X.

Nainen astelee korpea. Tihuuttaa tasaista kesäistä sadetta, hän kastuu, mutta siitä hän ei välitä, hänellä on muuta ajattelemista, hän on jännittynyt — se on Barbro eikä kukaan muu, Breden Barbro. Hän on todellakin jännittynyt: hän ei tiedä, miten seikkailu päättyy, mutta hän on joutunut pois nimismieheltä ja jättänyt seudun. Niin on asian laita.

Hän kiertää kaikki korven uudistalot, sillä hän tahtoo karttaa ihmisiä; jokainenhan olisi huomannut, mihin hän oli menossa, kun hänellä oli vaatemytty selässä. Niin, hän oli menossa Månelandiin ja aikoi taas jäädä sinne.

Nyt on hän palvellut kymmenen kuukautta nimismiehellä, eikä se ole mikään lyhyt aika laskettuna päivissä ja öissä, mutta se on ikuisuus laskettuna pakko-olossa ja kaipuussa. Alussa meni kaikki oikein hyvin, rouva Heyerdahl piti hänestä huolta ja antoi hänelle esiliinoja ja vaatetti häntä, oli hauskaa lähteä asialle rihkamapuotiin niin kauniissa vaatteissa. Olihan Barbro tämän seudun lapsia, hän tunsi kaikki ihmiset niiltä ajoilta, jolloin hän leikki täällä, kävi täällä koulua, suuteli täällä poikia ja leikki kaikenlaisia leikkejä kivillä ja näkinkuorilla. Kaikki sujui hyvin pari kuukautta. Mutta sitten muuttui rouva Heyerdahl yhä huolehtivammaksi ja kun jouluhuvitukset alkoivat, tuli rouva Heyerdahl ankaraksi. Mitäpä siitä muuta olisi voinut seurata kuin hyvän suhteen rikkoutuminen! Barbro ei olisi kestänyt tätä, jollei eräät yön hetket olisi olleet hänen omiaan: kello kahdesta kello kuuteen aamulla saattoi hän olla kutakuinkin turvassa, ja hän saikin varkain monet nautinnot niinä tunteina. Minkälainen palvelija oli sitten kyökkäri, joka ei häntä ilmaissut? Tavallinen palvelija tästä maailmasta: kyökkäri kävi itse luvattomasti ulkona. He pitivät vuorotellen vahtia.

Kestikin kauan ennenkuin se tuli ilmi. Barbro ei suinkaan ollut niin kevytmielinen, että se olisi näkynyt hänen päältään, minkäänlaista turmelusta ei voinut havaita tässä ihmisessä. Turmelusta? Hän vastusti minkä taisi. Kun pojat pyysivät häntä joulutansseihin, sanoi hän: Ei, kerran, kahdesti, mutta kolmannella kerralla vastasi hän: Minä koetan tulla kahdesta neljään! Kas, sillälailla vastaa nokkela nainen eikä tee itseänsä huonommaksi kuin on, eikä komeile julkeudella. Hän oli palvelustyttö, hän palveli ijät päivät eikä tuntenut muuta huvitusta kuin yöjalassa käymisen. Muuta hän ei vaatinutkaan. Nimismiehenrouva tuli ja piti hänelle esitelmää ja lainasi hänelle kirjoja — tuo narri! Barbro, joka oli elänyt Bergenissä ja lukenut sanomalehtiä ja ollut teatterissa! Hän ei ollut mikään Jumalan sana erämaasta.

Mutta nimismiehenrouvassa oli kai herännyt epäilyksiä, hän seisoo eräänä aamuna kello kolme palvelijain oven takana ja kutsuu: Barbro! — Jaa, vastaa kyökkäri. — Eikö Barbro ole siellä? Avaa! — Kyökkäri avaa oven ja selittää kuten tuleekin: Barbro, ei, hänen täytyi välttämättä juosta nopeasti kotiinsa. — Kotiin, nopeasti? Kello on kolme yöllä ja kehittelee sitä lähemmin. Aamulla sukeutui suuri kuulustelu, Brede kutsuttiin paikalle ja rouva kysyi: Oliko Barbro kotona teillä kello kolme yöllä? — Brede on parantumaton, mutta hän vastaa: Oli. Kello kolme? Yöllä? Me jäimme istumaan niin kauaksi, koska oli jotakin juteltavaa, vastaa Barbron isä. — Nimismiehenrouva julistaa juhlallisesti: Barbro ei enää lähde ulos öisin! — Ei, ei, vastaa Brede. — Ei niin kauan kun hän on tässä talossa. — Ei. Niin, siinä kuulet nyt Barbro, sanoinhan sinulle! sanoo isä. — Voit käydä vanhempiesi luona silloin tällöin aamupäivisin! määrää rouva.

Mutta tuo aamuvirkku nimismiehenrouva ei ollut kai kokonaan päässyt epäilyksistään, hän odotti viikon ajan ja teki sitten kokeen neljän aikaan eräänä aamuna: Barbro! kutsui hän. — Oo, mutta tällä kertaa oli kyökkäri ulkona ja Barbro kotona, palvelijainhuoneessa vallitsi siis täysi viattomuus. Rouvan täytyi nopeasti keksiä jotakin: Otitko pyykin illalla sisälle? — Otin. — Hyvä oli, sillä on alkanut niin tuulla ulkona. Hyvää yötä!

Oli muuten vaivalloista nimismiehenrouvalle, kun nimismiehen täytyi herättää hänet öisin, ja kun sai sillä lailla juosta palvelijain luokse kuuntelemaan, olivatko he kotona. Menköön niinkuin meni, hän ei enää sitä tekisi.

Ja jollei nyt onni olisi kääntynyt vastaiseksi, olisi Barbro kyllä tullut toimeen koko vuoden emäntänsä kanssa tällä tavalla, mutta tässä muutamia päiviä sitten katkesivat heidän välinsä.

Oli varhainen aamu keittiössä. Barbro oli ensin vähän toraillut kyökkärin kanssa, eikä niinkään vähän, he korottivat ääntään ja unohtivat, että rouva saattoi tulla. Kyökkäri oli käyttäytynyt kurjasti ja livistänyt yöllä ulos, vaikka hänen vuoronsa ei ollutkaan, sillä oli sunnuntai-yö. Ja millä hän puolusteli itseään? Täytyikö hänen mennä sanomaan hyvästejä rakkaalle sisarelle, jonka piti matkustaa Ameriikkaan? Ei jälkeäkään, kyökkäri ei lainkaan puolustellut itseään, hän oli vain mielissään, että oli saanut käyttää hyväkseen tämän sunnuntai-yön. — Sinussa ei ole pisaraakaan rehellisyyttä ja kunniaa, senkin nauta! sanoi Barbro.

Rouva seisoi ovella.

Hän oli kai aluksi ajatellut kysyä syytä tähän kovaääniseen keskusteluun, mutta hän vastasi palvelijain hyvään huomeneen ja rupesi äkkiä katselemaan Barbrota, Barbron rintapieltä, vieläpä kumartui tarkemmin katsomaan. Tilanne alkoi käydä kiusalliseksi. Ja äkkiä päästää rouva kirkaisun ja peräytyy ovelle. Mitä ihmettä se on? ajattelee kai Barbro ja katsahtaa rintaansa. No Herra nähköön, täi! Barbro hymyilee, ja kun hän ei ole tottumaton toimimaan omituisissakin tilanteissa, näpsäyttää hän täin rintapielestään. — Laattialle? huudahtaa rouva. Oletko hullu? Ota elukka ylös! — Ja Barbro alkaa haparoida ja toimii taaskin nokkelasti: hän on löytävinään täin ja heittää sen kauniisti keittiön pesään.

— Mistä olet sen saanut? kysyy rouva kiihtyneenä. — Mistäkö olen sen saanut? vastaa Barbro. — Niin, minä tahdon tietää, missä sinä olet ollut ja mistä sinä olet sen tuonut mukanasi. Vastaa! — Nyt teki Barbro sen häpeällisen virheen, ettei hän sanonut: Rihkamakaupasta! Se olisi mennyt täydestä. Ei, hän ei tiennyt, mistä hän oli mahtanut saada täin, mutta hän epäili saaneensa sen mahdollisesti kyökkäriltä. — Kyökkäri vastasi heti niskojaan heittäen: Minulta? Yhtä hyvä sinä olet täitä itsellesi hankkimaan! —- Mutta sinä olit yöllä ulkona. —

Taaskin virhe, hänen ei olisi pitänyt hiiskua siitä mitään. Kyökkärillä ei ollut enää mitään syytä vaieta, ja nyt tulivat nuo onnettomat yöjalassa käynnit täydellisesti ilmi. Nimismiehenrouva on ankarasti kiihdyksissä, kyökkäristä hän ei välitä, Barbrosta on kysymys, tytöstä, josta hän on luullut ennen parempaa. Ja kuitenkin olisi ehkä vielä kaikki ollut pelastettavissa, jos Barbro olisi kumartanut päänsä kaislan lailla ja vaipunut maahan ja antanut joitakin ihmeen voimakkaita lupauksia tulevaisuuteen nähden, mutta ei. Rouvan täytyi lopuksi muistuttaa lapsentyttöään kaikesta, mitä hän oli tehnyt hänen hyväkseen, ja silloin ryhtyi Barbro todella vastaamaan, vastustamaan, hän oli niin tuhma. Tai ehkä hän oli niin ovela, että hän tahtoi nyt kärjistää asiat ja päästä irti? Rouva sanoi: Olen siepannut sinut irti lain kourista. — Mitä siihen tulee, vastasi Barbro, niin on minusta yhdentekevää, vaikka hän ei olisi sitä tehnytkään. — Sen kiitoksen saan! sanoi rouva. — Puhutaanko siitä, vai vaietaanko siitä, sanoi Barbro. Jos minut olisi tuomittu, en olisi kuitenkaan saanut kuin muutaman kuukauden ja sitten olisin ollut siitä kuitti! — Rouva ei saa sanaa suustaan vähään aikaan, vaan seisoo hetkisen aukoen ja sulkien suutaan. Ensi sana, minkä hän sai sanottua oli ero. — Barbro vastasi vain: Niin, aivankuin hän haluaa!

Siitä lähtien oli Barbro oleskellut kotona vanhempiensa luona. Mutta sinne ei hän voinut pitemmäksi aikaa jäädä. Eipä silti, äiti piti kahvikauppaa ja talossa kävi kylläkin väkeä, mutta siitä ei Barbro voinut elää, hänellä saattoi olla muitakin päteviä syitä, jotka saivat hänet toivomaan vakituista asemaa. Niinpä hän tänään otti vaatemytyn selkäänsä ja lähti vaeltamaan korpea kohden. Kaikki riippui nyt siitä, tahtoiko Aksel Ström ottaa hänet vastaan! Mutta Barbro oli saanut kuulutuksen edellisenä sunnuntaina.

Sataa, on sikamainen ilma, mutta Barbro taivaltaa. Päivä kallistuu iltaan, mutta vielä ei tule pimeä näihin aikoihin. Barbro raukka, hän ei säästä itseään, vaan toimittaa asiansa hänkin, hän on menossa erääseen paikkaan alkamaan seuraavaa taistelua. Hän ei ole oikeastaan koskaan säästänyt itseään, ei koskaan ollut laiska, sentähden on hän sievä ja soma olennoltaan. Barbro on nokkela ja hän käyttää kielevyyttään usein omaksi vahingokseen, mitäpä muuta saattoi odottaakaan? Hän on oppinut pelastautumaan pulasta toisinaan, ja on saanut säilytetyksi erinäisiä hyviä ominaisuuksia, lapsen kuolema ei ole hänestä mitään, mutta elävästä lapsesta on hänellä huvia. Ja sitten on hänellä erinomainen musiikkikorva, hän rimputtelee pehmeästi ja puhtaasti kitaraa ja laulaa käheällä äänellä, se on miellyttävää ja hieman surullista kuunnella. Säästänytkö itseään? Niin vähän on hän säästänyt itseään, että on heittänyt kaikkensa maantielle eikä huomaa mitään menettäneensä. Silloin tällöin itkee hän aivankuin sydän olisi särkymäisillään yhdestä ja toisesta seikasta hänen elämässään, se kuuluu asiaan, se johtuu niistä lauluista, joita hän laulaa, se on runoutta ja suloista ystävää hänessä, hän on narrannut itseään ja monta muuta sillä. Jos hän olisi voinut ottaa kitaran mukaansa tänään, olisi hän voinut vähän rimputella sillä Akselille illalla. Hän sovittaa niin, että hän saapuu perille myöhään ja Månelandissa on kaikki hiljaista kun hän astuu pihamaalle. Kas, Aksel on jo aloittanut heinänteon rakennusten ympärillä ja saanut vähän heiniä latoon! Sitten laskee hän, että Ulla, joka on vanha, makaa kamarissa, Aksel makaa siis täällä ulkona ladossa, jossa hän itse kerran makasi. Hän menee tutulle ovelle ja on jännityksissä kuin varas, sitten kutsuu hän hiljaa: Aksel! — Mitä siellä? vastaa Aksel heti. — Minähän se vain olen, sanoo Barbro ja astuu sisään. Mutta et kai sinä voi antaa minulle yösijaa? sanoo hän.

Aksel katselee häntä ja kähmii ja istuu siinä alusvaatteillaan ja katselee häntä: Vai sinä se olet, sanoo hän. Minne sinä aiot? — No se riippuu nyt ensiksi siitä, tarvitsetko sinä kesäapua, vastaa Barbro. — Aksel ajattelee asiaa ja kysyy: Etkö sinä aio jäädä sinne, missä olet? — Ei, minä olen lähtenyt nimismieheltä. — Kyllähän minä tarvitsisin kesäapua, sanoo Aksel. Mutta mitä tämä merkitsee: Aiotko sinä tulla tänne? Älähän nyt huoli, väistää Barbro kysymykseen. Minä lähden huomenna eteenpäin, minä olen matkalla Sellanråhon ja yli tunturin, siellä on minulla paikka. — Vai niin, ovatko pyytäneet sinua? — Ovat. — Niin, kyllähän minä tarvitsen kesäapua, toistaa Aksel.

Hän on niin märkä, hänellä on vaatteita mukanaan mytyssä ja hänen täytyy vaihtaa. Älä huoli siitä, että minä olen täällä ja väistää vain hieman oven puoleen. Barbro riisuu märkiä vaatteitaan ja samalla juttelevat he keskenään, Aksel kääntyy usein katsomaan häntä. — Ei, nyt sinun pitää mennä ulos vähän, sanoo Barbro. — Ulos? vastaa Aksel. Eikä nyt ollut sellainen sää, että olisi tehnyt mieli uloskaan mennä. Hän seisoo ja katselee miten Barbro käy yhä alastomammaksi, siitä ei voi kääntää katsettaan, ja niin ajattelematon kun Barbro on, hän olisi voinut hyvin pukea ylleen kuivia sitä mukaa kuin riisui yltään märkiä, mutta sitä hän ei tehnyt. Paita on niin ohut ja liimautuu ihoon kiinni, hän ottaa napin auki toiselta olalta ja kääntyy pois, hän on niin harjaantunut. Aksel on tällöin vaiti hetkisen ja näkee, miten Barbro vain parilla otteella kietasee paidan jalkoihinsa. Se oli verrattomasti tehty Akselin mielestä. Ja siinä seisoo hän niin täysin ajatuksetonna.

Myöhemmin makailivat he ja juttelivat keskenään. Kyllähän Aksel tarvitsi kesäapua, ei silti. — Niin kerrotaan, sanoi Barbro. — Aksel oli aloittanut heinänteon ja korjuun yksinään tänäkin vuonna, Barbro kai arvasi itse, miten kiire hänellä oli. — Kyllä Barbro tiesi kaikki. — Toisaalta oli kylläkin juuri Barbro karannut silloin hänen luotaan ja saattanut hänet ahtaalle naisavusta, hän ei voinut sitä unohtaa, ja hän oli ottanut sormukset mukaansa. Kaiken häväistyksen lisäksi tuli hänen sanomalehtensä yhä, tuo Bergenin lehti, josta hän ei ollut päästä erilleen ikinä, hänen oli täytynyt maksaa koko vuosikerta jäljestä päin. — Olipa se häpeämätön lehti! sanoi Barbro ja oli koko ajan yhtä mieltä hänen kanssaan. — Mutta toisen osoittaessa näin suurta myöntyväisyyttä ei hänkään voinut olla epäinhimillinen, hän myönsi, että Barbrolla oli syytä vihoitella hänelle, koska hän oli ottanut hänen isältään telegraafinkorjauksen. Mutta muuten voi nyt isäsi saada telegraafin takaisin, sanoi hän, minä en huoli siitä, se on vain ajanhukkaa. — Niin, sanoi Barbro. — Aksel ajatteli hetken, sitte hän kysyi suoraan: Niin, mitenkä on nyt, aiotko olla vain kesäajan? — En, vastasi Barbro, kaikki riippuu sinusta. — Onko se oikein tarkoituksesi? — On. Niinkuin sinä tahdot, niin tahdon minäkin. Älä huoli epäillä minua enää. — Niinkö. — Ei. Ja minä olen saanut meille kuulutuksen. —

Vai niin. Se ei ollut hullumpaa. Aksel makasi kauan ja ajatteli sitä. Jos se tällä kertaa oli totta eikä häpeällistä petosta, niin ei hänellä enää ikipäivinä olisi naisavusta puutetta. — Voisin saada naisihmisen kotipuolesta, sanoi hän, ja hän on kirjoittanut, että hän ottaisi minut. Mutta minun pitäisi kustantaa hänet kotiin Ameriikasta.— Barbro kysyy: Vai on hän Ameriikassa? — On. Hän matkusti viime vuonna. Mutta hän ei viihdy siellä. — Älä huolikaan hänestä! selittää Barbro. Mitä sitten minusta tulee? kysyy hän ja alkaa tulla liikutetuksi. — Sentähden en olekaan tehnyt varmaa kauppaa hänen kanssaan. —

Nyt ei Barbro kai myöskään tahtonut olla toista huonompi hänkään, hän tunnusti, että hänkin olisi voinut saada erään pojan Bergenissä, ja hän oli erään tavattoman suuren panimon ajuri, niin hänellä oli suuri luottamus. Ja hän suree kai yhä vieläkin minua, sanoo Barbro nyyhkien. Mutta sinä tiedät, että kun kahdella ihmisellä on ollut niin paljon yhteistä kuin sinulla ja minulla, niin en minä voi sitä unohtaa. Sinä voit kyllä unohtaa minut vaikka kokonaan! — Kuka, minä? vastaa Aksel. Ei, sen asian takia ei sinun tarvitse siinä itkeä, sillä minä en ole koskaan unohtanut sinua. — Vai niin. —

Tämä tunnustus rauhoittaa Barbrota ja hän sanoo: Ja minkä vuoksi kustantaa hänet Ameriikasta asti tänne kun se ei ole tarpeellista! — Hän neuvoo häntä luopumaan koko puuhasta, se tulisi liian kalliiksi eikä se ollut välttämätöntäkään. Barbro näytti saaneen halun perustaa itse hänen onnensa.

He sopivat asiasta yön mittaan. Eiväthän he olleet vieraita toisilleen, vaan olivat niin usein pohtineet kaikkia asioita ennen. Välttämätön vihkimys pitäisi toimittaa ennen kiireitä kesätöitä, heidän ei nyt tarvinnut teeskennellä ja Barbro oli nyt itse innokkain jouduttamaan sitä. Akselia ei loukannut se, että Barbro oli niin innokas eikä hänessä herännyt mitään epäilyksiä, päinvastoin hänen kiireensä imarteli häntä ja kiihoitti häntä. Niin, hän oli korven mies, karkea eikä mikään turhan tarkka, hän oli pakotettu yhteen ja toiseen, hän katsoi hyötyä. Sen lisäksi oli Barbro hänestä niin uusi ja soma taas, melkein hiukan sievempi kuin ennen. Hän oli kuin omena, ja Aksel söi siitä. Kaikkihan oli taas valoisaa heille.

Lapsenruumiista ja kuulustelusta vaikenivat he.

Sen sijaan puhuivat he Ullasta, että miten he pääsisivät hänestä eroon? Niin, hänen täytyy lähteä! sanoi Barbro. Me emme ole hänelle kiitollisuuden velassa mistään. Hän on täynnä juoruja ja ilkeyttä. — Mutta Ullaa näyttikin olevan vaikeata saada pois.

Jo ensimmäisenä aamuna, jolloin Barbro ilmaantui taloon, aavisti kai Ulla kohtalonsa. Hän kiukkuuntui heti, mutta peitti sen ja nyökkäsi, asettaen vielä tuolinkin esille. Månelandissa oli eletty päivästä päivään, Aksel oli kantanut veden ja puut ja tehnyt kaikkein raskaimmat työt ja Ulla oli pitänyt lopusta huolen. Hän oli ajan oloon päättänyt itsekseen olla uudistalossa kuolemaansa saakka, mutta nyt tuli Barbro ja teki hänen suunnitelmansa tyhjäksi.

Jos tässä talossa olisi ollut edes joku kahvinpapu, niin olisit saanut sen, sanoi hän Barbrolle. Aiotko etemmäs korpeen? — En, vastasi Barbro. — Vai et aio etemmäs? — En. — Sehän ei kyllä minuun kuulu, sanoi Ulla. Aiotko takaisin sitten? — En sitäkään. Jään nyt toistaiseksi tänne. — Vai aiot jäädä tänne? — Kyllä kai se niin käy. —

Ulla odottaa hetken, hän käyttää vanhaa järkeään, hän on täynnä politiikkaa: Niin, sanoo hän, sittenhän minä pääsen. Ja iloinen minä olen! — No, sanoo Barbro leikillä, onko Aksel ollut niin kärtyisä sinulle? — Kärtyisä? Hänkö? Älä huoli pilkata vanhaa ihmistä, joka vain odottelee vapahdusta joka hetki! Aksel on ollut kuin isä ja korkeimman lähettämä minulle jok'ikinen päivä ja hetki, muuta en voi sanoa. Mutta minulla ei ole täällä korvessa ketään omaisia, elän täällä yksinäisenä ja hylättynä vieraissa paikoissa ja kaikki minun sukulaiseni ovat tunturin toisella puolen. —

Mutta Ulla jäi taloon. He eivät voineet erota hänestä ennenkuin vihkimisen jälkeen, ja Ulla ei ollut suostuvinaan, mutta sanoi viimein, että kyllä hän tahtoi tehdä sen palveluksen, että olisi kotolaisena elukoita hoitamassa vihkimisretken ajan. Se vei kaksi päivää. Mutta kun vastavihityt palasivat kotiin ei Ulla vieläkään lähtenyt. Hän siirsi sen päivästä päivään, milloin hän oli sairas, sanoi hän, milloin näytti hankkivan sadetta. Hän mairitteli Barbrota, että nyt oli Månelandin ruokakomento kokonaan muuttunut, nyt tarjottiin toisella tavalla, tarjottiin kahviakin toisella tavalla! Ulla ei häikäillyt mitään, hän kyseli Barbrolta neuvoa asioissa, jotka hän itse tiesi paremmin: Mitä arvelet, lypsänkö ensin vuohet, kun ne seisovat hinkaloiden edessä vai alanko Bordelinista? — Tee niinkuin haluat. — Enkö ole sitä sanonut! virkkaa Ulla. Sinä olet ollut ulkona maailmalla ja olet ollut suurten ja ylhäisten ihmisten parissa ja oppinut kaikki. Toista on tässä muiden raukkojen!

Ei, Ulla ei häikäillyt mitään, vaan harjoitti päivät päästään politiikkaa. Kertoipa hän Barbrolle, miten hyviä ystäviä hän ja Barbron isä, Brede Olsen, olivat olleet! Ullalla oli ollut monta hauskaa hetkeä hänen kanssaan, hän oli sellainen hyväluontoinen ja sopuisa mies tuo Brede, ei kuullut koskaan pahaa sanaa hänen suustaan!

Mutta kauan ei näin voinut jatkua, ei Aksel eikä Barbro halunneet enää pitää Ullaa ja Barbro vei häneltä kaiken työn. Ulla ei valittanut, mutta katseli emäntäänsä vaarallinen välke silmissä ja muutti vähitellen puhetapaansa: Niin, kyllä hän nyt on suurellinen! sanoi hän. Aksel oli viime vuonna syksyllä kaupungissa, et kai tavannut häntä? Ei, sinä olit Bergenissä. Mutta Aksel matkusti asioilla ja osti niittokoneen ja äkeen. Mitä ovat Sellanrålaiset häneen verrattuina? Eivät mitään!

Hän yritteli pieniä neulanpistoja, mutta ei sekään auttanut, herrasväki ei pelännyt häntä, Aksel sanoi hänelle suoraan eräänä päivänä, että hänen täytyi lähteä. — Lähteä? kysyi Ulla. Miten? Pitääkö minun ryömiä? Ei, hän kieltäytyy lähtemästä väittäen olevansa sairas eikä pysynyt jaloillaan. Ja niin hullusti kävikin: kun häneltä otettiin kaikki työ ja hän joutui aivan toimettomaksi, retkahti hän kasaan ja tuli todella sairaaksi. Hän laahusti vielä viikon ajan, Aksel katseli häntä kiukkuisena, mutta Ulla jäi ilkeydestä, vihdoin täytyi hänen käydä sänkyyn.

Eikä hän nyt suinkaan levännyt vapahdusta odotellen, vaan puheli alituiseen ylösnousemisestaan piammiten. Hän vaati tohtoria, sellainen suurellisuus oli aivan tuntematonta korvessa. — Tohtoria? kysyi Aksel, oletko tolaltasi? — Miten niin? kysyi Ulla lempeästi vastaan, eikä ymmärtänyt mitään. Hän oli niin lempeä ja jauhomainen, niin onnellinen siitä, ettei hän ollut muille rasitukseksi, hän saattoi maksaa tohtorin itse. — Vai niin, voitko? kysyi Aksel. — Enkö voi? sanoi Ulla. Ja sitä paitsi, täytyykö minun tässä maata ja kuolla elukan lailla Vapahtajan kasvojen edessä. — Nyt sekaantui Barbro keskusteluun ja kysyi varomattomasti: Mitä puuttuu? Enkö minä kanna ruokaa sinne sinulle? Mutta kahvin olen kieltänyt sinulta hyvässä tarkoituksessa. — Sinäkö se olet, Barbro? sanoo Ulla ja kääntää vain katseensa hänen puoleensa, hän on hyvin huonona ja näyttää kamalalta muljottavine silmineen: Olkoon niinkuin sanot, Barbro, että minä tulisin huonommaksi kahvitilkasta, teelusikallisesta kahvia. — Kyllä sinulla nyt pitäisi olla muuta ajattelemista kuin kahvia, sanoo Barbro. — Eikö olekin niinkuin sanon! vastaa Ulla. Sinä et ole koskaan halunnut kenenkään kuolemaa, vaan että hän tekisi parannuksen ja eläisi. Mitä — minä makaan ja näen — oletko saamassa lapsen, Barbro? —

Minä? huutaa Barbro ja lisää raivoissaan: ansaitsisitpa, että ottaisin ja heittäisin sinut pihalle suunsoittosi vuoksi!

Tällöin vaikenee sairas ja miettii hetkisen, mutta hänen suunsa vääntyy aivankuin se välttämättä tahtoisi hymyillä, mutta ei voi. — Kuulin yöllä jonkin huutavan, sanoo hän. — Hän on tolaltaan! kuiskaa Aksel. — Ei, en ole tolaltani, sanoo Ulla. Jokin aivankuin huusi. Se kuului metsästä tai mäeltä. Se oli merkillistä, aivankuin pieni lapsi olisi huutanut. Lähtikö Barbro? — Lähti, hän ei enää halunnut kuunnella hullutuksiasi. — Minä en hulluttele, en ole niin tolaltani, kuin hän luulee, sanoo Ulla. Ei, kaikkivaltias ei tahdo, että minä menisin valtaistuimen ja karitsan eteen kaikkineni, mitä tiedän Månelandista. Minä kyllä toivun taas; mutta sinun täytyy hankkia tohtori minulle, Aksel, niin se menee pikemmin. Minkä lehmän aiot antaa minulle? — Minkä lehmän? — Lehmän, jonka minulle lupasit. Bordelininko annat? — Joutavia jaarittelet, sanoo Aksel. — Lupasithan minulle lehmän, kun pelastin henkesi. — Siitä en tiedä mitään. —

Silloin nostaa Ulla päätään ja katsoo häneen. Hän on niin surkastunut ja harmaa, pää törröttää pitkän linnunkaulan päässä, hän on eriskummaisen ja kauhistavan näköinen, Akselia karmaisee ja hän haparoi ovenripaa selkänsä takaa. — Vai niin, sanoo Ulla, sinä olet sitä lajia! Sitten ei enää puhuta siitä asiasta. Minä voin elää ilman lehmääkin tästä lähtien enkä enää siitä hiisku. Mutta oli hyvä, että näytit millainen mies olit, Aksel, niin tiedän sen toisen kerran!

Mutta yöllä kuoli Ulla, jolloinkin yöllä, hän oli joka tapauksessa kylmä aamulla, kun he tulivat hänen luokseen.

Vanha Ulla — syntynyt ja kuollut...

Akselilla ja Barbrolla ei ollut mitään sitä vastaan, että he saivat haudata hänet ainaiseksi, ei ollut enää sellaista varuillaanolemista, he saattoivat olla iloisia. Barbro valittaa hammassärkyä jälleen, muuten on kaikki hyvin. Mutta tuo ihminen villahuivi suun edessä, jota hänen täytyy pitää syrjässä aina puhuessaan, ei ole vähäinen vaiva, eikä Aksel käsitä niin paljoa hammassärkyä. Hän on kyllä huomannut hänen varovaisen pureskelunsa, mutta eihän häneltä puuttunut ainoatakaan hammasta suusta. — Oletko saanut uusia hampaita? kysyy hän. — Olen. — Särkeekö niitäkin? — Sinäpä hulluttelet! vastaa Barbro vihaisena, vaikka Aksel oli kysynyt vakavassa mielessä. Ja katkeruudessaan tulee hän ilmaisseeksi oikean syyn: Huomaat kai miten minun laitani on?

Miten hänen laitansa oli? Aksel katsoo hieman tarkemmin ja huomaa, että hänen mahansa on paisunut. — Mutta et kai sinä ole saamassa lasta? kysyy hän. — Kyllä kai sen tiedät, vastaa hän. — Hän tuijottaa hieman ällistyneenä häneen. Hitaana jää hän istumaan ja laskemaan: viikko, kaksi viikkoa, kolmannella viikolla. — Mistä minä tiedän? sanoo hän. — Barbro ärtyy äärimmilleen tästä sanakiistasta ja hyrähtää äänekkääseen itkuun, vääryyttä kärsineen itkuun: Kuoppaa vaan minutkin maahan, niin pääset minusta! sanoo hän.

Merkillistä, millaisesta syystä nainen saattoi ryhtyä itkemään!

Ei, Aksel ei lainkaan halunnut kuopata häntä maahan, hän on aika jäärä katsomaan hyötyä, hän ei lainkaan kaipaa kukkanurmea samotakseen. — Sitten et voi haravoida kesällä? kysyy hän. — Enkö voi? vastaa Barbro kauhuissaan. Herra paratkoon, miten nainen myös voi äkkiä hymyillä! Kun Aksel otti sen sillä lailla, tulvahti Barbron olemukseen hysteerinen ilo ja hän huudahti: Minä haravoin kahden edestä! Saatpa nähdä, Aksel, että minä teen kaikki, mitä minulta vaadit ja paljon enemmänkin. Minä raadan, minkä itsestäni irti saan ja olen iloinen, kunhan sinä vain olet tyytyväinen!

Yhä enemmän kyyneleitä ja hymyä ja hellyyttä. He olivat kahden erämaassa, ei ketään pelättävänä, ovet avoimina, kesälämpöä, kärpästen surinaa. Barbro oli niin myöntyväinen ja antautuva, kaiken tahtoi hän niinkuin Aksel tahtoi.

Auringonlaskun jälkeen valjastaa hän niittokoneen eteen, hän tahtoo kaataa pienen kaistaleen huomiseksi. Barbro tulee nopeasti ulos aivankuin hänellä olisi jotakin asiaa ja sanoo: Kuulehan, Aksel, miten sinä saatoit ajatella jonkun puuhaamista Ameriikasta? Silloinhan ei hän tulisi ennenkuin talveksi, ja mitä sinä hänellä silloin tekisit? — Sen oli kai Barbro nyt keksinyt ja juoksi sitä sanomaan aivankuin jotakin välttämätöntä.

Mutta se ei suinkaan ollut välttämätöntä, Aksel oli heti älynnyt, että ottaessaan Barbron sai hän samalla kesäavun siksi vuodeksi. Se mies ei häily eikä ajattele tähtimaailmoista. Nyt kun hän on saanut naisen kotiaskareihin, voi hän pitää telegraafin vielä jonkun aikaa. Siitä tulee koko lailla rahaa vuoden mittaan, mikä on hyvään tarpeeseen niin kauan kuin hän ei voi myydä suuremmassa määrässä maantuotteita. Kaikki sujuu, hän on kiinni todellisuudessa. Eikä hänen tarvitse pelätä enää mitään tihuja telegraafilinjaan nähden Brede Olsenin, appensa, taholta.

Onni alkaa rennosti seurata Akselia.