IV.

Monia hevoskuormia kulkee rämeiden halki, ajetaan uuden korven asukkaan rakennuksia, kuorma toisensa jälkeen kulkee, päiväkausia. Ne puretaan erääseen paikkaan, jonka nimi tulee olemaan Storborg, se paisuu kyllä suureksi kerran, neljä miestä louhii nyt kiviä vuorella kivijalkaa ja kahta kellaria varten.

Niin ajetaan ja ajetaan edelleen. Jokainen hirsi on ennakolta veistetty, ei tarvitse muuta kuin latoa ne päällekkäin kevään tullen, kaikki on hienosti suunniteltu, hirret on numeroitu, eikä puutu ovia, ei ikkunoita, eikä värillisiä ruutuja kuistia varten. Ja muudan ajuri tuo eräänä päivänä suuren kuorman säleitä. Mitä ne ovat? Muudan uutisasukas Breidablikin alapuolelta tietää asian, hän on etelästäpäin ja on nähnyt sellaisia ennen: Se on puutarhanaitaa, sanoo hän. — Tuo uusi mies aikoo siis laittaa puutarhan korpeen, suuren puutarhan.

Se tiesi hyvää, koskaan ei ollut ollut sellaista liikettä korvessa ja moni hevosmies ansaitsi rahoja. He pohtivat tätä asiaa myös: oli tiedossa ansiota tulevaisuudessa, kauppias tarvitsi tavaroita kotimaasta ja ulkomailta, hänen täytyi ajattaa ne monilla hevosilla meren rannalta.

Näytti siltä, että suurta tulisi kaikki täällä olemaan. Oli tullut nuori päällysmies tai edusmies, joka järjesti ajoa, hän oli hienosteleva eikä näyttänyt saavan tarpeeksi hevosia, vaikka ei ollut enää montakaan kuormaa jäljellä. — Ei kai ole niin monta kuormaa jäljellä talosta enää? sanottiin hänelle. — Mutta entä tavarat! vastasi hän. — Sellanrån Siivertti tuli ajaen kotiinpäin, kuten tavallista tyhjiltään, ja edusmies huusi hänelle: Tuletko tyhjiltäsi? Miksi et ottanut kuormaa tänne Storborgiin? — Olisinhan voinut ottaa, mutta en tiennyt siitä mitään, vastasi Siivertti. — Hän on Sellanråsta, niillä on kaksi hevosta! kuiskasi joku. — Onko teillä kaksi hevosta? kysyi edusmies. Ottakaa ne molemmat ja tulkaa ajamaan meille, täällä ansaitsee rahaa! — Niin vastasi Siivertti, eihän se olisi hullumpaa. Mutta juuri nyt ei meillä ole aikaa. — Eikö sinulla ole aikaa ansaita rahoja? sanoi edusmies.

Ei, Sellanråssa ei aina ollut aikaa, oli niin paljon puuhaa kotona. Nyt olivat he ensi kerran ottaneet miesapua taloon, kaksi ruotsalaista muuraria, jotka louhivat kiviä navettaa varten.

Tämä navetta oli monta vuotta ollut Iisakilla mielessä suurena suunnitelmana, turvemaja kävi liian pieneksi ja hankalaksi elukoille, oli tarpeen kivinavetta, kaksinkertaisilla seinillä ja kunnollisella lautakellarilla varustettuna. Mutta oli niin paljon tarpeen, toinen vaati aina toista, ei tullut koskaan loppua rakentamisesta. Hänellä oli saha ja mylly ja kesänavetta, eikö hän tarvinnut pajaa? Vain pieni paja, kotitarpeiksi, hätäavuksi, oli niin pitkälti kylään, kun kuokka tylsyi tai hevosenkenkiä piti teroittaa. Siis vain sen verran, että tuli toimeen: palkeet ja alasin, eikö hän tarvinnut niitä? Kaiken kaikkiaan kohoaa Sellanråhon niin monta pientä ja suurta rakennusta.

Talo suurenee suurenemistaan, käy vahaiseksi, ei siis enää tulla toimeen palvelijatta, ja Jensine saa edelleen jäädä olemaan. Hänen isänsä, seppä, kyselee toisinaan häntä, eikö hän jo pian tule jälleen kotiin, mutta hän ei kärtä sen pahemmin, hän on perin myöntyväinen ja hänellä on kai siinä joku tarkoitus. Sellanrå sijaitsee ylinnä yhteismaassa ja kasvaa kasvamistaan, rakennuksia tulee lisää, maa kasvaa, ihmiset pysyvät samoina. Lappalaisia ei enää tule herrastelemaan uutistalossa, he ovat jo kauan sitten lakanneet käymästä. Lappalaisia ei usein kulje ohitse, he kiertävät mieluummin kaukaa talon, he eivät tule enää tupaan, he pysähtyvät ulkona, jos pysähtyvät. Lappalaiset kuljeksivat syrjäseutuja, epäilyttäviä teitä, valoa ja ilmaa he karttavat kuin syöpäläiset. Silloin tällöin katoaa joku vasikka tai lammas Sellanrån takalistoilta. Minkäpä sille mahtaa. Tietenkin Sellanrå kestää sen. Ja jos Siivertti osaisi ampua, ei hänellä olisi pyssyä, mutta hän ei osaa ampua, hän ei ole sotaisa, vaan iloinen, suuri koiranleuka: Sitäpaitsi ovat kai lappalaiset rauhoitettuja! sanoo hän.

Sellanrå kestää pieniä karjankatoja, sillä se on suuri ja vauras, mutta suruja vailla ei olla, ei. Inkeri ei ole kautta vuoden yhtä tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, ei, hän on kerran tehnyt suuren matkan ja silloin sai hän kai eräänlaisen ruman sopeutumattomuuden itseensä. Se saattaa mennä menojaan, mutta se palaa taas. Hän on ahkera ja nokkela, aivankuin parhaina päivinään, ja hän on sievä ja terve vaimo miehelleen, myllynruholle, mutta eikö hänellä ole muistoja Trondhjemista, eikö hän unelmoi koskaan? Kyllä, varsinkin talvisin. Hänessä on vietävä elämä ja halu toisinaan, ja kun hän ei voi tanssia yksinään, ei synny juhlaa. Raskaat ajatukset ja hartauskirja. Niinpä niin. Mutta tuo toinenkin on aika ihanaa ja verratonta, kuten Herra tietää. Hän on oppinut olemaan tyytyväinen, nuo ruotsalaiset muurarit edes ovat vieraita ihmisiä ja tuntemattomia ääniä talossa, mutta he ovat vanhempia, hiljaisia miehiä, he eivät leiki, he tekevät työtä. Mutta he ovat tyhjää parempia, he elähyttävät, toinen laulaa kauniisti kivellä ja Inkeri seisoo toisinaan kuuntelemassa. Hänen nimensä on Jalmari.

Mutta sillä ei ole kaikki hyvin Sellanråssa. On tuo suuri pettymys, jonka Elias aiheutti. Oli tullut kirje häneltä, että hänen toimensa insinöörin luona oli lakkautettu, mutta hän saisi kyllä toisen paikan, täytyi vain odottaa. Sitte tuli toinen kirje, että odottaessaan muudatta korkeata konttoripaikkaa ei hän voinut elää tyhjästä, ja kun hän sai satakruunusen kotoa kirjoitti hän, että se riitti juuri pienten velkojen maksoon. — Vai niin, sanoi Iisakki, Mutta nyt on meillä muurarit ja paljon menoja, kysy nyt Eliakselta, eikö hän mieluummin halua tulla kotiin auttamaan meitä! — Inkeri kirjoitti, mutta Elias ei tahtonut takaisin kotiin, ei, hän ei halunnut taas tehdä tuota matkaa turhan tautta, ennen hän näki nälkää.

Kas, koko kaupungissa ei kai ollut vapaana mitään korkeata konttoripaikkaa, eikä Elias ollut liioin mikään partaveitsi aukoakseen itselleen tietä. Herra ties, ehk'ei hänellä ollut suurempaa kykyä. Kiltti ja ahkera kirjoittamaan oli hän kyllä, mutta oliko hänellä henkeä ja valoa? Ja jollei, miten kävisi hänen sitten!

Kun hän tuli kotoa kaksisataa kruunua taskussaan, vastaanotti hänet kaupunki vanhoine laskuineen, ja kun hän oli maksanut ne, täytyi hänen ostaa itselleen kävelykeppi sateenvarjon varren sijaan. Erinäisiä muitakin tavaroita tuli hankkia: karvalakki talveksi, kuten kaikilla hänen tovereillaankin oli, pari luistimia luistelua varten kaupungin jäällä, hopeinen hammastikku, jolla saattoi kaivella hampaitaan ja osoitella hienosti istuessaan lasin ääressä. Ja niin kauan kuin hän oli rikas, tarjoili hän voimainsa mukaan, itse tuliaiskesteissään antoi hän avata puolisen tusinaa pulloa olutta mitä suurimmalla säästäväisyydellä. — Mitä, annatko kaksikymmentä äyriä tarjoilijalle? kysyttiin häneltä; me annamme kymmenen. — Ei pidä olla kitsas! sanoi Elias.

Hän ei ollut kitsas, ei, se ei sopinut hänelle, hän oli suuresta talosta, kartanosta, hänen isänsä maakreivi omisti rajattomat tukkimetsät ja neljä hevosta, neljäkymmentä nautaa ja kolme niittokonetta. Elias ei ollut mikään valesäkki eikä hän levittänyt juttua Sellanrån kartanosta, sen oli piiri-insinööri aikoinaan tehnyt ja rehennellyt kaupungissa. Mutta Eliaalla ei ollut sitä vastaan, että juttua vähitellen alettiin uskoa. Kun hän ei itse ollut mitään, saattoi hän olla jonkun poika, hän sai luottoa siitä hyvästä ja saattoi pelastautua. Mutta loppumattomiin se ei lyönyt leiville, hänen täytyi kerran maksaa ja silloin oli hän kiikissä. Eräs hänen tovereistaan sai hänet silloin isänsä liikkeeseen, maalaiskauppaan, jossa oli kaikenlaisia tavaroita, olihan se tyhjää parempi. Sopi kyllä huonosti niin vanhalle pojalle joutua vasta-alkajan palkalle rihkamakauppaan, kun hänestä piti paisua nimismies, mutta henkipitimikseen täytyi turvautua tilapäiseenkin ansioon, eikähän se oikeastaan ollutkaan hullumpaa. Elias oli kiltti ja hyvä sielläkin ja ostajat pitivät hänestä, sitten kirjoitti hän kotiin, että hän oli siirtynyt kauppa-alalle.

Tämä se oli äidille suuri pettymys. Kun Elias seisoi rihkamapuodissa ei hän ollut sen enempää kuin kauppa-apulainen alhaalla kylässä; ennen oli hän ollut vailla vertaisia; ei kukaan muu kuin hän ollut seudulta muuttanut kaupunkiin ja tullut konttoristiksi. Oliko hän kadottanut suuren päämääränsä näkyvistä? Inkeri ei ollut niin tuhma, hän tiesi, että oli ero tavallisen ja epätavallisen välillä, mutta hän ei erottanut sitä ehkä aina niin selvästi. Iisakki oli ymmärtämättömämpi ja yksinkertaisempi, hän otti yhä vähemmän laskuihin Eliasta tehdessään laskelmia, hänen vanhin poikansa liukui hänen piirinsä ulkopuolelle, hän lakkasi ajattelemasta Sellanrån jakamista poikainsa kesken, kun hän itse kerran kaatuisi.

Kevätpuolella tuli insinööri ja työmiehiä Ruotsista, heidän piti rakentaa teitä, pystyttää parakkeja, valmistaa maaperää, louhia, solmia suhteita elintarvehankkijoiden, hevostenomistajien, maanomistajien kanssa meren rannalla — mitä — mutta miksi kaikki tämä puuha? Eikö olla korvessa, jossa kaikki on kuollutta? Niin, nyt piti aloitettaman koekaivaukset kuparivuoressa.

Tulipa siitä siis viimeinkin jotakin, Geissler ei ollut touhunnut turhia.

Ne eivät olleet samoja suuria herroja kuin viime kerralla, ei, maaherra oli poissa, tehtailija oli poissa, mutta entinen vuoritieteilijä ja insinööri olivat mukana. He ostivat Iisakilta kaikki sahatut laudat, jotka hän saattoi luovuttaa, he ostivat ruokaa ja juomaa ja maksoivat hyvin, sitte juttelivat he, olivat ystävällisiä ja pitivät Sellanråsta. Köysirata! sanoivat he, ilmarata tunturin laelta meren rantaani sanoivat he. — Näidenkö soiden kautta täällä? kysyi Iisakki. — Ei, herrat hymyilivät; toiselle puolelle, sanoivat he, ei tänne päin, siitä tulisi peninkulmamääriä, ei, toiselle puolelle, suoraan merelle, sinne on jyrkkä rinne ja lyhyt matka. Me kuljetamme malmin ilman halki rautavaunuissa, saat nähdä, että siitä tulee suurenmoista; mutta aluksi me ajamme malmia alas, rakennamme tien ja ajamme sitä hevosilla — niin viidelläkymmenellä hevosella, suurenmoista sekin. Eikä meitä ole vain tämä määrä, minkä täällä näet; mitä me olemme? ei mitään! Suurempi määrä tulee ylös toiselta puolelta, kokonainen jono työmiehiä ja valmiiksirakennettuja parakkeja ja muonatarpeita ja aineita ja työkaluja kaikkia lajia, sanoivat he, me kohtaamme laella. Täytyy saada työ vauhtiin, miljooneja on kysymyksessä, ja kiisu viedään Etelä-Amerikaan. — Eikö maaherra ole mukana? kysyi Iisakki. — Mikä maaherra? Jaa hän, ei, hän on myynyt. — Entä tehtailija? — Hän on myöskin myynyt. Vai muistat heidät? Ei, he ovat myyneet. Ja ne, jotka ostivat heiltä, ovat taas myyneet. Nyt omistaa suuri yhtiö kuparivuoren, tavattoman rikasta väkeä. — Missä mahtaa Geissler olla? kysyi Iisak. — Geissler? En tunne. — Nimismies Geissler, hän, joka silloin möi heille kuparivuoren. — Vai hän! Geisslerkö hänen nimensä oli? Herra ties, missä hän on! Muistatko hänetkin?

Niin ammuskelivat ja työskentelivät he suurella miesjoukolla kesäkauden, syntyi liikettä ja elämää, Inkeri myi maitoa ja karjantuotteita ja hänestä oli hauska tehdä kauppaa ja puuhata, nähdä paljon ihmisiä tulevan ja menevän. Iisakki kulki jysähtelevin askelin ja viljeli maatansa, mikään ei häirinnyt häntä; nuo kaksi muuraria ja Siivertti pystyttivät navetan. Siitä tuli laaja rakennus, mutta rakentaminen kesti kauan, miehiä oli liian vähän työssä ja Siivertti oli sitä paitsi usein auttamassa maatöissä. Nyt oli niittokone hyvään tarpeeseen ja samoin kolme reipasta naisihmistä haravoimisessa.

Kaikki oli hyvin, korpeen oli tullut elämää, rahoja kasvoi kuin kukkia.

Kas nyt Storborgin kauppapaikkaa, eikö siitä ollut paisunut suurisuuntainen liike? Tuo Aaron oli varmasti aika vietävä miehekseen, hän oli saanut vihiä tulossa olevasta kaivostyöstä ja pani heti pystyyn rihkamakauppansa, hän teki kauppaa, niin, hän teki kauppaa kuin hallitus, kuin kuningas ikään. Ensiksikin myi hän nyt kaikenlaisia taloustavaroita ja työastioita; mutta rahakkaat kaivostyöläiset eivät ole niin tarkkoja penneistä, että he ostaisivat ainoastaan tarpeellista, ei, he ostavat kaikkea. Varsinkin lauantai-iltaisin vilisi Storborgin kauppapaikassa väkeä ja Aaron kahmi rahoja kasaan, hänellä oli sekä edusmiehensä että vaimonsa apuna tiskin takana ja itse myi hän niin paljon kuin ehti, mutta paikka ei jäänyt tyhjäksi eikä autioksi ennenkuin myöhään yöllä. Seudun hevosmiehet saivat työtä, tavattomat määrät tavaroita ajettiin Storborgiin, tietä täytyi useissa kohdin uusia ja panna hyvään kuntoon, siitä tuli hieman toista, kuin mitä oli ollut Iisakin ensimmäinen kapea polku korven halki. Aaronista tuli oikea korven hyväntekijä kauppansa ja tiensä kautta. Hänen nimensä ei muuten ollut Aaron, se oli vain hänen ristimänimensä, hänen nimensä oli Aronsen, niin nimitti hän itseään ja niin nimitti hänen vaimonsa häntä; perhe oli siitä ylpeä ja sillä oli kaksi palvelijatarta ja renki.

Storborgin maa sai edelleen jäädä koskemattomaksi, ei ollut aikaa maanviljelykseen, kuka möyrisi suota! Mutta Aronsenilla oli puutarha, jota ympäröi säleaita, ja viinimarjapensaita ja astereita ja kaikenlaisia istutettuja pensaita ja puita, hieno puutarha. Siinä oli leveä käytävä, jota Aronsen saattoi sunnuntaisin astella ja poltella pitkää piippua; perällä oli talon kuisti punaisine ja keltaisine ja sinisine ruutuineen, Storborg. Kolme pientä lasta juoksenteli somina ympäri, tytön piti oppia olemaan kauppiaan tyttärenä, poikien piti oppia kaupantekoa, kolme lasta, joilla oli tulevaisuus!

Jollei Aronsen olisi ajatellut tulevaisuutta, ei hän yleensä olisi tänne tullutkaan. Hän olisi jäänyt kalastamaan kaloja ja ehkä ollut onnellinen ja ansainnut silloinkin hyvin, mutta se ei ollut kauppiaana olemista, se ei ollut hienoa, se ei ollut kunnioitettua, hatut eivät lentäneet päästä sille. Aronsen oli näihin asti soutanut, tulevaisuudessa halusi hän purjehtia. Hänen oli tapana sanoa: vankka pohja. Hänen lapsillaan piti olla enemmän vankkaa pohjaa kuin hänellä oli ollut, sanoi hän, että hän tahtoi valmistaa heille vähemmän raadantaa vaativan elämän.

Ja kas, merkit olivat hyvät, väki tervehti häntä, vaimoa, vieläpä lapsia. Vähintä ei ollut, että tervehdittiin lapsia. Kaivosmiehet tulivat alas tunturilta eivätkä olleet nähneet lapsia pitkään aikaan, heitä vastassa pihalla olivat Aronsenin lapset, ja he puhelivat heti heille ystävällisesti, aivankuin he olisivat kohdanneet kolme villakoiraa. He olisivat antaneet lapsille rahaa, mutta kun ne olivat kauppiaan lapsia, soittivat he sensijaan heille suuharppua. Gustav tuli, tuo nuori huimapää hattu toisella korvalla ja aina iloinen sana huulillaan, niin, hän se tuli ja piti heille hauskaa pitkän ajan. Lapset tunsivat hänet joka kerta ja juoksivat häntä vastaan, hän nosti ne selkäänsä kaikki kolme ja tanssi niiden kanssa. Hoo! sanoi Gustav ja tanssi. Sitte otti hän suuharppunsa ja soitteli tansseja ja lauluja, vallan tulivat talon palvelustytöt ulos katsomaan Gustavia ja kuulemaan soittoa kostein silmin. Gustav kyllä tiesi, mitä teki, hulluttelija!

Sitte meni hän rihkamapuotiin ja siroitteli rahojaan ja osti selkäreppunsa täyteen tavaroita, ja kun hän palasi takaisin tunturille oli hänellä seljässään kokonainen pieni rihkamakauppa, jonka hän avasi Sellanråssa ja levitteli nähtäväksi. Siinä oli kukikasta kirjepaperia ja uusi paita ja koruja ja rimsuilla varustettu kaulaesiliina; siinä oli lahjoja, joita hän jakeli naisille; siinä oli kiiltäviä kaluja, kompassilla varustetut kellonperät, kynäveitsi; olipa vielä joukko muutakin, oli raketteja, jotka hän oli ostanut sunnuntaiksi ja joilla hän aikoi huvittaa itseään ja muita. Hän sai Inkeriltä maitoa juodakseen ja hän kujeili Leopoldiinan kanssa ja nosti pikku Rebekkaa ko-orkealle ilmaan. — No joko pian saatte navetan pystyyn? kysyi hän maanmiehiltään muurareilta ja oli ystävää heidänkin kanssansa. — Heitä oli liian vähän, sanoivat muurarit. — Hänestä saisivat apumiehen, sanoi Gustav piloillaan. — Sepä olisi hyvä! sanoi Inkeri, sillä navetta pitäisi valmistua syksyyn, jolloin elukat pannaan sisälle.

Nyt sytytti Gustav yhden raketin, ja kun hän oli polttanut toisenkin, saattoivat kernaasti kaikki kuusi mennä samaa tietä, ja naiset ja lapset katselivat henkeä pidättäen ja ihmetellen tuota taikatemppua ja taikuria, eikä Inkeri ollut koskaan ennen nähnyt rakettia, mutta nämä hulluttelut toivat hänen mieleensä suuren maailman. Mitä olikaan ompelukone nyt! Ja kun Gustav lopuksi soitti huuliharppua olisi Inkeri kernaasti seurannut häntä pelkästä voimakkaasta liikutuksesta...

Kaivostyö edistyy ja malmia ajetaan hevosilla rantaan, höyrylaiva on lastannut ja purjehtinut Etelä-Amerikaan ja toinen on tullut sijalle. Suurta liikettä. Joka vain kynnelle kykeni korvessa on käynyt katsomassa tunturilla ihmettä, ja Brede Olsen on ollut siellä kivinäytteineen ja saanut kääntyä takaisin, sillä vuoritieteilijä on matkustanut takaisin Ruotsiin. Sunnuntaisin on vaeltanut väkeä kosolta aina kylältä asti, yksinpä Aksel Ström, jolla ei ole liikaa aikaa, on pari kertaa pistäytynyt kaivoksille ollessaan linjantarkastuksella. Nyt on tuskin ainoatakaan, joka ei olisi nähnyt ihmettä. Silloin ottaa Inkeri Sellanråkin todella parhaat vaatteet ylleen ja sormeensa kultasormuksen ja lähtee tunturille.

Mitä hän sieltä tahtoo?

Hän ei tahdo mitään, hän ei ole edes utelias näkemään, miten ne aukovat tunturia, hän tahtoo vain näyttäytyä. Kun Inkeri näki, että muutkin naiset taivalsivat tunturille, tunsi hän että hän tahtoi myös. Hänellä on rumentava arpi ylähuulessa ja hänellä on isoja lapsia, mutta hänkin tahtoo lähteä. Häntä harmittaa, että muut ovat nuoria, mutta hän tahtoo koettaa ponnauttaa itsensä heidän tasalleen, hän ei ole vielä alkanut tulla lihavaksi, hän on solakka ja sievä, ja saattaa näyttää vielä joltakin. Luonnollisestikaan ei hän ole punainen ja valkoinen ja hänen kultainen persikkaihonsa on jo aikoja sitten kulunut, mutta saisivatpahan nähdä, saisivatpa nyökäyttää ja sanoa: Hän on hyvä kyllä!

Hänet otetaan vastaan erittäin ystävällisesti, työmiehet ovat saaneet monta kipollista maitoa Inkeriltä ja tuntevat hänet, he näyttävät hänelle kaivoksia, parakkeja, talleja, keittiöitä, kellareita, ruoka-aittoja, rohkeat tulevat lähelle ja ottavat häntä vähin käsipuolesta, se ei ole Inkeristä mitään, se tekee hänelle hyvää. Ja kun hän nousee tai astuu alas kiviportaita nostaa hän hameen korkealle ja näyttää pohkeitaan, mutta hän on levollinen sitä tehdessään, ja on aivankuin hän ei olisi mitään tehnyt. Hän on hyvä kyllä! ajattelevat kai työmiehet.

Tuo vanha ihminen, hän on joka tapauksessa liikuttava: saattoi nähdä, että jos yksi tai toinen noista lämpimistä miehistä loi häneen silmäyksen, tuli se hänelle odottamatta, hän kävi siitä kiitolliseksi ja vastasi siihen, oo häntä kutkutti tämä myötätuuli, hän oli nainen niinkuin muutkin naiset. Hän oli kai ollut kunniallinen viettelysten puutteessa.

Vanha ihminen!

Gustav tuli. Hän luovutti kaksi tyttöä kylältä eräälle toverilleen päästäkseen tulemaan. Gustav tiesi kyllä, mitä teki, hän kätteli Inkeriä tavattoman lämpimästi ja kiitti viimeisestä, mutta ei lähennellyt. — No, Gustav, etkö tule auttamaan meitä kivinavetan rakentamisessa? sanoo Inkeri ja karahtaa punaiseksi. — Gustav vastaa, että kyliä hän nyt tulee pian. — Hänen toverinsa kuulevat sen ja sanovat, että he tulevat kai piakkoin kaikki tyyni. — Vai niin, ettekö aiokaan olla täällä tunturilla talvea? kysyy Inkeri. — Työmiehet vastaavat pidätetysti että: Ei, siltä ei näyttänyt. — Gustav on rohkeampi, hän sanoo hymyillen, että he olivat kai pian karvineet kaiken kuparin vuoresta. — Et kai niin sano? kysyy Inkeri. — Ei, vastasivat työmiehet, siitä tulee Gustavin varoa itseään!

Mutta Gustav ei varonut, hän sanoi hymyillen enemmänkin, ja mitä Inkeriin tulee, sai Gustav merkillisesti hänet kiintymään yksin häneen, vaikka hän ei lähennellytkään. Muudan toinen poika soitti hanuria, mutta toista oli kun Gustav soitti huuliharppua; eräs kolmas poika, aika vekkuli hänkin, koetti herättää huomiota laulamalla ulkoa laulun hanurin säestyksellä, mutta sekään ei ollut mitään, vaikka hänellä oli aimo ääni. Ei aikaakaan kun jo Gustav oli saanut Inkerin kultasormuksen pikkusormeensa. Ja miten se oli käynyt päinsä, kun hän ei lähennellyt? Oo hän lähenteli kylläkin, mutta hän käyttäytyi hiljakseen niinkuin Inkerikin, he eivät puhelleet siitä, hän ei ollut tietääkseenkään köhmiessään hänen kädellään. Kun hän myöhemmin istui parakkikeittiössä ja joi kahvia, kuuli hän hieman napinaa ja toraa ulkoa, ja hän ymmärsi, että se oikeastaan oli hänen kunniakseen. Se kutkutti häntä, vanha naarasteeri istui ja kuunteli suloista melua.

Miten hän tuli kotiin sinä sunnuntai-iltana tunturilta? Höh, mainiosti, yhtä hyveellisenä kuin hän oli ollut lähtiessään, ei enempää eikä vähempää. Häntä seurasi suuri ryhmä miehiä, he eivät tahtoneet kääntyä takaisin ennenkuin Gustav, he eivät halunneet antaa myöten! Inkerillä ei edes siellä suuressa maailmassa ollut ollut niin hauskaa. — Eikö Inkeri ollut kadottanut mitään? sanoivat he lopuksi. — Kadottanut? Ei. — Kultasormuksen! sanoivat he. — Silloin täytyi Gustavin antaa se, hänellä oli kokonainen sotajoukko vastassaan. — Oli hyvä että löysit sen! sanoi Inkeri ja kiirehti sanomaan hyvästejä seuralle.

Hän lähestyi Sellanråta ja näki nuo monet talonkatot, tuolla alhaalla oli hänen kotinsa. Hän heräsi jälleen siksi siveäksi vaimoksi, joka hän oli, ja aikoi mennä oikotietä kesänavetan ohi katsastaakseen eläimiä. Matkalla sinne kulkee hän erään paikan ohi, jonka hän tuntee hyvin: tässä lepäsi kerran pieni lapsi haudattuna, hän oli täyttänyt haudan käsillään, pannut pienen ristin sen päälle. Oo siitä oli niin kauan. Ihmetteli sitä vastoin, olivatko tytöt lypsäneet ja tehneet tehtävänsä...

Kaivostyö menee säännöllistä menoaan, niin, mutta huhuiltiin, ettei tunturi pidä lupauksiaan. Vuoritieteilijä, joka oli matkustanut kotiin, palaa takaisin ja hänellä on toinen asiantuntija mukanaan, he poraavat, ampuvat ja tutkivat perinpohjin. Mikä oikeastaan on vikana? Kupari on kyllä hienoa, sitä ei vaivaa mikään, mutta sitä on vähän eikä sitä ole syvälle, sen paksuus lisääntyy etelään päin, se alkaa käydä syväksi ja erinomaiseksi juuri siinä, missä yhtiön raja on, mutta sen takana on yhteismaa. Kas, nuo ensimmäiset ostajat eivät kai olleet tarkoittaneet varsin suuria kaupallaan, se oli perheneuvottelu, joitakin sukulaisia, jotka ostivat keinottelutarkoituksessa, he eivät varanneet itselleen koko tunturia, tuota pitkää peninkulmaa seuraavaan laaksoon, ei, he ostivat vain kaistaleen Iisakki Sellanrålta ja Geissleriltä ja myivät sen taas.

Ja mitä oli nyt tehtävä? Päälliköt ja esimiehet ja vuoritieteilijät tietävät sen hyvin, heidän tulee heti ryhtyä kauppoihin valtion kanssa. Niin lähettävät he lähetin kotiin Ruotsiin kirjeillä ja kartoilla varustettunapa ratsastavat senjälkeen korven halki nimismiehen luo hankkiakseen itselleen omistusoikeuden koko järven eteläpuolella olevaan tunturiin. Mutta tulee eteen joitain hankaluuksia: laki on esteenä, he ovat ulkolaisia, he eivät voi ostaa suoraan. Sen he tiesivät ja ovat järjestäneet sen asian. Mutta tunturin eteläinen puoli on jo myöty, sitä he eivät tienneet. — Myöty? sanovat herrat. — Kauan sitten, useita vuosia sitten. — Kuka on ostanut? — Geissler. — Mikä Geissler? Vai hän! — Lainhuudatuksella vahvistettu, sanoo nimismies. Se oli tyhjää tunturia, hän sai melkein ilmaiseksi. — Mikä hitto on tuo Geissler, josta me saamme kuulla silloin tällöin? Missä hän on? — Herra ties, missä hän on! —

Herrojen täytyi lähettää uusi lähetti Ruotsiin. Ja heidän piti myös saada tietää, missä Geissler oli. Toistaiseksi he eivät voineet työskennellä koko työvoimalla enää.

Niin tuli Gustav Sellanråhon kantaen seljässään koko maallista omaisuuttaan, ja nyt hän tuli! sanoi hän. Niin, Gustav oli jättänyt yhtiön, toisin sanoen, hän oli edellisenä sunnuntaina soittanut hieman liiaksi suutaan kuparivuoresta, hänen puheistaan kanneltiin esimiehelle ja insinöörille, ja Gustav oli saanut eron. Onnea matkalle, ja sitä paitsi oli hän kai juuri sitä halunnutkin: nyt ei herännyt mitään epäilyksiä hänen tulostaan Sellanråhon. Hän sai paikalla työtä kivinavetan rakennuksella.

He muuraavat muuraamistaan, ja kun vähän sen jälkeen tuli toinenkin mies tunturilta, sai hänkin paikan telineillä, ja nyt oli heitä kaksi ryhmää ja työ sujui nopeasti. Navetta valmistuisi kyllä syksyksi.

Mutta toinen työmies toisensa jälkeen laskeutui alas tunturilta. Heidät oli sanottu irti ja he lähtivät taivaltamaan takaisin Ruotsiin; koekaivaus keskeytettäisiin. Kävi kuin huokaus halki koko seudun, kas ihmiset olivat niin yksinkertaisia, he eivät käsittäneet, että koekaivaus oli kaivausta koetteeksi, mutta sitä se oli. Epäilys ja pahat aavistukset täyttivät ihmisten mielet seudulla, rahat kävivät harvinaisemmiksi, palkat olivat alentuneet, Storborgin kauppapaikka kävi hiljaiseksi. Mitä tämä kaikki merkitsisi? Nyt oli kaikki päässyt niin hyvään vauhtiin, Aronsen oli saanut lipputangon ja lipun, hän oli saanut jääkarhun taljan rekeensä talveksi ja hän oli laittanut perheelleen upeita vaatteita. Ne olivat tosin vain pikkuseikkoja, mutta suurempiakin oli tapahtunut: kaksi uutta miestä oli ostanut viljelysmaata korvesta, varsin kaukaa, Månelandin ja Sellanrån väliltä, se ei suinkaan ollut merkityksetöntä tuolle pienelle syrjäiselle maailmalle. Nuo kaksi uutisasukasta olivat pystyttäneet turvemajansa, raivanneet maan ja ojittaneet suon, he olivat ahkerata väkeä, he olivat päässeet pitkälle lyhyessä ajassa. Koko kesän olivat he ostaneet ruokatarpeita Storborgista, mutta kun he nyt tulivat viime kerran, oli tuskin mitään saatavana. — Tavaroita — mitä tekisi Aronsen tavaroilla, kun kaivostyö loppui? Nyt oli hänellä tuskin ollenkaan tavaraa, hänellä oli vain rahaa. Kaikista korven asukkaista oli Aronsen kai kaikkein toivottomin, hänen suunnitelmansa olivat olleet niin pettäviä. Kun joku neuvoi häntä viljelemään maata ja elämään siten parempia aikoja odotellen, vastasi Aronsen: — Möyriäkö maata? Sitä varten en minä omaisineni ole tullut tänne!

Vihdoin ei Aronsen enää voinut kauemmin kestää, hän tahtoi itse lähteä ylös kaivoksille katsomaan. Oli sunnuntai. Kun hän tuli Sellanråhon, tahtoi hän saada Iisakin mukaansa, mutta Iisakki ei ollut kertaakaan astunut jalkaansa tunturille sen jälkeen, kun koekaivaus aloitettiin, hän viihtyi parhaiten vainioillaan. Inkerin täytyi tulla avuksi: Etkö voi mennä Aronsenin kanssa, kun hän pyytää, sanoi hän. Kas, Inkerillä ei ollut mitään sitä vastaan, että Iisakki oli poissa hetken, oli sunnuntai, hän tahtoi päästä hänestä pariksi tunniksi. Niin lähti Iisakki mukaan.

He näkivät paljon outoa tunturilla, Iisakki oli vallan pyörällä päästään tässä kylässä täynnä parakkeja, ajoneuvoja ja ammottavia kaivoksensuita. Itse insinööri näytteli heille kaikkea. Ehkäpä ei hänen mielensä ollut vallan keveä nykyisin, tuon kunnon insinöörin, mutta hän oli koettanut keventää sitä raskasta tunnelmaa, joka painosti korven ja kylän asukkaita, tässä oli nyt oikein hyvä tilaisuus, itse Sellanrån maakreivi ja Storborgin kauppias olivat saapuvilla.

Hän selitteli kivilajeja: kiisua, kuparikiisua, se sisälsi kuparia, rautaa ja rikkiä. Oo, he tiesivät pilkulleen, mitä vuori sisälsi, niin, se sisälsi vähän kultaa ja hopeatakin. Vuorikaivostyötä ei harjoitettu ilman asiantuntemusta! — Mutta päättyykö se nyt? kysyy Aronsen. — Päättyykö? toistaa insinööri ällistyneenä. Sitä ei ainakaan Etelä-Amerika toivoisi. Se päättyisi lyhyeksi ajaksi, koekaivaus nimittäin, he olivat nyt nähneet, mitä täällä oli, sitten he rakentaisivat ilmaradan ja ryhtyisivät käsiksi koko etelänpuoleiseen tunturinosaan. Iisakki ei kai tiennyt, missä tuo Geissler mahtoi oleskella? — Ei. — No hänet kyllä löydettäisiin. Sitte alkaisi työ toden teolla. Ei puhettakaan päättymisestä!

Iisakki on äitynyt ihmettelemään ja ihailemaan pientä konetta, jota voi polkea jalalla, hän näkee heti, mikä se on, sehän on pieni paja, jota voi rattailla kuljettaa ja siirtää minne tahansa. — Mitä tuollainen kone maksaa? kysyy Iisakki. — Sekö? Kenttäahjo? Se ei suuria maksa. Heillä oli niitä useita kappaleita, mutta heillä oli toisia koneita ja laitteita, alhaalla meren rannikolla suurenmoisia koneita. Iisakki kai ymmärsi, että sellaisia syviä laaksoja ja onkalolta ei tunturiin tehdä pelkillä kynsillä, hahaha.

He kiertävät ympäri, samalla kertoo insinööri, että hän aikoo Ruotsiin lähipäivinä. — Mutta palaa kai hän takaisin? kysyy Aronsen. — Luonnollisesti. Hän ei tiennyt mitään, mistä hallitus ja poliisi voisi panna hänet kiinni! — Iisakki sovitti niin, että he joutuivat tuon pienen pajan eteen uudelleen: Mutta mitähän tuollainen koje maksaa? kysyy hän. — Maksaa? Sitä ei insinööri tosiaankaan muistanut. Jonkun summan se kai maksoi, mutta suuressa kaivosarviossa ei se maksanut mitään! Tuo mainio insinööri, tuskinpa oli hänen mielensä varsin valoisa nykyisin, eipä suinkaan, mutta hän säilytti pintakiillon, ja esiintyi suurellisesti ja avokätisesti viimeiseen asti: Tarvitsiko Iisakki kenttäahjoa? Ota tuosta! Hänen yhtiönsä oli mahtava, se lahjoitti hänelle kenttäahjon.

Tuntia myöhemmin vaeltavat Aronsen ja Iisakki takaisin kotia kohden. Aronsen on käynyt levollisemmaksi ja saanut hieman toivoa, Iisakki huojuu tunturia alaspäin kallisarvoinen kenttäahjo selässään. Tuo vanha erämaankameli oli tottunut kantamaan kuormaa! Insinööri tarjoutui lähettämään jonkun miehen tuomaan tuon aarteen huomenna Sellanråhon, mutta Iisakki kiitti, ettei tarvitse. Hän ajatteli kotolaisia, että he ällistyisivät melko lailla, kun hän tulisi kotiin paja harteillaan.

Mutta Iisakki saikin ällistyä.

Pihalle saapui juuri hevonen, jolla oli perin merkillinen kuorma vedettävättään. Ajaja oli kylän miehiä, mutta sivulla asteli muudan herrasmies, jota Iisakki ihmetellen tuijotteli: se oli Geissler.