VII.

Mies astelee korpeen. Tuulee ja sataa, syyssateet ovat alkaneet, mutta siitä ei mies välitä, hän näyttää iloiselta ja onkin iloinen, se on Aksel Ström, hän tulee kuulustelusta ja hänet on vapautettu. Ja hän on iloinen: ensinnäkin on nyt uusi niittokone ja kääntöäes hänelle laivalaiturilla, ja lisäksi on hänet vapautettu. Hän ei ole ollut mukana lasta murhaamassa. Niin saattaa käydä!

Mutta kylläpä hänellä olikin tiukka paikka! Seistessään todistajana oli tällä uupumattomalla raatajalla kestettävänä ankarin työtaakka, mitä hän eläissään oli tehnyt Häntä ei hyödyttänyt Barbron syyllisyyden lisääminen, sentähden varoi hän tarkasti sanomasta liikaa, hän ei edes ilmaissut kaikkea, mitä tiesi, jokaista sanaa saatiin kysyä häneltä ja hän vastasi useimmiten vaan: Kyllä tai Ei. Eikö se ollut kyllin? Pitikö asia tehdä vielä suuremmaksi? Monesti näytti tulevan tosi kysymykseen, korkea oikeus oli niin mustapukuinen ja vaarallinen, se olisi voinut muutamalla sanalla kääntää kaikki pahoin päin ja ehkä saanut hänet tuomituksi. Mutta ne olivat ystävällistä väkeä, ne eivät halunneet hänen häviötään. Ja sattui niin, että mahtavia voimia toimi Barbron pelastamiseksi, siitä koituisi hänellekin hyötyä.

Mitä ihmettä sitten saattoi häntä vastaan ilmetä?

Barbro itse ei suinkaan voisi ryhtyä selittämään mitään epäedullista entiseen isäntäänsä ja rakastettuunsa nähden, Akselhan tiesi vaarallisia asioita sekä tästä että eräästä aikaisemmasta lapsijutusta, ei kai Barbro ollut typerä. Ei, Barbro oli kylläkin viisas, hän kiitti Akselia ja sanoi, ettei tämä tiennyt mitään koko synnytyksestä, ennenkuin kaikki oli ohi. Hän oli vähän omituinen eivätkä he oikein sopineet, mutta hän oli hiljainen mies. Että hän oli kaivanut uuden haudan ja piilottanut ruumiin siihen, sehän tapahtui paljoa myöhemmin, sen hän teki siksi, että hänestä entinen hauta ei ollut kyllin kuiva, kuten se kuitenkin oli, se vain johtui siitä, että Aksel oli niin omituinen.

Mitäpä sitten enää olisi ilmennyt häntä vastaan, kun Barbro otti koko syyn niskoilleen? Ja Barbron puolesta toimi perin mahtavia voimia. Nimismiehenrouva Heyerdahl toimi hänen puolestaan.

Hän kävi korkeiden jos alhaistenkin henkilöiden puheilla eikä säästänyt itseään, hän pyysi saada esiintyä todistajana ja piti puheen oikeudessa. Kun hänen vuoronsa tuli, seisoi hän siinä kaiteen ääressä ja oli aimo naista, hän otti käsitelläkseen kysymystä lapsenmurhasta koko laajuudessaan ja piti oikeudelle esityksen, oli aivankuin hän olisi hankkinut siihen luvan ennakolta. Ajateltakoon mitä tahansa nimismiehenrouvasta, mutta puhua hän osasi ja perehtynyt hän oli politiikkaan ja yhteiskuntakysymyksiin. Oli ihme, mistä hän saikin sanansa. Silloin tällöin näytti nimismies tahtovan hieman johtaa häntä takaisin asiaan, mutta hänellä ei kai ollut sydäntä häiritä häntä, hän antoi hänen paasata. Ja lopuksi lausui pari käyttökelpoista tiedonantoa ja teki oikeudelle huomiotaherättävän tarjouksen.

Kaikki kävi — oikeudellista laveutta lukuunottamatta — seuraavasti:

— Me naiset, sanoi nimismiehenrouva, me olemme onneton ja sorrettu osa ihmiskuntaa. Miehet laativat lait, meillä naisilla ei ole mitään vaikutusvaltaa siinä. Mutta voiko mies käsittää, mitä merkitsee naiselle lapsensaanti? Onko hän tuntenut tuskan, onko hän tuntenut tuon kauhean kivun ja päästänyt kirkaisut?

Tässä tapauksessa on lapsensaaja palvelustyttö. Hän on naimaton, hänen täytyy siis koko aika kantaa lasta koettaen salata sitä. Miksi täytyy hänen salata sitä? Yhteiskunnan tähden. Yhteiskunta halveksii naimatonta naista, jolle ilmaantuu lapsi. Se ei ainoastaan ole suojelematta häntä, vaan se vainoaa häntä halveksumisella ja häpeällä. Eikö se saa hiukset nousemaan päässä pystyyn? Sen luulisi liikuttavan jokaista ihmistä, jolla on sydän! Tytön ei täydy vain synnyttää lasta maailmaan, joka jo näyttää kyllin ankaralta, vaan häntä kohdellaan vielä rikollisena. Tahdon sanoa, että oli onni tälle tytölle, joka istuu tässä syytettyjen penkillä, että hänen lapsensa onnettomuustapauksen johdosta syntyi purossa ja tukehtui. Se oli onni sekä hänelle että lapselle. Niin kauan kuin yhteiskunta on nykyisellään, ei naimatonta äitiä saa rangaista, vaikkapa hän surmaisikin lapsensa.

Kuului hiljainen murahdus sieltä, missä laamanni istui.

— Tai tulee häntä rangaista ainoastaan lievästi, sanoi nimismiehenrouva. Onhan selvää, että me kaikki olemme yksimielisiä siitä, että lasten elämää tulee varjella, mutta eikö sitten mitään ihmisyyden lakia tule sovelluttaa onnettomaan äitiin? sanoi hän. Asettukaa hänen tilalleen ja kuvitelkaa, mitä hän on tuntenut raskautensa aikana, mitä tuskia hän on kokenut salatessaan tilaansa, tietämättä miten menetellä itsensä ja syntyvän lapsensa suhteen. Sitä ei voi kukaan mies kuvitella, sanoi hän. Lapsen korjaa kuitenkin hyväätarkoittava kuolema. Äiti ei halua itselleen eikä rakkaalle lapselleen niin pahaa, että se jäisi elämään, häpeä on hänelle liian raskas taakka, niin kypsyy hänessä ajatus lapsen surmaamisesta. Sitten synnyttää hän salassa ja hän on kaksikymmentäneljä tuntia niin järkytetyssä mielentilassa, että hän on syyntakeeton itse murhan aikana. Hän ei oikeastaan sitä tehnytkään, koska hän oli niin järkytetyssä mielentilassa. Jokainen nikama vielä särkevänä synnytyksen jäljeltä täytyy hänen nyt surmata lapsensa ja toimittaa ruumis kätköön, — ajatelkaa sitä tahdonponnistusta, mitä tarvitaan tähän työhön! Mutta luonnollisestikin me kaikki toivomme, että lapset saavat elää ja surkuteltavaa vain on, että jotkut niistä joutuvat surman omiksi. Mutta se on yhteiskunnan oma syy, tämän toivottaman, säälimättömän, juorunhaluisen, ilkeämielisen yhteiskunnan, joka koettaa lannistaa naimattoman äidin kaikin keinoin!

Mutta sellaisenkin kohtelun jälkeen yhteiskunnan puolelta voivat nuo pahoinpidellyt äidit jälleen nousta. Usein on niin, että nämä tytöt juuri yhteiskunnallisen harha-askeleensa jälkeen alkavat kehittää parhaita ja jaloimpia ominaisuuksiansa. Oikeus voisi kysyä niiden laitosten johtajattarilta, jotka ottavat hoivaansa äidit ja lapset, eikö tämä ole totta. Ja kokemus on osoittanut, että juuri niistä tytöistä, jotka ovat — niin, jotka yhteiskunta niinmuodoin on pakottanut surmaamaan lapsensa, niistä tulee niin erinomaisia lapsentyttöjä. Siitä riittäisi hieman jokaiselle ajattelun aihetta.

Toinen puoli asiasta on tämä: miksi vapautetaan mies? Äiti joka murhaa lapsensa, hänet heitetään vankeuteen ja häntä kiusataan, mutta lapsen isään, itse viettelijään ei kajota. Mutta koska hän on lapsen aiheuttaja, on hän osallinen murhaan ja suurin syyllinen siihen, ilman häntä ei onnettomuutta olisi tapahtunutkaan. Miksi saa hän kulkea vapaana? Siksi että lait ovat miesten laatimia. Siinä on vastaus. Täytyy aivan huutaa taivaan apua noita miehiä vastaan! Eivätkä asiat ennen parane, ennenkuin me naiset pääsemme mukaan ja saamme sanoa sanamme vaaleissa ja eduskunnassa.

Mutta, sanoi nimismiehenrouva, kun nyt tämä kauhea kohtalo tulee syyllisen — enemmän tai vähemmän syyllisen — naimattoman äidin osaksi, joka on surmannut lapsensa, mitä on meidän sitten ajateltava viattomasta, jota vain epäillään murhasta, mutta joka ei ole sitä tehnyt? Minkä hyvityksen antaa yhteiskunta tälle uhrilleen? Ei mitään hyvitystä! Minä todistan, että tunnen syytetyn tytön, joka istuu tuossa, olen tuntenut hänet lapsesta saakka, hän on palvellut minulla, hänen isänsä on mieheni todistaja. Me naiset suvaitsemme ajatella ja tuntea aivan vastoin miesten syytöksiä ja vainoja, meilläkin on mielipiteemme. Tuo tyttö on vangittu, häneltä on riistetty vapaus ensiksikin epäiltynä salasynnytyksestä, toiseksi lapsensa surmaamisesta. Hän ei ole — sitä en minä epäile — tehnyt kumpaakaan; oikeus tulee itsekin tähän päivänselvään lopputulokseen. Synnyttänyt salassa! Hän synnyttää keskellä valoisaa päivää. Tietenkin on hän yksin, mutta kukapa hänen luonaan olisi? Hän on kaukana erämaassa, ainoa ihminen häntä lukuunottamatta on siellä mies, olisiko hän kutsunut häntä sellaisena hetkenä? Meitä naisia hämmästyttää sellainen ajatus, me luomme katseemme alas sellaisesta ajatuksesta. — Olisiko hän surmannut lapsensa? Hän synnytti sen purossa, hän makaa siellä jääkylmässä vedessä ja synnyttää. Miten on hän tullut purolle? Hän on palvelija, siis orja, hänellä on jokapäiväiset työnsä, nyt on hänen mentävä metsään noutamaan katajia puuastioita varten; mennessään puron yli luiskahtaa hänen jalkansa ja hän putoo puroon. Siellä hän makaa, lapsi syntyy ja tukehtuu veteen.

Nimismiehen rouva vaikenee. Hän saattoi nähdä oikeudesta ja katsojista, että hän oli puhunut erinomaisen hyvin, oli niin hiljaista salissa, ainoastaan Barbro istui pyyhkien tuolloin tällöin liikutuksesta silmiään. Rouva lopetti seuraavilla sanoilla: Meillä naisilla on sydän. Minä olen jättänyt lapseni vieraisiin käsiin matkustaakseni tänne todistamaan tämän onnettoman tytön puolesta, joka istuu tässä. Miesten laki ei voi kieltää naisia ajattelemasta: minä ajattelen, että tätä tyttöä on tarpeeksi rangaistu siitä, ettei hän ole tehnyt mitään pahaa. Vapauttakaa hänet siis, niin minä otan hänet luokseni. Hänestä on tuleva erinomaisin lapsentyttö, mitä minulla on ollut.

Rouva lopettaa.

Laamanni huomautti: Niin mutta lapsenmurhaajistahan rouvan mielestä tuli niin erinomaisia lapsentyttöjä? Mutta laamanni ei ollut toista mieltä kuin rouva Heyerdahl, kaukana siitä, hänkin oli niin ihmisellinen, niin papillisen lempeä. Niiden parin kysymyksen aikana, jotka valtionasianajaja sai tehdyksi rouvalle senjälkeen, istui hän enimmäkseen tehden muistiinpanoja papereihinsa.

Asian käsittely kesti aamupäivän, ei juuri muuta, todistajia oli niin vähän ja asia todellakin niin selvä. Aksel Ström toivoi parasta, mutta sitten näyttivät äkkiä nimismiehenrouva ja valtionasianajaja ryhtyvän tuottamaan hänelle ikävyyksiä siksi, että hän oli haudannut lapsenruumiin, sen sijaan että olisi tehnyt ilmoituksen kuolemantapauksesta. Hänelle tehtiin ankaranlaisia kysymyksiä eikä hän ehkä olisi selvinnyt kyllin hyvin tästä pälkähästä, ellei hän olisi huomannut Geissleriä salissa. Aivan oikein: Geissler istui siellä. Tästä sai Aksel jonkunlaista tukea, hän ei enää tuntenut olevansa yksin ylempiensä edessä, jotka yrittivät häntä nujertaa. Geissler nyökkäsi hänelle.

Geissler oli tullut kaupunkiin. Hän ei ollut ilmoittautunut todistajaksi, mutta hän oli läsnä. Hän oli myös käyttänyt pari päivää kuulustelun edellä perehtyäkseen asiaan ja kirjoittaakseen muistiin, mitä hän muisti Akselin omasta kertomuksesta Månelandissa. Useimmat todisteet olivat Geisslerin silmissä vähän sitä ja tätä, tuo nimismies Heyerdahl oli koko lailla rajoitettu ihminen, hän oli tutkimuksessaan koettanut osoittaa Akselin tienneen lapsenmurhasta. Tuo pölkkypää, tuo idiootti, hän ei tuntenut elämää korvessa, hän ei ymmärtänyt, että lapsi oli juuri se side, joka olisi sitonut naisen Akselin taloon!

Geissler puhui valtionasianajajan kanssa, mutta hän sai sen vaikutelman, että hänen ei olisi tarvinnut sitä tehdä: hän tahtoi auttaa Akselia takaisin kotiinsa ja taloonsa korvessa, mutta Aksel ei tarvinnut apua. Ei, sillä näyttihän Barbro neitsyen asia siunatun valoisalta, ja jos hänet vapautettaisiin, raukeisi tietenkin Akselin osallisuus tyhjiin. Sehän riippui todistajien lausunnoista.

Kun harvat todistajat oli kuulusteltu — Ullaa ei oltu kutsuttu esille, vaan nimismies, Aksel, asioihin perehtyneet sekä pari tyttöä kylältä, kun heidät oli kuulusteltu, oli päivällisloma käsissä ja Geissler meni uudelleen valtionasianajajan luo. Valtionasianajaja oli edelleen sitä mieltä, että neitsyt Barbron asia näytti valoisalta, kuten tulikin. Nimismiehen rouva Heyerdahlin lausunto oli ollut suuriarvoinen. Kaikkihan riippui oikeudesta.

— Herättääkö tämän tytön asia teissä erikoisesti mielenkiintoa? kysyi valtionasianajaja. — Jonkun verran, vastasi Geissler. Tai ehkä oikeastaan miehen. — Onko hän palvellut teilläkin? — Ei hän ole palvellut minulla. — Mies, niin. Mutta tyttö? Hän se on saavuttanut oikeuden myötätunnon. — Ei hän ole palvellut minulla. — Mies on epäilyttävämpi, sanoi valtionasianajaja. Hän menee aivan yksin hautaamaan lapsenruumiin metsään. Se on epäilyttävää. — Hän tahtoi kai ylipäänsä haudata sen, sanoi Geissler, sitä ei tehty ensi kertaa. — No, tyttöhän oli nainen eikä hänellä ollut miehen voimia kaivaa hautaa. Ja siinä tilassa, missä hän oli, ei hän jaksanut muuta. Yleensä olemme, sanoi valtionasianajaja, päässeet inhimillisempään käsitykseen näihin lapsen murhaajiin nähden. Minä en oikeutena tuomitsisi tätä tyttöä ja kaiken esilletuodun jälkeen en tule vaatimaan hänelle rangaistusta. — Se on sangen hauskaa! sanoi Geissler ja kumarsi. — Valtionasianajaja jatkoi: Ihmisenä ja yksityismiehenä menen vieläkin pitemmälle: en tuomitsisi rangaistusta ainoallekaan naimattomalle äidille, joka surmaa lapsensa. — On mieltäkiinnittävää, sanoi Geissler, että herra valtionasianajaja ja rouva, joka tänään oli todistajana, ovat niin yksimielisiä. — No, hän! Mutta hän puhui muuten hyvin. Niin, mitä varten kaikki nämä tuomiot? Naimattomat äidit ovat kärsineet niin tavattomia tuskia etukäteen, ja maailman kovuus ja raakuus on polkenut heidät niin alas, että siinä on kyllin rangaistusta. — Geissler nousi ja sanoi lopuksi: Mutta entä lapset? — Niin, vastasi valtionasianajaja, se on surullinen asia. Mutta onhan toisaalta Herra kyllin siunannut ihmisiä lapsilla. Ja varsinkin tuollaisten aviottomien lasten, miten niiden käy? Mitä niistä tulee? — Geissler halusi ehkä hieman kiusoittaa tuota pyöreätä miestä, tai ehkä tahtoi hän vain tehdä itsensä salaperäiseksi ja syväksi, hän sanoi: Erasmus oli äpärä. — Erasmus? — Erasmus Rotterdamilainen. — Vai niin. — Leonardo oli äpärä. — Leonardo da Vinci? Niin. Onhan poikkeuksia, muutenhan ei sääntöä olisikaan. Mutta yleensä ottaen! — Lintuja ja elukoita rauhoitetaan, sanoi Geissler, onhan omituista, ettei pieniä lapsia rauhoiteta. — Valtionasianajaja tarttui hitaasti ja arvokkaasti joihinkin papereihin merkiksi, että hänen täytyi keskeyttää: Niin, sanoi hän hajamielisesti, niinpä kyllä. — Geissler kiitti siitä erittäin valaisevasta keskustelusta, johon hän oli saanut tilaisuuden, ja lähti.

Hän istuutui jälleen oikeussaliin ollakseen ajoissa läsnä. Häntä kai hieman kutkutti, että hän istui siinä niin mahtavana: hänen tiedossaan oli muudan paidasta leikattu riepu, jolla piti kantaa — luudanvarpuja, muudan lapsenruumis, joka virui kerran kaupunginpuistossa, hän saattoi panna oikeuden ahtaalle, sana vain häneltä nyt olisi yhtä kuin tuhat miekkaa. Mutta Geissler varoi sanomasta tätä sanaa nyt, jollei se ollut tarpeen. Näyttihän lupaavalta, itse yleinen syyttäjä oli syytetyn puolella.

Niin täyttyi sali ja istuntoa jatkettiin.

Siitä sukeutui mieltäkiinnittävä komedia pikkukaupungissa, valtionasianajajan velvoittava vakavuus ja puolustajan vilkas kaunopuheisuus. Oikeus istui kuuntelemassa, mitä mieltä sen tulisi olla Barbro neitsyeen ja hänen lapsensa kuolemaan nähden.

Eipä siksi: niinkään selvä ei ollut asian ratkaisu. Valtionasianajaja oli komea mies katsella ja hän oli varmasti myös hyvä ihminen, mutta jokin oli kai häntä äsken suututtanut, tai hän oli havainnut, että hänen tuli puolustaa norjalaista oikeudenkäyttöä, Herra ties. Se oli käsittämätöntä, mutta hän ei ollut enää niin taipuvainen kuin aamupäivällä, hän puhui mahdollisesta rikoksesta, tosiaankin, sanoi hän, se oli synkkä lehti, jos voitiin varmuudella sanoa sen olevan niin synkän, kuin todistajain lausunnot saattoivat uskomaan ja arvelemaan. Oikeuden tuli se ratkaista. Hän tahtoi kiinnittää huomiota kolmeen seikkaan: ensiksikin siihen, oliko kysymyksessä synnytys salassa, oliko tämä kysymys selvillä tuomareille. Hän teki joitakin persoonallisia huomautuksia. Toinen seikka ole vaate, tuo paidanpuolikas, miksi oli syytetty ottanut sen mukaansa? Siksikö, että hän mahdollisesti tarvitsisi sitä? Hän kehitti tätä edelleen. Kolmas seikka oli kiireellinen ja salainen hautaus ilman kuolemanilmoitusta papille tai nimismiehelle. Tässä oli mies päähenkilönä, ja mitä tärkeintä oli oikeudelle päästä täyteen selvyyteen siitä. Sillä olihan ilmeistä, että jos mies tiesi asioista, ja siksipä hän toimitti hautauksenkin omin päin, niin oli hänen palvelijattarensa täytynyt tehdä rikos, josta hän oli saanut tietää.

— Hm! kuului salista.

Aksel Ström tunsi jälleen olevansa vaarassa, hän katsahti ylös eikä tavannut ainoatakaan katsetta, kaikki seurasivat silmillään puhujaa. Mutta kaukana perällä istui jälleen Geissler, hän näytti kovin ylimieliseltä, ylpeältä aivan haljetakseen, hänen alahuulensa oli eteenpäin työntynyt ja hän katseli ylös kattoon. Tämä tavaton välinpitämättömyys oikeuden ankarasta vakavuudesta ja tuo Hm! kohti taivasta vaikutti rohkaisevasti Akseliin, hän ei tuntenut enää olevansa yksin koko maailmaa vastaan.

Ja nythän jo helpottikin, tuo valtionasianajaja näytti vihdoinkin arvelevan, että se jo riitti, hän oli saanut kerätyksi niin paljon epäluuloja ja pahuutta häntä vastaan kuin mahdollista, nyt hän lopetti. Hänpä tavallaan pyörsi aivan ympäri, hän ei vaatinut tuomiota. Hän sanoi lopuksi suoraan, ettei hän esitettyjen todistusten jälkeen voinut omasta puolestaan vaatia syytetylle rangaistusta.

Sepä oli oikein hyvä! ajatteli kai Aksel, nythän tämä päättyy!

Sitten puuttui puolustaja asiaan, nuori mies, joka oli opinnoinut lakimieheksi ja saanut puolustajan toimen mainiossa, kauniissa jutussa. Sen mukaista tuli jälkikin, koskaan ei ollut kukaan mies ollut varmempi siitä, että hän puolusti viatonta, kuin hän. Oikeastaan oli tuo nimismiehenrouva Heyerdahl ehtinyt ennen häntä ja siepannut eräitä todisteita häneltä aamupäivällä, häntä harmitti se, että rouva oli niin paljon puhunut kuulijoille — hänellä oli itsellään niin paljon sanottavaa kuulijakunnalle! Hän oli äkäinen tuomarille, joka ei ollut tukkinut rouvalta suuta, tämähän antoi täydellisen lausunnon, esiintoi koko menetelmän, mitä oli jäänyt hänelle?

Hän aloitti neitsyt Barbro Bredesenin elämän kuvailun aivan alusta, hän oli köyhästä kodista, hänen vanhempansa olivat muuten ahkeraa ja työteliästä väkeä, hän joutui aikaisin palvelukseen, tuli aluksi nimismiehelle. Olemme tänään kuulleet, minkä käsityksen hänen emäntänsä, rouva Heyerdahl, oli hänestä saanut, se ei voisi olla loistavampi. Barbro joutui Bergeniin.

Puolustaja kiinnitti huomiota siihen syvästi tunnettuun kirjalliseen lausuntoon niiltä kahdelta konttoristilta, joiden luona hän oli ollut luotetussa asemassa Bergenissä. Barbro palasi jälleen kotiseudulleen hoitamaan erään nuorenmiehen taloutta syrjäisellä seudulla. Tästä alkoi hänen onnettomuutensa.

Hän oli saamassa lapsen tälle nuorellemiehelle. Arvoisa valtionasianajaja oli — muuten mitä varovaisemmin ja hellävaraisimmin — viitannut salasynnytykseen. Oliko Barbro salannut tilansa, oliko hän kieltänyt sen? Kaksi todistajaa, hänen kotiseutunsa tyttöjä, olivat arvelleet hänen olevan raskaana, mutta kun he olivat kysyneet häneltä, ei hän ollut suinkaan kieltänyt, hän oli vain väistänyt kysymyksen. Siten tekevät nuoret tytöt näissä asioissa, he väistävät niitä.

Kukaan muu ei ollut Barbrolta kysynyt. Oliko hän mennyt emäntänsä luo ja tunnustanut? Hänellä ei ollut emäntää. Hän oli itse emäntä. Hänellä oli isäntä, mutta nuori tyttö ei mene miehelle sellaisia salaisuuksia ilmaisemaan, hän kantaa itse ristinsä, hän ei laula, hän ei kuiskaa, hän on vaitelias kuin trappisti. Hän ei salaa itseään, mutta hän liikkuu yksinäisyydessä.

Lapsi syntyy, se on täysiaikainen, terve poika, se on elänyt ja hengittänyt synnytyksen jälkeen, mutta on tukehtunut. Oikeus tuntee ne olosuhteet, joissa tämä synnytys tapahtui, se tapahtui vedessä, äiti kaatui puroon ja synnytti, hänellä ei ollut voimia lapsen pelastamiseen, hän jää siihen makaamaan eikä voi pelastaa edes itseään maalle ennenkuin myöhemmin. No niin, ei voida osoittaa mitään väkivallan jälkiä lapsen ruumiissa, siinä ei ole mitään merkkejä, kukaan ei ole tahtonut sen kuolemaa, sen on vesi tukehduttanut. Ei ole mahdollista keksiä luonnollisempaa selitystä.

Arvoisa valtionasianajaja viittasi erääseen riepuun: oli hämärä kohta siinä, että hän oli ottanut mukaansa tämän paidanpuolikkaan matkalleen. Ei mikään ollut selvempää kuin tämä hämäryys: hän oli ottanut rievun mukaansa kerätäkseen siihen katajia. Hän olisi voinut ottaa — sanokaamme pieluksenpäällisen, mutta hän otti rievun. Jotakin täytyi hänellä olla, hän ei voinut kantaa katajia paljain käsin. Ei, siitä saattoi oikeus olla varma!

Mutta oli toinen seikka, joka ei ollut aivan yhtä selvä: oliko syytetyllä sitä tukea ja hoivaa, jota hänen tilassaan oleva kaipasi niinä aikoina? Osoittiko hänen isäntänsä hänelle sääliväisyyttä? Hyvä, jos hän sitä osoitti! Tyttö on täällä kuulustelun aikana puhunut isännästään arvonannolla, se osoittaisi hyvää ja jaloa mielenlaatua. Itse mies, Aksel Ström, ei liioin ole selityksissään lisännyt syytetylle taakkaa eikä millään tavoin häntä moittinut, — siinä hän onkin tosiaan tehnyt oikein, etten sanoisi viisaasti: tyttö on näet pelastava myös hänet. Mahdollisimman paljon syyn työntäminen tytön niskaan voisi, jos se nimittäin johtaisi tämän tuomitsemiseen, vetää myöskin hänet samaan onnettomuuteen.

Ei voi syventyä käsilläolevaa juttua koskeviin asiakirjoihin tuntematta syvintä myötätuntoa tätä nuorta, hyljättyä tyttöä kohtaan. Ja kuitenkaan ei hänen tarvitse turvautua armeliaisuuteen, vaan ainoastaan oikeuteen ja ymmärtämykseen. Hän ja hänen isäntänsä ovat tavallaan kihloissa, mutta sopeutumattomuus ja syvä ero harrastuksissa on ehkäissyt avioliiton. Tämän miehen luona ei tällä tytöllä ole tulevaisuutta. Ei ole miellyttävää tehdä sitä, mutta palatakseni uudelleen tuohon mukaanotettuun riepuun: kun kaikki on tuotava esiin, ei tyttö ottanut mukaansa omaa paitaansa, vaan yhden isäntänsä paidoista. Kysyimme alussa itseltämme: Oliko tämä paita otettu mukaan kaiken varalta? Tässä, niin arvelimme, saattoi olla se mahdollisuus, että mies, Aksel, oli ollut osallisena pelissä.

— Hm! kuului salista. Se tuli niin kovaa ja äänekkäästi, että se keskeytti puhujan, kaikki kääntyivät silmäilemään tämän keskeytyksen aiheuttajaa, tuomari heitti terävän silmäyksen.

Mutta — jatkoi puhuja päästyään jälleen raiteilleen — tähänkin seikkaan nähden voimme olla levollisia, kiitos syytetyn itsensä, vaikka olisi hänelle edullista jakaa tässä syyllisyys, ei hän ole sitä tehnyt. Hän on mitä päättäväisimmin vapauttanut Aksel Strömin siitä epäluulosta, että hän olisi tiennyt hänen ottaneen Akselin paidan omansa asemesta mukaansa purolle — tarkoitan metsään katajien hakuun. Ei ole minkäänlaista syytä epäillä syytetyn sanoja, ne ovat kaiken aikaa pitäneet paikkansa, ja niin on laita tässäkin: jos hän olisi saanut paidan mieheltä, olisi se edellyttänyt lapsenmurhaa, ja syytetty ei halua totuudenrakkaudessaan saattaa tätä miestä syyhyn rikoksesta, jota ei ole tehty. Yleensä ilmaisee hän kaikki kauniisti ja avomielisesti eikä ole tahtonut saada syytä kenenkään niskoille. Tämä kaunis piirre ilmenee kaikissa hänen toimissaan, niinpä on hän käärinyt pienen ruumiin mitä huolellisimmalla tavalla. Sellaisena löysi sen nimismies.

Tuomari tahtoi — järjestyksen vuoksi — huomauttaa, että nimismiehen löytämä hauta oli toinen, ja siihen oli Aksel haudannut lapsen.

— Niin on, ja minä kiitän herra tuomaria! sanoo puolustaja kaikella sillä kunnioituksella, mikä oikeudelle on tuleva. — Niin on. Mutta nyt oli Aksel itse selittänyt, että hän oli vain nostanut ruumiin toisesta haudasta toiseen ja pannut sen siihen. Ja onhan epäilemättä niin, että nainen osaa paremmin kääriä sen kaikkein parhaiten? Äidin hellät kädet!

Tuomari nyökäyttää.

Mutta sitä paitsi: Eikö tämä tyttö — jos hän olisi ollut sitä lajia — olisi voinut haudata lapsen alastomana? Tahdon mennä niinkin pitkälle ja sanoa, että hän olisi voinut panna sen johonkin laatikkoon. Hän olisi voinut jättää sen jonkun puun juurelle paleltumaan kuoliaaksi — jollei se nimittäin olisi ollut kuollut. Hän olisi voinut pistää sen uuniin ollessaan yksin ja polttaa sen. Hän olisi voinut ottaa sen mukaansa Sellanråjoelle ja heittää sen virtaan. Mitään sellaista ei tämä äiti tehnyt, hän kääri kuolleen lapsen ja hautasi sen. Ja jos se oli somasti kääritty löydettäessä, niin oli sen tehnyt nainen eikä mies.

Nyt, sanoi puolustaja, tulee oikeuden ratkaista, mitä syytä jää Barbro neitsyelle. Sitä jäi tosiaan hyvin vähän jäljelle, sitä ei jäänyt puolustajan mielestä lainkaan jäljelle. Jos niikseen on, tulisi oikeus tuomitsemaan hänet kuolemantapauksen ilmoittamisen laiminlyönnistä. Mutta lapsihan oli kerta kaikkiaan kuollut, he asuivat kaukana erämaassa, monen peninkulman päässä papista ja nimismiehestä, se sai nukkua ikuista untaan hyvässä haudassa metsässä. Jos oli rikos haudata se sinne, niin silloin se jakautui syytetyn ja lapsen isän osalle; mutta se rikos voidaan joka tapauksessa myöntää tapahtuneen. On yhä enemmän luovuttu rankaisemasta rikollisia, heitä parannetaan. Vanhoina aikoina tahdottiin rangaista kaikesta mahdollisesta, se johtui vanhan testamentin kosto-opista: silmä silmästä, hammas hampaasta! Ei, se ei enää ollut lain hengen mukaista. Uudenaikainen oikeudenkäyttö on inhimillistä, se koettaa sovittautua sen enemmän tai vähemmän rikollisen mielenlaadun mukaan, jota asianomainen osoittaa.

Älkää siis tuomitko tätä tyttöä! sanoi puolustaja. Kysymyksessä ei ole rikollisten lukumäärän lisääminen yhdellä, kysymyksessä on hyvän ja hyödyllisen jäsenen luovuttaminen jälleen yhteiskunnalle. Puolustaja viittasi siihen, että syytetty saisi nyt mitä huolellisimman valvonnan uudessa paikassaan, jota hänelle tarjottiin: nimismiehenrouva Heyerdahl oli, tuntien vanhastaan Barbron ja omaten laajan kokemuksen äitinä, avannut kotinsa ovet hänelle; oikeus saattoi omalla vastuullaan tuomita tai vapauttaa hänet. Lopuksi tahtoi puolustaja kiittää hra valtionasianajajaa siitä, ettei hän vaatinut tuomiota. Se osoitti syvää ja inhimillistä ymmärtämystä.

Puolustaja istuutui.

Loppuosa asiainkäsittelyä ei vienyt pitkää aikaa, jutun selvittely oli jälleen sama, katsottuna kahdelta näkökulmalta: lyhyt yhteenveto koko näytelmän sisällöstä, kuivasti, ikävystyttävästi ja arvokkaasti. Juttu oli luistanutkin erinomaisesti, sekä valtionasianajaja että puolustaja olivat kosketelleet tuomarin alaa, he olivat tehneet hänen työnsä helpoksi.

Sytytettiin valkea pariin kattolamppuun, joiden vaivaisessa valossa laamanni ei näyttänyt saavan selvää muistiinpanoistaan. Hän lausui kylläkin ankaria sanoja siitä, ettei pienen lapsen kuolemasta oltu tehty ilmoitusta viranomaisille; mutta — sanoi hän — niissä olosuhteissa olisi se ollut lähinnä lapsen isän asia eikä äidin, koska hän oli liian heikko siihen. Oikeuden tuli siis ratkaista, oliko kysymyksessä salasynnytys ja lapsenmurha. Asia selitettiin jälleen alusta loppuun. Sitten seurasi tuo tavanomainen lisäys vastuunalaisuudesta, jota oli teroitettu oikeudenjäsenten mieliin, ja vihdoin tuo tunnettu neuvo, että epäilevällä kannalla oltaessa lankeaisi ratkaisu syytetyn hyväksi.

Nyt oli asia selvä.

Niin menivät tuomarit salista viereiseen kamariin. Heidän tuli neuvotella niiden kysymysten johdosta, jotka yksi heistä oli saanut paperille kirjoitettuina. He olivat poissa viisi minuuttia ja palasivat vastaten kieltävästi kaikkiin kysymyksiin.

Ei, neitsyt Barbro ei ollut surmannut lastansa.

Sitte lausui tuomari jälleen pari sanaa ja sanoi, että neitsyt Barbro oli vapaa.

Yleisö lähti salista. Komedia oli päättynyt...

Joku tarttuu Akselia käsivarteen, se on Geissler. Hän sanoi: — No nyt olet kuitti asiasta! — Niin, sanoi Aksel. — Mutta vaivasivathan ne sinua suotta päiten. — Niin, sanoi Aksel. Mutta nyt oli hän jo tullut tolalleen ja lisäsi: Mutta saanhan olla iloinen, että pääsin erilleni. — Sepä vielä olisi puuttunut sanoi Geissler painostaen sanojaan. — Tästä sai Aksel sen vaikutelman, että Geisslerillä oli täytynyt olla jotakin tekemistä asian kanssa, että hän oli puuttunut siihen. Herra ties, eikö Geissler oikeastaan ollut johtanut koko oikeudenkäyntiä ja saanut aikaan haluamansa päätöksen. Hämärää se oli.

Mutta sen verran älysi Aksel, että Geissler oli ollut hänen puolellaan koko päivän. — Kiitoksia nyt hyvin paljon! sanoi hän ja tahtoi kiittää kädestä. — Mistä hyvästä? kysyi Geissler. — Kaikesta vain! — Geissler torjui hänet lyhyesti: En ole tehnyt mitään. En huolinut tehdä mitään, ei ollut tarpeen! Mutta Geisslerillä ei kai ollut kuitenkaan mitään tätä kiitosta vastaan, oli kuin hän olisi odottanut sitä ja nyt saanut: Minulla ei ole aikaa puhella enempää sinun kanssasi, sanoi hän. Matkustatko huomenna jo kotiin? Hyvä on. Hyvää vointia! — Geissler meni jo katua pitkin...

Kotimatkalla kohtasi Aksel höyrylaivalla nimismiehen ja rouvan, Barbron ja ne kaksi tyttöä, jotka olivat todistaneet. — No, sanoi nimismiehenrouva, etkö ole iloinen asian päättymisestä? — Aksel vastasi, että kyllä, saihan hän olla iloinen, että se päättyi. — Nimismies itsekin puhui: Tämä on jo toinen lapsenjuttu, joka minulla on ollut korvessa, ensimmäinen koski Sellanrån Inkeriä, nyt olen saanut toisen käsistäni. Ei sellaisia pidä painaa villaisella, oikeuden täytyy saada tehdä tehtävänsä!

Mutta nimismiehenrouva käsitti kai, ettei Aksel ollut aivan hyvillään hänen todistuksensa tähden eilen, nyt tahtoi hän hyvittää sen: Huomasit kai, minkä tähden minä puhuin ikäänkuin sinua vastaan? — Niin, kyllä, vastasi Aksel. — Ymmärsit kai sen. Luuletko, että tahdoin sinulle vahinkoa? Olen aina pitänyt sinua erinomaisena miehenä, sen tahdon vain sanoa sinulle. — Vai niin, sanoi Aksel vain, mutta hän kävi sekä liikutetuksi että iloiseksi. — Niin olen, sanoi nimismiehenrouva. Mutta minun täytyi vähän syyttää sinuakin, muuten olisi Barbro tullut tuomituksi ja sinä hänen ohellaan. Sen tein parhaassa tarkoituksessa. — Niin, kiitoksia vain paljon! — Minä eikä kukaan menen kaupungin Herodeksen ja Pilatuksen luo ja toimin teidän hyväksenne. Ja sinä kuulit kai, että kaikki me, jotka puhuimme, olimme pakotetut hieman syyttämään sinua saadaksemme teidät molemmat vapautetuiksi. — Niin, sanoi Aksel. — Et kai vaan hetkeäkään luule, että minä olisin suonut jotakin pahaa sinulle? Sinulle, jota minä pidän mainiona miehenä!

Se tuntui hyvältä kaiken alennuksen jälkeen! Aksel oli joka tapauksessa nyt niin liikutettu, että hän todellakin tahtoi antaa nimismiehenrouvalle jotakin, mitä tahansa, tahtoi näyttää kiitollisuuttaan ja antaa hänelle yhtä tai toista, ehkä jonkun lahdin syksyllä. Hänellä oli vuoden vanha mullikka.

Nimismiehenrouva Heyerdahl piti sanansa: hän oli ottanut Barbron luoksensa. Myöskin höyrylaivalla piti hän huolta hänestä, toimitti hänelle vaatetta ja ruokaa, eikä antanut hänen liioin lörpötellä bergeniläisen perämiehen kanssa. Ensi kerralla sen huomatessaan ei rouva sanonut mitään, hän vain huusi Barbron luokseen. Mutta kas, nyt seisoi Barbro taas naljailemassa perämiehen kanssa ja veikisteli päällään ja puhui Bergenin murretta ja hymyili. Silloin huusi rouva hänet luokseen ja sanoi: Minun mielestäni ei sinun nyt sovi seista lörpöttelemässä miesten kanssa, Barbro. Muista, missä sinä olet ollut ja mistä tulet. — Kuulin vain, että hän oli Bergenistä ja niin puhelin hänen kanssaan, vastasi Barbro.

Aksel ei puhunut hänen kanssaan. Hän pani merkille, että Barbron iho oli hieno ja kalpea ja että hän oli saanut kauniit hampaat. Hänellä ei ollut kumpaakaan Akselin antamaa sormusta...

Ja nyt talsii Aksel korpea. Tuulee ja sataa, mutta hänen mielensä on iloinen, hän on nähnyt niittokoneen ja kääntöäkeen kylän laiturilla. Sitä Geissleriä! Ei ainoatakaan sanaa hän maininnut kaupungissa tuosta suuresta lähetyksestä. Hän oli merkillinen herra.

VIII

Aksel ei saanut kauan levätä kotona, syysmyrskyt tuottivat hänelle uutta puuhaa ja vastusta, jonka hän oli ottanut huolekseen: telegraafi hänen seinällään ilmoitti, että telegraafi oli epäkunnossa.

Hän oli kai ollut liian perso penningeille ottaessaan vastaan tämän paikan. Se oli tuottanut ikävyyksiä alusta lähtien, Brede Olsen oli heti uhannut häntä, kun hän kävi noutamassa telegraafin tarpeita ja työkaluja, hän oli sanonut: Sinä et näy muistavan, että minä talvella pelastin henkesi. — Ulla minun henkeni pelasti, vastasi Aksel. — No enkö minä kantanut sinua kotiin omalla selkärangallani? Ja niinpä sinä pidit varalla ja ostit minun taloni kesällä ja teit talveksi minut kodittomaksi! Brede oli kovin loukkaantunut, hän sanoi: Mutta ota vain telegraafi mukaasi ja koko roska mukaasi. Minä ja perheeni muutamme kylään ja aloitamme jotakin, mutta sitä et sinä tiedä, mitä se on, mutta siitä on tuleva hotelli ja sellainen paikka, jossa ihmiset käyvät juomassa kahvia. Luuletko sinä, ettei me tulla toimeen! Vaimoni voi myydä kaikenlaista tarjoiltavaa ja minä toimitan asioita ja ansaitsen paljon enemmän kuin sinä. Mutta sen tahdon sanoa sinulle Aksel, että minä voisin tehdä sinulle monta tepposta, minä, joka tunnen niin hyvin telegraafin, minä voisin kaataa pylväitä ja katkaista lankoja. Ja sinun pitäisi lähteä kesken peltotöitä korjailemaan. Sen minä vain tahdon sanoa sinulle ja sen voit painaa mieleesi...

Nyt olisi Akselin pitänyt noutaa koneet laiturilta — ne olivat niin kullattuja ja maalattuja kuin vaakunakilvet, hän olisi kernaasti halunnut saada ne nähtäväkseen tänään ja tutustua niiden käytäntöön, — nyt ne saivat jäädä sinne. Oli vahinko, että täytyi laiminlyödä välttämättömät työt ja talsia telegraafilinjaa pitkin. Mutta tulihan siitä rahaa.

Tunturin laella tapaa hän Aronsenin. Kauppias Aronsen seisoo siellä ja katselee myrskyn keskellä, hän oli itse kuin aave. Mitä hän siellä teki? Hän ei kai ole saanut enää lepoa eikä rauhaa, vaan hän on lähtenyt tunturille itse tarkastelemaan kaivoksia. Sen teki kauppias Aronsen pelkästään itsensä ja omaistensa tulevaisuuden tähden. Nyt seisoo hän keskellä surkeutta ja autiutta hyljätyllä tunturilla: koneita ruostumassa, tarveaineita, ajoneuvoja, enimmäkseen paljaan taivaan alla, kaikki toivotonta. Siellä täällä parakkien seinillä oli kiinnitettynä käsinkirjoitettuja ilmoituksia, joissa kiellettiin ottamasta tai vahingoittamasta yhtiön työaseita, ajoneuvoja tai rakennuksia.

Aksel vaihtaa muutaman sanan tuon hupsun kauppasaksan kanssa ja kysyy: — Onko hän lähtenyt ammuskelemaan? — Niin, kyllä minun totisesti olisi pitänyt saavuttaa hänet! vastaa Aronsen. — Kenen hän olisi tahtonut saavuttaa? — Kenen? Hänet, joka saattaa häviöön sekä minut että kaikki muut täällä ympäristössä. Hänet, joka ei tahtonut myydä tunturiaan, jotta tänne olisi tullut liikettä, kauppaa ja rahoja. — Hän tarkoittaa Geissleriä? — Niin, sitä miestä minä juuri tarkoitan. Hänet olisi pitänyt ampua! — Aksel hymyilee ja sanoo: Geissler oli kaupungissa muutamia päiviä sitten, siellä olisi hän tavannut hänet. Mutta minun vähäisen ymmärrykseni mukaan ei hänen ole hyvä ryhtyä siihen mieheen. — Miksi ei? kysyy Aronsen äkäisenä. — Minä pelkään, että Geissler kävisi hieman liian hämäräksi ja vaaralliseksi hänelle. — He väittelivät hetken siitä ja Aronsen kävi yhä äkäisemmäksi. Lopuksi kysyi Aksel piloillaan: Ei kai hän sentään aio kerrassaan jättää meitä pulaan ja lähteä meidän luotamme? — Luuletko sinä, että minä rupean täällä tonkimaan teidän rämeitänne ansaitsematta edes kartuusia piippuuni? huusi Aronsen suuttuneena. Jos hankit ostajan, niin minä myyn! — Ostajan? sanoi Aksel. Sehän on yleensä hyvää maata, jos niin että hän viljelisi sitä; se ala, mikä hänellä on, elättää kyllä miehensä. — Etkö kuule, etten minä halua tonkia sitä! huusi Aronsen taas myrskyn huminassa. Osaan tehdä parempaakin! — Aksel arveli, että hän kyllä voisi saada ostajan, mutta Aronsen suhtautui ivallisesti sellaiseen ajatukseen: Täällä ei ole ainoatakaan koko korvessa, joka voisi minulta ostaa. — Ehkei juuri täällä korvessa, mutta voihan olla muita. — Täällä on vain lantaa ja köyhyyttä, päätti Aronsen raivoissaan. — Mitähän nyt lie. Mutta Sellanrån Iisakki voisi ostaa häneltä milloin tahansa, sanoi Aksel loukkaantuneena. — Sitä en usko, sanoi Aronsen. — Minäpä viis välitän siitä, mitä hän uskoo, vastasi Aksel ja aikoi mennä. Aronsen huusi hänen jälkeensä: odota vähän! No, luuletko, että Iisakki ostaisi minulta Storborgin? — Kyllä, vaikka olisi viisi sellaista Storborgia, mitä rahoihin ja varoihin tulee!

Aronsen oli kiertänyt Storborgin menomatkalla, hän ei tahtonut näyttää itseään; paluumatkalla poikkesi hän sisään ja keskusteli Iisakin kanssa. Ei, oli Iisakki sanonut ja ravistanut vain päätään, en ole sitä ajatellut enkä sitä ymmärrä. —

Mutta kun Elias tuli kotiin Sellanråhon jouluksi, ei Iisakki ollut enää niin epäävällä kannalla. Hän ei todellakaan koskaan ollut kuullut niin hullua kuin oli Storborgin ostaminen, se päähänpisto ei ollut häneltä vieläkään mennyt; mutta jos Elias ajatteli, että kauppapaikka sopisi hänelle, niin voitiin asiaa ajatella.

Elias itse oli kahden vaiheilla, hän ei ollut erikoisen halukas, mutta ei välinpitämätönkään. Jos hän jää tänne kotiin, on hänen uransa tavallaan lopussa, korpi ei ollut kaupunki. Syksyllä, jolloin oli korpelaisten suuret kuulustelut kaupungissa, vältti hän näyttämästä itseään, hän ei halunnut tavata kotiseutulaisiaan, he kuuluivat toiseen maailmaan. Palaisiko hän nyt itse takaisin siihen maailmaan?

Hänen äitinsä tahtoi, että he ostaisivat, Siivertti tahtoi myös, että he ostaisivat, he lyöttäytyivät Eliaksen puolelle ja eräänä päivänä ajoivat he kaikki Storborgiin katsomaan komeutta.

Mutta saatuaan toiveita ostajasta, muuttui Aronsen nyt toiseksi mieheksi: hän ei ollut pakotettu myymään! Jos hän matkustaisi pois, niin saisi talo seisoa siinä, se oli arvokas talo ja komea talo, kyllä hän sen myydyksi saa. Te ette maksa siitä sitä, mitä minä siitä tahdon, sanoi Aronsen. — He olivat sisällä huoneissa, olivat läävässä, olivat puodissa, he silmäsivät vaivaisia tavaranloppuja: joitakin suuharppuja, kellonperiä, ruusupaperia sisältäviä laatikoita, lasihelyillä koristettuja kattolamppuja, kaikki tavaroita, jotka eivät menneet kaupaksi uudisasukkaille. Ja sitäpaitsi oli vähän pumpulikangasta ja vähän nauloja sisältäviä laatikoita.

Elias oli olevinaan ja katseli ammattimiehenä kaikkea. Sellaisia tavaroita en minä tarvitse, sanoi hän. — Niin parasta on antaa niiden olla, vastasi Aronsen. — Mutta minä tarjoan hänelle tuhatviisisataa kruunua talosta tavaroineen, eläimineen päivineen, sanoi Elias. Hänestä oli yhdentekevää, hänen tarjouksensa oli vain jonkinlaista rehentelyä, hän tahtoi näyttää joltakin.

He ajoivat takaisin kotiin. Kauppaa ei syntynyt, Elias oli tarjonnut Aronsenille häpeällisen vähän ja loukannut häntä: En tahdo kuulla sinun puheitasi! sanoi Aronsen ja sinutteli häntä, sinutteli tuota kaupunkioppinutta hepsankeikkaa, joka tahtoi antaa kauppias Aronsenille neuvoja tavaroista. — Mikäli muistan, en ole juonut sinunmaljaa kanssasi, sanoi Elias yhtä loukkaantuneena. Heistä näytti tulevan elinikäiset vihamiehet.

Mutta miksi oli Aronsen alun pitäen niin jäykkä ja haluton myymään? Siihen oli omat syynsä, Aronsenilla oli näet jonkinlaisia toiveita taas.

Kylällä oli pidetty kokous, jossa käsiteltiin sitä tilannetta, joka oli syntynyt sen johdosta, ettei Geissler tahtonut myydä tunturiaan. Ei ainoastaan korpi kärsinyt siitä, koko seutu oli henkitoreissaan. Miksi eivät ihmiset voineet elää yhtä hyvin tai huonosti nyt kuin ennen koekaivausta kuparivuorella? He eivät voineet! He olivat tottuneet valkeaan puuroon ja valkeaan leipään, he olivat tottuneet käymään tehtaan kankaisissa vaatteissa, tottuneet suuriin palkkoihin, ylellisyyteen, paljoihin rahoihin. Ja nyt olivat rahat tipotiessään, niinkuin silliparvi olivat ne liukuneet mereen, Herra paratkoon, ja mitä oli nyt tehtävä?

Ei ollut epäilystäkään siitä, että entinen nimismies Geissler tahtoi kostaa paikkakunnalle, koska se oli avustanut amtmannia hänen erottamisessaan, ei ollut myöskään epäilystä siitä, että seutu oli arvioinut tämän miehen liian vähäksi. Hän ei ollut lähtenyt. Yksinkertaisimmalla keinolla, vain pyytämällä hävyttömän neljännes miljoonan tunturista seisautti hän koko paikkakunnan kehityksen. Eikö hänellä ollut mahtia? Månelandin Aksel Ström saattoi puhua siitä, hän oli tavannut Geisslerin viimeksi. Breden Barbrolla oli ollut juttu kaupungissa ja hän pääsi vapaaksi, mutta Geissler oli ollut läsnä koko kuulustelun ajan. Ja ken luuli, että Geissler oli muiden vaivaisten raukkojen tavoin ahtaalla, hänen ei tarvinnut muuta kuin nähdä ne kallisarvoiset koneet, jotka hän oli lähettänyt Akselille lahjaksi.

Tämä mies piteli siis kädessään paikkakunnan kohtaloa, hänen kanssaan täytyi tulla juttuun. Mistä summasta olisi Geissler vihon viimein halukas myymään tunturinsa? Siitä täytyi ottaa selko. Ruotsalaiset olivat tarjonneet hänelle kaksikymmentäviisituhatta, sen oli Geissler hylännyt. Mutta jos nyt seutu, jos kunta lisäisi loput, jotta saataisiin kauppa aikaan? Jollei Geissler vaatisi vallan tavattomia, kannattaisi se kyllä. Sekä meren rannalla asuva kauppias että Storborgin kauppias Aronsen tahtoivat avustaa yksityisesti ja salaisesti, sen erän saisivat he kyllin monin kerroin takaisin.

Päästiin niin pitkälle, että kahdelle miehelle uskottiin tehtäväksi matkustaa Geisslerin luo puhumaan hänen kanssaan. Ja nyt odotettiin heitä takaisin.

Siksipä oli Aronsenillakin taas hieman toivoa ja hän saattoi mielestään olla kopea niille, jotka tahtoivat ostaa Storborgin. Mutta kauan ei hän kopeilisi.

Viikon kuluttua palasivat uskotut miehet takaisin tuoden mitä kirkkaimman kiellon. Hulluinta oli, että toinen läheteistä oli yksinkertaisesti Brede Olsen, sillä hänellä oli niin hyvää aikaa. Miehet olivat kyllä löytäneet Geisslerin, mutta hän oli vain ravistanut päätään ja hymyillyt. Palatkaa kotiinne! oli hän sanonut. Mutta Geissler oli maksanut kotimatkan.

Ja niin sai siis paikkakunta menehtyä!

Kun Aronsen oli raivonnut jonkun aikaa ja käynyt yhä neuvottomammaksi, meni hän kauniisti Sellanråhon eräänä päivänä ja päätti kaupan. Sen teki Aronsen. Elias sai, mitä hän halusi, talon ja rakennukset ja elukat ja tavarat tuhannellaviidelläsadalla kruunulla. Taloa haltuunotettaessa havaittiin kyllä, että Aronsenin vaimo oli kähveltänyt itselleen suurimman osan pumpulikankaista; mutta sellaisista mitättömyyksistä ei Eliaksen tapainen mies piitannut. Ei pidä olla pikkumainen, sanoi hän.

Mutta yleensä ei Elias suinkaan ollut ihastunut: nyt oli hänen elämänjuoksunsa määrätty, korpi hautaisi hänet! Hänen täytyi luopua suurista suunnitelmistaan: konttoristi ei hän enää ollut, nimismiestä ei hänestä tullut, ei hänestä tullut edes kaupunkilaista. Isäänsä ja kotolaisiinsa nähden oli hän hieman ylpeä siitä, että oli saanut Storborgin juuri sillä hinnalla, minkä hän oli sanonut, siitä saattoivat he nähdä, että hän ymmärsi niitä asioita! Mutta tämä pieni riemu ei suuria merkinnyt. Hänellä oli vielä se ilo, että hän sai ottaa palvelukseensa edusmies Andresenin, joka siis tavallaan seurasi kauppaa. Aronsen ei tarvinnut edusmiestään, ennenkuin hän saisi uuden kaupan. Eliasta kutkutti omituisesti, kun Andresen tuli ja pyysi saada jäädä palvelukseen, tässä oli nyt Elias ensi kertaa herra ja päällikkö. Voit jäädä! sanoi hän. Minä tarvitsenkin edusmiestä täällä, kun tulen tekemään hankintamatkoja ja solmimaan suhteita Trondhjemissa ja Bergenissä.

Eikä Andresen ollutkaan hullumpi edusmies, sen näytti hän heti, hän teki paljon työtä ja piti hyvää huolta sillä välin, kun päällikkö Elias oli poissa. Vain alussa oli edusmies Andresen korvessa jonkun verran leveillyt ja hienostellut, se oli hänen herransa Aronsenin syy. Nyt oli toisin. Keväällä kun kirsi alkoi sulaa suosta, tuli Sellanrån Siivertti Storborgiin ja alkoi ojittaa veljensä maata, ja silloin meni totisesti edusmies Andresenkin suolle ja ryhtyi ojittamaan. Minkä tähden hän nyt sitten mahtoi niin tehdä, kun se ei kuulunut hänelle; mutta sellainen mies oli hän joka tapauksessa. Kirsi ei ollut vielä kylliksi sulanut, joten he eivät saaneet ojaa tarpeeksi syväksi, mutta he tekivät toistaiseksi puolinaista työtä ja olihan sekin jo paljon. Oli vanhan Iisakin ajatus tämä Storborgin soiden kuivaaminen ja viljelykseen saattaminen; pieni rihkamakauppa sai olla vain sivutoimena, niin ettei korven asukkaiden tarvinnut mennä kylälle saakka tarvitessaan lankarullaa.

Niin kaivoivat Siivertti ja Andresen ojaa ja lepäsivät välillä sekä juttelivat iloisesti. Andresen oli myös tavalla tai toisella saanut itselleen kultaisen kaksikymmenkruunusen, ja Siivertti halusi kovasti tätä kirkasta rahaa, mutta Andresen ei tahtonut siitä luopua, hän kätki sen silkkipaperiin käärittynä kistuunsa. Siivertti ehdotti, että he vetäsivät pitkää tikkua kultarahasta, mutta siihen ei Andresen halunnut suostua; Siivertti tarjosi kaksikymmentä kruunua seteleissä ja lupasi sitäpaitsi yksinään ojittaa koko suon, jos hän sai rahan; mutta silloin loukkaantui edusmies Andresen ja sanoi: Niin, että saisit sitte kotona kertoa, etten minä osaa tehdä työtä suolla! Vihdoin sopivat he siitä, että Siivertti antaisi kaksikymmentäviisi paperikruunua kultarahasta, ja hän juoksi yöllä kotiin Sellanråhon ja sai isältä setelit.

Nuoruuden päähänpistoja, kauniin elämän nuoruuden! Valvoa yö, juosta penikulma edestakaisin, tehdä seuraavana päivänä työtä — se ei ollut mitään nuorelle, voimakkaalle miehelle, ja niin sai hän kauniin kultarahan. Andresen oli miltei halukas laskemaan vähän leikkiä tästä harvinaisesta kaupasta, mutta siihen keksi Siivertti hyvän keinon, hänen tarvitsi vain virkkaa sana Leopoldiinasta, että niin, se oli totta: Leopoldiina käski tervehtämään! Niin keskeytyi Andresenin puhe paikalla ja hän punastui.

Ne olivat hauskoja päiviä heille kumpaisellekin, kun he työskentelivät suolla ja pilkoillaan soittivat suutaan ja tekivät työtä ja taas soittivat suutaan. Joskus tuli Elias ulos heidän luokseen ja auttoi heitä, mutta hän väsyi pian, hänellä ei ollut ruumiin- eikä tahdonvoimia, mutta hän oli mitä parhain ihminen. — Tuolla tulee Ulla, saattoi Siivertti koiranleuka sanoa, nyt voit mennä sisälle myymään hänelle naulan kahvia taas! — Ja sen teki Elias kernaasti. Hän meni sisälle ja myi Ullalle yhtä ja toista pientä. Pääsi siksikin ajaksi kaivamasta suota.

Ja Ulla raukka, hän tarvitsikin jonkun kahvipavun joskus, jos hän sitten joskus sai niihin rahat Akselilta tai kähvelsi ne itselleen jollakin pienellä kutunjuustolla. Ulla ei enää ollut entisellään, palvelus Månelandissa oli liian raskasta tuolle vanhalle vaimolle ja oli kuluttanut hänen voimiaan. Mutta hän ei kuitenkaan tunnustanut vanhentuneensa ja huonontuneensa, eipä suinkaan, ja hän olisi tullut erinäiseen mielentilaan, jos hänet olisi sanottu irti. Hän oli sitkeä ja kestävä, teki tehtävänsä ja ehti vielä käydä naapureissakin tyydyttämässä kielevyyttään, jota hänen oli pakko kotona hillitä. Aksel ei ollut puhelias.

Hän oli tyytymätön asian päätökseen, loukkaantunut siitä. Vapautusta pitkin linjaa! Että Breden Barbro pääsi vapaaksi kun Sellanrån Inkeri sai kahdeksan vuotta, sitä ei Ulla saattanut käsittää, hän tunsi sangen epäkristillistä suuttumusta siitä, että "oli oltu hyviä toista kohtaan". Mutta Kaikkivaltias ei ole vielä sanonut ajatustaan! nyökäytti Ulla ja tahtoi sillä ennustaa mahdollista, taivaasta tulevata tuomiota myöhemmin. Luonnollisestikaan ei Ulla voinut salata tyytymättömyyttään asian päätökseen, varsinkin kun hän joutui epäsopuun isäntänsä kanssa yhdestä ja toisesta asiasta, otti hän omituisella tavallaan asian puheeksi ja oli erikoisen pisteliäs: Niin, niin, enpä tiedä miten laki nyt lie muuttunut Sodoman synteihin nähden, mutta minä toistan Jumalan omia sanoja, niin yksinkertainen kuin olenkin!

Aksel oli jo perin kyllästynyt emännöitsijäänsä ja toivoi häntä pois! Ja nyt tuli jälleen kevät ja hänen täytyi tehdä työt yksin; sitten tuli heinänteko ja hän kävi aivan neuvottomaksi. Eikä ollut tietoakaan avusta. Hänen veljensä vaimo Breidablikissa oli kirjoittanut kotiin Helgolandiin hänen puolestaan ja koettanut saada hänelle kunnollista naisapua, mutta hän ei ollut siinä vielä onnistunut. Ja joka tapauksessa olisi hänen silloin ollut pakko maksaa matkarahat.

Ei, Barbro teki sangen pahasti ja rumasti, että hän toimitti pienokaisen päiviltä ja itse meni tiehensä! Kaksi talvea ja yhden kesän oli hän nyt saanut tulla toimeen Ullan kanssa ja niin näytti yhäkin jatkuvan. Ottiko Barbro pahastuakseen tuosta kujeesta? Hän oli puhunut Barbron kanssa muutaman sanan kylällä eräänä päivänä talvella, mutta ei ainoakaan kyynel ollut herunut hänen silmistään ja jäätynyt hänen poskelleen. — Mihin olet pannut sormukset, jotka sinulle annoin? kysyi Aksel. — Sormukset? sanoi Barbro.— Niin, sormukset? — Ei minulla niitä enää ole. — Vai ei sinulla ole niitä enää. — Kaikkihan oli ohitse meidän kesken, sanoi Barbro, enkä minä enää voinut käyttää sormuksia. Ei niitä kenenkään ole tapana käyttää, kun kaikki on ohitse. — Minä vain tahtoisin tietää, mihin sinä olet ne pannut? — Olisitko ottanut ne takaisin? kysyi Barbro. Minä en tahtonut luulla sinua niin yksinkertaiseksi. — Aksel mietti hieman ja sanoi: Minä olisin voinut velkoa niitä sinulta. Et olisi päässyt siitä ilman muuta! Mutta mitä vielä, Barbro oli menettänyt sormukset eikä antanut hänelle toiveitakaan kultaisen ja hopeaisen sormuksen takaisin saamisesta edes kohtuullisesta maksustakaan.

Mutta muuten ei Barbro ollut raaka eikä ynseä kuitenkaan, ei todellakaan. Hänellä oli pitkä, rimpsuilla koristettu esiliina ja kaulassa oli hänellä valkoinen kaulus, se oli somaa. Ihmiset juttelivat, että hän oli jo saanut jonkun pojan kylältä rakastetukseen, mutta se oli kai vaan juorua, nimismiehenrouva piti häntä kovassa kurissa, eikä päästänyt häntä edes joulutansseihin tänä vuonna.

Niin, nimismiehenrouva piti todellakin tarkkaa vaaria: kun Aksel seisoi siinä tiellä ja puheli entisen morsiamensa kanssa kahdesta sormuksesta, tulla tupsahti rouva yhtäkkiä heidän luokseen ja sanoi: Eikö sinun pitänyt mennä puotiin minun asialleni, Barbro? — Barbro lähti. Rouva kääntyi Akselin puoleen ja sanoi: Ei kai sinulla olisi jotakin lahtia myytävänä minulle? — Hm! vastasi Aksel vain ja tervehti.

Juuri nimismiehenrouvahan oli syksyllä kehunut häntä kerran, että hän oli erinomainen mies ja kaikkein parhaita miehiä, se olisi vaatinut hyvitystä. Aksel tunsi kansanomaisen käytöstavan entisajoilta suurellisia, ylempiä kohtaan, hänen mieleensä olikin heti tullut jotakin lahdintapaisesta, vuoden vanha mullikka, jonka voisi uhrata. Mutta niin kuluivat päivät ja syksy kului ja kuukausi kuukauden jälkeen, ja hän säästi mullikkaa. Ei näyttänyt tapahtuvan mitään hullumpaa, vaikka hän pitikin sen itse, hän olisi joka tapauksessa sen verran köyhempi, jos hän antaisi sen pois, ja se oli aika jukuri mullikaksi.

Hm. Hyvää päivää! Ei, sanoi Aksel ja ravisti päätään, ettei hänellä ollut lahtia. — Oli kuin olisi rouva seisonut siinä ja arvaillut hänen sisimpiä ajatuksiaan, hän sanoi: Olen kuullut, että sinulla on härkämullikka? — Onhan minulla, vastasi Aksel. — Aijotko pitää sen? — Kyllä aion. — No, sanoi nimismiehenrouva, eikö sinulla ole pässiä? — Ei ole nyt. On nyt niin, että minä en ole välittänyt enemmistä elukoista kuin mitä voin elättää. — No ei sitten muuta, nyökäytti rouva ja läksi.

Aksel ajoi edelleen kotiin päin, mutta hän tuli lähemmin ajatelleeksi tätä keskustelua ja pelkäsi, että hän oli ehkä menetellyt hullusti. Nimismiehenrouva oli ollut tärkeimpiä todistajia kerran, hänen puolestaan ja häntä vastaan, mutta tärkeä todistaja kuitenkin. Oli ollut jotakin häntäkin vastaan, mutta hän oli joka tapauksessa selvinnyt tuosta raskaasta ja epämieluisasta jutusta, joka koski hänen metsässään olevaa lapsenruumista. Hänen täytyi kai kuitenkin uhrata pässi.

Merkillistä muuten, tällä ajatuksella oli jotakin yhteyttä Barbron kanssa: Kun hän toisi pässin Barbron emännälle, saisi hän kai määrätyn vaikutelman Akselista.

Päivät kuluivat eikä mitään hullumpaa tapahtunut sentähden että päivät kuluivat. Kun hän taas ajoi kylälle, ei hän ottanut pässiä mukaansa, mitä vielä; mutta viime hetkessä otti hän karitsan. Se oli muuten suuri karitsa, niin ettei se ollut mikään vaivainen eläin, ja tullessaan sanoi hän: Pässin liha on niin sitkeätä, tahdoin mieluummin antaa hänelle parempaa! — Mutta nimismiehenrouva ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään lahjasta: Sano, mitä haluat naulasta, sanoi hän. Tuo ylpeä rouva, ei kiitos, hän ei ottanut vastaan lahjoja rahvaalta! Juttu päättyi niin, että Aksel sai karitsasta hyvän hinnan.

Barbrota hän ei tavannut. Ei, nimismiehenrouva oli kai nähnyt hänen tulevan ja toimittanut Barbron syrjään. Ja onnea matkalle, Barbro oli petkuttanut häntä naisavun suhteen puolitoista vuotta!

IX

Tapahtui jotakin aivan odottamatonta ja hyvin tärkeätä keväällä: kuparikaivoksissa aloitettaisiin jälleen työt, Geissler oli myynyt tunturinsa. Oliko tuo uskomaton seikka tapahtunut? Geissler oli todella käsittämätön herra, hän saattoi tehdä kaupan tai olla tekemättä, ravistaa päätään kieltävästi tai nyökätä myöntyvästi. Hän sai kokonaisen paikkakunnan jälleen hymyilemään.

Omatunto oli kai kehoittanut häntä, hän ei siis enää tahtonut rangaista entistä nimismiespiiriään kotoisilla puuroksilla ja rahapulalla? Vai oliko hän saanut neljännesmiljoonansa? Mutta ehkä oli Geissler itse alkanut tarvita rahoja ja ollut pakotettu myymään tunturin siitä, mitä tarjottiin? Kaksikymmentäviisi tai viisikymmentä tuhatta oli rahaa sekin. Huhuttiin muuten, että hänen vanhin poikansa oli päättänyt kaupan isänsä puolesta.

Mutta kaivostyöt aloitettiin joka tapauksessa uudelleen, sama insinööri tuli mukanaan joukko miehiä ja sama työ alkoi. Sama työ kylläkin, mutta aivan toisella tavalla, takaperoisella tavalla.

Kaikki näytti suurelliselta: ruotsalaiset tulivat miehineen, dynamiitteineen ja rahoineen, mikä olisi enää esteenä? Ja Aronsenkin tuli, kauppias Aronsen, joka välttämättä tahtoi ostaa Storborgin takaisin. — Ei, sanoi Elias, en minä myy. — Kai hän myy, jos hän saa tarpeeksi rahoja? — Ei. —

Ei, Elias ei tahtonut myydä Storborgia. Asia oli niin, että kauppamiehen asema korvessa ei enää tuntunut hänestä niin vaivaiselta, hänellä oli hieno, värillisillä laseilla varustettu kuisti, hänellä oli edusmies tekemässä työt hänen puolestaan, itse saattoi hän matkustella. Matkustella, ensi sijoilla, hienojen ihmisten seurassa! Jospa hän kerran voisi päästä aina Ameriikkaan saakka, sitä oli hän usein ajatellut. Jo nuo hankintamatkat eteläisempiin kaupunkeihin olivat jotakin, jonka varassa hän saattoi elää kauan. Eipä niin, että hän olisi hummaillut ja matkustanut omalla höyrylaivalla ja elostellut. Hänkö elostellut! Hän oli pohjaltaan omituinen, koskaan ei hän välittänyt tytöistä enää, hän oli heittänyt heidät, menettänyt mielenkiinnon heitä kohtaan. Mutta luonnollisesti oli hän maakreivin poika ja matkusti ensi sijoilla ja osti paljon tavaroita. Itse palasi hän näiltä matkoilta kotiin vähän hienompana ja suurempana joka kerta, vihdoin palasi hän kotiin kalossit jalassa. Käytätkö sinä kaksia kenkiä? sanottiin kotona. — Minulla on kylmät jalat, sanoi Elias. Ja silloin he säälivät hänen kylmiä jalkojaan.

Onnellisia päiviä, herraselämää ja joutenoloa! Ei, hän ei tahtonut myydä Storborgia. Palaisiko hän tuohon pieneen kaupunkiin jälleen seisomaan pienessä maalaiskaupassa, jossa hänellä ei olisi edusmiestä käytettävänään! Sitäpaitsi aikoi hän tästä lähtien tehdä huimasti kauppaa Storborgissa, ruotsalaiset olivat jälleen tulleet takaisin ja rahaa tulvisi varmasti taas korpeen, hän olisi pöllö, jos hän myisi. Aronsen sai joka kerta palata tyhjin toimin, yhä enemmän kuohuissaan siitä tyhmyydestä, että oli jättänyt korven.

Mutta Aronsen olisi voinut säästää itsesoimauksiaan ja samoin olisi Elias voinut rajoittaa suuria odotuksiaan; mutta ennen kaikkea olisi korven ja paikkakunnan pitänyt vähemmän toivoa, eikä hymyillä ja hieroa käsiään niinkuin autuaat enkelit tekevät, sitä ei korven eikä paikkakunnan olisi pitänyt tehdä, sillä nyt tuntui pettymys sitä ankarammalta. Olisiko voinut uskoa mokomaa: kaivostyö alkoi todellakin, mutta tunturin vastaisessa päässä, kahden peninkulman päässä, Geisslerin tunturin eteläpäässä, kaukana toisella paikkakunnalla, vieraalla paikkakunnalla. Sieltä piti työn hitaasti pureutuman pohjoista kohden ensimmäiselle kuparivuorelle, Iisakin kuparivuorelle ja tuottaa siunausta korvelle ja paikkakunnalle. Se veisi parhaassa tapauksessa monet vuodet, ihmisiän.

Se iski kuin pahin dynamiittiräjähdys huumaten ja lyöden lumpeen korvat. Paikkakunnan väestö vaipui suruun. Joku noitui Geissleriä, tuota saatanan Geissleriä, joka taas oli tehnyt heille tepposen, toiset kömpivät kokoukseen ja lähettivät lähetystönä luottamusmiehiään tällä kertaa kaivosyhtiön luo, insinöörin luo. Siitä ei ollut mitään hyötyä, insinööri selitti, että hänen täytyi aloittaa työt eteläpäästä, koska se oli aivan meren rannalla, ei tarvinnut ilmarataa, ei ollut juuri mitään kuljetusta. Ei, työt täytyi aloittaa eteläpäästä. Se oli päätetty.

Silloin matkusti Aronsen paikalla uudelle työseudulle, uuteen kultalaan. Tahtoipa hän vielä viedä edusmies Andreseninkin mukaansa: Mitä sinä täällä erämaassa teet? sanoi hän. Sinun on paljon parempi tulla minun kanssani! — Mutta edusmies Andresen ei tahtonut jättää korpea, se oli käsittämätöntä, mutta oli kuin jokin olisi sitonut hänet korpeen, hän tuntui viihtyvän täällä, hän oli juurtunut kiinni tänne. Andresenin oli täytynyt muuttua, korpi ei ollut muuttunut. Täällä olivat ihmiset ja olot samat kuin ennenkin: kaivostyö oli siirtynyt pois näiltä seuduilta, mutta kukaan korven asukas ei ollut sen johdosta mennyt päästään pyörälle, heillä oli maanviljelys, heillä oli peltonsa ja elukkansa. Ei ollut niin paljon rahoja enää, mutta oli kaikkia elämisen tarpeita, aivan kaikkia. Eipä tehnyt edes Eliastakaan toivottomaksi se, että rahavirta luisui hänen sivuitseen, pahinta oli, että hän ensi huumauksessa oli ostanut joukon kaupaksi käymättömiä tavaroita, mutta ne saivat toistaiseksi odottaa, olivathan ne koristuksena ja tuottivat kunniaa rihkamakaupalle.

Korvenasukas ei mennyt päästään pyörälle. Hänestä ei ilma ollut epäterveellistä, hänellä oli kyllin yleisöä uusia vaatteitaan varten, hän ei kaivannut timantteja, viinin tunsi hän Kaanaan häistä. Korvenasukas ei pahoitellut niistä ihanuuksista, joita hän ei saanut: taide, sanomalehdet, ylellisyystavarat, politiikka oli täsmälleen sen arvoista, mitä ihmiset tahtoivat niistä maksaa, ei muuta; maan hedelmät sitä vastoin tuli hankkia mistä hinnasta tahansa, ne olivat kaiken alku, ainoa lähde. Korvenasukkaan elämäkö autio ja surullinen? Kaikkea muuta! Hänellä oli korkeammat voimansa, unelmansa, rakastumisensa, rikas taikauskonsa. Siivertti kulkee eräänä iltana virtaa ylöspäin ja pysähtyy äkkiä: alhaalla vedessä kelluu kaksi heinäsorsaa, koiras ja naaras. Ne ovat huomanneet hänet, ne ovat nähneet ihmisen ja käyvät levottomiksi, toinen niistä sanoo jotakin, päästää lyhyen äänen, kolmiosaisen säveleen, toinen vastaa samoin. Samassa ne kohoutuvat, räpyttävät kuin kaksi pientä pyörää kivenheiton virtaa ylöspäin ja laskeutuvat jälleen kellumaan. Silloin sanoo toinen taas jotakin ja toinen vastaa, se on samaa kieltä kuin ensi kerrallakin, mutta niin vapautunutta, että siitä soinnahtaa pientä autuutta: _se on viritetty kaksi oktaavia ylemmäksi!_ Siivertti seisoo ja katsoo lintuja, katsoo niiden ohi kauas unelmiin. Jokin sointu oli värähtänyt hänen lävitsensä, jokin sulo, hän seisoi aloillaan ja hänessä heräsi haalea ja hieno muisto jostakin villistä ja kauniista, jostakin ennen eletystä, mutta muistista häipyneestä. Hän palaa kotiin hiljaisena, ei puhu siitä, ei juorua siitä, se erosi moisista sanoista. Se oli Sellanrån Siivertti, hän meni nuorena ja tavallisessa mielenvireessä ulos eräänä iltana ja eli tämän.

Se ei ollut hänen ainoa seikkailunsa, hänellä oli muitakin. Mutta hänellä oli sekin seikkailu, että Jensine jätti Sellanrån. Se tuotti Siivertille paljon mielipahaa.

Niin, Jensine lähti omasta tahdostaan. Oo, Jensine ei ollut ensimäinen paras, sitä ei kukaan sanoisi! Siivertti oli kerran luvannut ajaa hänet takaisin kotiin, siinä tilaisuudessa oli Jensine vielä kaiken päätteeksi itkenytkin, myöhemmin katui hän itkuaan ja näytti, että hän sitä katui, hän sanoi itsensä irti. No hauskaa matkaa.

Eikä mikään voinut olla Sellanrån Inkerille mieluisempaa kuin hänen lähtönsä, Inkeri oli alkanut käydä tyytymättömäksi palvelijaansa. Merkillistä se oli, hänellä ei ollut mitään muistuttamista häntä vastaan, mutta hänen läsnäolonsa tuntui Inkeristä vastenmieliseltä ja täpärältä piti, että hän sieti häntä talossaan. Se johtui ehkä Inkerin mielentilasta: hän oli ollut raskasmielinen ja uskonnollinen koko talven eikä päässyt siitä. Tahdot siis lähteä? Niin kyllä, sanoi Inkeri. — Se oli kuin siunaus, yöllisten rukousten täyttymys. Olihan talossa joka tapauksessa kaksi isoa naisihmistä, mitäpä tarvittiin tätä verevää naimavalmista Jensineä täällä? Inkeri katseli vastenmielisyydellä tätä naimavalmiutta ja ajatteli kai näin: Aivankuin minä itse kerran!

Hänen suuri uskonnollisuutensa ei vähentynyt. Hän oli itsessään niin vähän turmeltunut, hän oli maistanut, näpistänyt niin, hän ei aikonut jatkaa sitä koko ikäänsä, ei puhettakaan siitä, Inkeri karkoitti sen ajatuksen pelokkaana. Kaivostyö ja kaikki työmiehet pysyivät poissa. — Herra nähköön, eipä sen paremmin olisi voinut käydä! Hyve ei ollut vain kestäväinen, se oli välttämätön hyvä, armo.

Mutta maailma oli hupsu. Kas, nyt käyskeli Leopoldiina siinä, pieni Leopoldiina, siemen, pieni lapsi, hän käyskeli täällä pursuvan täynnä terveyttä ja syntiä; jos käsi kiertyisi hänen vyötäröilleen raukenisi hän siihen, hyi! Hän oli alkanut saada näppylöitä kasvoihin, se tiesi jo veren villiyttä, oo äiti muisti sen, että silloin alkoi veri villiytyä. Äiti ei tuominnut tytärtään näistä kasvoihin ilmaantuvista näppylöistä, mutta hän tahtoi saada ne loppumaan, Leopoldiinan piti päästä niistä. Mitä tuo edusmies Andresenkin aina juoksi Sellanråssa sunnuntaisin ja istui juttelemassa maanviljelyksestä Iisakin kanssa? Luulivatko nuo miehet, ettei pieni Leopoldiina mitään ymmärtänyt? Oo, nuoriso oli hupsua ennen vanhaan, kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten, mutta nyt se oli vielä hullumpaa.

— Miten nyt lie sen laita, sanoi Iisakki, kun he puhelivat siitä; mutta nyt on kevät ja Jensine on lähtenyt ja kenen saamme kesätöihin? — Leopoldiina ja minä haravoimme, sanoi Inkeri. Minä haravoin ennen yötä päivää! sanoi hän kiihtyneenä ja valmiina itkuun. — Iisakki ei käsittänyt tätä kiihkeätä purkausta, mutta hänellä oli omat ajatuksensa, niin lähti hän metsän reunaan kuokkineen ja rautakankeineen ja ryhtyi kivitöihin. Ei, Iisakki ei todellakaan ymmärtänyt, että Jensine lähti pois, hän oli kelvollinen piika. Iisakki ymmärsi itse asiassa vain kaikkein oleellisimman, työn, tarpeelliset ja luonnolliset toimet. Hän oli pyöreä ja tukeva yläruumiiltaan, kukaan ei ollut vähemmän astraalinen, hän söi kuin mies ja hyötyi siitä, siksi joutui hän sangen harvoin pois tasapainostaan.

Siinä oli nyt tuo kivi. Olihan siinä useampiakin kiviä, mutta tämä oli nyt tässä aluksi. Iisakki ajattelee, että hänen on jolloinkin rakennettava pieni tupa tähän, pieni koti itselleen ja Inkerille, hän tahtoo pitää varalta ja perata hieman tonttia sillä välin, kun Siivertti on Storborgissa, muuten saisi hän selitellä pojalle ja sitä tahtoo hän välttää. Luonnollisestikin koittaa päivä, jolloin Siivertti tarvitsee kaikki talon rakennukset itselleen, silloin pitää vanhemmilla olla tupa. Oikeastaan ei rakentaminen koskaan loppunut Sellanråssa, suuri heinälatokin oli vielä rakentamatta kivinavetan päälle. Mutta hirret ja laudat olivat valmiina.

Nyt oli tuossa tuo kivi. Se ei näyttänyt erikoisen suurelta, mikäli sitä maan päällä oli, mutta se ei liikkunut iskuista, niin että se mahtoi olla sittenkin aika raamisko. Iisakki kaivoi sen ympärystää ja koetti sitä rautakangella, se ei liikahtanut. Hän kaivoi enemmän ja koetti taas — ei. Silloin täytyi Iisakin lähteä kotiin noutamaan lapiota saadakseen soran ylös, hän kaivoi taas ja koetti — ei. Onpa se koko äijä! ajatteli kai Iisakki kaikessa kärsivällisyydessään kivestä. Hän kaivoi hyvän hetken, kivi istui vain yhä vankkumatta maassa eikä hän saanut kunnon otetta siitä. Olisipa harmillista, jos hänen täytyisi räjäyttää se. Silloin kuuluisi jymy taloon ja saisi kaikki tulemaan paikalle. Hän kaivoi. Hänen täytyi hakea vipukanki ja koetti sillä — ei. Hän kaivoi taas. Iisakkia alkoi kivi hieman harmittaa, hän rypisti kulmakarvansa ja katsoi sitä aivankuin hän olisi tullut vartavasten tarkastamaan näitä kiviä, ja erikoisesti oli tämä kivi perin typerä. Hän arvosteli sitä, se oli niin pyöreä ja tomppelimainen, siitä ei saanut otetta, vähältä piti, ettei se näyttänyt hänestä vallan hullusti laaditulta. Räjäyttääkö se? Ei puhettakaan ruudin haaskaamisesta siihen. Ja pitäisikö hänen jättää se, näyttäisikö hän jonkinlaista pelkoa siitä, että kivi ehkä pääsisi voitolle?

Hän kaivoi. Hän ponnisti lujasti, niinpä kyllä, mutta mitä tuloksia siitä oli? Vihdoinkin sai hän vipukangen pään kiven alle ja koetti — kivi ei liikahtanut. Eipä ollut aivan tyhjä hänen otteensa, mutta se ei vaikuttanut. Mitä tämä oli, eikö hän ollut vääntänyt kiviä ylös ennenkin? Oliko hän käynyt vanhaksi? Hullunkurista, hehe. Naurettavaa. Hän oli tosin äskettäin huomannut voimiensa vähentyneen, toisin sanoen, hän ei ollut sitä huomannut eikä siitä välittänyt, se oli luulottelua. Ja nyt käy hän taas kiveen käsiksi, päättäen ottaa sen.

Ei ollut aivan turhanpäiväistä, kun Iisakki nojasi viputankoon koko voimallaan. Nyt viruu hän siinä ja ponnistaa ponnistamistaan, valtavana kuin kyklooppi, niin että hänen yläruumiinsa näytti ulottuvan polviin saakka. Hänessä oli eräänlaista komeutta ja loistoa, hänen ekvaattorinsa oli uskomaton.

Mutta kivi ei liikkunut paikoiltaan.

Ei auttanut mikään, hänen täytyi kaivaa enemmän. Räjäyttääkö kivi? Vaiti. Ei, mutta hänen täytyi kaivaa enemmän. Hän innostui kovin, kiven täytyi nousta! Tässä ei voinut sanoa olevan mitään luonnotonta, mitä Iisakkiin tuli, se oli vanhaa maanraatajan rakkautta, mutta aivan vailla hellyyttä. Se näytti narrimaiselta, aluksi hän ikäänkuin keräsi voimansa joka puolelta kiven ympäri ennenkuin hän iski siihen, sitten kaivoi hän sen ympäri ja möyri ja ammensi maata ylös paljailla käsillään, niin hän teki. Mutta se ei ollut rakkaudenosoitusta. Hän oli lämmin, mutta lämmin uutteruudesta.

Jospa hän koettaisi taas vipukangella? Hän työnsi sen sinne mistä hänellä oli eniten toiveita — ei. Jopa oli vietävästi uhkamielisyyttä ja itsepäisyyttä kivessä! Mutta jopa näytti luonnistavan, Iisakki koetti taas ja hänellä oli toiveita, maanraataja tunsi, ettei kivi enää olisi voittamaton. Silloin luiskahti vipukanki ja paiskasi Iisakin maahan. Piru vie! sanoi hän. Se pääsi häneltä. Hänen hattunsa oli siinä rysäyksessä saanut mällin ja luisunut korvalliselle, hän näytti ryöväriltä, espanjalaiselta. Sitten hän sylkäisi.

Tuolla tulee Inkeri. — Tulehan nyt jo syömään, Iisakki! sanoo hän aivan ystävällisesti. — Kyllä, vastaa Iisakki, mutta hän ei halua Inkeriä lähemmäksi eikä tahdo joutua puheisiin. Oo sitä Inkeriä, hän ei huomannut mitään, hän tuli: Mitä sinä nyt olet ajatellut tehdä kysyy hän hyvitelläkseen Iisakkia sillä, että tämä melkein joka päivä ajatteli jotakin suurenmoista. — Mutta Iisakki on niin tuima, pelottavan tuima, hän vastaa: Enpä tiedä! — Ja Inkeri puolestaan on niin höpäkkä, uh, hän kyselee ja juttelee yhä enemmän Iisakille eikä vain lähde. — Koska nyt tulit näkemään, sanoo Iisakki, niin tahdon saada tämän kiven ylös! — Vai niin, tahdotko saada sen ylös? — Niin. — En kai minä voi auttaa sinua? kysyy Inkeri. — Iisakki ravistaa päätään. Mutta olihan joka tapauksessa kaunis piirre Inkerissä tuo, että hän tahtoi auttaa häntä eikä hän enää voinut karkoittaa häntä luotaan: Odotahan vähän! sanoi hän ja juoksi kotiin noutamaan moukaria ja talttaa.

Jos hän saisi kiven hieman särmikkääksi lyömällä siitä jonkun liuskan irti oikealta kohdalta, saisi vipukangella siitä paremman otteen. Inkeri pitelee talttavasaraa ja Iisakki lyö. Lyö, lyö. Se luonnistui, liuska irtautuu. — Kiitos nyt avusta, sanoo Iisakki. Äläkä huoli tyrkyttää mulle ruokaa, tahdon saada tämän kiven ylös!

Mutta Inkeri ei lähde. Ja oikeastaan on Iisakista varsin mieluista, että hän seisoo ja katselee hänen työskentelyään, se on ollut hänestä mieluista nuoremmilta päiviltä lähtien. Ja kas, hän saa siunatun hyvän otteen vipukangella ja vääntää — kivi liikahtaa! — Se liikkuu! sanoo Inkeri. — Et kai laske leikkiä? kysyy Iisakki. — Leikkiäkö! Liikkuuhan se!

Niin pitkälle oli hän päässyt, se siis helpotti, hitto vieköön, hän oli päässyt voitolle kivestä, he ryhtyivät yhteistyöhön. Iisakki ponnistaa ja rynnistää vipukangella ja kivi liikkuu, mutta ei muuta. Hän jatkaa hetken, yhtä laiha tulos. Hän ymmärtää samassa, ettei ole vain kysymys ruumiin painosta hänen puoleltaan, hänellä ei ole enää entisiä voimia, niin on asian laita. Hänellä ei ole enää entistä sitkeätä joustavuutta ruumiissaan. Ruumiinpaino? Eihän ollut mitään heittäytyä ja katkaista raskas kanki. Hän oli käynyt heikommaksi, siltä näytti. Tämä täyttää tuon kärsivällisen miehen katkeruudella; kunpa ei edes Inkeri olisi ollut näkemässä sitä!

Äkkiä heittää hän vipukangen ja tarttuu moukariin. Viha valtasi hänet, hän on sellaisessa mielentilassa, että hän käy rajusti käsiksi. Kas, hänellä on edelleenkin lakki korvalliselta ja hän näyttää ryövärimäiseltä, nyt kiertää hän valtavana ja uhkaavana kiveä, aivankuin antaakseen sille oikean käsityksen itsestään, hän näyttää aikovan muuttaa tämän kiven raunioksi entisestään. Miksi hän ei sitä tekisi? Onhan vain muotoseikka murskata kivi, jota vihaa. Jos kivi teki vastarintaa, jollei se antanutkaan murskata itseään? Se saisi nähdä, kumpi heistä jäisi elämään!

Mutta sitten sanoo Inkeri aivan pelottomana taas, sillä hän huomaa kai mitä miehessä liikkuu; hän sanoo: Entä jos me molemmat painamme hirttä? Ja hirrellä tarkoitti hän vipukankea. — Ei! huutaa Iisakki raivoisana. Mutta hetken mietittyään sanoo hän: No niin — koska sinä nyt olet täällä, mutta minä en ymmärrä, miksi sinä et mene kotiin. Koetetaan!

Ja niin saavat he kiven kyljelleen. Se onnistui. Puh! sanoo Iisakki.

Mutta nyt näkevät he jotakin odottamatonta: kiven alapuoli oli lattea, tavattoman leveä, kauniisti lohjennut, tasainen, sileä kuin lattia. Kivi on vain puolikas kivestä, jonka toinen puoli varmaankin on jossakin lähistöllä. Iisakki tiesi hyvästi, että saman kiven kaksi puolikasta saattoi sijaita eri paikoissa, kirsi kai on ne pitkän ajan kuluessa eroittanut toisistaan; mutta löytö ihmetyttää häntä ja tuottaa hänelle iloa, se on tarvekivi, parasta lajia, porraskivi. Suurempi rahasumma ei olisi täyttänyt korven asukkaan sydäntä sellaisella tyydytyksellä. Hieno porraskivi! sanoo hän ylpeästi. — Inkeri virkkaa kaikessa totuudessa: Enpä ymmärrä kuinka sinä sen saatoit tietää! — Hm! sanoi Iisakki, luuletko, että minä kaivoin täällä maata turhanpäiten!

He menivät yhdessä kotiin, Iisakki nauttii ansaitsemattomasta ihailusta, se maistuu melkein samalta kuin ansaittukin. Hän on ollut haeskelevinaan kunnollista porraskiveä koko tämän ajan, nyt oli hän sen löytänyt. Nyt ei ollut liioin enää mitään epäilyttävää hänen työskentelyllään tontilla, hän saattoi kaivella siellä miten paljon hän halusi sillä verukkeella, että hän etsi porraskiven toista puolikasta. Kun Siivertti tuli kotiin, sai hän vielä hänetkin auttamaan itseään.

Mutta kun asian laita oli niin, ettei hän enää saanut mennä yksin vääntämään kiviä maasta, oli suuri muutos tapahtunut, asema oli käynyt vaaralliseksi, tonttia täytyi kiirehtää. Vanhuus oli saavuttanut Iisakin, hän alkoi kypsyä elättivaariksi. Se riemu, minkä hän oli itselleen hankkinut porraskiven avulla, meni menojaan päivän kuluessa, se ei ollut oikeata eikä kestävää. Iisakki kulki jo kumarassa.

Eikö ollut niin, että hän kerran elämässään tuli tarkkaavaksi ja virkuksi, kun joku puhui hänelle kivestä tai ojasta? Siitä ei ollut aikaakaan, vain joitakin vuosia. Ja silloin oli parasta sen, joka katsoi ynseästi kuivattua suota, välttää häntä. Nyt alkoi hän vähitellen ottaa kaiken sellaisen rauhallisemmin, niin, Herra paratkoon! Ei mikään ollut niinkuin ennen, koko korpi oli muuttunut, tätä leveätä telegraafitietä metsän läpi ei ollut ennen, tuntureita ylhäällä järven luona ei oltu räjäytelty pirstaleiksi ennen. Ja ihmiset? Sanoivatko he Herran rauhaa! kun he tulivat ja Jääkää Herran rauhaan! kun he lähtivät? He nyökkäsivät vain, eivätkä edes nyökänneet.

Mutta eihän ollut liioin mitään Sellanråta ennen, oli vain turvemaja; mutta mitä oli nyt? Eikä liioin ollut maakreiviä ennen.

Niin, mutta millainen oli maakreivi nyt! Vain surullinen surkastunut ihminen. Mitä hyödytti syöminen ja hyvä suolisto, kun ei siitä enää tullut voimia? Siivertillä oli nyt voimia, ja Herralle kiitos, että Siivertillä niitä oli; mutta ajattele, jos Iisakilla itselläänkin olisi niitä ollut! Mitä hyvää olisi siitä, että hänen pyöränsä alkoi hidastua? Hän oli toiminut kuin mies, hänen selkänsä oli kestänyt vetojuhdan taakkoja, tästä lähtien osoittaisi hän kestävyyttään lepuuttamalla sitä hevoskaakilla.

Iisakki on tyytymätön, Iisakki on raskasmielinen.

Siinä on nyt mäellä vaakaviiri ruostumassa. Myrsky kai on kuljettanut sen tänne metsänlaitaan, tai ehkä ovat sen tuoneet pojat ennen pienenä ollessaan. Se makaa siinä vuodesta vuoteen ja ruostuu yhä enemmän, mutta se oli kerran uusi viiri ja oli kokonaan keltainen. Iisakki muistaa kun hän toi sen kotia kauppiaalta ja Inkeri sanoi, että se oli kaunis viiri. Pari vuotta myöhemmin meni hän maalarin luo kylällä ja sai viirinsä maalatuksi mustaksi ja kirkkaaksi ja vielä vihreän suojustimen siihen. Kun hän tuli tällä kertaa kotiin, oli se Inkerin mielestä entistään kauniimpi viiri. Inkeristä oli aina kaikki hyvää, oo se oli hyvää aikaa, hän hakkasi puita ja Inkeri katseli, se oli hänen parasta aikaansa. Ja kun tuli maalis- ja huhtikuu, olivat hän ja Inkeri vallan hullaantuneita toisiinsa, aivankuin linnut ja eläimet metsässä, ja kun toukokuu tuli, kylvi hän rukiin ja pani perunan ja ahersi pyöreitä vuorokausia. Oli työtä ja unta, rakkautta ja haaveita, hän oli kuin ensimmäinen sonni, ja se olikin aika hirviö, suuri ja kiiltävä kuin kuningas, kun se tuli. Mutta sellaista kevättä ei enää nykyisin ole, ei.

Iisakki oli muutaman päivän hyvin masentunut. Ne olivat pimeitä päiviä. Hänellä ei ollut halua eikä voimia ryhtyä latoon, se sai jäädä Siivertin asiaksi kerran; kysymykseen tuli vain elättivaarin tupa. Ikipäiviä ei hän voinut salata Siivertiltä, että hän perkasi tonttia tänne metsän laitaan, ja eräänä päivänä hän sen ilmaisi: Siinä olisi hyvä kivi, jos niinkuin jotain muuraisimme, sanoi hän. — Siivertin kasvoilla ei värekään muuttunut, hän vastasi: Oikeita kivijalkakiviä! — Niin, mitä arvelet, sanoo isä: näin kauan on jo tässä möyritty ja etsitty porraskiveä, että tästä alkaisi tulla tonttimaa? Mutta enpä tiedä. — Eipä tämä taitaisi olla hullumpi tontiksi liioin! vastaa Siivertti ja silmäilee paikkaa. — Niinkö arvelet. Sillä täällä sietäisi olla joku pieni tupa vieraiden varalta, jos niitä joskus tulee. — Niin. — Pitäisi kai olla tupa ja kamari? Näit, millaista oli, kun nuo ruotsalaiset herrat tulivat tänne viimen, eikähän meillä nyt ole uutistupaakaan heille. Mutta mitä luulet: pitäisi kai olla pieni keittiökin, jos he haluaisivat keittää jotakin?

— No eipä se voi olla ihan ilman keittiötäkään ja saattaa meitä naurunalaisiksi, tiedämmä, sanoi Siivertti.

— Niinkö arvelet? —

Isä vaikeni. Olipa tuo Siivertti merkillinen poika äkkäämään heti, mitä tarvittiin tupaan, ruotsalaisia herroja varten, hän ei kysynyt edes mitään, vaan sanoi: Jos olisin sinun sijassasi, laittaisin pienen tavarasuojan pohjoisseinälle. Sellainen suoja olisi hyvään tarpeeseen, jos he tahtoisivat ripustaa märät vaatteet kuivamaan. — Isä iskee heti siihen: Sinäpä jotakin sanot! —

He työskentelevät kumpikin ääneti kivien kimpussa. Hetken päästä sanoo isä: Eikö se Elias ollut vielä tullut kotiin? — Siivertti vastaa vältellen: Hän tulee kyllä pian. —

Se oli nyt tuo Eliaksen asia, hän se oli aina vain poissa, matkoilla. Eikö hän voinut kirjoittaa tavaroita sen sijaan, että kävi niitä ostamassa pitkin? Hän sai niitä niin paljon halvemmalla, niin; mutta entä mitä matkat maksoivat? Hänen ajatuksenjuoksunsa oli niin omituinen. Ja tarvitsiko hän lisää pumpulikangasta ja erilaisia silkkinauhoja kastemyssyjä varten, ja mustia ja valkoisia olkihattuja ja pitkiä piippuja? Ei kukaan korvenasukas ostanut sellaisia ja kylältä tuli ostajia Storborgiin vain silloin, kun he olivat ilman rahaa. Elias oli kyllä tavallaan taitava, olisipa vain nähnyt hänen kirjoittavan paperille tai merkitsevän liidulla jonkun laskun! Olisipa minulla sinun pääsi! sanoivat ihmiset hänelle. Se oli kyllä kaikki totta, mutta hän pani liian paljon menemään. Nuo kyläläiset eivät milloinkaan maksaneet velkaansa ja kuitenkin tulivat sellaisetkin vaivaiset kuin Brede Olsen Storborgiin talvella ja saivat pumpulikangasta ja kahvia ja siirappia ja parafiinia velaksi.

Iisakilta on jo mennyt paljon rahaa Eliakselle ja hänen kauppaansa ja hänen matkoihinsa, hänellä ei ole enää mahdottomia jäljellä kuparivuoresta saamistaan rikkauksista, ja entä sitten? — Mitenkä luulet Eliaksen asiain sujuvan? kysyi Iisakki äkkiä. — Sujuvan? toistaa Siivertti voittaakseen aikaa. — Ei näytä siltä, että sujuu. — Hän uskoo menestyvänsä. — Vai niin, oletko jutellut hänen kanssaan siitä? — En. Andresen sanoi niin. — Isä ajattelee asiaa ja ravistaa päätään: Kyllä se ei suju! sanoo hän. Mutta synti on, että se Elias sillä lailla —!

Ja yhä pimeämmäksi käy isän mieli, se ei ollut ennestään liian valoisa.

Silloin virkkaa Siivertti uutisen: Tänne korpeen tulee nyt lisää asukkaita. — Mitenkä niin? — Kaksi uudisasukasta. He ovat ostaneet meidän läheltämme. — Iisakki jää seisomaan kanki kädessä, se oli suuri uutinen ja hyvä uutinen, parhaita uutisia: Sitten on meitä kymmenen täällä korvessa, sanoo hän. — Iisakki saa lähemmin kuulla, mistä nuo uudet miehet ovat ostaneet, hän tuntee koko korven maantieteen ja nyökkää: Siinä ovat he tehneet oikein, siellä on hyvää halkometsää, siellä on myöskin jokunen honka. Maa viettää kaakkoon päin.

Eipä niitä uudisasukkaita mikään pidättänyt, yhä uusia tuli. Kaivostyö päättyi, mutta siitä vain maanviljelys hyötyi, ei ollut totta, että korpi oli kuolemaisillaan, päinvastoin, se alkoi kiehua elämää, kaksi uutta tulokasta, neljä kättä lisää, peltoja, niittyjä ja koteja. Oo noita vihreitä läikkiä metsän sisällä, majoja ja lähteitä, lapsia ja eläimiä! Soilla, missä ennen kasvoi suopursuja, huojuu nyt ruista, sinikellot nuokkuvat pientareella, keltakukat heloittavat pihanurmikoilla. Ja siellä käyskelee ihmisiä puhellen ja ajatellen, ja ollen yhteydessä maan ja taivaan kanssa.

Tässä seisoo nyt korven ensimmäinen mies. Hän saapui kahlaten polviaan myöten rämeissä ja kanervissa, hän löysi mäen ja asettui siihen asumaan. Toisia tuli hänen jälkeensä, he polkivat polun autioon korpimaahan, taas tuli uusia, polusta tuli tie, nyt ajettiin sitä kärryillä. Iisakki voi olla tyytyväinen, hän saattaa tuntea ylpeyden värähdyksen: hän oli tämän seudun perustaja, hän on maakreivi.

— Niin, eihän tätä tonttia voi yhtämittaa raivata, jos aiotaan saada lato pystyyn tänä vuonna, sanoi hän.

Sen sanoi hän kai äkillisessä valoisan mielen puuskauksessa, hän oli kai saanut uutta uskoa elämään.