XI.

Ja aika kuluu, talvi kuluu, tulee jälleen kevät.

Luonnollisestikin täytyi Iisakin lähteä kylälle eräänä päivänä. Häneltä kysyttiin, mitä asiaa hänellä sinne oli. — Enpä tiedä, vastasi hän. Mutta lakaisi rattaat oikein puhtaiksi, pani siihen istuimen ja ajoi matkoihinsa. Ja luonnollisestikin oli hänellä erinäisiä ruokatarpeita vietävänä Eliakselle Storborgiin. Sellanråsta ei koskaan lähtenyt hevosta ilman yhtä tai toista lähetystä Eliakselle.

Kun Iisakki ajoi hevosella korpea alas, ei se ollut mikään mitätön tapahtuma, hän liikkui niin harvoin, Siivertti kulki tavallisesti hänen sijastaan. Kahdessa ensimmäisessä uudistalossa seisotaan tuvan ovella ja sanotaan: Sehän on itse Iisakki, mitähän tuo nyt itse ajaa tänään! Kun hän tuli Månelandiin saakka, seisoo Barbro ikkunassa lapsi käsivarrellaan ja katsoo häntä ja ajattelee: Se on Iisakki itse!

Hän saapuu Storborgiin ja pysäyttää: Ptruu! Onko Elias kotona? — Elias tulee ulos. Kyllä hän on kotona, hän ei ole matkustanut vielä, mutta hän on lähtemässä kevätretkelleen eteläisempiin kaupunkeihin. — Tässä on jotakin, jonka äitisi lähetti mukanani, sanoo isä: En tiedä, mitä siinä on, mutta ei kai siinä erikoisempaa ole. — Elias ottaa vastaan astiat, kiittää ja kysyy: Ei kai sinulla ole kirjettä tai sentapaista? — On, vastaa isä ja alkaa etsiä taskuistaan, ja se on pikku Rebekalta. — Elias saa kirjeen, sitä hän oli odottanutkin, hän tuntee, että se on ilahduttavan paksu ja sanoo isälle: Ei, olipa ikävä, että tulit niin aikaisin, kaksi päivää liian aikaisin. Mutta jos odotat vähän, niin ajat matkalaukkuni samalla.

Iisakki astuu alas ja sitoo hevosen. Hän tekee kierroksen pelloille. Pieni edusmies Andresen ei ole mikään huono maanviljelijä Eliaksen puolesta, tietenkin on häntä ollut Sellanrån Siivertti hevosella auttamassa, mutta hän on myös omin päin kuivannut jonkun verran suota ja palkannut miehen kiveämään ojia. Heidän ei tarvinnut tänä vuonna ostaa rehuja Storborgiin ja ensi vuonna saattoi Elias jo pitää hevosia. Siitä sai hän kiittää Andresenin harrastusta maanviljelykseen.

Viimein huutaa Elias, että hän on pakannut matkalaukkunsa ja on valmis. Itse on hän myös valmis seuraamaan mukana, hänellä on hienot siniset vaatteet ja valkea kaulus kaulassaan, kalossit jalassa, kävelykeppi. Oikeastaan tulee hän nyt kaksi päivää liian aikaisin postilaivalle, mutta se ei tee mitään, hän voi odottaa kylällä sen verran, yhdentekevää, missä hän on.

Niin ajavat isä ja poika. Edusmies Andresen seisoo kaupan ovella ja sanoo: Onnea matkalle!

Isä osoittaa huolenpitoa poikaansa kohtaan ja tahtoo antaa hänelle istuimen yksinään, mutta Elias estelee ja istuutuu hänen viereensä. He ajavat Breidablikin ohi ja Elias muistaa äkkiä, että hän on unohtanut jotakin. — Ptruu! Mitä niin? kysyy isä. — Sateenvarjo vain, Eliaksen sateenvarjo on unohtunut, mutta sitä hän ei voi selittää ja sanoo vain: Ei auta. Aja vain! — Eikö käännytä? — Ei, aja vain! — Mutta olihan hittoa, että hän oli niin huonomuistinen! Se sattui kiireessä, kun isä kulki siellä pelloilla odottelemassa. Nyt sai Elias ostaa uuden sateenvarjon Trondhjemissa käyttääkseen, kun hän tuli sinne. Eipä haitannut, vaikka omisti kaksikin sateenvarjoa. Kuitenkin on hän niin äkeissään itselleen, että hän hyppää alas ja kävelee kärryjen jäljessä.

Heidän keskustelustaan ei tule juuri mitään sillä lailla, koska isän täytyy joka kerta kääntyä ympäri ja puhua taakseen. Isä kysyy: Kuinka kauan olet poissa? ja Elias vastaa: Noin kolmisen viikkoa tai korkeintaan kuukauden. — Isä ihmettelee, etteivät ihmiset suurissa kaupungeissa menetä itseään ja joudu harhapoluille. Mutta Elias vastaa, että mitä häneen tuli, niin oli hän tottunut kaupunkeihin, hän ei koskaan menettänyt itseään, sitä ei ollut milloinkaan tapahtunut. — Isästä on häpeällistä istua yksinään ja hän sanoo: Ei, nyt saat sinä ajaa jonkun aikaa, minä saan jo kylläni: Mutta Elias ei tahtonut millään muotoa karkoittaa isää istuimelta ja istuutuu ennemmin itsekin rattaille. Mutta ensin he aterioivat isän hyvistä eväistä. Sitten he taas ajavat.

He saapuvat kahden viimeisen uudistalon luo ja nyt on jo helposti nähtävissä, että lähestytään kylää, täällä on kussakin paikassa valkoiset uutimet pienissä, tielle päin olevissa tuvanikkunoissa ja ladon räystääseen on kiinnitetty lipputanko. — Se on itse Iisakki! sanoo noiden kahden uudistalon väki nähdessään matkustajat.

Vihdoin saa Elias käännetyksi sen verran ajatuksensa pois omasta itsestään ja omista asioistaan, että hän kysyy: Mitä asiaa sinulla on tänään? — Hm! eipä erikoisempaa mitään! vastaa isä. — Mutta pitihän nyt Eliaksen matkustaa pois, eihän olisi mitään vahinkoa, vaikka hän tietäisikin sen: Sepän Jensineähän minä ajan noutamaan, selittää isä. — Pitikö sinun vaivautua itse sille asialle, eikö Siivertti olisi voinut sitä tehdä? kysyy Elias. Kas, Elias ei tiennyt asioista, hän luuli siis, että Siivertti noutaisi sepän Jensinen sen jälkeen, kun tämä oli niin komeasti lähtenyt Sellanråsta!

Ei, heinänkorjuu ei sujunut kotona. Inkeri oli kyllä pitänyt lupauksensa, Leopoldiina teki myös tehtävänsä ja sitä paitse oli heillä hevosharava. Mutta heinä oli osaksi raskasta timoteitä ja niittymaa laaja. Sellanrå oli nyt suuri talo, naisilla oli myös muuta työtä kuin haravoimista, oli elukat, ruoan täytyi olla valmis määrättyyn aikaan, oli juustonlaittoa ja kirnuamista, vaatteidenpesoa ja leipomista, äiti ja tytär saivat tehdä työtä nääntyäkseen. Iisakki ei halunnut nähdä toista sellaista kesää, hän määräsi lyhyesti, että Jensine oli otettava takaisin, jos hän oli saatavissa. Inkerillä ei liioin enää ollut mitään sitä vastaan, hän oli taas järkiintynyt ja vastasi: Tee niinkuin tahdot minun puolestani! Inkeri oli nyt tasaantunut, ei ole mikään pieni asia saada järkensä takaisin, kun on sen menettänyt. Inkerillä ei ollut enää hehkua tuhlattavana, ei mitään yksityistä villiyttä aisoissa pidettävänä, talvi oli hänet jäähdyttänyt, hänellä oli jäljellä hehkua vain kotitarpeiksi, nyt oli hän alkanut tulla hieman täyteläisemmäksi, sievemmäksi, pulskemmaksi. Merkillinen nainen, hän ei surkastunut, ei kuollut vähitellen, ehkä johtui se siitä, että hän oli aloittanut niin myöhään kukintansa. Herra ties mistä kaikki johtuu, ei millään ole vain yhtä syytä, kaikella on syysarjansa. Eikö hän ollut sepänvaimon silmissä hyvissä kirjoissa? Mistä saattoivat sepän vaimot häntä tuomita? Viallisten kasvojensa vuoksi oli hän hyljeksitty keväässänsä, myöhemmin joutui hän omituiseen ympäristöön ja menetti kuusi vuotta kesästään; kun hänellä vielä oli kylliksi elinvoimia, ilmeni hänen syksyssään villiyden puuskia. Inkeri oli parempi kuin sepänvaimot, hieman vahingoittunut, hieman vääristynyt, mutta luonnoltaan hyvä, luonnoltaan kelvollinen...

Isä ja poika ajavat, he ajavat Brede Olsenin majataloon ja vievät hevosen vajaan. Nyt on ilta. He menevät itse sisälle.

Brede Olsen on vuokrannut tämän talon, se on oikeastaan ulkohuonerakennus, joka kuuluu kauppiaalle, nyt on siihen laadittu kaksi tupaa ja kaksi kamaria, se ei ole hullumpi, se sijaitsee hyvällä paikalla, talossa käy kahvinjuojia ja lähiseudun väkeä, joka aikoo matkustaa postilaivalla.

Bredellä näyttää kerrankin olevan onnea, hän on joutunut oikealle paikalleen, ja siitä sai hän kiittää vaimoaan. Breden vaimon päässä syntyi tämä kahvilan ja majatalon pidon ajatus, kun hän myi kahvia Breidablikin huutokaupan aikana, oli niin hauska tehdä kauppaa, tuntea käsissään rahoja, kontantteja. Tänne muuton jälkeen on kaikki käynyt hyvin, vaimo myy kahvia todenteolla ja antaa asuntoa ihmisille, joilla ei ole kattoa päänsä päällä. Matkustajat siunaavat häntä. Luonnollisestikin on Katriina, tytär hänelle hyvänä apuna, hän on suuri tyttö ja nokkela tarjoilemaan; luonnollisestikin on myös ajankysymys, milloin pikku Katri ei enää voi olla vanhempainsa kotona tarjoilemassa. Mutta toistaiseksi käy liike tyydyttävästi ja se on pääasia. Alku oli niin erinomaisen hyvä ja olisi voinut olla vielä parempi, jollei kauppiaalta olisi rinkelit ja leivokset loppuneet; vappuyleisö sai istua ja turhaan pyytää leipää kahvin lisäksi, kahvileipää! Se opetti kauppiasta varaamaan leivoksia kylän juhlatilaisuuksiin.

Breden perhe elää miten voi liikkeestä. Kahvi ja jäljelle jäänyt kahvileipä kuittaa monet ateriat, mutta pysyyhän hengissä ja lapset saavat hienon, jopa hienostuneen leiman siitä. Ei ole kaikilla leipää kahvin kanssa! sanoo seudun väki. Breden perhe näyttää voivan hyvin, he pitävät vielä koiraakin, joka käy ympäri norkoilemassa vierailta suupaloja ja lihoo. Merkillistä, miten tuollainen lihava koira voi reklamoida majatalon elintapoja!

Brede Olsenilla on siis isännän asema tässä talossa ja hän on vielä sen ohella päässyt nousemaan. Hänestä oli jälleen tullut nimismiehen apuri ja todistaja ja häntä käytetyinkin yhteen aikaan varsin ahkerasti; mutta viime syksynä joutui hänen tyttärensä Barbro riitaan nimismiehenrouvan kanssa mitättömästä seikasta, suoraan sanoen täistä, ja siitä ajasta lähtien ei Brede enää ole ollut tämän herrasväen suosiossa. Mutta Brede ei ole siinä paljoa menettänyt, hänellä on muita herrasväkiä, jotka käyttävät häntä vartavasten tuottaakseen nimismiehenrouvalle harmia, niinpä käyttää häntä tohtori ahkerasti kyyditsijänä, ja papinrouvalla ei todellakaan ole niin paljon porsaita kuin hän tahtoisi saada Breden lahtaamaan, — ne ovat hänen omat sanansa.

Mutta monesti on Breden perheellä niukkaakin, he eivät ole kaikki niin lihavia kuin koira. Mutta Herran kiitos, Bredellä on keveä luonne: lapset käyvät yhä suuremmiksi! sanoo hän, vaikka uusia tulee yhtenään. Ne, jotka ovat suuria, ovat lähteneet kotoa ja huolehtivat itsestään ja lähettävät tuolloin tällöin vähän kotiinkin: Barbro on naimisissa Månelandissa ja Helge on sillinuotalla, he toimittavat vähän tavaraa tai rahaa vanhemmillekin, milloin voivat, vieläpä itse Katrikin, joka tarjoilee kotona, saattoi ihmeellistä kyllä pistää isälle käteen viisikruunusen kerran talvella, kun näytti kaikkein pimeimmältä. Sepä tyttö on! sanoi Brede, eikä hän kysynyt, keneltä tyttö oli sen saanut tai millä hän sen oli ansainnut. Niin piti olla, lapsilla tuli olla sydäntä vanhempiaan kohtaan, heidän piti auttaa näitä!

Brede ei ole oikein tyytyväinen poikaansa Helgeen siinä suhteessa, hän seisoskelee rihkamakaupassa ja kehittelee käsityksiään lasten velvollisuuksista vanhempiaan kohtaan: Nähkääs nyt esimerkiksi tuota poikaani Helgeä, jos hän käyttää vähän tupakkaa ja ottaa naukun, siihen en sano mitään, me olemme kaikki olleet nuoria. Mutta hänen ei pidä lähettää meille kirjeessä toisensa jälkeen pelkkiä terveisiä. Hänen ei pidä saattaa äitiänsä kyyneliin. Se on paha tapa. Ennen vanhaan oli toisin, lapset eivät olleet vielä aikuisia, kun he jo ryhtyivät palvelukseen ja alkoivat lähettää vanhemmille pientä apua. Eikö tulisi olla niin? Eivätkö isä ja äiti ole ensin kantaneet heitä sydämensä alla ja hikoilleet verta pitääkseen heidät hengissä koko kasvun ajan? Sitten he unohtaisivat sen!

Oli kuin Helge olisi kuullut isänsä puheen, sillä nyt tuli kirje, jossa oli seteli, kokonainen viisikymmenkruununen. Ja nyt eli Breden perhe leveästi jonkun aikaa ja osti tuhlaavaisuudessaan sekä lihaa että kalaa keittoruoaksi ja lasihelyillä koristetun kattolampun majatalon parempaan tupaan.

Meni päivä erältään, ja mitä muuta voisikaan vaatia? Breden perhe eli näin kädestä suuhun, mutta ilman suurempaa puutetta. Mitäpä muuta voisikaan vaatia?...

— Sellaisia vieraita! sanoi Brede ja johti Iisakin ja Eliaksen tupaan, jossa oli lasihelyillä koristettu lamppu. Mitä näenkään! Et kai sinä, Iisakki, aio matkustaa? — Ei, minulla on vain sepälle asiaa. — Vai niin, sitten aikoo Elias taas eteläisempiin kaupunkeihin?

Elias on tottunut hotelleihin, hän on kuin kotonaan, ripustaa takkinsa ja keppinsä seinälle ja pyytää kahvia; ruokaa on isällä mukana laukussa. Katri tuo kahvia. — Ei hänen pidä maksaa! sanoo Brede. Minä olen niin monesti ollut Sellanråssa ja saanut juomista ja syömistä, ja Eliaksella olen minä kirjoissa; et saa ottaa äyriäkään, Katri! — Mutta Elias maksaa, ottaa rahapussin ja maksaa, ja antaa kaksikymmentä äyriä ylitse. Ei mitään saituutta.

Iisakki menee sepälle ja Elias jää istumaan.

Hän sanoo Katrillekin sen mikä välttämätöntä on, mutta ei muuta kuin mikä välttämätöntä on, hän puhelee ennen hänen isänsä kanssa. Ei, Elias ei välitä tytöistä, hän on aivankuin karkamustunut niistä kerran ja kadottanut mielenkiinnon. Ehkei hänellä ole koskaan ollut oikeata rakkausviettiä, koska hän nyt noin ilman aikojaan kuljeksii. Harvinainen mies korvessa, herra, jolla on ohut kirjurinkäsi ja naisen aisti koreiluun ja sateenvarjoihin ja keppeihin ja kalosseihin nähden. Vaihdettu, laimistunut, käsittämätön vanhapoika. Eipä tahdo kasvaa edes raakaa partaakaan hänen ylähuuleensa. Mutta ehkäpä oli niin, että tämä nuorukainen oli oikeata lajia ja kaikin puolin kunnollisesti varustettu kerran, mutta joutui omituisiin oloihin ja muuttui vaihdokkaaksi? Tuliko hänestä niin ahkera konttorissa ja rihkamapuodissa, että koko hänen alkuperäisyytensä katosi? Ehkä oli niin. Joka tapauksessa kulkee hän nyt täällä kilttinä ja intohimottomana, hieman heikkona, hieman välinpitämättömänä ja vaeltaa yhä edelleen syrjäpolkuaan. Hän saattoi kadehtia joka miestä korvessa, mutta siihenkään hänellä ei ollut kykyä.

Katri on tottunut laskemaan leikkiä vieraiden kanssa ja hän kiusoittaa Eliasta sillä, että hän kai on menossa etelään päin rakastettunsa luokse taas? — Minulla on muutakin päässä pidettävää, vastaa Elias, minä lähden kauppamatkoille, avaamaan suhteita. — Älä ole niin nenäkäs parempisäätyisille ihmisille, Katri! oikaisee hänen isänsä. Brede Olsen on niin kohtelias Eliakselle, niin kunnioittava, että pois tieltä. Hänen on hyvä ollakin sitä, se on viisasta, hän on velkaa Storborgiin, hän on velkojansa edessä nyt. Ja Elias? Hän pitää hyvänään tuon kohteliaisuuden ja on puolestaan hyvä ja armollinen: Teidän korkea-arvoisuutenne! sanoo hän pilan vuoksi ja on olevinaan. Hän mainitsee unohtaneensa sateenvarjonsa: Olimme juuri tulleet Breidablikin ohi ja siinä silmänräpäyksessä muistin sateenvarjon! — Brede kysyy: Hän aikoo kai pikku kauppiaallemme tässä vieressä totilasille illaksi? — Elias vastaa: Niin jos olisin ollut yksin. Mutta minulla on isä mukana. — Brede on miellyttävä ja laskettelee edelleen: Ylihuomenna tulee tänne muudan mies, joka matkustaa takaisin Ameriikkaan. — Onko hän ollut kotona käymässä? — On. Hän on ylämaasta. Hän on ollut poissa monet vuodet, mutta nyt on hän ollut kotona talven. Hänen matkalaukkunsa on eräs ajuri jo tuonut tänne, se on aika matkalaukku! — Olen itsekin ajatellut toisinaan Ameriikkaa, sanoo Elias vilpittömästi. — Hänkö? huudahtaa Brede. Olisiko se hänelle tarpeellista! — Minä en kai tulisi siellä oleskelemaan iankaiken, mene tiedä. Mutta minä olen ollut niin monilla matkoilla, voisinhan tehdä senkin matkan. — Niinpä niin. Ja kyllä ne vain tavattomasti ansaitsevat rahaa siellä Ameriikassa. Niinkuin tuokin mies, josta puhuin: hän on kustantanut yhdet jos toisetkin jouluhuvit ylämaassa ja kun hän tulee tänne, sanoo hän: Tuohan pannullinen kahvia ja tuohan kaikki kahvileipä, mitä sinulla on! sanoo hän. Tahtooko hän nähdä tuon miehen matkalaukun?

He menivät käytävään katsomaan hänen matkalaukkuaan. Se oli ihmeellinen kapine, joka puolella kiilteli metalleja ja heloja, siinä oli kolme säppiä, lukkoa lukuunottamatta. — Siihen ei tiirikka pysty! sanoi Brede aivankuin hän olisi koettanut sitä.

He palasivat jälleen tupaan, mutta Elias oli käynyt hiljaiseksi. Tuo ylämaan ameriikkalainen oli latistanut hänet maan tasalle, hän matkusti matkojaan kuin suurin amtmanni, oli selvää, että tämä henkilö kiinnitti Breden mieltä. Elias pyysi lisää kahvia ja koetti näyttää rikkaalta hänkin, hän pyysi leipää kahvin lisäksi ja antoi sen koiralle, mutta hän tunsi itsensä vähäiseksi ja masennetuksi. Mitä oli hänen oma matkalaukkunsa tuohon ihmeeseen verrattuna! Siinä se oli, mustaa vahakangasta, kulmat valkeiksi kuluneet, käsilaukku. — Herra nähköön, hän ostaisi komean matkalaukun tultuaan etelään, huomaa se! — Hän ei huoli antaa mitään koiralle, sanoi Brede. — Ja Elias oli taas hieman ihmistynyt ja kohonnut: Onpa se aika lihava koira, sanoi hän.

Ajatus synnytti toisen hänen päässään, hän lopetti keskustelun Breden kanssa ja meni vajaan hevosen luokse. Täällä avasi hän kirjeen, joka oli hänen taskussaan. Hän oli vain pistänyt sen taskuunsa eikä ollut katsonut, mitä rahoja se sisälsi, hän oli saanut näitä kirjeitä kotoa ennenkin ja aina oli niissä ollut joitakin seteleitä, matka-apua. Mitä oli nyt? Suuri, harmaa paperi, jonka pikku Rebekka oli maalannut täyteen Elias veljelleen, sen lisäksi pieni kirje äidiltä. Mitä muuta? Ei mitään. Ei lainkaan rahoja.

Äiti kirjoitti, ettei hän ollut voinut pyytää isältä rahoja enää, sillä nyt ei ollut suuria jäljellä rikkauksista, jotka kerran oli saatu kuparivuoresta, se oli mennyt Storborgin ostoon ja sitten kaikkiin tavaroihin ja Eliaksen matkoihin. Nyt täytyi hänen koettaa omin neuvoin matkustaa tällä kertaa, sillä niitä rahoja, mitä vielä jäljellä oli, täytyi säästää hänen sisaruksiaan varten, etteivät hekään jäisi aivan ilman. Onnea matkalle ja rakkaita terveisiä.

Ei rahoja.

Itsellään ei Eliaksella ollut kylliksi rahoja matkaa varten etelään, hän oli tyhjentänyt kauppansa kassan, eikä ollut saanut paljon mitään. Hän oli ollut aika tyhmä lähettäessään äskettäin Bergenissä olevalle tukkukauppiaalle rahakirjeen ja maksaessaan joitakin laskuja. Ne olisivat saaneet odottaa. Luonnollisestikin oli hän ollut myös liian huoleton lähtiessään matkalle avaamatta ensin kirjettä, hän olisi säästänyt itseltään ajomatkan kylään vaivaisille matkalaukkuineen. Nyt seisoi hän siinä...

Isä palaa takaisin sepän luota saatuaan asiansa suotuisasti suoritetuksi: hän saa huomenna Jensinen mukaansa. Jensine ei näet ollut pannut lainkaan vastaan eikä estellyt, hän oli heti oivaltanut, että Sellanråssa tarvittiin kesä-apua ja suostunut lähtemään. Hauskaa matkaa taas.

Isän puhuessa istuu Elias ja miettii omaa kohtaansa. Hän näyttää isälleen ameriikkalaisen matkalaukkua ja sanoo: Olisin tyytyväinen, jos olisin siellä, mistä tämä matkalaukku on tullut! Isä vastaa: Niin, ehkei se olisi hulluinta!...

Aamulla varustautuu isä kotimatkalle, syö, valjastaa hevosen ja ajaa sepälle Jensineä ja hänen kistuaan noutamaan. Elias seisoo katselemassa heidän jälkeensä koko ajan, kun he ajavat pois, ja kun he katoavat metsänreunaan, maksaa hän majataloon ja antaa taas juomarahoja: Antaa minun matkalaukkuni olla tässä, kunnes minä palaan! sanoo hän Katrille ja lähtee.

Elias — minne hän lähtee? Hänellä on vain yksi paikka, minne mennä: hän kääntyy ympäri, hänen on palattava takaisin kotiin. Hän lähtee korpea kohden taas hänkin, tiellä pysyttelee hän niin lähellä isää ja Jensineä kuin suinkin voi, joutumatta nähdyksi. Niin astelee hän astelemistaan. Hän alkaa nyt kadehtia jokaista korvenasukasta.

On sääli Eliasta, hän on niin harhautunut.

Eikö hänellä ole kauppa Storborgissa? Mutta se ei kannata herranaoloa, hän tekee liian paljon hauskoja retkiä solmiakseen suhteita, ne tulevat liian kalliiksi, hän ei matkusta säästeliäästi. Ei pidä olla pikkumainen, sanoo Elias ja antaa kaksikymmentä äyriä, kun hän voisi päästä kymmenellä. Kauppa ei voi elättää tätä tuhlailevaa miestä, hänen täytyy saada apua kotoa. Nyt viljellään Storborgissa perunaa, ruista ja heinää kotitarpeiksi, mutta särvin täytyy saada Sellanråsta. Onko siinä kaikki? Siivertin täytyy ajaa Eliaksen tavaroita ilmaiseksi meren rannalta. Onko siinä kaikki? Äidin täytyy hankkia isältä rahoja hänen matkoihinsa. Mutta onko siinä kaikki?

Pahin on jäljellä.

Elias teki kauppaa kuin höperö. Häntä niin imartelee, että kyläläiset tulevat tekemään kauppaa Storborgiin, että hän antaa heille mielellään velaksi, kun huhu leviää tästä, tulee yhä useampia ostamaan velaksi, se vie päin männikköä, Elias on ystävällinen ja antaa, kauppa tyhjenee ja kauppa täyttyy taas. Kaikki tämä maksaa rahaa. Kuka maksaa? Isä.

Aluksi oli äiti ollut hänen uskottu puhemiehensä: Elias oli perheen toivorikas vesa, hänet piti kunnollisesti auttaa alkuun; muista miten halvalla hän sai Storborgin ja miten hän sanoi pilkulleen, mitä hän tahtoi siitä antaa! Kun isän mielestä kauppa meni päin mäntyä vastasi äiti: Mitä sinä sanotkaan! Käyttipä hän melko vahvoja lausetapoja, oli kuin Iisakki olisi ollut liian tuttavallinen Eliasta kohtaan.

Äiti oli näet itsekin ollut maailmalla ja matkustanut, hän saattoi käsittää, että Elias ei itse asiassa viihtynyt korvessa, hän oli tottunut hienompiin oloihin, oli saanut suuren yhteiskunnallisen liikkuvaisuuden ja kaipasi samanveroisia. Hän syyti liian paljon kehnolle väelle, mutta sitä hän ei tehnyt ilkeydestä eikä vanhempiaan vahingoittaakseen, hän teki sen pelkästään hienon ja hyvän luonteensa vuoksi, hänen täytyi auttaa ihmisiä, jotka olivat huonommassa asemassa kuin hän. Rakas, hän oli ainoa mies korvessa, jolla oli valkea nenäliina, jota alituiseen täytyi pestä. Kun ihmiset luottavaisina pyysivät häneltä velaksi ja hän vastasi ei, olisi voitu luulla, ettei hän ollutkaan niin hyvä mies kun yleensä luultiin. Hänellä oli sitä paitse velvollisuuksia korven kaupunkilaisena ja nerona.

Kaiken tämän otti äiti huomioon.

Mutta isä, joka ei ymmärtänyt siitä tavuakaan, avasi eräänä päivänä hänen silmänsä ja korvansa ja sanoi: Kas tätä, tässä on nyt kaikki, mitä kuparivuoren rahoista on jäljellä! — Vai niin, sanoi äiti, entä muu? — Sen on Elias saanut. — Äiti löi kätensä yhteen ja huudahti: Ei, kyllä hänen täytyy käyttää järkeään!

Elias raukka, hän oli niin hutiloitunut, niin takaperoiseksi kehittynyt. Hänen olisi kai pitänyt elää korvessa koko ajan, nyt on hän mies, joka on oppinut kirjoittamaan kirjaimia, hän on vailla pohjaa ja syvyyttä. Mutta mikään sysimusta ja pirullinen mies hän ei ole, hän ei ole rakastunut eikä kunnianhimoinen, hän ei ole paljon mitään, eipä edes perinpohjin epäkelpokaan.

Tuossa nuoressa miehessä on jotakin onnetonta ja tuomittua, hän on ikäänkuin jonkun vahingon valtaama. Tuon hyvän kaupunkilaisen piiri-insinöörin ei olisi ehkä pitänyt keksiä häntä hänen lapsuudessaan ja ottaa häntä luokseen ja tehdä hänestä jotakin, lapselta kai katkesi ja turmeltui juuret. Kaikki, mihin hän nyt ryhtyy, osoittaa jotakin vajavaisuutta hänessä, jotakin tummaa valoisalla pohjalla...

Hän vaeltaa edelleen. Ajajat sivuuttavat Storborgin; mitä tekisi hän kotona kauppapaikassaan? Ajajat saapuvat Sellanråhon yöllä, Elias on heidän kintereillään. Hän näkee Siivertin tulevan ulos pihalle ja hämmästyvän Jensineä, he tervehtivät toisiaan kädestä ja hymyilevät vähän, sitten ottaa Siivertti hevosen ja menee sen kanssa talliin.

Nyt uskaltaa Elias tulla esiin, perheen ylpeys, nyt uskaltaa hän tulla esiin. Hän ei astele, hän hiipii, hän tapaa Siivertin tallissa. — Minä täällä olen, sanoo hän. — Sinäkin! sanoo Siivertti ja ihmettelee taas.

Veljekset alkavat hiljaisen keskustelun: Siivertin pitäisi saada äiti hankkimaan vähän rahaa, pelastusrahaa, matkarahaa. Näin ei käy laatuun, Elias on väsynyt siihen, hän on ajatellut sitä kauan, sen täytyy tapahtua tänä yönä, pitkä matka, Ameriikka, tänä yönä. — Ameriikka? sanoo Siivertti kovaa. — St! Olen ajatellut sitä kauan, näin ei käy laatuun ja minä olen ajatellut sitä kauan. — Mutta Ameriikka? sanoo Siivertti. Ei, sitä sinun ei pidä tehdä! — Välttämättä. Minä palaan heti takaisin ja ehdin postilaivaan. — Pitää kai sinun saada ruokaa? — Ei minun ole nälkä.

— Etkö nuku vähän? — En. —

Siivertti tarkoittaa veljensä parasta ja koettaa pidättää häntä, mutta Elias pysyy lujana päätöksessään, kerrankin lujana. Siivertti on hämmentynyt, ensin kai ällistyi hän hieman Jensinen nähdessään, ja nyt tahtoo Elias kokonaan lähteä korvesta, melkeinpä koko maailmasta. — Mitä sinä aiot tehdä Storborgilla? kysyy hän. — Andresen voi saada sen, vastaa Elias.

— Voiko Andresen saada sen, miten niin? — Eikö hän tule saamaan Leopoldiinaa? — Sitä en tiedä. Kyllä kai hän saa. —

He puhuvat hiljaa ja puhuvat yhä. Siivertti arvelee, että on parasta, että isä tulee ulos, niin saa Elias puhua hänen itsensä kanssa, mutta ei, ei! kuiskaa Elias, sitä hän ei tahdo, hänessä ei ole koskaan ollut miestä seisomaan sellaisen isän kasvojen edessä, hänen on aina täytynyt käyttää välittäjiä. — Siivertti sanoo: Tiedäthän millainen äiti on. Et pääse minnekään itkulta ja myöntymiseltä, hän ei saa tietää siitä.

— Ei, sanoo Eliaskin, hän ei saa tietää siitä. —

Siivertti menee, on poissa iäisyyden ja palaa tuoden rahaa, paljon rahaa: Kas tässä, siinä on kaikki mitä hänellä on, luuletko, että se riittää? Laske ne; hän ei niitä laskenut. — Mitä isä sanoi? — Ei hän paljon mitään sanonut. Nyt saat odottaa vähän aikaa, niin minä käyn hakemassa vähän vaatetta päälleni ja seuraan sinua. — Älä huoli tehdä sitä, mene nukkumaan. — No pelkäätkö sinä sitten pimeässä tallissa? kysyy Siivertti koettaen näyttää hieman iloiselta.

Hän on hetkisen poissa ja palaa jälleen pukeutuneena, hänellä on myös isän eväsreppu selässään.

Kun he astuvat ulos, seisoo isä ulkopuolella: Kuulen, että aiot matkustaa niin kauas? sanoo hän. — Niin, vastaa Elias, mutta minä palaan takaisin. — Ei, minä tässä vain viivytän sinua, mutisee ukko ja kääntyy menemään. Onnea matkalle! sanoo hän omituisen sortuneella äänellä ja lähtee nopeasti tiehensä.

Veljekset vaeltavat korpea alas, jonkun matkan päässä istuutuvat he syömään ja Eliaksella on nälkä, Elias tuskin saa kylläänsä ollenkaan. On mitä hienoin kevätyö, teerien kuherrusta kuuluu harjulta sieltä täältä ja tämä kotoinen ääni saattaa siirtolaisen hetkeksi neuvottomaksi: On kaunis ilma, sanoo hän. Ei, nyt sinun täytyy kääntyä Siivertti! — Vai niin, sanoo Siivertti ja seuraa. — He kulkevat Storborgin ohi ja Breidablikin ohi, teeret kuhertelevat koko matkan milloin milläkin harjulla, se ei ole torvisoittoa niinkuin kaupungissa, mutta se on ääntä, kuulutusta, kevät on tullut. Äkkiä kuuluu ensimäisen pikkulinnun ääni puunlatvasta, se herättää toiset, kyselyitä ja vastauksia kuuluu kaikkialta, se on enemmän kuin laulua, se on ylistyslaulua. Siirtolainen tuntee kai hieman koti-ikävää, jotakin avutonta, hän aikoo Ameriikkaan eikä kukaan ole kypsempi siihen kuin hän. — Ei, nyt sinun täytyy kääntyä Siivertti! sanoo hän. — No niin, vastaa veli, koska niin tahdot. —

He istuutuvat metsän reunaan ja näkevät kylän aivan edessään, kauppapaikan, laiturin, Breden majapaikan; joitakuita miehiä häärii alhaalla postiveneen luona ja laittautuu kuntoon.

— Eipä minulla olekaan aikaa istua tässä, sanoo Siivertti ja nousee jälleen. — Olipa ikävä, että matkustat niin kauas, sanoo Siivertti. — Elias vastaa: Mutta minä palaan takaisin, ja silloin minä en matkustakaan vain vahakankainen matkalaukku mukanani! —

Kun he sanovat hyvästi, pistää Siivertti veljelle pienen esineen, jotakin paperiin käärittynä. — Mikä se on? kysyy Elias. — Siivertti vastaa: Kirjota nyt ahkerasti! — Sitten hän lähtee.

Elias avaa paperin ja kurkistaa: se on kultaraha, tuo kultainen kaksikymmenkruununen. — Ei, älä sitä anna! huutaa hän. — Siivertti menee.

Hän kulkee hetken, sitten kääntyy hän ja istuutuu jälleen metsänreunaan. Postiveneen luona syntyy yhä enemmän liikettä, hän näkee väkeä nousevan veneeseen, veli nousee siihen, vene irroitetaan ja soutaa pois. Niin matkustaa Elias Ameriikkaan.

Hän ei koskaan palannut takaisin.