä, oli hän ostanut joitakuita toltteja hyvää tukkimetsää valtion Ruotsinpuolella olevasta maasta, — hän ei halunnut lainkaan apua näiden hirsien kaatamiseen, hän halusi olla yksin, Siivertti sijoitettiin olemaan kotona estämään äitiä liiaksi rasittamasta itseään.

Lyhyinä talvipäivinä kulki Iisakki metsään pimeässä ja palasi kotia pimeässä, aina ei ollut kuuta eikä tähtiä, toisinaan oli hänen oma aamullinen jälkensä peittynyt lumeen ja hänen oli vaikea löytää tietä. Eräänä iltana tapahtui hänelle jotakin.

Hän oli taivaltanut suurimman osan tietä, kirkkaassa kuunvalossa näki hän Sellanrån etäällä mäellä, siellä se seisoi somana ja siistittynä, mutta osaksi ikäänkuin maanalaisena, sillä se oli niin syvällä lumessa. Nyt sai hän hirsiä taas, ja Inkeri ja lapset tulisivat kai suuresti ihmeisiinsä, kun saavat kuulla, mihin hän ne käyttäisi, mitä ylimaallista rakennusta hän ajatteli. Hän istuutui lumeen ja aikoi vähän levätä, jottei tulisi uuvuksissa kotiin.

Hänen ympärillään on hiljaista, ja Jumala siunatkoon tätä hiljaisuutta ja ajatustäyteisyyttä, se on vain hyvästä! Iisakkihan on maanperkaaja ja hän näkee tuolla maillansa, mistä hänen on perattava edelleen, hän vierittää ajatuksissaan suuria kiviä pois, hänellä on vankkumaton maanraatajan kutsumus. Tuolla, sen hän tietää, on perin vesiperäinen rämeikkö hänen maallaan, se on täynnä malmia, joka lätäkössä siellä on tavallisesti metallinkarvainen kalvo, nyt aikoo hän ojittaa sen. Hän jakaa katseellaan maan neliöihin ja hänellä on näistä neliöistä suunnitelmia ja toiveita, hän tahtoo tehdä ne viheriöiksi ja hedelmällisiksi. Viljelty maa oli suuri hyvä, se vaikutti häneen aivankuin järjestys ja oikeus ja oli sitäpaitsi hyödyllinen...

Hän nousi, eikä ollut oikein tolkulla itsestään. Hm. Mitä oli tapahtunut? Ei mitään, hän oli hieman istunut. Nyt seisoi jotakin hänen edessään, jokin olento, henki, harmaata silkkiä — ei se ollutkaan mitään. Hänen mielensä kävi omituiseksi, hän astui lyhyen, epävarman askeleen eteenpäin ja meni aivankuin katsetta kohden, suurta katsetta, kahta silmää. Samassa alkoivat haavat lähistöllä suhista. Jokainen tietää, että haapa voi suhista sangen epämiellyttävällä ja koiramaisella tavalla, mutta Iisakki ei ollut kuitenkaan koskaan kuullut sikamaisempaa suhinaa kuin nyt ja hän tunsi väristyksen kulkevan ruumiinsa lävitse. Hän kohotti hieman kättänsä aivankuin suojakseen ja se oli kai avuttomin liike, minkä tuo käsi koskaan oli tehnyt.

Mutta mitä nyt oli tuo hänen edessään, ja oliko se joku olento vai eikö? Iisakkihan oli aina voinut vannoa, että oli olemassa korkeampi voima, ja kerran oli hän nähnyt sen, mutta tämä, minkä hän nyt näki, ei muistuttanut Jumalaa. Saattoiko Pyhähenki olla tuon näköinen? Mutta miksi se siis seisoi täällä, pelkällä maalla kaksi silmää, katse, eikä muuta? Oliko se tullut ottamaan häntä, noutamaan hänen sieluaan, niinpä sai se niin olla, kerranhan se kuitenkin tapahtuisi, niinpä tulisi hän autuaaksi ja pääsisi taivaaseen.

Iisakki oli jännityksessä siitä, mitä tapahtuisi, väristystä kesti yhä, olennostahan huokui kylmää, pakkasta, se oli kai paholainen. Tässä pääsi Iisakki niin sanoaksemme enemmän tunnetulle pohjalle, eihän ollut mahdotonta, että se oli paholainen; mutta mitä tekemistä oli sillä täällä? Miksi oli hän juuri iskenyt Iisakkiin? Istua ja muokata maata ajatuksissaan, se ei kai sitä ollut suututtanut. Mitään muuta syntiä ei Iisakki tiennyt tehneensä, hän oli vain kotimatkalla tukkimetsästä, työmies sekä väsynyt että nälkäinen, hän oli matkalla Sellanråhon, kaikella oli hyvä tarkoitus —

Niin otti hän taas askeleen eteenpäin, mutta se ei ollut mikään pitkä askel ja hän otti sen sitäpaitsi samassa takaisin. Kun ei näky aikonut väistyä, rypisti Iisakki todella silmäkulmansa, aivankuin hän olisi alkanut epäillä sitä. Jos se oli paholainen, niin sai se olla paholainen, mutta sillä ei ollut korkeinta valtaa, Lutherhan oli ollut kerran vähällä tappaa sen, ja monet muut olivat mananneet sen pois ristinmerkillä ja Jeesuksen nimellä. Ei niin, että Iisakki olisi voittanut vaaran ja istuutunut ja nauranut sille, mutta hän heitti joka tapauksessa kuolemisen ja autuaaksi tulemisen, kuten hänen aikomuksensa alussa oli ollut, ja nyt otti hän kaksi askelta näkyä kohden, risti itsensä ja huusi: — Jeesuksen nimessä!

Hm! Kun hän kuuli oman huutonsa, oli kuin hän olisi hetkessä tullut tolkulleen ja hän näki Sellanrån etäällä mäellä. Haavat eivät enää suhisseet. Nuo kaksi silmää olivat poissa ilmasta.

Hän ei vitkastellut kotiin mennessään, eikä jäänyt uhmaamaan vaaraa. Mutta kun hän seisoi kotinsa portailla, rykäsi hän voimakkaasti ja vapautuneesti, ja hän astui täysin tointuneena tupaan kuin mies, jopa kuin maailmanmies.

Inkeri hämmästyi, hän kysyi, miksi Iisakki oli niin kuolemankalpea.

Tällöin ei Iisakki kieltänyt, että hän oli nähnyt paholaisen.

— Missä? kysyi Inkeri.

— Tuolla aholla. Meitä vastapäätä.

Inkeri ei osoittanut lainkaan kateellisuutta. Hän ei kylläkään kehunut häntä siitä, mutta hänen ilmeessään ei ollut mitään, mikä olisi muistuttanut pahaa sanaa tai potkaisua. Kas, Inkeri oli päinvastoin viime aikoina tullut hieman valoisammalle tuulelle ja ystävällisemmäksi, mistä lie johtunutkin; nyt kysyi hän vain:

— Oliko se itse paholainen?

Iisakki nyökkäsi, että mikäli hän saattoi nähdä, oli se paholainen itse.

— Miten sinä hänestä setvisit?

— Minä menin häntä kohden Jeesuksen nimessä, vastasi Iisakki.

Inkeri huojutteli hämmästyksen valtaamana päätään ja kului hetkinen, ennenkuin hän sai ruuan pöytään. — Ei missään tapauksessa saa tapahtua, että vielä menet yksin metsään! sanoi hän.

Hän oli huolissaan Iisakista, se tuntui Iisakista hyvältä. Iisakki tekeytyi yhtä rohkeaksi kuin ennenkin, aivankuin kaikki, mitä metsässä saattoi tapahtua, olisi ollut hänelle yhdentekevää, mutta näin teki hän vain siksi, ettei säikäyttäisi Inkeriä turhanpäiten ilkeällä näyllään. Hän itsehän oli mies, perheen pää, kaikkien turva.

Inkeri näki kuitenkin hänen lävitsensä ja sanoi: — Niin, sinä et tahdo säikäyttää minua, mutta sinun pitää ottaa Siivertti mukaasi. — Iisakki vain nuuskahutti. — Sinä voit tulla sairaaksi ja surkeaksi metsässä, enkä minä luule, että sinä olet ollut oikein terve viime aikoina. — Iisakki nuuskahutti taas. — Sairas? Rasittunut ja väsynyt kylläkin; mutta sairas? Inkerin ei pitänyt tehdä häntä naurettavaksi, hän oli ja pysyi terveenä, hän söi, nukkui ja teki työtä, hänen pelottavassa terveydessään oli aivankuin jotakin parantumatonta. Hän kaatoi kerran puun päälleen ja silpaisi korvansa, se ei sen enempää häntä äköittänyt, hän nosti korvan ylös ja piti sitä hatulla paikoillaan yötä päivää, niin kasvoi se kiinni. Sisäisiin vaivoihin joi hän kuumaan maitoon sekoitettua tervaa ja alkoi hikoilla, lakritsia siis, jota hän osti kauppiaalta, koeteltua ainetta, itse vanhojen rohtoa. Jos hän haavoitti kätensä, laski hän vettänsä haavaan ja suolasi sen ja niin se parani muutamassa päivässä. Lääkäriä ei oltu koskaan haettu Sellanråhon.

Ei, Iisakki ei ollut sairas. Terveinkin saattoi kohdata paholaisen. Iisakki ei liioin tuntenut mitään vaivaa tuon vaarallisen seikkailun jälkeen, päinvastoin oli aivankuin hän olisi siitä voimistunut. Sitä mukaa kuin talvi kului, eikä ollut enää niin ikuisen pitkältä kevääseen, alkoi mies ja perheen pää melkein tuntea itsensä jonkinlaiseksi sankariksi: — Minä ymmärrän nämä asiat, meidän on vain seurattava minua, voinhan hädän tullen manata!

Muuten olivat päivät jo pitempiä ja valoisampia, pääsiäinen oli jo ohi, tukit oli ajettu kotiin, kaikki loisti, ihmiset hengähtivät kestetyn talven jälkeen.

Inkeri oli taas ensimäinen tuntemaan ilmojen muutoksen, hän oli jo kauan ollut hyvällä tuulella. Mistä se mahtoi johtua? Siihen oli omat syynsä: hän oli taas tullut raskaaksi, hän oli taas saamassa lapsen. Kaikki tasoittui hänen elämässään, ei mikään pettänyt. Mutta sehän olikin suurin armo kaiken sen jälkeen, mitä hän oli rikkonut, onni seurasi häntä, onni vainosi häntä! Iisakki huomasi asian eräänä päivänä ja kysyi häneltä: — Minä luulen, että on taas tulossa jotakin, miten on laita? — Niin, Jumalan kiitos, on kai tulossa, vastasi Inkeri. — He olivat kumpikin yhtä ihmeissään. Luonnollisestikaan ei Inkeri ollut liian vanha, Iisakin mielestä hän ei ollut liian vanha mihinkään, mutta kuitenkin kaikitenkin, taas lapsi, jaa'a. Pikku Leopoldiina, hän oli useita kertoja vuodessa Breidablikissa, joten heillä ei ollutkaan pienokaista kotona, ja Leopoldiina oli nyt sitäpaitsi suuri.

Muutamia päiviä kului, niin jopa uhrasi Iisakki aikaansa lauvantai-illasta maanantai-aamuun tekemällä matkan kylälle. Hän ei tahtonut sanoa asiaansa lähtiessään, mutta hän palasi takaisin piikatytön kanssa. Hänen nimensä oli Jensine. — Mitä hulluttelet, kysyi Inkeri, en minä häntä tarvitse. — Iisakki vastasi, että nyt juuri hän apua tarvitsi.

Ja joka tapauksessa oli se niin hauska ja hyväsydäminen keksintö Iisakin puolelta, että Inkeri tuli vallan liikutetuksi, uusi palvelustyttö oli sepän tytär, hänen piti aluksi olla kesän yli, sittenhän saisi nähdä.

Ja lisäksi, sanoi Iisakki, olen minä lähettänyt sähkösanoman Eliakselle.

Tämä tieto sai sävähdyksen kulkemaan äidin lävitse. Sähkösanoma? Tahtoiko Iisakki tehdä vallan lopun hänestä hyväsydämellisyydellään! Hänellehän oli tuottanut suurta surua se, että Elias oli kaupungissa, kunniattomassa kaupungissa, hän oli kirjoittanut hänelle Jumalasta ja sitäpaitsi myös selittänyt, että isä alkoi tulla raihnaiseksi ja talo kasvoi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, pieni Siivertti ei jaksanut kaikkea tehdä ja hän perisi sitäpaitsi eno Siivertin kerran — kaikesta tästä oli hän kirjoittanut ja lähettänyt kerta kaikkiaan matkarahatkin. Mutta Eliaksesta oli tullut kaupunkilainen, eikä hän kaivannut takaisin talonpoikaiselämään, hän vastasi, että mitäpä hän kotona tekisi? Pitäisikö hänen tehdä maatyötä ja heittää pois kaiken oppinsa ja taitonsa jälleen? Totta puhuen ei minulla ole siihen lainkaan halua, kirjoitti hän. Ja jos voit taas lähettää minulle jotakin kangasta alusvaatteiksi, niin pääsen tekemästä sen vuoksi velkaa, kirjoitti hän. — Ja tietenkin, äiti lähetti kangasta, lähetti merkillisen usein kangasta alusvaatteiksi; mutta kun hän tuli heränneeksi ja uskovaiseksi, putosivat suomukset hänen silmistään ja hän tunsi, että Elias kauppasi kankaan ja käytti rahat muuhun.

Ja samoin tunsi isä. Hän ei siitä koskaan puhunut, hän tiesi, että Elias oli äidin silmäterä ja että hän itki hänen tähtensä ja ravisteli päätään; mutta toinen kaksiniitinen kangas toisensa jälkeen hävisi ja Iisakki ymmärsi, ettei kukaan ihminen maailmassa voinut kuluttaa niin paljon alusvaatteita. Harkittuaan tarkoin kaikkea, piti kai Iisakin olla mies ja perheenpää taas ja puuttua asiaan. Maksoihan tosin suhteettoman paljon, että sai kauppiaan sähköttämään, mutta osaksi vaikuttaisi sähkösanoma tavallista enemmän poikaan, osaksi oli Iisakille itselleen jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tulla kotiin ja kertoa siitä Inkerille. Kun hän palasi kotiin päin, kantoi hän tosin palvelustytön lipasta selässään, mutta hän oli yhtä ylpeä ja salaperäinen kuin silloin, kun hän toi kotiin kultasormuksen...

Oli hauskaa aikaa tätä seuraava, Inkeri ei tiennyt, mitä kaikkea hyvää ja hyödyllistä hän olisi tehnyt ja hän saattoi sanoa miehelleen niinkuin entisinä päivinä: — Kaikkea sinä jaksat! Toisen kerran: — Sinä vallan turmelet itsesi! Toisen kerran: — Ei, tule nyt sisälle syömään, minä olen paistanut vohveleita sinulle! — Tuottaakseen hänelle iloa kysyi hän: — Minä tahtoisin tietää, mitä sinä olet aikonut näistä hirsistä ja mitä sinä olet aikonut rakentaa? — Sitä en oikein tiedä, vastasi Iisakki ja tekeytyi arvokkaaksi.

Heidän välinsä olivat muuttuneet samanlaisiksi kuin entisinä päivinäkin. Ja lapsen syntymisen jälkeen, ja se oli pieni tyttö, suuri, sievä ja virheetön tyttö — tämän jälkeen olisi Iisakin täytynyt olla kiven tai koiran kaltainen, jollei hän olisi kiittänyt Jumalaa. Mutta mitä hän aikoi rakentaa? Siitä oli tuleva jotakin, jota Ulla taas saisi juosta katsomassa: lisärakennus tupaan, toinen tupa. Kas, heitä oli jo niin monta Sellanråssa, heillä oli palvelija, he odottivat Eliasta kotiin ja pieni, virkeä, uusi tyttö oli tullut, — vanha tupa saisi jäädä kamariksi, muuksi ei siitä ollut.

Ja tietenkin täytyi hänen kertoa siitä Inkerille eräänä päivänä, hän kun oli niin utelias tietämään sitä, ja vaikka Inkeri ehkä jo oli saanut kuulla salaisuuden Siivertiltä — he kaksi kuiskuttelivat niin usein yhdessä — niin kävi hän kuitenkin sangen ihmeisiinsä ja antoi käsiensä vaipua ja sanoi: — Et kai hullutele? — Iisakki vastasi hyväilevästi sisäisellä itsetunnolla: — — Sinä hankit niin paljon uusia lapsia taloon, että mitenkä minä ne kaikki sijoitan!

Miehet olivat nyt joka päivä louhimassa kiviä uuteen kivijalkaan. He olivat tasaväkisiä tässä työssä, toinen nuori ja tanakka hyvinvoipine ruumiineen, nopea näkemään tarvittavan lohkareen, löytämään sopivan kiven, toinen vanheneva ja sitkeä pitkine käsivarsineen ja tavattoman painavine rautakankineen. Kun he olivat suoriutuneet suuremmasta lohkareesta, hengähtivät he mielellään ja juttelivat leikillisesti ja umpimielisesti keskenään:

— Brede aikoo myydä, sanoi isä. — Niin, sanoi poika. — Mitä hän mahtaa pyytää? — Sepä se. — Etkö ole kuullut mitään? — En. Olen kuullut kaksisataa. — Isä ajatteli hetken ja sanoi: — Mitä arvelet, tuleeko tästä niskakivi? — Se riippuu siitä, saammeko siitä irti tämän kulman, vastasi Siivertti ja nousi paikalla ylös, hän antoi isälle lohkomisvasaran pideltäväksi ja käytteli itse moukaria. Hän kävi punaiseksi ja lämpimäksi, hän ojentautui koko pituuteensa ja antoi moukarin pudota, ojentautui taas ja antoi sen pudota, kaksikymmentä iskua, kaksikymmentä jyrähdystä. Hän ei säästänyt työasetta, eikä itseään, se oli karkeata työtä, jota hän teki, paita kohosi ylös housuista ja hänen mahansa vilkkui välistä, hän nousi joka kerta varpailleen antaakseen moukarille enemmän vauhtia. Kaksikymmentä lyöntiä.

— Katsotaan nyt! huudahti isä. — Poika lopetti ja kysyi: — Onko se säröytynyt? — He laskeutuivat polvilleen ja tutkivat kiveä joka puolelta, ei, se ei ollut säröytynyt. — Minäpä koetan sitä pelkällä moukarilla, sanoi isä ja nousi ylös. Se oli vielä ankarampaa työtä, se kysyi yksinomaan voimaa, moukari lämpeni, teräs muhentui, varsi höltyi. — Se irtautuu varresta, sanoi Iisakki moukarista ja lopetti. — Enpä jaksakaan enempää, sanoi hän. Sitä hän ei tosin tarkoittanut, ettei hän jaksaisi enempää.

Tämä isä, tämä lotja, vähäpätöisen näköinen, täynnä kärsivällisyyttä ja hyvyyttä, hän antoi pojan lyödä viimeiset iskut ja lohkaista kiven. — Siinä se nyt lepäsi kahtena kappaleena. — Olipa sinulla siinä pieni urakka, sanoi isä. Hm. Breidablikista voisi tulla jotakin. — Sitä minäkin, sanoi poika. — Kunhan suo ojitettaisiin ja muokattaisiin. — Tupaa pitäisi korjata. — Tietysti, tupaa pitäisi korjata, siinä olisikin aika työ, mutta. Mitenkä on, kuulitko, halusiko äitisi kirkkoon pyhänä? — Kyllä hän siitä jutteli. — Vai niin. Ei, nyt meidän täytyy katsella kaikkialta kaunista porraskiveä uutta tupaa varten. Oletko nähnyt sellaista? — En, vastasi Siivertti.

He jatkoivat työtään.

Pari päivää myöhemmin arveli kumpikin, että heillä oli kylliksi kiviä kivijalkaa varten. Oli perjantai-ilta, he istuutuivat ja hengähtivät ja puhelivat taas hieman.

— Hm. Mitä tuumit, sanoi isä, jos vähän ajattelisimme Breidablikia? — Mitenkä? kysyi poika, mitä siitä? — Enpä tiedä. Siellä on koulu ja se on aivan puolimatkassa. — Entä sitten? kysyi poika. — Enpä tiedä, mitä sillä tekisin, sillä ei se ole oikeata lajia. — Oletko ajatellut sitä? kysyi poika. — Isä vastasi: — En. Jollei Elias haluaisi siellä työskennellä. — Eliasko? — Enpä tiedä. — Kumpikin harkitsi pitkän aikaa. Isä alkoi kerätä työkaluja ja kuormittaa niillä itseään lähteäkseen kotiin. — Jospa niin, sanoi Siivertti vihdoin. Voithan ilmoittaa siitä hänelle. — Isä lopetti ja sanoi: — Emme ole löytäneet kaunista porraskiveä uutta tupaa varten tänäänkään. — Seuraavana päivänä oli lauvantai ja silloin piti heidän olla aikaisin liikkeellä ehtiäkseen vuoren yli lapsen kanssa. Jensine, palvelija, tulisi mukaan, hänestä saivat he yhden kummin, toiset kummit piti saada tunturin toiselta puolen Inkerin sukulaisten joukosta.

Inkeri oli niin soma, hän oli ommellut itselleen erikoisen sopivan sitsipuvun, ja kauluksessa ja hiansuissa oli valkoista. Lapsi oli kokonaan valkoisessa, uusi sininen silkkinauha kurottuna liepeeseen, mutta se olikin erikoinen lapsi, se hymyili ja jutteli kaikkea ja makasi kuunnellen, kun tuvan kello löi. Isä oli antanut hänelle nimen. Se kuului hänelle, hän aikoi toimia asiassa — seuratkaamme vain minua! Hän oli horjunut Jakobiina ja Rebekka nimien välillä, jotka kumpikin olivat Iisakin maun mukaisia, ja vihdoin hän meni Inkerin luo ja sanoi arkaillen: — Hm. Mitä arvelet Rebekasta? — Kyllä, vastasi Inkeri. — Kun Iisakki kuuli tämän, pöyhistyi hän ylen ja sanoi päättävästi: Jos hälle nimi annetaan, niin annetaan Rebekka. Sen minä takaan!

Ja luonnollisesti hän tahtoi tulla mukaan kirkkoon ollakseen kantamassa ja järjestyksen vuoksi. Rebekalta ei pitänyt puuttua hyvää seuraa! Hän leikkasi partansa ja vaihtoi ylleen punaisen paidan, kuten ennen nuorempana; oli lämpimin aika, mutta hänellä oli hauska, uusi talvipuku ja sen hän puki ylleen. Mutta Iisakki ei suinkaan ollut niitä miehiä, jotka pitävät velvollisuutena ylellisyyttä ja loistoa, niinpä otti hän matkalle jalkaansa sangen sadunomaiset saappaat.

Siivertti ja Leopoldiina jäivät kotiin elukoita hoitamaan.

He soutivat veneellä tunturijärven yli, ja se oli suuri helpotus siihen nähden, kun he ennen olivat saaneet kiertää sen. Mutta keskellä järveä, kun Inkerin piti antaa pienokaiselle rintaa, näki Iisakki jonkin välkkyvän nyörissä hänen kaulassaan — mikä se lie ollutkin. Kirkossa pani hän merkille, että Inkerillä oli kultasormus sormessaan. Sitä Inkeriä! Hän ei ollut voinut siitä kieltäytyä!

XVII

Elias tuli kotia.

Hän oli ollut poissa monta vuotta ja hänestä oli tullut isää pitempi, hänellä oli pitkät, valkeat kädet ja mustaa viiksien alkua ylähuulessa. Hän ei tekeytynyt miksikään, vaan näytti harrastavan luonnollista ja hyvänsävyistä käytöstä; äiti oli ihmeissään ja iloissaan. Hän sai asua kamarissa Siivertin kanssa, veljekset tulivat hyvin toimeen keskenään ja tekivät toisilleen pieniä kepposia, jotka heitä huvittivat. Mutta tietenkin täytyi Eliaksen olla mukana tupaa rakennettaessa, silloin väsyi hän surkeasti, tottumaton kun oli ruumiilliseen työhön. Vallan hullusti kävi silloin, kun Siivertin täytyi lähteä työstä ja jättää se isän ja Eliaksen huoleksi — silloin jäi isä vallan kehnolle avulle.

Minnekä Siivertti lähti? Eikö tullutkin Ulla eräänä päivänä tunturin yli tuomaan sanaa eno Siivertiltä, että hän oli nyt kuolemaisillaan! Eikö siis pikku Siivertin pitänyt lähteä? Olipa sekin nyt, ei olisi huonompaa aikaa voinut sattua Siivertin pois lähettämiseen, mutta ei auttanut.

Ulla sanoi: — Minulla ei olisi ollut aikaa juosta asialla, ei olisi sopinut, mutta minä niin pidän kaikista lapsista täällä ja varsinkin pikku Siivertistä ja minä tahdoin häntä auttaa saamaan perintönsä. — Oliko Siivertti eno hyvin sairas? — Siunatkoon sinua, hän heikkonee päivä päivältä. — Oliko hän makuulla? — Makuullako? Älähän huoli tehdä piloja kuolemasta Herran istuimen edessä! Hän, Siivertti, ei enää juoksentele tässä maailmassa.

Tästä vastauksesta piti heidän huomata, että Siivertti oli jo varsin heikkona, ja Inkeri vaati, että pikku Siivertin piti lähteä heti.

Mutta Siivertti eno, se kelmi, se koiranleuka ei ollut lainkaan kuolemaisillaan, eipä edes ollut kunnolla makuulla. Kun pikku Siivertti tuli, huomasi hän tavattoman epäjärjestyksen ja surkeuden tuossa pienessä talossa, eikä kevättöitäkään oltu kunnolla tehty, eipä edes kaikki lantakaan oltu vielä ajettu; mutta kuolema ei näyttänyt vielä siinä silmänräpäyksessä olevan tulossa. Eno Siivertti oli jo vanha mies, yli seitsemänkymmentä vuotta, hän oli raihnaantunut ja kuljeskeli puolipukineissa ympäri tupaa ja lepäili usein sängyssä, hän tarvitsi apua yhdessä ja toisessa, kuten sillinuotan paikkauksessa, joka riippui talaassa ja oli huonossa kunnossa; mutta hän ei ollut vielä niin viimeisillään, ettei olisi syönyt hapanta kalaa ja polttanut nurkantakuisia.

Kun Siivertti oli ollut puolisen tuntia ja nähnyt, miten asiat olivat, tahtoi hän lähteä takaisin kotiin. — Kotiin? sanoi ukko. — Me rakennamme tupaa ja isällä on huonoa apua. — Vai niin, sanoi ukko, eikö Elias ole kotona? — Niin, mutta hän on niin tottumaton. — Miksi sinä sitten tulit? — Siivertti selitti, minkä sanan Ulla oli tuonut. — Kuolemaisillaan? kysyi ukko, luuliko hän, että minä olin kuolemaisillani? Sepä helkkaria! — Hahhahhaa, sanoi Siivertti. — Ukko katsoi häneen äkäisenä ja sanoi: — Sinä virnistelet kuolevalle miehelle ja sinä olet minun kaimani! — Siivertti oli liian nuori kursaillakseen, hän ei ollut koskaan välittänyt enosta ja nyt hän tahtoi jälleen kotiin.

— Vai niin, niinpä taisit sinäkin luulla, että minä olin kuolemaisillani ja niin tulit juosten, sanoi ukko. — Ulla sen sanoi, vastasi Siivertti. — Hetken vaitiolon jälkeen teki eno tarjouksen: — Tahdotko paikata nuottani, niin näytän sinulle jotakin. — Vai niin, sanoi Siivertti, mitä se on? — Se ei kuulu sinuun, vastasi ukko jyrkästi ja paneutui sänkyyn.

Neuvottelut näyttivät vievän aikaa ja Siivertti istui ja kääntelehti. Hän meni ulos ja katseli paikkoja, kaikki oli rempallaan ja hoidotta, oli mahdotonta ruveta täällä töihin. Kun hän palasi jälleen sisälle, oli eno ylhäällä ja istui uunin luona.

— Näetkö tätä? sanoi hän ja näytti tammista lipasta, joka oli lattialla hänen jalkojensa välissä. Se oli rahalipas. Oikeastaan oli se tavallinen, useaan osastoon jaettu pullokotelo, jollaisia esivalta ja muut suuruudet kuljettivat matkoilla ennen vanhaan; nyt ei siinä enää ollut pulloja, vanha kihlakunnan kassanhoitaja säilytti siinä nyt papereitaan ja rahojaan. Oo tuota pullokoteloa. Juttu kiersi, että siinä oli kaiken maailman rikkaudet, seutukunnan väen oli tapana sanoa: — Ollappa minulla vain kaikki rahat, jotka Siivertin lippaassa ovat olleet!

Siivertti eno otti lippaasta paperin ja sanoi juhlallisena: — Osaat kai lukea kirjoitusta? Lue tämä asiapaperi! — Pikku Siivertti ei suinkaan ollut varsin taitava luvuissa, sitä hän ei ollut, mutta hän luki, että hänet oli asetettu enon kaiken jälkeenjäävän omaisuuden perijäksi. — Ja nyt voit tehdä aivankuin haluat! sanoi ukko ja pani paperin takaisin lippaaseen.

Siiverttiä ei asia paljoakaan liikuttanut; oikeastaan ei asiapaperi sanonut enempää, kuin mitä hän jo ennestään tiesi, sillä olihan hän varhaisesta lapsuudestaan saakka alituiseen kuullut, että hän saisi kerran periä enonsa. Toista olisi, jos hän saisi nähdä lippaan varat. — Siellä on kai paljon arvokasta siellä lippaassa, sanoi hän. — Enemmän kuin luuletkaan! vastasi ukko lyhyesti.

Hän oli niin loukkaantunut ja äimistynyt sisarenpoikaansa, että hän lukitsi lippaan ja kävi jälleen sänkyyn. Siellä makasi hän ja lähetteli sieltä erinäisiä tiedonantoja: — Minä olen ollut seudun valtuutettu ja sen rahojen ja omaisuuden päämies kolmekymmentä ajastaikaa, minun ei tarvitse kerjätä ketään avukseni. Mistä Ulla oli saanut tietää, että minä olin kuolemaisillani? Enkö voi lähettää vaikka kolme miestä hevoskyydillä tohtoria hakemaan, jos tahdon! Ei sinun pidä metkuilla minun kanssani. Ja sinä Siivertti et voi odottaa siksi, kunnes minä vetäisin viime henkäykseni? Minä tahdon vain kertoa sinulle, että nyt olet lukenut asiapaperin ja se on rahalippaassa keskellä, enempää en sano. Mutta jos lähdet minun luotani, niin vie sana Eliakselle, että hän tulee tänne. Hän ei ole minun kaimani, eikä hänellä ole minun maallista nimeäni — antaa hänen vain tulla!

Huolimatta näiden sanojen uhkaavasta sävystä, harkitsi Siivertti niitä ja sanoi: — Minä vien sanan Eliakselle!

Ulla oli yhä Sellanråssa, kun Siivertti palasi. Hänellä oli ollut aikaa pistäytyä korvessa niinkin pitkällä kuin Aksel Strömin ja Barbron luona heidän uutistalossaan, ja sieltä palasi hän täynnä juoruja ja salaisuuksia: — Barbro lihoo, sanoi hän kuiskaten, eiköhän se vaan merkitse jotakin? En sentään sano mitään! Vai niin, joko sinä tulet Siivertti? Ei kai ole siis enempää kysymistä, enosi on kuollut? Niin, hän olikin vanha mies, haudan partaalla oleva ukko. Mitä — vai ei hän ole kuollut? Onpa syytä kiittää Jumalaa! Lorujako kuletin, niinkö sanot? Kunpahan olisin ollut yhtä vapaa synnistä! Saatoinko minä tietää, että enosi valehteli kuolinvuoteellaan? Hän heikkonee, ne olivat minun sanani, ja niistä minä vastaan kerran valtaistuimen edessä. Mitä sanot Siivertti? Niin, mutta eikö enosi itse maannut sängyssä ja tupakoinut ja pannut käsiään ristiin rinnan päälle ja sanonut, että hän on aivan kuolemaisillaan?

Ullan kanssa oli mahdoton väitellä, hän voitti vastustajansa lörpötyksellään ja tukki häneltä suun. Kun hän kuuli, että eno Siivertti oli kutsunut Eliasta luokseen, tarttui hän tähänkin seikkaan ja käytti sitä hyväkseen: — Siinä voitte kuulla, kuljetinko minä loruja! Vanha Siivertti kutsuu sukuansa ja ikävöi lihaansa ja vertansa, hän on viimeisillään! Sinun ei pidä kieltäytyä Elias, sinun pitää paikalla lähteä nähdäksesi enosi vielä hengissä! Minä lähden myös tunturin yli, meillä on sama matka.

Ulla ei jättänyt Sellanråta ennenkuin hän oli saanut Inkerin syrjään ja kuiskannut lisää Barbrosta: — En sano mitään, mutta hänellä oli merkit! Ja nyt on kai tarkoituksena, että hänestä tulee emäntä uutistaloon. Muutamat ne paisuvat, vaikka aluksi ovat pieniä kuin meren hiekka. Kuka nyt olisi uskonut sellaista Barbrosta! Aksel on toimelias mies, ja sellaisia suuria maita ja taloja kuin täällä korvessa on, ei ole meidän puolella tunturia, senhän tiedät sinäkin Inkeri, joka olet meidän seudultamme ja olet siellä syntynyt. Barbrolla oli joku naula villoja, ne olivat vain talvivilloja, minä en ollut mikään pyytäjä, eikä hän liioin tarjonnut minulle mitään, meidän kesken ei ollut muuta kuin hyvää päivää ja hyvästi, vaikka minä tunsin hänet lapsesta saakka koko ajan, kun minä olin täällä Sellanråssa ja sinä Inkeri olit opissa —

— Nyt itkee pikku Rebekka, sanoi Inkeri ja keskeytti Ullan ja ojensi hänelle kourallisen villoja.

Suuri kiitospuhe Ullan puolelta: — Niin, eikö todella ollut kuten hän juuri oli sanonut Barbrolle, että Inkerin veroista ei ollut antajaa! Hän antoi niin, että tuntui, mutta ei koskaan hiiskunut siitä mitään. Mene vaan pikku enkelin luo, eikä koskaan ole ollut niin äitinsä näköistä lasta kuin pikku Rebekka. Muistiko Inkeri, mitä hän kerran oli sanonut: ettei hän saanut enää? Nyt hän näki! Ei, piti kuulla, mitä vanhat sanovat, joilla itsellään on ollut lapsia, ne ovat tutkimattomia niinkuin Herran tiet.

Niin löntysteli hän Eliaksen jäljessä metsän halki, vanhuuttaan kutistuneena, jauhomaisena ja harmaana ja uteliaana, katoamattomana. Vanhan Siivertin luo tahtoi hän nyt mennä ja sanoa, että hän — Ulla — oli saanut Eliaksen lähtemään.

Mutta Elias ei ollut pannutkaan vastaan, häntä ei ollut vaikea saada suostumaan. Kas, hän oli itse asiassa kehittyneempi, kuin miltä hän näytti, Elias, hän oli tavallaan kyvykäs poika, sävyisä ja hyväntahtoinen luonnostaan, vain vähän heikonpuoleinen. Omat syynsä oli sillä, ettei hän mielellään tahtonut tulla kaupungista kotiin, hän tiesi hyvin, että äiti oli ollut vankilassa murhasta, kaupungissa ei hän kuullut siitä mitään, korvessa muistivat sen kaikki. Eikö hän nyt ollut useita vuosia ollut toverien seurassa, jotka olivat opettaneet hänelle hienompaa tuntemusta, kuin hänellä ennen oli ollut? Eikö haarukka ollut yhtä välttämätön kuin veitsi? Eikö hän ollut kaiket aikansa kirjoittanut kruunuja ja äyrejä, mutta täällä korvessa käytettiin yhä vanhaa taalarirahaa? Niin, hän vaelsi sangen mielellään tunturin yli toiseen seutuun, kotona sai hän joka silmänräpäys pitää ylemmyyttään aisoissa. Hän koetti parhaansa mukaan sopeutua ympäristöönsä ja hän onnistui siinä, mutta hän sai olla varuillaan. Niinkuin silloinkin, kun hän oli tullut kotiin Sellanråhon pari viikkoa sitten: hän oli ottanut mukaansa vaaleanharmaan kevätpalttoonsa, vaikka oli keskikesä, ja kun hän ripusti sen tuvassa naulaan, olisi hän voinut hyvästi kääntää ulospäin hopeakilven, jossa oli hänen nimikirjaimensa, mutta hän ei tehnyt sitä. Samoin oli kepin laita, kävelykepin. Se oli tosin vain sateenvarjon varsi, josta hän oli irroittanut kaikki terässakarat, mutta täällä ei hän ollut käyttänyt sitä niinkuin kaupungissa, eikä heilutellut, kaukana siitä, vaan ainoastaan kantanut sitä piilossa sivullaan.

Ei, se ei ollut mikään ihme, että Elias läksi tunturin yli. Hänestä ei ollut kirvesmieheksi; hän pystyi kirjoittamaan kirjaimia, johon ei kelvannutkaan joka mies, mutta kotona ei tälle hienolle opille ja taidolle osannut kukaan antaa arvoa, lukuunottamatta ehkä äitiä. Hän asteli iloisena metsätietä ylöspäin Ullan edellä, hän aikoi odottaa häntä ylempänä, hän juoksi kuin vasikka, hän kiirehti. Elias oli tavallaan varastautunut talosta, hän pelkäsi, että hänet nähtäisiin, sillä hän oli korjannut mukaansa matkalle sekä kevätpalttoon että kävelykepin. Tunturin toisella puolen toivoi hän näkevänsä väkeä ja tulevansa itse nähdyksi, ehkä pääsisi hän kirkollekin. Niinpä asteli hän iloisena kevätpalttoossa, joka oli aivan liikaa auringonpaahteessa.

Eikä hän ikävöinyt rakenteella olevaa tupaa, päinvastoin, saihan isä Siivertin jälleen, ja Siivertistä oli moninkertainen hyöty ja hän teki työtä aamusta iltaan. Heiltä ei mennyt pitkää aikaa tuvan pystyttämiseen, se oli lisärakennus, kolme seinää; heillä ei ollut hirsien piiluamista, he sahasivat ne sahassa; siitä saivat he samalla kattolaudat. Eräänä kauniina päivänä näkivät he tosiaan tuvan valmiina silmiensä edessä, katettuna, permantoineen ja ikkunoineen. Enempää eivät he ehtineet maatöiden välillä, laudoitus ja maalaus täytyi jättää myöhempään.

Nyt tuli Geissler suuren seurueen kera tunturin yli Ruotsista. Seuralaiset tulivat ratsain, ratsastaen kiiltävillä hevosilla ja keltaisilla satuloilla, he olivat kai rikkaita matkustajia, koska olivat niin paksuja ja raskaita, että hevoset notkuivat heidän allaan; näiden suurten herrojen seurassa tuli nyt Geissler jalkaisin. Heitä oli kaikkiaan neljä herraa ja Geissler, sen lisäksi oli kaksi palvelijaa, jotka kumpikin taluttivat kuormahevosta.

Ratsastajat laskeutuivat satulasta pihamaalle ja Geissler sanoi: — Siinä on Iisakki, hän on itse maakreivi. Hyvää päivää, Iisakki! Nyt näet, että minä vielä tulin, kuten sanoin.

Geissler oli sama kuin ennenkin. Vaikka hän tuli jalan, ei hän näyttänyt olevan halpa-arvoisempi muita, hänen kulunut takkinsa lerppui laihojen pakarain yllä, mutta hänen kasvonsa osoittivat ylemmyyttä ja ylpeyttä. Hän sanoi: — Tarkoituksena oli, että nämä herrat ja minä käväisisimme vähän tunturilla; he ovat niin lihavia ja heidän pitäisi laihtua.

Herrat olivat muuten hyviä ja ystävällisiä, he hymyilivät Geisslerin sanoille ja pyysivät Iisakkia suomaan anteeksi, että he tulivat kuin sodalla hänen taloonsa. Heillä oli evästä mukana, niin etteivät he söisi häntä putipuhtaaksi, mutta he olisivat kiitollisia, jos saisivat yöksi kattoa päänsä päälle. Ehkä he saisivat olla uudessa rakennuksessa?

Kun he olivat hetkisen levänneet ja Geissler oli pistäytynyt sisällä Inkerin ja lasten luona, lähtivät kaikki vieraat ylös metsän halki ja olivat iltaan saakka poissa. Silloin tällöin pitkin iltapäivää olivat talon asukkaat kuulleet ankaria laukauksia tunturilta, ja vieraat tulivat takaisin mukanaan uusia näytteitä pusseissa. — Sinikuparia, sanoivat he ja nyökkäsivät kiville. He keskustelivat kauan ja oppineesti ja tarkastelivat karttaa, jonka he summittaisesti olivat piirtäneet; heidän joukossaan oli vuorilajien tuntija ja insinööri, yhtä nimitettiin maaherraksi, yhtä tehtailijaksi; — ilmarata, sanoivat he, köysirata, sanoivat he. Geissler heitti silloin tällöin keskusteluun sanan ja se näytti joka kerta olevan herroille ohjeeksi, sillä he ottivat huomioon hänen sanansa. — Kuka omistaa järven etelälaidan? kysyi maaherra Iisakilta. — Valtio, vastasi Geissler nopeasti. Hän oli tarkkaava ja hanakka, hänellä oli kädessään se asiakirja, jonka Iisakki kerran oli allekirjoittanut puumerkillään. — Olenhan jo sanonut, että se on valtion, vieläkö sitä kyselet? sanoi hän. Jos haluat tarkistaa tiedonantoani, niin ole hyvä!

Myöhemmin illalla vei Geissler Iisakin syrjään kahdenkesken ja sanoi: — Myymmekö kuparivuoren? — Iisakki vastasi: — Se on nyt niin, että nimismies on kerran ostanut vuoren ja maksanut minulle. — Aivan niin, sanoi Geissler, minä ostin vuoren. Mutta nyt on asian laita niin, että sinun piti saada prosentteja kaupasta tai käytöstä, tahdotko nyt nostaa nuo prosentit? — Sitä ei Iisakki ymmärtänyt ja Geisslerin täytyi selittää: Iisakki ei voinut tehdä kaivaustyötä, hän oli maanviljelijä, hän muokkasi maata; Geissler ei liioin voinut tehdä kaivaustyötä. Rahoja, kapitaalia? Hoo, niin paljon kuin hän tahtoi! Mutta hänellä ei ollut aikaa, hänellä oli paljon puuhaa, hän oli aina matkoilla, hänen täytyi hoitaa maatilojaan sekä etelässä että pohjoisessa. Nyt tahtoi Geissler myydä vuoren näille ruotsalaisille herroille, jotka olivat kaikki hänen vaimonsa sukulaisia ja rikkaita miehiä, ammattimiehiä, ja voivat harjoittaa vuorityötä. Ymmärsikö Iisakki nyt asian? — Minä teen niinkuin hän tahtoo! selitti Iisakki.

Merkillistä — tämä suuri luottamus teki kuluneelle Geisslerille hyvää: — Niin, enpä tiedä, oivallatko pitää puoliasi, sanoi hän ja harkitsi. Äkkiä hän varmistui ja jatkoi: — Mutta jos annat minulle vapaat kädet, niin hieron minä ainakin paremmin kauppoja sinun puolestasi kuin itse pystyt. — Iisakki alotti. — Hm. Hän on alusta pitäen ollut hyvä mies meitä kaikkia kohtaan... Geissler rypisti otsaansa ja keskeytti hänet: — Hyvä on!

Seuraavana aamuna istuutuivat herrat kirjoittamaan. He kirjoittivat vakaita asioita: ensin neljänkymmenen tuhannen kruunun kauppakirjan vuoresta, sitte asiakirjan, jolla Geissler luopui koko tästä rahamäärästä vaimonsa ja lastensa hyväksi. Iisakki ja Siivertti kutsuttiin sisään todistamaan allekirjoituksellaan nämä paperit. Kun se oli tehty, tahtoivat herrat lunastaa Iisakilta hänen prosenttinsa polkuhinnasta, viidestäsadasta kruunusta. Geissler keskeytti heidät sanoilla: — Leikki syrjään!

Iisakki ei tajunnut paljoakaan koko puuhasta, hän oli kerran myynyt ja saanut maksun, mutta sitäpaitsi, niin, kruunut — nehän eivät olleet mitään, ne eivät olleet taalareita. Siivertti sitävastoin älysi vähän enemmän, keskustelujen sävy oli hänestä omituinen: se oli varmaankin joku perhejuttu, joka täällä saatettiin päätökseen. Eräs herroista saattoi sanoa: — Rakas Geissler, sinulla ei todellakaan pitäisi olla niin punaiset silmät! Johon Geissler vastasi hanakasti, mutta väistäen: — Eipä todella pitäisi. Mutta tässä maailmassa ei käy ansioiden mukaan!

Oliko niin, että Geisslerin rouvan veljet ja sukulaiset tahtoivat ostaa pois hänen miehensä, ehkä yhdellä iskulla vapautua hänen käynneistään heidän luonaan ja hänen kiusallisesta sukulaisuudestaan? Vuori ei kylläkään ollut arvoton, sitä ei kukaan väittänyt; mutta se oli etäällä; herrat sanoivat kuitenkin, että he ostivat sen saattaakseen sen sellaisten miesten käsiin, joilla oli paljoa enemmän mahtia kuin heillä sen käyttämiseen. Siinä ei ollut mitään tavatonta. He sanoivat myös avoimesti, etteivät he tienneet, paljonko he saisivat vuoresta takaisin sellaisena kuin se oli: jos kaivostyö saadaan käyntiin, ei neljäkymmentä tuhatta ollut hinta eikä mikään; jos taas vuori jäisi koskemattomaksi, olisi tuo summa mennyt kuin kaivoon. Mutta joka tapauksessa he halusivat saattaa kaupan päätökseen ja tarjosivat Iisakille viisisataa kruunua hänen osuudestaan.

— Minä olen Iisakin valtuuttama, sanoi Geissler, enkä myy hänen oikeuttaan alle kymmentä prosenttia ostohinnasta.

— Neljä tuhatta! sanoivat herrat.

— Neljä tuhatta, sanoi Geissler. Iisakki omisti vuoren, hän saa neljä tuhatta. Minä en omistanut sitä, minä sain neljäkymmentä tuhatta. Tahtovatko herrat vaivautua harkitsemaan sitä!

— Niin, mutta neljä tuhatta!

Geissler nousi ja sanoi: — Tai ei tule kaupasta mitään!

He harkitsivat asiaa, kuiskailivat siitä, menivät pihalle, venyttivät aikaa. — Laittakaa hevoset kuntoon! huusivat he palvelijoilleen. Eräs herroista meni sisälle Inkerin luo ja maksoi ruhtinaallisesti kahvista, muutamista munista ja asunnosta. Geissler kulki näköjään välinpitämättömänä ympäri, mutta hän oli silti yhtä varuillaan: — Miten kävi vesiviemärin viime vuonna? kysyi hän Siivertiltä. — Se pelasti koko laihon. — Te olette muokanneet tuon peltoläntyn senjälkeen, kun viimeksi olin täällä? — Niin kyllä. — Teillä pitäisi olla hevonen lisää talossa, sanoi Geissler.

Kaiken hän näki.

— Tule nyt tänne ja päätetään se asia! huusi tehtailija.

Kaikki menivät nyt taas sisälle uuteen rakennukseen ja Iisakin neljä tuhatta kruunua laskettiin pöytään. Geissler sai jonkun paperin, hän pisti sen sinältään taskuunsa, aivankuin sillä ei olisi mitään arvoa. — Kätke se! sanoivat vieraat hänelle, ja sinun vaimosi saa pankkikirjan muutaman päivän kuluttua, sanoivat he. — Geissler rypisti otsaansa ja vastasi: — Hyvä on!

Mutta he eivät olleet vielä suoriutuneet Geissleristä. Ei niin, että hän olisi avannut suunsa pyytääkseen jotakin, mutta siinä hän seisoi nyt ja he näkivät, miten hän siinä seisoi; ehkä oli hän vaatinut itselleenkin jonkun määrän rahaa. Kun tehtailija antoi hänelle setelitukun, nyökkäsi Geissler vain ja sanoi että hyvä oli. Ja sitte juomme lasin Geisslerin kanssa, sanoi tehtailija.

He joivat ja olivat valmiit lähtemään, sanoivat hyvästit Geisslerille.

Tällöin tuli Brede Olsen käyden. Mitä hän nyt tahtoi? Brede oli kyllä kuullut nuo jyrisevät laukaukset eilen ja hän ymmärsi, että jotakin oli tekeillä vuorella. Nyt hän tuli ja halusi hänkin myödä vuoren. Hän sivuutti Geisslerin ja kääntyi herrojen puoleen: hän oli tavannut merkillisiä kivilajeja, uskomattomia, toisia kuin verta, toisia kuin hopeata; hän tunsi joka sopen tunturilla ja osasi suoraan kaikkialle, hän tiesi pitkiä suonia raskasta metallia — mitähän mahtoi olla metallia? — Onko sinulla näytteitä? kysyi vuorilajien tuntija. — On. Mutta eivätkö he yhtä hyvin voineet mennä tunturille? Se ei ollut kaukana. Näytteitäkö? Monta säkillistä, monta kopallista, Bredellä ei ollut niitä mukanaan, ne olivat kotona, hän voi juosta noutamaan niitä. Mutta pikemmin saattoi juosta ylös tunturille niitä noutamaan, jos he tahtoivat odottaa. Herrat ravistivat päätään ja läksivät matkoihinsa.

Brede katsoi vääryyttä kärsineenä heidän jälkeensä. Jos toivo olikin hetkeksi syttynyt hänessä, sammui se nyt, hän työskenteli ilman onnea, mikään ei tahtonut hänelle luonnistua. Oli hyvä, että hänellä oli kevyt mieli kestämään elämän koettelemuksissa, hän katsoi ratsastajien jälkeen ja sanoi lopuksi: — Onnea matkalle!

Mutta nyt kävi hän jälleen nöyräksi Geisslerille, entiselle nimismiehelleen, eikä enää sinutellut häntä, vaan tervehti häntä ja teititteli. Geissler oli jollain tekosyyllä ottanut lompakon taskustaan ja näyttänyt, miten paksu se oli rahasta. — Eikö nimismies voisi auttaa minua! sanoi Brede. — Mene kotiin ja ojita suosi! sanoi Geissler eikä antanut vähintäkään apua. — Olisinhan hyvin voinut ottaa mukaani kokonaisen kantamuksen näytteitä, mutta eikö olisi ollut parasta tarkastaa vuoret, kun he nyt olivat täällä? — Geissler ei kuunnellut häntä, vaan kysyi Iisakilta: — Etkö nähnyt, minne minä panin sen todistuksen? Se oli mitä tärkein. Monia tuhansia kruunuja. Kas, täällähän se on, keskellä setelipinkkaa! — Mitä väkeä he olivat? Olivatko he vain ratsastusmatkalla? kysyi Brede.

Geissler oli kai ollut ankarassa jännityksessä, ja nyt se laukesi. Mutta hänellä oli yhä vireyttä ja halua toimittaa jotakin: hän sai mukaansa Siivertin ylös tunturille ja hänellä oli mukanansa suuri paperi, jolle hän piirsi kartan järven etelänpuoleisesta korvesta — mitä ajatuksia hänellä nyt sen suhteen lie ollutkin. Kun hän joitakin tunteja myöhemmin palasi alas taloon, oli Brede vielä siellä, mutta Geissler ei vastannut hänelle mihinkään kysymyksiin, vaan oli ynseä ja viittasi vain kädellään.

Hän nukkui yhteen menoon seuraavaan aamuun, jolloin hän nousi ylös auringon keralla täysin levänneenä. — Sellanrå! sanoi hän ja seisoi pihalla ja katseli ympäriinsä.

— Saanko minä pitää kaikki ne rahat, jotka sain? sanoi Iisakki.

— Pötyä! vastasi Geissler. Etkö älyä, että sinä olisit tullut saamaan paljon enemmän? Ja minultahan sinä olisit ne tullut saamaan meidän sopimuksemme mukaan; mutta kuten näit, ei niin käynyt. Paljonko sitte sait? Vain tuhat taalaria, vanhan laskun mukaan. Minä tässä ajattelen, että sinä tarvitset hevosen lisää taloon. — Niin. — Minä tiedän erään hevosen. Hän, joka nyt on nimismies Heyerdahlin todistajana, antaa talonsa rappeutua, hänestä on hauskempaa matkata ympäri ulosmittauksilla. Hän on jo ennen myynyt karjansa, nyt haluaa hän myydä hevosen. — Minä kuulustan häneltä, sanoi Iisakki.

Geissler osoitti kädellä laajalti ympäri ja sanoi: — Kaikki tuo on maakreivin! Sinulla on talo ja karjaa ja peltoja, kukaan ei voi sinua nälkään näännyttää!

— Ei, vastasi Iisakki, meillä on kaikkea, mitä Jumala on luonut!

Geissler hääri edes takaisin pihalla ja meni äkkiä sisälle Inkerin luo! — Saankos tänäänkin vähän evästä taas? kysyi hän. Jonkun vohvelin taas, ilman voita ja juustoa, ne ovat kyllin hyviä muutenkin. Ei, tee niinkuin sanon, en halua kantaa enempää.

Geissler läksi jälleen ulos, hän oli nähtävästi rauhaton, hän meni rakennukseen ja istuutui kirjoittamaan. Hän oli ajatellut edeltä käsin, mitä kirjoittaisi, niin ettei se vienyt pitkää aikaa; hän kääntyi siinä valtion puoleen, sanoi hän ylemmyydellä Iisakille, sisäasiainvirastoon, sanoi hän. Minulla on suuret puuhat!

Kun hän oli saanut eväänsä ja heitti hyvästit, oli kuin hän äkkiä olisi muistanut jotakin: — Se on totta, minä unohdin viimein täältä lähtiessäni — olin ottanut setelin lompakosta, mutta sitte olin pistänyt sen liivintaskuun. Sieltä löysin sen. Minulla on niin paljon toimitettavia. — Näin sanoen pani hän jotakin Inkerin käteen ja läksi.

Niin läksi Geissler ja näytti varsin reippaalta. Hän ei suinkaan ollut alasmenossa eikä vielä pitkiin aikoihin kuollut, hän tuli vieläkin Sellanråhon ja vasta monta vuotta myöhemmin hän kuoli. Talossa aina kaivattiin, kun hän läksi; Iisakki oli aikonut kysyä häneltä Breidablikista ja neuvotella hänen kanssaan, mutta siitä ei tullut mitään. Geisslerkin ehkä olisi kieltänyt häntä ostamasta paikkaa — ostamasta viljelysmaata konttoristi Eliakselle.

XVIII

Siivertti eno piristyikin vielä. Eliakselta meni kolme viikkoa hänen luonaan, sitten kuoli ukko. Elias järjesti hautajaiset ja oli varsin nokkela siinä puuhassa, hän sai käsiinsä joitakuita verenpisaroita naapurituvista ja lainasi lipun, jonka veti puolitankoon ja osti mustaa harsoa kauppiaalta suruverhoiksi. Iisakille ja Inkerille lähetettiin sana ja he tulivat hautajaisiin, Elias oli varsinainen isäntä ja huolehti kestityksen kutsuvieraille; jopa, kun ruumis oli siunattu, lausui Elias vielä joitakin kauniita sanoja haudan ääressä, ja hänen äitinsä turvautui nenäliinaan ylpeydestä ja liikutuksesta. Kaikki kävi loistavasti.

Kotimatkalla isän seurassa täytyi Eliaksen kantaa kevättakkiaan julkisesti, mutta kävelykeppi täytyi hänen kätkeä sen hihaan. Kaikki kävi hyvin siihen saakka, kun heidän piti kulkea veneellä järven yli; silloin kosketti isä varomattomasti takkia ja siitä kuului naksahdus. — Mitä se oli? kysyi hän. — Ei mitään, vastasi Elias.

Mutta katkennutta keppiä ei heitetty pois, vaan kun he tulivat kotiin, etsi Elias sopivaa helaa. — Eikö sitä voi nivoa? kysyi Siivertti, tuo suuri kujeilija. Siihen voi panna tikut kahden puolen ja sitoa pikilangalla...? — Kyllä minä sinut sidon pikilangalla, vastasi Elias. — Hahaha. Mutta sinä haluaisit kai sitoa mieluummin punaisella sukkanauhalla? — Hahaha, sanoi myös Elias, mutta sitten hän meni äidin luo ja sai häneltä vanhan sormustimen ja siitä hän viilasi pohjan pois ja sai itselleen oikein sievän helan kävelykeppiin. Eliaksella pitkine, valkeine käsineen ei ollutkaan peukalo keskellä kämmentä!

Veljekset hulluttelivat edelleen keskenään: — Saanko minä sen, mitä Siivertti enolta jäi? kysyi Elias. — Että saatko? Paljonko sitä on? kysyi Siivertti. — Hahaha, sinä tahdot ensin tietää, paljonko sitä on, senkin saituri! — Saat kernaasti pitää sen! sanoi Siivertti. — Se on viiden ja kymmenen tuhannen välillä. — Taalarin? huudahti Siivertti. Hän ei voinut pidättyä siitä. — Elias — ei koskaan laskenut taalareissa, mutta nyt se sopi hyvästi ja hän nyökkäsi. Ja hän antoi Siivertin olla siinä luulossa seuraavaan päivään.

Sitte palasi Elias asiaan: — Sinä varmaan kadut eilistä lahjaasi? sanoi hän. — Senkin vietävä! vastasi Siivertti, mutta viisituhatta taalaria oli kuitenkin viisituhatta taalaria, eikä mikään pikku raha; jollei veli ollut täi tai intiaani, niin antoi hän kai takaisin puolet. — Nyt sanon sinulle sen asian, selitti vihdoin Elias, minä luulen, etten siitä perinnöstä paljoa liho. — Siivertti katsoi ihmeissään häneen: — Vai niin, etkö? — Eipä erikoisesti eikä varsin lihavaksi.

Eliashan oli oppinut kirjanpitoa, enon lipas, tuo kuulu pullolaatikko oli avattu hänelle ja hänen oli pitänyt läpikäydä kaikki paperit ja summat ja laskea kassa. Siivertti eno ei ollut pannut sisarenpoikaansa maatöihin tai nuotanparsintaan talaassa, hän oli johtanut hänet hirvittävään lukujen ja tilien sekasotkuun. Jos joku veronmaksaja kymmenen vuotta sitten oli maksanut vuohella tai jollakin leiviskällä kapakalaa, niin ei vuohta tai kapakalaa oltu merkitty kirjoihin, vaan vanha Siivertti penkoi miehen esille muististaan ja sanoi: — Hän on maksanut! — No sitte pyyhimme sen erän, sanoi Elias.

Tässä työssä oli Elias kylläkin oikea mies paikallaan ja hän rohkaisi sairasta sanomalla, että tila oli hyvä, he olivat keskustelleet yhdessä, vieläpä vähin laskeneet leikkiäkin. Elias oli kai yhdessä ja toisessa narrimainen, mutta niin oli vanha Siiverttikin, he olivat yksinkertaisesti kirjoittaneet korkealentoisia asiakirjoja ei yksin pikku Siivertin, vaan myös kunnan hyväksi, sen kunnan, jota ukko oli palvellut kolmekymmentä vuotta. Ne olivat ihania päiviä! — En olisi ikinä voinut saada parempaa kuin sinut, Eliasmies! sanoi Siivertti eno. Hän lähetti ostamaan lampaanmahaa keskellä kesää, kalaa tuotiin hänelle tuoreena rannikolta, Elias sai käskyn maksaa lippaasta. He elivät hyvästi. He saivat käsiinsä Ullan, he eivät olisi voineet parempaa keksiäkään ottamaan osaa kesteihin eikä kielevämpää levittämään mainetta vanhan Siivertin viimeisistä päivistä. Ja tyytyväisyys oli molemminpuoleista: — Olen sitä mieltä, että meidän tulee muistaa Ullaakin vähäisen, sanoi Siivertti eno, hän on nyt leski ja vähissä varoissa. Pikku Siivertille jää vielä kyllin. — Se maksoi Eliakselle jonkun kynänvedon tottuneella kädellä, lisäyksen testamenttiin, ja niin oli Ullakin perinnönsaajien joukossa. — Minä tahdon pitää sinusta huolta, sanoi vanha Siivertti hänelle. Siinä tapauksessa, etten enää tulisi astelemaan tässä maailmassa, niin en tahdo, että sinä näkisit nälkää, sanoi hän. — Ulla huudahti, että hän kävi sanattomaksi, mutta sanattomaksi hän ei käynyt, hän oli vain liikutettu ja itki ja kiitti; kukaan ei olisi voinut keksiä sellaista yhteyttä maallisen lahjan ja esimerkiksi "taivaan palkinnon" välillä "siellä ylhäällä" niinkuin Ulla. Ei, sanattomaksi hän ei jäänyt.

Mutta Elias? Jos hänellä aluksi olisikin ollut valoisampi ja suurempi käsitys enon varallisuudesta, niin täytyi hänen myöhemmin ryhtyä harkitsemaan ja puhumaan. Hän koetti heikolla viittauksella: — Kassa ei taida olla täydessä järjestyksessä, sanoi hän. — Niin, mutta entä kaikki, mitä minulta jää jälkeeni vastasi ukko. — Ja sitte on sinulla kai rahoja siellä täällä pankeissa? kysyi Elias; sillä niin kerrottiin. — No, sanoi ukko, miten nyt lie sen asian. Mutta entä nuottavehkeet ja talo ja rakennukset ja karja ja valkeat lehmät ja punaiset lehmät! Luulen, että hulluttelet, Eliasmies!

Elias ei tiennyt, minkä arvoinen nuotta saattoi olla, mutta karjan hän oli nähnyt: se supistui yhteen lehmään. Se oli valkoisen ja punaisen kirjava. Siivertti eno ehkä houri. Eikä Elias liioin saanut tolkkua ukon kaikista laskuista, ne olivat vallan sekaisin, varsinkin siltä vuodelta, jolloin raha vaihtui taalarista kruunuksi: kunnankassanhoitaja oli silloin usein laskenut nämä pienet kruunut täysiksi taalareiksi. Eipä ollut ihme, että hän luuli itseään rikkaaksi! Mutta kun kaikki oli laskettu, pelkäsi Elias, ettei ehkä jäisi paljoakaan jäljelle, ehkä ei mitään. Ehkäpä eivät varat riittäisikään.

Niin, Siivertti saattoi kernaasti luvata hänelle enon perut.

Veljekset laskivat asiasta pilaa. Siivertti ei ollut siitä alakuloinen, päinvastoin, sillä häntä olisi kai kalvanut enemmän, jos hän todellakin olisi heittänyt menemään viisituhatta taalaria. Hän tiesi hyvin, että hänet oli ristitty enon kaimaksi pelkästään hyödyn toivossa, ei hän ollut häneltä mitään ansainnut. Nyt pani hän Eliaksen vastaanottamaan perinnön: tietysti sinä sen saat, tule, tehdään kirjallinen sopimus! sanoi hän. Minä suon sinulle rikkaudet. Älä hylkää niitä!

He pitivät monet ilveet. Siivertti todellakin parhaiten auttoi Eliasta viihtymään kotona; olisi ollut paljon ikävämpi ilman häntä.

Nyt oli Elias taas varsin turmeltunut, tuo kolmen viikon laiskanaolo tunturin toisella puolella ei ollut vaikuttanut häneen edullisesti, siellä oli hän myös käynyt kirkossa ja komeillut hyvällä menestyksellä, olipa tavannut tyttöjäkin. Täällä kotona ei ollut ketään, Jensine, uusi palvelija, ei ollut mikään, ainoastaan työihminen, hän sopi paremmin Siivertille. — Minä haluaisin nähdä, minkälaiseksi Breidablikin Barbro on muuttunut aikuiseksi tultuaan, sanoi hän. — Mene Aksel Strömin luo katsomaan! sanoi Siivertti.

Elias meni eräänä sunnuntaina. Hän oli ollut maailmalla ja käynyt rohkeammaksi ja iloiseksi, päässyt makuun, hän tuli ja toi eloa Akselin majaan. Barbro itse ei suinkaan ollut hyljeksittävä, hän oli joka tapauksessa ainoa korvessa, hän soitti kitaraa ja puhui vilkkaasti, sitäpaitsi hän ei lemunnut pietaryrtille, vaan oikeille aineille, hajuvedelle. Elias puolestaan antoi ymmärtää, että hän oli vain kotona lomalla, konttori kutsui häntä pian takaisin. Olihan kuitenkin hauskaa olla taas kotonakin, vanhoilla paikoilla, ja hänellä oli nyt kamari asuttavanaan. Mutta toistahan sentään oli kaupunki!

— Ei, Herra nähköön, eihän korpi ole kaupungin veroinen, sanoi Barbrokin.

Aksel itse ei suuria merkinnyt näiden kaupunkilaisten rinnalla, hän ikävystyi ja läksi ulos maitaan katsomaan. Heillä oli täysi vapaus ja Elias oli suuremmoinen. Hän kertoi, että hän oli ollut naapuriseudulla ja haudannut enonsa, eikä unohtanut, että hän oli pitänyt puheen haudalla.

Kun hänen piti lähteä, pyysi hän Barbrota saattamaan häntä vähän kotimatkalla. Mutta kiitos ei. — Onko siinä kaupungissa tapana, että naiset saattavat herroja kotimatkalla? kysyi Barbro. — Silloin Elias tosiaankin punastui ja tunsi, että hän oli lähennellyt.

Mutta hän taivalsi Månelandiin seuraavanakin sunnuntaina ja silloin oli hänellä keppi kädessä. He puhelivat kuten viime kerrallakin, eikä Aksel nytkään ollut mitään: — Isälläsi on suuri talo ja hän on rakentanut tavattomasti, sanoi hän. — Ojaa, hänellä on nyt myös millä rakentaa. Ei se hänelle mitään ole! vastasi Elias ja paloi halusta ylvästellä hieman; toista on meidän muiden köyhien raukkojen! — Miten niin? — Eikö hän sitten ole kuullut. Siellä oli juuri eräitä ruotsalaisia miljonäärejä, jotka ostivat häneltä kuparivuoren. — Mitä sanotkaan! Saiko hän paljonkin rahaa? — Suunnattomasti. En tässä nyt tahdo kerskua, mutta niitä oli joka tapauksessa monia tuhansia. Mitä minun pitikään sanoa: rakentaa, sanot? Näen tuolla hirsiä ulkona, milloin aijot itse rakentaa: — Barbro vastasi: — Ei koskaan!

Ei koskaan! oli vain näsäviisautta ja liioittelua: Aksel louhi kivet viime syksynä ja ajoi ne talvella kotiin; nyt oli hän maatöiden lomassa tehnyt kivijalan ja kellarin, ei ollut jäljellä muuta kuin pystyttää rakennus. Hän toivoi saavansa tuvan katon alle jo syksyksi, ja oli ajatellut saada Siivertin muutamaksi päiväksi apumiehekseen; mitä Elias siitä arveli: — Miksei, arveli Elias. Mutta voit saada minut, sanoi hän hymyillen. — Hänetkö? sanoi Aksel kunnioittavasti ja teititteli häntä äkkiä; hänellä on kykyä muuhun. — Miten hyvältä tuntuikaan saada tunnustusta edes korvessa! Epäilen pahoin, etteivät nämä minun käteni kelpaa, sanoi Eliaskin hienostellen. — Anna kun katson! sanoi Barbro ja otti hänen kätensä.

Aksel jäi taas keskustelun ulkopuolelle ja läksi ulos, he jäivät jälleen kahden. He olivat yhdenikäiset, he olivat käyneet yhdessä koulua ja leikkineet ja suudelleet toisiaan ja hypänneet, nyt verestivät he tavattomalla ylemmyydellä lapsuusmuistojaan, eikä Barbro ollut hieman mielistelemättä. Luonnollisestikaan ei Elias ollut sellainen kuin nuo suuret Bergenin konttoristit, joilla oli sekä nenäkakkulat että kultakello, mutta hän oli herra täällä korvessa, sitä ei voinut kieltää. Ja nyt otti hän esille ja näytti Eliakselle Bergenin aikaista valokuvaa: sellaiselta näytti hän silloin; mutta nyt! — Mikäpä sinua nyt sitten vaivaa? kysyi Elias. — Vai niin, enkö ole sinun mielestäsi menettänyt näköäni? — Menettänyt näköäsi? Tahdon vain sanoa sinulle kerta kaikkiaan, että minun mielestäni sinä olet toista vertaa kauniimpi nyt, sanoi Elias, täyteläisempi ylimalkaan. Menettänyt näköäsi? Ei, se on klassillinen! sanoi hän. — Mutta eikö sinusta minun pukuni ole kaunis tässä, tuollainen viillos kaulassa ja seljässä? Ja sitten oli minulla hopeaketju, kuten näet, ja se oli maksanut paljon rahaa, minä sain sen toiselta niistä konttoristeista, joiden luona minä olin. Mutta sitte minä sen kadotin. En oikeastaan kadottanut, vaan minä tarvitsin rahaa, kun matkustin kotiin. — Elias kysyi: — Enkö minä saa tätä valokuvaa? — Sitäkö? Mitä saan minä siitä hyvästä?

— Elias tiesi sangen hyvin, mitä hänen teki mieli vastata, mutta hän ei uskaltanut. — Minä valokuvautan itseni, kun palaan kaupunkiin, niin saat sitte minun kuvani, vastasi hän vain. — Barbro kätki kuvan ja sanoi: — Ei, minulla on vain tämä. — Silloin vilahti varjo Eliaksen nuoren sydämen läpi ja hän ojensi kätensä ottaakseen kuvaa. — Niin, anna minulle siitä hyvästä heti jotakin! sanoi Barbro hymyillen. Ja tällöin otti Elias ja suuteli häntä oikein kunnollisesti.

Nyt kävi kaikki vapaammasti, Elias vallan kukoisti, hän oli suuremmoinen. He naljailivat ja laskivat leikkiä ja nauroivat, heidän piti olla sinuja, sanoi Elias. Kun sinä otit käteni, olit sinä aivankuin soma joutsenenhillitsijä, sanoi Elias. — Niin, nyt sinä matkustat taas pian kaupunkiin, etkä kai enää koskaan tule tänne, sanoi Barbro. — Luuletko minusta niin hassua? kysyi Elias. — No, eikö sinulla ole ketään, joka sinua pidättää? — Ei. Näin meidän kesken sanoen en ole kihloissa. — Olet varmasti. — Enkä ole, totta se on.

He naljailivat pitkän aikaa, Elias oli vallan rakastunut: — Minä kirjoitan sinulle, sanoi hän; saanko luvan? — Saat, sanoi Barbro. — Niin, sillä minä en tahdo olla pikkumainen ja tehdä sitä ilman lupaa! — Äkkiä hän kävi mustasukkaiseksi ja sanoi: — Olen kuullut, että sinä olet kihloissa Akselin kanssa, onko niin? — Akselin kanssa! sanoi Barbro niin halveksivasti, että se lohdutti häntä. Hän vasta mustankipeäksi käy! sanoi hän. Sitte hän katui ja lisäsi: — Aksel on hyvä kyllä, mutta. Ja hän tilaa lehteä minulle ja antaa minulle paljon lahjoja, en voi sanoa muuta. — Herra paratkoon! myönsi Eliaskin, hän saattaa olla sangen oivallinen ja erinomainen mies tavallaan, se ei ole asian ydin.

Mutta muistaessaan Akselin oli kai Barbro käynyt hiukan levottomaksi, hän nousi ja sanoi Eliakselle: — Ei, nyt sinun täytyy lähteä, minun on mentävä läävään!

Seuraavana sunnuntaina meni Elias melkoista myöhemmin kuin ennen ja hänellä oli itsellään kirje mukanaan. Se vasta oli kirje! Kokonaisen viikon innostus ja päänvaiva; näin hän oli sen esittänyt ja kuvannut: — Neiti Barbro Bredesenille, kaksi kertaa on minulla nyt ollut sanomaton onni nähdä sinut jälleen...

Kun hän tuli näin myöhään, täytyi Barbron olla suoriutunut läävästä ja ehkä hän oli jo käynyt makuullekin. Se ei haitannut, se sopi päinvastoin hyvin.

Mutta Barbro oli ylhäällä ja istui majassa. Nyt näytti hän kerrassaan siltä, kuin ei hän haluaisikaan enää olla rakasteleva, ei lainkaan; Elias sai sen vaikutelman, että Aksel oli yllättänyt hänet ja ehkä uhannut häntä. — Ole hyvä, tässä on kirje, jonka olen luvannut sinulle! — Kiitos! sanoi hän ja avasi kirjeen ja luki sen ilman iloa. — Minä olisin voinut kirjoittaa yhtä hyvin kuin sinä! sanoi hän. — Elias oli loukkaantunut. Mitä oli hän tehnyt, mikä Barbrohon oli mennyt? Ja missä oli Aksel? Poissa. Hän oli ehkä väsynyt näihin kiusallisiin sunnuntaikäynteihin ja tahtoi olla poissa kotoa; hänellä saattoi myös olla välttämätöntä asiaa, kun hän Iäksi kylälle eilen. Pois.

— Miksi sinä istut sisällä ummehtuneessa ilmassa tällaisena kauniina iltana? Tule ulos! sanoi Elias.— Minä odotan Akselia, vastasi Barbro. — Akselia? Etkö voi elää ilman Akselia? — Kyllä, mutta, eikö hän tarvitse ruokaa, kun hän tulee?

Aika kului, meni hukkaan, he eivät päässeet lähemmäksi toisiaan, Barbro oli ja pysyi oikullisena. Elias koetti kertoa naapuriseudusta taas, eikä nytkään unohtanut, että hän oli pitänyt puheen: — Eihän minulla paljon puhuttavaa ollut, mutta vedet sain kuitenkin muutamien silmiin. — Vai niin, sanoi Barbro.

— Ja sitten olin kirkolla eräänä sunnuntaina. — Mitä sinä siellä paasasit? — Paasasit? Minä kävin vain siellä katsastamassa. Pappi ei ollut mikään erikoinen saarnaamaan, minun vähäisen käsitykseni mukaan, hänellä ei ollut mikään hyvä ulosanti.

Aika kului.

— Mitä arvelet Akselin ajattelevan siitä, jos hän tapaa sinut täällä illalla? sanoi Barbro äkkiä. — Jos hän olisi antanut Eliakselle iskun vasten rintaa, ei hän olisi käynyt sen enemmän hämilleen. Oliko hän unohtanut koko edellisen kerran? Eikö oltu sovittu, että hän tulisi tänä iltana? Hän loukkaantui syvästi ja mutisi: — Voinhan lähteä! — Siitä ei Barbro näyttänyt olevan millänsäkään. — Mitä olen sinulle tehnyt? kysyi Elias värisevin äänin. Se näytti kaivelevan hänen mieltään ylen kovasti, hän oli pulassa. — Tehnyt minulle? Et sinä ole tehnyt minulle mitään. — Mikä sinua sitten vaivaa tänä iltana? — Minuako? Hahaha! Mutta minä en ainakaan ihmettele sitä, että Aksel äkämystyy. — Minä lähden! uudisti Elias. Mutta se ei häntä taaskaan säikyttänyt, hän ei välittänyt Eliaksesta eikä siitä, että tämä istui ja taisteli tunteidensa kanssa. Hän oli koko aasi ihmiseksi.

Nyt alkoi suuttumus saada valtaa hänessä; aluksi ilmaisi hän sitä hienolla tavalla: ettei Barbro todellakaan ollut mikään edullinen naissuvun edustaja! Mutta kun se ei auttanut — oo, hänen olisi pitänyt vaieta ja sietää, Barbro kävi vain pahemmaksi. Mutta Eliaskaan ei muuttunut paremmaksi, vaan sanoi: — Olisinpa tiennyt, millainen olet, niin en olisi tullutkaan tänä iltana tänne. — Mitäpä sitten? vastasi toinen vain. Silloinhan et olisi saanut tuuletetuksi keppiäsi, joka on kourassasi. — Oo sitä Barbrota, hän oli ollut Bergenissä, hän osasi pilkata, hän oli myös nähnyt kunnollisia kävelykeppejä, siksi saattoi hän nyt kysyä nenäkkäästi, että mikä paikattu sateenvarjon varsi se oli, jota hän heilutteli? — Hän sieti sen. — Tahdot kai sitten valokuvasikin takaisin? sanoi hän. — Jollei tämä vaikuttanut, niin ei vaikuttanut mikään, pahinta, mitä korvessa saattoi ajatella, oli lahjan takaisin ottaminen. — Miten nyt lie sen laita? sanoi Barbro välttäen. — Tietenkin, selitti Elias ravakasti, minä lähetän sen ensi tilassa. Annapa myös minulle kirjeeni!

Hän nousi.

No niin, Barbro antoi hänelle kirjeen, mutta samalla sai hän myös kyyneleet silmiinsä; nyt hän muuttui, palvelijatar tuli liikutetuksi, ystävä jätti hänet, hyvästi iäksi! — Älä mene, sanoi hän, minä en välitä, mitä Aksel luulee. — Mutta nyt tahtoi Elias käyttää hyväkseen yliotettaan ja sanoi hyvästi ja kiitti. — Sillä kun nainen on sellainen kuin sinä, niin pysyn poissa, sanoi hän.

Hän läksi hiljakseen majasta kotiin päin ja rentoili ja heilutti keppiä ja oli miestä. Pyh! Hetken kuluttua tuli myös Barbro käyden, hän huuteli Eliasta pari kertaa. Jaha, hän pysähtyi, sen hän teki, mutta hän oli haavoitettu leijona. Barbro istuutui kanervikkoon ja näytti katuvalta, hän heilutteli kanervanvarpua, ja vähitellen kävi Eliaskin suopeammaksi ja pyysi pusua viime hyvästiksi, sanoi hän. — Ei, sitä ei Barbro tahtonut antaa. — Ole nyt taas ihastuttava niinkuin viime kerrallakin! sanoi Elias ja kierteli hänen ympärillään joka puolella vaanien tilaisuutta. Mutta Barbro ei suostunut olemaan ihastuttava, hän nousi. Siinä hän seisoi. Silloin Elias nyökkäsi ja läksi.

Kun hän oli kadonnut näkyvistä, sukeltautui äkkiä Aksel esiin pensaikosta. Barbro kavahti ja kysyi: — Kuinka, tuletko sinä ylhäältä päin? — En kun alhaalta, vastasi Aksel. Mutta minä näin teidän kahden menevän ylöspäin. — Niinkö! Jaa, siitäpä sinä hyödyitkin jotakin! huudahti Barbro äkkiä raivostuen. Hän ei ollut nyt vähemmän oikullinen: — Mitä sinä käyt ja nuuskit jäljessäni? Mitä se sinuun kuuluu! — Aksel ei ollut aivan lempeä: — Vai on hän ollut täällä tänäänkin? — Entä sitten? Mitä sinä hänestä tahdot?

— Mitäpä _minä_ hänestä tahdon. Mutta mitä _sinä_ hänestä tahdot? Sinun pitäisi hävetä! — Hävetä? Vaietaanko siitä, vai puhutaanko siitä? kysyi Barbro vanhalla sanontatavalla. Minä en kyki sinun majassasi minään muistomerkkinä, ettäs tiedät sen! Mitä minun pitäisi hävetä? Kunhan hankit uuden emännöitsijän, niin matkustan tieheni. Pidä vain suusi kiinni, jollei se muuta osaa pälpättää. Siinä on vastaukseni. Nyt menen kauniisti kotiin ja laitan sinulle ruokaa esille ja keitän kahvia, sitte saan tehdä mitä tahdon.

He saapuivat ilmitorassa kotiin.

Ei, he eivät eläneet sovussa, Aksel ja Barbro, nyt ollut kaksi vuotta siellä ja silloin tällöin kahnauksia, enimmäkseen siksi, että Barbro tahtoi matkustaa. Aksel koetti saada häntä taloon ainaisesti, asettumaan kuin kotiinsa ja jakamaan majan ja elontaipaleen hänen kanssaan, sillä hän tiesi, miten vaikeata oli jäädä taas vaille apua, — siihen oli hän useampia kertoja suostunut, eipä hän hellinä hetkinä ajatellutkaan muuta kuin jäädä. Mutta kohta kun he riitaantuivat, uhkasi hän matkustaa. Jollei muuta, niin sanoi hän matkustavansa kaupunkiin hampaidensa takia, ne särkivät piloille. Matkustaa, matkustaa! Akselin täytyi jollakin lailla sitoa hänet.

Sitoa? Kuulosti siltä, ettei hän piitannut mistään siteistä.

— Vai niin, sinä tahdot matkustaa nytkin? sanoi Aksel. — Entä sitten? kysyi Barbro. — _Voitko_ matkustaa? — Miksen voisi? Luulet, että olisin pulassa, kun talvi lähestyy, mutta minä voin saada Bergenissä paikan, milloin haluan. — Silloin sanoi hän varsin varmana: — Nyt ei käy päinsä kuten ennen. Etkö sinä ole raskaana? — Raskaana? En. Mistä raskaudesta sinä juttelet? — Aksel tuijotti häneen. Oliko Barbro tullut hulluksi?

Toinen seikka oli, että hän itse — Aksel — oli ollut vähän liian kärsimätön: kun hän nyt oli saanut hänet sidotuksi, alkoi hän esiintyä hieman liian varmasti, se oli epäviisasta, hänen ei pitänyt niin usein panna vastaan ja ärsyttää häntä, ei olisi ollut liioin tarpeellista vaatia häntä olemaan mukana perunan istutuksessa keväällä, sen olisi hän pahan pakoin saanut yksinkin tehdyksi. Hän pystyisi kyllä aikoinaan kohoamaan isännäksi, kunhan he olivat naimisissa, siihen asti tuli hänen käyttää järkeään ja antaa myöten.

Mutta häpeällistä oli vain tuo kurttailu Eliaksen, konttoristin kanssa, joka tulla touhusi hienoine puheineen ja kävelykeppeineen. Oliko se nyt soveliasta kihlatulle tytölle ja hänen tilassaan! Oliko mahdollista uskoa niin hullunkurista! Tähän saakka oli Aksel ollut vailla kilpailijoita korvessa, nyt oli tilanne muuttunut.

— Tässä on tuoreita sanomalehtiä sinulle, sanoi hän. Ja sitte on tässä pieni kapine, jonka olen sinulle hankkinut. Saat nyt katsoa, mitä siitä pidät. — Barbro oli kylmä. Vaikka he istuivat juomassa tulikuumaa kahvia, vastasi hän jääkylmästi: — Luulenpa, että se on se kultasormus, jonka olet luvannut minulle jo enemmän kuin vuosi sitten?

Tässä hän kuitenkin erehtyi. Se oli kyllä sormus, mutta kultasormus se ei ollut, eikä Aksel sitä ollut koskaan hänelle luvannutkaan, sen hän keksi nyt; mutta se oli hopeasormus, jonka kupeessa oli kullatut kädet, siis oikea kuitenkin ja leimattu karaateissa. Mutta voi tuota onnetonta Bergeninmatkaa, Barbro oli nähnyt kunnollisia kihlasormuksia, älä tulekaan latelemaan hänelle mitä tahansa! — Tuon sormuksen voit pitää itse, sanoi hän. — Mikä sitä vaivaa? — Vaivaa? Sitä ei vaivaa mikään, sanoi Barbro ja nousi ja alkoi korjata ruokia pöydästä. — Saat nyt pitää sen toistaiseksi, sanoi hän, kaipa tässä saadaan toinenkin vielä. — Siihen ei Barbro vastannut mitään.

Mutta muuten oli Barbro aika ilkimys tänä iltana. Eikö uusi hopeasormus ollut edes kiitoksen arvoinen? Tuo hieno konttoristi se kai oli sotkenut hänen ajatuksenjuoksunsa. Aksel ei voinut olla sanomatta: — Mutta kerro minulle, mitä se Elias täällä juoksee? Mitä hän sinusta tahtoo? — Minusta? — Niin, sillä eikö se tulokas huomaa, miten sinun laitasi on? Eikö hän näe sitä sinun päältäsi? — Barbro kääntyi häneen päin ja sanoi: — Vai niin, sinä luulet nyt sitoneesi minut itseesi, mutta saatpa nähdä, että se on vale! — Vai niin, sanoi Aksel. — Niin. Ja saat nähdä vielä, että minä matkustan myös! — Aksel vain hieman hymyili, eikä sitäkään julkisesti, sillä hän ei tahtonut ärsyttää häntä. Sitte sanoi hän viihdyttäen kuin lapselle: — Ei, nyt sinun täytyy olla järkevä, Barbro. Sinähän tiedät, sinä ja minä!

Ja luonnollisesti, myöhään yöllä päättyi kaikki siihen, että Barbro kävi leppeäksi jälleen, vieläpä nukkui hopeasormus sormessa.

Kaikki kai kuontui taas.

Noille kahdelle majassa olevalle kuontui kylläkin kaikki, mutta Eliaksen laita oli huonommin, hänen oli vaikea sulattaa kärsimäänsä loukkausta. Kun hän ei ymmärtänyt hysteriaa, luuli hän, että häntä oli narrattu pelkästä ilkeydestä, Breidablikin Barbro oli ollut liian urhakka puolestaan, olkoon että hän oli ollut Bergenissä!

Valokuvan hän oli lähettänyt takaisin sillä tavalla, että hän itse toi sen eräänä yönä ja vei sen heinälatoon, jossa Barbron vuode oli. Hän ei suinkaan ollut tehnyt sitä karkealla ja epäkohteliaalla tavalla: hän oli kopeloinut kauan ovea saadakseen hänet hereille, ja kun hän kohottausi kyynärpäilleen ja kysyi: — Etkö löydä tietä tänä iltana? niin oli tuo tuttavallinen kysymys pistänyt häntä kuin neula tai sapeli, mutta hän ei ollut huutanut, vaan viskannut valokuvan kauniisti sisälle lattialle. Ja sitte oli hän astellut tiehensä. Astellut? Oikeastaan oli hän astellut vain muutaman askeleen, mutta sitte oli hän alkanut juosta, hän oli niin kuohuksissaan, hänen sydämensä jyskytti ankarasti. Etäällä pysähtyi hän joidenkin pensaiden taa ja katsoi taakseen — ei, hän ei tullut. Oo, hän oli sitä puolittain toivonut! Ja kuitenkin oli Barbro osoittanut hänelle niin suurta hyvyyttä! Mutta niinhän olisi pirukin juossut, kun ei Barbro heti ollut hänen kintereillään paljaalla paidalla, juossut epätoivoisena ja murtuneena, varsinkin tuon tuttavallisen kysymyksen johdosta, joka ei ollut hänelle tarkoitettu.

Elias kulki kotia kohden ilman keppiä ja rentoilematta, ei, hänessä ei ollut miestä enää. Pistos rintaan ei ollut mikään pieni asia.

Ja oliko sillä kaikki lopussa?

Eräänä sunnuntaina meni hän jälleen alaspäin vain katsastamaan. Kipeällä ja uskomattomalla kärsivällisyydellä makasi hän ja vaaniskeli pensaikossa ja tuijotteli majalle. Kun elämää ja liikettä vihdoinkin näkyi siellä, antoi se vain kuin viimeisen iskun hänelle: Aksel ja Barbro tulivat yhdessä ulos majasta ja menivät läävään. He olivat rakkaita toisilleen nyt, heillä oli vallan siunattu hetki, he kulkivat käsivarret toistensa vyötäisillä, Aksel auttoi Barbrota läävään. Kas vaan!

Elias katseli paria sen näköisenä kuin hän olisi menettänyt kaiken, aivankuin hän olisi ollut sortunut. Ehkä ajatteli hän näin: hän käy käsikkäin Aksel Strömin kanssa, miten hän on siihen tullut, sitä en tiedä, kerran kietoi hän käsivartensa minun kaulaani! Siellä katosivat he majaan.

No, olkaa niin hyvät! Pyh! Pitikö hänen makailla täällä pensaikossa ja unohtaa itsensä? Sepä vielä puuttui, maata mahallaan ja unohtaa itsensä. Kuka tuo tuolla oli? Mutta hän oli se, mikä oli. Ja pyh taas!

Hän hypähti pystyyn. Sitte ravisti hän kanervat ja rikat housuistaan ja kohentautui seisomaan. Hänen vihansa ja ylimielisyytensä ilmeni omituisella tavalla: hän julmistui ja alkoi laulaa melko rivoa viisua. Ja hänellä oli kiihkeä ilme kasvoissaan, kun hän hoilasi ja lauloi vielä kovempaa pahimmat paikat.

XIX

Iisakki palasi kylältä tuoden hevosta.

Niin kävi, että hän osti hevosen nimismiehen todistajalta, se oli myytävänä, kuten Geissler oli sanonut, mutta se maksoi kaksisataa neljäkymmentä kruunua, mikä teki kuusikymmentä taalaria. Ei ollut enää mitään määrää hevosen hinnoilla nykyään, Iisakin lapsuuden aikana saattoi saada parhaimman hevosen viidelläkymmenellä taalarilla.

Mutta miksi ei hän itse ollut kasvattanut hevosta? Hän oli sitä harkinnut, oli ajatellut itselleen vuoden vanhaa varsaa, jota hän olisi saanut odottaa parisen vuotta. Siten saattoi menetellä vain se, jolla oli aikaa ottaa kaikki huomioon maanviljelyksessä, joka saattoi jättää jonkun peltopalan viljelemättä siksi, kunnes hän kerran sai hevosen, millä ajaa kotiin sadon. Kuten todistaja sanoi: — En minä rupea hevosta ruokkimaan; sen heinän, mikä minulla on, voi vaimoväki kantaa suojaan sillä aikaa, kun minä olen ansioilla!

Uutta hevosta oli Iisakki ajatellut jo kauan, useampia vuosia, Geissler ei ollut häntä tähän ajatukseen johtanut. Siksi oli hän valmistautunut voimainsa mukaan: pilttuu lisää, lieka lisää nyt kesän ajaksi; ajoneuvoja oli hänellä muutamia, uusia saattoi hän tehdä syksyksi. Tärkeintä kaikesta, ruokaa, ei hän luonnollisestikaan ollut unohtanut: miksi olisi ollut välttämätöntä raivata viimeinenkin suomaa viime vuonna, jollei tarkoituksena ollut karjakannan säilyttäminen ja silti riittävän talviruuan varaaminen uudelle hevoselle? Nyt viheriöi suo heinänä. Se oli poikivia nautaelukoita varten.

Kaikki oli suunniteltu. Inkerillä oli jälleen syytä ihmetellä ja lyödä käsiänsä yhteen kuten entisinä päivinä.

Iisakki toi uutisia kylältä: Breidablik oli myytävänä, se oli kuulutettu kirkonmäellä. Pieni laiho, heinänkorret ja peruna meni mukana, ehkäpä elukatkin, joku nauta, pikku elukat.

— Aikooko hän tyyten myydä koko kotinsa ja jäädä puille paljaille! huudahti Inkeri. Ja minne hän aikoo muuttaa? — Kylään. —

Niin, kylään Brede aikoi, kylään. Mutta hän oli ensin koettanut päästä asumaan Aksel Strömin luo, jossa Barbro yhä oli. Sinne hän ei päässyt. Brede ei millään muotoa tahtonut häiritä tyttärensä ja Akselin välejä eikä ollut tuppautuvainen, mutta laskuvirhe se oli kuitenkin. Akselinhan piti pystyttää uusi tupa syksyksi, kun hän ja Barbro muuttaisivat siihen, niin voisi kai Brede perheineen asua majassa. Ei! Kas! Brede ei osannut ajatella niinkuin uutisasukas, hän ei käsittänyt, että Akselin piti muuttaa siksi, että hän tarvitsi majaa lisääntyvälle karjalle: majakin muutettiin lääväksi. Vaikka hänelle selitettiin asia, oli ajatuksenjuoksu hänelle vieras: ihmisten kai piti käydä ennen elukoita, sanoi hän. — Ei, uutisasukas ei ajatellut sinne päinkään: elukat ensin, ihmiset saattoivat aina hankkia itselleen talvensuojaa. — Barbro yhtyi nyt puheeseen ja sanoi: — Vai niin, sinä asetat elukkasi edelle meistä ihmisistä? Oli hyvä, että sain sen tietää! — Aksel teki todellakin kokonaisen perheen vihamieliseksi häntä kohtaan, kun hänellä ei ollut heille tilaa. Mutta hän ei antanut myöten. Hän ei ollut tyhmä ja hyväntahtoinen, vaan oli tullut yhä enemmän saidaksi, hän tiesi hyvin, että sellainen muutto lisäisi syöjien lukua. — Brede kehoitti tytärtään vaikenemaan ja antoi ymmärtää, että hän mieluimmin muutti kylään taas, hän ei voinut viihtyä erämaassa, sanoi hän, sen vuoksi yksin hän myi.

Mutta itse asiassa ei Brede Olsen myönytkään, vaan pankki ja kauppias muuttivat rahaksi Breidablikin, mutta näön vuoksi piti sen käydä Breden nimessä. Siten luuli hän pelastuvansa häpeästä. Eikä Brede ollut erikoisen alakuloinen, kun Iisakki hänet tapasi, hän lohdutti itseään sillä, että hän edelleen oli sähkölennätinlinjan tarkastusmiehenä; siitä oli varma tulo, ja ajan mittaan kohottaisi hän kyllä taas itsensä entiseen asemaansa seudulla apurina ja nimismiehen seuralaiseksi. Luonnollisesti oli Brede myös ollut liikutettu, se kuului asiaan: olihan jotakin siinäkin, että erosi paikasta, jossa oli asunut ja ahertanut ja tehnyt työtä monta vuotta ja joka oli tullut rakkaaksi! Mutta tuo kelpo Brede ei koskaan pysyvästi masentunut. Se oli hänen paras puolensa, hänen avunsa. Hän oli kerran innostunut muokkaamaan maata; se yritys ei ollut onnistunut, mutta yhtä kevyesti oli hän toiminut muissakin asioissa ja suoriutunut paremmin: kukapa tiesi vaikka hänen kivinäytteistään vielä koituisi valtava liikeyritys! Mutta kas, Barbron hän kuitenkin oli saanut Månelandiin, hän ei enää koskaan lähtisi Aksel Strömin luota, sen saattoi hän sanoa, senhän jokainen näki.

Ei ollut hätää niin kauan, kun hän pysyi terveenä ja saattoi toimia itsensä ja omaistensa hyväksi! sanoi Brede Olsen. Ja nythän kaikki lapsetkin jo tulivat niin suuriksi, että lähtivät kotoa ja ansaitsivat toimeentulonsa, sanoi hän. Helge oli sillinpyynnissä ja Katrin piti mennä tohtorin luo olemaan. Siten jäi heille vain kaksi pienempää — niin, kolmas oli kyllä tulossa, mutta.

Iisakki toi kylältä uutisen: nimismiehen rouva oli saanut pienen. — Inkeri kysyi uteliaana: — Poikako vai tyttö? — Sitä en kuullut, vastasi Iisakki.

Mutta nimismiehen rouva oli saanut lapsen — hän, joka naisyhdistyksessä aina oli puhunut lisääntyvää syntyneisyyttä vastaan köyhäintaloissa: saakoon nainen äänioikeuden ja saakoon hän ohjata oman kohtalonsa! sanoi hän. Nyt oli hän kahlittu. Niin, oli papinrouva sanonut, hän on kyllä ohjannut, hahaha, mutta ei hän kuitenkaan välttänyt kohtaloaan! Tämä sukkela lause rouva Heyerdahlista kiersi ympäri seutua ja sangen useat sen ymmärsivät; Inkeri ymmärsi kai myös sen, Iisakki vain ei ymmärtänyt mitään.

Iisakki ymmärsi tehdä työtä, hoitaa tilaansa. Nyt oli hänestä tullut rikas mies, jolla oli suuri talo, mutta niitä rahavaroja, joita sattuma oli hänelle lahjoittanut, käytti hän huonosti hyväkseen: hän kätki ne. Korpi pelasti hänet. Jos Iisakki olisi elänyt kylässä, olisi maailma sentään vaikuttanut häneenkin; siellä oli niin paljon kaikellaista, niin hienot olot, että hän olisi ostanut turhanpäiväisyyksiä ja käynyt punaisessa pyhäpaidassa arkisin. Täällä korvessa hän oli suojassa kaikilta liiallisuuksilta, hän eli raikkaassa ilmassa, hän pesi itsensä pyhäaamuisin ja ollessaan ylhäällä tunturijärvellä. — Nuo tuhat taalaria — niin, tuon taivaanlahjan kätki hän viime killinkiä myöten. Mitenkä muutenkaan? Iisakki saattoi ansaita yli vakituisten menojensa myymällä karjan ja maan tuotteita.

Elias tiesi kyllä paremmin, hän oli neuvonut isää panemaan rahat pankkiin. Ehkäpä se olisi ollut järkevintä, mutta se oli kuitenkin lykkäytynyt, ehkäpä ei siitä tulisi koskaan mitään. Ei siksi, että Iisakki oli aina ollut ottamatta huomioon poikansa neuvoja, Elias ei todellakaan ollut niin hupsu, sen osoitti hän myöhemmin. Nyt heinänteon aikana oli hän koettanut niittää — siinä hän ei ollut mikään mestari, ja hänen täytyi pysytellä Siivertin läheisyydessä, jotta tämä terottaisi hänen viikatteensa joka kerta; mutta Eliaksella oli pitkät kädet ja hän saattoi haravoida heinää kuin mies. Nyt työskentelivät hän ja Siivertti ja Leopoldina ja piika Jensine niityllä, he kokosivat vuoden ensi heinää, eikä Elias nytkään säästänyt itseään, vaan haravoi niin, että sai kätensä rakoille ja hänen täytyi sitoa ne. Parin viikon ajan oli hänellä ollut huono ruokahalu, mutta oli kuitenkin tehnyt työtä yhtä innokkaasti. Jotakin uutta oli poikaan tullut, oli kuin häneen olisi vaikuttanut hyvää jokin vastoinkäyminen jossakin rakkausjutussa, jotakin sen tapaista, jokin pieni suru tai loukkaus. Nyt oli hän polttanut loppuun kaiken kaupungista mukanaan tuomansa tupakan, ja tämä olisi kai saattanut toisissa olosuhteissa tuollaisen konttoristin paiskomaan ovia ja lausumaan yhtä ja toista terävää, mutta Elias muuttui siitä vain kelpo pojaksi, lujatunteisemmaksi, todellakin mieheksi. Mitä sai nyt Siivertti ilveilijä tuta hänen härnäämisestään? Tänään makasivat pojat kivillä virran äyräällä ja joivat ja Siivertti oli kyllin varomaton ehdottamaan, että kuivattaisiin erikoisen hyvää sammalta tupakaksi — tai ehkä mieluummin poltat sitä raakana? sanoi hän. — Kyllä minä annan sinulle tupakkaa! sanoi Elias ja kurottautui ja antoi veljelle iskun harteille. Höh, siitä hän sai! Siivertin pää kastui kokonaan.

Arvelenpa, että Elias alkaa muodostua kelpo mieheksi! ajatteli kai Iisakki nähdessään poikansa työssä. — Hm. Saa nähdä jääneekö Elias kotiin? kysyi hän Inkeriltä. — Tämä yhtä merkillisen varovasti: — Enpä tiedä. Ei kai hän aijo jäädä. — No oletko puhunut siitä hänen kanssaan? — Enkä. Olenhan kyllä hieman puhellut hänen kanssaan. Mutta minä tunnen sen. — Olisipa mukava tietää, mitä sitten, jos hänellä olisi maapalsta itsellään? — Miten niin? — Että olisiko hänellä halua viljellä sitä? — Ei. — Oletko puhunut siitä hänelle? — Puhunut? Etkö näe, miten muuttunut hän on? En enää tunne Eliasta! — Älä sinä moiti häntä, sanoi Iisakki puolueettomasti. Minä en näe muuta kuin että hän tekee hyvin työtä tuolla alhaalla. — Niinpä kyllä, vastasi Inkeri sävyisästi. — En voi käsittää, mitä sinulla on poikaa vastaan, huudahti Iisakki suuttuneena. Hän tekee työnsä päivä päivältä yhä paremmin, vieläkö muuta odotat? — Inkeri mutisi: — Hän ei ole entisellään. Voisit puhella hänen kanssaan liiveistä. — Liiveistä? Mitenkä niin? — Että kesällä kävi hän valkeissa liiveissä kaupungissa, kertoo hän. — Iisakki ajatteli sitä eikä ymmärtänyt mitään: — No eikö hän voi saada valkeita liivejä? kysyi hän. Iisakki hämmentyi, koko juttu oli luonnollisesti jotain naislorua, hänestä poika oli oikeassa valkeihin liiveihin nähden, eikä hän sitä paitsi käsittänyt tarkoitusta, hän tahtoi hypätä koko asian yli: — Mitä arvelet, jos hän saisi Breden uutismaan viljelläkseen? — Kuka? kysyi Inkeri. — Elias. — Breidablikin? kysyi Inkeri. Älä huoli puhuakaan siitä!

Seikka oli se, että Inkeri hyvin tiesi tämän suunnitelman Eliaksen suhteen, hän oli kuullut sen Siivertiltä, joka ei ollut voinut siitä vaieta. Ja sitä paitsi — miksipä Siivertti vaikenisikaan tästä suunnitelmasta, kun isä oli ilmaissut sen yksistään sen vuoksi, että sitä pohdittaisiin? Ei ollut se ensi kerta, jolloin hän käytti Siiverttiä välitysmiehenä. No, mutta mitä oli Elias vastannut? Niinkuin ennenkin, niinkuin kirjeissäänkin kaupungista, että ei, minä en halua heittää hukkaan kaikkea oppiani ja muuttua jälleen mitättömäksi olennoksi! Niin oli hän vastannut. Äiti oli kyllä esittänyt päteviä syitään, mutta Elias oli ne kaikki hyljännyt, hänellä oli muita suunnitelmia elämässä. Nuori sydän on tutkimaton; sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, oli hänestä ehkä mahdotonta asua Barbron naapurina. Sitä ei kukaan voinut tietää. Hän oli esittänyt suuria suunnitelmia äidille: hän saattoi saada paremman paikan kaupungissa, kuin mitä hänellä oli ollut, hän saattoi päästä amtmannin tai tuomarin luo konttoristiksi, se tiesi kohoamista, jonkun vuoden päästä saattoi hän päästä nimismieheksi tai ehkä majakkaesimieheksi tai pääsisi hän tullilaitokseen. Oli niin paljon mahdollisuuksia sillä, jolla oli oppia.

Miten lie käynytkin, mutta äidin mieli kääntyi, hän tempautui mukaan, hän oli vielä niin häälyväinen, maailma sai niin helposti otteen hänestä. Talvella hän oli kyllä lukenut erästä erinomaista hartauskirjaa, jonka oli saanut lähtiessään Trondhjemin laitoksesta: mutta johan nyt jotakin! Saattoiko Eliaksesta tulla nimismies? Kyllä, vastasi Elias, mikä muu on nimismies Heyerdahl kuin entinen konttoristi amtinkonttorista?

Suuret mahdollisuudet. Äiti tahtoi oikeastaan neuvoa Eliasta olemaan heittämättä hukkaan elämäänsä. Mitä teki tuollainen mies korvessa!

Mutta miksi ponnisteli Elias nyt sitten niin ankarasti kodin konnulla? Herra ties, kai hänellä siinäkin joku ajatus oli. Hieman talonpoikaisylpeyttä oli kai hänessäkin vielä, hän ei tahtonut antaa myöten; sitä paitsi ei ollut vahingoksi olla hyvissä väleissä isän kanssa sinä päivänä, jolloin hän taas jättäisi kodin, hänellä oli totta puhuen pieniä velkoja kaupungissa, olisi hyvä, jos hän saisi ne suoritetuksi, se tietäisi enentynyttä luottoa. Eikä tässä ollut kysymys vain jostain satamarkkasesta, vaan rahamäärästä, joka jo oli jotakin.

Elias oli kaikkea muuta kuin tyhmä, hän oli vain varsin ovela tavallaan. Hän oli nähnyt isän menevän kotiin ja tiesi, että hän nyt istui tuvan ikkunan ääressä ja katseli sinne. Jos siis Elias nyt ahersi työssä vähän ankarammin, niin oli siitä hänelle ehkä hyötyä eikä kenellekään vahinkoa...

Eliaksessa oli jotakin muuttunutta, mitä se nyt lie ollutkin, jotakin piloille mennyttä ja turmeltunutta; hän ei ollut ilkeä, mutta hieman pilkallinen. Oliko hän ollut ohjaavan käden puutteessa viime vuosina? Mitä saattoi äiti tehdä hänelle nyt? Ainoastaan olla hänelle tukena. Hän saattoi häikäistyä pojan suurista tulevaisuudensuunnitelmista ja ottaa vastaan hänen puolestaan isän hyökkäykset, sen hän saattoi tehdä.

Mutta Iisakki äkämystyi lopulta hänen kielteisen kantansa vuoksi, suunniteltu Breidablikin osto ei ollut niinkään hullumpi hänen mielestään. Nyt oli hän tänään ottanut ja pysäyttänyt hevosen ja kiireellä katsastanut tuota huonosti hoidettua uutistaloa; siitä saattoi hyvästikin tulla jotakin työteliäissä käsissä. — Miksi en sitä uskaltaisi? kysyy hän nyt Inkeriltä. Minä pidän niin paljon Eliaksesta, että tahdon auttaa häntä. — Jos sinä hänestä pidät, niin älä mainitsekaan enää Breidablikia! vastaa Inkeri. — Vai niin. — Ei, sillä hänellä on paljon suuremmat ajatukset kuin meillä. —

Iisakki ei kyllä itsekään ole varma, niin ettei hän voi ajaa asiaansa pontevasti; mutta se häntä suututtaa, että hän on paljastanut tämän suunnitelman ja käyttänyt niin varomattoman selviä sanoja, siksi ei hän hevillä siitä luovu: — Hänen on tehtävä niinkuin minä tahdon! selittää Iisakki äkkiä. Ja hän korottaa uhkaavasti äänensä Inkerin tähden, jollei hän kuulisi oikein hyvin: — Niin, katso sinä minuun, mutta minä en sano enempää. Siellä on koulukin ja se on puolimatkassa ja kaikki tyyni, mitä suuria ajatuksia hänellä on? Sellaisen pojan kanssa kuin hän kuolen minä pian nälkään, onko se parempi? Mutta nyt kysyn, miten on laita, kun minun oma lihani ja vereni voi olla tottelematon — minun omalle lihalleni ja verelleni? Iisakki vaikeni. Hän ymmärsi hyvin, että kuta enemmän hän puhui, sitä hullummaksi asia kääntyi. Hän aikoi ryhtyä muuttamaan pyhävaatteitaan, joissa hän oli ollut kylällä, mutta sitte hän mietti asiaa ja päättikin olla niinkuin oli — mitä hän nyt lie sillä tarkoittanutkin. — Saat puhua siitä Eliakselle, sanoo hän sitte. — Inkeri vastaa: — Parasta on, että itse puhut siitä. Minusta hän ei välitä! — No niin, Iisakki on kaikkien pää, se oli hänen mielipiteensä, koettakoonpa Elias vain niskuroida! Mutta tappionko pelosta Iisakki nyt väistänee ja sanoo: — Voinhan sen tehdä, voinhan itse puhua siitä. Mutta lukuunottamatta paljoja puuhia on minulla nyt muuta miettimistä. — Mitä? kysyy Inkeri ihmeissään.

Nyt lähtee Iisakki ulos jälleen, ainoastaan peltojen ulkolaitaan, mutta kuitenkin pois. Hän on niin salaperäinen, hän tahtoo olla yksinään. Seikka on se, että hän toi tullessaan kolmannenkin uutuuden tänään ja se on muita suurempi, se on vallan verraton, hän on kätkenyt sen metsänreunaan. Siellä se seisoo kiedottuna säkinsiekaleihin ja paperiin, hän riisuu sen ja se on suuri kone. Kas, se on punainen ja sininen, eriskummallinen vehje, jossa on monet hampaat ja veitset, jäsenet, käsivarret, pyörät, ruuvit, niittokone. Luonnollisestikaan ei uutta hevosta olisi tuotu juuri tänään, jollei sitä olisi tarvittu niittokonetta varten.

Hän seisoo perin teräväilmeisenä ja muistelee alusta loppuun käyttöohjetta, jonka kauppias on lukenut hänelle, hän kiinnittää jonkun teräsvieterin täällä ja työntää sisään jonkun pultin tuolla, sitte öljyää hän joka läven ja raon, sitte tarkastelee koko konetta. Iisakki ei ole koskaan elänyt sellaista hetkeä. Ottaa kynä käteensä ja kirjoittaa puumerkkinsä asiapaperiin — jaa, sangen vaarallista ja vaikeata sekin. Sama oli laita kääntöäkeen, jossa myös oli monet, äkäiset veitset soviteltavana. Ja entä sahan suuri sirkkeli, jonka piti levätä koreasti kohtisuorassa asennossaan eikä kieppua itään ja länteen tai ehkä ponnahtaa kattoon! Mutta niittokone — konstikas sommitelma teräshaaroineen ja koukkuineen ja vehkeineen ja satoine ruuveineen, Inkerin ompelukone oli vain leikintekoa tähän verraten!

Sitte valjastaa Iisakki itsensä aisoihin ja koettelee konetta. Se oli suuri hetki. Siksi tahtoi hän olla yksinään ja toimittaa itse hevosen virkaa.

Mitäpä jos tämä kone olisikin hullusti kokoonpantu eikä toimisikaan, vaan rämähtäisi kappaleiksi! Niin ei käynyt, kone niitti heinää. Se olisi vielä puuttunut, Iisakki oli seissyt täällä tutkimuksiin syventyneenä tuntikausia, aurinko oli laskenut. Hän tarttuu taas aisoihin ja koettaa, kone leikkaa heinää. Se vielä olisi puuttunut!

Kun kastetta alkoi kosolta laskeutua lämpimän päivän jälkeen ja pojat seisoivat kumpikin viikatteineen lähdössä niittämään huomista varten, silloin tuli Iisakki pihamaalle ja sanoi: — Ripustakaa viikatteet pois täksi illaksi. Pankaa uusi hevonen valjaisiin ja tulkaa sen kanssa tuonne metsän laitaan!

Iisakki ei astunut sisään syömään illallista, kuten toiset olivat tehneet, hän kähmi pihamaalla ja meni saman tien kuin oli tullutkin.

— Valjastammeko rattaiden eteen? kysyi Siivertti hänen jälkeensä.

— Ei, vastasi isä ja meni menojaan.

Hän oli niin täynnä salaperäisyyttä ja niin ylimielinen, hän notkahteli vähän vasikan tapaan joka askeleella, niin painokkaasti hän asteli. Jos hän kulki kohden kuolemaa ja perikatoa, oli hän urhea mies, hänellä ei ollut käsissään mitään, millä puolustautua.

Pojat tulivat hevosta tuoden ja näkivät koneen, jääden seisomaan ja tölläilemään. Se oli ensimmäinen niittokone korvessa, ensimmäinen koko seudulla, punainen ja sininen, komea ihmisen silmille. Isä, kaikkien pää, kutsui välinpitämättömästi, oo niin tavallisesti: — Tulkaa pojat valjastamaan tämän niittokoneen eteen! sanoi hän. — Pojat valjastivat.

Sitte he ajoivat, isä ajoi. Brr! sanoi kone ja leikkasi heinää. Pojat perässä tyhjin käsin, työttä, hymyillen. Isä pysähtyi ja katsoi taakseen — no, olisipa saanut leikata kauniimmin. Hän ruuvaa pari paikkaa saadakseen veitset lähemmäksi maata ja koettaa jälleen. Ei, se leikkaa epätasaisesti, huonosti, terä veitsineen hyppii hieman, isä ja pojat vaihtavat pari sanaa, Elias on löytänyt käyttöohjeen ja lukee sitä: — Täällä seisoo, että sinun pitää istua tuossa istuimella ajaessasi, niin kulkee se tanakammin, sanoo hän. — Vai niin, vastaa isä. Niin, sen minä kyllä tiedän, vastaa hän, olen tutkinut sen kannesta kanteen. — Hän nousee istuimelle ja ajaa taas ja kone käy tasaisesti. Äkkiä ei kone kikkaakaan, ei, äkkiä pysähtyvät kaikki veitset. — Ptruu! Mitä nyt? Isä alas; istuimelta eikä ole enää ylimielinen, vaan kumartuu harmistuneena ja kysyvin ilmein koneen puoleen. Isä ja pojat tirkistelevät, jokin on hullusti, Elias seisoo käyttöohje kädessä. — Täällä on pieni pultti! sanoo Siivertti ja poimii sen ylös ruohosta. — No, olipa hyvä, että löysit sen, sanoo isä aivankuin siinä olisikin kaikki, jotta kone olisi jälleen kunnossa. Sitä pulttia minä juuri haeskelinkin! — Mutta nyt he eivät löytäneet reikää, missä hiivatissa on pultin reikä? — Tuossa! sanoo Elias ja osoittaa.

Ja nyt tunsi Elias itsensä hieman enemmän mieheksi, hänen kykynsä tutkia käyttöohjetta oli tässä ilmeinen, hän osoitti suottapäiväisen kauan reikää ja sanoi: — Kuvasta päättäen pitää tämä pultti panna tuohon! — Tietenkin siihen, sanoi isäkin, siihenhän minä sen panin! Ja päästäkseen entiselleen käski hän Siivertin etsiä useampia pultteja ruohosta: — Täytyy olla toinenkin, sanoi hän tavattoman tärkeän näköisenä aivankuin hän olisi muistanut kaikki. Etkö löydä useampia? No sitte kai se istuu reiässään!

Niin tahtoo isä taas ajaa.

— Mutta tämäpä on hullua! huudahtaa Elias. Hän seisoo piirustus kourassaan, laki kourassaan, häntä ei voi sivuuttaa: — Tuon vieterin pitää olla ulkopuolella! — Jokohan? kysyy isä. — Mutta nyt se on alla, olet pannut sen alle. Se on teräsvieteri, sen pitää olla ulkopuolella, muuten ponnahtaa pultti taas ulos ja veitset pysähtyvät. Se on täällä kuvassa niin! — Minulla ei ole silmälaseja mukanani, niin etten voi nähdä kuvia, sanoo isä sävyisämmin. Ruuvaa nyt vieteri, sinä joka näet. Mutta tee se nyt oikein! Jollei olisi niin pitkälti, hakisin silmälasini.

Kaikki on kunnossa ja isä istuutuu ylös. Elias huutaa hänen jälkeensä: — Ja sitten tulee sinun ajaa vähän kovempaa, niin leikkaavat veitset paremmin!

Täällä sanotaan niin!

Iisakki ajaa ajamistaan ja kaikki käy hyvin ja brr! sanoo kone. Hänen jälkeensä jää leveä jälki kaadettua heinää, se makaa niin sievästi suorana tämä, valmiina kasattavaksi. Nyt nähdään hänet talosta ja tuolla tulee koko naisväki, ja Inkeri kantaa pikku Rebekkaa käsivarrellaan, vaikka pikku Rebekka on oppinut kävelemään aikoja sitten. Mutta tuolla he tulevat, nuo neljä naista, pienet ja suuret siihen luettuina, ja he kiirehtävät tuijottavin silmin kummitusta kohden, he tulevat pelmuten. Oo, miten Iisakki nyt on mahtava ja ylpeä istuessaan korkealla istuimellaan pyhävaatteissaan ja täysissä tamineissaan, takki päällä, hattu päässä, vaikka hiki valuu virtoinaan! Hän kiertää neljässä suuressa kulmassa ja ajaa nurin yhden saran, kääntää, ajaa, leikkaa heinää, ajaa ohi naisväen, he ovat kuin taivaasta tipahtaneet, he eivät käsitä koko puuhaa, ja brr! sanoo kone.

Sitte pysäyttää Iisakki ja laskeutuu alas. Kas, hän kaipaa kai kuulla, mitä ihmiset maan päällä sanovat, mitä ne nyt mahtavat sanoa! Hän kuulee pidätettyjä huudahduksia, he eivät tahdo häiritä häntä, ihmiset, hänen suuressa asemassaan, mutta he tekevät pelokkaita kysymyksiä toisilleen ja nämä kysymykset hän kuulee. Ja ollakseen nyt ystävällinen ja isällinen pää kaikille rohkaisee Iisakki heitä sanomalla: — Jajaa, minä niitän nyt tämän saran, niin saatte koota sen huomenna! — Eikö sinulla nyt muka ole aikaa tulla syömään? kysyy Inkeri näyn valtaamana. — Ei. Minulla on nyt muuta tekemistä! vastaa Iisakki.

Sitte öljyää hän konetta taas ja antaa ymmärtää, että harjoittaa tässä tiedettä. Niin ajaa hän ja niittää lisää heinää. Pitkän ajan päästä lähtee naisväki kotiin.

Onnellinen Iisakki! Onnelliset Sellanrån asukkaat!

Hän odottaa lähinaapurin hyvin pian tulevan heille, Aksel Ström on tiedonhaluinen mies, hän tulee ehkä huomenna. Mutta Breidablikin Brede ehtii mahdollisesti jo yöllä. Iisakista ei ole vastenmielistä selittää heille niittokonetta ja näyttää, miten hän sitä käsittelee. Hän tahtoo osoittaa, että niin tasaisesti ja sileästi on mahdotonta niittää ihmisen viikatteella. Mutta mitä tuollainen ensiluokan sininen ja punainen niittokone maksaa, siinähän ei liioin ole mitään mainittavaa!

Onnellinen Iisakki!

Mutta kun hän kolmannen kerran pysäyttää koneen ja öljyää sitä, putoavat totisesti hänen silmälasinsa taskusta. Ja pahinta oli, että pojat sen näkivät. Oliko siinä korkeamman voiman sormi pelissä, oliko siinä kehoitus olemaan vähemmän ylpeä? Hänellähän oli koko ajan ollut silmälasit taskussa ja hän oli tutkinut käyttöohjetta kotimatkalla, mutta ei ollut ymmärtänyt mitään, tässä oli Eliaksen täytynyt tulla avuksi. Jaa'a, Herra paratkoon, olipa hyvä omata tietoa! Ja nöyryyttääkseen itseään tahtoo Iisakki luopua tekemästä Eliaksesta maanviljelijää korpeen, hän ei enää hiiskuisikaan siitä. Eipä siksi, pojat eivät tehneet mitään numeroa tuosta onnettomasta silmälasijutusta, päinvastoin, Siivertti veitikka ei tosin voinut pidättää itseään, sitä hän ei voinut, vaan hän tönäsi Eliasta käsivarteen ja sanoi: — Ei, tulehan nyt, niin menemme kotiin ja poltamme viikatteemme; isä niittää meidänkin edestämme! — Tämä leikinlasku menetteli kyllä.

TOINEN OSA

I

Sellanrå ei ole enää autio paikka, siellä on seitsemän henkeä, pienet ja suuret siihen luettuna. Mutta sinä lyhyenä aikana, jona heinää tehtiin, saapui myös jokunen vieras, naapureita, jotka tulivat katsomaan niittokonetta, Brede tietenkin ensimmäisenä, mutta myöskin Aksel Ström tuli ja muut uutisasukkaat aina kylästä saakka. Ja tunturin takaa tuli Ulla. Hän oli häviämätön.

Ulla ei tälläkään kertaa tullut ilman uutisia kotiseudultaan, hän ei koskaan kulkenut tyhjiltään: nyt oli Vanhan-Siivertin tilit saatu tarkastetuksi, eikä häneltä ollut jäänyt mitään omaisuutta! Ei mitään!

Tässä muikisti Ulla suunsa suppuun ja katsoi toista toisensa jälkeen.

No, eikö huokauksia kuulunutkaan tuvassa? eikö katto romahtanutkaan alas? — Elias hymyili ensimmäisenä: — Mitenkä on, etkö sinä ole Siivertti-enon kaima? kysyy hän hillitysti. — Pikku-Siivertti vastaa yhtä hillitysti: Niin, mutta minä lahjoitin sinulle kaikki, mitä häneltä jäi. — Paljonko sitä oli? — Viiden ja kymmenen tuhannen välillä. — Taalaria? huudahti Elias äkkiä ja matki Siiverttiä.

Ullasta ei hetki suinkaan ollut sopiva leikinlaskuun, oo, itse hän oli surkeasti pettynyt, ja kuitenkin oli hän Vanhan-Siivertin arkun ääressä koonnut koko sitkeän voimansa ja vuodattanut kyyneleitä. Elias tiesi itse parhaiten, mitä hän oli kirjoittanut: niin ja niin paljon Ullalle, tukisauva hänen vanhuutensa varalle — miten oli sauvan käynyt? Taitettu polvea vasten.

Ulla raukka, hän olisi kernaasti saanut vähän periä, se olisi ollut ainoa kultainen pilkahdus hänen elämässään! Hän ei ollut hemmoiteltu. Harjaantunut pahassa tosin, tottunut taistellen elättämään itseään päivästä päivään koukuilla ja pikkupetoksilla, terhakka vain juoruja levittämään, tekemään kielensä peljätyksi kylläkin. Mutta eihän häntä mikään olisi nyt sen pahemmaksi tehnyt, perintö kaikkein vähimmin. Hän oli koko elinikänsä tehnyt työtä, synnyttänyt lapsia ja opettanut niille omat pienet konnankoukkunsa, kerjännyt niille, ehkä myös varastanut niille, mutta pitänyt ne hengissä — äiti niukoissa oloissa. Hänen kykynsä eivät olleet vähäisemmät kuin muidenkaan politikkojen kyvyt, hän toimi itsensä ja omaistensa hyväksi, soitti suutaan hetkeä varten ja pelasti itsensä, ansaitsi sillä kotiin juuston, kourallisen villoja, hänkin saattoi elää ja kuolla tyhjänpäiväisessä ja vilpillisessä sanavalmiudessa. Ulla — ehkä Vanha-Siivertti oli silmänräpäyksen ajan muistanut hänet nuorena, sievänä ja punaposkisena, mutta nyt on hän vanha ja ruma, hävityksen kuva, kuolevainen. Minne hänet haudattaisiin? Hänellä ei ole omaa perhehautaa, hänet haudataan varmaankin johonkin hautuumaahan aivan vieraiden ja tuntemattomien luiden joukkoon, sinne päätyy hänen tiensä. Ulla, syntynyt ja kuollut. Hän oli kerran nuori. Perintökö hänelle nyt lasku köydessä? Niin, yksi ainokainen kultainen säde, ja orjavaimon kädet olisivat hetkeksi menneet ristiin. Oikeus olisi vihdoinkin palkinnut hänet, siksi että hän kerjäsi lapsilleen, ehkä myös varasti heille, mutta joka tapauksessa sai ne ruokituksi. Silmänräpäys vain — ja pimeys hallitsisi jälleen hänessä, silmät salaisivat, sormet hapuilisivat: — Paljonko sitä on? sanoisi hän, eikö enempää? sanoisi hän. Hän tahtoisi jälleen oikeutta. Hän oli ollut usean kerran äitinä ja toteutti elämää, se oli suuren palkan arvoinen.

Kaikki toiveet pettivät. Vanhan-Siivertin laskut olivat nyt Eliaksen tarkastuksesta selvinneet, mutta talo ja lehmä, vene ja nuotta täyttivät osapuilleen vajauksen kassassa. Ja että kaikki meni niinkin hyvin kuin meni, riippui osaksi Ullasta, hän koetti niin kaikin mokomin saada itselleen pientä ylijäämää, että hän kaivoi esiin unohdettuja maksueriä, jotka hän vanhana juoruakkana tiesi, tai maksueriä, joita tarkastajat eivät tahallaan tahtoneet ottaa huomioon, etteivät tuottaisi arvossapidetylle seutulaiselle häpeätä. Vietävän Ulla! Eikä hän nyt manannut vanhaa Siiverttiäkään, hän oli testamentannut hyvästä sydämestä ja häneltä olisi jäänyt sievoiset perut, mutta ne kaksi miestä, jotka kihlakunnan hallinnon puolesta penkoivat asiaa, olivat pettäneet häntä. Mutta kerran on kaikki tuleva Kaikkitietävän kuuluviin! sanoi Ulla luottavana.

Ihmeellistä, hän ei nähnyt mitään naurettavaa siinä, että hänet oli mainittu testamentissa, se oli sittenkin kunnia, ketään hänen vertaistaan ei oltu siinä mainittu!

Sellanrån asukkaat ottivat onnettomuuden vastaan kärsivällisesti, hehän eivät olleetkaan aivan valmistumattomia. Inkeri ei kuitenkaan voinut sitä käsittää: Siivertti-veli, joka koko elinaikansa oli ollut niin rikas! sanoi hän. — Hän olisi voinut seisoa suorana ja rikkaana miehenä Karitsan ja valtaistuimen edessä, mutta he ovat rosvonneet hänet! sanoi Ulla. — Iisakki teki lähtöä kylälle ja Ulla sanoi: — Olipa vahinko, että sinä lähdet, Iisakki, niin en saa nähdä niittokonetta. Sinähän olet saanut niittokoneen, eikö niin? — Joo. — Niinhän sanotaan. Ja että se niittää nopeammin kuin sata viikatetta. Ja mitäpä et sinä, Iisakki, saisi varoillasi ja kullallasi! Meidän pappimme on saanut uuden kaksivartisen auran, mutta mitäpä on pappi sinuun nähden, sen sanoisin hänelle vasten kasvoja. — Siivertti niittää sinulle koneella, hän onkin paljoa taitavampi kuin minä, sanoi Iisakki ja meni.

Iisakki meni. Breidablikissä on huutokauppa juuri puolipäivän aikaan ja hän aikoo sinne, täpärältä pitää, että hän sinne ehtii. Ei niin, että Iisakki enää aikoo ostaa uutistaloa, mutta huutokauppa on ensimäinen huutokauppa korvessa, ja kuului niinkuin asiaan olla siellä läsnä.

Kun hän tulee niin pitkälle kuin Månelandin kohdalle ja näkee Barbron, aikoo hän vain tervehtiä ja mennä ohi, mutta Barbro puhuttelee häntä ja kysyy meneekö hän edelleen. — Joo, vastaa Iisakki ja aikoo mennä ohi. Barbron lapsuudenkoti on myytävänä, siksi vastaa Iisakki niin lyhyesti. — Menetkö huutokauppaan? kysyi Barbro. — Huutokauppaan? Menenpähän vain kylälle päin. Missä Aksel on? — Akseliko, enpä tiedä. Hän on mennyt huutokauppaan. Hän vaanii kai tilaisuutta ostaakseen hyvällä kaupalla yhtä tai toista hänkin.

Miten paksu Barbro olikaan, ja miten naseva hän oli, raivoisa!

Huutokauppa on alkanut, hän kuulee nimismiehen huudot ja näkee paljon väkeä. Kun hän tulee lähemmäs, ei hän tunne kaikkia, joukossa on muilta paikkakunniltakin tulleita, mutta Brede pyörähtelee parhaissa pukimissaan sinne tänne vilkkaana ja puheliaana: — Hyvää päivää, Iisakki! Vai niin, sinä osoitat minulle sen kunnian, että haluat olla läsnä huutokaupassani? Siitä sinulle kiitos. Me olemme olleet naapureita ja hyviä ystäviä monet vuodet, eikä koskaan ole meidän kesken pahaa sanaa sanottu! Brede heltyi. Onhan ihmeellistä ajatella sellaisen asuinpaikan jättämistä, jossa olen elänyt ja ponnistellut ja johon olen mieltynyt; mutta mikäpä auttaa, kun kerran niin on käynyt. — Sinulle voi tästä lähtien käydä paljoa paremmin kuin ennen, lohduttaa Iisakki. — Niin, tiedätkö, vastaa Brede ja iskee asiaan, sitä minäkin luulen. Minä en sitä kadu, en läheskään. Enpä ole kehrännyt silkkiä täällä korvessa, tästä lähin kai käy paremmin, lapset tulevat suuriksi ja lentävät ulos pesästä — niin, vaimo on kyllä taas uutta tekemässä, mutta kuitenkin! — Ja äkkiä sanoo Brede lyhyesti: — Minä olen sanoutunut irti telegraafista. — Mitä? kysyy Iisakki. — Minä olen sanoutunut irti telegraafista. — Oletko sanoutunut irti telegraafista? — Uudesta vuodesta. Mitä minä sillä! Ja jos niinkin että olen ansiolla ja olen nimismiestä ja tohtoria kyydissä, niin pitäisikö telegraafin olla ensi sijalla? Se on mahdotonta! Tehköön sitä se, jolla on hyvää aikaa: juosta pitkin telegraafilinjaa yli vuorien ja laaksojen pienestä tai vallan tyhjästä maksusta, sitä ei Brede tee! Ja sitä paitsi jouduin napinaan johdon kanssa, joka taas on kimpussani.

Nimismies jatkaa yhä tarjouksien kuuluttamista uutistalosta, summa on nyt noussut niihin muutamiin satoihin kruunuihin, joiksi se on arvioitu, siksi tarjotaan vain viisi ja kymmenen kruunua enemmän kerrallaan. — Luulen, että tarjooja on Aksel! sanoo Brede äkkiä ja rientää uteliaana hänen luokseen: — Sinäkö tahdot taloni? Eikö sinulla ole kyllin suuri talo itselläsi? — Minä tarjoan toisen miehen puolesta, vastaa Aksel hieman vältellen. — Vai niin, no mitäpä minä siitä, eipä silti. — Nimismies kohottaa vasaran, tehdään uusi tarjous, sata kruunua yhdellä kertaa, kukaan ei huuda siitä yli, nimismies toistaa tarjouksen muutamia kertoja, odottaa hetkisen vasara ilmassa ja lyö.

Kuka tarjosi?

Aksel Ström. Toisen miehen puolesta.

Nimismies kirjoittaa pöytäkirjaan: Aksel Ström, välittäjänä.

— Kelle sinä ostat? kysyi Brede. Eipä silti, että se minuun kuuluu, mutta.

Mutta nyt vetäytyy muutamien herrojen päät yhteen nimismiehen pöydän ympärillä, siinä istuu pankin edustaja, kauppiaan puolesta on hänen apulaisensa, jotakin pohditaan, velat eivät ole peittyneet. Brede kutsutaan luo, ja Brede nyökkää vain kevyenä ja huolettomana, että olkoon menneeksi, hän on yhtä mieltä, mutta kuka olisi luullut, ettei talosta tullut enemmän! sanoo hän. Ja äkkiä kuuluttaa hän äänekkäästi kaikille: — Koska meillä nyt kerta on täällä huutokauppa ja minä olen vaivannut nimismiestä tänne, niin myyn kaikki, mitä minulla on: kärryt, elukat, tadikot, tahkokiven, minä en niitä enää tarvitse, minä myyn maat ja mannut!

Pieniä tarjouksia. Breden vaimo, kevyt ja huoleton hänkin, vaikkakin maha tavattoman pulleana, on sillä välin alkanut myydä kahvia erään pöydän ääressä, hänestä on hauskaa olla kauppiaana, hän hymyilee, ja kun Brede itse tulee saamaan kahvia, vaatii hän leikillään maksua häneltäkin. Brede ottaa todellakin esiin laihan kukkaronsa ja maksaa. — Kas vaan eukkoa! sanoo hän ympärillä seisoville, onpa hän ollakseen! sanoo hän.

Kärryt eivät ole suurenkaan arvoiset, ne ovat seisseet liiaksi ulkona paljaan taivaan alla, mutta Aksel lisää lopuksi kokonaista viisi kruunua ja saa kärrytkin itselleen. Enempää ei Aksel osta; mutta kaikki ihmettelevät, että tuo varovainen mies oli ostanut niin paljon.

Elukat oli vielä jäljellä. Ne olivat tänään sisällä ollakseen nähtävissä. Mitä tekisi Brede elukoilla, kun hänellä ei enää ollut niille maata! Hänellä ei ollut lehmää. Hän oli alottanut maanviljelyksensä kahdella vuohella, nyt oli hänellä neljä. Sitä paitsi oli hänellä kuusi lammasta. Hevosta ei hänellä ollut.

Iisakki osti erään lattakorvaisen lampaan. Kun Breden lapset taluttivat ulos tämän lampaan navetasta, alkoi hän heti huutaa sitä, se herätti huomiota, olihan Sellanrån Iisakki varakas ja arvossapidetty mies, eikä hän liioin tarvinnut lisää lampaita, kuin mitä hänellä oli. Breden vaimo keskeyttää silmänräpäykseksi kahvinkauppansa ja sanoo: — Niin, sen lampaan voit kernaasti ostaa, Iisakki, se on vanha, mutta sillä on pari kolme karitsaa joka ainoa vuosi. — Kyllä minä tiedän, vastasi Iisakki ja katsoi häneen, minä tunnen lampaan.

Kotimatkalla hän joutuu kulkemaan yhdessä Aksel Strömin kanssa ja taluttaa lammastaan nauhasta. Aksel on harvapuheinen ja häntä näyttää vaivaavan jokin, ties mikä. Hänellä ei ole mitään ulkonaista syytä alakuloisuuteen, ajattelee kai Iisakki, hänen laihonsa on kaunista, hän on jo saanut korjuuseen suurimman osan heinistään ja hän on alkanut rakentaa tupaansa. Kaikki käy niinkuin pitääkin Aksel Strömin talossa, hitaasti mutta varmasti. Nyt on hän saanut hevosen.

— Sinä ostit Breden paikan, sanoi Iisakki, aijotko viljellä sitä? — En minä sitä viljellä aio. Minä ostin sen toiselle. — Vai niin. — Mitä arvelet, maksoinko liikaa? — Etkä. Siellä on hyvää suota, kunhan se tulee viljellyksi. — Minä ostin sen veljelleni, joka asuu Helgolandissa. — Vai niin. — Mutta sitte ajattelin minä puolittain, että minä voisin vaihtaa hänen kanssaan. — Vaihtaa hänen kanssaan, tahtoisitko tehdä — Jos niinkuin Barbro haluaisi mieluummin olla siellä. — Niinpä niin, sanoi Iisakki.

He astelevat hyvän matkaa vaiti. Aksel sanoo: — Ne tyrkyttävät minulle sitä telegraafia. — Telegraafia. Vai niin. Minä kyllä kuulin, että Brede on sanonut itsensä irti. — Vai niin, vastaa Aksel ja hymyilee, eihän se nyt aivan niin ole, mutta Brede on sanottu irti. — No, sanoo Iisakki ja koettaa vähän puolustella Bredeä, viehän se paljon aikaa. — Hänet pannaan pois uudesta vuodesta, jollei hän paranna tapojaan. — Vai niin. — Eikö minun pitäisi sinun mielestäsi ottaa sitä paikkaa? — Iisakki ajatteli kauan ja vastasi: — Niin, onhan ne rahat kylläkin, mutta. — He aikovat lisätä minulle palkkaa. — Kuinka paljon? — Kaksinkertaiseksi. — Kaksinkertaiseksi? No sitte kylläkin minun mielestäni voisit vähän ajatella asiaa. — Mutta he ovat vähän pidentäneet linjaa. Enpä tiedä mitä minun oikein pitää tehdä; mutta täällä on nyt metsääkin vähemmän myytävänä kuin sinulla oli ja minun täytyy ostaa enemmän työkaluja kuin minulla on. Rahaa tarvitaan aina, enkä minä ole saanut karjaa niin suureksi, että siitä voisi myydä. Minä arvelen ottaa telegraafin yhdeksi vuodeksi koetteeksi... Kummankaan päähän ei pälkähtänyt, että Brede parantaisi tapansa ja saisi pitää paikan.

Kun he tulevat Månelandiin, on myöskin Ulla tullut sinne käväisemään, niin, Ulla oli merkillinen, hän taapertaa lihavana ja pyöreänä kuin makkara ja on yli seitsemänkymmenen, mutta perille hän pääsee. Hän istuu tuvassa kahvia juomassa, mutta kun hän huomaa miehet, pannaan kaikki syrjään ja hän astuu ulos: — Hyvää päivää Aksel ja tervetuloa huutokaupasta! Et kai pahastu, että minä pistäydyn vähän sinun ja Barbron luo? Ja sinä rakentelet suurta tupaa ja tulet yhä mahtavammaksi! Oletko ostanut lampaan Iisakki? — Olen, vastaa Iisakki, tunnetko sen? — Tunnenko sen? En. — Sillä on tuollaiset lattakorvat niinkuin näet. — Lattakorvat, mitä? Entä sitten? Mitä minun pitikään sanoa: kuka sai Breden talon? Minä sanoin juuri Barbrolle, että kenenkähän nyt saat naapuriksesi? minä sanoin. Barbro raukka se vain istuu ja itkee, kuten odottaa sopii; mutta Kaikkivaltias on suonut hänelle toisen kodin täällä Månelandissa! Lattakorva — minä olen nähnyt monta lattakorvaista lammasta iässäni. Ja se oli totta, Iisakki, että se sinun koneesi oli melkein enemmän, kuin mitä minun vanhat silmäni saattoivat käsittää. Ja mitä se maksaa, sitä en edes kysykään, sillä en osaa sitä laskea. Oletko nähnyt sen, Aksel, niin tiedät mitä minä tarkoitan, oli kuin olisin nähnyt Eliaksen tulivaunut, armahtakoon syntini...

Kun heinät oli korjattu, alkoi Elias valmistautua lähtemään kaupunkiin. Hän oli kirjoittanut insinöörille, että nyt hän tuli, mutta saanut sen merkillisen vastauksen, että ajat olivat huonot, täytyi supistaa menoja, insinöörin täytyi lakkauttaa hänen toimensa ja kirjoittaa tästä lähin kaikki itse.

Sepä hittoa! Mutta mitä oikeastaan teki alueinsinööri konttoriapulaisella? Silloin kun hän otti nuoren Eliaksen kotoa, tahtoi hän kai vaan näytellä suurta miestä korvessa, ja kun hän elätti ja vaatetti hänet rippikoulun yli, niin oli hänellä siitä hyvästä vähän kirjoitusapua. Nyt oli poikanen kasvanut suureksi, se oli muuttanut kaiken.

Mutta, kirjoitti insinööri, jos tulet takaisin, niin teen voitavani hankkiakseni sinulle toisen konttoripaikan, vaikkakin se ehkä on vaikeata, täällä kun on niin paljon nuorukaisia, jotka pyrkivät sille uralle. Ystävällinen tervehdys.

Tietenkin tahtoi Elias takaisin kaupunkiin, oliko siitä epäilystäkään? Pitikö hänen luopua kaikesta? Hän tahtoi päästä eteenpäin maailmassa! Eikä Elias sanonut mitään kotilaisille muuttuneesta tilanteesta, siitä ei olisi ollut mitään hyötyä, ja sitä paitsi oli hän hieman veltto, hän siis vaikeni.

Elämä Sellanråssa vaikutti häneen taas, se oli maineetonta ja jokapäiväistä elämää, mutta se oli rauhallista ja tylsyttävää, se vaikutti unelmia herättävästi, hänellä ei ollut mitään minkä vuoksi muokata itseään, hänen ei tarvinnut peilailla itseään. Kaupungissaolo oli kehkeyttänyt häntä ja tehnyt hänet muita hienommaksi, tehnyt hänet heikommaksi, hän alkoi pohjaltaan tuntea itsensä kodittomaksi kaikkialla. Olkoon menneeksi, että hän alkoi taas sietää pietar-yrtin hajua! Mutta ei ollut soveliasta maalaispojalle seisoa kuuntelemassa, miten äiti ja piiat lypsivät elukoita iltaisin ja sitte vaipua seuraaviin ajatuksiin: ne lypsävät, kuuntele nyt tarkasti, onpa miltei merkillistä kuunnella sitä, se on jonkinlaista soitantoa yksinäisinä ruiskauksina, se eroaa kaupungin torvimusiikista ja pelastusarmeijan soitosta ja höyrylaivanpuhalluksesta. Ruiskuaa kiuluun...

Sellanrån asukkaat eivät paljoakaan osanneet ilmaista tunteitaan ja Eliasta kaihersi se hetki, jolloin hänen piti sanoa jäähyväiset. Nyt oli hän hyvästi varustettu, hänen piti taas saada uusi kangaspakka alusvaatteiksi mukaansa ja isä oli antanut toisen tehtäväksi pistää Eliaksen käteen vähän rahaa hänen lähtiessään ulos ovesta. Rahaa — saattoiko Iisakki todellakin luovuttaa rahaa? Eipä toisinkaan voinut käydä, Inkerihän oli vakuuttanut, että se tapahtui viimeisen kerran, Elias oli pian pääsevä kohoamaan ja tuleva toimeen. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Mieliala kävi juhlalliseksi, koti kävi hiljaiseksi, he olivat kukin saaneet keitetyn munan viimeiseksi ateriaksi, ja Siivertti seisoi jo ulkopuolella valmiina lähtemään mukaan kantajaksi. Elias saattoi alottaa.

Hän alotti Leopoldiinasta. Tämä vastasi jäähyväisiin ja suoriutui hyvin. Samoin Jensine-piika, joka istui villoja karkaamassa, hän vastasi hyvästi; mutta molemmat tytöt töllistelivät pahuuksesti häntä siksi, että hänen silmänsä ehkä vähän punottivat. Hän ojensi kätensä äidille ja tämä itkeä pillitti koreasti ja välitti viis siitä, että Elias oli itkun vastustaja. — Voi nyt oikein hyvin! nyyhki hän. — Isää oli kaikkein pahin hyvästellä, totisesti, ja monestakin syystä: hän oli niin raihnas ja äärettömän luottavainen, hän oli kantanut lapsia käsivarrellaan ja puhellut heille lokeista ja muista linnuista ja eläimistä ja korven ihmeistä, siitä ei ollut vielä kauan, muutamia vuosia... Isä seisoo ikkunan ääressä, sitte käännähtää hän äkkiä ympäri, tarttuu pojan käteen ja sanoa tokasee äreästi: — Jaha, hyvästi! Uusi hevonen on päässyt tuolla irti! — Ja hän kiiruhtaa ulos ja juoksee tiehensä. Mutta hän oli vähän aikaisemmin vartavasten itse irroittanut hevosen, ja sen tiesi Siivertti veitikka vallan hyvin seistessään siellä ulkopuolella ja katsellessaan hymyillen isän jälkeen. Ja sitä paitsi kävi hevonen sänkiäisellä.

Niin oli Elias valmis.

Niin tuli äiti hänen jälkeensä portaille yhä nyyhkien ja sanoi, että Jumala olkoon kanssasi! Ja antoi hänelle jotakin — tässä on — eikä sinun pidä kiittää häntä, hän ei tahdo sitä. Älä nyt unohda kirjoittaa ahkerasti. —

Kaksisataa kruunua.

Elias katseli pelloille: isä ponnisteli tavattomasti paalun kimpussa, jota hän koetti hakata maahan, se ei näyttänyt oikein onnistuvan hänelle, vaikka hän oli vetisellä niityllä.

Veljekset painuivat korpeen, he tulivat Månelandiin ja Barbro seisoi portailla ja kutsui heidät sisälle: — Matkustatko taas, Elias? Tulehan sitte sisälle juomaan kuppi kahvia, jollei muuta! — He menevät sisälle majaan, eikä Eliasta enää niin vaivaa rakkaus, että hän yrittäisi hypätä ikkunasta ulos ja ottaa myrkkyä, ei hän asettaa vaalean kevätpalttoonsa poikittain polvilleen ja pitää huolen siitä, että hopeakilpi tulee näkyviin, sitten pyyhkii hän tukkaansa nenäliinalla ja sanoo perin koreasti: — Onpa klassillinen ilma!

Barbro ei liioin ole tietääkseenkään, hän hypistelee hopeasormus toisessa ja kultasormus toisessa kädessään — hän oli todellakin saanut myös kultasormuksen — ja hänellä on esiliina, joka ulottuu kaulasta jalkoihin saakka, niin ettei paljoa huomaakaan hänen raskauttaan. Ja kun hän saa kahvin valmiiksi ja vieraat juovat, ompelee hän ensin valkoista liinaa ja nyplää kaulusta ja tekee yhtä ja toista neitseellistä askaretta. Barbrosta ei vierailu ole kiusallinen ja se on hyvä, seurustelu käy luonnollisesti, Elias voi liihotella pinnalla taas nuorena ja hullutellen.

— Minne olet pannut Akselin? kysyy Siivertti. — Minne lie jäänyt, kaipa jossakin on, vastaa Barbro kohentautuen. Nyt et kai enää koskaan tule tänne korpeen? kysyy hän Eliakselta. — Tuskinpa vaan, vastaa tämä. — Sillä tämä ei ole niitä varten, jotka ovat tottuneet kaupunkiin. Luulenpa, että voisin lyöttäytyä samaan matkaan sinun kanssasi. — No sitä nyt et ainakaan tarkoita? — Miksi en? — Minä olen maistanut miltä tuntuu olla kaupungissa ja miltä tuntuu olla maalla, sillä minä olen ollut suuremmassa kaupungissa kuin sinä; kuinka siis voisin viihtyä täällä? — Enhän sitä tarkoittanutkaan, sinä kun olet ollut itse Bergenissä! kiiruhti Elias sanomaan, olipa se Barbro koko kärsimätön! — Sen tiedän, että jollei minulla olisi sanomalehteä luettavana, niin lähtisin tieheni paikalla, sanoi Barbro. — Entä Akseli sitten ja kaikki muu, sitä minä tarkotin? — Mitäpä Akseli minulle kuuluu. Entä sinä itse, eikö sinulla ehkä ole joku, joka odottaa sinua kaupungissa? — Nyt ei Elias voinut olla vähän elehtimättä ja sulkematta silmiään ja loksauttamatta kielellään, että hänellä tosiaankin saattoi olla joku, joka odotti häntä kaupungissa. Mutta hän olisi voinut käyttää tätä tilaisuutta hyväkseen aivan toisin, jollei Siivertti olisi istunut siinä, nyt saattoi hän vain vastata: — Lörpötystä! — Vai niin, sanoi Barbro loukkaantuneena, ja olipa tosiaan noloa, että hän oli niin ärtyisä: Lörpötystä, sanoi hän. Niin, ethän voi odottaa enempää meiltä täällä Månelandissa, me emme ole niin suurellisia. —

Elias antoi muuten hänelle palttua, hänen kasvonsa olivat tulleet melko rumiksi, ja Eliaksen lapsensilmätkin olivat vihdoin huomanneet hänen tilansa. — Etkö voisi vähän soittaa kitaraa? sanoi Elias. — En, vastasi Barbro lyhyesti. Mitä minun pitikään sanoa, Siivertti: etkö voi tulla auttamaan Akselia muutamiksi päiviksi uuden tuvan salvamisessa? Mitä jos alkaisit huomenna, kun tulet takaisin kylältä? — Siivertti ajatteli asiaa: Niin. Mutta minulla ei ole työvaatteita. — Minä juoksen kotoasi hakemaan arkivaatteesi illalla, niin että ne ovat täällä kun tulet. — Niin, sanoi Siivertti, vaikkapa niin. — Barbro tuli ylen innokkaaksi: Kyllä sinun pitäisi tulla! Nyt on niin, että kesä menee ja tuvan pitäisi olla pystyssä ja katon alla ennen syyssateita. Aksel on aikonut pyytää sinua monta kertaa, mutta ei häneltä ole tullut sitä tehdyksi. Kyllä sinun pitäisi tehdä meille se hyvätyö! — Voinhan auttaa minkä kykenen, sanoi Siivertti.

Se oli päätetty.

Mutta nyt on tosiaan Eliaksen vuoro loukkaantua. Hänestä on kylläkin hyvin tehty, että Barbro huolehtii omasta ja Akselin puolesta ja hankkii rakennusapua ja koettaa saada talon pystyyn, mutta se tulee vähän liian avoimesti, eihän hän ole talon emäntä sentään, eikä siitä ole vielä niinkään pitkää aikaa, kun hän itse oli suudellut häntä, tätä ihmistä. Eikö hänessä ollut häpyä! — Niin, sanoo hän senvuoksi äkkiä, minä tulen takaisin tänne kummiksi. — Barbro loi häneen silmäyksen ja sanoi äkeästi: Kummiksi? Sinä puhut lörpöttelystä! Ja sitä paitsi kyllä minä lähetän sanan sitten, kun minä kummia tarvitsen. — Mitäpä saattoi Elias muuta tehdä kuin hymyillä häveliäästi ja toivoa olevansa kaukana majasta! — Kiitos kahvista! sanoi Siivertti. Kiitos kahvista! sanoi myöskin Elias, mutta hän ei noussut eikä hän liioin kumartanut, kaikkea vielä, ja Barbro oli perin pikkumainen, aika kana.

— Annappas kun katson! sanoi Barbro. Niillä konttoristeilla, joiden luona minä olin, oli myöskin hopealevyt paidoissaan, paljoa suuremmat hopealevyt, sanoi hän. No sinä tulet sitten tänne yöksi, Siivertti? Minä haen vaatteesi.

Siinä oli hyvästit.

Veljekset jatkoivat matkaansa, Elias antoi siis hänelle palttua ja hänellä oli kun olikin kaksi tukevata seteliä povitaskussaan! Veljekset varoivat koskettamasta mitään surumielisiä aineita, isän omituista hyvästijättöä ja äidin itkua, he kiersivät Breidablikin ohi, jottei heitä taas pidätettäisi ja laskivat reippaasti leikkiä tästä peijauksesta. Mutta kun he tulivat niin pitkälle, että näkivät kylän ja Siivertin piti kääntyä takaisin, kävivät he hieman epämiehekkäiksi kumpikin. Siivertti otti sanoakseen: Taitaapa olla niin, että tulee sinua ikävä! — Silloin alkoi Elias niistää nenäänsä ja tarkastella kenkiään ja tutkia naarmua sormessansa ja etsiä jotakin taskuistaan, joitakin papereita, sanoi hän, kas mokomaa! Mutta hullusti olisi kuitenkin käynyt, jollei Siivertti olisi pelastanut heitä: Viimeinen! huusi hän ja antoi veljellensä lyönnin ja juoksi tiehensä. Se auttoi, he lähettivät toisilleen joitakin jäähyväissanoja etäämpää ja lähtivät kumpikin suunnalleen.

Kohtalo tai sattuma. Elias palasi kaiken uhalla takaisin kaupunkiin toimeen, jota hänellä ei enää ollut, mutta saman erikoisen sattuman kautta sai Aksel miehen työhön. He alkoivat rakentaa tupaa 21:ntena päivänä elokuuta ja kymmenen päivää myöhemmin oli se katon alla. Eihän se ollut mikään suuri tupa ja vain muutaman kyynärän korkuinen, mutta olihan se puutalo eikä turvemaja, ja saivathan elukat mainion läävän talveksi entisestä ihmisten asunnosta.

II

Syyskuun kolmantena päivänä pysyi Barbro poissa. Kokonaan poissa ei hän tosin ollut, mutta häntä ei näkynyt rakennusten luona.

Aksel nikkaroi minkä kerkisi, hän asetteli parhaillaan ikkunaa ja ovea paikoilleen uuteen tupaan, joten hänellä oli yllin kyllin puuhaa; mutta kun puolipäivä oli jo mennyt ohitse eikä hän vielä ollut saanut kutsua ruualle, meni hän majaan. Siellä ei ollut ketään. Hän sai itselleen jotakin ruokaa ja katsasteli ympärilleen syödessään, kaikki Barbron vaatteet riippuivat siinä, hän oli vain jossakin ulkosalla. Hän palasi takaisin työhönsä ja jatkoi edelleen jonkun aikaa, sitte kurkisti hän jälleen majaan — ei, se oli tyhjä. Hän on ehkä jäänyt jonnekin makaamaan. Hän lähtee ulos etsimään.

— Barbro! kutsuu hän. Ei. Hän etsii rakennusten ympäriltä, menee joidenkin pensaiden luo pellon laitaan, etsii kauan, ehkä tunnin, huutelee — ei. Hän löytää hänet etäämmältä, hän makaa maassa pensaiden suojassa, puro virtaa hänen jalkojensa ohitse, hän on avopäin ja avojaloin, sitä paitsi likomärkä selkää myöten.

— Makaatko täällä? sanoo Aksel. Miksi et vastannut?

— En voinut, kuiskaa Barbro ja on niin käheä, ettei tahdo ääntä saada kuuluville.

— Mitä — oletko ollut vedessä?

— Olen. Luiskahdin. Oo!

— Oletko heikko?

— Olen. Se on ohi.

— Onko se ohi? sanoo Aksel.

— On. Nyt saat auttaa minut kotiin.

— Missä on —?

— Mitä?

— Eikö se ollut lapsi?

— Ei. Se oli kuollut.

— Oliko se kuollut?

— Oli.

Aksel vitkastelee, eikä liiku paikaltaan. — Missä se on? kysyy hän.

— Sitä ei sinun tarvitse tietää, vastaa Barbro. Auta minut kotiin. Se oli kuollut. Minä voin itse kävellä, jos vähän tuet minua kainalosta.

Aksel kantaa hänet kotiin ja asettaa hänet tuolille. Hänestä valui vettä.

— Oliko se kuollut? kysyy hän.

— Kuulit kai sen, vastaa Barbro.

— Missä se on?

— Pitääkö sinun sitä haistella? Oletko löytänyt ruokaa sillä aikaa, kun minä olin poissa?

— Mutta mitä sinä teit purolla?

— Mitäkö tein purolla? Menin hakemaan katajia.

— Katajia?

— Sankkoja varten.

— Eihän siellä ole katajia, sanoo Aksel.

— Mene sinä vaan työhöni virkkaa Barbro käheästi ja kärsimättömästi. Mitäkö tein purolla? Menin hakemaan luudanvarpuja. Oletko syönyt, kysyn minä?

— Syönyt? toistaa Aksel. Oletko kovin heikko?

— Enkä.

— Tarkoitan, että tarvitset tohtoria.

— Koetapahan noutaakin! vastaa Barbro ja nousee etsimään kuivia vaatteita itselleen. Etkö muuhun voi tuhlata rahoja!

Aksel menee takaisin työhön, mutta hän ei saa suuriakaan tehdyksi, hän vasaroi ja veistelee kuitenkin hieman, niin että Barbro kuulee hänen olevan puuhassa; vihdoin hän asettaa ikkunan paikoilleen ja tilkitsee sen sammalilla.

Illalla ei Barbro enää ole millänsäkään, hän hyörii ja pyörii, menee läävään ja lypsää ja astuu vain hieman varovaisemmin kuin tavallisesti kynnyksen yli. Hän meni nukkumaan heinälatoon kuten tavallisesti ja niinä kahtena kertana, jolloin Aksel yön aikaan katsasti häntä, nukkui hän sikeästi. Hänellä oli hyvä yö.

Seuraavana aamuna oli hän miltei ennallaan, käheä vain niin, ettei tahtonut saada äännähdystäkään kurkustaan, ja pitkä sukanvarsi kiedottuna kaulan ympäri. He eivät voineet keskustella. Päivät menivät menojaan ja tuo episoodi vanheni, muut asiat astuivat etualalle. Uuden tuvan piti oikeastaan seisoa jonkun aikaa painumassa salvoksistaan ja tulla tiiviiksi ja pitäväksi, mutta siihen ei ollut aikaa, se piti ottaa heti käytäntöön ja panna kuntoon uusi läävä. Kun se oli tehty ja muutto ohitse, ottivat he perunat maasta ja kun se oli tehty, leikkasivat he rukiin. Elämä kului tavalliseen tapaansa.

Mutta useasta pienestä ja suuremmasta seikasta tunsi Aksel, että suhde oli käynyt löyhemmäksi, Barbro ei tuntunut olevan sen enempää kotonaan Mänelandissa kuin kuka tahansa muukaan palvelija olisi ollut, ei liioin sidotumpi, Akselin ote oli hellinnyt, kun lapsi oli kuollut. Hän oli ajatellut niin suuria, että odotahan vain kunhan lapsi tulee! Mutta lapsi tuli ja meni. Vihdoin otti Barbro sormuksetkin sormistaan eikä käyttänyt niitä enää. — Mitä se merkitsee? kysyi Aksel. — Mitä se merkitsee? vastasi Barbro niskaansa nakaten. —

Mutta se ei voinut tietää mitään muuta hänen puoleltaan kuin uhmaa ja petosta.

Nyt oli Aksel löytänyt tuon pienen ruumiin puron luota. Hän ei kylläkään ollut erikoisemmin sitä etsinyt, hän tiesi miltei pilkulleen missä sen täytyi olla, mutta hän oli antanut sen olla. Sattuma kuitenkin johdatti sen hänen mieleensä: tuon paikan yllä alkoi oleilla lintuja, kirkuvia harakoita ja variksia, mutta vähän myöhemmin myös kotkapari huimaavassa korkeudessa. Oli aivankuin joku harakka vain olisi aluksi nähnyt jotakin laskettavan sinne eikä ollut voinut vaieta siitä niinkuin ihminen, vaan oli ruvennut juoruamaan. Silloin heräsi Akselkin välinpitämättömyydestään ja odotti sopivaa hetkeä hiipiäkseen sinne. Hän löysi sen sammalen, oksien ja parin kivenlohkareen alta, käärittynä riepuun, suureen liinaan. Uteliaana ja kammoksuen avasi hän hieman vaatetta — silmät kiinni, tumma tukka, poika, jalat ristikkäin, enempää ei hän nähnyt. Riepu oli ollut märkä, mutta oli alkanut kuivaa, koko käärö näytti kuin puoleksi avatulta nyytiltä peson jälkeen.

Aksel ei voinut antaa sen lojua tuolla lailla näkyvissä, sisimmässään pelkäsi hän myös itsensä ja kotinsa puolesta, hän juoksi paikalla hakemaan lapiota ja kai voi haudan syvemmäksi, mutta kun se oli niin lähellä puroa että siihen tihkui vettä, täytyi hänen siirtää se ylemmäs mäelle. Tällä välin katosi hänen pelkonsa, että Barbro yllättäisi hänet ja löytäisi hänet täällä, hän kävi suorastaan rohkeaksi ja uhkamieliseksi, Barbro sai kernaasti tulla, silloin saisi hän luvan kauniisti kietoa ruumiin kunnollisemmin kuin ennen, olipa se sitte kuolleenasyntynyt tai ei! Hän tunsi hyvin mitä hän oli kadottanut tämän lapsen keralla, että hän oli taas vaarassa jäädä vaille apua uutistaloonsa, ja vielä nyt kun karjaakin oli kolmin kerroin enemmän. Ole hyvä, ei ollut liikaa, jos hän tulisi! Mutta Barbro — kernaasti oli hän saattanut huomata, mitä hän puuhaili, hän ei tullutkaan, hänen täytyi itse kääriä ruumis miten parhaiten taisi ja muuttaa se uuteen hautaan. Päällimäiseksi pani hän jälleen ruohoturpeen ja peitti jälkensä, muuta ei jäänyt näkyviin kuin pieni vihreä kumpu pensaiden keskelle.

Hän tapasi Barbron pihalla palatessaan kotiin.

— Missä olet ollut? kysyi tämä.

Katkeruus oli jo hänestä mennyt, hän vastasi vain: — En missään. Missä olet itse ollut? — Mutta Barbro kai kavahti ilmettä hänen kasvoillaan, hän meni sisälle sanomatta enempää.

Aksel meni jäljestä.

— Mitä se tietää, sanoi hän ja kysyi suoraan, ettet enää käytä sormuksiasi?

Ehkä piti Barbro parhaana antaa hieman myöten, hän hymyili ja sanoi: — Sinä olet niin yrmeä, että oikein naurattaa! Mutta jos tahdot, että tulee kuluttaa sormuksia arkipäivisin, niin teen sen! Ja hän otti ne esille ja pani sormiinsa.

279

278

Mutta nyt näki hän varmaankin, että Akselin naama kävi tuhmaksi ja tyytyväiseksi, hän kysyi rohkeasti:

— Onko sinulla muuta minua vastaan?

— Ei minulla ole mitään sinua vastaan, vastasi Aksel. Ja sinun tulee vain olla niinkuin olit ennen, kaiken aikaa ennen, kun tulit tänne. Sitä minä tarkoitan.

— Ei ole niin helppoa olla samallainen iankaiken.

Aksel jatkoi:

— Kun ostin isäsi paikan, tein sen siinä mielessä, että mieluummin ehkä haluaisit asua siellä, voisimmehan muuttaa sinne. Mitä siitä arvelet?

Siinä hän menetti pelin, oo hän siis pelkäsi menettävänsä naisapunsa ja jäävänsä jälleen pulaan karjoineen ja talouksineen, sen huomasi Barbro hyvästi.

— Niin, siitä olet puhunut ennenkin, vastasi hän vältellen.

— Niin. Mutta en ole saanut vastausta.

— Vastausta? sanoi Barbro. En kärsi kuulla siitä enää puhuttavan!

Akselista tuntui että hän oli mennyt hyvinkin pitkälle: hän oli antanut Breden perheen jäädä asumaan Breidablikiin, ja vaikka hän oli ostanut kasvavan kylvönkin ostaessaan paikan, oli hän ajanut vain muutaman kuorman heiniä sieltä kotiin ja jättänyt perunat perheelle. Oli perin kummallista Barbron puolelta asettua nyt poikkiteloin, mutta hän ei harkinnut asiaa, vaan kysyi syvästi loukkaantuneena: — Muuttaisimmeko me Breidablikiin ja ajaisimme minun omaiseni maantielle! —

Kuuliko hän oikein? Hän istui aluksi suu auki, sitte alkoi hän liikutella huuliaan aivankuin suurempaa vastausta varten, siitä ei tullut mitään, hän kysyi: — Eivätkö ne aio kylään?

— Sitä en tiedä, vastasi Barbro. Oletko ehkä vuokrannut heille kylältä? —

Aksel ei tahtonut ryhtyä pitempiin selvittelyihin hänen kanssaan, mutta hän ei voinut vaieta siitä, että Barbro ihmetytti häntä vähän, ihmetytti häntä himpun verran: — Sinä käyt yhä itsepintaisemmaksi ja vastahakoisemmaksi, sanoi hän, mutta sinä et tarkoita sillä mitään, sanoi hän.

— Minä tarkoitan mitä sanon, vastasi Barbro. Ja mikseivät minun omaisenikaan saaneet tulla tänne, voitko sen minulle selittää? Silloin olisi äiti vähän auttanut minua. Mutta sinä luulet, ettei minulla ole niin paljon tekemistä, että minä tarvitsisin apua. —

Tässä oli luonnollisesti tottakin joukossa, mutta myös paljon paikkansa pitämätöntä: Breden perheen olisi pitänyt asua turvemajassa ja Aksel olisi ollut yhtä pahassa pulassa, mihin elukat sijoittaa. Mihin hän oikeastaan pyrki, eikö hänellä ollut järkeä päässä! — Sanonpa sinulle yhden asian, sanoi hän, saat mieluummin piian avuksesi! — Talvea vastenko kun on vähemmän työtä? Ei. Minun olisi pitänyt saada piika silloin, kun sitä tarvitsin. —

Hän oli taas jossain määrin oikeassa: kun hän kulki täällä raskaana ja sairaana, olisi pitänyt olla piika! Mutta olihan niinkin, ettei Barbro lainkaan jäänyt makaamaan ja jättänyt työtään, hän oli itse asiassa yhtä reipas ja vankka, hän teki kaiken mitä tehtävää oli, eikä koskaan puhunut piiasta. Mutta hänellä olisi pitänyt olla. — Sitte en ymmärrä, sanoi Aksel allapäin.

Äänettömyys.

Barbro kysyi: — Mitä minä olenkaan kuullut, sinäkö otat telegraafin isän jälkeen?

— Miten niin? Kuka on niin sanonut.

— Siitä puhutaan.

— Niin, sanoi Aksel, eihän se mahdotonta ole.

— Vai niin.

— Mitä sinä sitä kysyt?

— Kysyn vain siksi, vastasi Barbro, että sinä olet ottanut talon ja kodin isältä ja nyt sinä otat leivänkin.

Äänettömyys.

Mutta nyt ei Aksel kai enää halunnut jatkaa siinä äänilajissa: — Minä sanon sinulle suoraan yhden asian, huudahti hän, ettet sinä ole kaiken sen arvoinen, mitä minä teen sinulle ja omaisillesi!

— Vai niin, sanoi Barbro.

— Ei! sanoi Aksel ja löi nyrkin pöytään. Sitte hän nousi.

— Älä luule peloittavasi minua! vikisi Barbro surkealla äänellä ja siirtyi lähemmäksi seinää.

— Peloittavasi sinua! matki Aksel ja puhalsi halveksivasti. Mutta nyt on tosi kysymyksessä ja minä tahdon tietää, miten on lapsen laita. Oletko sinä tukehduttanut sen?

— Tukehduttanut sen?

— Niin. Se on ollut vedessä.

— Vai niin, sanoi Barbro, sinä olet nähnyt sen? Sinä olet ollut — nuuskimassa sitä, aikoi hän sanoa, mutta ei uskaltanut, Akselin kanssa ei ollut leikittelemistä tällä hetkellä. — Olet ollut katsomassa?

— Näin että se on ollut vedessä.

— Jaa, sanoi Barbro, sen sait kernaasti nähdä. Se syntyi vedessä, en päässyt enää ylös, liukastuin.

— Vai liukastuit.

— Niin. Ja samassa tuli lapsi.

— Vai niin, sanoi Aksel. Mutta sinä otit rievun mukaasi kotoa, otitko sen siltä varalta, että liukastuisit?

— Rievun? toisti Barbro.

— Suuren valkean liinan, erään minun paitani, jonka sinä olit leikannut halki.

— Niin, sanoi Barbro, sen liinan otin mukaani kantaakseni katajia.

— Katajia?

— Niin, katajia. Enkö ole kertonut sinulle, että menin katajia hakemaan?

— Kyllä. Tai luudanvarpuja.

— Samantekevää, mitä lie ollut...

Mutta tuonkin ankaran yhteentörmäyksen jälkeen kävi heidän välinsä jälleen hyväksi, toisin sanoen, ei juuri hyväksi, mutta siedettäväksi, Barbro käyttäytyi viisaasti ja taipuisammasti, hän vainusi vaaraa. Mutta tällaisen suhteen vallitessa kävi elämä Månelandissa vielä tukalammaksi ja sietämättömämmäksi, ilman luottamusta, ilman iloa, alati vahdissa. Kului vain päivä kerrallaan, mutta niinkauan kuin sentään kaikki meni menojaan täytyi Akselin olla tyytyväinen. Hän oli nyt kerran saanut tämän tytön luokseen ja tarvitsi häntä ja oli rakastellut hänen kanssaan ja sitonut elämänsä häneen, ei ollut helppoa muuttaa itseään ja elämäänsä. Barbro tiesi kaiken uutistaloa koskevan: missä hinkit ja astiat olivat; milloin elukoiden piti kantaa; oliko talvirehua niukasti vai runsaasti; että se maito oli juustoja varten ja se ruuaksi, — vieras ei olisi selvillä mistään, ja vierasta ei ehkä olisi saatavissa.

Mutta monasti oli Aksel Ström ajatellut vaihtaa Barbron toiseen palvelijaan, hän oli toisinaan oikea peikko, ja Aksel miltei pelkäsi häntä. Sinäkin aikana, jolloin Akselilla oli onnettomuudekseen ollut onnea hänen parissaan, oli hänen toisinaan täytynyt peräytyä hänen merkillisen julmuutensa ja epähienon käytöksensä takia, mutta hän oli kaunis ja hänellä oli suloiset hetkensäkin ja kietoi hänet hellästi syliinsä. Se oli silloin, nyt se oli lopussa. Ei kiitos, hän ei enää uudistaisi sitä kurjuutta! Mutta ei ole helppoa muuttaa itseään ja elämäänsä toiseksi: Niinpä mennään heti naimisiin! sanoi Aksel ja hoputti asiaa. — Heti? vastasi Barbro. Ei, minä lähden ensin kaupunkiin hampaideni takia, ne särkevät kaikki pilalle.

Niin täytyi suhteen jäädä ennalleen, eikä Barbro saanut enää varsinaista palkkaa, mutta hän sai paljon yli palkan, ja joka kerta, kun hän pyysi rahoja ja sai, kiitti hän myös aivankuin lahjasta ainakin. Mutta muuten ei Aksel käsittänyt, mihin hän rahoja käytti, mihin hän tarvitsi rahoja korvessa? Säästikö hän? Mutta mitä ihmettä varten hän olisi säästänyt ja säästänyt kautta vuoden?

Oli niin paljon, mitä Aksel ei ymmärtänyt: eikö hän ollut saanut kihlasormusta, niin eikö hän ollut saanut kultasormusta? Heidän välinsä oli myös käynyt hyväksi pitkäksi aikaa tämän viimeisen suuren lahjan jälkeen, mutta eihän se ikipäiviä vaikuttanut, kaukana siitä, eikä hän voinut alinomaa ostaa sormuksia hänelle. Kerta kaikkiaan: Eikö Barbro huolinut hänestä? Naiset olivat kummallisia! Oliko hänellä tiedossa muualla miestä, jolla oli valmis karja ja hyvä uutistalo? Aksel saattoi kernaasti myöntyä niinkin pitkälle, että katsoi sormien lomitse naisten typeryyksiä ja oikkuja.

Oli merkillistä, Barbron päässä ei näyttänyt pyörivän muuta kuin kaupunkielämä ja Bergen. Hyvä. Mutta miksi oli hän sitten pitänyt parempana matkaa takaisin pohjoiseen, Herra paratkoon? Isän sähkösanoma sinänsä ei olisi saanut ottamaan askeltakaan, hänellä täytyi olla muita syitä. Täällä kulki hän tyytymättömänä aamusta iltaan vuoden toisensa jälkeen. Puisia astioita, eikä peltisiä ja rautaisia; patoja kattiloiden asemesta; ainainen lypsy kävelyn asemesta meijeriin; maalaiskengät, keltasuopa, heinäpussi pään alla; ei koskaan torvisoittoa, ei koskaan ihmisiä. Täällä hän kulki...

He torailivat monet kerrat tuon suuren yhteenoton jälkeen, niin, monet kerrat. — Puhutaanko siitä vai ollaanko puhumatta! sanoi Barbro, etkä sinä muista, miten paljon olet tehnyt isää vastaan, sanoi hän.

Aksel kysyi: — No, mitä minä olen tehnyt?

— Tiedät kai sen itsekin, vastasi Barbro. Mutta et kai sinä nyt kuitenkaan rupea tarkastajaksi?

— Vai niin.

— Ei, sitä en usko, sillä näen sen.

— Luuletko ettei minulla ole päätä siihen?

— Onhan sinulla kyllä päätä siihen, mutta ethän sinä lue etkä kirjoita etkä koskaan ota sanomalehteä käteesi.

— Osaan kyllä sekä lukea että kirjoittaa omiksi tarpeikseni, sanoi Aksel, mutta sinä olet vain suuri suunpieksäjä!

— Siinä on sinulle tuo aluksi! sanoi Barbro ja tempasi hopeasormuksen pöydälle.

— No entä toinen? kysyi Aksel hetken kuluttua.

— Niin, jos tahdot ottaa takaisin sormuksesi, niin kyllä ne saat, sanoi Barbro ja koetti irroittaa kultasormusta sormestaan.

— Jo on sinulla sisua! selitti Aksel ja lähti ulos.

Ja tietenkin käytti Barbro taas kohta molempia sormuksia.

Häntä ei liioin ajan oloon huolettanut se seikka, että Aksel epäili häntä lapsen murhasta. Päinvastoin hän yhä kiihdytti hänen epäilyksiään. Ei niin, että hän olisi mitään tunnustanut, mutta hän sanoi: — No entä jos olisin sen tukehduttanutkin! Sinä asut täällä korvessa etkä tiedä mitään muusta maailmasta!

Kun he kerran puhelivat tästä kysymyksestä, näytti hän tahtovan saada hänet ymmärtämään, miten turhan vakavasti hän sen otti, itse hän ei pannut lapsenmurhaan enempää merkitystä kuin se ansaitsi. Hän tiesi kaksi tyttöä Bergenissä, jotka olivat tappaneet lapsensa, mutta toinen oli saanut jonkun kuukauden vankeutta, sillä hän oli ollut tyhmä eikä ollut surmannut sitä, vaan jättänyt sen paleltumaan kuoliaaksi, ja toinen oli vapautettu.

— Ei, laki ei ole enää niin ankara kuin ennen, sanoi Barbro. Eikä se sitäpaitsi aina tule ilmi, sanoi hän. Eräs Bergenin hotellin palvelijatar oli tappanut kaksi lastansa, hän oli Kristianiasta ja kävi oikein sulkahatussa. Toisesta murhasta joutui hän kolmeksi kuukaudeksi linnaan, mutta ensimmäinen ei tullut lainkaan ilmi, kertoi Barbro.

Aksel kuunteli, ja häntä alkoi Barbro yhä enemmän pelottaa. Hän koetti ymmärtää, erottaa jotakin tässä pimeydessä, mutta pohjaltaan oli Barbro oikeassa: Aksel otti sen tavallaan liian vakavasti. Barbro ei kaikessa arkipäiväisessä turmeluksessaan ollut perusteellisen ajatuksen arvoinen. Lapsen murha ei hänestä ollut mitään erikoisempaa. Se oli vain tuota moraalista rappiota ja löyhyyttä, jota saattoi piikatytöltä odottaa. Seuraava aika sen osoittikin todeksi: ei hetkenkään mietintää, hän oli tasaisesti ja luonnollisesti sama kuin ennenkin, muuttumatta tyhjiä lörpöttelevä, täydellinen piikatyttö.

— Minun täytyy lähteä hampaitani laitattamaan, sanoi hän, ja sitte pitäisi minun saada saketti. Se oli lyhyt päällystakki, joka ulottui vain vähän alapuolta vyötärön, se oli ollut muodissa jonkun aikaa, Barbro tahtoi saada saketin.

Kun hän otti asian niin huolettomasti, mitäpä saattoi Akselkaan muuta tehdä kuin jättäytyä rauhaan? Hän ei liioin aina vakavasti epäillytkään häntä eikä Barbro itse myöntänyt mitään, päinvastoin oli hän kerta kerran jälkeen kieltänyt kaiken syyllisyytensä ilman harmia, ilman itsepäisyyttä, mutta hiton itsetietoisesti — niinkuin piikatyttö kieltää rikkoneensa jonkun lautasen, vaikka hän olisikin sen tehnyt.

Kului pari viikkoa, silloin tuntui se jo Akselista olevan liikaa, hän pysähtyi eräänä päivänä keskelle tupaa ja teki huomion: — Mutta Herran nimessä, kaikkihan olivat nähneet hänen tilansa, että hän oli ollut raskaana, että hän oli hautonut, mutta nyt hän oli jälleen hoikka, ja missä oli lapsi? Entä jos ihmiset tulisivat etsimään. He vaatisivat jonakin päivänä selitystä. Jollei asiassa ollut mitään hullusti olisi parempi haudata ruumis kirkkomaahan. Silloin se olisi poissa pensaista, poissa Månelandista. —

— Ei. Siitä koituisi hankaluuksia, sanoi Barbro. Ruumis avattaisiin, ja pidettäisiin kuulustelu. Sitä en kaipaa.

— Kunhan ei vaan käy hullummin myöhemmin, sanoi Aksel.

Barbro kysyi hyvätuulisena: — Mitä sinä sitä mietiskelet? Anna sen maata pensaissa! Vieläpä hän hymyili ja kysyi: Luuletko, että se juoksee jäljessäsi? Sinun pitää vain olla vaiti eikä lörpötellä siitä.

— Vai niin, no.

— Olenko ehkä tukehduttanut lapsen? Se tukehtui itse vedessä, kun minä lankesin. Eikö ole merkillistä, mitä sinä keksitkään! Eikä se sitä paitsi tule ilmi, sanoi hän.

— Tulihan Sellanrån Inkerinkin ilmi, olen kuullut, väitti Aksel.

Barbro ajatteli asiaa: — Sama se minulle! sanoi hän. Lakia on muutettu nyttemmin, kunhan lukisit lehtiä niin saisit nähdä. On niin paljon sellaisia, jotka saavat lapsia ja kuristavat ne, eikä heille tapahdu siitä mitään! — Barbro selittää sen hänelle avoimesti ja katselee asioita suuresti, hän ei ollut turhan tautta ollut maailmalla ja kuullut ja nähnyt ja oppinut paljon, nyt istui hän täällä ja oli Akselia nokkelampi. Hänellä oli kolme päätodistetta, joita hän toisti: ensiksi ei hän ollut tehnyt sitä. Toiseksi ei ollut niin vaarallista, vaikka hän olisi tehnytkin sen. Mutta kolmanneksi ei se tulisi ilmi.

— Minä luulen, että kaikki asiat tulevat ilmi, sanoi Aksel.

— Ei, kaukana siitä! vastasi Barbro. Ja joko ällistyttääkseen häntä tai rohkaistakseen häntä, tai ehkä turhamaisuudesta, kerskumisen halusta, antoi hän pommin räjähtää: — Minä olen itse tehnyt jotakin, mikä ei ole tullut ilmi.

— Sinäkö? sanoi Aksel epäilevästi. Mitä sinä olet tehnyt?

— Mitäkö olen tehnyt? Minä olen surmannut!

Ehkei hän ollut aikonut mennä niin pitkälle, nyt hänen täytyi jatkaa, Aksel istui siinä ja tuijotti häntä. Se ei ollut mitään tavatonta julkeutta, se oli suunpieksäntää, kielenkilkatusta, hän tahtoi olla etevämpi ja voittaa lörpöttelyssä.

— Etkö usko minua? huudahti hän. Muistatko tuon lapsenruumiin kaupunginpuistossa? Sen olin minä heittänyt sinne!

— Mitä? sanoi Aksel.

— Sen lapsenruumiin silloin. Sinä et muista mitään. Me luimme sanomalehdestä siitä.

Hetken kuluttua puhkesi Aksel, sanomaan: — Olet sinä hourupäinen!

Mutta hänen hämmennyksensä kai yllytti Barbrota, antoi hänelle jonkinlaista omituista voimaa, niin että hän saattoi kertoa yksityiskohtia: — Minulla oli se matkalaukussani — se oli kuollut, sen tein samassa, kun se syntyi. Ja kun olin tullut kaupunginpuistoon, heitin sen pois.

Aksel istui synkkänä ja äänetönnä, mutta Barbro yhä kertoi: siitä oli nyt kauan, useita vuosia, se tapahtui silloin, kun hän tuli Månelandiin. Niin että saattoi nähdä ettei kaikki tullut ilmi, kaukana siitä. Mitä hän sanoisikaan, jos kaikki tulisi ilmi, mitä ihmiset tekivät! Entä kaikki, mitä naineet ihmiset kaupungeissa tekivät? He surmasivat lapset ennen syntymistä, oli sellaisia lääkäreitä. He eivät tahtoneet muuta kuin yhden lapsen, korkeintaan kaksi, ja niin avasi lääkäri vähän kohtua. Niin että Aksel saattoi uskoa ettei se ollut suurikaan asia maailmassa.

Aksel kysyi: — No sitte olet kai tehnyt samoin tälle viimeisellekin lapselle?

— Enkä! vastasi Barbro mahdollisimman välinpitämättömänä. Sitä minun ei tarvinnut tehdä, sanoi hän. Mutta hän toisti vieläkin kerran, ettei se olisi ollut niin vaarallista. Hän oli tottunut näitä kysymyksiä pohtimaan, siksi oli hän käynyt niin välinpitämättömäksi. Aluksi se kai oli hieman outoa, hieman vierasta hänelle, tuo lapsen surmaaminen; mutta toisen kerran? Hän saattoi ajatella tekoa jonkinlaisella historiallisella tunteella: se oli tehty ja niin tehtiin.

Aksel tuli ulos tuvasta pää raskaana. Häntä ei vaivannut erikoisemmin se, että Barbro oli surmannut ensimmäisen lapsensa, se ei kuulunut hänelle. Ja että hänellä yleensä oli ollut tämä lapsi, siitä ei ollut suuriakaan sanomista, mikään koskematon ei hän ollut eikä ollut sellaisena esiintynytkään, päinvastoin, hän ei suinkaan ollut salannut taitojaan, vaan opettanut hänelle monta pimeätä leikkiä. Hyvä. Mutta viimeistä lasta ei hän olisi tahtonut kadottaa, pientä poikaa, vaaleata jumalanluomaa, riepuun käärittyä. Jos Barbro oli syypää tämän lapsen kuolemaan, oli hän tehnyt väärin häntä, Akselia kohtaan, katkaissut siteen, joka oli hänelle arvokas ja jollaista hän ei enää saisi. Mutta saattoihan olla, että hän oli livennyt puron yli astuessaan eikä ollut päässyt ylös. Vaikka riepuhan oli siellä, tuo paidanpuolikas, jonka hän oli ottanut mukaansa. —

Mutta aika kului nytkin, tuli päivällisen aika, tuli ilta. Ja kun Aksel oli käynyt levolle ja tuijottanut tarpeekseen pimeyteen nukahti hän ja nukkui aamuun saakka. Niin tuli uusi päivä, ja sen jälkeen tuli jälleen päivä ja toisia päiviä.

Barbro oli yhäti sama kuin ennenkin. Hän tiesi niin paljon maailmasta ja käsitteli välinpitämättömyydellä sellaisia pikkuseikkoja, jotka olivat peloittavia ja vaarallisia korvessa. Se oli tavallaan lohdullista, Barbro oli nokkela heidän kummankin puolesta, huoleton heidän kummankin puolesta. Sitä paitsi ei hän liioin liikkunut minään vaarallisena henkilönä. Barbroko peto? Kaikkea muuta! Hän oli päinvastoin soma tyttö, sinisilmäinen, hieman nykerönenäinen, kätevä töissä. Hän näytti alituiseen ikävystyneeltä uutistaloon ja puupyttyihin, joita aina tarvitsi ankarasti pestä, ja ehkä koko Akseliin ja siihen unohdettuun elämään, jota hän vietti, mutta hän ei tappanut elukoita nälkään eikä koskaan uhannut häntä veitsellä yöllä.

Vielä kerran johtuivat he puhumaan lapsenruumiista metsässä. Aksel oli taas sitä mieltä, että se olisi pitänyt haudata kirkkomaahan ja heittää multaa päälle, mutta Barbro puolusti silloin kuten ennenkin omaa menettelytapaansa, mikä oli hänestä hyvä kylläkin. Minkä jälkeen hän sanoi jotakin, mikä osoitti, että hänkin pohti asioita, ajatteli pienellä vaivaisella neekerisydämellä: — Ja jos niikseen, että se tulisi ilmi, niin minä puhun nimismiehelle, minä olen palvellut hänellä, rouva Heyerdahl auttaa kyllä minua. Kaikilla ei ole niinkään asiat, ja kuitenkin he pääsevät vapaiksi. Ja sitä paitsi on isä hyvissä väleissä isoisten kanssa ja on todistaja ja kaikkea.

Aksel vain puisti päätään.

— Epäiletkö?

— Mitä luulet isäsi voivan tehdä?

— Sitä et sinä tiedä! huudahti Barbro suuttuneena. Luuletko nujertaneesi hänet riistäessäsi häneltä talon ja leivän.

Hänellä oli ehkä jonkinlainen käsitys siitä, että isän arvo oli laskenut viime aikoina ja että siitä saattaisi koitua hänelle itselleen vahinkoa. Mitä vastaisi hänelle Aksel? Vaikenisi. Hän oli rauhan mies ja työn mies.

III

Talven tullen oli Aksel Ström jälleen yksinään Månelandissa, Barbro oli matkustanut. Se oli lorun loppu.

Hänen kaupunkimatkansa ei veisi pitkää aikaa, arveli hän, eikä se ollut mikään Bergeninmatka, mutta hän ei tahtonut menettää hampaitaan ja tulla suustaan vasikan kaltaiseksi.

— Mitä se maksaa? kysyi Aksel.

— Mistä minä tiedän! vastasi Barbro. Mutta ei se ainakaan sinulle mitään maksa, minä ansaitsen sen summan.

Barbro oli selittänyt, miksi oli parasta, että hän teki matkan juuri nyt: nyt oli vain kaksi elukkaa lypsettävä, keväällä kantaisi kaksi muuta ja samoin vuohet, tulisi maatyöt, olisi puuhaa ylenmäärin.

— Tee kuten tahdot, sanoi Aksel.

— Se ei maksaisi hänelle mitään, ei kerrassaan mitään. Mutta hän tarvitsi vähän rahaa, aivan vähäisen vain, hän tarvitsi sekä matkaan että hammaslääkärille, sitä paitsi tarvitsi uutta sakettia varten ja yhteen ja toiseen muuhun, mutta ne saisivat jäädä, jos niikseen oli.

— Sinä olet saanut aikalailla rahaa ennenkin, sanoi Aksel.

— Vai niin, sanoi Barbro. — Mutta ne ovat joka tapauksessa menneet

— Etkö ole säästänyt?

— Säästänyt? Voit tulla ja penkoa kistuani. En säästänyt Bergenissäkään, kun minulla oli paljoa suurempi palkka.

— Minulla ei ole sinulle rahoja, sanoi Aksel. —

Hän ei suuresti uskonut, että Barbro enää yleensä palaisi takaisin tältä matkalta, ja hän oli kyllästyttänyt jo niin kauan Akselia kaikin tavoin nurjuudellaan, että tätä oli alkanut kiusata koko juttu. Mainittavampaa erää ei Barbro liioin saanut häneltä nyhdetyksi, mutta hän katsoi sormien lomitse sitä, että hän laittoi tavattomasti eväitä mukaansa, ja hän kyyditsi sekä hänet että hänen kistunsa kylän laivarantaan.

Niin oli sekin tehty.

Olisihan menetellyt tämä yksinolo uutistalossa taas, hän oli siihen tottunut entisinä aikoina; mutta elukat sitoivat häntä liiaksi ja kun hänen täytyi lähteä kotoa, saivat ne olla nälissään. Kauppias oli neuvonut häntä ottamaan Ullan talveksi, hän oli kerran ollut Sellanråssa monta vuotta, hän oli nyt vanha, mutta ketterä ja työteliäs. Ullalle oli lähetetty sana, mutta hän ei ollut tullut, eikä Aksel ollut kuullut hänestä mitään.

Odotellessaan työskentelee Aksel halkometsässä ja pui vähäiset viljansa ja hoitelee elukoita. Oli yksinäistä ja hiljaista. Silloin tällöin ajoi Sellanrån Siivertti ohi kylälle päin tai kylältä palaten, hänellä oli mennessään kuormana puita ja nahkoja tai karjantuotteita, mutta takaisin palasi hän miltei aina tyhjiltään, Sellanrån talon tarvitsi perin vähän ostaa.

Tuolloin tällöin kulki Brede Olsenkin Månelandin ohi ja viime aikoina yhä useammin — mitä hän nyt mahtoi niin ahkerasti kulkeakin. Ehkäpä tahtoi hän näyttää uutteruuttaan sähkölennättimen korjailussa ja koetti säilyttää paikkansa. Barbron lähdettyä ei hän enää pistäytynyt sisälle Akselin luo, vaan meni kauniisti ohitse, ja se oli hieman liikanaista ylpeyttä hänen puoleltaan, koska hän yhä edelleen asusti Breidablikissa eikä ollut muuttanut pois.

Eräänä päivänä, jolloin hän aivan tervehtämättä aikoi mennä ohitse, pysäytti Aksel hänet ja kysyi, milloin hän oli aikonut tyhjentää talon.

— Miten sinä erosit Barbrosta? kysyi Brede vastaan.

Sana seurasi sanaa:

— Sinä lähetit hänet luotasi aivan pennittömänä, hän ei ollut päästä Bergeniin millään pelin.

— Vai niin, hän on Bergenissä?

— Niin, vihdoinkin hän pääsi sinne, kirjoittaa hän, mutta siitä ei lankea kiitos sinulle.

— Minä häädän sinut Breidablikista heti paikalla, sanoi Aksel.

— Niin, jos olet niin ystävällinen? vastasi toinen pilkallisesti. Mutta uudesta vuodesta muutamme sieltä muutenkin, sanoi hän ja lähti.

Vai niin, Barbro oli matkustanut Bergeniin, oli siis käynyt, kuten Aksel oli arvellutkin. Hän ei sitä surrut — surrut? kaukana siitä, Barbrohan oli oikea peikko; mutta tähän saakka ei hän kuitenkaan ollut heittänyt kaikkea toivoa hänen palaamisestaan. Hitto mokomaa ymmärsi, hän oli kai sittenkin tullut liiaksi riippuvaiseksi tästä ihmisestä, tästä epäihmisestä, hänellä oli suloiset hetkensä, unohtumattomat hetkensä, ja juuri estääkseen häntä matkustamasta Bergeniin saakka oli hän ollut tiukka rahoista erottaessa. Nyt oli hän kuitenkin karannut. Siinä riippui vielä joku hänen vaatekappaleensa ja linnunsulalla varustettu olkihattu oli paperiin käärittynä luhdissa, mutta hän ei tullut niitä hakemaan. O-jaa, ehkä hän vähän suri. Ikäänkuin suureksi pilkaksi tuli yhä hänen sanomalehtensä ja tulisi kai vuoden loppuun.

Mutta olihan hänellä muutakin ajattelemista, hänen täytyi olla mies.

Keväällä piti hänen pystyttää uusi vaja uuden tuvan pohjoisseinälle, hänen täytyi kaataa hirret talvella ja sahauttaa laudat. Akselilla ei ollut varsinaista tukkimetsää, mutta yksinäisiä suuria honkia oli kyllä siellä täällä hänen metsässään, hän aikoi kaataa niitä Sellanråhon päin vievän tien varrelta, ettei ajo sahalle tulisi liian pitkäksi.

Eräänä aamuna ruokkii hän sitten elukat erikoisen hyvin, niin että ne voivat kestää iltaan saakka, lukitsee ovet jälkeensä ja lähtee metsään; paitsi kirvestä ja eväspussia kantaa hän lapiota lumen luomista varten. On leuto ilma, eilen oli aika myrsky ja pyry, mutta tänään on tyyni. Hän seuraa telegraafilinjaa koko matkan kunnes hän saapuu määräpaikkaan, sitten riisuu hän takin ja alkaa hakata. Kaadettuaan puun oksii hän sen aina ja veistää hirreksi, keräten latvat ja oksat kasaan.

Brede Olsen astelee ohi Sellanråhon päin, niinpä ovat kai johdot epäkunnossa eilisen myrskyn jälkeen. Ehkä kulki Brede ilman aikojaan, hän oli käynyt niin virkaintoiseksi, hän oli parantanut nähtävästi tapansa. Miehet eivät puhelleet eivätkä tervehtäneet.

Aksel huomaa kyllä, että ilma on muuttumassa, tuuli kiihtyy kiihtymistään, mutta hän jatkaa vain työtään. On jo pitkältä yli puolipäivän eikä hän ole syönyt. Niin kaataa hän suuren hongan, joka kaatuessaan lyö hänet maahan. Mitenkä se tapahtui? Se oli onnettomuus. Honka huojuu kannollaan, ihminen koettaa sitä taholleen, myrsky toiselle, ihminen joutuu häviölle. Olisihan tuosta vielä selvinnyt, mutta maa oli lumen peitossa, Aksel astui harhaan, astui syrjään ja osui kallionkoloon, hän jäi kallionreunan ja hirren väliin.

No niin. Olisihan sekin vielä menetellyt, mutta hän oli jäänyt niin pahaan asentoon, ehjin jäsenin kylläkin, mikäli hän tunsi, mutta niin vääntyneeseen asentoon ettei hän kyennyt liikahtumaankaan tuon raskaan painon alta. Jonkun ajan kuluttua on hän saanut toisen kätensä irti, toisen päällä hän makaa, hän ei uletu ottamaan kirvestä. Hän silmäilee ympärilleen ja ajattelee, niinkuin jokainen muukin vangittu eläin olisi tehnyt, silmäilee ympärilleen ja ajattelee ja ponnistele puun alla. Brede kai tulee jonkun ajan kuluttua takaisin, ajattelee hän ja huokaa hieman.

Alussa ottaa hän asian kevyesti ja harmittelee vain sitä, että tämä tapaus, tämä surkea sattuma vie häneltä aikaa hukkaan, hän ei ole vähintäkään peloissaan terveydestään, vielä vähemmän hengestään. Tosin hän tuntee, että käsi, jonka päällä hän lepää, kuoleutuu hänen allaan, ja että jalka kallionkolossa kylmenee ja näivettyy, mutta olkoon niinkin. Brede tulee kai pian.

Brede ei tullut.

Myrsky kiihtyi, lumi ulottui Akselin kasvoihin saakka. Kas, nyt se alkaa oikein urakalla! ajattelee hän ehkä ja on vieläkin varsin huoleton, on kuin hän vilkuttaisi itselleen lumen lävitse, että nyt tulee olla tarkkaavainen, nyt se alkaa oikein urakalla! Pitkän ajan kuluttua päästää hän yksinäisen huudon. Se ei kai kuulu pitkälle myrskyssä, mutta kulkeutuu Breden korviin johtoa pitkin. Aksel makaa siinä aivan hyödyttömiä ajatellen: olisipa hän vain saanut käsiinsä kirveen niin olisi hän ehkä saanut hakatuksi itsensä irti! Olisipa hän edes saanut kätensä ylös, se lepäsi jotakin kovaa vastaan, kiveä, ja kivi syöpyi hiljaa ja varoen kädenlihakseen. Olisipa edes tuo saatanan kivi ollut poissa, mutta kukaan ei ole vielä voinut kertoa mitään liikuttavaa piirrettä kivestä.

Aika kuluu, lunta pyryttää ankarasti, Aksel peittyy lumeen, hän on aivan avuton, lumi laskeutuu viattomana ja tietämättömänä hänen kasvoilleen, se sulaa jonkun aikaa, sitte käyvät kasvot kylmiksi eikä lumi enää sula. Nyt se alkaa oikein urakalla!

Sitte hän huikkaa kovasti pari kertaa ja kuuntelee. Nyt hautautuu hänen kirveensä lumeen, hän näkee vain vähän vartta. Tuolla riippuu hänen eväsreppunsa puussa, olisipa hän vain saanut sen käsiinsä, olisi hän totisesti haukannut jonkun erinomaisen suupalan. Ja samalla, kun hän kerran on niin rohkea elämänvaatimuksissaan, voisi hän myös toivoa takin ylleen, alkaa kylmätä. Hän huikkasee jälleen voimainsa takaa. —

Siinä seisoo Brede. Hän on pysähtynyt, hän katsoo huutavaan mieheen päin, seisoo sekunnin vain ja luo silmäyksen sinne ikäänkuin havaitakseen, mitä on tekeillä.

— Etkö voi tulla ja antaa minulle kirvestä! huutaa Aksel hieman surkeana.

Brede kääntää katseensa pois, hän huomaa, miten asiat ovat, ja nyt silmäilee hän ilmaan, sähkölankoja, ja näyttää olevan aikeissa ryhtyä korjaustöihin. Olisiko hän hullu?

— Tule antamaan minulle kirves, uudistaa Aksel, minä makaan puun alla!

Brede on niin tapansa parantanut ja virkaintoinen, hän katselee sähkölankaa ja haluaisi alituiseen korjailla. Ja huomaa, että hän ehkä haluaa korjailla hyvätuulisena ja kostonhaluisena.

— Vai haluat sinä jättää minut tänne, etkä edes anna minulle kirvestä! huutaa Aksel.

Silloin on kuin pitäisi Breden mennä vähän kauemmas alaspäin tarkastamaan johtoa. Hän jää sinne lumipyryyn.

Vai niin. Jaa. Mutta nytpä olisi onnenpotkaus, jos hän itse pääsisi sen verran irti, että hän ulettuisi kirveeseen! Hän ponnistaa vatsaansa ja rintaansa keventääkseen sitä suunnatonta painoa, joka häntä pitää puristuksissa, hän saa puun liikahtamaan, huojuttaa sitä, mutta sillä hän vain ravistaa enemmän lunta ylleen. Muutaman turhan yrityksen jälkeen luopuu hän puuhasta.

Alkaa hämärtyä. Brede on mennyt, miten kauas on hän mahtanut joutua? Ei varsin kauas, Aksel huutaa taas ja puhuu samalla jättämisestä:

— Jätätkö minut vallan tänne, senkin miehenmurhaaja? huutaa hän, eikö sielusi autuus ole sinulle rakkaampi? Tiedät, että voisit saada lehmän auttaessasi vähän minua, mutta sinä olet koira, Brede, ja sinä tahdot tappaa minut tänne. Mutta minäpä annankin sinut ilmi, niin totta kuin makaan täällä, muista se! Ja etkö voi tulla antamaan minulle kirvestä?

Äänettömyys. Aksel ponnistelee jälleen puun alla, nostaa sitä hieman vatsallaan ja saa siitä hyvästä yhä enemmän lunta päälleen. Sitte heittää hän sen puuhan ja huokaa, hän väsyy ja käy uniseksi myös. Eläimet seisovat nyt nälkäisinä turvemajassa ja pitävät ääntä, ne eivät ole saaneet ruokaa eivätkä juomaa sitten aamun, Barbro ei anna niille enää, hän karkasi, karkasi molempine sormuksineen. Pimenee, niin, tulee ilta ja yö, mutta se vielä menettelisi, ellei olisi kylmä, nyt jäätyy parta, silmätkin tahtovat jäätyä kiinni, ja onko se mahdollista, hänen toinen jalkansa tuntuu kuoleutuneen lonkkaan saakka? Kaikki on Jumalan isänkädessä! sanoo hän ja sehän todistaa, että hän voi puhua jumalisestikin, kun tahtoo. Pimenee, no niin, hän voi kuolla ilman sytytettyä lamppua! Hän käy niin pehmeäksi ja hyväksi, ja ollakseen nöyrä hymyilee hän ystävällisesti ja kärsivällisesti rajuilmalle, se on Jumalan lunta, viatonta lunta! Niin, hänen kai täytyy luopua ilmiantamasta Bredeä. —

Hän vaikenee ja käy yhä unisemmaksi, aivankuin hajautuneeksi myrskystä, hän näkee niin paljon valkoista silmiensä edessä, metsiä ja tasankoja, suuria siipiä, valkoisia harsoja, valkoisia purjeita, valkoista, valkoista — mitähän se lienee? Lorua, hän tietää hyvin, että se on lunta, hän makaa maassa, ei ole mikään keksintö, että hän on hautautuneena puun alle.

Sitten huutaa hän taas, ulvoo, tuolla lumessa lepää hänen valtava, karvainen rintansa ja ulvoo, sen pitäisi kuulua majaan saakka, elukoiden korviin, hän ulvoo kerta kerran jälkeen. — Ja etkö ole sika ja peto, huutaa hän Breden jälkeen, oletko miettinyt, mitä teet antaessasi minun menehtyä? Etkö voi antaa minulle kirvestä, kysyn minä, ja oletko häpeällinen eläin vai ihminen? Mutta onnea matkalle, jos on tarkoituksesi mennä luotani. —

Hän on kai nukkunut, hän on niin jäykkä ja eloton, mutta silmät ovat auki, luomet jäähileissä, mutta auki, hän ei voi räpäyttää niitä; onko hän nukkunut silmät auki? Ehkä hän on vain torkkunut minuutin tai tunnin, Herra sen tietää, mutta nyt seisoo Ulla siinä. Hän kuulee hänen kysyvän: — Oletko hengissä Kristuksen veren nimessä? Ja vielä kysyy hän siitä, että hän makaa tässä ja että onko hän hullu? Ulla seisoo siinä joka tapauksessa.

Ullassa on jotakin vainuavaa, jotakin shakaalimaista, hän saapuu aina onnettomuuksien sattuessa paikalle, hänellä on niin tarkka vainu. Mitenkä olisi Ulla päässyt eteenpäin elämässä, jollei hän olisi kiertänyt haistelemassa niin tarkasti?

Nyt oli hän siis saanut Akselin kutsun ja oli tullut seitsemästäkymmenestä vuodestaan huolimatta tunturin ylitse ollakseen hänen luonaan. Oli viettänyt rajuilman ajan eilen Sellanråssa, oli tullut tänään Månelandiin, ei löytänyt ketään kotoa, ruokki elukat, oli vähin ulkona portailla kuuntelemassa, lypsi elukat illaksi, kuunteli jälleen, ei ymmärtänyt —

Niinpä kuulee huudon ja nyökkää: joko se on Aksel tai maanalaiset, kummassakin tapauksessa kannattaa hieman haistaa, löytää Kaikkivaltiaan ikuinen viisaus sellaisesta metsän melusta — eikä hän minulle mitään tee, sillä minä en ole voimallinen päästämään hänen kengännauhojaan. —

Tässä hän seisoo.

Kirves? Ulla kaivaa kaivamistaan lumesta, mutta ei löydä kirvestä. Hän aikoo suoriutua ilman kirvestä ja koettaa nostaa puuta, mutta hän on kuin pieni lapsi ja saa liikutetuksi vain äärimmäisiä oksia. Hän etsii jälleen kirvestä, on pimeä, mutta hän kaivaa käsin ja jaloin; Aksel ei voi osottaa, hän voi vain sanoa, missä kirves oli, mutta siellä se ei ole enää. — Kunhan ei olisi niin pitkältä Sellanråhon! sanoo Aksel. Mutta nyt alkaa Ulla omin päinsä etsiä ja Aksel huutaa hänelle, että ei, siellä se ei ole. — Eiei, sanoo Ulla, minä vain tahdon katsoa kaikki paikat! Ja mikä on tämä? sanoo hän. — Luulen että löysit sen? kysyy Aksel. — Niin Kaikkivaltiaan avulla! vastaa Ulla korkeapuheisesti. Mutta Aksel ei ole varsin korkea, hän myöntää ettei hän ehkä ole aivan järjissään, hän on käynyt miltei selväksi. Ja mitä tekisi Aksel kirveellä? Hän ei voinut liikahtaakaan, Ullan piti hakata hänet irti. Ulla oli kyllä käytellyt kirvestä ennenkin, hän oli pilkkonut enemmän kuin sylen puita eläissään.

Aksel ei voi käydä, hänen toinen jalkansa on kuoleutunut lonkkaa myöten, selkä on sijoiltaan, ankarat pistokset saavat hänet suorastaan ulvahtamaan, yleensä tuntee hän itsensä vain joksikin jäännökseksi, osa hänestä makaa yhä puun alla. — On niin omituista, sanoo hän, enkä minä sitä ymmärrä! — Ulla ymmärtää sen ja selittää hänelle ihmeellisin sanoin, niin, sillä hän on pelastanut ihmisen kuolemasta ja hän tietää sen: — Kaikkivaltias on käyttänyt vähäpätöistä asetta eikä ole tahtonut lähettää ketään hallitsijaa. Eikö Aksel huomannut hänen viisasta neuvoa ja päätöstään? Ja jos hän olisi tahtonut lähettää käärmeen maahan olisi hän voinut sen tehdä. — Niin sen tiedän kyllä, sanoo Aksel, mutta minun laitani on niin kumma? — Kumma? Hänen pitäisi odottaa pikkuruikkusen, liikkua, taivuttaa ja suoristaa itseään, kas niin, vähän kerrassaan, hänen jäsenensä olivat näivettyneet ja kuoleutuneet, hänen piti saada takki ylleen ja lämmetä. Mutta ikinään ei hän unohtaisi sitä Herran enkeliä, joka kutsui häntä ulos portaille viimeisen kerran, ja silloin hän kuuli huudon metsästä. Se oli kuin Paratiisin aikoina, kun puhallettiin pasuunoilla Jeerikon muureilla. —

Kummallista. Tämän puheen aikana on Akselilla tilaisuus norjistaa jäseniään ja hän oppii kävelemään.

He saapuvat sitten hiljakseen kotiinpäin, Ulla on edelleen pelastaja ja tukee häntä. Menetteleehän sekin. Jonkun matkan päässä kohtaavat he Breden.

— Mitä nyt? sanoo Brede, oletko sairas? autanko minä sinua? sanoo hän.

Aksel vaikenee epäävästi. Hän on luvannut Jumalalle, ettei hän kosta Bredelle, eikä anna häntä ilmi, mutta pitemmälle ei hän ole mennyt. Ja mitä varten oli Brede jälleen matkalla ylöspäin? Oliko hän nähnyt, että Ulla oli tullut Månelandiin ja käsittänyt, että tämä kuulisi hätähuudot?

— Vai niin, sinäkö se olet, Ulla? sanoo Brede puheliaana. Mistä sinä hänet löysit? Puun alta? Niin, eikö ole ihmeellistä meidän laitamme! purkautuu häneltä, minä olin sähköjohtoa tarkastamassa ja niin kuulin huutoja. Brede äkkäsi paikalla asian, tahdoin tulla auttamaan, jos tarvittaisiin. Ja sitten se olit sinä, Aksel! Makasitko puun alla?

— Kyllä sinä sekä näit että kuulit, kun menit ohitse, vastaa Aksel, mutta sinä menit ohitseni.

— Herra minua syntistä armahtakoon! huudahtaa Ulla niin suuresta pahuudesta kuullessaan.

Brede selittää: — Näinkö sinut? Näin hyvästi. Mutta sinä olisit voinut huutaa, miksi et huutanut? Minä näin sinut niin ihmeen hyvin, mutta minä luulin, että sinä lepäsit vähän.

— Ole vain hiljaa! vastaa Aksel, sinä tahdoit, että olisin jäänyt makaamaan! —

Nyt ymmärtää Ulla, ettei Brede saa sekaantua asiaan, se vähentäisi hänen oman apunsa välttämättömyyttä ja tekisi hänen pelastustyönsä vähemmän ehdottomaksi, hän estää Bredeä auttamasta, tämä ei edes saa kantaa eväsreppua eikä kirvestä. Oo tällä hetkellä on Ulla kokonaan Akselin puolella; kun hän saapuu Breden luokse joskus sitten ja istuu kahvikupin ääressä, on hän taas hänen puolellaan.

— Etkö voi antaa minun kantaa kirvestä ja lapiota edes? sanoo Brede.

— Ei, vastaa Ulla Akselin puolesta, hän tahtoo kantaa ne itse.

Brede jatkaa: — Olisit voinut huutaa minua, emme kai ole niin huonoissa väleissä, ettet saa sanaa suustasi. Huusitko? Vai niin. Olisit huutanut kovaa, tiedät kai, että oli lumimyrsky. Ja sitäpaitsi olisit voinut viitata kädelläsi.

— En saanut käsiäni liikkumaan, vastaa Aksel, näithän että makasin aivankuin lukolla lukittuna.

— Sitä en nähnyt. Enpä ole niin hulluja kuullutkaan! Anna minun nyt kantaa tavaroitasi, kuuletko!

Ulla sanoo: — Anna Akselin olla rauhassa. Hän on heikoissa voimissa. —

Mutta nyt on kai Akselinkin aivot päässeet käyntiin jälleen. Hän on kuullut vanhasta Ullasta ennen, hän tietää, että tämä käy sekä kalliiksi että kiusalliseksi ikipäiviksi, jos hän saa itselleen ehdottomasti yksinään ansion hänen pelastamisestaan, hän tahtoo vähän jakaa voitonriemua, Brede saa todellakin repun ja työaseet kannettavikseen, niin, Aksel lausuu jonkun sanan, että se keventää häntä, tekee hyvää. Mutta Ulla ei tahdo siihen suostua, hän nyhtää reppua itselleen ja selittää, että hän, eikä kukaan muu, kantaa mitä kannettavaa on. Viekas yksinkertaisuus on joutunut tukkanuottasille kummallakin puolen, Aksel jää hetkeksi vaille tukea ja Breden täytyy tosiaankin hellittää repusta ja tarttua häneen, vaikka hän ei enää horjukaan.

Mutta niin he kulkevat edelleen, Brede tukee heikkoa miestä ja Ulla kantaa taakkoja. Hän kantaa raahustaa, hän on täynnä ilkeyttä ja kypeniä: hän on saanut nyhtäistyksi itselleen halvimman ja karkeimman osan pelastuksesta kotiin. Mitä pirua teki Brede täällä!

— Kuulehan Brede, sanoo hän, mitä minä kuulinkaan, ovatko ne ottaneet ja myynet koko talosi?

— Kenenkä puolesta sitä kysyt? vastaa Brede rehvakasti.

— Kenenkä puolesta? En tiennyt, että tahdot sitä salata.

— Se on lorua, Ulla, olisit tullut huutamaan taloa.

— Minä? Teet pilkkaa raukasta!

— No etkö ole rikastunut? Sanovat sinun perineen vanhan Siivertin lippaan, hehehee.

Se ei tehnyt Ullaa leppeämmäksi että näin muistutettiin häntä tyhjiin huvenneesta perinnöstä: — Niin, vanha Siivertti soi minulle kaikkea hyvää, muuta ei voi sanoa. Mutta kun hän oli kuollut, tekivät he hänet putipuhtaaksi maallisesta tavarasta. Sinä tiedät itse, miltä tuntuu joutua puillepaljaille, Brede, ja asustaa toisen nurkissa; mutta vanhalla Siivertillä on nyt suuret salit ja uutimet, ja sinä ja minä, Brede, me kuljemme täällä vielä jokamiehen jaloissa.

— Viis minä sinusta, sanoo Brede, ja hän kääntyy Akselin puoleen: — Olen iloinen, että tulin, kun näin jouduin auttamaan sinua kotiin. Käynkö liian kovaa kanssasi?

— Et. —

Torata Ullan kanssa, soittaa suutaan Ullan kanssa? Mahdotonta. Koskaan ei hän jättäytynyt tappiolle eikä kukaan voinut voittaa häntä taivaan ja maan sekoittamisessa yhdeksi ystävällisyyden ja ilkeyden, lorun ja myrkyn tulvaksi. Nyt kuulee hän, että Brede oikeastaan auttaakin Akselin kotiin!

— Mitä minun pitikään sanoa, alottaa hän: ne suuret herrat, jotka olivat Sellanråssa silloin — saitko näytetyksi niille kivipussisi?

— Jos tahdot Aksel, niin otan sinut kerrassaan selkääni ja kannan sinut kotiin, sanoo Brede.

— Ei, vastaa Aksel. Mutta todella ansaitset kiitoksen! —

He kulkevat edelleen eikä ole enää pitkälti matkaa jäljellä. Ulla tuntee, että hänen täytyy käyttää aikaa hyväkseen voidakseen saada jotakin toimeen: — Olisi ollut parasta, että sinä olisit pelastanut Akselin kuolemasta, sanoo hän. Ja miten oli, Brede, näitkö hänen surkeutensa ja kuulit hänen hätähuutonsa ja menit kauniisti ohitse?

— Pidä vain suusi kiinni, Ulla! vastaa Brede.

Se olisikin ollut parasta hänelle, hän kahlasi lumessa raskaine taakkoineen, hän huoahti; mutta suutaan ei hän pitänyt kiinni. Hän näytti säästäneen hyvän makupalan viimeiseksi, niin varsin vaarallisen asian, ja uskaltaisiko hän kosketella sitä?

— Barbro, sanoo hän — niin, ei kai hän vain ole muuttanut pois, tiedämmä?

— On, sanoo Brede kevytmielisesti. Niinpä sait talveksi työtä samalla.

Mutta tähän oli Ullan hyvä iskeä kiinni taas, hän saattoi tehdä tiettäväksi, miten tarpeellinen Ulla hän oli, miten kaivattu Ulla ympäri kotiseudun: eiköhän olisi voinut olla kahdessa paikassa, niin jopa kolmessa paikassa yhtä hyvin? Pappilaankin olisivat häntä tahtoneet. Ja hän antoi samalla tietää erään asian, mikä Akselin oli hyvä kuulla, se ei lainkaan haitannut: hänelle oli tarjottu niin ja niin paljon, sitä paitsi uudet kengät, vieläpä vuona kaupan päälle. Mutta hän tiesi, että täällä Månelandissa hän tuli erikoisen hyvän miehen luokse, joka tahtoi palkita hänet yltäkylläisesti, ja niin tuli hän mieluummin tänne. Ei tarvinnut Breden sitä surra, tähän saakka oli hänen taivaallinen isänsä avannut oven toisensa jälkeen hänelle ja pyytänyt häntä sisälle. Ja näyttihän melkein siltä, että Jumalalla oli ollut joku tarkoitus lähettäessään hänet tänne Månelandiin, hän oli pelastanut ihmishengen tänä iltana. —

Mutta nyt alkaa Aksel käydä niin uupuneeksi ja hänen jalkansa niin hervottomiksi. Se on omituista, tähän asti on hän voinut yhä paremmin kävellä sitä mukaa kuin lämpöä ja eloa palasi hänen jäseniinsä, nyt tarvitsee hän välttämättä Bredeä pysyäkseen pystyssä! Se näytti alkaneen silloin, kun Ulla puhui palkastaan, ja sitte kun hän taas oli pelastanut hänen henkensä, kävi Akselin tila vallan huonoksi. Tahtoiko hän vielä kerran vähentää hänen voitonriemuaan? Herra sen tietää, mutta hänen aivonsa olivat kai päässeet hyvään kuntoon. Kun he olivat lähellä taloa pysähtyy hän ja sanoo: — Näyttää siltä, etten tästä pääse kotiin!

Brede ottaa hänet muitta mutkitta selkäänsä. Niin he jatkavat matkaa, Ulla harmista pakahtumaisillaan, Aksel pitkin pituuttaan Breden seljässä.

— Mutta miten oli, kysyy Ulla, eikö Barbron pitänyt saada lasta?

— Lasta? karjasee Brede painonsa alla. Kuje on mitä omituisin, mutta Aksel antaa kantaa itseään aivan portaille saakka.

Brede puhkuu ankarasti.

— Niin, tai eikö hänellä ollut lasta? kysyy Ulla.

Aksel kiirehtii sisälle sanoen Bredelle: — En tiedä, miten olisin pelastunut kotiin tänä iltana, jollei sinua olisi ollut! Eikä hän unohda Ullaakaan: — Kiitos sinulle, Ulla, sinä löysit minut ensiksi! Ja kiitos nyt teille molemmille! —

Se oli se ilta, jolloin Aksel pelastettiin...

Seuraavina päivinä ei Ulla tahdo muusta puhuakaan kuin tuosta suuresta tapahtumasta, Akselilla on täysi työ pidättäessään häntä. Ulla voi näyttää sen paikan tuvassa, jossa hän seisoi, kun Herran enkeli kutsui häntä ulos portaille kuuntelemaan hätähuutoja, Akselilla on taas muuta miettimistä ja hän tahtoo olla mies. Hän aloittaa jälleen työnsä metsässä, ja kun se on tehty ryhtyy hän ajamaan hirsiä Sellanråhon sahalle.

Tasaista ja sopivata talvityötä niin kauan kuin keliä kestää: hirsiä ylöspäin, sahattuja lautoja alaspäin. Mutta täytyy ehtiä valmiiksi ennen uutta vuotta, jolloin ankarat pakkaset alkavat ja jäädyttävät sahan. Se käy mainiosti, kaikki käy, kun sattuu, että Sellanrån Siivertti palaa tyhjänä kylältä ottaa hänkin hirren rekeensä ja auttaa naapuriaan. He voivat silloin perusteellisesti pakista keskenään ja olla toisilleen huviksi.

— Mitä kuulit kylällä? kysyy Aksel.

— En mitään, vastaa Siivertti. Tänne pitäisi tulla muudan uusi mies korpeen.

Uusi mies — se ei ollut aivan tyhjää tuo Siivertin juttu. Uusia miehiä tuli vuoden väliajoilla korpeen ja asettui sinne, Breidablikin alapuolella oli nyt viisi uutistaloa, ylöspäin kävi asutus hitaammin, vaikka maa eteläänpäin oli yhä multaisempaa ja vähemmän soista. Ylimmäksi yhteismaalle uskaltautunut uutisviljelijä oli Iisakki, joka perusti Sellanrån, hän oli rohkein ja älykkäin. Myöhemmin tuli Aksel Ström hänen jälkeensä; nyt oli siis uusi mies ostanut. Tuo uusi mies aikoi ottaa suuren alan viljeltävää suota ja metsää Månelandin alapuolelta — olihan siellä ottamista.

— Oletko kuullut, millainen mies hän on? kysyy Aksel.

— En, vastaa Siivertti. Hän tuo valmiit talot tullessaan, jotka hän kuljettaa tänne ja, pystyttää yht’äkkiä.

— Vai niin. No hän on varoissaan?

— Kaipa hän on. Hän tulee perheineen, hänellä on vaimo ja kolme lasta. Ja hänellä on hevonen ja elukat myös.

— Sitten on hän varoissaan, sanoo Aksel. Etkö kuullut enempää?

— En. Hän on kolmenkymmenenkolmen vanha.

— Mikä hänen nimensä on?

— Aaron, sanoivat kylällä. Talon nimeksi tulee Storborg.

— Vai Storborg. Vai niin, eipä vähän mitään.

— Hän on rannikolta. Sanoivat, että hän on kalastellut.

— Lieköpähän tuo sitte maanviljelijä, sanoo Aksel. Etkö kuullut sitten mitään enempää hänestä?

— En. Hän maksoi käteisellä ostaessaan paikan. Muuta en kuullut. Hän on kai ansainnut mahdottomasti kalastuksella, sanoivat he. Nyt asettuu hän tänne kauppiaaksi.

— Vai kauppiaaksi?

— Niin he juttelivat.

— Vai kauppiaaksi!

Se oli tärkeintä, ja naapurukset haastelivat siitä juurta jaksain ajaessaan edelleen. Se oli suuri uutinen, ehkä suurin koko korven historiassa, siitä kannatti pakista: — Kenen kanssa aikoi tuo uusi mies käydä kauppaa? Korven kahdeksan uutistalonko kanssa? Vai odottiko hän myös ostajia kylältä? Joka tapauksessa olisi kauppapaikalla merkitystä, maatilat kohoaisivat arvossa, kukapa tiesi.

Miten he sitä pohtivatkaan, väsymättä! Näillä kahdella miehellä oli harrastuksensa ja päämääränsä, yhtä tärkeät kuin muillakin, korpi oli heidän maailmansa, työ, vuodenajat ja vuodentulo ne seikkailut, joita he kokivat. Eikö siinä ollut jännittäväisyyttä? Aivan kylliksi jännitystä! Monta kertaa saivat he nukkua kevyesti, monta kertaa työskennellä yli ruoka-aikojen, he sietivät sitä, heillä oli terveyttä, seitsemän tuntia hirren alla ei heitä vahingoittanut eliniäksi, jos jäsenet jäivät ehjiksi. Maailmako vailla laajuutta, vailla näköaloja? Niinkö? Mutta mitä maailmoja ja näköaloja avasi tämä Storborg kauppoineen korpeen!

Ihmiset pohtivat sitä jouluun saakka...

Aksel oli saanut kirjeen, suuren, leijonankuvalla varustetun kirjeen valtiolta: että hänen piti noutaa sähkölangat, tarpeet ja työaseet Brede Olsenilta ja ottaa huolekseen linjan kunnossapito uudesta vuodesta.