XII.

Sellanråhon tulee merkillinen kulkue, ehkä hieman naurettava kulkueena, mutta ei yksinomaan naurettava: sen muodostaa kolme miestä, joilla on suunnattomat kantamukset, säkit, jotka riippuvat etupuolella rinnalla ja takana selässä. He astelevat hanhenmarssia ja huutavat toisilleen leikkipuheita, mutta heillä on raskaat kannettavat. Pieni edusmies Andresen on ensimäisenä kulkueessa ja se on sitäpaitse myös hänen kulkueensa: hän on varustanut itsensä, Sellanrån Siivertin ja erään kolmannen, Breidablikin Fredrik Strömin tälle retkelle. Vietävä miehekseen tuo pieni edusmies Andresen, hänen olkansa painuu arveluttavasti maata kohden ja hänen takkinsa on vääntynyt alas niskasta, niin hän astelee, mutta hän kantaa kun kantaakin taakkansa.

Hän ei ole oikosenaan ostanut Storborgia ja kauppaa Eliaksen jälkeen, siihen hänellä ei ole varoja; hänen on parasta odottaa joku aika ja ehkä saada kaikki ilmaiseksi. Andresen ei ole mikään taitamaton mies, hän on toistaiseksi vuokrannut talon ja hoitaa kauppaa.

Hän on tarkastanut tavaravaraston ja löytänyt joukon kaupaksikäymättömiä tavaroita Eliaksen rihkamakaupassa, jopa hammasharjoja, jopa ommeltuja kaitaliinoja ja pieniä lintuja, jotka seisoivat teräslangalla ja sanoivat piip, kun niitä oikeasta kohdasta painoi.

Näitä tavaroita on hän nyt lähtenyt kuljettamaan, hän aikoo myydä ne kaivostyömiehille tunturin toisella puolella. Hänellä on kokemusta Aronsenin ajoilta, että kaivostyömiehet, joilla on rahaa, ostavat kaikenlaista. Nyt harmittaa häntä vain, että hänen on täytynyt jättää kuusi keinuhevosta, jotka Elias viimeisellä Bergenin matkallaan oli ostanut.

Karavaani saapuu Sellanrån pihaan ja laskee taakkansa maahan. He eivät lepää kauan, kun he ovat saaneet juodakseen maitoa ja leikillä tarjonneet tavaroitaan ostettaviksi talon väelle, nostavat he jälleen taakkansa olalleen ja jatkavat matkaansa. He eivät ole vain leikin vuoksi matkalla. He vaeltavat metsän läpi etelään päin.

He kulkevat puolipäivään saakka, aterioivat ja taivaltavat jälleen illan tuloon asti. Sitten leiriytyvät he ja nukkuvat jonkun aikaa. Siivertti nukkuu istuallaan kivellä niinkuin kukko orrellaan, kuten hän sanoo. Siivertti on näet viisas korvessa, aurinko on lämmittänyt kiven ja nyt on siinä hyvä istua ja nukkua, hänen toverinsa eivät ole yhtä huomaavaisia eivätkä tahdo seurata neuvoa, he paneutuvat kanervikkoon ja heräävät viluisina ja nuhaisina. Sitten he syövät aamiaisen ja jatkavat matkaansa.

Nyt kulkevat he ja kuuntelevat jo vähin laukauksia, he toivovat kohtaavansa väkeä ja kaivoksia päivemmällä, työn on kai jo täytynyt edistyä kauas merenrannalta Sellanråta kohden. He eivät kuule laukauksia. He vaeltavat päivälliseen saakka eivätkä tapaa ketään, mutta he huomaavat maassa suuria reikiä, joita ihmiset ovat kaivaneet koetteeksi. Mitä kaikki tämä tietää? Asian laita on kai niin, että tässä päässä tunturia on tavattoman paljon malmia, he kaivavat puhdasta, raskasta kuparia eivätkä pääse paljoa etenemään merenrannasta. Puolipäivän jälkeen tapaavat he useita kaivoksia, mutta ei missään miehiä, he kulkevat iltaan saakka ja näkevät jo meren edessään, he vaeltavat hylätyn kaivoserämaan kautta eivätkä kuule laukauksia. Se on vallan merkillistä, mutta he leiriytyvät jälleen toiseksi yöksi. He neuvottelevat: onko työ lopussa? Pitääkö heidän nyt kääntyä takaisin taakkoineen? Ei puhettakaan! sanoo edusmies Andresen.

Aamulla tulee heidän leiriinsä muudan mies, kalpea ja harmistunut mies, joka rypistää kulmakarvojaan ja katsoo heitä, lävistää heidät katseellaan: Sinäkö se olet Andresen? kysyy mies. Se on Aronsen, kauppias Aronsen. Hän ei pane vastaan, kun karavaani tarjoaa hänelle lämmintä kahvia ja ruokaa, ja hän istuutuu alas: Minä näin teidän savunne ja tahdoin nähdä mistä se tuli, selittää hän. Ajattelin: saat nähdä että ne tulevat järkiinsä ja aloittavat jälleen työt. Ja nyt tapaankin vain teidät! Minne te olette matkalla? — Tänne vain. — Mitä te kannatte? — Tavaroita. — Tavaroita? huutaa Aronsen. Tuletteko te myymään tavaroita? Kenelle? Ei täällä ole ketään. Ne lähtivät lauvantaina. — Kutka lähtivät? — Kaikki. Täällä on tyhjää. Ja jos niikseen, niin on minulla kyllin tavaroita. Minulla on kauppa täynnä. Voitte ostaa tavaraa.

Nyt on näet kauppias Aronsenin laita taas huonosti, kaivostyö on lopussa.

He saavat hänet kahvilla vähän rauhoittumaan ja kyselevät häneltä.

Aronsen ravistaa äreänä päätään: Sitä ei voi sanoa, se on käsittämätöntä! sanoo hän. Kaikki kävi hyvin ja hän myi tavaroita ja keräsi rahoja, lähiseutu kukoisti ja sai varoja valkoiseen puuroon ja uusiin koulutaloihin ja lasihelyillä koristettuihin lamppuihin ja kaupunkilaiskenkiin. Sitten havaitsivat herrat, ettei se enää kannata, he lopettavat. Eikö kannata? Onhan ennenkin kannattanut? Eikö sinikuparia paljastu joka laukauksella; minkä he ampuvat? Se on vain petosta. Eivätkä he ajattele lainkaan, että he saattavat sellaisen miehen kuin minut mitä suurimpaan pulaan. Mutta niin kai se on, niinkuin sanotaan, että Geissler on taas syynä kaikkeen. Hän ei ollut tullut, ennenkuin työt olivat lopussa, oli kuin hän olisi haistanut sen.

Onko Geissler täällä?

Eikö hän olisi täällä! Hänet olisi pitänyt ampua. Hän tuli eräänä päivänä postiveneellä ja sanoi insinöörille: Miten käy? — — Hyvin käy minun mielestäni, vastasi insinööri. — Mutta Geissler, joka seisoi siinä, kysyi vain uudelleen: Vai niin, käykö hyvin?

— Käy. Ei hullummin kuin luulen, vastaa insinööri.

— Mutta kiitos, kun posti avattiin, oli siellä sekä sähkösanoma että kirje insinöörille, ettei se enää kannattanut, hänen piti lopettaa!

Karavaanin jäsenet katsahtavat toisiinsa, mutta päämies, tuo Andresen veitikka, ei näytä kadottaneen rohkeuttaan. — Kääntykää vain takaisin kotiin! neuvoo Aronsen. — Kaikkea vielä, vastaa Andresen ja pistää kahvivehkeet pussiin. — Aronsen tuijottaa vuoroon kaikkia kolmea: Hulluja te olette! sanoo hän.

Edusmies Andresen välittää vähät entisestä päälliköstään, nyt on hän itse päämies, hän on varustanut tämän retkikunnan kaukaiselle seudulle, hänen maineensa kärsisi siitä, jos hän kääntyisi täältä tunturilta takaisin. — Mutta minne te sitten aiotte? kysyy Aronsen katkerana. — Sitä en tiedä, vastaa Andresen. Mutta hänellä on kyllä suunnitelmansa, hän ajattelee kai paikkakuntalaisia: että tässä hän toi kolmen miehen voimalla lasihelmiä ja sormuksia. — Lähdetään! sanoo hän tovereilleen.

Nyt olisi kai Aronsen oikeastaan aikonut kauemmas korpeen tänä aamuna, kun hän kerran oli lähtenyt, hän tahtoi katsoa, olivatko kaikki kaivokset autioina, oliko totta, että kaikki miehet olivat poistuneet; mutta kun nämä reppurit niin itsepäisesti aikovat jatkaa matkaansa, estyy hän aiheessaan, hänen täytyy kerta toisensa jälkeen neuvoa heitä kääntymään. Aronsen on raivoissaan, hän kulkee karavaanin edellä ja kääntyy vähän väliä ympäri ja huutaa heille, koettaa ehkäistä heitä, hän puolustaa aluettaan. Niin saapuvat he parakkikylään.

Se on tyhjä ja toivoton. Tärkeimmät työkalut ja koneet on pantu rakennuksiin, mutta hirsiä, lautoja, käytettyjä ajoneuvoja, laatikoita ja tynnyreitä ajelehtii kaikkialla; joihinkin taloihin on naulattu julistuksia, joissa kielletään pääsy.

— Siitä näette! huutaa Aronsen. Ei ristin sielua! Minnekä te aiotte? Ja hän uhkaa karavaania suurilla onnettomuuksilla ja nimismiehellä; itse tahtoo hän seurata sen kintereillä nähdäkseen, myykö se luvattomia tavaroita. Silloin tulee kuritushuonetta ja linnaa niin että paukkuu.

Äkkiä kutsuu jokin Siiverttiä. Kylä ei ole aivan autio eikä kuollut, joku mies seisoo ja viittoo erään tuvan luota. Siivertti taivaltaa häntä kohden taakkoineen ja näkee heti kuka mies on: se on Geissler.

— Merkillinen kohtaus! sanoo Geissler. Hänen kasvonsa ovat punertavat, kukoistavat, mutta hänen silmiään häikäisee kai kevätilma, hän käyttää harmaita kakkuloita. Hänen puheensa on vilkasta, kuten ennenkin: mainio kohtaus! sanoo hän, se säästää minulta matkan Sellanråhon, minulla on niin paljon puuhaa. Montako uudistaloa on nyt korvessa? — Kymmenen. — Kymmenen uudistaloa? Siihen minä nyökkään, olen tyytyväinen! On oleva kolmekymmentäkaksi tuhatta sellaista miestä kuin sinun isäsi tässä maassa! sanoo hän ja nyökkää taas, olen laskenut sen.

— Tuletko sinä Siivertti? huutaa karavaani. — Geissler kuulostaa ja vastaa nopeasti: Ei! — Minä tulen jäljestä päin, huutaa Siivertti ja laskee kantamuksen selästään.

He istuutuvat ja juttelevat. Geissler on innoissaan eikä ole ääneti muuta kuin milloin Siivertti antaa jonkun lyhyen vastauksen, sitten laskee hän taas kielenkantansa valloilleen: Ainoanlaatuinen kohtaus, sitä en unohda! Kaikki on käynyt niin erinomaisesti tällä matkallani ja nyt tapaan vielä sinut täällä, mikä säästää minulta matkan Sellanråhon! Voidaanko kotona hyvin? — Kyllä, kiitos vaan kysymästä! — Oletteko saaneet ladon pystyyn kivinavetan päälle? — Kyllä. — Muuten on minulla tavattomasti puuhaa, kohta kai vallan hukun siihen. Näetkö esimerkiksi, missä me nyt istumme, Siiverttimies? Kylänraunioilla. Kaiken tämän ovat ihmiset pystyttäneet aivan vastoin itseään. Oikeastaan olen minä syynä kaikkeen, toisin sanoen: Minä olen eräs välimies pienessä kohtalon leikissä. Se alkoi siitä, että sinun isäsi löysi tunturilta joitakin kiviä ja antoi sinun leikkiä niillä silloin kun olit pieni. Siitä se alkoi. Tiesin hyvin, että näillä kivillä oli vain se arvo minkä ihmiset tahtoivat niistä antaa, minä panin niille hinnan ja ostin ne. Sitten kulkivat kivet kädestä käteen ja tuottivat tuhoaan. Aika kului. Nyt saavuin minä tänne joitakin päiviä sitten, ja tiedätkö mitä täällä tein? Tahdoin ostaa kivet takaisin!

Geissler vaikenee ja katsoo Siiverttiin. Sitten huomaa hän myös säkin ja kysyy äkkiä: Mitä sinä kannat? — Tavaroita, vastaa Siivertti, aiomme niiden kanssa kylälle. —

Geissler ei kai välitä vastauksesta eikä liene sitä kuullutkaan, hän jatkaa: Ostaa siis kivet takaisin. Viime kerralla annoin poikani myydä, hän on sinun ikäisesi nuori mies eikä muuten mitään. Hän on perheen salama, minä olen usvaa. Minä olen niitä, jotka tietävät oikean, mutta eivät tee sitä. Mutta hän on salama, toistaiseksi on hän asettunut teollisuuden palvelukseen. Hän se myi minun puolestani viimeksi. Minä se jotakin olen, eikä hän, hän on vain salama, nopea nykyajan ihminen. Mutta salama salamana on hyvä. Katsohan noita Sellanrån asukkaita: he näkevät joka päivä jonkun sinisen tunturin, ne eivät ole mitään keksintöjä, ne ovat vanhoja tuntureita, ne seisovat syvälle painuneina menneeseen aikaan; mutta heillä on ne tovereinaan. He elävät siellä taivaan ja maan parissa ja ovat sukua niille, ovat sukua tuolle laajalle ja juurevalle. He eivät tarvitse miekkaa kädessään, he käyvät elämän läpi paljain käsin ja paljain päin keskellä suurta ystävällisyyttä. Kas, tuolla lepää luonto, se on sinun ja teikäläisten! Ihminen ja luonto eivät pommita toisiaan, ne antavat toisilleen oikeutta, ne eivät kilpaile, eivät juokse kilpaa minkään jäljessä, ne seuraavat toisiaan. Kaiken tämän keskellä käyvät ja ovat olemassa nuo Sellanrån asukkaat. Tunturit, metsä, suot, niityt, taivas ja tähdet — oo, ne eivät ole mitään köyhää ja kuviteltua, ne ovat vailla vertaa. Kuule minua Siivertti: Ole tyytyväinen! Teillä on kaikki mistä elää, kaikki minkä vuoksi elää, kaikki mihin uskoa, te ravitsette ja tuotatte, te olette välttämättömiä maan päällä. Sitä eivät kaikki ole, mutta te olette: välttämättömiä maan päällä. Te ylläpidätte elämän. Polvesta polveen olette te pelkkiä viljelijöitä ja kun te kuolette, käy uusi viljelijä työhön käsiksi. Sillä juuri tarkoitetaan ikuista elämää. Mitä se teille tuottaa? Oikeudenmukaisen ja vankan olemassaolon, olemassaolon, jossa te olette luottavassa ja oikeassa suhteessa kaikkeen. Mitä se tuottaa teille? Kukaan ei ohjaa eikä hallitse teitä Sellanrålaisia, te nautitte rauhaa ja arvonantoa, teitä ympäröi suuri ystävällisyys. Sen se tuottaa teille. Te lepäätte povella ja leikitte lämpimällä äidinkädellä ja imette. Ajattelen isääsi, hän on yksi noista kolmestakymmenestäkahdesta tuhannesta. Mitä on moni muu? Minä olen jotakin, minä olen usvaa, minä olen siellä ja täällä, minä leijailen, joskus olen sadetta kuivalle seudulle. Mutta muut. Poikani on salama, joka ei ole mitään, hän on kultainen välähdys, hän osaa tehdä kauppaa. Poikani on meidän aikamme tyyppi, hän uskoo vilpittömästi siihen, mitä aika on opettanut hänelle, mitä juutalainen ja ameriikkalainen on opettanut hänelle; minä ravistan päätäni hänelle. Mutta minussa ei ole mitään mystillistä, minä olen usvaa vain perheessäni. Siellä minä istun ja ravistan päätäni. Seikka on tämä: minulta puuttuu kykyä toimia niin, ettei tarvitse katua. Jos minulla olisi se kyky, voisin itse olla salama. Nyt olen usvaa.

Äkkiä palautuu Geissler ikäänkuin takaisin itseensä taas ja kysyy: Oletteko saaneet sen ladon pystyyn kivinavetan päälle? — Kyllä. Ja sitten on isä pystyttänyt yhden tuvan lisää. — Tuvan lisää? — Siltä varalta, että joku tulisi, siltä varalta että Geissler tulisi, sanoo hän. — Geissler ajattelee asiaa ja päättää: Sitten minun täytyy tulla. Niin, minä tulen, sano isällesi niin! Mutta minulla on niin paljon asioita. Nyt tulin tänne ja sanoin insinöörille: Tervehdä herroja Ruotsissa ja sano, että minä ostan! Saadaan nähdä, mitä siitä tulee. Se on minusta yhdentekevää, minä en aja takaa. Olisitpa nähnyt insinöörin: hän on puuhannut täällä ja pitänyt kaikkea käynnissä väellä ja hevosilla ja rahoilla ja koneilla ja vahingolla, hän ei tiennyt muuta kuin että teki oikein. Kuta enemmän kiveä hän voi muuttaa rahaksi, sitä parempi on, hän luulee tekevänsä jotakin ansiokasta sillä, hän hankkii paikkakunnalle rahoja, maalle rahoja, hän luisuu yhä lähemmäs häviötä eikä hän huomaa asemaa: rahoja ei maa tarvitse, maassa on rahoja enemmän kuin kylliksi; mutta sellaisia miehiä kuin sinun isäsi ei ole kylliksi. Pyrkiä tekemään keino päämääräksi ja olla ylpeä siitä! He ovat sairaita ja hulluja, he eivät tee työtä, he eivät tunne auraa, he tuntevat vain arpanopan. Eivätkö he ole ansiokkaita, eivätkö he saata itseänsä häviöön? Hehän panevat kaikki peliin? Virhe on vain siinä, ettei peli ole uhkarohkeutta, se ei ole edes uhkarohkeutta, se on pelkoa. Tiedätkö mitä peli on? Se on tuska, hiki otsassa, sitä se on. Virhe on, että he eivät tahdo kulkea tahdissa elämän kanssa, he tahtovat kulkea nopeammin kuin se, he ajavat takaa, he työntyvät kiiloina elämän sisään. Mutta sitten sanovat heidän kylkensä — seis siellä, ryskää, tänne soutuvene, pysähtykää, kyljet! Niin nujertaa elämä heidät kohteliaasti, mutta varmasti. Ja niin alkavat valitukset elämää kohtaan, raivo elämää kohtaan! Kullakin oma halunsa, joillakin on kai syytä valitukseen, toisilla ei, mutta kenenkään ei pitäisi raivota elämää vastaan. Heidän ei pitäisi olla ankaroita ja vanhurskaita ja kovia elämää kohtaan, heidän tulisi olla armeliaita sitä kohtaan ja puolustaa sitä: muista minkälaisia pelaajia elämällä on turvatteinaan!

Geissler palautuu taas itseensä ja sanoo: Olkoon se miten tahansa! Hän on silminnähtävästi väsynyt, hän alkaa haukotella. Aiotko kylälle? kysyy hän. — Aion. — Ei ole kiirettä. Olet minulle velkaa pitkän matkan tunturille Siiverttimies, muistatko? Minä muistan kaikki. Muistan siitä lähtien kun olin puolentoista vuoden vanha: minä seista taapersin ladon sillalla Garmon talossa Lomissa ja tunsin erinäistä hajua. Minä tunnen sen hajun vieläkin. Olkoon sekin miten tahansa; mutta me olisimme voineet tehdä sen retken tunturille nyt, jollei sinulla olisi tuota säkkiä. Mitä sinulla on säkissä? — Tavaroita. Andresenhan se tahtoo niitä myydä. — Minä olen siis mies, joka tiedän oikean, mutta en tee sitä, sanoo Geissler. Se on käsitettävä kirjaimellisesti. Minä olen usvaa. Nyt minä ostan ehkä tunturin takaisin jonakin päivänä, se ei ole mahdotonta; mutta siinä tapauksessa en kulje ja tölläile ilmaan ja sano: Ilmarata! Etelä-Ameriikka! Se kuuluu pelaajille. Väki täällä arvelee, että minä taidan olla itse piru, kun tiesin, että tämä menisi päin männikköön. Mutta minussa ei ole mitään mystillistä, koko juttu on sangen yksinkertainen: uudet kuparinhankkijat Montanassa. Ameriikkalaiset ovat ovelampia pelaajia kuin me, ne kilpailevat meidät hengiltä Etelä-Ameriikassa; meidän kiisumme on liian köyhää. Minun poikani on salama, hän sai tiedon, silloin liitelin minä tänne. Sen pituinen se. Olin joitakin tunteja aikaisemmin herrojen luona Ruotsissa, siinä kaikki.

Geissler haukottelee taas, nousee ja sanoo: Jos tulet kylälle, niin mennään yhdessä! —

He kulkevat yhdessä, Geissler hoippuu jäljessä ja on veltto. Karavaani on pysähtynyt sillalle, iloinen Fredrik Ström kiusoittelee täydessä touhussa Aronsenia: Olen aivan ilman tupakkaa, eikö hänellä ole tupakkaa? — Kyllä minä sinulle annan tupakkaa! vastaa Aronsen. — Fredrik hymyilee ja lohduttaa häntä: Ei hänen pidä sitä niin raskaasti ja itsepäisesti ottaa, Aronsen! Me myymme vain nämä tavarat hänen nenänsä edessä, sitten lähdemme taas kotiin. — Mene ja pese suusi! huutaa Aronsen tulistuneena. — Hahaha, ei hänen pidä noin julmasti hyppiä, hänen tulee olla kuin maiseman! —

Geissler on niin väsynyt, niin väsynyt, harmaat kakkulatkaan eivät auta, silmät ovat painua kiinni kevätilmasta: Hyvästi, Siiverttimies! sanoo hän äkkiä. Ei, minä en sittenkään voi tulla Sellanråhon tällä kertaa, sano niin isällesi; minulla on niin paljon puuhaa. Mutta minä tulen myöhemmin, sano! —

Aronsen sylkäisee hänen jälkeensä ja toistaa: Hänet olisi pitänyt ampua!...

Kolmessa päivässä myy karavaani säkit tyhjiksi ja saa hyvät hinnat. Siitä tuli loistava toimitus. Paikkakuntalaisilla oli vielä siunatusti rahaa romahdukseen jälkeen ja he olivat parhaiksi tottuneet käyttämään sitä, he tarvitsivat noita teräslangalla istuvia lintuja, he asettivat ne piirongin päälle tupaan, ja he ostivat myös kauniita paperiveitsiä allakan aukileikkaamista varten. Aronsen raivosi: Aivankuin ei minulla olisi yhtä kauniita esineitä kaupassani!

Kauppias Aronsen oli suuressa vaivassa, hänenhän piti seurata ja vahtia näitä reppureita, mutta he erosivat toisistaan ja lähtivät kukin omia teitään kylään ja hänen täytyi koettaa juosta jokaisen jäljessä. Niin jätti hän ensiksi Fredrik Strömin, joka oli ilkein suustaan, sitten Siivertin, joka ei koskaan vastannut sanaakaan, vaan yksinomaan möi; Aronsen valitsi entisen edusmiehensä ja seurasi häntä, koettaen haitata hänen kaupantekoaan. Mutta edusmies Andresen tunsi entisen herransa ja hänen tietämättömyytensä kaupasta ja kielletyistä tavaroista. — No eikö englantilainen rullalanka ole kiellettyä? kysyi Aronsen ja oli tietävinään. — On, vastasi Andresen. Mutta minä en kuljetakaan tänne lankarullia, ne minä voin myydä korvessa. Minulla ei ole ainoatakaan rullaa lankaa mukanani, katso itse! — Miten lienee. Mutta näet, että minä tiedän mikä on kiellettyä, sitä et sinä minulle opeta. —

Aronsen jatkoi sen päivän puuhaansa, sitten heitti hän Andreseninkin ja lähti kotiin. Reppureilla ei ollut enää ketään valvojaa.

Ja nyt kävi kauppa erinomaisesti. Siihen aikaan käyttivät naiset irtopalmikkoja tukassaan, ja edusmies Andresen oli mestari myymään irtopalmikoita, ja hän saattoi kun niikseen tuli myydä vaaleita palmikoita tummille tytöille ja valitti vain, ettei ollut vielä vaalempia palmikoita, harmaita palmikoita, sillä ne olivat kallisarvoisimmat. Joka ilta tapasivat pojat sitten toisensa sovitussa paikassa ja antoivat tietoja toimistaan ja lainasivat loppuun myymiänsä tavaroita toisiltansa, silloin istuutui Andresen kernaasti hiomaan pois viilalla saksalaisen tehtaanmerkin jostakin jahtitorvesta tai poistamaan Faberin kynälaatikosta. Andresen oli ja pysyi taiturina.

Siivertti sitävastoin tuotti pienen pettymykseen. Ei niin, että hän olisi laiskoitellut eikä saanut tavaroita kaupaksi, ei, hän myi eniten; mutta hän sai liian vähän rahaa niistä. — Sinä et puhele tarpeeksi, sanoi Andresen.

Ei, Siivertti ei puhunut pitkiä ruisuja, hän oli korpelainen, hän oli harvasanainen ja rauhallinen. Mitä siinä oli puhumista? Sitä paitse tahtoi Siivertti valmistua pyhiksi ja päästä kotiin, korvessa alkoivat kevättyöt. — Jensine häntä kutsuu! arveli Fredrik Ström. — Samalla Fredrikillä oli muuten itselläänkin kevättyöt tehtävänä ja vähän aikaa hukattavana, mutta kuitenkin täytyi hänen viimeisenä päivänä pistäytyä hetkeksi Aronsenille suutaan soittamaan! Minä myyn hänelle tyhjät säkit, sanoi hän.

Andresen ja Siivertti kävelivät ulkona ja odottivat sillä aikaa. He kuulivat ensiluokkaisinta suunsoittoa rihkamakaupasta ja silloin tällöin Fredrikin naurua; sitten avasi Aronsen puotinsa oven ja käski vierasta ulos. Mutta Fredrik ei tullutkaan, hän viipyi yhä ja laski juttua, viimeksi kuulivat ulkonaolijat hänen myyvän Aronsenille keinuhevosia.

Sitten lähti karavaani kotiin päin — kolme miestä, nuorta ja tervettä. He lauloivat ja taivalsivat, nukkuivat jonkun tunnin tunturilla ja taivalsivat taas. Kun he saapuivat Sellanråhon maanantaina, oli Iisakki alkanut kylvää. Oli hyvä kylvösää: kostea ilma, silloin tällöin pilkahti aurinko esiin, suunnaton sateenkaari näkyi taivaalla. Karavaani hajoaa. Hyvästi, hyvästi...

Tuolla astelee Iisakki ja kylvää, muodoltaan myllynruhon kaltainen ukko. Hän astelee kotikutoisissa vaatteissa, villat ovat hänen omista lampaistaan, saappaat hänen vasikoistaan ja naudoistaan. Hän astelee uskonnollisen paljaspäisenä, päälaki on kalju, mutta muuten on hän häpeällisen karvainen, hänen päänsä on hius- ja partametsän peitossa. Se on Iisakki, maakreivi.

Hän ei useinkaan pitänyt tarkalleen lukua päivistä, mitäpä se häntä liikutti! Hänellä ei ollut papereita lunastettavana; harakanvarpaat almanakassa merkitsivät lehmien kantoaikaa. Mutta hän tiesi Pertunpäivän syksyllä, että silloin piti olla kaikki heinä sisällä ja hän tiesi ristimessun keväällä ja että kolme viikkoa ristimessun jälkeen lähtee karhu pesästään: silloin piti kaiken viljan olla maassa. Hän tiesi mitä tarpeen oli.

Hän on korven asukas sieluineen, ruumiineen ja maanviljelijä vailla armoa. Ylösnoussut hahmo entisajoilta, joka osoittaa tulevaisuuteen, mies ensimmäisen maanviljelyksen ajoilta, oikea maamies, yhdeksänsataa vuotta vanha ja taas nykypäivän mies.

Ei, hänellä ei ollut enää mitään jäljellä kuparivuoresta saamistaan rahoista, ne on tuuli hajoittanut. Ja kenellä heistä oli enää mitään jäljellä, kun tunturi jälleen lepäsi hylättynä? Mutta korvessa viittoo kymmenen uudistaloa uusille, sadoille.

Eikö täällä kasva mitään? Täällä kasvaa kaikkea, ihmisiä, elukoita ja maanantimia. Iisakki kylvää. Ilta-aurinko paistaa siemeniin, niitä ryöppyää hänen kädestään kaaressa ja painuu kultavihmana maahan. Tuolla tulee Siivertti äestämään, sitten on hänen jyrättävä ja jälleen äestettävä. Metsä ja tunturit seisovat ja katselevat, kaikki on suurta ja valtavaa, täällä on yhteyttä ja päämäärää.

Kilikili! sanovat kellot kaukana mäellä, se lähestyy lähestymistään, elukat palailevat kotiin illaksi. Siinä on viisitoista nautaa ja neljäkymmentäviisi pikku elukkaa, elukoita on täysi kolme tiua. Tuolla menevät naiset kesänavettaan monine lypsinsankoineen, he kantavat niitä korennoissa olallaan, siinä on Leopoldiina, Jensine ja pikku Rebekka. He ovat kaikki avojaloin. Maakreivitär ei ole mukana, Inkeri itse, hän on sisällä, hänen on laitettava ruokaa. Hän astelee korkeana ja uhkeana talossaan, vestaalitar, joka sytyttää tulta keittiön uuniin. Antaa mennä, hän on purjehtinut suurella merellä ja ollut kaupungissa, nyt on hän jälleen kotona; maailma on avara, siellä pyörii pisteitä, Inkeri on pyörinyt mukana. Hän oli kaikkein vähäisimpiä ihmisten joukossa, vain muudan.

Niin tulee ilta.