VI.

Loput työmiehet tulevat alas tunturilta, kaivaus on keskeytetty. Nyt on tunturi jälleen autiona.

Nyt on myös Sellanrån navetta valmis. Se on saanut väliaikaisen turvekaton talveksi, tuo suuri rakennus jaetaan eri huoneiksi, valtava sali keskellä ja suuria kabinetteja kumpaankin päähän, se on aivankuin ihmisiä varten. Iisakki asui kerran täällä turvemajassa yhdessä vuohien kanssa: nyt ei Sellanråssa ole enää lainkaan turvemajaa.

Laitellaan pilttuita ja hinkaloita. Jotta saataisiin se pikemmin valmiiksi ovat muurarit edelleen työssä, mutta Gustav ei osaa puutöitä, sanoo hän, ja lähtee sentähden. Gustav on ollut mainio mies muureilla ja nostanut kuin karhu; iltaisin on hän ilahduttanut kaikkia ja soittanut huuliharppua, ja hän on sitä paitsi auttanut naisväkeä raskaitten saavien kannossa virralle ja sieltä takaisin; mutta nyt täytyy hänen matkustaa. Ei, hän ei osaa puutyötä, sanoo hän. On aivankuin hän välttämättä tahtoisi pois.

— Voisit olla huomiseen, sanoo Inkeri. — Ei, hänellä ei ole enää työtä täällä ja nyt saa sitä paitsi seuraa rajan yli viimeisistä kaivostyömiehistä. — Kuka nyt auttaa minua saavien kannossa? sanoo Inkeri kaihomielisesti hymyillen. — Siihen keksi reipas Gustav heti neuvon: hän mainitsee Jalmarin. Ja Jalmari oli nuorempi noista kahdesta muurarista, mutta kumpikaan ei ollut niin nuori kuin Gustav, eikä kukaan sellainen kun hän. — Vai Jalmari! vastaa Inkeri halveksivasti. Mutta äkkiä tarttuu hän siihen ja tahtoo kiihdyttää Gustavia ja sanoo: Niin, Jalmari ei ole hullumpi. Ja hän laulaa niin kauniisti kivellä.

— Koirankuonolainen! selittää Gustav kiihtymättä.

— Mutta saattoihan hän olla yli yön? — Ei. Silloin jättäisi seura hänet.

Gustav oli kai väsynyt koko juttuun. Olihan loistavata napata hänet koko toverijoukon nähden ja pitää häntä pari viikkoa, minkä hän paikassa oli; mutta nyt kun hänen piti lähteä täältä toisiin töihin, ehkä rakastetun luokse kotiin, aukesi uusia näköoloja. Kannattiko hänen jäädä kuljeksimaan Inkerin tähden? Hänellä oli niin hyvä syy katkaista suhteensa Inkeriin, että tämän itsensäkin täytyi se käsittää; mutta Inkeri oli käynyt niin uskaliaaksi, niin edesvastuuttomaksi, hän ei piitannut mistään. Kananhan sitä ei ollut kestänyt heidän välillään, ei, mutta se oli kestänyt muuraustyön päättymiseen saakka.

Inkeri kuljeskelee todellakin surullisena, niin, hän on niin eksyneen uskollinen, että hän melkein suree. Se ei ole hauskaa hänelle, hän on aivan tekeytymättään eikä suinkaan onnettomasti rakastunut. Ei, hän ei häpeä sitä, hän voimakas nainen täynnänsä heikkoutta, nyt seuraa hän luontoa ympärillään, hänellä on syyshehkunsa. Seistessään laittamassa evästä Gustaville aaltoilee hänen rinnassaan tuntemuksia. Hän ei ajattele, onko hänellä siihen oikeutta tai onko siinä vaaraa, hän vain myöntyy, hän on käynyt urhakaksi saatuaan maistaa, nauttia. Iisakki saisi nostaa hänet kattoon ja jymäyttää permantoon vielä kerran, — saisi kyllä, mutta hän ei luovu ilostaan.

Hän vie eväät ulos ja antaa ne.

Hän oli asettanut sangon portaiden viereen siltä varalta että Gustav mahdollisesti haluaisi kantaa sitä hänen kanssaan virralle viimeisen kerran. Hän tahtoo ehkä sanoa hänelle jotakin, ehkä pistää hänelle yhtä tai toista, kultasormuksen, Herra ties, hän oli valmis kaikkeen. Mutta täytyihän sen päättyä, Gustav kiittää eväistä, sanoo hyvästi ja menee. Ja menee.

Siinä hän seisoo.

— Jalmari! huutaa hän kovaa, oo niin turhan kovaa. — On aivankuin hän riemuitsisi uhalla — tai on tuskassa.

Gustav menee...

Koko syyskauden on korvessa tavalliset työt käynnissä kyliä myöten, perunat otetaan maasta, viljat korjataan suojaan, karja lasketaan sänkipellolle On kaikkiaan kahdeksan uudistaloa ja kaikissa on kiire, mutta Storborgin kauppatalossa ei ole elukoita eikä viljelyksiä, siellä on vain puutarha, eikä siellä muuten enää käy kauppakaan, eikä kellään ole kiirettä.

Sellanråssa on viljelty erästä uutta juurikasvia ⁱnimeltä turnipsi, se seisoo viheriöivänä ja valtavana suotilkullaan huojutellen lehtiään, mutta elukoita ei tahdo millään saada pysymään sieltä poissa, ne särkevät kaikki aidat ja ryntäävät ammuen sinne. Ei, Leopoldiinan ja pikku Rebekan täytyy vartioida turnipsisuota, ja pikku Rebekka kulkee pitkä raippa kädessä ja ajaa topakasti pois elukoita. Isä työskentelee lähistöllä ja tulee siiloin tällöin koettamaan hänen käsiään ja jalkojaan ja kysyy, paleleeko häntä. Leopoldiina, joka on suuri ja varttunut kutoo vartioidessaan sukkia ja tumppuja talveksi. Hän on syntynyt Trondhjemissa ja tuli Sellanråhon viiden vuotiaana muisto suuresta kaupungista, jossa on paljon ihmisiä, ja pitkä matka höyrylaivalla haipuvat yhä hämyisempään etäisyyteen hänen mielestään, hän on korven lapsi eikä tunne enää muuta suurta maailmaa kuin kylän tuolla alhaalla, jossa hän on käynyt kirkossa jonkun kerran ja jossa hän pääsi edes viime vuonna...

Ja sitten ilmaantuu aina satunnaisia töitä, niinpä on tie kylälle parista kohden huonossa kunnossa. Kun maa vielä on sula menevät Iisakki ja Siivertti eräänä päivänä ja alkavat ojittaa tietä. Kaksi suokohtaa on kuivattava.

Aksel Ström on luvannut tulla auttamaan koska hänelläkin on hevonen ja hänkin tarvitsee tietä; mutta nyt sai Aksel niin välttämätöntä asiaa kaupunkiin — mitä ihmettä hän nyt siellä mahtoi tehdä, mutta se oli aivan välttämätön asia, sanoi hän. Mutta hän on saanut veljensä Breidablikista sijaisekseen tienkorjaukseen. Hänen nimensä on Fredrik.

Tämä mies on nuori ja vastanainut, iloluontoinen mies, joka voi laskea leikkiä ja olla yhtä hyvä siltä; Siivertti ja hän muistuttavat toisiaan. Nyt oli Fredrik ollut lähimmän naapurinsa Aronsenin luona Storborgissa aamulla tullessaan tientekoon ja siksi haasteli hän, mitä kauppias oli sanonut Se sanoi siitä, että Fredrik tahtoi ostaa tupakkirullan. Minä lahjoitan sinulle tupakkirullan, kun sen saan, sanoi Aronsen. — No, eikö hänellä ole tupakkia? Ei, enkä minä sitä haluakaan, ei ole ketään, joka ostaisi. Mitä luulet minun ansaitsevan tupakkirullasta? — Aronsen ei ollut huonolla tuulella, hänen mielestään oli ruotsalainen kaivosyhtiö ikäänkuin narrannut häntä: nyt oli hän asettunut tänne korpeen kauppiaaksi ja sitten keskeytyy työ!

Fredrik hymyilee levollisesti Aronsenille ja kertoo hänestä: Ei, hän ei ole kajonnutkaan maahansa! sanoo hän, eikä hänellä ole edes rehuja elukoillensa, hän ostaa senkin! Hän pyysi ostaa minulta heiniä. Ei, minulla ei ollut heiniä myytävänä. — No, etkö tarvitse rahaa! sanoi Aronsen. — Hän luulee, että rahat ovat kaikki kaikessa, hän käänteli satakruunusta tiskillä ja sanoi: Rahaa! — Niin, raha on hyvää! sanoin minä. — Se on kontanttia! sanoi hän. Hän on sellaisena kuin hän esiintyy hieman narrimainen, ja hänen vaimonsa käyttää taskukelloa arkipäivisin — mitä välttämättömiä kellonlyöntejä hänen pitänee muistaa.

Siivertti kysyy: — Eikö Aronsen puhunut eräästä, jonka nimi on Geissler? — Kyllä. Se oli joku, joka ei tahtonut myydä tunturiaan, sanoi hän. Aronsen oli raivoissaan: virkaheitto nimismies, sanoi hän, tuskin on hänellä viittä kruunua taskussaan, hänet olisi pitänyt ampua. — Hän koettaisi nyt odottaa vähän, sanoin minä, niin myy hän kai myöhemmin. — Ei, sanoi Aronsen, älä luulekaan. Sillä tiedän kai minä kauppiaana, että kuin toinen puoli vaati kahtasataaviittäkymmentä tuhatta ja toinen tarjoaa kahtakymmentäviittä, niin on ero liian suuri, siitä ei tule kauppaa. Mutta onnea matkalle! sanoi Aronsen, olisinpa ollut vain iloinen, jollen olisi koskaan astunut jalkaani tähän läpeen, minä ja omaiseni! — Ei kai hän vain aio myydä? — Kyllä, vastasi hän, sitä juuri ajattelen. Tämä suomaa, sanoi hän, tämä läpi ja tämä erämaa! Minä en saa enää kruunuakaan sisälle päivittäin, sanoi hän.

He nauroivat Aronsenille eivätkä lainkaan säälineet häntä. — Luuletko, että hän myy? kysyi Iisakki. — Siltä kuulosti. Ja nyt on hän pannut renkinsäkin pois. Tuo Aronsen on perin sukkela ja taitava mies, se on varma! Hän erottaa rengin, joka voisi halkoa talven puut ja ajaa kotiin heiniä hänen omalla hevosellaan, mutta hän pitää esimiehen! On totta, ettei hän enää myy kruununkaan edestä päivittäin, sillä hänellä ei ole tavaroita puodissaan; mitä tekee hän sitten esimiehellä? Se on vain suurellisuutta ja ylpeyttä: hänellä pitää olla mies, joka seisoo pulpetin ääressä ja kirjoittaa suureen kirjaan. Hahaha, onpa tosiaan kuin olisi tuo Aronsen vähän hassahtanut!

Nuo kolme miestä työskentelevät päivälliseen saakka, syövät eväsrepuistaan ja juttelevat hetkisen. Heillä on omat asiansa pohdittavana, korven ja uutistalojen menestys, ne eivät ole pikku asioita, mutta he käsittelevät niitä miettiväisinä, he ovat rauhallisia, heidän hermonsa ovat kulumattomat ja tekevät tehtävänsä. Nyt alkaa syksy, metsä ympäriltä vaikenee, tunturit seisovat siinä, aurinko paistaa, illalla ilmestyvät kuu ja tähdet, kaikki on kiinteässä suhteessa, kaikki on ystävällistä, se on kuin syli. Täällä on ihmisillä aikaa levätä kanervikossa, käsivarsi päänalusena.

Fredrik puhelee Breidablikista, ettei hän ole saanut vielä paljoa aikaan siellä. — Kyllä sinä olet tehnyt aika paljon, sanoo Iisakki, näin sen ollessani siellä päin. — Tämä korven vanhimman, itse uroon kiitos ilahduttaa kai Fredrikkiä, hän kysyy rehellisesti: Siitäkö hänestä näyttää? Ei, paremmin sen vasta pitää käymään. Oli niin paljon muuta puuhaa viime vuonna, tupaa täytyi kattaa, se vuoti ja olisi mennyt piloille; heinälato täytyi purkaa ja pystyttää uudelleen; navettamaja oli liian pieni, minulla kun on lehmä ja hieho, joita ei Bredellä aikoinaan ollut, sanoo Fredrik ylpeänä. — Viihdytkö täällä? kysyy Iisakki. — Kyllä minä viihdyn ja vaimoni viihtyy, miksikäs ei? Onhan avarat tilat ympärillämme, näemme ylöspäin ja alaspäin tietä. Pieni lehto rakennusten lähellä on meistä kaunis, siinä on koivuja ja raitoja, istutan niitä pihan toisellekin puolelle, kunhan tästä kerkiän. Tavattomasti on suo kuivunut vain viime vuodesta senjälkeen kuin ojitin, mitä nyt sitten mahtaa kasvaa siinä tänä vuonna! Vai viihtyä? Kun vaimollani ja minulla on talo ja koti ja maata? — Kaksiko teitä vain tulee olemaan? kysyy Siivertti viekkaasti. — Eipä suinkaan, voi sattua, että tulee lisäväkeä, vastaa Fredrik iloisesti. Ja kun on puhe viihtymisestä, niin en ole nähnyt vaimoni paremmin viihtyvän.

He työskentelevät iltaan saakka; tuolloin tällöin he suoristavat selkäänsä ja juttelevat keskenään: No etkö saanut tupakkia? kysyy Siivertti. — En ja se oli minusta yhden tekevää, vastaa Fredrik. Minä en käytä tupakkia. — Etkö käytä tupakkia? — En. Mutta minä tahdoin vain pistäytyä Aronsenin luona kuulemassa, mitä hän sanoisi. — Silloin hymyilivät nuo veitikat ja heillä oli hauskaa.

Kotimatkalla ovat isä ja poika harvasanaisia kuten tavallista, mutta Iisakki on kai ajatellut jotakin, hän sanoo: Siivertti, kuulehan? — No? vastaa Siivertti. — Ei mitään. — He kulkivat pitkän matkan, sitten puhuu isä taas: Mitenkä voi tuo Aronsen tehdä kauppaa, kun hänellä ei ole tavaraa? — Eipä niin, sanoo Siivertti, mutta täällä korvessa ei ole juuri väkeäkään, minkä kanssa tehdä kauppaa. — Vai niin arvelet? Ei, niin kai se on! — Siivertti ihmettelee hieman näitä sanoja. — Isä jatkaa: Täällä on ainoastaan kahdeksan uudistaloa, mutta niitä voi karttua. Enpä tiedä. — Siivertti ihmettelee vieläkin enemmän; mitä isä oikein ajattelee? Ei mitään? Isä ja poika astelevat pitkän hetken taas ja ovat jo melkein kotona. — Hm. Mitä arvelet Aronsenin vaativan paikastaan? kysyy ukko. — Vai sitäkö sinä! vastaa Siivertti. Aiotko ostaa sen? sanoo hän piloillaan. Mutta äkkiä selviää hänelle, mihin isä tähtää: ukko ajattelee Eliasta. Hän ei kai koskaan ole unohtanut häntä, vaan ajatellut yhtä ahkerasti häntä kuin äitikin, vain omalla tavallaan, lähempänä maata, ja lähempänä Sellanråta myös. — Hinta on kai kohtuullinen, sanoo Siivertti. — Ja kun Siivertti puolestaan niin paljon, käsittää isä, että häntä on ymmärretty, ja aivankuin hän olisi peloissaan siitä, että on sanonut liian selvästi, muuttaa hän heti keskustelunaihetta sanomalla pari sanaa tienkorjauksesta, että oli hyvä, että he olivat päässeet siitäkin.

Parina päivänä neuvottelivat Siivertti ja hänen äitinsä ja kuiskuttelivat paljon, kirjoittivatpa kirjeenkin; kun tuli lauantai, sai Siivertti halun lähteä kylälle. — Mitä sinä taas kylällä teet sotkemassa saappaasi säpäleiksi? kysyi isä aika närkästyneenä — tavallista tuimempana kasvoiltaan, hän älysi kyllä, että Siivertti aikoi postiin. — Kirkkoon, vastasi Siivertti. — Parempaa aihetta ei ollut, isä sanoi: Mitenkähän olisi!

Mutta koska Siivertti aikoi kirkkoon, saattoi hän valjastaa hevosen ja ottaa pikku Rebekan mukaansa. Pikku Rebekka ansaitsi tosiaan tämän ilon ensi kerran elämässään, hän oli niin topakasti vartioinut turnipseja ja muutenkin koko talon helmi ja umppu, se hän oli. Hevonen valjastettiin, ja Rebekka sai Jensinen seurakseen — mihin Siivertti ei pannut vastaan.

Heidän poissaollessaan sattuu Storborgin edusmies käymään ylämaassa. Mitä nyt? Eipä suuriakaan, muudan edusmies vain, muudan Andresen, tuli käyden, hän aikoo tunturille, hänen isäntänsä on hänet lähettänyt. Ei sen enempää. Eikä tämä tapahtuma aiheuta Sellanrån asukkaissa mitään ailahdusta, ei ole enää niinkuin entisinä aikoina, jolloin vieras oli harvinainen nähtävyys uudistalossa ja Inkeri elostui enemmän tai vähemmän. Ei, Inkeri on vaipunut jälleen omaan itseensä ja on hiljainen.

Mainio kapine tuo hartauskirja, tienviitta, jopa käsivarsi kaulalla! Kun Inkeri oli ollut avokätinen itseensä nähden ja harhaillut marjassa, löysi hän jälleen kotiin muistaessaan kamarin ja hartauskirjan, nyt oli taas alakuloinen ja jumalinen. Hän muistaa ne vuodet kauan sitten, jolloin hän ompeli ja- pistäessään neulalla sormeensa sanoi: Piruvie! Sen oppi hän kanssasisariltaan tuon suuren räätälinpöydän ääressä. Pistäessään nyt neulalla sormensa imee hän veren pois ääneti. Vaaditaan melkoista itsensähillintää, jotta niin voi kääntyä. Ja Inkeri meni vieläkin pitemmälle. Kun kaikki työmiehet olivat hävinneet ja kivinavetta oli valmistunut, ja koko Sellanrå oli jälleen yksinäinen, silloin oli Inkerillä kova kamppaus, hän itki ja kärsi ankarasti. Hän ei syyttänyt ketään muuta epätoivostaan ja hän oli syvästi nöyrtynyt. Kunhan hän vain voisi puhua Iisakin kanssa ja keventää mieltään, mutta sitä ei tehnyt kukaan Sellanråssa, he eivät puhuneet tuntemuksistaan eivätkä tehneet mitään tunnustuksia. Niinpä kutsui hän miestänsä ylen huomaavaisesti ruoalle ja meni aivan hänen luokseen ja pyysi häntä, sen sijaan että olisi huutanut ovelta, ja iltaisin tarkasti hän hänen vaatteitaan ja neuloi niihin nappeja. Mutta Inkeri meni vieläkin pitemmälle, eräänä yönä nousi hän kyynärpäänsä varaan ja sanoi: Kuulehan Iisakki? — Mitä nyt? kysyy Iisakki. — Oletko valveilla? — Olen. — Eipä mitään, sanoo Inkeri. Mutta minä en ole ollut niinkuin olisi pitänyt. — Mitä? kysyy Iisakki. Se pääsi häneltä ja hänkin kohousi kyynärpäänsä varaan. He makasivat puhellen edelleen; Inkeri on joka tapauksessa verraton nainen ja hänen sydämensä on täysi: En ole ollut sinua kohtaan niinkuin olisi pitänyt, sanoo hän. Olen siitä niin pahoillani! — Nämä yksinkertaiset sanat liikuttavat Iisakkia, liikuttavat myllynruhoa, hän tahtoo todella lohduttaa Inkeriä, hän ei käsitä itse asiaa, mutta käsittää, ettei ole ketään sellaista kuin hän: Älä huoli itkeä mokomaa, sanoo Iisakki, sillä eihän kukaan ole niinkuin meidän pitäisi! — Niin, ei, ei, vastaa Inkeri kiitollisena. Oo, Iisakilla oli niin terve käsitys asioista, hän käänsi ne aina tolalleen, kun ne järkkyivät. Kuka olisi niinkuin pitäisi? Hän oli oikeassa, itse sydämen jumalakin, hän joka sentään on jumala, käy seikkailemassa, ja me voimme nähdä sen hänestä, vekkulista: milloin keikkuu hän ruusustossa ja lipoo kieltään ja muistelee, milloin on hän astunut okaaseen ja vetää sen pois epätoivoisin ilmein. Kuoleeko hän siitä? Ei vähintäkään, hän on yhtä hyvä. Näyttäisipä kauniilta, jos hän kuolisi.

Inkerikin rauhoittuu, hän pääsee siitä irti, mutta hän jatkaa yhä hartaushetkiään ja löytää turvaisaa armahdusta niistä. Inkeri on ahkera ja kärsivällinen ja hyvä joka päivä, hän tuntee Iisakin kaikista muista miehistä eikä toivo itselleen muuta kuin hänet. Luonnollisesti ei hän ole mikään leikkijä eikä laulaja ulkomuodoltaan, mutta hän on hyvä kyllä, se oli hänen mielipiteensä! Ja toteutui taaskin, että Herranpelko ja tyytyväisyys on suuri voitto.

Nyt tuli tuo pieni edusmies Storborgista, tuo Andresen, hän tuli Sellanråhon sunnuntaina, eikä Inkeri elostunut, kaukana siitä, hän ei edes itse mennyt viemään hänelle maitokippoa, vaan palvelijan ollessa poissa lähetti hän Leopoldiinan sitä viemään. Ja Leopoldiina vei maitokipon koreasti ja sanoi: olkaa hyvä, ja punastui kasvoiltaan, vaikka hänellä oli pyhäpuku yllään eikä hänellä ollut mitään häpeiltävää. — Kiitos, se on liian paljon! sanoi Andresen. Onko isäsi kotona? sanoi hän. — Kyllä, hän on kai jossakin ulkona. — Andresen joi ja pyyhki huuliaan nenäliinalla ja katsoi kelloa. Onko pitkältä ylös kaivoksille? sanoi hän. — Ei. Tunnin matka eikä sitäkään. — Minä menen katsastamaan niitä Aronsenin puolesta, jonka edusmiehenä minä olen. — Vai niin. — Tunnet kai minut? Olen edusmiehenä Aronsenilla. Olet ollut meillä ostoksilla. — Olen — Muistan sinut hyvin, sanoi Andresen, sinä olet ollut kaksi kertaa ostoksilla. — On enemmän kuin odottaa sopii, että hän muistaisi minut, vastasi Leopoldiina, mutta olivatkin hänen voimansa lopussa, hän seisoi nojaten tuoliin. — Andresen ei ollut menettänyt voimiaan, hän jatkoi ja sanoi: Enkö muistaisi sinua! Ja hän sanoi edelleen: Etkö voi tulla minun kanssani tunturille?

Vähin erin kävi kaikki Leopoldinaan silmissä punervaksi ja kummalliseksi, ja lattiata ei tuntunut lainkaan olevan jalkojen alle ja Andresen puhui kaukaisuudesta: Eikö sinulla ole aikaa? — Ei, vastasi hän. — Herra ties miten hän pääsi ulos keittiöön. Äiti katsoi häntä ja kysyi: Mikä sinua vaivaa? — Ei mikään. —

Ei mikään, eipä niin. Mutta kas nyt oli Leopoldiinan vuoro elostua, alkaa kiertokulku. Hänellä oli kyllä mahdollisuuksia siihen, solakka ja sievä, ja vasta edespäässyt kun on, hänestä tulisi kyllä hyvä uhri. Hänen nuoressa rinnassaan livertää lintunen, hänen pitkät kätensä ovat täynnä hellyyttä kuin äidin, täynnä tuntemuksia. Eikö hän osannut tanssia? Kyllä. Oli ihme, miten ne oppivat sen taidon, mutta Sellanråssakin opittiin vain tanssimaan, Siivertti osasi, Leopoldiina osasi, se oli korvessa luotua tanssia, säännöllistä, voimallista pyörähtelyä, skottilaista, masurkkaa, reiniläistä ja valssia. Ja eikö Leopoldiina osannut koristella itseään ja rakastua ja uneksia aivan valveillaan? Aivankuin toisetkin! Kun hän seisoi kirkonpermannolla, sai hän lainaksi äidin kultasormuksen, sitä ei pidetty minään syntinä, se oli vain somaa, ja seuraavana päivänä, kun hänen piti mennä alttarille, ei hän saanutkaan sormusta ennenkuin kaikki oli ohitse. Hän sai kernaasti pitää kultasormusta kirkonpermannolla seistessään, hän oli mahtavan miehen, maakreivin tytär.

Kun edusmies Andresen palasi tunturilta, tapasi hän Iisakin, joka kutsui hänet sisään. Hän sai päivällistä ja kahvia. Koko talonväki oli nyt turvassa ja otti osaa keskusteluun. Edusmies selitti, että Aronsen oli lähettänyt hänet tutkimaan miten kaivosten laita oli, oliko mitään merkkiä kaivauksen ja työn alkamisesta. Herra ties, edusmies taisi valehdella, että hänet oli lähetetty, hän oli saattanut yhtä hyvin keksiä tämän retken omasta päästään, eikä hän missään tapauksessa ollut voinut käydä kaivoksilla asti sinä lyhyenä aikana, jonka hän oli ollut poissa. — Vaikeahan on nähdä päältä päin, aikooko yhtiö jälleen aloittaa, sanoi Iisakki. — Ei, sen myönsi edusmies, mutta Aronsen oli nyt lähettänyt hänet ja olihan niin, että neljä silmää näkee enemmän kuin kaksi.

Mutta nyt ei Inkeri voinut kauempaa pidättää itseään, hän kysyy: Onko niinkuin puhutaan, että Aronsen aikoo jälleen myydä? — Edusmies vastaa: Kyllä hän siitä puhuu. Ja sellainen mies kuin hän, voi tehdä mitä tahtoo, sillä hänellä on varaa kaikkeen. — Vai niin, onko hänellä paljon rahoja? — Kyllä, vastaa edusmies, ei häneltä niitä puutu! — Inkeri ei voi taaskaan vaieta, vaan kysyy: Mitähän hän pyytää talostaan? — Iisakki puuttuu asiaan, hän on ehkä vielä uteliaampi kuin Inkeri; mutta tuo Storborgin osto ei saa näyttää hänen keksimältään, hän tekeytyy tietämättömäksi siitä ja sanoo: Mitä sinä kyselet, Inkeri? — Kyselenpähän vain, vastaa tämä. — He katsovat molemmat edusmies Andreseniin ja odottavat. Andresen vastaa.

Hän vastaa kylläkin pidättyvästi, että hinnasta hän ei tiedä, mutta hän tietää mitä Aronsen itse on sanonut Storborgin hänelle maksaneen. — Paljonko? kysyy Inkeri, eikä voi vaieta ja pitää suutaan kiinni. — Se on tuhatkuusisataa kruunua, vastaa edusmies. — Vai niin, Inkeri lyö heti käsiään yhteen, sillä jos naisilta mitä puuttuu, niin juuri älyä ja järkeä talonhintoihin nähden, sitä heiltä puuttuu. Mutta tuhatkuusisataa ei muuten ole mikään pieni summa korvessa, ja Inkeri pelkää vain yhtä asiaa: että Iisakki säikähtäisi sitä. Mutta Iisakki on totisesti kuin tunturi ja sanoo ainoastaan: Siellä on ne suuret rakennukset! — Niin, vastaa edusmies Andresenkin, siellä on ne mainiot rakennukset! —

Vähää ennen kun edusmies lähtee, on Leopoldiina vetäytynyt ovesta ulos. On niin ihmeellistä, hänestä tuntui kai mahdottomalta antaa hänelle kättä. Mutta hän on keksinyt itselleen hyvän paikan ja seisoo kivinavetassa ja katselee ulos eräästä ikkunasta. Hänellä on sininen silkkinauha kaulassa, sitä ei hänellä ollut ennen, ja merkillistä on, että hän on ehtinyt saada sen yllensä. Siinä menee Andresen ohi, hän on pieni ja pyöreä, hontelosäärinen, hänellä on vaaleahko koko parta, hän on kahdeksan, kymmenen vuotta Leopoldiinaa vanhempi. Hän ei ole hullumpi, arvelee kai tämä!...

Ja niin tulee kirkkoväki kotiin myöhään maanantaita vasten yöllä. Kaikki oli käynyt hyvin, pikku Rebekka oli nukkunut viimeiset tunnit taipaleesta ja hänet nostettiin myös nukkuvana rattailta ja kannettiin sisälle. Siivertti on kuullut paljon uutta, mutta kun äiti kysyy Mitä kuluu? vastaa hän vain: Eipä paljon mitään. Akseli on saanut niittokoneen ja kääntöäkeen. — Mitä sanot? kysyy isä uteliaana. Näitkö sen? — Näin. Se oli laiturilla. — Vai sitä asiaa hänellä oli kaupunkiin! sanoo isä. Ja Siivertti on täynnä muita tietoja, mutta ei virka enää sanaakaan.

Isä sai kernaasti uskoa, että Aksel Strömin välttämätön asia kaupunkiin koski niittokoneen ja kääntöäkeen ostoa; äiti sai myöskin kernaasti uskoa samaa. Mutta kumpikaan vanhemmista ei sitä uskonut, he olivat kyllä kuulleet mainittavan, että se oli yhteydessä uuden, korvessa tapahtuneen lapsenmurhan kanssa. — Niin, nyt voit käydä maata! sanoo isä lopuksi.

Siivertti käy maata, hän on täynnä tietoja. Aksel on kutsuttu kuulusteluun, se oli suuri asia, nimismies on matkustanut hänen kanssaan. Se oli niin suuri asia, että nimismiehenrouva, joka todella oli taas saanut pienokaisen, oli jättänyt lapsen ja matkustanut myöskin kaupunkiin. Hän oli luvannut puhua valamiesten kanssa.

Nyt kierteli juoruja ja huhuja kylällä, ja Siivertti huomasi kyllä, että erästä vanhempaa lapsenmurhaa muisteltiin uudelleen. Kirkon ulkopuolella vaikeni puhelu, kun hän lähestyi; ja jollei hän olisi ollut se mikä hän oli, olisi kai väki kääntynyt hänestä pois. Oli hyvä olla Siivertti, ensiksikin suuresta talosta, rikkaan miehen poika, sitäpaitsi itse kunnon mies, työntekijä, hän oli muista edellä ja häntä kunnioitettiin. Hän oli myös aina ollut kansan suosiossa.

Kunhan ei nyt vain Jensine kuulisi liikoja, ennenkuin he pääsivät kotimatkalle! Siivertilläkin oli omat pelkonsa, korven asukkaatkin voivat punastua ja kalveta. Hän näki, kun Jensine lähti kirkosta pikku Rebekan kanssa, tämäkin oli nähnyt hänet, mutta oli vain mennyt ohi. Hän odottaa hetken, ajaa sitten sepän tuvalle noutamaan heitä.

He istuvat syömässä, koko perhe syö päivällistä. Siivertiäkin pyydetään ruoalle, mutta hän on syönyt, kiitos! He tiesivät, että hän tulisi, he olisivat voineet odottaa hetken, niin olisi tehty Sellanråssa, niin ei tehty täällä. — Niin, ei kai se ole sellaista ruokaa, johon sinä olet tottunut, sanoo sepänvaimo. — Mitä kirkkoon kuuluu? kysyy itse seppä, vaikka hänkin oli ollut kirkolla.

Kun Jensine ja pikku Rebekka istuvat rattailla, sanoo sepänvaimo tyttärelleen: Niin Jensine, älköön nyt kuluko kauan ennenkuin tulet takaisin kotiin! — Se voidaan käsittää kahdella tavalla, ajatteli kai Siivertti, sillä hän ei sekaantunut asiaan. Mutta jos olisi hieman selvemmin sanottu, olisi hän ehkä vastannut. Hän rypistää silmäkulmansa ja odottaa, enempää ei kuulu.

He ajavat kotiin päin ja pikku Rebekka on ainoa, jolla on jotakin sanottavaa, hänestä on kaikki kirkossa ollut niin ihmeellistä, pappi, hopearistillä koristetussa paidassaan, kynttiläkruunut, urut. Pitkän ajan kuluttua sanoo Jensine: Olipa häpeällistä se Barbron asia! — Mitä tarkoitti äitisi sillä, että sinä tulisit taas pian kotiin? kysyy Siivertti. — Mitäkö hän tarkoitti? — Aiotko lähteä meiltä? — Täytyy kai minun kotiin kerran, vastaa toinen. — Ptruu! sanoo Siivertti ja pysäyttää hevosen. Tahdotko, että kyyditsen sinut heti? — Jensine katsoo häneen, hän on kalpea kuin ruumis. — Ei, vastaa hän. Hetken kuluttua alkaa hän itkeä. Rebekka katsoo ihmetellen toista ja toista. Pikku Rebekka oli varsin tarpeellinen olemassa mukana tällaisella matkalla, hän ryhtyy hyvittämään Jensineä, taputtelee häntä ja sai hänet vihdoin hymyilemään. Ja kun pikku Rebekka uhkasi veljeään sillä, että hän hyppää rattailta ottamaan vitsan häntä varten, täytyy Siivertinkin hymyillä. — Mutta nyt täytyy minun kysyä, mitä sinä tarkoitit? sanoi Jensine. — Siivertti vastasi aikailematta: Minä tarkoitin, että jos sinä tahdot lähteä meiltä, niin koetamme tulla toimeen ilman sinua. — Pitkän hetken kuluttua sanoo Jensine: Niin, Leopoldiinahan on jo suuri ja voi tehdä minun tehtäväni.

Siitä tuli ikävä kotimatka.