V.

Iisakilla olisi ollut syytä ihmetellä yhtä ja toista muutakin, mutta hänessä ei ollut miestä pohtimaan useampia asioita yhtäaikaa. — Missä on Inkeri? sanoi hän vain mennessään keittiön oven ohi. Hän ajatteli, että Geissler pitäisi ottaa kunnollisesti vastaan.

Inkeri? Hän oli marjassa, oli ollut marjassa siitä saakka, kun Iisakki lähti tunturille, hän ja Gustav, ruotsalainen. Tuo vanha ihminen, hän oli niin hullaantunut ja rakastunut, syys ja talvi läheni, mutta hän tunsi itsessään taas lämpöä, kukoistusta. — Tule näyttämään, missä on lakkoja, sanoi Gustav, muuraimia! sanoi hän. Kukapa voisi sellaista vastustaa! Hän juoksi kamariin ja oli sekä vakava että uskonnollinen monta minuuttia, mutta siellä seisoi Gustav ulkona ja odotti, maailma oli aivan Inkerin kintereillä, niinpä päätyi hän korjaamaan hiuksiaan ja peilailemaan huolellisesti ja lähti jälleen ulos. Mitäpä siinä, kukapa ei olisi tehnyt samaten? Naiset eivät osaa erottaa miestä toisesta, eivät aina, eivät usein.

He menevät marjaan ja poimivat marjoja, poimivat lakkoja suolta, he astuvat mättäältä mättäälle, Inkeri nostaa helmojaan ja hänen pohkeensa paljastuvat. On hiljaista kaikkialla, riekon poikaset ovat jo suuria, eikä se enää ärhentele, suolla on rauhallisia pensaikkoja. He eivät kulkeneet tuntiakaan vielä, kun he jo lepäävät. Inkeri sanoo: Sellainenko sinä olet! Oo, hän on niin heikko hänen suhteensa, hän hymyilee sulaneesti, sillä hän on niin rakastunut, oo miten suloista ja kipeätä on olla rakastunut, kumpaistakin! Tapa vaatii kai puolustautumaan? Niin, antautuakseen. Inkeri on niin rakastunut, kuolettavasti ja armottomasti, hän suo Gustaville hyvää ja on vain hellä ja herttainen hänelle.

Tuo vanha ihminen.

— Kun navetta on valmis, niin sinä matkustat, sanoo hän sitten. — Ei hän matkustanut. Luonnollisestikin täytyi hänen kerran matkustaa, mutta ei vielä viikon aikana. — Emmekö lähde kotiin? kysyy Inkeri. — Ei. —

He poimivat marjoja, ja hetkistä myöhemmin keksivät he jälleen rauhallisen pensaikon ja Inkeri sanoo: — Olet hupsu, Gustav! Tunnit kuluvat, nyt ovat he kylliksi lepäilleet pensastoissa. Ovatko he lepäilleet? Se on verratonta, keskellä erämaata, Eedeniä. Silloin sanoo Inkeri nousten istualleen ja kuunnellen: Luulen kuulevani jonkun ajavan tiellä? — Aurinko laskee; kanervikko jo hieman tummenee illan varjosta, kun he palailevat kotia kohden. He kulkevat monen rauhallisen paikan ohi ja Gustav näkee ne ja Inkeri näkee ne myös, mutta hänestä tuntuu koko ajan, että joku ajaa heidän edellään. Oo, mutta voiko puolustautua hupsulta ja kauniilta pojalta koko kotimatkan? Inkeri on niin heikko, hän hymyilee vain ja sanoo: Ei, minä en ole nähnyt sellaista kuin sinä olet!

Hän saapuu yksin pihalle. Oli hyvä, että hän tuli nyt, suurenmoista, minuutin myöhästyminen ei olisi koitunut hyväksi. Iisakki on juuri astunut pihalle kenttäahjoineen Aronsenin kanssa; hevonen rattaineen on pysähtynyt.

— Hyvää päivää! sanoo Geissler ja tervehtää Inkeriäkin.

Siinä seisovat ihmiset toisiaan silmäillen. Eipä olisi paremmin voinut sattua...

Geissler on taas tullut. Hän on ollut poissa joitakin vuosia, mutta täällä on hän taas, vanhentuneena ja harmaantuneena, mutta ketteränä kuten aina, ja nyt on hän hieno, hänellä on valkeat liivit ja kultaketjut. Hitto sitä miestä ymmärtäköön!

Liekö hän saanut vihiä siitä, että nyt tapahtui jotakin kuparivuorella, ja tahtoi tutkia asiaa? Hyvä, tässä hän oli. Hän näyttää äärimmäisen tarkkaavalta, katsastaa taloa ja maita kääntämällä hiljaa päätään ja käyttäen silmiään, hän näkee suuria muutoksia, maakreivi on laajentanut alueitaan. Geissler nyökäyttää päätään.

— Mitä sinä kannat? kysyy hän Iisakilta. Kokonaista hevoskuormaa! sanoo hän. — Pajakojetta, selittää Iisakki. Se on minulle hyvään tarpeeseen monesti täällä uudistalossa, sanoo hän ja nimittää Sellanråta vielä uudistaloksi! — Mistä olet sen saanut? — Tunturilta, insinööri lahjoitti sen minulle. — Onko tunturilla insinööri? kysyy Geissler aivankuin hän ei sitä tietäisi.

Ja olisiko Geissler vuori-insinööriä huonompi! — Olen kuullut, että sinulla on niittokone, nyt on minulla koneharava sinulle, sanoo hän ja osoittaa rattaille. Siellä se seisoi punaisena ja sinisenä, suunnaton kampa, hevosella ajettava heinäharava. He nostivat sen rattailta ja tarkastivat sitä, Iisakki tarttui aisoihin ja koetteli sitä pihalla. Eipä ihme, että suunsa jäi auki, Sellanråhon kertyi nyt ihmeitä ihmeiden jälkeen.

He puhelivat kuparivuoresta, vuorityöstä: Ne kysyivät siellä häntä, sanoi Iisakki. — Kuka kysyi? — Insinööri ja kaikki herrat. Että heidän pitäisi löytää hänet, sanoivat he. — Oo, siinä meni Iisakki varmaankin liian pitkälle, Geissler ei sitä kestänyt, hänen niskansa jäykistyi ja hän sanoi: Olen täällä, jos ne jotakin minusta tahtovat!

Seuravana päivänä palasivat nuo Ruotsiin menneet lähetit ja heidän mukanaan oli kaksi kaivosten omistajaa, he tulivat ratsain ja olivat ylhäisiä ja lihavia herroja, näöstä päättäen pohjattoman rikkaita. He pysähtyivät vain ohimennen Sellanråhon ja kysyivät hevosenseljästä tietä, ratsastaen edelleen tunturia kohden. Geissleriä he eivät olleet näkevinään, vaikka hän seisoi kylläkin lähellä. Lähetit kuormahevosineen lepäsivät hetken, puhelivat muurarien kanssa navetalla, saivat tietää, että valkoliivinen, kultaketjuinen vanha herra oli Geissler ja jatkoivat sitten hekin matkaansa. Mutta toinen lähetti palasi vielä illalla takaisin tuoden suullisen kutsun Geisslerille saapua herrojen luokse tunturille. — Olen täällä, jos he jotakin minusta tahtovat! käski hän vastata.

Hän oli kai käynyt niin suureksi, hän luuli kai omistavansa kaiken maailman mahdin ja piti ehkä suullista kutsua hieman epäkohteliaana? Mutta miten sattui hän tulemaan Sellanråhon juuri silloin kuin häntä tarvittiin? Niinpä oli hän aika kaikkitietävä mestari, tiesi vallan ihmeitä. No, mutta kun herrat tunturilla saivat Geisslerin vastaukseen, täytyi heidän vaivautua tulemaan Sellanråhon. Insinööri ja nuo kaksi vuorilajien tuntijaa seurasivat heitä.

Oli siis monet koukut ja mutkat ennenkuin päästiin yhtymään. Se ei ennustanut hyvää, ei, Geissler oli ylen mahtava.

Herrat olivat nyt kohteliaita, he pyysivät anteeksi, että he olivat lähettäneet hänelle eilen kutsun, he olivat niin väsyneitä matkan jälkeen. Geissler oli myös kohtelias ja vastasi, että hänkin oli väsynyt matkansa jälkeen, muuten olisi hän tullut. — No, mutta nyt asiaan: Aikoiko hän myydä järven eteläpuolella olevan tunturin? — Ovatko herrat ostajia? kysyi Geissler, vai olenko puheissa välittäjien kanssa? — Tämä ei ollut muuta kuin metkua Geisslerin puolelta, kai hänen piti nähdä heistä, että nuo ylhäiset ja lihavat herrat eivät olleet välittäjiä. Sitte jatkettiin: Hinta? sanoivat he. — Niin, hinta! sanoi Geisslerkin ja ajatteli asiaa. Pari miljoonaa, sanoi hän. — Vai niin, sanoivat herrat ja hymyilivät. — Geissler ei hymyillyt.

Insinööri ja vuorilajien tuntijat olivat tutkineetkin sitä tunturin puolta, poranneet joitakin reikiä ja ampuneet, ja tulokset olivat seuraavat: Kuparin esiintymisen syyksi sanottiin purkausta, kuparikerrostuma oli epätasainen, oli suoritetun tutkimuksen mukaan paksuin yhtiön ja Geisslerin alueiden rajalla, sitten se oheni. Viimeinen puolipeninkulmaa ei sisältänyt enää kaivauskelpoista kiisua.

Geissler kuunteli tätä selostusta mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä. Hän otti taskustaan joitakin asiakirjoja, joita hän tarkkaavasti silmäili, mutta ne eivät olleet karttoja ja Herra ties, olivatko ne lainkaan kuparivuorta koskevia asiakirjoja. — Te ette ole poranneet kyllin syvälle! sanoi hän aivankuin olisi nähnyt sen papereistaan. — Ei, sen myönsivät herrat heti; mutta insinööri kysyi: Miten voi Geissler sen tietää? Ettehän te ole lainkaan poranneet? — Silloin hymyili Geissler aivankuin hän olisi porannut pari sataa metriä maapallon sisään, mutta sitten peittänyt reiät.

He jatkoivat näin puolipäivään saakka, soutivat ja huopasivat ja alkoivat jo katsoa kehojaan. Nyt he olivat saaneet Geisslerin pudottamaan jo neljännesmiljoonaan, mutta ei hiuskarvan verrankaan enempää. Ei, he olivat kai loukanneet häntä vakavammin, he olivat lähteneet siitä otaksumasta, että hän oli iloinen saadessaan myydyksi, että hän oli pakotettu myymään, mutta hänpä ei ollutkaan, höh, eivätkö he nähneet, että hän istui siinä melkein yhtä hienona ja suurena kuin he! — Viisitoista, kaksikymmentä tuhatta olisi jo myös hyvä rahasumma, sanoivat herrat. — Sitä ei Geissler kieltänyt, kun sitä summaa tarvitsi, mutta kaksisataaviisikymmentä oli enemmän. — Silloin sanoi eräs herroista, ja hän sanoi sen pitääkseen Geissleriä maanpinnalla: Muistan samalla, että meillä on terveisiä Geisslerin sukulaisilta Ruotsista. — Kiitos! vastasi Geissler. — Kesken kaiken, sanoi toinen herroista, kun ei mikään auttanut: Neljännes miljoonaa! Eihän se ole kultaa, vaan kiisua. — Geissler nyökkäsi: Kiisua niin. —

Silloin kävivät kaikki herrat kärsimättömiksi ja viisi kellonkuorta napsahti auki ja kiinni taas, eikä nyt ollut enää aikaa leikinlaskuun, nyt oli päivällisaika käsissä. Herrat eivät pyytäneet ruokaa Sellanråsta, vaan ratsastivat takaisin kaivoksille syömään omaa ruokaansa.

Niin päättyi kohtaus.

Geissler jäi yksin.

Mitä mietteitä mahtoi nyt pyöriä hänen päässään? Ehkä ei mitään, ehkä oli hän yhtä iloinen ja ajatukseen? Eipä suinkaan, mutta hän ei näyttänyt levottomuuttaan. Hän sanoi Iisakille päivällisen jälkeen: Olisin lähtenyt pitkälle kävelylle tunturilleni ja halunnut Siivertin mukaani niinkuin viime kerrallakin. — Kyllä, sanoi Iisakki, heti paikalla. — Ei, hänellä on muuta tehtävää. — Hän lähtee kanssanne heti! sanoi Iisakki ja huusi Siivertin alas muurilta. — Geissler heilautti kättään ja sanoi lyhyesti: Ei.

Hän kierteli ympäri pihaa, tuli useamman kerran muurarien luo ja puheli vilkkaasti heidän kanssaan. Että saattoi sen noin kestää, suuri asia oli vastikään kiinnittänyt hänen mieltään! Geissler, ehkä oli hän niin kauan elänyt epävarmoissa oloissa, ettei enää mitään näyttänyt hänestä olevan menetettävissä, mitään huimaavaa romahdusta ei missään tapauksessa hänelle tapahtuisi.

Hän eli sattumien varassa. Myytyään tuon pienen kaivospalstan vaimonsa sukulaisille meni hän heti ostamaan koko jäljellä olevan osan tunturia; miksi teki hän niin? Tahtoiko hän suututtaa omaisiaan olemalla heidän lähin naapurinsa? Alkuaan oli hän kai ajatellut ostaa vain pienen kaistan järven eteläpuolelta, sieltä mihin kaivoskylä tulisi sijoitettavaksi, jos joskus työt aloitettaisiin; koko tunturin omistajaksi tuli hän taas siksi, ettei se maksanut juuri mitään, ja koska hän ei halunnut ottaa vaivakseen suuritöistä rajankäyntiä. Hänestä tuli vuorikuningas välinpitämättömyydestä, pieni kyläntontti parakkeja ja koneita varten tuli ulottumaan mereen saakka.

Ruotsissa kulki tuo ensimmäinen pieni kaivospalsta kädestä käteen ja Geissler hankki itselleen alati tietoja sen vaiheista. Tietenkin olivat ensimmäiset omistajat ostaneet hullusti, päin seiniä, perheneuvosto ei ollut vuoriväkeä, se ei ollut hankkinut tarpeeksi laajaa aluetta itselleen, vaan oli ainoastaan tahtonut maksaa Geisslerin pois läheisyydestään. Mutta uudet omistajat olivat yhtä koomillisia, he olivat kai mahtavaa väkeä, he saattoivat kestää pienen pilan ja ostaa huvikseen, ostaa kemuissa, Herra ties! Mutta kun alkoi koekaivaus ja tositoimi, olikin edessä äkkiä seinä: Geissler.

He ovat lapsia! ajatteli ehkä Geissler korkeudestaan, hän oli käynyt niin rohkeaksi, hänen niskansa oli niin jäykistynyt. Herrat olivat tosiaankin koettaneet jäähdyttää häntä hyvästi, he luulivat olevansa tarvitsevan edessä ja höpisivät jotakin viidestätoista, kahdestakymmenestä tuhannesta, — he olivat lapsia, he eivät tunteneet Geissleriä. Tässä hän seisoi.

Herrat eivät palanneet tunturilta enää sinä päivänä, he aikoivat kai toimia viisaasti näyttämällä, etteivät olleet kärkkäitä. Seuraavana aamuna he saapuivat ja heillä oli kuormahevoset mukanaan, he olivat kotimatkalla. Mutta silloin oli Geissler lähtenyt pois.

Oliko Geissler lähtenyt pois?

Herrat eivät voineet päättää mitään hevosen seljästä, heidän täytyi laskeutua alas ja odottaa. Minne oli Geissler mennyt? Kukaan ei sitä tiennyt, hän kuljeskeli kaikkialla, hänen mieltään kiinnitti Sellanrån talo, viimeksi oli hänet nähty sahalla. Lähetit saivat lähteä häntä etsimään, mutta Geissler oli ehkä mennyt kauas, sillä hän ei vastannut, kun häntä huudettiin. Herrat katsoivat kellojaan ja aluksi olivat he ylen suuttuneita ja sanoivat: Me emme ole mitään narreja, joita odotutetaan. Jos Geissler aikoo myydä, saa hän olla saapuvilla! — Oo, mutta herrojen suuri suuttumus lauhtui, he odottivat, vieläpä he alkoivat huvitteleidakin, alkoi näet jo käydä asema toivottomaksi, he jäivät maata rajatunturille yöksi. Sehän käy loistavasti! sanoivat he, sukumme on kerran löytävä meidän luumme!

Vihdoin saapui Geissler. Hän oli ollut katsastamassa paikkoja, viimeksi oli hän ollut kesänavetassa. — Se alkaa käydä liian pieneksi sinulle tuo kesänavettakin, sanoi hän Iisakille. Montako elukkaa sinulla on siellä? — Sellaisia saattoi hän jutella, vaikka herrat seisoivat siinä kello kädessä. Geisslerillä oli merkillinen puna kasvoillaan, aivankuin hän olisi nauttinut väkeviä. Puh, tulipa lämmin matkalla! sanoi hän.

— Odotimme puolittain, että olisitte ollut paikalla, sanoi eräs herroista. — Sitä eivät herrat ole pyytäneet minulta, vastasi Geissler, muuten olisin ollut paikalla. — No, entä kauppa? Tahtoiko Geissler tänään ottaa vastaan kohtuullisen tarjouksen? Ei kai ollut hänelle tarjolla viittätoista, kahtakymmentä tuhatta joka päivä, vai kuinka? — Tämä uusi viittaus loukkasi Geissleriä syvästi. Olipa sekin käytöstapaa! Herrat eivät kai olisi puhuneet niin, jolleivät he olisi olleet suutuksissaan, eikä Geissler kai olisi samassa muuttunut valkeaksi kasvoiltaan, jollei hän ensin olisi ollut yksinäisessä paikassa ja tullut punakaksi. Nyt kalpeni hän ja vastasi kylmästi: Minä en tahdo viittailla siitä, mitä herrojen mahdollisesti kannattaa maksaa, mutta sitä vastoin tiedän, mitä haluan saada. En halua kuulla enempiä lastenjuttuja tunturista. Hinta on sama kuin eilenkin. — Neljännesmiljoona? — Niin. —

Herrat nousivat satulaan.

— Nyt sanon Geisslerille jotakin: korotamme kahteenkymmeneenviiteen tuhanteen! — Te olette edelleenkin leikkisiä, vastasi Geissler. Minä sitävastoin ehdotan Teille jotakin täydellä todella: Tahdotteko myödä pienen kaivosalueenne? — Kyllä, sanoivat herrat hieman ällistyneinä, saattoihan sitä ajatella. — Sitte ostan minä sen, - sanoi Geissler. Oo sitä Geissleriä! Koko piha seisoi täynnä väkeä kuuntelemassa häntä, koko Sellanrån väki, muurarit, herrat ja lähetit, hän saattoi tuskin hankkia penniäkään sellaiseen kauppaan, mutta Herra ties, vaikkapa hän sentään olisi voinutkin, hitto häntä ymmärsi! — Joka tapauksessa teki hän näillä muutamilla sanoillaan jonkinlaisen vaikutuksen herroihin. Oliko se koukku? Aikoiko hän tehdä tällä sotajuonella tunturinsa arvokkaammaksi?

Herrat ajattelivat asiaa, herrat alkoivat todella keskustella hiljaa keskenään siitä, he astuivat alas hevosen selästä uudelleen. Siiloin puuttui insinööri asiaan, hänestä alkoi näet koko juttu näyttää liian surkealta, ja hänellä näytti olevan mahtia, ehkä myös arvovaltaa. Siinähän seisoi koko piha väkeä täynnä kuulemassa. — Me emme myy! sanoi hän. — Eikö? kysyivät herrat. — Ei. —

He kuiskailivat vähän keskenään, sitten nousivat he toden teolla hevosen selkään. — Kaksikymmentäviisi tuhatta! huusi eräs herroista. — Geissler ei vastannut, hän kääntyi ja meni jälleen muurarien luokse.

Ja niin päättyi viimeinen kohtaus.

Geissler näytti välinpitämättömältä seurauksista, hän kulki paikasta paikkaan puhellen yhtä ja toista, parhaillaan tarkkasi hän sitä, kun muurarit asettivat paikoilleen navetan kattoparruja. He aikoivat saada navetan tällä viikolla valmiiksi, katto tulisi vain väliaikainen, myöhemmin rakennettaisiin uusi heinälato navetan päälle.

Iisakki oli ottanut Siivertin alas rakennukselta ja antanut hänen kuljeksia jouten, jotta Geissler milloin tahansa löytäisi pojan valmiina tunturimatkalle. Turha huoli, Geissler oli jättänyt koko retken tai ehkä unohtanut sen. Saatuaan vähän evästä mukaansa Inkeriltä lähti hän sensijaan päinvastaiselle taholle ollen poissa iltaan saakka.

Hän kulki niiden kahden raivauksen ohi, jotka olivat syntyneet Sellanrån alapuolelle ja jutteli miesten kanssa, hän asteli aina Månelandiin saakka ja halusi nähdä, mitä Aksel Ström oli saanut aikaan näinä vuosina. Häneltä ei ollut sujunut kaikki varsin nopeasti, mutta hän oli tehnyt tunnollisesti maatyötä. Geissler tunsi mielenkiintoa tätäkin uudistaloa kohtaan ja sanoi Akselille: — Onko sinulla hevosta? — On. — minulla on etelässä niittokone ja kääntöäes, uusia koneita, minä lähetän ne sinulle. — Mitä? kysyi Aksel, eikä käsittänyt sellaista anteliaisuutta, hän ajatteli maksua. — Minä lahjoitan sinulle ne työkalut, sanoi Geissler. — Ei kai se ole mahdollista? — Mutta sinun tulee auttaa noita kahta naapuriasi tuolla ylempänä ja äestää heille vähän uutismaata. — Sen teen! selitti Aksel, eikä voinut vielä käsittää koko Geissleriä: No, onko hänellä talo ja koneita etelässä päin sitten? — Geissler vastasi: Minulla on suuret puuhat. — Geisslerillä ei todella tainnut olla suuriakaan puuhia; mutta hän antoi usein siltä näyttää. Tämän niittokoneen ja äkeen saattoi hän ostaa jostakin kylästä ja lähettää pohjoiseen.

Hän puheli kauan Akseli Strömin kanssa toisista korven uudisasukkaista, Storborgin kauppapaikasta, Akselin veljestä, vastanaineesta miehestä, joka oli nyt tullut Breidablikiin ja alkanut aukoa suota ja saada sitä kuivamaan. Aksel valitti, ettei ollut saatavissa naisapua, hänellä oli vanha eukko nimeltä Ulla, hän ei suuria jaksanut, mutta hän sai silti olla iloinen saadessaan pitää hänet. Akselin oli kesällä täytynyt tehdä yötä päivää työtä yhteen aikaan. Hän olisi ehkä saanut erään naisen kotiseudultaan Helgolandista, mutta hänen olisi pitänyt maksaa matkarahat palkan lisäksi. Oli menoja joka taholle. Aksel kertoi edelleen, että hän oli sanonut irti telegraafilinjan kunnossapidon, mutta sitä hän vähät katui. — Se on sellaisia miehiä varten kuin Brede, sanoi Geissler. — Se on niin totta kuin sanottukin! vahvisti Aksel. Mutta se palkkahan nyt oli. — Montako nautaa sinulla on? — Neljä. Ja vuoden vanha sonni. Oli niin pitkä matka sonnin luo Sellanråhon. —

Mutta Aksel Strömin sydämellä oli paljon tärkeämpi seikka, josta hän olisi tahtonut puhella Geisslerin kanssa: nyt oli pantu alulle tutkimus Barbrota vastaan. Luonnollisestikin oli se tullut ilmi: Barbro oli ollut täällä raskaana, mutta hän oli matkustanut laihana ja lapsettomana täältä, miten se oli mahdollista? Kun Geissler kuuli, mitä asia koski, sanoi hän lyhyesti: Tule tänne! Hän vei Akselin pois rakennusten luota, hän tekeytyi pönäkäksi ja käyttäytyi kuten ainakin virkamies. He istuutuivat metsänreunaan ja Geissler sanoi: Anna nyt kuulua!

Luonnollisestikin oli se tullut ilmi, niin, miten se salassa pysyisi! Korvessa oli jo ihmisiä ja sitä paitsi oli Ulla tullut tänne. Mitä oli Ullalla sen asian kanssa tekemistä? Höh! Ja kaiken lisäksi oli Brede Olsen vihoittanut hänet. Nyt ei Ullaa enää voinut sivuuttaa, hän asusti tapahtumapaikalla ja saattoi tutkistella Akselia itseään pikku käänteissä, hänhän eli epäilyttäviä asioita varten, osittain eli niistä, kas tässä oli taas jotakin, jossa oli oikea haju! Itse asiassa oli Ulla jo käynyt liian vanhaksi ja heikoksi hoitamaan taloutta ja elukoita Månelandissa, hänen olisi pitänyt siitä luopua; mutta saattoiko hän sen tehdä? Saattoiko hän levollisena poistua paikasta, jossa niin ankara arvoitus oli kätkettynä? Hän kesti talven työt; vieläpä hän raatoi kesänkin ja ihmeellisen voiman sai hän yksinomaan siitä toivosta, että voisi paljastaa Breden tyttären. Lumi ei vielä ollut ehtinyt keväällä sulaa korvesta kun Ulla jo lähti nuuskimaan ympäristöjä, hän löysi tuon pienen vihreän kummun puron luota ja näki heti, että turve oli pantu päälle ruutuina; hänellä oli myös ollut onni tavata Aksel eräänä päivänä tasoittelemassa tuota pientä hautaa. Ulla nyökäytti harmaata päätään, että nyt oli hänen vuoronsa!

Ei sen puolesta, Akselin luona ei ollut hullumpi olla, mutta tarkka hän oli, laski juustonsa ja oli selvillä jokaisesta villakääröstä; Ullalla oli kaikkea muuta kuin vapaat kädet. Entä pelastus viime talvena, oliko Aksel osoittautunut herrasmieheksi ja myöntänyt hänen osuutensa siihen? Päinvastoin, hän pysyi yhä järkähtämättömänä ansion jakamisessa: Niin, sanoi hän, jollei Ulla olisi tullut, olisi hän saanut maata ja palella sen yön ulkona; mutta Bredestä oli myöskin ollut hyvä apu kotimatkalla! Siinä kiitos. Ullan mielestä oli Kaikkivaltiaalla todella syytä julmistua ihmisiin! Eikö Aksel olisi voinut ottaa lehmän ja tuoda sen hänen eteensä ja sanoa: Se on sinun lehmäsi, Ulla! Mutta ei.

Nytpähän nähtäisiin, eikö se maksanut hänelle enemmän kuin lehmää!

Kesän mittaan piti Ulla varalta jokaista ihmistä, joka kulki ohitse, ja kuiskutteli heille ja nyökäytteli ja uskoi heille kaiken. Mutta ei minun sanojani kellekään! sanoi hän. Ulla oli myös pari kertaa kylällä, Nyt alkoi korvessa kiertää huhuja, niitä levisi kuin sumua, ne laskeutuivat kasvoille ja tunkeutuivat korviin, yksinpä lapsetkin, jotka kävivät koulua Breidablikissa, alkoivat nyökkäillä salaperäisyyksiä. Viimein täytyi nimismiehen puuttua asiaan, tehdä asiasta ilmoitus ja saada määräyksensä. Sitten saapui hän apurinsa seuraamana ja papereineen Månelandiin eräänä päivänä ja tutki ja kirjoitti muistiin ja lähti taas. Mutta kolmen viikon kuluttua tuli hän uudelleen ja tutki ja kirjoitti lisää, ja tällä kertaa avasi hän pienen vihreän kummun puron luona ja otti esille lapsenruumiin sieltä; Ulla oli hänelle mitä parhaana apuna, siitä hyvästä sai hän vastata hänen moniin kysymyksiinsä ja hän vastasi muun muassa, että kyllä saattoi tulla kysymykseen pidättää Aksel. Silloin löi Ulla kätensä yhteen sen turmeluksen tähden, jonka keskelle hän oli joutunut täällä ja toivoi pääsevänsä pois, kauas pois. Mutta entä Barbro? kuiskasi hän. — Neitsyt Barbro, sanoi nimismies, hän on vangittuna Bergenissä; oikeuden täytyy saada tehdä tehtävänsä, sanoi hän. — Sitten otti hän ruumiin mukaansa ja lähti jälleen...

Eipä siis ollut ihme, että Aksel Ström oli jännityksessä. Hän oli kertonut asiat nimismiehelle, eikä ollut salannut mitään: osallinen oli hän lapsen olemassaoloon ja sitä paitsi oli hän omin päin kaivanut haudan sille. Nyt kysyi hän Geissleriltä, miten hänen oli edelleen meneteltävä. Hänen kai täytyi vielä kaupunkiin paljon pahempaan kuulusteluun ja pinteeseen?

Geissler ei ollut enää entisellään, perinpohjainen selonteko oli väsyttänyt häntä, hänen intonsa sammui — mikä nyt lie syynä ollutkin, ehkei hänellä enää ollut aamullista henkeä. Hän katsoi kelloaan, nousi maasta ja sanoi: Tuota täytyy harkita perusteellisesti, minä ajattelen asiaa. Saat vastaukseni ennenkuin matkustan!

Sitten lähti Geissler.

Hän palasi Sellanråhon illalla, söi vähän ja kävi levolle. Hän nukkui pitkään seuraavana päivänä, nukkui, lepäsi kyllikseen, hän oli ehkä väsynyt kohtauksen jälkeen ruotsalaisten kaivoksenomistajien kanssa. Vasta kahden päivän päästä laittautui hän matkalle. Hän oli jälleen suuri ja komea, maksoi hyvästi ja antoi pikku Rebekalle kirkkaan kruunun.

Iisakille piti hän puheen ja sanoi: Samantekevää, vaikkei tullut kauppaa nyt, kyllähän kerran tulee; toistaiseksi seisautan minä työt tunturilla. Ne olivat lapsia, ne aikoivat opettaa minua! Kuulitko, että ne tarjosivat kahtakymmentäviittä tuhatta minulle? — Kyllä, sanoi Iisakki. — No, jatkoi Geissler ja heilautti pois kaikki polkutarjoukset ja pölyhiukkaset päältään, ei ole haitaksi seudulle täällä ylhäällä, että seisautan kaivostyöt, päinvastoin, se panee väen viljelemään maataan. Mutta tuolla kylillä se tuntuu. Kesällähän tuli jo tuntuvasti rahoja liikkeeseen, tuli hienoja vaatteita ja ryynipuuroa vähin joka taloon; nyt se on lopussa. Seutukunnan olisi pitänyt olla ystävällisissä suhteissa minun kanssani, niin olisi ehkä käynyt toisin. Nyt määrään minä!

Hän ei kuitenkaan näyttänyt määräävän suuriakaan lähtiessään Sellanråsta, hänellä oli vähän evästä kädessään ja hän ei ollut enää aivan valkoinen. Hänen hyvä vaimonsa oli ehkä varustanut hänet tätä matkaa varten tuon neljänkymmenen tuhannen tähteillä, jotka hän kerran sai, Herra ties, eikö liene ollut niin. Mutta nyt hän tulee tyhjänä takaisin!

Hän ei unohtanut pistäytyä Aksel Strömin luo antamaan hänelle neuvoja: Olen ajatellut sitä, sanoi hän, asia on esillä, et voi tehdä mitään nyt. Sinut kutsutaan kuulusteluun, ja saat selittää asiat... Vain ylimalkaista juttua, Geissler ei ollut ehkä ajatellut koko asiaa. Ja Aksel sanoi alakuloisena: Niin kaikkeen. Lopuksi pöyhistyi taas Geissler mahtavaksi mieheksi, hän rypisti kulmansa ja sanoi mietiskellen: Jospa minä voisin saapua kaupunkiin ja olla läsnä? — Niin, kunpa hän voisi tehdä sen! pääsi Akselilta.— Geissler ratkaisi asian heti: Minäpä katson, saanko aikaa, mutta minulla on niin paljon puuhattavaa etelässä. Mutta katsotaan, liikeneekö minulta aikaa. Lähetän sinulle ne työkalut!

Geissler lähti.

Olisiko se nyt hänen viimeinen matkansa?